21.2.15

Ihmisten ihmemaassa


Ollakseni selvillä siitä historiasta, miten ihmiset ovat olleet ja mistä siihen olemiseen tulleet on luettava historiaa. Sitten satuin kuulemaan historioitsijan sanovan, että historia on tarina. Sitten tulin ajatelleeksi uutisia. Myös niissä on oltava tarina, ilman jostain tulevaa tarinaa, jotain ydintä, ei maailmassa oikeastaan tapahdu mitään.

Tai tapahtuu tietenkin, mutta hahmottomasti. Ihmiset eivät kykene ymmärtämään tapahtumia ilman punaista lankaa. Kaikki ovat yhtä monimutkaista tarinavyyhteä ja sen vuoksi he todennäköisesti ovat niin erilaisia. Jokainen tulee tarinaansa eri suunnista. Tarinat koskettavat toisiaan ja liudentuvat toisiinsa.

Työkseni on tullut asioiden ihmettely ja lähdin ihmettelemään ihmisten ilmoille. Kuntsin taidemuseossa oli Teemu Mäen näyttely. Se täyttäisi koko museon, kahdessa kerroksessa on valokuvia. Sen verran tiesin.

Olen seurannut taiteilijan työtä siitä asti kun hän oli 17-vuotias lukiolainen, hurjatahtinen piirtäjä, näin hänet täydessä työn touhussa taideleirillä parina kesänä. Sitten hän jo teki esimerkiksi tunnin mittaisen radio-ohjelman YLEn paikallisradioon, kirjoitti kulttuurilehteen arvion taiteilijaseuran näyttelystä. Nuorena jaksaa.

Tärkeintä kaikessa taiteessa on kyky ajatella ja tuntea. Tietysti kyky silmien ja käden yhteistyöhön on synnynnäinen, mutta usein ympäristö ei ota kykyä huomioon, lasta ei ekä kannusteta. On tärkeää että jo lapset ja nuoret saavat kunnolliset kynät ja kunnon paperia, hyviä värejä ja tilaa missä kuvitella.

Tuo 17-vuotias säilyy aina mielessäni. Siksi minulle oli tärkeätä mennä katsomaan miten tuotanto edistyy. Ei hän nyt aivan tehdas ole, mutta on minusta harvinaista, että joku taiteilija kykenee täyttämään kokonaisen museon. Ripustuksessa on ajatusta ja jokainen työ itsessään herättää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ihmettelyä. Yksi ongelma minulla oli: en voinut katsoa kahta videota. Olen kuulovammainen, enkä tiennyt ottaa mukaan induktiosilmukkaani (miksi muuten museoissa ei niitä ole?). Muuten matka teki tehtävänsä, tulin olleeksi ihmisten ilmoilla ja suhde syntyi lähinnä seinillä oleviin kuviin.



Työt ovat värivalokuvia. Ne ovat suuria, värit ovat kirkkaita. Niissä on tärkeintä sisältö, jolle sitten estetiikka on alisteinen. Pääkysymys näyttelyssä on Kuka sinä olet?, se ei ole kovin tavallinen kysymys arkea elävälle aikuiselle. Se on tärkeä kysymys. Moni aikuinen juoksee varmasti kysymystä pakoon. Mutta ilman asettumista peilin eteen ei tapahdu uudistumista. Ilman uudistumista ihminen kuolee pystyyn.

Identiteetti on aika lailla läpi elämän muotoutuva asia, ei selviö. Henkilökuvat ovat suuria ja värillisiä ja niiden ihmiset voivat kävellä tuntemattomina vastaan missä vain, koska nämä ovat oikeita ihmisiä.

Alakerrassa on paljon kuvia nuorista. Kukin nuori on saanut valita itselleen toiveminän ja sitten sen vastenmielisimmän minän. Keskelle tulee arkiminä, tai se tavallinen minä.

Ne ovat omakuvatriptyykkejä. Niissä näkyy nuorten itsensä etsiminen, työ joka sitten jatkuu edelleen, vaikka sitä he eivät itse vielä aavista. Muotokuvien ihmiset tulevat erilaisista paikoista, mukana on Venäjän nuorisoa ja tietenkin mukana on myös Teemu Mäen oma triptyykki, vaikka hän ei enää teini olekaan. Minusta keskellä on vasemmalla on transvestiitti ja oikealla on Bill Clinton, mutta tulkinta voi olla joku muukin.

Näyttelyn aikana nuoriso pääsee Arja Elovirran ja Teemu Mäen työpajoihin tekemään triptyykkejä myös Vaasaan. Kun teini saa itse ajatella kehitystään ja tuoda sen esiin kuvina, tulevaisuus konkretisoituu. Ehkä nuori työpajoissa oppii sitäkin, miten välttää kompastelemasta aivan jatkuvasti.

Avajaisissa taiteilija puhui paljon kuvataiteensa perustasta. Aistielämykset ovat tärkeitä, sitten voi vetäytyä ja miettiä taidefilosofiaa ja sitten taas mennä tekemään työtä jonkun ryhmän kanssa. Hän on juuri lopettanut 5-vuotiskautensa Aalto-yliopiston professorina, joten hänellä on nuorisoon vähän laajempi näppituntuma, taidekasvatus.

