21.2.17

Sodista ja kaanoneista



Bosnialainen Aleksandar Hemon (s. 1964) oli minulle Jugoslavian sotien aikaan toivoa herättävä ihminen, ilmiselvä huutomerkki. Hän kävi mielessään läpi lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia maassa joka lakkasi sotien myötä olemasta, kun oli jäänyt vahingossa jumiin Yhdysvaltoihin. Sodan takia hän ei enää voinut mennä takaisin. Kirjoittaminen oli hänelle tietenkin myös traumaterapiaa, mutta hänestä tuli ääni kuorossa joka vaati vihollisuuksien lopettamista.

Tuolla alempana on linkki, jossa hän selittää nyt, miksi rauhantahtoiset ihmiset eivät onnistuneet. Jos sattuu olemaan maassa, jossa eri osapuolet tulevat väkivaltaisiksi hulluiksi yhtäkkiä ja ilman mitään ”järkevää” syytä, niin avun on parasta tulla ulkopuolelta. Jugoslaviaan apu tuli aivan liian myöhään. Sodilla ei ole koskaan mitään järkevää syytä. Hulluus elää ihmisten sisällä.

Luin Aleksandar Hemonin esikoiskirjan The Question of Bruno silloin hyvin pian sen ilmestymisen jälkeen, 2000-luvun alussa. Muistan ajatelleeni että Hemon on harvinainen lahjakkuus, kun pystyy vain muutaman Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen kirjoittamaan noin täysipainoista englantia. Kirjaa ylistävät kritiikit tulivat aivan syystä.

Minulla on pinttynyt tapa lukea kirjoista amerikkalaisista tai Euroopassa ilmestyneistä englanninkielisistä lehdistä kirjajuttuja, koska tahdon lukea kirjoja alkukielellä. En halua suomeksikaan lukea kirjoja umpisokeana, vaan niistäkin luen, nykyisin yhä useammin netistä, koska lehtikritiikkiä on yhä vähemmän. Kannatan kirjallisuuskritiikkiä myös kuluttajanvalistuksellisessa mielessä. Se ei tarkoita sitä, että lukisin pelkästään ylistettyä kirjallisuutta. Olen jossain vaiheessa omaksunut sellaisen kannan, että jos kirjasta on paljon erilaisia mielipiteitä, niin se kannattaa lukea itse. Usein sellainen kirja on mielenkiintoinen.

En myöskään yleensä kiinnitä hirveästi huomiota kirjallisuuden niin kutsuttuun kaanoniin. Mutta nyt kun vietetään Suomi-nimisen valtion 100-vuotisjuhlaa, niin YLEn ohjelma 101 kirjaa on ollut minusta hyvä juttu. Kirjalista on yllättävä, siellä on paljon kirjoja, joilta olen välttynyt. Kuuntelen radio-ohjelmia niistä 101 kirjasta ja pidän toimittajien ja haastateltavien keskusteluja paitsi tietämystäni lisäävinä niin myös innostavina. En välttämättä ole rynnännyt kirjastoon. Mutta kyllä vain tuossa yöpöydälläni on yksi noista 101 kirjasta.

Kannessa on kulmahampaitaan vihaisesti väläyttelevä musta kissa. Kirjailija on Pajtim Statovci (s. 1990), nimestä päätellen sukujaan entisestä Jugoslaviasta ja hänen esikoiskirjansa nimi on Kissani Jugoslavia. Olin kirjasta tietoinen jo aiemminkin, mutta nyt Suomen juhlavuoden kirjalista sai sieppaamaan kirjan kirjastosta. Tiesin että pian tulee aika kun en pääse liikkeelle ja tarvitsen lukemista. Osaan kyllä lukea myös läppärin ruudulta kirjoja, mutta juuri nyt läppärin pitäminen polvien päällä on vähän hankalaa.



Nyt illansuussa olin vähän hämmästynyt siitä, että löysin netistä nimenomaan Aleksandar Hemonin tekstin. Mutta luulen että kaikille 1990-luvulla aikuisuuttaan eläneelle Jugoslavian onnettoman sodan seuraaminen oli surkea urakka, koska se oli ensimmäinen isompi konflikti Euroopassa vuoden 1945 jälkeen. Se oli erityisen surkeaa sen takia, että Euroopassa kaikesta huolimatta oli ollut jo vuosia hiili- ja teräsunioni ja Euroopan neuvosto, kaiken lisäksi vielä Haagin kansainvälinen tuomioistuin. Nyt vuosia siellä on käsitelty esimerkiksi Srebrenican verilöylyä ja syytetty siitä vastuussa olevia kenraaleja kansanmurhasta. Kaikkialla oli käynnissä silmitön etninen puhdistus. Eurooppalaisille tuli selväksi että Jugoslavia oli ollut keinotekoinen kansojen yhteenliittymä.

Olin sodan alkaessa yliopistossa viimeinkin, 30 vuoden jälkeen lukemassa itseäni maisteriksi, ja tapasin yliopistolla nuoren ihmisen, joka teki teatteria, osin harrastukseksi ja osin tulevaksi ammatikseen. Hän oli ollut aivan siinä 1990-luvun alussa matkalla Jugoslaviassa teatterifestivaaleilla, en enää muista missä päin. Mutta sen muistan että hän rupesi itkemään kesken kertomuksensa. Sota oli alkanut eikä hän ollut kuullut mitään kesällä tapaamistaan ystävistään. En yhtään osannut lohduttaa häntä.

Minulla oli ollut nenä kiinni kirjoissa enkä ollut seurannut Jugoslavian kahinoita kovin tarkasti. Tietenkin tiesin että oli ongelma mikä tahansa, sitä ei ratkaista sotimalla. Opiskelukaveri herätti minut kerta kaikkiaan. Oli niissä kavereissa muutenkin paljon herätykseen sysivää, koska he nyt kertakaikkiaan olivat 30 vuotta nuorempia.



