23.6.16

Luen runoa ja mehiläinen syöksyy ruusun sisään

(Sana)
Älä sanalle mitään sano.
Ole hiljaa vain.
Se korva on vaikenevain
ja sillä on nälkä ja jano
sinut löytää itsesi alta.
Se on etsivä valta.

Älä sanalta mitään ano.
Ei mitään se sano,
se liikkuu vain, kuten liikkuu meissä.
Ja voimattomuutesi jyrkänteissä
se kantaa yli.
Sana, hauras, nostava syli.

(Aaro Hellaakoski: Yön hetkiä, 3 (Sana), kokoelmassa Hiljaisuus, WSOY 1949)





16.6.16

Paries cum proximus ardet


Olen monesti ajatellut olevani onnekas kun lapsesta saakka olen pitänyt vedestä ja siitä että se kantaa. Symbolisesti se on varmasti tarkoittanut myös jään kantavuutta tai elämän. Ei tässä ole mitään juhlallista, olin vesijumpassa ja katselin sukeltelevia lapsia. En oppinut koskaan sukeltamaan, pulpahdin pinnalle kuin korkki.

Keskikoulua kävin Hämeessä Kirkkoharjun kupeessa olevassa koulussa. Harju nousi siitä kohtisuoraan ja kun kiipesi harjulan seljänteelle, niin näki järviä ja lahtia ja niemiä. Siellä oli paljon lunta talvisin. Opin hiihtämään tähtien valossa. Äiti oli vihainen kun tulin pitkän matkan jälkeen kotiin. Hänen mielestään siellä ei voinut nähdä mitään. Mutta eipä hän mitään nähnytkään, häneltä sai piilotetuksi kaikenlaista.

Lahjakkuuksien sanotaan periytyvän. Mutta geenejä on niin paljon ja niiden toiminta toistensa kanssa niin monimutkaista, että ihminen ei voi kävellä geenikarttansa kanssa koulun rehtorin kansliaan vetoamaan perimäänsä, niin että ei tarvitsisi istua jälki-istuntoa. Syy on voinut olla laiskuus, ruma puhe tai lumisota, jota lapsi on pelannut tekemällä lumipalloja joissa on kivi sisällä. Koulujen opetussuunnitelmaan eivät kuulu piilotarkoitukset tai ainakaan kukaan byrokraatti ei sellaista tunnusta, mutta välitunnit ovat ehkä mielenkiintoisimmat.

Jostain syystä viime aikoina on näkynyt lehdissä ja netissä uutisia siitä, kuinka nuoret poliitikot tietävät että laiskuus on köyhyyden takana. Muistan keskikoulussa katselleeni yhden luokkakaverin perinpohjaisuutta. Puoli luokkaa kyllästyi sen lapsen valmisteluihin kemian kokeessa. Vuosikymmeniä myöhemmin minulle väitettiin, että jos lapsi ei ollut kokeessaan tarkka niin koulun katto olisi saattanut räjähtää ja tehdä ylimääräisen kuopan koulun takana olevaan soraharjuun. Siellä oli jo valmiiksi niitä kuoppia, joita kutsuttiin nimellä lukko. Mahtoiko väite lahjakkaasta lapsesta tutkimassa räjähdysainetta totta? Ehkä ei. Todennäköisesti ei, koska kai siellä tunnilla oli kuitenkin opettaja läsnä. Mutta toisaalta on hieno ajatus, että jos vaikka meidän koulusta olisi lähtöisin yksi ylimääräinen lukko harjulle. Kaikki ei ollut jääkauden tekemää.

En tykännyt yhtään kemiasta tai fysiikasta, mutta siitä hitaasta ja vähäpuheisesta lettipäätytöstä tykkäsin. Se oli kaveri jonka kanssa oli kivaa käydä kävelemässä harjulla. Ei se paljon puhunut, mutta pysähteli vähän väliä ja kertoi jonkun kasvin nimen tai näytti, mikä ero on naavalla ja sammaleella. Kun tahdoin tietää asiasta enemmän, kaverini sanoi että ehkä riitti jos muistan nimen, voin katsoa kirjasta sitten.

Halusin mennä kotiin Ilmonin talon takaa ja kerätä sinivuokkoja. Kaverini pisamat vaalenivat ja hän suorastaan suuttui: villikukat on jätettävä sinne missä ne ovat. Sitten hän vaati saada tietää kuinka paljon saan viikkorahaa. Kerroin, mutta useimmat lapset eivät saaneet viikkorahoja. Se sanoi tekevänsä oman rahansa eteen koko kesän töitä pellolla ja oli saamassa luvan opetella traktorilla ajamisen seuraavana kesänä. Tieto oli tyrmistyttävä.

Lupasin siis kiireesti että ostan pankintalon kukkakaupasta leikkokukkia. Ajatus maljakossa kukkivista kukista oli puhtaasti esteettinen. Meillä ei ollut kotona muita kukkia kuin rahapuu ja posliinikukka ja ne siksi, että eivät kaivanneet hirveästi kastelua ja selvisivät kesäkuukaudet yksinään kun perheeni lähti mökille kesäksi. Minusta ne kasvit olivat yksinomaan tylsiä, enkä erityisemmin pitänyt siitä, että jouduin kipuamaan tikkaita ylös katonrajaan pyyhkimään posliinikukan lehtiä pölyrätillä.

Kaverini pisamat palasivat ruskeaan olomuotoonsa, mutta hänen hiuksissaan olin näkevinäni enemmän punaista kuin tavallisesti. Ilmeisesti pisamista puna lehahti hiuksiin ja takaisin. Hän piti lyhyen esitelmän: voisin opetella, siis minä, ajattelemaan ennen kuin suunnittelen typeryyksiä ja tiesinkö sitä paitsi että Ilmonit olivat kieltäneet jyrkästi sinivuokkojen keräämisen. Se pikkuinen talo, puut ja pensaat ympärillä, oli juuri sennäköinen kuin miksi se päätti kasvaa eikä mitään muuta. Maali oli punaisesta pikkutalosta hiutunut pois varmasti vuosikymmeniä sitten.

En aloittanut lettipään kanssa kinaa, koska hän oli kertakaikkiaan ylivoimainen. En tiennyt yhtään toista niin ylivoimaista luokallamme. Kaiken lisäksi hän oli tyttö. Nyt hän vielä sanoi, että punaisen talon ihmiset ovat vanhoja ja sitä paitsi hyvin köyhiä. Siksi hän kielsi. Maa vietti siitä harjunrinnettä alaspäin ja se oli kuhmuinen isojen puiden juurista ja kivistä jotka mannerjää oli sattunut pysäyttämään juuri siihen. Lupasin.