Noin kymmenen vuotta sitten näin ryhmätyönä tehtyjä oppilastöitä, ryhmien vetäjänä Teemu Mäki, joissa suuria pintoja on käytetty ryhmän jäsenten ajatteluun maalaamalla. Työt muistuttivat suurikokoisia sarjakuvia, niitä saattoi lukea nurkasta nurkkaan. Töitä oli kulttuuriyhdistys Kiilan juhlanäyttelyssä Helsingin taidehallissa.

Nyt valokuvien kautta tulee näkyville yksittäisten nuorten ajatus tulevaisuudesta. Valmiit kuvat näyttävät konkreettisesti millaisia mahdollisuuksia ja vaaroja tulevaisuudella on annettavana. Kuvissa näkyy nuorten oma ajattelu. Siitä tulee maailman omakuva tulevaisuudessa. Nuorten kanssa voi luoda perustaa, mutta muutos voi olla pysyvä.



Esimerkiksi nuori tyttö kokee koiransa niin tärkeäksi että siitä tulee osa hänen omakuvaansa. Tässä ei ole triptyykki, vaan kaksi kuvaa pareista, viereen on ripustettu on nuoren ihmisparin kuva. Ehkä koira on tytön tärkein ystävä. Lemmikkieläinten pitäminen on yleistynyt paljon verrattuna omaan lapsuuteeni, jolloin koirilla oli työnsä. Tarkemmin ajatellen tälläkin koiralla on työnsä: sen tehtävänä on auttaa tyttöä aikuistumaan.

Mutta yhteiskunta näkyy kuvissa hyvin. Hätkähdin varsinkin nuoren pojan vastenmielistä omakuvaa, jossa maassamakaavaa poikaa potkittiin. Joillekin lapsille ja nuorille kuva on mahdollinen, väkivalta voi olla sattumanvaraista ja nuoresta riippumatonta. Todellisuudella on paljon erilaisia kasvoja.

Tottakai poika näki väkivaltakuvan uhkana. Ei väkivaltaa kukaan tahdo, silti moni sitä tapaa. Sanojen pitäisi riittää, niistäkin kelpaavat kysymykset, ihmettely, vuoropuhelu. Vihapuhe saisi jo jäädä pois ja ihmiset voisivat oppia olemaan ihmisiksi.


(Kuvia voi suurentaa!)
Yläkerran näyttely on sitten sarja kuvia ihmisistä, joilla jo on identiteettinsä. Osa identiteetistä on seksuaalinen, osa liittyy valtasuhteisiin, pienen sivuhuoneen kuvia taiteilija kutsuu kuoleman ja perheen/rakkauden huoneeksi. Siellä on yhdellä seinällä vanha nainen kuolleena, isoäiti ehkä. Perheen jäsenet kuvataan vaihtuvin henkilöin saman pöydän äärellä. Huoneen nurkkaus on tavattoman koristeellinen tapettia myöten. Punaista ja mustaa. Punaisia huoneita, mustia koristeita, ei ehkä päinvastoin.

Arvelen että on luettava uudelleen Stendhalia. Se ranskalainen filosofi oli minulle nuorena hyvin tärkeä.



16.2.15

Fyysistä ja virtuaalista matkaa


Kerroin että ruokakaupan kylkiäisenä on krääsäkauppa, joka on ajatellut tienata divareiden loppuunmyynnillä. On se ilo. Krääsäkauppa vetää puoleensa paljon ihmisiä, jotka vetäytyvät nurkkaan miettimään kirjojen ostamista. Niitä saa selailla ja sormeilla. Joissakin niissä on entisen omistajan nimi. Yksikin nimistä on Jaakko K, mutta sitten sukunimestä ei saa etukirjainta enempää selvää.

Olisi kivaa tietää jotain kirjojen historiasta. Mutta kassaflikka on kaupassa vain töissä eikä ota minkäänlaista kantaa kirjoihin. Ehkä hän ei lue. Alan vähitellen oppia sen että sellaisia ihmisiä oikeasti on.

Jos krääsäkauppias käsittäisi mikä aarre sillä on hallussaan, se perustaisi siihen nurkkaan pienen kahvilan, jossa voisi istua selailemassa, että ei tulisi ostaneeksi sikaa säkissä. Se ei kannata koskaan. Että siitä välttyisi, nurkassa voisi olla hylly jossa olisi erivoimakkuuksin varustettuja lukulaseja.

Minulla on lasit, jotka voitin kilpailussa. Nyt niissä ilmaiskehyksissä on lukulinssit, jotka on viilattu piilokarsastavien silmieni avuksi. Kaukonäkö palautui kaihileikkauksen jälkeen. Aina en muista ottaa laseja mukaan kauppaan, joten lainattavat lasit olisivat tärkeä juttu.

