29.4.16

Aamulla

Aamujani suojaa miltei täydellinen kuurous. Puhumattakin kissa saa minut helposti hereille. Epäilen että se on vähitellen oppinut lukemaan herätyskelloa, koska silloin kun minun pitää herätä aikaisin, se tulee noin puoli tuntia ennen tärinä-herätystä tyynylle pääpuoleen makaamaan. Tyyny on täristimen päällä.

Päässä alkaa tuntua värinä: Lidia kehrää. Olen lukenut kissakirjoista hyrräämisen merkitystä, kissojen semiotiikkaa ja semantiikkaa, koska Lidia kehrää enemmän kuin kukaan aiempi kissamme. On mahdollista, että se voi huonosti, hyrrää lohduttaakseen ja parantaakseen itsensä. Muistutan itseäni usein tuosta eläintieteilijöiden huomiosta ja katson huolestuneesti kissaa silmiin. Sama kirkassilmä se on edelleen. Se rakastaa minua!

Aika harva kissa nuolaisee ihmistä ilmaistakseen läheisyytensä, Lidia nuolaisee otsaa ja painautuu aivan kiinni päähän, jota alkaa kuumottaa kehräys ja silkkinen karva. Lämpö vielä kasvaa kun ojennan käteni ja silitän sitä silkkistä pehmeyttä. Kissa ottaa käpälällä kiinni ja kieltää kättä menemästä peiton alle. Ehdin jatkaa liikettä ja ranteen yli kulkee verijuova, auts. Kissa nousee ylös ja kävelee hiusten päällä, kolminkertainen auts. Se tuijottaa yhteen silmääni, joka katsoo peiton kulman alta ulos. Katse alkaa olla vaativa ja viesti on hyvin selvä: ylös! Lidian silmät muuttuvat kirkkauden lisäksi teräviksi. Nyt se puraisisi nenääni, jos olisin vaipunut takaisin uneen.

Kissaherätys on lopulta aika lempeä ja menetän ainoastaan puoli tuntia unesta. Kissa todennäköisesti kuulee kellossa naksauksen tai jotain, muuten se tuskin huolehtisi herätyksestäni. Ei se ole edes nälkäinen. Vesi ehkä pitää vaihtaa kylmempään ja tuoreempaan. Ei täällä kovin hyvänmakuista vettä ole, Kyrönjoen puhdistettua pintavettä. Kissalla on munuaisten toimintavajaus mutta emme ole toistaiseksi ryhtyneet äärimmäiseen temppuun, ostamaan lähdevettä. Syy on kyllä rationaalinen: lähdevesi tuskin on peräisin Lahden lähteistä vaan kraanasta.



Eilen oli arvokas lääkärinaika ja pelkäsin nukkuvani pommiin. Kissa seuraa untani. Se lukee ajatuksia ja tietää, että tässä kaupungissa ei pääse terveyskeskukseen lainkaan, joten ihminen on nyt kyllä herätettävä. Puolentoista vuoden aikana olen saanut yhden peruutusajan, sitä seurasi röntgenlähete, jonka selitys tuli puhelimeen. Puhelimessani on induktiosilmukka, mutta tietysti kaupungin puhelinvaihde rätisee ja puuroutuu aika ajoin kuulumattomaksi. Enkä pääse lukemaan puhetta huulilta, joka on tärkein kuulemisen apuvälineeni.

Vastaanottoon ei ole perustettu jonoa, en tiedä miksi ei. Jouduin samaan jamaan niin kuin varmaan monet muutkin, oli katsottava miten paljon on rahaa ja voinko mennä yksityislääkärille. Lidia saattoi olla jotain mieltä sellaisesta törsäyksestä, mutta kaikkiaan se on aika tyytyväinen ihmisten palvelualttiuteen. Kaupungin eläinlääkäri suositteli dieettisapuskaa, joka saa kissan vähemmän huonovointiseksi. Kyllä dieettisapuska maksaakin, mutta on selvää että kissan hengissäpitäminen on meille ihmisille ensiarvoisen tärkeää. Olisi hirveätä jos olisi koko ajan herättävä siihen maanjäristysherätyskelloon. Eikä kukaan ei raapaisisi rannettani ihan vain pelkästään rakkaudesta.