Meillä oli sinä vuonna ollut maantiedon opettajana nuori kaveri, joka oli pari vuotta opettamassa ja lähti sen jälkeen takaisin yliopistoon. Lettipää selitti että juuri sillä tavoin pitää opiskella. On käytävä välillä töissä opettamassa lapsia ja sitten mentävä miettimään ja viisastumaan yliopistoon.



Olin kuullut ja nähnyt huonosti ja minut oli siirretty etupulpettiin. Takapenkin valtasivat luokallejääneet pitkät pojat. Pääsin kuuntelemaan sitä opettajaa aivan läheltä. Kerran viittasin sille ja kysyin voitaisiinko mennä keväällä katsomaan tuota soraharjua. Mentiin. Meidän piti pareittain ottaa noin neliömetrin ala ja katsoa mitä siitä maasta löytyisi.

Keräsin oudonnäköisiä kiviä. Anorakin taskut olivat pullollaan niitä lopulta. Halusin ennen kaikkea tietää mitä oli katinkulta. Aivan pienenä olin yrittänyt tehdä siitä kaulakorua, mutta liuskeet hajosivat siihen reiän poraamiseen. Nyt sain lettipään kaveriksi, hän opetti kyllä myös. Hän kaivoi linkkarilla multaa pois juurien päältä ja näytti haarautuvan juuriston. Se oli kauniimpi kuin lehteen juuri puhjennut puu, se näytti niin paljon hiuksilta. Tavallinen leppä, mutta tunnilla opettaja halusi tietää puusta enemmän. Ei hän myöskään kertonut mitä katinkulta on vaan käski ottaa selvää. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin mietin, että jos se olikin vaikka tervaleppä.

Kun sain tehtävän opettajalta, niin pääsin kirjaston käsikirjastoon tutkimaan paksuja opuksia. Kevät päättyi siihen että tiesin mitä on yhteyttäminen ja symbioosi. Kysyin lettipäältä miksi Ilmonin sisko ja veli asuvat yhdessä. Eivät minun äitini tai isäni sisarukset asuneet meillä. Eivät asuneet edes naapurissa. Eivät asuneet lähimaillakaan.

Lettipää sanoi että se on hyvä ja viisas sisarusparvi joka tahtoo asua yhdessä ja pitää kiinni siitä mitä on oppinut. Kysyin siltä että aikoiko se asua lopun elämänsä veljiensä kanssa. Se vastasi että ei tietenkään. Mutta että Ilmonien tarinaa ei ole kerrottu vielä. Joku sen vielä kertoo. Se taidemaalari oli jo kuollut ja jäljelle jääneet ovat jo vanhoja.



Nyt kun Ilmoneista on yli viidenkymmenen vuoden jälkeen viimein kirjoitettu ja kaikenlisäksi näytelmä, on mentävä sinne katsomaan millainen se on. Aarnion Aulis oli samassa koulussa monta vuotta ylempänä ja ymmärsi ja tiesi enemmän kuin kumpikaan meistä. Aulis osasi kirjoittaa jo silloin. Kun jaksan ja ehdin, lähden tästä sinne. Näytelmää Ilmoneista esitetään kesäteatterissa Kangasalla. Pitää valita poutapäivä. Otan mukaan sadetakin.

Latinankielinen säe on vähän pitempi, otsikossa on jälkimmäinen osa: Tunc tua res agitur, paries cum proximus ardet. Asiasi käsitellään silloin kun olet vertaistesi joukossa. Aulis Aarnio on oikeustieteilijä ja kirjailija.

7.6.16

Kansa, kunta, kansakunta, valtio


Muistaakseni nuo ovat balttilainoja nuo sanat. Esimerkiksi Satakunta on vanha nimi. En tiedä mistä on peräisin sana heimo, se voisi olla vanhempi sana, tai aivan nuori sitten. Kielten sanat onneksi elävät eivätkä ole pelkästään kiviin hakattuja.

Luen edelleen Anna-Leena Siikalan kirjaa Itämerensuomalaisten mytologia. Olen siinä vaiheessa, jossa kuvataan maailmanselitysmyyttejä, juuri nyt Sampoa. Kun olin koulussa, Kalevalaa opiskeltiin. Meillä oli kotona myös Kalevala-sanakirja ja nyt meillä on saman opuksen myöhempi painos, varmaan jo vanhentunut. Mutta Siikala käy perinpohjaisesti läpi sananselitystenkin historiaa. Jumalia ja muita henkimaailman otuksia on usein paikoilla joita kutsutaan pyhiksi (Pyhätunturi, Pyhäjärvi).

Kun kartoitetaan myyttejä, puhutaan kansoista ja kielistä ja maantieteestä. Pitää muistaa millä alueella on puhuttu mitäkin kieltä ja mistä kielestä mikäkin sana on peräisin. Kansat, tai heimot, ovat aina vaeltaneet. Se ei useimmiten ole tarkoittanut sotatilaa, joka vallitsee nyt esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Yleensä ihmiset ovat lähteneet etsimään parempia seutuja, kalaisempia vesiä tai esimerkiksi kauppiasporukka on löytänyt kauempaa ihmisiä, toisia kansoja tai heimoja, joille ovat kelvanneet esimerkiksi uudet, seppien tekemät työkalut. Seppä on yksi jumalhahmo ja syy on aivan ilmeinen: seppä takoo tulen avulla uusia esineitä. Meillä se oli seppä Ilmarinen, joka oli takonut jo taivaankannenkin, nyt sitten piti takoa Sampo.

Seppä Ilmarinen oli hyvin tavallinen ja hirveän tavaton ihminen. Kun ei ollut vaimoa, niin rupesi lopulta takomaan itselleen vaimoa. Holmbergin/Haavikon Rauta-ajassa ainakin vaimo oli hopeinen, näyttelijä taisi olla Pirkkoliisa Tikka. Mutta hopeisesta ei ollut lämmittämään sänkyä.

En minä rupea Siikalan kirjaa tässä kertomaan. Kirja tulee horjuttaneeksi omia 1950-luvun iskostuneita käsityksiäni suomalaisen mytologian historiasta, oli kyllä jo korkea aika päivittää tietoja. Sellainen muistikuva on kouluhistoriasta, että suomalaiset vain kävelivät tyhjälle niemelle ja rupesivat laulamaan tarinoita. Voi tietysti olla että 12-15-vuotiaiden päihin ei olisi paljoa enempää mahtunutkaan.