Kirjastossa lasit ovat mukana samasta syystä: ei sikaa säkissä. Ongelma on sitten siellä käveleminen. Kävelen pahki seiniin ja kyynärpäät ovat mustelmilla kun yritän nähdä jotain lukulinsseillä. Viimeksi en viitsinyt panna lukulaseja nenälle. Seuraus: tulin kantaneeksi kotiin kamalan huuhaa-kirjan. Omituista kyllä kirjan selailusta, sitten kotona, tuli likainen olo. Joku onnistui jujuttamaan minua: minulla ei ollut lukulaseja ja otin kirjan johon en halua tarttua edes tikulla.

Tuli toinen kilpailuvoitto lukulasien voiton jälkeen: kirja. Kävin SusuPetalin blogissa ja hetken inspiraationi oli osallistua kirja-arvontaan. Olin kyllä huomannut kirjan tulon. SusuPetalia oli lähestynyt valokuvaaja Lasse Ansaharju, joka tahtoi tekstejä valokuviinsa. Tuloksena on valokuvaajan ja bloggarin yhdessä tekemä kirja.

Kirjan nimi on Kultainen talja. Nimi kannattaa googlata ellei omista antiikin Kreikan kirjallisuudesta kertovaa teosta tai peräti tuota argonauttien seikkailukirjaa. Kirjan tekstit ja kuvat päivittävät antiikin tähän päivään. Valokuvaaja on liikkeellä vähän kaikkialla, eniten kuitenkin Euroopassa. Hän ottaa kuvia kaduilta, sieltä missä ihmisiä on kuvan ottamisen ajan tarpeeksi pysähtyneenä, niin että heistä saa otoksen. Susu tulkitsi kuvat ja niiden tapahtumat suomeksi ja englanniksi. Tuossa vinosti skannaamani kuva sukupolvista, teksti vieressä:
(Kuvaa voi suurentaa!)
Hassua kyllä mieleeni tulee hakematta jonkinmoinen kalevalainen perintö: laulaminen. Nuoret (ja usein vanhemmatkin) laulajat kokoontuivat Karjalan laulumailla keinumäelle, kun työt oli tehty, talvisin isompiin pirtteihin. Ihmiset lauloivat tapahtumista ja laulut levisivät muistinvaraisina laajalle alueelle, syntyi uusia lauluja ja vanhojen variaatioita.

Argonauteista en ole varma. Mutta olen varma siitä, että tapahtumilla on jonkinlainen todellisuuspohja, joka on kaukana muinaisuudessa, siis kirjallinen muoto tulee vasta myöhemmin. En väitä että voittamani kirja olisi epiikkaa samassa mielessä kuin taljan tarina. Mutta muistan hyvin kun luin lapsille kirjoitetun suorasanaisen suomennoksen Kultaisesta taljasta. Argonautit olivat seikkailleet jossain Mustan meren tienoilla yli 2000 vuotta sitten.

Kirjan nimi tuottaa heti mielleyhtymän: missä olen kuullut tuosta aiemmin. Kirja voi toimia huutomerkkinä, muistutuksena. Kokemusmaailmat eivät välttämättä enää kohtaa. Sen vuoksi on aina vain tärkeämpää puhua toistemme kanssa. Edes tällä tavoin, blogeissa, nettijutuissa.

Kun luen Freudia parastaikaa (ks. edellinen postaus), niin tuli asiaa omaan kirjahyllyyni. Entisessä sivistys-Suomessa iso kustantamo nimeltä WSOY kustansi Klassillista sarjaa. Minulla sattuu olemaan tätini perua sarjasta yksi kirja, No 2, Euripideen Medeia, suomentaja Otto Manninen ja kustannusvuosi 1949. Kirjassa Argo-laivalla Jasonin johtamat argonautit purjehtivat hakemaan kultaista taljaa Medeian kotimaasta Kolkhiista. Aluetta kutsutaan nykyään Kaukaasiaksi.

Meillä ei enää julkaista näytelmiä, koska suuria sivistyskustantamoita ei oikein enää ole. Oma kirjasto alkaa olla todella arvokas. Tuskin löydän Medeia-näytelmää edes kirjastosta. Antiikin kirjallisuushistoriaa voi onneksi lukea vielä esimerkiksi kirjasta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos 2007), josta saa hyvän kuvan länsimaisen kirjallisuuden alusta.

Nyt alan lukea antiikin kokonaisesitystä. On päivitettävä ikivanha koulutietämykseni antiikin kulttuurista. Se on kuitenkin kovasti tärkeä osa omaakin kulttuuriamme, läntiseen maailmaan kun kuulumme, ja vaikka kuuluisimme itäiseenkin: kulttuurihistoriansa on tunnettava.

Edit. klo 22.59: Että ei tule väärää käsitystä niin on kerrottava että WSOY julkaisi 2004-2013 Shakespearen näytelmien uudet suomennokset ja Tammellakin oli antiikin näytelmien suomennossarja, aikaa en nyt muista. Onneksi näitä on jonkin verran päivitetty!




6.2.15

Arkipäivän analyysia

En oikein voi lukea kymmeniä sivuja tätä kirjaa yhteen menoon. Tämä aivan siitä riippumatta luenko sitä unilukemiseksi, löytääkseni jonkun uuden ajatuksen vai vain vahvistaakseni vanhoja ajatuksiani tai parantaakseni itseni siitä tai tästä vaivasta. Nimittäin seuraavaksi minua odottaa uusi kissakäsikirja, jossa taloutemme valtiasta käsitellään persoonallisuus-näkökulmasta.