Ihmislääkäri oli perusteellinen, älykäs ja sympaattinen, sanalla sanoen ihana. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, mikä on polvien ongelma. Sain nähdäkseni röntgen-kuvat ja perusteellisen selvityksen niistä. Heiveröisesti on ihmisen alaraajat suunniteltu, vaikka en kosmiseen suunnitteluun uskokaan! Mutta olen mitä parhaimmin elossa ja tiedän miten päivät kipujen kanssa vietän. Koska kipu on aaltoliikettä, aion pahus vie käyttää jok’ikisen kivuttoman hetken maailman ja sen ilmiöiden ihmettelyyn.

Lähdin kävelemään sairaalan rantaan. Siellä kuului ensimmäiseksi lasten kirkkaita ääniä. Kaupungin puisto-osasto oli karsinut puita rantametsästä ja kasannut niistä suuren risukasan polun viereen. Kasan päällä oli päiväkotilapsia istumassa pesässä. Kirkassilmiä nekin. Rannan ja ilman raikkaus teki äänetkin heliseviksi. Katkotuissa puiden oksissa oli suuria silmuja.

Alhaalla lähellä valkoista santaa näkyi joutsenpari. Hiivin varovaisesti lähemmäs kun muistin että joutsenet voivat olla vihaisia ihmisille. Joutsenet lopettivat soutelunsa ja katsoivat minua. Selvästi ihmettelivät mikä minua vaivasi. Otin kameran laukusta ja suoristin selkäni. Joutsenet jatkoivat sapuskan kaivamista pohjasta.



Suuren kiven lähellä seisoi mies kameran kanssa. Hän sanoi että eivät joutsenet suutu kun niillä ei ole vielä poikasia. Ruvettiin puhumaan kameroista. Sitten hän näytti edessä olevaa saarta. On kuulemma sellaisia kameroita, joilla saa saaressa asuvista merimetsoista kuvan siitä monen sadan metrin päästä. Sitä oli hauska päivitellä ja sitä, että merimetsot ovat tulleet aivan kaupungin lähelle eivätkä pelkää. Mies ojensi kätensä ja otti kamerani tutkittavaksi. Ajattelin että välineselvitys, mutta hän vain halusi nähdä miten hyvä se objektiivi on. On se tietenkin hyvä, koska olen saanut sen lahjaksi, mies sanoi että uudessa kamerassa olisi paljon enemmän ominaisuuksia.

Arvelin että omat ominaisuuteni eivät riitä kameran lisäominaisuuksiin. Mies ei ruvennut täsmentämään tekniikan kehittymistä, mutta ymmärsin että hän tiesi millaisia kameroita on. Merimetsoja ei kyllä hänen mielestään pitäisi päästää lisääntymään näin lähellä kaupunkia. Ajattelin pian kuolevaa luurankometsää saarella. Pikkusaarelle eivät sitten ainakaan tänä vuonna pääse muut linnut pesimään.

Joutsenet poseerasivat, puhekumppani lähti toiseen suuntaan. Lapset siinä riukukasassa rupesivat laulamaan. Katselin lahdesta nousevaa niemennenää ja mietin miksi sen viereen oli pitänyt rakentaa aallonmurtaja. Sitten katsoin vesirajaa: se oli paljon alempana kuin mitä se on ollut ehkä viime syksynä, sen näkee kortteen määrästä. Hiekasta alkoi jo nousta tuore heinä. Oli ensimmäinen lämmin päivä, kevään lupaus.


20.4.16

Lokkien kissanpäivät

Kauppaan mennessä kuului jo kaukaa lokkien kirkuna. Katsoin olivatko ne yläpuolella. Usein ne tappelevat lentäessään keskenään jostain suupalasta. Yleinen ihmisten roskaamisinto näkyy lintujen käytöksessä.

Varmaan lokit osaisivat myös kalastaa, mutta nyt riittää ruokaa muutenkin. Muistan lukeneeni lokeista, joiden munat pehmeäkuorisina rusentuivat. Ja jos munista tulisikin poikasia, ne joutuisivat kasvamaan roskaruualla.

Lokeilla on selvästi omat yhteisönsä. Talven jääkiekkokaukalon paikalla istui tänään äänekäs lokkiseurue keskustelemassa. Niitä oli neljä. Ne seisoivat siinä nokikkain. Vaikutti kokoukselta, yksi kerrallaan piti puheenvuoron. Puheenvuoron pitäjä nosti päätään ja motkotti, ääni diskantin puolella. Vieressä olija jatkoi samalla äänenkorkeudella ja painotuksella. Se oli ketju. Kokous oli laillinen ja päätösvaltainen: kukaan ei nokkinut ketään. Saati sitten tapellut, niin kuin tapahtuu ihmisten parlamenteissa.