Eilen luin siitä, mitä kaikkea Taalainmaan suomalainen Kaisa Vilhunen kertoi Sammosta. Metsäsuomalaisiksi väkeä lähti varsinkin Savosta 1600-luvulla. Kuningatar Kristiinan mielestä Taalainmaalla ja Värmlannissa oli hyvin tilaa. Vilhunen kertoi tuntemansa sammas-tarinat C.A. Gottlundille, joka liitti kuulemansa väitöskirjaan Upsalan yliopistosta vuonna 1818. Väitöskirjan nimi oli De proverbis fennicis.

Jäin maistelemaan kielen muutosta. Totta kai Gottlund kirjoitti niin kuin kuuli ja Vilhusen kotiväki oli asunut ruotsalaisten keskellä jo kaksisataa vuotta. Huomasin että ääneen lukemalla teksti tulee aika selväksi:
Vaha Väjnämjnen, ja nuori Jomppajnen, lähättiin pohjan muaale Sammasta hakemaan. Sieltä suaatiin Sammas kiin. Lähättiin merällä. Sano nuori Jompajnen vanha Väjnämöjsällä: alutto jo virsis. Löj nuori Jompajnen miekalla kax varvasta Sammalta pojki; yksi länsi mereen. Joka suaatiin muaale, siite tulij hejnet muaale. Kujn ojs useet suaanut, nin ojs vilja tullut ilman kylvämät. Obs. Pohjan maan portit näkö tuin uuuin (!) kuumotta.”

Sampo kuulostaa aivan erilaiselta kuin mitä muistan. Tässä on selvästi teollisuutta: Pohjanmaan porteilta näkyi uuneissa palava tuli. Siellä on tehty jotain isoa, leipäuunista olisi tuskin puhuttu niin merkitsevästi. Sammas tuntuu olevan joku elävä olio, koska Joukahainen pystyi katkaisemaan sen kaksi varvasta. Kuitenkin se on kosmologinen tapaus: ”Moalima seisoo kultatolpalla. Sill on kuparjalka, kultanappi peässä.” (saman Kaisa Vilhusen kertomaa, nyt tosin monta kymmentä vuotta myöhemmin ja suomenkielisille tutkijoille). Ilmenee että näitä maailmaa paikallaan pitäviä on ollut paljon ja erilaisia, Siikala vertaa tunnettuja iranilais-arjalaisia myyttejä uralilaisiin ja kanta(proto)uralilaisiin tarinoihin. Kansat ovat tavanneet.



Ehkä Värmlannin ja muun suomalaismetsän asujilla on ollut muistissaan vanhoja tarinoita pitempään kuin Suomen savolaisilla. Savo tulee esiin usein, kun puhutaan tarinoiden keruusta. Nimi Sampo on sitten Vienan karjalaisilla, samaa juurta ne sanat todennäköisesti ovat. Pitäisikö Sampo kirjoittaa isolla vai ei? Sammas tulee kirjoitetuksi pienellä. Jos kirjoitan Sammon isolla niin se on ylimaallinen, mutta nimettävissä niin kuin Jumala, mutta jos se on rakennelma tai esine tai se taivaantolppa, niin kai se on sampo? Onko minulla ehkä joku käsitys yliluonnollisuudesta?

Minua ilahduttaa kuinka paljon meidän runojamme on ehditty jo tutkia. Ja nimenomaan Suomessa. Ilahduttaa, kun tarinoista tulee esiin maailma, jossa ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, eivätkä torju tai kyräile. Silloin voidaan kertoa myös tarinoita kaiken alusta, maailman ja sen järjestyksen synnystä. Kun muutama kuukausi sitten aloitin tämän kirjan lukemisen, tuntui että tässä kerrotaan suomalaisten mielenmaisemasta. Samalla tuntuu surulliselta, että sitä ei juuri samanlaisena enää ole. Tänäkin lyhyenä aikana yleinen mielenmaisema on muuttunut. Ehkä muutosta ei pidä yleistää.



Suomen eepos tarvittiin luomaan kansakunta. Suomi sattui olemaan suuriruhtinaanmaa. Tsaari antoi olemassa oleville ihmisille ja instituutioille autonomian ja siksi tarvittiin myyttejä siitä, miksi Suomi on tärkeä kansa. Oma raha ja hallinto siis tulivat erityislaadusta? Ja erityisyys oli sitten hyvä poliittinen syy ruveta tekemään työtä kansan saamiseksi valtioksi.

En tiedä ymmärsivätkö suomalaiset itseään mitenkään erityisen erityisiksi. Ihmisiä jotka olivat sattumalta päätyneet tiettyyn maantieteelliseen paikkaan ja aloittaneet elämän siellä. Omien myyttisten tarinoiden etsiminen oli tärkeätä, koska piti löytää syy siihen, miksi Suomi ansaitsisi autonomian. Suomalaisuudesta puhujat olivat ruotsinkielisiä, koska sillä kielellä toimivat yliopistot ja hallinto. Kirkossa taidettiin jo saarnata suomeksikin.

Eri kieliä puhuvat ovat asuneet rinnakkain. Suora yhteys samaan myyttiin on selvä koska sanat ovat sukulaisia. Kun on kyse myytin sanasta, se ei ole sattumaa vaan viittaa samanlaiseen maailmanselitykseen. Sillä tavalla Sampoa ja sammasta voi lähestyä.

Eurooppaa määriteltiin 1800-luvun alussa Wienin tanssivassa kongressissa. Siellä haluttiin määritellä valtiot kansojen elinpiirinä. Valtioissa puhutaan eri kieliä. Ja eepoksia jahdattiin vähän kaikkialla koska kansallismielisyys oli vallannut Euroopan Napoleonin sotien jälkeen.



Lääkäriksi opiskellut Elias Lönnrot oli joutilas lähtemään sitten Karjalaan keräämään runoja. Runonlaulajat tunnettiin kyllä jo. Siikalan kirjassa on kuvia siellä täällä ja yksi hauskimmista on kun hän pääsee haastattelemaan savolaista runonlaulajaa 1960-luvun alussa. Laulaja ei pysykään kuosissaan vaan ottaa ja vaipuu transsiin ja rupeaa riehumaan. Siikala pelästyi ilmestystä ja juoksi ulos pakoon. Kyllä hän varmasti siitäkin sai kimmokkeen jatkaa kansanperinteen tutkimusta, jota sitten jatkui, mutta pidin siitä, että hän otti kuvatekstiin nuoren tytön säikähdyksen. Kansanrunouden tutkimus vaatii tekijältään kaikenlaista.