Nyt siis päädyn viettämään toipilasaikaa lukemalla aivan fantastista suomeksi kirjoitettua kirjaa siitä samasta maasta, josta olin lukenut jo Aleksandar Hemonin kirjasta. Ja sitten äsken löysin Hemonin netistä. Suomalaisen Statovcin toivon jatkavan mielikuvitusmatkaansa Jugoslaviassa ja muuallakin. Toipilaan aika ei tule pitkäksi. Totta puhuakseni en muista ikinä tunteneeni oloani pitkästyneeksi. Kirjat ovat ehkä tärkein viihtymisen elementti mitä on ikinä keksitty. Mutta ei se viihdettä ole. Se on väline maailman ymmärtämiseen.

Mutta nyt lukemani lyhyt artikkeli on tässä linkissä ja kannattaa minusta todella lukea. Minä alan toivoa oikein lujaa, että Eurooppa olisi voimakas ja humaani ja rauhantahtoinen paikka. Väkivallan lisääntymistä ei tarvitse kukaan, varsinkaan nyt kun ilmastonmuutos kuristaa maapalloa eikä ihmisillä ja eläimillä, kasveista puhumattakaan ole muuta paikkaa kuin tämä planeetta joka kiertää aurinkoa. Kotigalaksikin on vielä olemassa.

Vai pitääkö ajatella niin että ihmiset ovat päättäneet mieluummin tulla hulluiksi kuin ajatella omaa ja lastensa tulevaisuutta? Että ihmisissä asuisi jonkinmoinen perussuisidaalisuus, jatkuva itsemurha-alttius, joka vain odottaa päästä näkyville milloin minkäkin tekosyyn vuoksi? Kaikista ihmiskunnan tekemistä kamaluuksista huolimatta en vieläkään aivan usko tuota.


Oikeastaan se ei ole uskon asia. Kyllä se riippuu siitä, mitä itsekukin tekee. Ihminen on sosiaalinen olio, joka kuuluu johonkin perheeseen, sukuun, paikkaan, kansakuntaan. Jokaisella on merkitystä. Yhteisöjä ei kannata pitää koossa vihan vuoksi. Siihen ne ovat liian arvokkaita.

14.2.17

Föhn-tuulen aikaan


Netti on täynnä lyhyitä ja vähän pitempiä elokuvia, sieltä löytyy myös siirtolaisuudesta asiaa ja tarinoita. Lehdissä oli Ameriikan emigranttien tarinoita. Yhdysvaltojen, siis yhden Pohjois-Amerikan maan, presidentti käytti oikeuttaan määrätä tämänhetkisestä siirtolaisuudesta. Olen tavaillut Yhdysvaltojen perustuslakia, koska seurauksena presidentilliselle määräykselle alkoi liittovaltion oikeusistuimissa kuhina. Islamia tunnustavien maiden asukkaille asetettiin nopeasti ensin maahantulokielto (ei tosin maailman kaikille islamilaisille maille), joka hyvin nopeasti perustuslakiin perustumattomana kumottiin.

Olen kolmannen polven Amerikan siirtolainen itse (tässä osassa sukua vain käymäseltään) ja minulla on ollut emigranttiviisumi. Siis Yhdysvaltoihin. Kun mietin entisestä kotimaastani kuuluvaa meteliä niin samaan aikaan isoisän syntymätalon naapuri oli löytänyt lehtileikkeen isoisästäni Ameriikassa, Papan itsensä kirjoittaman tekstin. Aika on kyllä vähän eri, 1900-luvun alku. Käsittääkseni 1800-1900-lukujen taitteessa siirtolaisuus on ollut ilmeisesti isompaa kuin koskaan ennen. Suomesta lähti eniten Ameriikkaan nuoria miehiä ja Etelä-Pohjanmaalta.

Suomi oli suuriruhtinaan maa, jossa oli aika laaja autonomia. Tsaari ei nähnyt syytä rajoittaa matkustamista, kai hän olisi voinut halutessaan. Pienviljelystilan kymmenestä lapsesta lähti rapakon taakse kolme tai neljä. Olen kyllä Papan nähnyt mutta olin 2-vuotias, kun hän kuoli. Muistan asunnon jossa me kaikki asuimme ja muistan miten sieltä oli lähdettävä pois ja jätin jälkeeni merkin. Merkki oli siellä vessan lämpöpatterin takana ja näytin sen isälleni joka ei ollut mitenkään uskoa merkkiäni kahdeksan vuoden takaa. Se oli arvokas merkki, suklaarasian kansi vuodelta 1947. Olin saanut kissankieli-rasian lahjaksi silloin hiljakkoin. Mutta se asunto oli ensimmäinen kotini. Kun Pappa on kuollut, kaikkien meidän on lähdettävä pois.



Mutta tekstissään pappa on kovasti elävä:

Uskovaiset sanovat että Jumala toisinaan kurittaa ihmistä tehdäkseen hänestä uskovaisen. Minä kuitenkin uskon, että nykyajan ihmisistä tulee sosialisti, vaikkapa hänelle rakkaudesta olisikin kuritusta ja nuhdetta lähetetty. Varma vakaumukseni on, että jos vielä tulee toinen, demokraatti aika, niin eivät ihmiset enää kiittele sitä, että saavat nälkää nähdä, vaan vaativat oikeutensa, vaativat sen , minkä kapitalisti on säästänyt heidän työnsä tuloksista tulevaisuuden varalle. Mutta samalla he luovat yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus nauttia omat työnsä tulokset ja jokaisella myös mahdollisuus tehdä hyödyllistä työtä.

Pappa oli suuttunut epäoikeudenmukaisuudesta Worcesterin rautalankatehtaalla ja irtisanoutunut. Piti oleman hyvä aika ja työtä kaikkialla. Ei löytynyt työtä. Pappa kertoo työnhakureissustaan Worcesteristä, (Massachusetts) New Yorkin osavaltion Seheneetadyn kaupunkiin. Sieltä ei löytynyt työtä myöskään. Työpaikoista suomalaiset ilmoittivat toisilleen ja Papalla oli muutama tuttu toisessa osavaltiossa.