Eläimet, niiden mukana ihmiset, tuskin tekevät mitään turhaan. Lokkikokouksella oli syynsä. Arvuuteltiin kosiorituaalia, mutta sitten ajateltiin että eivät vaikuttaneet intohimoisilta. Ehkä se oli lokkien maanmittareiden kokous? Tai järjestäytymiskokous?

Kun lähdin kauemmaksi kävelemään, tajusin että lokkeja on hirveän paljon. Joutsenet olivat häipyneet. Ehkä ne olivat vain käyneet lyhyesti katselemassa maisemia ja menivät takaisin Söderfjärdeniin, jossa on ehkä viimekesäistä viljaa vielä jäljellä. En muista että olisin nähnyt niin paljon lokkeja siinä merenlahdella ennen. Ehkä lokit eivät pitäneet joutsenista maisemassaan?

Jos meillä alkaa näkyä ilmaston lämpeneminen myös lintulajistossa? Uusi laji olisi oppinut kokoustekniikkaa jossain Suomenlahden eteläpuolella.



Ystävä lähetti jo aikaa sitten John Williamsin romaanin nimeltä Stoner. Olen lukenut sitä aivan kaikessa rauhassa. Jos en ollut rauhallinen, niin sen lukeminen on rauhoittanut. Opus on englanninkielinen. Olen ehkä pitänyt sen verran paljon meteliä alkukielellä lukemisesta, että ystävät ystävällisesti lähettävät niitä alkukielisinä, silloin kun arvelevat löytävänsä minussa kiitollisen yleisön. Kiitos!

Kirjassa on pitkä alkupuhe ja sitten myös jälkikirjoitus. Ei ole aivan tavallista että yliopistomies kirjoittaa fiktiota aiheena yliopistoelämä ja kirjallisuuden opettaminen. Sitten on tekstiä professorin yksityiselämästäkin vielä. Kirjassa oli ilahduttavaa sen kaunis ja selvä englanti.

Rupesin miettimään kuka toinen englantilaisen kielialueen kirjailija on kirjoittanut opettamisesta, on niitä. John Updiken kirja Kentauri kertoo opettamisen surkeudesta jossain päin Uutta Englantia. Sen kirjan käännekohta on, kun koulun opettajaa ammutaan kesken tunnin jousipyssyllä. Osui akilles-jänteeseen.



Updike tuli mieleen kun luin Michael Mooren uusimmasta dokumentista, joka käsittelee muun muassa suomalaista koulua. Moore kävi kuvaamassa elokuvaa jossain päin Vantaata. Hänelle kerrottiin uuden Suomen hallituksen suunnitelmista supistaa koulutusta päiväkodeista yliopistoihin. Lehden ison otsikon mukaan Moore käski ottaa hallitukselta sakset pois. Helppohan sitä on vieraan käskeä.

Williams kertoo professorien välisistä suhteista. Kilpailu oppilaista tai ylipäänsä resursseista voi äityä patologiseksi joskus. Kirjailija käyttää konflikteja kuvatakseen päähenkilön, Stonerin elämää ja sitä, millaisia reunaehtoja tällä professorilla on ollut. Williamsin romaanissa on hyvä dramaturgia, tapahtumat perustellaan.

Tavallaan kertomus on amerikkalaista unelmaa. Köyhän viljelijän ainoa lapsi päästetään ulos maatilalta opiskelemaan. Poika lähtee tietämättä mihin lähtee: maanviljelyskodin ja yliopistokaupungin välillä on iso ero. Stoner ei lopulta tahdo hukata aikaa edes sotimiseen, koska hän tahtoo opiskella. Stoner on periksiantamattomuuden perikuva, sisukas.

Williams on kirjoittanut elävän kuvauksen amerikkalaisesta yliopistoelämästä 1930-50-luvuilla. Updiken tulin maininneeksi, hänen tavassaan kertoa on muutenkin jotain samaa kuin Williamsin. Lukija ei kompastu kieleen, se on selkeää eikä siinä ole turhia juoksutuksia.