Kansa elää kielessä. Mutta musiikki yhdistää tarinoita myös. Myytit näytellään, kirjoitetaan, lauletaan, rummutetaan, maalataan ja piirretään liidulla kallioon ja sitten mennään karhunpeijaisiin ellei päädytä niin kauas kuin Valkoiselle merelle, sukelleta sinne ja aleta puhua maitovalaiden kieltä.






29.5.16

Vanhoja kirjoituksia


Muutama päivä sitten luin Markku Soikkelin vanhoja tekstejä. Hän oli siirtänyt bittisaaristoaan sivustolle, jonka osoite on hänen blogissaan. Siellä elettiin suunnilleen 1990-lukua.

Olin todennäköisesti lukenut niitä juttuja – suuri osa lehtikritiikkejä – niihin aikoihin, koska tekstit ja niissä referoitu keskustelu tuntuivat tutuilta, mutta oudoilta. Aika on kulkenut ja ihmiset keskustelevat eri tavalla nyt. Silloinen keskustelu vaikuttaa nyt avoimemmalta ja innokkaammalta kuin nykyinen, aika lailla masentunut keskustelu. Ehkä ihmisillä oli vielä tunne siitä, että jotain on vielä saavutettavissa. Kirjoittajat olivat nuorempia. Se välittyi että ihmisillä oli elävä suhde kirjallisuuteen ja muuhunkin silloin olemassaolleeseen kulttuuriin.

Olin 90-luvulla Tampereen yliopistossa lukemassa loppuja puuttuneista opinnoista, siis hankkimassa filosofian maisterin papereita. Niillä papereilla ei sittemmin ollut mitään käyttöä. Siis ajatellen työtä ja toimeentuloa. Muuten tietenkin kyllä ja paljon.

Nyt yliopistoistakin irtisanotaan urakalla ihmisiä. Soikkeli oli töissä Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella, jossa kävin kerran pari. Luulen nähneeni hänet jossain huoneessa kävelemässä sisään ja ulos. Ainakin siellä näytti olevan muutama pitkäkoipinen peikkopoika touhuamassa. Ehkä joku tyttökin. Tuntui hyvältä nähdä nuorisoa töissä. En häirinnyt heitä, vaan kävin antamassa jonkin tarpeellisen paperin jollekin ihmiselle ja lähdin pois.

Myös kriitikko Kyösti Salovaaralla on blogi. Muistan hänen nimensä kirjakritiikeistä 1960-70-luvulla. Sanomalehdille kritiikkien julkaisu tuli jostain syystä 2000-luvulla taakaksi. Paljon ne eivät vieneet tilaa, mutta tekivät sanomalehdistä lukemisen arvoisia. Mielipiteitä ja näkökulmia oli paljon. Oli lupa olla eri mieltä. En tiedä onko tuossa syy ja seuraus vai onko kyse sattumasta. Kovasti samaan aikaan se kumminkin tapahtui. Pitää tietenkin kysyä oliko lopulta lukijoita.

Joka tapauksessa Salovaaran blogissa keskustellaan. Kommentoijilla on paljon miettimistä, blogisti antaa hyviä aiheita. Keskustelu keskittyi viimeksi dystopioihin ja ihmisen olemassaolon mahdottomuuteen, ennemmin tai myöhemmin. Ajateltiin Pentti Linkolaa. Salovaara julkaisi blogissaan oman kritiikkinsä Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjasta. Minulla ei sitä kirjaa ole, sen sijaan on artikkelikokoelma nimeltä Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Siinä olevat esseet ovat selvästi lähempänä Linkolaa itseään (hän kirjoittaa kirjallista omakuvaansa) kuin mitä oli Toisinajattelijan päiväkirjasta -opuksessa.

Tuskin kukaan on eri mieltä siitä millaista nyt on. Maailma ei ole aivan jengoillaan. Kaikki ovat nähneet kehityksen. Mutta ihmiset ovat eri mieltä siitä, mitä siitä olisi ajateltava. Teonsanoja on aika vähän.



Olin vähän aikaa sitten hitaalla ja pahaa oloa lisäävällä junamatkalla poikki Suomen. Sillä matkalla minulle tuli Linkola mieleen. Metsät oli hakattu pois, vain muutamia kitukasvuisia puita oli jäljellä. Jossakin näkyi talven jäljiltä korkeata ruohikkoa ja pensaita hylätyn talon ympärillä. Vaikutti Linkolan ympäristöartikkelin kuvitukselta se matka. Sellaisessa ympäristössä ei enää voi puhua esimerkiksi ympäristön monimuotoisuudesta. Ihmisillekin on varmasti käynyt huonosti.

Näin Linkola kirjoittaa luonto-Suomen tuhoajista:
He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuleitakin sopulimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, käärii, häärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Ihmisestä koneen osana kertoi jo ajat sitten esimerkiksi Chaplin elokuvassaan Nykyaika. Siinä pikkumies päätyy kirjaimellisesti pyörimään ison koneen osana. Muistan ihmetelleeni 1990-luvun lapsia, joille kaiken koneistuminen tuntui olevan täysin luonteva tapa olla. Lapsilla oli vähintään mopo, mutta myös videot ja tietokone. Sillä ei ole hirveän paljon merkitystä minkä koneen osana se aikuinen lapsi on nyt. Konemaailmasta on tullut ympäristö, jossa on elettävä. Parempi siis jos sellaisen omaksuu elämäntavaksi.

Saattaa olla niin että lapsi on lähtenyt siitä hylätystä entisen metsän saartamasta talosta pois, mutta jos lapsi aikuisena joutuu irti niistä koneistaan ja työttömäksi, niin ei hän yritä tulla siihen taloon uudelleen. Hän ei todennäköisesti tiedä mitä tekisi siellä. Siihen tietysti vaikuttaa se, että ympärillä on tapahtunut hirveä hävitys. Ihmisillä ei ole enää kotimaisemaa.



Nykyajan jokainen näkee itsekin. Meillä on pienentynyt, mutta suhteellisen vapaa lehdistö, jossa kyllä kerrotaan miten suuresta ympäristökatastrofista esimerkiksi Kainuun Talvivaarassa on kyse. Näkee siitä että ei ihminenkään sellaisessa maisemassa enää selviä.