Yhdysvalloissa kaikki paitsi alkuperäiset amerikkalaiset, intiaanit, ovat siirtolaisia. Nyt, 2017 A.D., presidentti yritti kieltää joistakin muslimimaista pääsyn maahan. Ei suomalaisillekaan ollut (eikä ole) itsestään selvää päästä Amerikkaan. Vuonna 1924 toinen isoisäni lähti merille ja sitä tietä New Yorkiin koska kahdella veljellä oli talonmaalausfirma siellä ja koska Yhdysvallat ilmoitti Itä-Eurooppaa koskevasta maahantulokiellosta myöhemmin sinä vuonna. Suomi oli itsenäinen maa ja amerikkalaisten viranomaisten mielestä Itä-Eurooppaa. Pappa oli vuonna 1924 jo kerännyt matka- ja opiskelurahat ja perustanut perheen ja yhden kansanopiston maaseudun nuorisoa varten, Suomessa.



Tuota lehtitekstiä en ollut nähnyt aikaisemmin, mutta tiesin kyllä että hän piti kaikkialla suomalaisiltamissa ja kokoontumisissa palopuheita siirtolaistyöläisten raittiuden puolesta. Sosialismi levisi muutenkin uusien siirtolaisten parissa. Viikkopalkka oli tuolloin, ehkä vuonna 1905 kahdeksan dollaria suunnilleen. Ei ollut järkevää panna rahaa alkoholiin. Hän itse ei koskaan elämässään juonut alkoholia ja opetti lapsensakin samaan. Ei minunkaan lapsuuskodissani juotu alkoholia. Isä kyllä poltti vihreätä norttia posket lommollaan ja kuoli 50-vuotiaana infarktiin.

Ehkä ihanteellisuuden taakka tappoi hänet? Pappa taas sairastui muistisairauteen koska ei kestänyt elämänsä kolmatta sotaa. Olen saanut noista kahdesta elämäni miehestä sellaisen kuvan että olivat tunteellisia ihmisiä, tiesivät mitä tahtoivat, mutta sitten tunteet puskivat kumoon. Siitähän Pappa tuossa lehtitekstissä puhuu. Nuorena varsinkin on saatava yhteiskunnassa edes vähän muutosta aikaan.

Kun nyt yllättäen isoisän teksti osui silmiini, niin mietin aivan vakavasti semmoista että onpas hienoa asua maassa jossa eliniänodote on korkea ja ihmiset elävät materiaalisesti hyvää elämää. Mutta sitten ajattelen, että minkä vuoksi elävät. Miten keski-iän vuosista selviää kun henkisiä tavoitteita ei enää ole? Kun itsekasvatus ei ole enää kurssissaan? Kotikasvatuksenkin laita on vähän niin ja näin?

On kohtalokasta lopettaa kouluista oppiaine nimeltä historia. Ihmisillä on kova tarve kuulua johonkin. Isoisä kirjoitti leimuavan sosialistisen tekstinsä käytyään muutaman vuoden kansakoulua, nuorena siirtolaisena, kaukana kotoa. Kyllä hän tuossa tahtoo että Amerikassa voidaan hyvin ja eletään hyvin, tehdään yhdessä työtä. Päässäni alkoi soida Jimi Hendricksin Star Bangled Banners. Se löytyy kyllä YouTubesta, kuunnelkaa!



4.2.17

Kotimatka


Tulin eilen kotiin. Palauduin dramaattisten vaiheiden jälkeen, poistuin vierailupaikastani miltei kuin näyttämöltä. Poistumistavassa ei ollut mitään ylevää.

Olin pannut sairaalan muovinahkaiset (?) sandaalit jalkaan. En ollut tajunnut ottaa omia crocs-tohveleita mukaan. Ne eivät ole tohvelit, vaan ovat kotikengät sen takia, että ovat tarpeeksi leveät villasukkiin jaloissa (vetää kaikista ovista). Krokotiilikengät ovat aika kolhon muotoiset pikkuveneet, joten ne eivät kyllä olisi mahtuneet reppuun, jossa oli vitamiineja, hiusharja ja naamarasvaa. Nyt huomaan miettiväni missä ovat pienet kynsisaksat, koska arvasin kynsien tarttuvat sairaalalakanoihin ja repeilevän irti. Pureskelin kynsiäni.

Olin katsomassa millainen ilma oli ulkona. Sisältä ei näkynyt kuin pimeää. Ylhäältä näkyi aivan pieni aukko ja kaistale harmaata, jonka käsitin taivaaksi. Alhaalla kulkutiellä oli jotain märkää. Se osoittautui alijäähtyneeksi vedeksi.

Draama ei liittynyt suoranaisesti veteen, vaikka lopuksi sillä oli suuri merkitys. Taksi oli jo tilattu, astuin eteenpäin ja sairaalatossu lensi jalasta. Siinä ei ollut hihnaa takana. Leikattu jalka nousi kohti kattoa ja tömähdin takalistolleni. Leikattu polvi löi lattiaan.

Oletan että tässäkään ei ole minkäänvaltakunnan draamaa, aivan oikeasti. Tämmöistä on aina. Olin ehtinyt harjoitella kävelemistä puolitoista vuorokautta, leikkauksen jälkeisenä yönä kävelin käytäviä, kunnes hoitajat olivat sitä mieltä että on mentävä takaisin. Huojuntaa leikkauksen jälkeen, luulisin.

Tilattu kuski, sairaalan, tuli tärisevän näköisenä ovelle. Oli ehkä ollut kylmä. Ilmeni, että koska minua kuljetetaan sairaalan rullatuolilla, niin sitä ei saa ottaa toisen rakennuksen sisään ja työntää minua kotiovelle, vaan jätettävä minut ulko-ovelle, temppuilemaan kyynärsauvojen kanssa hissiin, sieltä ulos ja luhtikäytävälle, joka on asuinkorttelini kulkutie 3. kerroksessa. Siinä pääsee kyllä hienosti kulkemaan rullatuolilla.