Joku kirjoitti Stonerista että se on likipitäen täydellinen romaani. Niin se onkin. Sellaisen kirjan ominaisuus on se, että se ei ime puoleensa mitenkään vastustamattomasti, ei tunkeile. Siitä tulee kirjaystävä, jonka luo mennä kuin astuisi tutun ihmisen asuntoon ja kuuntelisi tarinaa jokapäiväisestä kamppailusta tulla paremmaksi siinä minkä tekee parhaiten. Ei kuka tahansa kirjallisuudesta pitävä ja sitä opiskellut ihminen opi ikinä opettamaan niin että tuntisi opin menevän perille. Williams antaa Stonerin tuntea syvää tyydytystä työstään. Olen kuullut, että amerikkalaisissa yliopistoissa voi olla kokonaisten ikäluokkien seuraamia luennoitsijoita, jotka ovat suosittuja siksikin, että he vaativat opiskelijoilta kuria ajatteluun.

Olen itse tavannut kaikissa koulutukseni vaiheissa esimerkillisiä opettajia. Mutta en juuri nyt muista yhtään kasvattajaa, joka olisi jättänyt jäljeksi elämästään itsereflektion, ainakaan näin monimuotoista, kokonaisen romaanin mittaista. Williamsin päähenkilö onnistui elämässään. John Updiken Kentauri ei onnistunut eikä sekään ole harvinaista. Ivy League-huippuyliopistot ovat asia erikseen. John Williamsin työpaikka kymmenien vuosien ajan oli Denverin yliopisto.

Luin ensin kirjan fiktio-osuuden läpi ja vasta sen jälkeen kirjailija John McGahernin alkupuheen vuodelta 2002 ja loppuun sijoitetun kirjeenvaihdon John Williamsin ja hänen kirjallisen agenttinsa Marie Rodellin välillä. Lahjaksi saamani kappale tätä teosta on viime vuoden 50-vuotisjuhlajulkaisu Stonerista, kustantajana on ollut New York Rewiev of Books, kirjallinen julkaisija, jonka aikakauslehteä kannattaa seurata muutenkin.

On harvinaista herkkua saada lukea kirjaa, jonka syntyvaiheista saa tällä tavoin tietoa enemmän kuin mitä kirjoista yleensä saa. Williams ei ole kirjoittanut omaelämänkerrallista teosta, vaan fiktion. Kirjallisen muodon saa minusta hienosti yhden kasvattajan ura. Tällä kasvattajalla on eettinen näkemys, Stoner on korkeamoraalinen ihminen. Se tekee kirjasta myös jollain tavoin harvinaisen. Sen voi nähdä usuttavan ihmisiä parempaan elämään. Ihmisestä voi tulla humanisti melkein sattumalta, niin kuin Williamsin päähenkilö Stonerille kävi: sattui opettajaksi ihminen, jonka mielestä Stonerin pitäisi päästä jatkamaan opintojaan. Opettajat ovat inhimillinen ketju.

Kirja ei ole millään tavoin julistava, vaan enemmänkin yleistä kirjallisuuden suuntausta, behavioristista, noudattava kertomakirjallisuuden opus, joka kertoo yhden mahdollisen elämän ja sen sisällä myös Yhdysvaltojen lähihistoriasta paljon oleellista.

Muutokset ovat olleet Yhdysvalloissakin isoja. Ajattelen kirjaa lukiessani että maailmamme on perustaltaan samanlainen. Kirjan maailma on mennyttä sillä tavalla, että aivan Stonerin maailman kaltaista ei ole enää missään. Joku Amerikassa oli arvellut, että Williamsin kirja olisi tarpeen myös nyt, puoli vuosisataa kirjoittamisensa jälkeen. En muista lukeneeni kirjasta vuonna 1965.



Tänään lokkeja oli räntäsateen keskellä enää kolme. Ehkä meneillään oli neuvonpito siitä, että hirveistä keliolosuhteista pitäisi ehkä peruuttaa takaisin etelämmäs. Toivotan niille hyvää onnea ja sidon hupun tiiviimmin kiinni ettei vihainen tuuli puhalla sitä pois.


12.4.16

Kevään kirkkaudessa


Pääsin pari vuotta sitten katsomaan Seinäjoen Aalto-keskukseen rakennettua uutta kirjastoa. Monet pelkäsivät, että koska arkkitehtien (JKMM-arkkitehtitoimisto) suunnitelma näytti laatikolta niin siitä myös tulee tylsä laatikkotalo, jollaisia Suomi on pullollaan.