Helsingin Sanomissa oli kirjailija Leena Krohnin haastattelu. Kirjailija puhuu suuresta muutoksesta, mutta vähän eri suunnasta kuin Linkola. Ihmiseen ei kumpikaan enää kyllä usko ja luota. Krohn päätyi kuvittamaan mahdollisia maailmoita, dystopioita ja myös matemaattisia olioita. Krohn on pettynyt esimerkiksi internetin luomaan keinotodellisuuteen, mikä tietenkin sanoo jotain netistä, koska Krohn oli juuri 1990-luvulla ahkera verkkoihminen.

Linkola rupesi pamfletistiksi ja esseistiksi. En usko että kumpaakaan kirjailijaa – minusta Linkola on kirjailija mitä suurimmassa määrin – niin kutsutut päättäjät kuuntelevat. Ihmisten vääjäämättömästä tyhmistymisestä on kysymys mitä suurimmassa määrin. Päättäjille sellaisen ihmiskunnan johtajina on helppo olla.



Kävin katsomassa kevään etenemistä. Se on hyvin hitaasti muuttumassa kesäksi. On ollut pitkään kylmiä öitä ja niiden välissä on myrskynnyt ja satanut. Puissa, pensaissa ja niityillä kasvit työntävät esiin häpeämättömästi kukkiensa emiä ja heteitä. Linnut vetävät pienen käärmeen mittaisia matoja nurmikolta.


Voi melkein kuulla västäräkin läähättävän. En käsitä mistä sille tulee voimaa lennähtää pois kun otan ja katson sitä kameran linssin läpi. Sillä on varmaan pienessä metsikössä pesä. Kadotan sen näkyvistäni. Ohi juoksee kaksi pikkupoikaa, ajavat toisiaan takaa. Heidän jäljessään kävelee lasten isoisä, näytän minne pojat menivät. Hän hymyilee.

18.5.16

Vaalit

On päivänselvää että kun Yhdysvalloissa on vaalit, vaikutukset tuntuvat täällä asti. Tänään on myös joku vuosipäivä St. Helens-tulivuoren räjähdyksestä, purkaus oli kuumaa tuhkaa, kiehuvia mutavyöryjä ja palaneita puita. Mutta ei kovin monta kuolemaa. Väitettiin että tuhkapilvi muutti ilmastoa pohjoisella pallonpuoliskolla ainakin vuoden ajaksi.

Meillä on pieni pullollinen sitä tuhkaa. Se tuntuu lasilta, se särkee ihon kun sitä painaa sormia vasten. Yrittivät saada laaksoissa olevaa karjaa suojaan, mutta lehmät ehtivät kuolla. Hoitajilla oli hengityssuojaimet päällä. Autot eivät enää kulkeneet, koska se lasituhka pääsi moottoreihin. Ihmiset kulkivat jonkin aikaa I maailmansodan aikaiset kaasunaamarit päässään.

Joka tapauksessa nopeasti kasvava kraateri synnyttää noustessaan maanjäristyksiä, jotka tuntuvat kaukana vuoresta. Netissä oli video, jossa nuorimies kulki jossakin päin lähellä vuorta sinä päivänä kun räjähti. Videokamera ei lopulta toiminut enää, mutta mikkiin tarttui ihmisen huohotusta, oli vaikea hengittää. Video oli täynnä huojuntaa ja epäskarppi, niin että tuskin kukaan jälkikäteen tietää, oliko joku todella ollut kulkemassa siellä täydessä pimeydessä.

Pohjois-Amerikka on manner, siellä on mitä vain. Se on väestöltään kiehuva helvetinkattila, siirtolaiset eivät ole koskaan osanneet asettua aloilleen vaan vellovat rannikolta rannikolle, ainakin Yhdysvalloissa. Aamulla sattui käsiin taas David Foster Wallacen esseekokoelma A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again. Luen esseetä nimeltä getting away from already pretty much being away from it all. DFW on kotoisin Illinois’n (äännetään illinoi) maaseudulta eikä ole sieltä lähdettyään edes käynyt siellä. En tiedä kuinka vanha hän on ollut vuonna 1993, mutta oli kuitenkin saanut pressikortin osavaltion näyttelyyn.

Kirjoittaja on päätynyt paikalle Harper’s-aikakauslehden lähettämänä. Hän päätyy esittelypöytään, jonka ääressä istuu vanhempia naisia. DFW tajuaa yhtäkkiä, että naiset kuvittelevat Harper’sin tarkoittavan Harper’s Bazaar-julkaisua, keittämistä, paistamista, kodinsisustusta ja sellaista.
Englanniksi:
They think I’m some sort of food writer or recipe scout, here to maybe vault some of the Midwestern food competition winners into the homemaker’s big time. Ms. Illinois State Fair, tiara bolted to the tallest coiffure I’ve ever seen (bun atop bun, multiple layers, a veritable wedding cake of hair), is proudly excited to have the opportunity to present two corporate guys, dead-eyed and sweating freely in suits, who in turn report the excited pride of MacDonald’s and WalMart at having the opportunity to be this year’s Fair’s major corporate sponsors.

Oli presidenttiehdokas kuka tahansa, niin juuri samanlaisesta monikansallisten yhtiöiden sponsoroimasta karnevaalista, ylpeinä esitellessään ansioitaan kuin mikäkin lihakarjan omistaja, on poliitikkojen bileissä kysymys. Lukiessa voi kuulla taputukset ja vihellykset kaikista pöydistä. Kirjoittaja tajuaa että ellei hän oikaise väärinkäsitystä, hän päätyy väistämättä Illinois’n kotitalousnaisten (?) telttaan maistelemaan jälkiruokia ja hänet kannetaan ympyriäisenä sieltä ulos. Kirjoittaja muistaa että vanhemmat keskilännen naiset osaavat leipoa.

Essee on herkullinen. Siitä tulee mieleeni samanlainen yksityiskohtien runsaus, joka vyöryy Thomas Pynchonin proosassa. Tulla takaisin isiensä maille ja nähdä miten hurjiin mittasuhteisiin kotiseudun ihmiset ovat yltäneet. Ilmeisesti aivan selvää muistikuvaa täydellisestä kulttuurisesta sekasorrosta hänellä ei enää ollut. Eikä DFW:n tarvinnut liioitella, vain katsella ympärilleen.