Kaikki kietoutuu huushollin otusten ympärille ja jokainen meistä kolmesta kieppuu mukana ja ajattelee asioita vähän omaan suuntaansa. Ja koko ajan on käynnissä muutos: ei olla huomenna samoja kuin oltiin eilen.

Kirjoittaja on Sigmund Freud. Kirjan nimi on hykerryttävä: Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899-1939. Suomennos ja sivunvalmistus: Markus Lång. Helsinki 2014. 232 s. Kustantaja: Books on Demand, paino Nordenstedt, Saksa. Kirja koostuu ennen suomeksi julkaisemattomista Sigmund Freudin artikkeleista. Hän joko ei saanut näitä mahtumaan joihinkin sillä hetkellä työstämiinsä kirjoihin tai sitten ne poikkesivat sen verran muusta hänen kirjoittamistaan kirjoista, niin että hän ehkä jätti ne pois julkaisulistoistaan.

Kirja on kulttuuriteko, ehdottomasti. Minun oli napattava kirja kirjastosta parista syystä. Ensinnäkin Anita Konkka julkaisi syksyllä kirjan nimeltä Unennäkijän muistelmat (Teos) ja siinä puhutaan unista. Kirjassa unen näkijä muistelee. Uni on yksi todellisuus. Ilman unien näkemistä ihminen ei pysy järjissään, noin lyhyesti sanoen. Sen lisäksi unet sanovat kaikenlaista ihmisen kulloisistakin ongelmista, toiveista – ylipäänsä hänen elämästään. Freud on kirjoittanut ihmisten vitseistä ja heidän tekemistään virheistä. Ja sairauksillakin on viestinsä.

Ajattelin että ehkä unisyklini korjaantuu tästä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta häiriöstä ihan vain Freudia lukiessa. Toinenkin syy johtuu kirjoista: jostain syystä johduin marras-joulukuussa lukemaan Siri Hustvedtin kirjoja englanniksi ja hänen kirjallisuuslistassaan on usein Freud. Ehkä hän on vaikuttanut jopa enemmän käsityksiimme ihmisistä kuin toinen juutalaissyntyinen henkilö, Karl Marx?

Tässä nimenomaisessa artikkelissa telepaattisista unista on aika tavalla järjenvastainen ajatus. Unia ihmiset näkevät yksin, erikseen, tiettävästi yhteisiä unia ei ole (vaikka Juice laulaa XV yössä: ”---ja samaa unta nään ja kun aamu on en tiedä missä herään”), sen sijaan telepatian pitäisi olla ajatusten (sähköistä?!) siirtymistä yhden ihmisen päästä toiseen päähän, vaikka satojen kilometrien päästä. Telepatiaa ei ole koskaan pystytty todistamaan olemassa olevaksi ilmiöksi, sen sijaan unia ovat nähneet kaikki.



Näin Freud kirjoittaa kirjeen lähettäjälle, joka tahtoo vahvistuksen sille, että telepaattisia unia oikeasti on olemassa ja että hän on itse juuri nähnyt yhden:

Onko Teille syntynyt vaikutelma, että kaikessa hiljaisuudessa kannatan telepatian todellisuutta siten kuin salatieteilijä esittävät? Siinä tapauksessa pahoittelisin suuresti, että sellaista vaikutelmaa on vaikea välttää. Haluan nimittäin pysytellä täysin puolueettomana. Minulla on siihen myös täysi syy, sillä minulla ei ole asiaan mitään kantaa enkä tiedä siitä mitään. (s. 47)

Freud on kohteliaan pirullinen alusta loppuun. Telepatia ei vain mahdu tähän arkipäivän psykopatologiaan, tai siitä tulee mahdotonta tappelua. Lukekaa esimerkiksi Freudin Unien tulkinta-opus! Unet kertovat kaikenlaista hauskaa meistä kaikista.

Ihminen on mestari keksimään itselleen milloin mitäkin kamalia fyysisiä tai psyykkisiä tai psykofyysisiä ongelmia. Freud on siitä hyvä tiedemies, että hän on vankkumatta tiedon puolella huuhaata vastaan. Pidän paljon Tiina Raevaaran, kirjailijan (koulutukseltaan jonkun kovan tieteen tohtori, en uskalla sanoa minkä, koska sanon kumminkin väärin) Suomen Kuvalehden blogista. Raevaara näyttää jatkuvasti törmäävän myös kaikenlaiseen huuhaa-tietoon. Epätieto on leviämässä kaikkialle ja yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monesti väärä tieto voi olla vaarallistakin.



Ihmisparka on hätää kärsimässä, kun yrittää vajavaisella tietämyksellään sortteerata edes jollakin lailla oikeaa tietoa väärästä. Eilen joku amerikkalainen lehti otsikoi että jossain osavaltiossa monta lasta oli sairastunut tuhkarokkoon, vai oliko se nyt vesirokko? Joku sellainen tauti kuitenkin, jota vastaan nykyään rokotetaan.