En tiedä mikä oli tämän vakavan autokuskin selitys omituiselle käytännölle. Hän ei sanonut sitä, sanoi vain että ei saa. Sen jälkeen hän kertoi että hänellä on kova kiire johonkin naapurikuntaan. Ei tule draamaa tästäkään. Oikean työn tekijöillä on aina tavaton kiire.

Odotin yksityisfirman inva-taksia sitten puoli tuntia. En ollut nälkäinen, en kipeä, en onneton enkä onnellinen, toistin vain mielessäni luhtikäytävä-juttua, joka tuntui absurdilta. Ehkä kaupungin vuokra-asuntokorttelissa pyörätuoli olisi vaarassa parin minuutin työntämisen aikana? Painoin mieleeni mentaalisen kysymyksen: on otettava selvää kuinka paljon rullatuolit maksoivat ja pitäisi saada selvää saako keskussairaala rullatuolinsa minkälaisella hinnalla ja kuinka kalliilla taas yksityinen ihmistenkuljetusfirma.



Olin tavannut invataksin kuljettajan kolme ja puoli vuotta sitten samoissa olosuhteissa. Silloin allani oli keskussairaalan rullatuoli, joka palautui aika pian sairaalalle. Minua käskettiin olla antamatta sitä kenenkään käyttöön, kun olin kuntoutettavana 3-4 päivää pääterveysasemalla. Kuntoutus tuotti tulosta, harmillisesti vain toinen polvi alkoi äkäillä sitten yksipuolista kuormitusta. On tässä yhteydessä kerrottava että yksi kuntoutusosaston nuori hoitaja ehti siepata tarkasti vahtimani rullatuolin tunniksi mukaansa, kun piti viedä potilas röntgeniin.

Olin silloin harjoittelemassa kävelyä niin kuin myös eilen. Eilen opin miten kyynärsauvoilla nostaa ittensä muutaman portaan ylös, kääntyy ja tulee takaisin alas. Portaat olivat kapeat ja osumistarkkuuteni heikko, piti mennä uudestaan.

Nyt olen nukkunut kunnon yön. Selvisin puuron keittämisestä aamulla aivan itse mistä olen tavattoman ylpeä. Puuro on hyvää, sitä oli myös sairaalassa. Puuro pitää miehen ja naisen ja lapset tiellä.

Kissa ei moiseen suostuisi. Onnistuin syöttämään kissan keskellä yötä, kun hän rupesi päättäväisesti hyrräämään korvan vieressä ja nuoli nenäni perusteellisen puhtaaksi ja
nappaisi sitten nenän pään raateluhampaillaan suuhunsa ja puraisi. Kissa syö perheen sohvaleijonille tarkoitettu muonaa, jota säilytetään jääkaapissa.



Aion selviytyä tästä käveleväksi. Kun olen yön ja aamun aikaan ajatellut sitä, miten eri tavalla ulkopuoliset hahmottavat tavallisen kaupunkilaisen elinolosuhteita ja tapoja liikkua kuin mitä täällä asuvat tavallisen köyhät ihmiset tekevät. Alhaalla pihalla kävelevä tuttu afrikkalaispariskunta huikkasi tervetuloa kotiin: Welcome back home!

Ihania ihmisiä. Niin myös nämä kaksi tässä huushollissa asuvaa tyyppiä. En tiedä miksi minun pitäisi tehdä tiukka ja selvä jako Lidia- kissan ja itseni ja tuon toisen ihmisen välillä. Sairaalassa luin Antti Nylenin esseekirjaa nimeltä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseitä. Siinä käsitellään esimerkiksi maapallon eläinlajien keskinäisiä suhteita.

Minusta meitä voidaan kaikkia kutsua kissoiksi tai ihmisiksi. Tai valaiksi, tai hylkeiksi tai gepardeiksi tai hevosiksi. Tai Cape-niemen puhveleiksi. Lajien lista on suuri, vaikka nyt eletään jo 6. sukupuuttoaaltoa. Siis suhteellisen äskettäistä. Ja ilmeisesti aika tavalla eurooppalaisesta näkökulmasta.

Tämä arkipäiväinen tapahtuma on minulle merkityksellinen sen vuoksi, että en olisi tässä kirjoittamassa, jos olisi ollut pakko kulkea jääveden liukastamaa luhtikäytävää kyynärsauvojen varassa. En olisi päässyt perille yhtenä kappaleena. Tämä oli hyvä muistutus kuolevaisuudesta ja siitä, että on pidettävä mieli kirkkaana vaikka polvessa olisi vielä dreenilaastari.




20.1.17

Metsän lapsi palatsissa


Siivosin alakerran kirjoituspöytää. Se ei ole oikeastaan pöytä vaan iso, Monumentiksi kutsumani kirjakaappi, jossa on kolme osaa. Ylin on kolmen leveän hyllyn kirjahylly. Keskiosa on laatikosto, jossa on syvennys. Syvennyksen yläpuolella on huomaamaton vetolaatikko, jossa oli aluksi isoisän 60-vuotispäiväonnitteluja. Suurin osa onnittelijoista oli minulle tuntemattomia, mutta en ole heittänyt onnitteluja roskiin. Isoisä, jota kutsuimme serkkuni kanssa Papaksi, kuoli seitsemän vuoden päästä noiden syntymäpäiväjuhlien jälkeen.

Vetolaatikoita on tuon yhden salalokeron lisäksi kuusi ja ne sisältävät sekalaista paperitavaraa, suurin osa tärkeää vanhentunutta. Tarvitsisin silppurin. Tämä on kerrostalo, enkä uskalla sytyttää tänne tulta.

Laatikot juuttuvat jatkuvasti kiinni. Ikkunat ja ovet falskaavat, joten välillä laatikot saa helposti auki, joskus ne taas turpoavat. Saa niitä höylätyksi, mutta olen puuta tuijottaessani tullut siihen tulokseen, että se on mäntyä, leveäsyistä. Papan kototilalla oli metsää enemmänkin, mutta kun viljelijät loppuivat suvusta niin metsä kai sitten myytiin. Pappa teki kaapin itse, mutta ylimpänä oleva koriste on selvästi jonkun koristepuusepän työtä.