Illinois on maatalousosavaltio. Siellä kasvaa kaikki. DFW kertoo ihmisistä, jotka eivät oikein enää muistuta ihmistä. Tuli mieleeni sellainen teoria ylipainosta, että se syntyy tarpeesta suojata itseään. Vyötärörenkaat estävät yhteentörmäyksen ulkomaailman kanssa. Kirjailija muistaa kasvinsuojeluaineiden lentoruiskutukset. Ne ovat niitä ympäristömyrkkyjä jotka kerääntyvät soluihin ja muuttavat niitä. Näen mielessäni moninkertaisen donitsi-hiuslisäke-naisen ja mietin kuinka pitkälle naamioituminen ulottuu. Miksi ylenmääräinen naamioituminen on välttämätöntä?

Mutta matka raportoimaan Illinois’n osavaltion vuotuisesta näyttelystä oli myös matka lapsuuteen:
One of the few things I still miss from my Midwest childhood was this weird, deluded but unshakable conviction that everything around me existed all and only For Me. Am I the only one who had this queer deep sense as a kid? – that everything exterior to me existed only insofar as it affected me somehow? – that all things were somehow, via some occult adult activity, specially arranged for my benefit? Does anybody else identify with this memory? The child leaves a room, and now everything in that room, once he’s no longer there to see it, melts away into some void of potential or else (my personal childhood theory) is trundled away bu occult adults and stored until the child’s reentry into the room recalls it all back into animate service? Was this nuts?

DFW kuvailee lapsen ehdollistamista esineisiin ja sitä kautta ehkä omistamisen maailmaan. Jos tässä on maaginen puoli, niin kyse on esineiden himon ja ylipäänsä haluamisen alku. Lapsen pitää sisäistää kummallinen lastenhuoneen salaisuus: tavarat ovat olemassa vain jos olet siellä. Tottahan se on. Talo ei ole sen enempää kuin kuori. Seuraavaksi kirjailija alkaa sitten jo miettiä viattoman solipsismin ideaa, esimerkikseen hän ottaa piispa Berkeleyn jumala-hahmon: maailma koostuu mielikuvista, jotka syntyvät tyhjyydestä kutsuttuina. Ajatus on merkillinen ja sopii hyvin lapsen välittömään maailmaan. Lapsi tarvitsee sen, koska hän vasta oppii nimeämään asioita.



Sankariesseisti sairastui osavaltionäyttelyn tuomaan ripuliin ja joutuu juoksemaan vessassa. Lääkäri ilmoitti että hänellä ei ollut suolisolmua tai muutakaan fataalia. Tulivat rankkasateet. Esitellään hevoset jotka juostessaan nostavat mutasateen. Kirjailija kommentoi:
It’s something of a relief to see no fast-food buyers on the dais awaiting Auction. As with Beef, though, a young beauty queen in a tiara presides from a flower-decked throne. It’s unclear who she is: “Ms. Illinois Horseflesh” sounds unlikely, as does “Ms. Illinois Draft Horse.” (Though there is a 1993 Illinois Pork Queen, over in Swine.)

Tuon sitaatin viimeinen lause kuuluu, että Sikalassa (oletan että kyse on näyttelyn eri rakennuksista tai teltoista, tässä siis Sikala) valitaan vuoden 1993 Illinois Pork –kuningatar. Amerikan Keskilännestä ei tarvitse keksiä vitsejä.

Näyttelysirkus jatkuu. Maailmassa pidetään vaaleja, joiden tuloksista sitten riippuu milloin minkäkin valtion tai osavaltion tai provinssin ihmisten tulevaisuus. Kunpa ihmiset oppisivat näkemään sirkusten klovnien maskien taakse!

Mutta nyt on siis 36 vuotta siitä, kun St. Helens-vuori räjähti. Sen kunniaksi sen lähellä maa järähtelee. Ennustetaan että todella suuri järistys jossain siellä luoteisosassa, Kaskadien alueella, on tulossa suhteellisen pian. Valkonaamojen pitäisi kysyä intiaaneilta että milloin. Intiaanit voisivat kysyä sitten valailta ja muilta eläimiltä.




12.5.16

Offline-tila


Metropolis oli Fritz Langin ohjaama. Sitten valtavan suuri kaupunki alkoi olla turha, piti olla kosmopolis. Don DeLillo kirjoitti kirjan nimeltä Cosmopolis. Kun luen kirjaa jossa on pitkä kaoottinen matka suuren kaupungin läpi ja tapahtuu kaikenlaista, kuvitus päässäni ei ole jostakin uudesta ja hypermodernista sci-fi-leffasta, vaan aivan yksinkertaisesti vaikka tästä kaupungista, joka ei anna hetken rauhaa. Se tunkeutuu metelinä ja pölynä jokaiseen päivän hetkeen.

Kaupungin läpi kulkeva katu kulkee kaupungin suurimman rakennetun korttelin ohi ja korttelissa asuu yli 1000 asukasta. Siellä puhutaan vähintään 10 kieltä. Ruotsia en muista kyllä kuulleeni. Olen sellaisessa kaupunginosassa. Jos menen ulos, käytän jalkojani. Moni ei täälläkään osaa kävellä. Monella tavalla tämä kortteli alkaa muistuttaa kosmosta. Paitsi että kosmos on aina kylmä ja hiljainen. Täällä kuuluu taukoamaton humina ja välillä rekat jyrisevät.

Don DeLillon henkilö Eric kuljetuttaa itseään valtavassa autossa joka tuntuu ennemminkin liikkuvalta matalalta asunnolta kuin liikennevälineeltä. Itseään ajeluttava henkilö on jonkinmoinen pörssimeklari jolla on jotain tekemistä Japanin jenin hinnan kanssa, ilmeisesti vahingossa. Se joko putoaa jyrkästi tai nousee lujaa, siis raha. En kyllä tiedä mitä meklarit tekevät, jotain pahaa ilmeisesti. DeLillon kaupungin ajattelen New Yorkiksi, varmaan sen vuoksi että kirjailija on asunut ja ehkä asuu edelleen siinä suuressa metropolissa.

Kaduilla on mielenosoituksia jotka tukkivat kadut. Meklarin (jos hän nyt sitten on meklari, joka tapauksessa myy ja ostaa Japanin jenejä) limousinessa on kattoikkuna, josta pääsee työntämään päänsä ulos, jos auton ikkunoiden edessä on liikaa ihmisiä. Kaupunki ei näy, kaduilla on edestakaisin vellova ihmislauma osoittamassa mieltään. Mutta ei ole tarpeen kertoa tätäkään amerikkalaista tarinaa, koska se on julkaistu suomeksikin ja vuonna 2003, samana vuonna kuin se julkaistiin Amerikassa. Tajusin ruveta lukemaan kirjaa sen jälkeen kun näin televisiosta pitkän dokumentin Saksan elokuvahistoriasta. Minusta Metropolis on sen dokumentin keskellä ja siitä tulevat säikeet muihin elokuviin, vaikka varmaan ne ovat katuja eivätkä säikeitä. Elokuva oli hyvin voimakas mutta vaikutti siltä että se myös kuvasi aikaansa.