Kun nyt kyseessä on USA, niin on kerrottava, että sieltä se rokko oli ehtinyt hävitä kokonaan. Amerikassa – kuten myös Euroopassa – on vastuuttomia vanhempia, jotka ovat jonkun uskomus-/epätiedon vuoksi päättäneet olla rokottamatta omia lapsiaan ja sillä tavalla ovat saattaneet vaaraan muita lapsia.



Mikä tahansa lastentauti on vaarallinen ja kelle tahansa ihmiselle lähinnä siksi, että niiden jälkitaudit ovat pahoja. Minulta hävisi vasemmasta korvasta kuulo sikotaudin vuoksi 12-vuotiaana. Ei ollut rokotuksia.


Miksi on aina toivottava pakottavia lakeja, ennen kuin ihmisten järkiintyminen on mahdollista? Se on kerta kaikkiaan järjetöntä. Mikä telepatiassa on niin tärkeää, että siihen on uskottava? Mitä se usko ylipäänsä on? Ehkä sillä sitten tullaan autuaaksi.

30.1.15

Rakkauspassio


En ottanut käsiohjelmaa pääsylipun tarkastajilta eilen illalla. Minulla oli sellainen kotona, pyörinyt työpöydällä syksystä asti. Ystäväni oli Helsingissä nähnyt esityksen Klockriketeaternissa ja huomannut, että sama esitys tulee Wasa Teateriin tammikuussa. Se tuli ja jää olemaan kuukaudeksi ja lähtee sitten Riksteaternin kiertueelle Ruotsiin.

Oli mukavaa kyllä huomata että Riksteatern edelleen ottaa Suomesta esityksiä. Olen joskus ollut niitä sinne ehdottamassa, kauan sitten. Jotkut instituutiot pysyvät.

Teatteriväki on reagoinut positiivisesti heikkeneviin rahavaroihin tässä maassa. Suomessa on hieno ammattiteattereiden verkko, mutta nyt kun lamaa on kulttuurirahoituksen puolella kestänyt jo 1990-luvun alusta lähtien (ainakin), myös laitosteatterit ovat kärsineet siitä. Varmasti kaupunkien orkesterit saavat osansa rahan puutteesta myös.

Rahan puute on välttämättömyys, josta ymmärretään tehdä hyve. Kaupunkien oivallus: tehdään yhteistuotantoja, koska kerran rahaa ei riitä jokaiselle kaupungille tarpeeksi. Kuuluvat tehneen tällaisia varsinkin lasten näytelmissä, mutta myös suuremmissa produktioissa kuten musiikkinäytelmissä, joissa tarvitaan puvustusta, lavastusta ja paljon muusikoita. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä säilyykö teatteri Suomen kansan lempilapsena, jollaisena sitä on maailmalla mainostettu. Eli miten yleisö suhtautuu.


Minna Canth kirjoitti näytelmänsä Sylvi Svenska Teaternille vuonna 1893. Kirjailija suuttui Suomalaisen teatterin johtokunnalle, joka hyllytti hänen näytelmänsä Kovan onnen lapsia. Johtokunta koostui fennomaaneista ja ilmeisesti sen (poliittisista?) konservatiiveista. Tässä on yli sata vuotta sitten sattunut teatterisota.

Sylvi on tämän produktion ohjaajan ja lavastajan, Mikko Roihan sovittama. Svenskanin esityksessä ei ollut simultaanikäännöstä yhdestä kielestä toiseksi, kuten tässä, saati draaman käännekohdassa kääntämätöntä kohtausta, joka esitettiin englanniksi. Esitys päätyy kiteyttämään Sylvin pääsanoman tällä kolmannella kotimaisella: I want to love, and to be loved.

Monissa muissa maissa teattereissa ei ole vakinaista henkilökuntaa, vaan näyttelijäseurue harjoittelee ja suunnittelee esityksen ja vuokraa sitten – jos sallitaan – näyttämön sieltä tai täältä. Se on tarkoittanut kirjaimellisesti kiertäviä näyttelijäryhmiä, jotka esiintyvät missä saavat tilaa. Silloin ei ole mitenkään varmaa tietenkään kuinka paljon yleisöä kertyy. Ellei sitten mainostusta ole hoidettu hyvin pätevällä tavalla.

En olisi kuullut esityksestä koskaan mitään ellei ystäväni olisi nähnyt sitä. Hän tiesi kyllä että olisin siitä kiinnostunut. En ollut ennen eilistä koskaan käynyt Vaasan ruotsinkielisessä teatterissa. Mutta minulle ei tule yhtään paikkakunnan lehteä myöskään. Olen kuulovammainen eikä teatteri ylipäänsä ole juuri vetänyt enää puoleensa vuosikymmeniin.