Laatikoston saa kiinni, siinä on kansi, joka kääntyy alas kirjoitusalustaksi. Siinä on joko kirjoituskone, pieni tietokone tai kasa kirjoja ja vähän kaikkea. Syvennyksessä on ajankohtaista materiaalia, muistilappuja, teknisiä ohjekirjoja. Siitä tulee hyvin nopeasti epäajankohtaista eikä minulla edelleenkään ole silppuria.

Löysin tietokoneen vierestä äsken lapun jossa lukee Kaspar Hauser. En tiedä yhtään miksi nimi on siinä, mutta mieleeni tulee Jacques Rousseaun teksti villi-ihmisistä ja hänen pohdintojaan lastenkasvatuksesta. Muistelen että hän pani omat lapsensa orpokotiin.

Kirjoitustason alapuolella on sitten vielä kaksi suhteellisen isoa pikkukaappia kummankin puolen kahta suurikokoista vetolaatikkoa. Siellä oli pitkään luentokansioita. Säilytin niitä, varsinkin tiedotusopin ja aikuiskasvatuksen mappeja kauan. Ei säilyttämiselle ollut erityistä syytä. Mutta aina välillä luin mappeja ja niistä tuli mieleen yliopiston onnellinen aika. Onnellisuutta mittaan muistiinpanojen huutomerkeistä ja kysymysmerkeistä, joista luen ironiaa.

Edellisessä asunnossa isoisän kirjakaapin vieressä oli tuoli jota kutsuin runoilijan tuoliksi. Siinä ei ole ikinä istunut runoilijaa, mutta ajattelin että siinä olisi runoilija ja minä pitäisin hänen suunsa edessä mikrofonia saadakseni syvällisen ja ajankohtaisen haastattelun jotain julkaisua varten. Sen sijaan tuolilla istui kerran graduntekijä haastattelemassa minua.

Pikkulaatikoissa on kosmoskynällä kirjoitettuja nimiä, kuten koulukeittolayhdistys. Siitä olen päätellyt että Monumentti on ehkä peräisin 1920-luvulta, jolloin isoisä oli kansakoulunopettajana jonkin aikaa. Papan papereita oli monissa isokokoisissa pahvilaatikoissa kauan. En tiedä mitä papereille tapahtui. Talo oli kyllä niin paksuista hirsistä tehty ja tiivis, että en ikinä muista nähneeni siellä hiiriä, joten ehkä ne eivät tulleet syödyiksi.

Kaspar Hauser-sanan jälkeen paperilapussa lukee Adorazione del Bambino. Se on dokumentti, jonka

näin joku aika sitten Teemalla, tarina muun muassa erään maalauksen synnystä. Olen nähnyt sen maalauksen. Se oli ensimmäisiä taideteoksia jotka näin Firenzessä. Pieni perheemme päätyi Firenzen asemalle matkattuaan junalla, laivalla ja junalla kolme päivää. Pää oli pyörällä, oltiin samana aamuna vasta päädytty Italian puolelle. Italiassa kukkivat valtavat auringonkukkapellot Alppien alittamisen kunniaksi. Oli heinäkuu eikä kova kuumuus ollut vielä alkanut.

Rinkat vietiin aseman säilytykseen ja mentiin kaupungille. Ensimmäinen sisätila johon päädyimme oli Medicien talo, eikä mikään talo, vaan palatsi. Siellä oli kappeli, jonka Cosimo Medici rakensi lepyttääkseen ankarasti protestoivaa uskonnollista sieluaan, katolista. Cosimo oli pankkiiri. Raamatussa on kielletty panemasta velalle korkoa. Niin Cosimo joutui kuitenkin tekemään. Firenzen piti selvitä ankarassa pankkikilpailussa aika lähellä sijaitsevan Sienan kanssa. Kilpailussa selviäminen ei taas onnistunut olematta itse kovasti rikas. Kilpailusta puhuvat edelleen kaikkein rikkaimmat ihmiset.

Rikkaita pitää ymmärtää. He ovat syyttömiä kohtaloonsa koska ovat tulleet maailmaan rahan ja tavaroiden ympäröiminä. Sitä en ole kyllä ymmärtänyt, miksi heidän pitää haluta myös valtaa. Ehkä he eivät ole voineet myöntää itselleen yhteiskunnallista olemistaan, siis omaa paikkaansa. Sellainen olo on varmasti ollut myös Cosimo Medicillä.

Medici-palatsi oli aivan uskomattoman kaunis. Kun olin nähnyt sen, kirjoitin pitkään yöhön mietiskelyitä siitä, että jos olisin Suomessa nähnyt jotain vastaavaa, niin en olisi nyt pöllämystynyt. En olisi myöskään tiennyt kaipaavani jotakin.

En muistanut mikä Fra Filippo Lippi-nimisen karmeliittaluostarin asukin teos oli nimeltään Adorazione. Kun en pääse enää Italiaan ikinä, niin on nähtävä kuvia edes televisiossa. Perheen toinen aikuinen oli nähnyt Medicien palatsin ennenkin. Hän kirjoitti euforian vallassa postikorttiin että ”kun Medicien palatsia rakennettiin, niin Suomessa yritettiin säilyä hengissä lyömällä kepillä rusakoita hengiltä”. Kun hän tuli siltä reissulta takaisin, kysyin että oliko hän tiennyt että rusakot osaavat kaivaa porkkanat ja punajuuret kasvimaasta ja sitä paitsi järsivät hengiltä isoäidin valkeakuulas-puut. Ja että Talvisota-talvena kaikki omenapuut kuolivat pakkaseen.