Voisi sanoa että mikä Saksaa vaivaa tai Cosmopolista lukiessa että mikä Amerikkaa vaivaa. Ennen kaikkea on outoa että siellä normaalikin asia, parturiin meneminen, voi tuntua jonkun ihmisen tappamiselta. Tappaminen sujuu niiltä ihmisiltä helposti, mutta ei varmaan kaikilta. Joku teki sellaisen leffan, jossa henkilö juuttuu liikenneruuhkaan Amerikassa, kyllästyy lopullisesti, jättää autonsa ja kävelee tiehensä moottoritietä reunustaville kukkuloille ja tapaa sitten n.k. todellisen elämän. Siinäkin ammuttiin, mutta en muista enää miten kävi.

Elokuvissa ehkä onnistuu että pyssyt ampuvat koko ajan, mutta kirjassa se olisi tylsää ja siksi mahdotonta. Fritz Langin elokuva oli myös se lapsimurhaajaelokuva nimeltä M - kaupunki etsii murhaajaa. Murhaaja viheltää Edvard Griegin Vuorenpeikko-laulua lähestyessään uhriaan. Mutta kun uhri on lapsi, niin sen arvaa ettei hän ymmärtänyt vuorenpeikon laulun uhkaa. Elokuvan katsojalle se näytetään etukäteen. Jännitys syntyy siitä mitä tapahtuu ennen kuin lapsi kuolee, vai ehtiikö hän kuolla elokuvan mittaan. Joka tapauksessa kuolema on arkipäiväisempi sen elokuvan aikaan, lapsia kuoli muutenkin. Siinä Griegin biisissä on kyllä jotain outoa.

Langin elokuvakielen tärkein asia ovat varjot. Varjoilla on oma elämänsä, vaikka ne lähtevätkin liikkuvasta ihmisestä tai talosta. Kaupunki on lavaste, ei oikea kaupunki. Muistan yliopiston luennoista että Saksan ekspressionismi ilmeni erityisesti teattereiden lavastustaiteessa. Langin M-leffan aikana muistin lisäksi että Venäjän avangarde oli edeltänyt Saksan vastaavaa, joka tuli näkyviin elokuvissa. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa että elokuvat muistuttavat unta ja niissä siirrytään nopeasti paikasta toiseen ja kaikki kaupungit ja metsät ovat outoja paikkoja. Varjot pitenevät.



Cosmopolis ei ole ainut Don DeLillon kirja, joka koostuu epäparisista kertomuksista. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Omegapiste alkaa kuvauksella, jossa joku katsoo elokuvaa. Se on Hitchcockin Psyko, mutta projektori on sillä tavalla erikoislaatuinen että sen voi panna kulkemaan hyvin hitaasti. Esitys kuuluu ehkä johonkin performanssiin tai taidetapahtumaan, onko sellaista olemassa kuin elokuva-happening? DeLillo siis yksinkertaisesti kuvaa sanoin hyvin laahaavaa otosta Psykosta, jossa tapahtuu murha.

Jossakin jutussa Don DeLillosta kerrottiin että kirjailija naputtaa kirjansa tavallisella kirjoituskoneella. Hänellä ei ole tietokonetta eikä hän ole koskaan lähettänyt kenellekään sähköpostia. Ilmeisesti kirjailija ei ole luddiitti vaan tahtoo hidasta elämää, jossa kirja ehkä tulee kirjoitetuksi kerralla ja oikein. Ehkä kirjoittaminenkaan ei ole välttämätöntä, ehkä eläminen sujuu itsestään ja menee eteenpäin. Jonkinlaisesta olemassaolon temposta on kyse. En tiedä mitä mukana kulkevat puhelimet tai internet ovat lisänneet olemassaoloon, eivät kuitenkaan hidastaneet sitä. Ihmiset ajattelevat että enemmistön tapa on normaali. Sen pitäisi sitten olla normi.


Minulla on kirja vielä vähän aikaa kesken. DeLillossa on kivaa se, että hän kirjoittaa tarinansa niin oikeiksi, että niiden elämässä viihtyy. Viihtyminen on kyllä huono sana koska siitä tulee mieleen viihde, jonka kanssa ei voi viihtyä, koska niille tarinoille on annettu oma kategoriansa, joka tähtää viihtymiseen. On vaarallista antautua jonkun muun vietäväksi jos tahtoo viihtyä. Sen vuoksi on luettava hyviä kirjoja ja katsottava hyviä leffoja. Taiteen hyvyys tai parhaus eivät ole makuasioita, niin kuin laiskat ihmiset sanovat. Laiskuus ajaa ihmiset välttelemään ajattelua. Eivät viitsi sitten kävellä edes kirjastoon.

29.4.16

Aamulla

Aamujani suojaa miltei täydellinen kuurous. Puhumattakin kissa saa minut helposti hereille. Epäilen että se on vähitellen oppinut lukemaan herätyskelloa, koska silloin kun minun pitää herätä aikaisin, se tulee noin puoli tuntia ennen tärinä-herätystä tyynylle pääpuoleen makaamaan. Tyyny on täristimen päällä.

Päässä alkaa tuntua värinä: Lidia kehrää. Olen lukenut kissakirjoista hyrräämisen merkitystä, kissojen semiotiikkaa ja semantiikkaa, koska Lidia kehrää enemmän kuin kukaan aiempi kissamme. On mahdollista, että se voi huonosti, hyrrää lohduttaakseen ja parantaakseen itsensä. Muistutan itseäni usein tuosta eläintieteilijöiden huomiosta ja katson huolestuneesti kissaa silmiin. Sama kirkassilmä se on edelleen. Se rakastaa minua!