Tämän produktion rooleissa oli näyttelijöitä Kokkolan kaupunginteatterista (Pia Andersson: Sylvi), Åbo Svenska Teaterista (Lasse Fagerström: Axel), Klockriketeaterista (Matti Raita: Viktor), Wasa Teaterista (Lina Ekblad: Alma) ja Savonlinnan teatterista (Mervi Koskinen: Mari, Old Lady, Hake). Esitys oli hyvää ammattilaistasoa. Suomessa on pätevä näyttelijäkoulutus, samoin lavastus, valaistus ja musiikki/ääni olivat päteviä. Niistä ei ole oikeastaan mitään erityistä sanottavaa. Esityksiä oli kaikissa näyttelijöiden kotiteattereissa ja sen lisäksi Berliinin Vapaassa teatterissa ja tietenkin eri Ruotsin teatterissa Riksteaternin kiertueella. Kivaa että samoja esityksiä voi nähdä monilla paikkakunnilla, esitykset eivät mene hukkaan.

Esitys oli niin lyhyt, että sinä aikana ei olisi voinut syntyäkään tiukempaa draaman kaarta kuin nyt syntyi. Olen lukenut tekstin ajat sitten eikä minulla ole aavistustakaan siitä kuinka paljon sitä on lyhennetty. Siitä on todennäköisesti karsittu pois jotakin aikakauteen kuuluvia asioita.

Sylvi on kertomus aviorikoksesta, oikea rangaistava rikos, koska vaimo myrkyttää miehensä rakastuttuaan toiseen mieheen. Avioero on ollut käytännöllisesti katsoen mahdoton Minna Canthin elinaikana. Eikä hän suinkaan kirjoita omasta kokemuksestaan. Canthia pidettiin kirjailijana onnettomien olosuhteiden tulkkina ja siis omaelämänkerturina. Vasta viime aikoina on tuotu julki tietoa siitä, että Canth eli onnellisen avioliiton ja hänen miehensä tuki häntä ja auttoi niin paljon kuin pystyi.

Sylvi on ehdottomasti yksi hienoimmista puheenvuoroista naisen aseman puolesta, jota on esitetty, se samoin kuin muu Canthin tuotanto on suoraan edistänyt naisten tasa-arvoa. Aviomiehellä oli aika tavalla yksinvalta naisen elämän suhteen. Sen takia naiset onnittelivat itseään jos olivat päässeet hyviin naimisiin. Kaipa se tarkoittaa turvattua taloudellista asemaa silloin niin kuin nytkin.



Näin esityksen Vaasan ensi-illassa ja toivon sille katsojia. Kieli ei ole este, koska käännös ilmestyy seinälle. Aviorikos ei ole enää rikos (lukuun ottamatta myrkytystä; Sylvin tarina perustuu tosielämän tapahtumaan), mutta avoimia liittoja ei ole onnistuttu kovin laajalti edelleenkään perustamaan. Siitä huolimatta että ihmisille on periaatteessa jo luovutettu oikeus omiin tunteisiinsa. Ihmiset eivät tunne tunteitaan erityisen hyvin.

Ehkä mustasukkaisuus ei liity pelkästään omistamisviettiin. Rakkaus on taatusti myös monella tavalla ylimainostettu juttu ja sitä kääritään esimerkiksi hää-bisneksen vaaleanpunaisiin tyllikankaisiin. Tässä ensimmäinen Sylvi oli pukeutunut pikkutytöksi, toinen puoliturkkiin ja silkkiin puettu oli toiseen mieheen rakastunut aviovaimo, kolmas verkkareihin pukeutunut vanki, neljäs tiukkaan punaiseen kotelomekkoon pukeutunut ”vapaa” nainen, joka söi epäilemättä puoliraakaa pihviä ravintolassa. Ehkä näytelmän voi nähdä puheenvuorona tunteiden perhepolitiikasta? Eikö? Entäs puolustuksena naisten koulutukselle? No ei sitäkään. Ehkä pitää kysyä mikä on instituutio nimeltä avioliitto ja mihin sitä tarvitaan.

Joka tapauksessa näytelmään on kirjoitettu tarina aviovaimon ja prostituoidun samanlaisesta kohtalosta. Ja onko sitten niin, että jos nuori nainen seuraa tunteitaan, hänelle käy väistämättä huonosti? Naisen pitää osata katsoa eteensä!

Jäin miettimään tämän päivän nuoria naisia. Mitähän kertoo se, että yläkoulun oppilaista suuri osa tahtoo isona julkkikseksi? Mikä on siis kaiken koreuden sisältö?

Edit. 31.1. Lina Ekblad siis esitti Almaa, villiä tyttöä, joka veti Viktoria puoleensa, siis miestä johon Sylvi rakastui. Lukekaa ihmeessä teksti, jota varmaan saa korkeatasoisista kirjastoista! 



19.1.15

Muukalaistarinoita


Opiskelin nuorena yliopistossa kirjallisuutta ja muita kiinnostavia aineita. Pääsin yliopistoon suoraan todistuksen perusteella, ei tarvinnut pyrkiä. Rahaa ei ollut, mutta työtä riittäisi kyllä sitten joskus. Se arvaus meni pieleen, mutta niin meni monelta muultakin.