Muistin sen postikortin palatsissa. Kaikki mikä näytti kullalta oli kultaa. Kalliita kiviä kiipeili pitkin seiniä. Orjat olivat niitä kaivaneet Afrikasta ja heittäneet henkensä niitä raahatessaan. Maalauksen löytää netistä kyllä. Mutta värit eivät ole samat kuin siinä oikeassa. Nyt tuossa dokumentissa kuitenkin oli tieto, että Medici-kappelin alttaritaulu on jäljennös. Alkuperäinen oli joutunut Saksaan ja siellä se on edelleen.

Nyt on pakko miettiä aidon ja jäljennöksen eroa. Mikään kuva ei antaisi koskaan samaa vaikutelmaa kuin silmien edessä leijuva Jeesus-lapsi ja palvova neitsyt Maria siinä yläpuolella. Ympärillä oli synkkä metsä, mutta taivaasta kristittyjen Jumala ja Pyhän hengen kyyhky pudottivat alas kultasadetta. Aivan ihmeellinen maalaus.

Kultaan ja kimallukseen minulla ei ole mitään suhdetta. Luulen että alttaritaulu ja kimallus ja kivet vain yksinkertaisesti olivat täydellisen harmonisessa suhteessa toisiinsa ja se teki, mittasuhteet ja estetiikan taju, Firenzen kaupungista maailman kauneimman kaupungin. Kaupungissa kävely sai ihmisen tuntemaan olonsa hyväksi.

Mutta miksi kauneus ja hyvät mittasuhteet eivät ole läsnä jokapäiväisessä elämässä nyt ja täällä? Varmaan rumien laatikoiden rakentaminen johtuu jollain lailla siitä, että omatunto ei kolkuta. Kaikella estetiikalla on eettinen vastineensa. En minä orjuutta tahdo takaisin. Mutta jos olisi joku keino, että näkisi semmoista arkipäivän kauneutta taas ja olisi hyvä olla?



8.1.17

Ihanteet, ideaalit


Ei tavallisella ihmisellä ole varmaan useimmiten varaa ihanteisiin. Niiden ongelma on se, että niiden varassa pitäisi pystyä elämäänkin. Ja kun yhä useammalla elämä on kädestä suuhun, niin on siinä aika paljon elämälle vierasta. Sellaisia pilvenhattaroita.

Köyhälläkin ihmisellä voi olla ideaalitila. Olisi esimerkiksi rauhallinen lauantai-ilta saunan jälkeen, hyvä kirja kädessä. Tai jos sattuu olemaan kesä, voi mennä kävelylle ihmettelemään muutakin elämää kuin omaansa. Näkee jonkun talon ja ajattelee että siinä olisi hyvä asua. Ihminen ajattelee muutenkin usein että entä jos.

Olin Tukholmassa opiskeluaikoina kesätöissä tienaamassa rahaa, kun ei ollut minkäänlaisia opintososiaalisia juttuja vielä keksitty. Tukholmassa opin itse kävelemisen hienouden. Kaupunki jäi tilapäiseksi, minun ei koskaan tarvinnut tosissani ajatella asuvani vieraskielisten joukossa. En menettäisi kieltäni.

Asunto oli parasta vuokrata yhdessä muiden suomalaisten kanssa, jotka olivat paikalla myös tilapäisesti. Yksi esitti itsepäisesti elämänfilosofisia kysymyksiä. Niihin piti osata vastata. Niistä riippuisi kaikkien loppuelämä.

Piti valita ideaalinen elämänmalli, jonkunlainen johtotähti, tai edes perusrytmi. Kauneus, totuus, viisaus, hyvyys. Ehkä vaihtoehtoja oli muitakin, mutta nuo muistan. En muista mikä sen pojan nimi oli mutta aina joskus ihmettelen miten hänen elämänsä sitten meni. Kysymys oli hirveän vakava.

Vuosikymmeniä myöhemmin tuli toisenlainen kysymys: huvitatko itsesi hengiltä. Se taisi olla alkua sille että itsensä huvittamisvempaimia alkoi olla niin paljon, että jo lapsetkin juuttuvat niihin kiinni eivätkä kykene irrottautumaan. Elämä kulkee ohi.



Nyt oli kuitenkin elämän keskeltä tullut elokuva televisiossa, semmoinen jollaisia ei enää tehdä: Kaunotar ja hirviö. Tässä kahden aikuisen huushollissa huokaistiin onnesta jo muutama päivä ennen elokuvaa. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa, mutta tiedän tietenkin kuka on Jean Cocteau. Elokuva on vuodelta 1946. On kyllä aika uskomatonta että elokuva on tehty niin lähellä sotaa. Se ei tullut mieleen ollenkaan. Tai tuli mieleen sillä tavalla, että viimeinkin, suuri elokuva. Mutta ei Cocteau kuvaa tuhoa ja kuolemaa, päinvastoin.

Tarina on tietysti tuttu: olipa kerran isä joka asui kolmen tyttärensä kanssa. Missä oli äiti? Lähti saksalaisten matkaan?

Nuorin on tietenkin se tuhkimo, mutta hän lähtee hirviön luo, että isä saa elää. Siitä ei ollut epäilystä, isän oli saatava elää. Isä oli sairaalloinen, mutta häntä tarvittiin. Vanhemmat sisaret olivat ylpeitä ja tyhmiä eikä heistä ollut isän pelastajaksi. Nuorella oli kosijakin, mutta ensin oli lähdettävä hirviön luokse.

Isä oli sairastunut sen jälkeen kun oli tuonut nuorimmalle tyttärelleen ruusun hirviön puutarhasta. Hirviöllä oli taikavoimia. Hirviö oli suuri kissapeto, jonka tassuun sopiva käpälä kuljetti sen käteensä ottavan takaisin hänen luokseen. Hirviö oli rakastava suuri kissapeto, ehkä leijona. Huomasin ihmetteleväni, kun hirviö ei ollutkaan lohikäärme. Muistan kuunnelleeni lapsena satuja, joista kaikissa on prinsessa ja lohikäärme. Mutta ehkä lohikäärme ei kykene muuttamaan hahmoaan, vaan pysyy hirviönä? Rakkaus taisi olla yksi voima, jota Tukholman kimppakämpän poika olisi saattanut kysyä. Onko ohjenuorasi rakkaus? Ehkä hän kysyikin sitä, sopisi ainakin nuoruuteen.