Ei tullut. Se oli lumoavan kaunis ja täysin tarkoituksenmukainen rakennus. En ole nähnyt miten uudesta kirjastosta pääsisi vanhempaan, mutta käytävä on nyt valmis ja vanha kirjasto taas myös käytössä. Muistan kun se vanhempi, Alvar Aallon luomus valmistui, pidin erityisen paljon siitä, että siellä oli sanomalehtilukusali auki lauantaisin. Mentiin siis tätini kanssa kauppaan ja sen jälkeen lukemaan kaikenmaailman lehtiä.

Uusi kirjasto on niin hieno ja kaunis, että en älynnyt edes katsoa oliko siellä lehtienlukusali. Aivan uutta olivat erilaiset lojumaan houkuttelevat tilat, joita oli varsinkin lasten osastolla. Ja nyt on lama! Onko tuo nyt oikeaa tietoisuutta?

Viime viikolla jouduin täysin vastentahtoisesti Seinäjoelle. Tarkoitukseni oli vain mennä läpi, mutta liikenneministeriön käskystä Valtionrautatiet on päättänyt toisin. Ei ole tarpeen aivan tavallisten ihmisten pyrkiä Pohjanlahden rannikolta keskiseen Suomeen ja varsinkaan niin mondeenia tarkoitusta varten että tahtoisi nähdä Mäntän Serlachiuksen uuden taidemuseon. Varsinkaan ei ole tarpeen päästä taidemuseoon suoraan ja junalla ja kaikessa rauhassa. Suomen hallituksen tahto on, että aivan tavalliset ihmiset viimeistään nyt tajuavat kulttuurin täydellisen tarpeettomuuden.



Kaupunkipahaset (väkiluvultaan yli 70 000) Vaasa ja Jyväskylä ovat liian pieniä Helsingin ministeriön byrokraattien ja tietysti ministerin mielestä. Byrokraattien mielestä liikkuvan kansanosan on parempi velkaantua ja ostaa auto, koska ministerin pää ei enää käänny. Joku syy siihen tietenkin on, mutta sitä ei ole kerrottu. Kilpailusta olen nähnyt kirjoitettavan, mutta yhteys on hämärä.

Yritin saada selville milloin junia lähtee. VR:n aikataulusivustot olivat jonkun 404-virheen vuoksi näkymättömissä. Lähdin asemalle, joka oli kyllä auki, mutta paikalla ei ollut ristinsielua, vain plakaatteja. VR:n palvelujen piti oleman Matkahuollossa. Siellä taas kassahenkilö ilmoitti että ovat useamman kerran soittaneet VR:lle saadakseen heidät muuttamaan tiedotusta, koska heillä ei ole sopimusta VR:n asioiden hoidosta. Ei tulosta.

Ainut paikka missä on tietoa aikatauluista on R-kioski. Ilmeni että heille ei oltu annettu lainkaan poikittaisliikenteen aikatauluja. Ihminen kassan takana joutui avaamaan tietokoneen. Hän sai sivuston auki. Sitten hän myi minulle tavallisesti kahden tunnin matkaa varten neljä matkalippua, yleensä ostan kaksi, yhden sinne ja toisen takaisin. Matka-aika tuplaantui, koska piti odottaa Seinäjoella.

Seinäjoesta on tullut Pieksämäki, jonka asemalla soi blues. VR:stä tyhjä asema oli kalsea ja kylmä, odotus ei tuntunut huonoilla tuoleilla ja vedossa istuessa yhtään hauskalta varsinkin kun tiesi joutuvansa istumaan seuraavaksi junan ergonomisesti kehnoilla penkeillä. Takaisin tullessani seuraavana päivänä odotustilan toisessa päässä vanha mies luki lehtiä ja söi eväsleipiä. Pieni kahvila oli unohtanut viedä lehdet pois tavallisten ihmisten ulottuvilta. Ehkä kirjasto ei ollut enää auki, kun kello oli jo yli kahdeksan illalla?

Matkalla näin taas lama-Suomen kuvan. Se näytti rujommalta kuin ennen. Metsiin oli tehty paljon lisää avohakkuita, aukkoihin jäi muutamia puita pystyyn. Puut olivat keloutuneet metsänhoidon huutomerkeiksi. Nuorta on metsä ollut, pelkkiä riukuja.