Kävin kesäisin roskatöissä (skit job) Ruotsissa, kun Suomessa ei saanut edes opintolainaa muista tukiaisista puhumattakaan. Ruotsin arbetsförmedlingenille riitti että oli suomalainen ja köyhä, siis selvästi köyhempi kuin ruotsalaiset. Kaverit tönivät terävästi kyynärpäillään kun yritin ruveta kertomaan opinnoistani. Eivät antaisi jos vaatisin, eivät mitään.

Työpaikalla vanhainkodin sairasosastolla oli sänkyyn sidottuna dementoitunut suomalainen nainen, joka oli sairaalassa unohtanut ruotsin kielen. Ehkä hän ei ollut sitä kovin paljon koskaan osannutkaan. Tehtaaseen suurin osa invandrarna päätyi eikä siellä kummoista kielitaitoa vaadittu.


Jouduimme yhdessä toisen suomalaistytön kanssa sairaanhoitajien silmätikuksi kun tuli tehdyksi virhe. Oli aamu ja meidän sairaala-apulaisten työnä oli städa ja vaihtaa lakanat. Joku muu oli jo syöttänyt ne joita piti syöttää. Syöttäminen ruotsiksi ei sujunut kovin hyvin vielä minulta.

Piti nostaa kerran vinssillä hyvin lihava ja hyvin sairas vanharouva sängystä rullatuoliin. Meitä oli kaksi laihaa suomalaistyttöä nostamassa häntä. Vinssissä oli väkipyörä, jonka sai kiinnitetyksi kiinni (fästa upp), mutta sitä ennen piti jaksaa pyörittää sitä pyörää ja se liikkui hyvin hitaasti. Minä olin rullade upp, kun otteeni lipesi ja hyvin lihava rouva putosi lattialle. Rouva levisi lattialle ja me häivyimme. Rouva näytti valkoiselta hyytelöltä, vaikka sitä ei sanottu ääneen millään kielellä.

Sovimme että emme tienneet asiasta mitään. Rouva jäi kiljumaan sieltä lattialta finnjäveleitä. Kuului systerien ääniä ja ne juoksivat. Sitten ne rupesivat huutelemaan biträdejä. Me menimme portaisiin ja sitä tietä kellariin. Kellarista piti hakea pyykkejä, minkä teimme ja tulimme takaisin posket punaisina, mutta lihavasta rouvasta emme tienneet mitään.

Vårdsystern rupesi kulkemaan kannoillamme. Meitä ei syytetty mistään. Vasta sitten tuli syytös, kun hän löysi minut puhumassa vanhan suomalaistädin kanssa. Olin jo huomannut että vanhus virkistyi aivan vain pelkästään siitä että joku puhui hänelle.

Sairaanhoitaja ilmoitti ykskantaan, että jos hän tapaa minut vielä puhumasta suomea osastolla niin tulee lopputili. Sanoin että en ole saanut edes förskottia ja vuokra pitää maksaa. Sairaanhoitaja punastui niin, että arvelin verisuonen päästä katkenneen, mutta sitten hän vain viittasi minua poistumaan toimistostaan. Hän osasi hillitä itsensä.

Olen näinä päivinä ihmetellyt sitä, miksi ensin oli julistettava että Suomi on ruotsalainen ja sen jälkeen että Suomi on venäläinen. Miksi Suomi ei voi olla suomalainen? Muutenhan Ruotsikin olisi suomalainen, tai Venäjä.


En ole onneksi koskaan joutunut minkäänlaisiin roskatöihin Venäjällä, en edes Neuvostoliitossa. Voi se olla puutekin, koska osaisin sitten varmasti jonkinlaista venäjää. Mutta Ruotsin jälkeen olisin pelännyt Venäjää hirveästi. Mutta minulla on muistissa paljon tarinoita töistä muilla mailla, niitä on jäänyt mieleen muidenkin kertomana. Siksi nämä ovat anekdootteja.

Kerran kun istuttiin suomalaiskavereiden kanssa katsomassa televisiota yhteishuoneessa kun yläkerrassa asuva ruotsalaispoika tuli ovelle. Käännyttiin katsomaan, ei sanottu mitään.

Se totesi yksinkertaisesti vain ”de ä inga mänskor här” ja lähti pois. Kukaan ei keksinyt vastausta siihen. Mentiin keittämään iltateetä, aamulla olisi aikainen herätys.


14.1.15

Kesken kaiken

Suosittelen tämän videon katsomista. Tosiupea nainen ja tottakai tietysti suomalainen. Ei aavistustakaan koska leffa on tehty, mutta Jenny-Jingo on syntynyt vuonna 1918.

Katsokaa!

http://youtu.be/1EtUx5HKG4w


11.1.15

Lumisade, pimeää

Nyt on kulunut niin vähän aikaa talvipäivän seisauksesta, että päivät eivät ole vielä valostuneet. On ollut pilvistä monta kuukautta. Aurinko näkyy miltei aina kun sade taukoaa vähäksi aikaa, mutta nyt sataa. On sunnuntai, jonkun laulun mukaan sunnuntaina sataa aina.