Nuorimman tyttären on huolehdittava isästään, jota hän rakastaa. Nuorimman tyttären on opittava miten rakkauden kohde vaihtuu. On totuttava hirviönnäköisen olennon rakkauteen.

Tarina on yksinkertainen. Mutta elokuvan juju ei ollut satu tai rakkaustarina, ei kasvukertomus, ei mikään niin yksinkertainen juttu. Elokuva oli visuaalinen runo alusta loppuun. Runot ovat tihentymiä, jotka eivät avaudu hetkessä. Kaunotarta ja hirviötä voi katsoa vaikka lavastuksen mestariteoksena. Tai ajatella sitä kuvaa kun Dianan patsas herää henkiin ja tappaa katosta hypänneen kilpakosijan. Patsaat ja karyatidit olivat elossa tarvittaessa, vähintään silmät liikkuivat.

Cocteau (jo 1889 syntynyt) oli tekemässä testamenttiaan. Hän oli totta kai auteur, muu ei ollut mahdollista. Elokuvaa edelsi elämänkertadokumentti. Yksi kuva oli hauska: François Truffaut (mm. 400 kepposen ohjaaja) pyytämässä häntä omaan elokuvaansa, tai haastateltavaksi. Ellei se ollut päinvastoin? Mutta Truffaut’n kasvoilla näkyy kyllä kunnioitus. Kuva oli sen verran kauan esillä, että ehdin ajatella. Ihmisillä oli varaa näyttää tunteensa. Sitä paitsi sukupolvien välillä on kontakti.

Kaunottaren ja hirviön tarina on optimistinen. Cocteau uskoi selvästi, että fantasia muuttaa todellisuutta. Sadut eivät turhaan ole vertauskuvia elämästä tuolla toisaalla, jossa on se totuus. 

25.12.16

Joulusaarnoja


Menneellä joulunalusviikolla oli mukavaa kuunnella menneen maailman joulusaarnoja, kertomuksia jouluista. Niitä tuli Radio Yle 1:n Kultakuume-lähetyksien keskeltä. Niissä oli paljon samaa kuin itse muistan lapsuuden jouluista.

Ne ovat kulttuurihistoriaa. Sitä löytyy myös muualta, ei tarvitse kuin selata vaikka joulun lehtiä. Nyt kun mikään taho ei pysty pakottamaan kauppoihin, virastoihin tai kaikkeen muuhun aikaa vievään, voi sitä paitsi lukea ihan mitä vain.

Oma suosikkini on aina ollut kyllä radio. Minusta Markus-setä oli vähän hankala tyyppi, en pitänyt kaurapuurosta koskaan. Ja olin iloinen siitä, että hänen kotkansilmänsä eivät koskaan löytäneet minua. Ymmärsin kyllä niistä tarinoista että Markus-setä on vähän niin kuin joulupukki joka tahtoo kilttejä lapsia vain. Ja että hän näkee suunnilleen kaikkialle ja tietää mitä minä milloinkin teen.

Pimeä aika jatkuu. Eilen kastuin läpimäräksi kun kävin kaupassa. Sadejoulu. Semmoisena kyllä taitaa olla Suomessa ainut kokemani, ainakin tähän ikään.

Kissa kaivatui kirpparikassin sisälle ja löysi sieltä jotain mielestään syötävää. Ja oksensi. Joulupäivä on siis alkanut aika tavallisella tavalla.




Kuunnelkaa nyt kuitenkin tämä puheenvuoro. Minusta siinä on paljon tämän ajan ääntä ja on hyvä että puhuja on vähän vanhempi nainen. Eikä ole paha että hän on myös näyttelijä ja on opettanut Teatterikorkeakoulussa vuosia. Elina Knihtilä osaa myös kertoa tarinansa hyvin.

Kohta alkavat televisiosta Chaplinin lyhytleffat. Olen minä osan niistä nähnyt ennenkin, ehkä en juuri näitä. Mutta ne kestävät uusintakatsomisen ikuisesti. Joulusaarnoista nekin käyvät.





16.12.16

Hämärtyy


Tajusin yhtäkkiä että pimenemiseen on syynsä. Ei ole kuin muutama päivä enää talvipäivänseisaukseen. Tietysti ajat ovat pimeät muutenkin, pimeää ja ahdasta. Villapaitaa pitää venyttää. Onneksi ei ole hirveän kylmä.

Kaktus oli edellä aikaansa, sen kukat putosivat jo. Mutta on ollut sumuista ja välillä tullut lunta, aurinkoisina päivinä valo on niin viistoa ettei sen valossa näe lukea. Sähkövalokin tuntuu pimeältä.

Vanhat hehkulamput alkavat lopetella hehkumistaan. Nämä led-valot, vai mitä nämä ovat, valaisevat kylmemmin. Ne eivät lämmitä. Ylipäänsä huushollissa vallitsee valokaaos, koska lamput, niiden johdot ovat kunnossa eikä töpseleissäkään ole vikaa, mutta niihin ei saa kunnollisia valoja. Kauppiaat ovat kehittäneet mainoksia, joissa kerrotaan lamppujen kannan sopivan entisiin hehkulamppuihin. Niin kuin kaikki mainokset, ne eivät läheskään aina pidä paikkaansa. Epäilemättä kauppiaat ja valojen valmistajat hierovat ahneesti käsiään. Meillä ihmetellään sähköromun määrää.

Unettomana haahuillessani näen uusia valoja, tunkeutuvat ikkunoista sisälle. Ne meriteeraavat joulua. Kutsumattomia vieraita! On tarpeeksi rasittavaa käydä kaupoissa, joissa ihmiset on vallannut käsittämätön ostomania, mutta ei saa olla edes rauhassa uneton. On muistettava antaa talitinteille ruokaa. Ne jostain syystä eivät ole pihalla kun on kylmempi, tulevat vasta kun rupeaa lauhtumaan. Niin kuin nyt.