Aika harva kissa nuolaisee ihmistä ilmaistakseen läheisyytensä, Lidia nuolaisee otsaa ja painautuu aivan kiinni päähän, jota alkaa kuumottaa kehräys ja silkkinen karva. Lämpö vielä kasvaa kun ojennan käteni ja silitän sitä silkkistä pehmeyttä. Kissa ottaa käpälällä kiinni ja kieltää kättä menemästä peiton alle. Ehdin jatkaa liikettä ja ranteen yli kulkee verijuova, auts. Kissa nousee ylös ja kävelee hiusten päällä, kolminkertainen auts. Se tuijottaa yhteen silmääni, joka katsoo peiton kulman alta ulos. Katse alkaa olla vaativa ja viesti on hyvin selvä: ylös! Lidian silmät muuttuvat kirkkauden lisäksi teräviksi. Nyt se puraisisi nenääni, jos olisin vaipunut takaisin uneen.

Kissaherätys on lopulta aika lempeä ja menetän ainoastaan puoli tuntia unesta. Kissa todennäköisesti kuulee kellossa naksauksen tai jotain, muuten se tuskin huolehtisi herätyksestäni. Ei se ole edes nälkäinen. Vesi ehkä pitää vaihtaa kylmempään ja tuoreempaan. Ei täällä kovin hyvänmakuista vettä ole, Kyrönjoen puhdistettua pintavettä. Kissalla on munuaisten toimintavajaus mutta emme ole toistaiseksi ryhtyneet äärimmäiseen temppuun, ostamaan lähdevettä. Syy on kyllä rationaalinen: lähdevesi tuskin on peräisin Lahden lähteistä vaan kraanasta.



Eilen oli arvokas lääkärinaika ja pelkäsin nukkuvani pommiin. Kissa seuraa untani. Se lukee ajatuksia ja tietää, että tässä kaupungissa ei pääse terveyskeskukseen lainkaan, joten ihminen on nyt kyllä herätettävä. Puolentoista vuoden aikana olen saanut yhden peruutusajan, sitä seurasi röntgenlähete, jonka selitys tuli puhelimeen. Puhelimessani on induktiosilmukka, mutta tietysti kaupungin puhelinvaihde rätisee ja puuroutuu aika ajoin kuulumattomaksi. Enkä pääse lukemaan puhetta huulilta, joka on tärkein kuulemisen apuvälineeni.

Vastaanottoon ei ole perustettu jonoa, en tiedä miksi ei. Jouduin samaan jamaan niin kuin varmaan monet muutkin, oli katsottava miten paljon on rahaa ja voinko mennä yksityislääkärille. Lidia saattoi olla jotain mieltä sellaisesta törsäyksestä, mutta kaikkiaan se on aika tyytyväinen ihmisten palvelualttiuteen. Kaupungin eläinlääkäri suositteli dieettisapuskaa, joka saa kissan vähemmän huonovointiseksi. Kyllä dieettisapuska maksaakin, mutta on selvää että kissan hengissäpitäminen on meille ihmisille ensiarvoisen tärkeää. Olisi hirveätä jos olisi koko ajan herättävä siihen maanjäristysherätyskelloon. Eikä kukaan ei raapaisisi rannettani ihan vain pelkästään rakkaudesta.

Ihmislääkäri oli perusteellinen, älykäs ja sympaattinen, sanalla sanoen ihana. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, mikä on polvien ongelma. Sain nähdäkseni röntgen-kuvat ja perusteellisen selvityksen niistä. Heiveröisesti on ihmisen alaraajat suunniteltu, vaikka en kosmiseen suunnitteluun uskokaan! Mutta olen mitä parhaimmin elossa ja tiedän miten päivät kipujen kanssa vietän. Koska kipu on aaltoliikettä, aion pahus vie käyttää jok’ikisen kivuttoman hetken maailman ja sen ilmiöiden ihmettelyyn.

Lähdin kävelemään sairaalan rantaan. Siellä kuului ensimmäiseksi lasten kirkkaita ääniä. Kaupungin puisto-osasto oli karsinut puita rantametsästä ja kasannut niistä suuren risukasan polun viereen. Kasan päällä oli päiväkotilapsia istumassa pesässä. Kirkassilmiä nekin. Rannan ja ilman raikkaus teki äänetkin heliseviksi. Katkotuissa puiden oksissa oli suuria silmuja.

Alhaalla lähellä valkoista santaa näkyi joutsenpari. Hiivin varovaisesti lähemmäs kun muistin että joutsenet voivat olla vihaisia ihmisille. Joutsenet lopettivat soutelunsa ja katsoivat minua. Selvästi ihmettelivät mikä minua vaivasi. Otin kameran laukusta ja suoristin selkäni. Joutsenet jatkoivat sapuskan kaivamista pohjasta.



Suuren kiven lähellä seisoi mies kameran kanssa. Hän sanoi että eivät joutsenet suutu kun niillä ei ole vielä poikasia. Ruvettiin puhumaan kameroista. Sitten hän näytti edessä olevaa saarta. On kuulemma sellaisia kameroita, joilla saa saaressa asuvista merimetsoista kuvan siitä monen sadan metrin päästä. Sitä oli hauska päivitellä ja sitä, että merimetsot ovat tulleet aivan kaupungin lähelle eivätkä pelkää. Mies ojensi kätensä ja otti kamerani tutkittavaksi. Ajattelin että välineselvitys, mutta hän vain halusi nähdä miten hyvä se objektiivi on. On se tietenkin hyvä, koska olen saanut sen lahjaksi, mies sanoi että uudessa kamerassa olisi paljon enemmän ominaisuuksia.

Arvelin että omat ominaisuuteni eivät riitä kameran lisäominaisuuksiin. Mies ei ruvennut täsmentämään tekniikan kehittymistä, mutta ymmärsin että hän tiesi millaisia kameroita on. Merimetsoja ei kyllä hänen mielestään pitäisi päästää lisääntymään näin lähellä kaupunkia. Ajattelin pian kuolevaa luurankometsää saarella. Pikkusaarelle eivät sitten ainakaan tänä vuonna pääse muut linnut pesimään.

Joutsenet poseerasivat, puhekumppani lähti toiseen suuntaan. Lapset siinä riukukasassa rupesivat laulamaan. Katselin lahdesta nousevaa niemennenää ja mietin miksi sen viereen oli pitänyt rakentaa aallonmurtaja. Sitten katsoin vesirajaa: se oli paljon alempana kuin mitä se on ollut ehkä viime syksynä, sen näkee kortteen määrästä. Hiekasta alkoi jo nousta tuore heinä. Oli ensimmäinen lämmin päivä, kevään lupaus.
Edit 7.5. Sain lukeakseni kirjan joka lupaa lisää hyvää luettavaa tulevaisuudessa! Mielenkiintoista.