Keskiviikon Pariisin attentaatin jälkeen olen lukenut Albert Camus’n kirjaa Sivullinen. Se kuvaa ajastaan irtileikkautunutta ihmistä, ihmisiä, kamera on skarpattu ryhmän yhteen ihmiseen. Se henkilö on minä-kertoja. Teksti on hyvin täsmällistä, mutta nyt huomioni saa se, että hänen kuvaamansa ihmiset ovat tavattoman nuoria. Sivullinen on kirja joka on kulkenut muutoissa kauan, enkä ole itsekään enää nuori, päinvastoin.

Heidän nuoruutensa on todellista, on helppo nähdä nuorten joukot aurinkoa vasten. Varjot ovat hyvin lyhyitä, aurinko on Algeriassa kohtisuorempi kuin täällä. Väkivalta on nopeaa, motivoimatonta: kaksi nuorisoryhmää liikkuu kuin tanssissa. Tai voi nähdä jonkun kasvoilla ajatusten kulkevan ja varjostavan niitä:

Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin.

Camus’n päähenkilö Mersault ajautuu kohtaloonsa ilman mitään ajatusta siitä miksi. Kirja on fiktiokirjojen hyllyssä, julkaistu vuonna 1965. Kansilehdellä on sisareni nimi, mutta kirja ei kiinnostanut häntä, se päätyi minulle. Hän oli ehkä kuvitellut että otsikko tarkoittaisi hellittämätöntä ponnistelua kohti osallisuutta. Minulle osattomuus on yhtä selvä asia.

Sivullisuus omassa elämässä on tietysti hankala kohtalo. Suomentaja käyttää termiä ”arabialainen”, vaikka rannalla lojuva nuorimies tuskin on ikinä Arabiaa nähnytkään. Sen sijaan Camus’n kuvaama ranskalainen, se sivullinen, on nimeltään Mersault ja hän suhtautuu elämäänsä välinpitämättömästi. Mersault tuomittiin kuolemaan siksi että hän ei surrut äitinsä kuolemaa. Jää epäselväksi kuinka selvä tuomio hänen kohdallaan on. Itse teko on äärimmäisen epäselvä, niin kuin kaikki tappamisen syyt ovat.

Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä.

Kyllä kai kuumuus voi olla syy toisen ihmisen tappamiseen? Tässä tulee nuorten vetelehtijöiden elämän huippukohta esille: ei-mikään on syy kaikkeen. Arabi ja ranskalainen voisivat uhkailun sijaan mennä uimaan mereen, ottaa muutamia tanssiaskeleita toisiaan kohti, nauraa ja kävellä toistensa ohi, toinen voi ojentaa toiselleen pullon, jolla ottaa vettä lähteestä. Ihan vain koska on kuuma.

Iltapäivän paahde on enemmän kuin tarpeeksi ja Algerian nuoret tietävät ketä syyttää siitä: toisiaan. Kirjallisuudessa on tappamista vaikka kuinka paljon. Elokuvissa on sitä vielä enemmän. Uutisista tappamista aletaan siivota pois, koska sitä eivät herkät ihmiset kestä. Hyvin usein tappamisen kuvat ovat juoksemista ja räjähdyksiä, jotka leikataan lähikuviin kasvoista auringossa.

Mutta kuinka paljon kyse on täysin tarkoituksettomasta väkivallasta? Että taustaksi tulevat matkailumainosten kauniit kuvat Pohjois-Afrikasta, on tietysti selvää juuri nyt. Camus’n Sivullinen oli kirjallinen liikahdus uuteen suuntaan ilmestyessään Ranskassa vuonna 1942. Nobel-komitea nosti algerianranskalaisen kirjailijan listoilleen ja palkitsi hänet sitten vuonna 1957. Oikeastaan aika ihmeellistä että kirja ilmestyi saksalaismiehityksen aikaan.

Sodan jälkeinen vuosikymmen menikin Algerian kansannousun ja sen kukistamisyritysten kanssa. Olin oppinut lukemaan ja muistan kirjainyhdistelmät FLN ja OAS, attentaatteja oli sekä Ranskassa että Algeriassa. Sivullinen on kertomus vihan kasvusta.

Jostakin syystä nuoret miehet ottivat toisensa tähtäimeensä. Ehkä nuoret miehet ottavat aina toisistaan mittaa? Arabit ja ranskalaiset olivat syntyneet ja kasvaneet samoilla kulmilla, eikä esimerkiksi Camus ollut rikkaasta perheestä. Oli vain kysymys siitä, kumpi pääsisi valtaan. Jotkut ehkä ymmärsivät, että siirtomaapolitiikka oli ollut alkusysäys. Algeria oli Ranskan merentakainen provinssi.

Minulla ei ole Camus’n postuumista julkaistua, keskeneräiseksi kuvattua kirjaa Ensimmäinen ihminen, mutta minusta Sivullinen antaa tarpeeksi selvän kuvan siitä millaista elämä on ollut. Taistelevasta pohjoisafrikkalaisesta provinssista kaikki kykenevät muuttivat pois.



Täällä sataa lunta. Eilen ja toissapäivänä kävi tiheitä tilhiparvia kylässä. Ehkä ne tietävät pysyvän talven tuloa.