Talitintit ovat muuttuneet pienemmiksi tai sitten silmäni valehtelevat. Ehkä ne syövät vähemmän? Ei täällä ole näkynyt hömötinttejä eikä sinitinttejä eikä edes punatulkkuja enää aikoihin. Syksymmällä kävi koivujen oksilta tuijottelemassa tuikeita pyrstötiaisia, mutta paikalliset lintuihmiset olivat valppaina ja kyselivät havaintoja muuttavista pyrstötiaisparvista.

Parvet hävisivät nopeasti. Kyse oli sapuskanhakureissusta. Muistan hyvin pienenä, kun isoäiti pani tuvan ikkunan eteen kauralyhteen joulunaluspäivinä. Mutta missä talitintit ja punatulkut olivat ennen syöneet, siihen ei isoäiti osannut vastata. Ehkä kysymys oli jopa asiaton. Täti joskus sitten selitti, että ei maanviljelijä ehdi ihastella auringonlaskuja ja nousuja. Siihen joukkoon ilmeisesti sitten kuuluivat myös pienet talvilinnut.

Olin ollut siis vähän hölmö kun rakastin tupaa keskitalvella. Puuhellassa ja takassa paloi tuli ja kurkihirren päässä oli iso öljylamppu. Muistan sen valon oikein hyvin vieläkin. Olen ollut ehkä neljän tai viiden ikäinen kun sähköt tulivat. Jouluna oli kuusi tuvan nurkassa, lattialla olkia, joita tuotiin myös tupaan samalla kun navetan eläimille vaihdettiin oljet. Kuusessa kiersivät pohjoismaisen liput. Kynttilät kiinnitettiin kuusen oksille.

Ymmärsin kyllä niitä kahta naista. Olivat kahdestaan pitäneet taloa vuosikymmeniä. Vaikka eläimiä ei ollut paljon, työtä oli aamusta iltaan, se pienviljelystila oli kuin jostain kotiseutumuseosta. Voi olla vaikeaa löytää enää ihmisiä jotka ovat ajaneet joulukirkkoon sen yhdeksän kilometrin matkan hevosella, reessä tiukasti vällyillä peiteltynä. Minä olen, enkä ole koskaan tuntenut olevani niin turvassa.



Silloin ei ollut kulunut sodasta vielä kovin monta vuotta. Aina kun tappaminen lisääntyy, niin kuin nyt Syyriassa, ajattelen Suomen 1940-lukua. Muistan yhdenkin miehen joka kulki kylän raitilla, eikä oikein puhunut kellekään. Häneltä oli mennyt nenä niin, että näkyi reiästä luuhun asti. Isä käski olla tuijottamatta.

Kuuntelen tässä aivan rauhassa Paul Hindemithin (1895-1963) musiikkia otsikolla Fünf Stücke Op. 44 numero 4, nyt juuri on menossa numero 4: Lebhaft (luulen että se on ”eloisasti”). Sen jälkeen tulee vielä neliosainen Trauermusik, jonka Hindemith on säveltänyt Englannin kuningas George (luulisin että Yrjö, siis suomeksi) V:n muistoksi hänen kuoltuaan 20. tammikuuta 1936. No, tuosta on sitten kulunut 80 vuotta.

Rauha on ollut suunnilleen se tila jossa olen saanut elää. Jos olisi sota, en kuuntelisi Hindemithiä. Löysin tämän levyn krääsäkaupasta, joka kukoistaa näin ennen joulua. Sieltä tekee löytöjä. Tämän on soittanut levyksi L’ensemble Instrumental de France, mikä ei sano minulle mitään, johtajana on ollut Georges Kisselhof, levytysvuosi on 1970. Levyn kannessa on edellisen omistajan nimitarra, hän näkyy olleen kotoisin Gustavsbergistä, Ruotsista.

Levyn sisällöstä saan selvää siksi, että takasivulla on selostus sekä ranskaksi että saksaksi, joka oli oppikoulun pitkä kieli. Ranskaa en osaa, mutta joistain sanoista saan kyllä selvää, jos ne ovat latinasta lainattuja. On hauskaa että joskus on sentään eletty aikaa, jolloin kaikkea ei ole kirjoitettu englanniksi. On sillä merkitystä.

Hindemith on osunut talvisin kuuntelemiini säveltäjiin muutenkin. Se ehkä johtuu siitä, että hän on kirjoittanut paljon alttoviululle. Sen ääni on talvinen. Ei se synkkä ole, ehkä varjoinen kuitenkin. Sointi leikkaa jotenkin helpommin pimeää kuin kirkkaampi musiikki, esimerkiksi viulu, vaikka kyllä sekin soi matalalta. Alttoviulua soitti Claude Naveau.



Olen edelleen iloinen siitä että stereot toimivat jälleen, varsinkin levysoitin. Viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuunnelleeksi Bob Dylania. Minulla muutama älppäri Dylanin vanhempia lauluja. Niin joukossa on myös tuo Nobel-juhlassa esitetty A Hard Rain’s a-Gonna Fall, älppärin nimi on Freewheelin’ ja Dylan on kansikuvassa hirveän nuoren näköinen kainalossaan yhtä nuori tyttöystävä.

Patti Smithiä en ole kuunnellut koskaan. Hän on aloittanut lauluntekijänä varmaan vasta 1970-luvulla. Mutta Nobel-esitys oli kyllä hieno, ehkä varsinkin siksi, että hän unohti alussa sanat, mutta pystyi kokoamaan itsensä ja esittämään koko kappaleen loppuun saakka. Laulajassa oli voimaa.

On hyvä kulkea hämärässä talvessa. Huomenna kävellään siunauskappeliin saattamaan pitkäaikaista ystävää hautaan. En tiedä minkälainen seremonia on edessä, mutta tuuli varmaan nousee. Täällä tuulet nousevat hyvin äkkiä, edes ilmatieteen laitos ei enää osaa ennustaa ilmoja kovin monta päivää eteenpäin.