Hylättyjä taloja näkyi paljon enemmän kuin ennen, viimeksi reissasin tuota reittiä 1990-luvun laman aikaan. Entisen metsän keskellä olevat talot olivat lumen saartamia, eikä missään näkynyt elonmerkkejä. Kuollut maisema. Miksi siis kiinalaisten mielestä Suomen metsissä on raaka-ainetta biodieseliin? Tuntematon yhtälö siinäkin.

Rospuuton murretut sävyt ovat rauhoittavia. Juna joutui kulkemaan suuren osan matkaa 50 kilometriä tunnissa, koska tietoliikenneyhteydet olivat poikki. Katse ehti tarkentua ja päänsärky teki tuloaan. Lapsena matkustaessani minut olisi nostettu puuvaunun matkatavarariippumattoon ja olisin nukkunut. Konduktööri olisi tullut herättämään kun olisin oikealla asemalla.

Ei tarvinnut vaihtaa junaa Haapamäellä. Kerran siellä oli sirkus ja viivyttelin luvattoman paljon ja jäin junasta, niin että isoäiti ehti huolestua. Junanlähettäjä antoi soittaa isoäidille, koska olin unohtunut junasta. Pääsin livahtamaan sen konduktöörin silmistä. Rahaa oli yhteen hattaraan ja punaiseen limonadiin.

Syntymävuoteni on 1945. Kuvataiteilija Anselm Kiefer on syntynyt samana vuonna. Minä synnyin päämajakaupunkiin rauhan vuonna. Kaupunkia oli pommitettu, mutta Kiefer joutui elämään lapsuutensa paljon perusteellisemmin raunioituneessa Saksassa. Pyrin tieten tahtoen Mäntän Gösta-taidemuseoon senkin takia, että tiesin Kieferin monumentalistiksi ja siksi taiteilijaksi joka kuvittaa sukupolveni unta. Olin nähnyt jossain Helsingin Ars-näyttelyssä joitakin hänen töitään.

Yksi suuri teos oli Ateneumin salin takaseinällä oleva suuri maalaus nimeltä Marian ilmestys. Siinä kerrottiin (ilman uskonnon silmälaseja) hempein värein miten Maria tuli raskaaksi olematta erityisemmin rakastunut kehenkään, niin kuin nuorille tytöille joskus käy. Pilvestä tuli voimallinen nuoli – ZAP! – ja siinä kaikki. Uusi testamentti on epämääräisempi asian selvittämisessä. Päätin että Kiefer on kuvataiteen Pier Paolo Pasolini, joka puolestaan ohjasi hyvin tarkan realistisen elokuvan Matteuksen evankeliumi .

Uusi tavattoman kaunis Gösta-museo oli nyt varattu yksinomaan Kieferille. Sitten viime näkemän Kieferin väripaletti oli tummunut, siinä oli likaisia sävyjä. Taiteilija Kiefer oli jo aikaa sitten kuvannut mikä osuus hänen omalla suvullaan, vanhemmillakin, oli holokaustiin ynnä muun II maailmansodan aikaisen Euroopan kärsimykseen. Hän pukeutui jonkin aikaa isänsä Wehrmacht-univormuun ja teki Hitler-tervehdyksiä.

Kun olin nuorena kiertämässä puolta maapalloa, tapasin myös saksalaisia. Ikätoverit olivat harvinaisen paljon eksyksissä. Heille ei kerrottu Euroopan historiasta niitä muutamia asioita.

Tahdoin nähdä uusia kiefereitä. Valtavat seinän mittaiset maalaukset olivat harmaansävyisiä ja moni nimi oli raamatullinen. Taiteilija oli kirjoittanut avainsanoja taulujen poikki. Yksi Raamatun henkilö oli Jaakob, se Eesaun veli. Gösta-museon seinällä on kuva Jaakobin taivastiestä. Minulla on Raamattu tässä vieressä ja luen noita tarinoita, joita todella riittää.

Yksityiskohta taivasmatkasta



Kaikkien sukupolveni ihmisten kasvuikää ei tietenkään leimaa raamatullisuus. Mutta kyllä se läsnä oli meillä myös. Aamuhartaudessa meillä joku naisopettaja julisti Suomen olevan pyhä maa, joka on jumalan suosion avulla pelastunut ja sitä voi kutsua Pohjolan Israeliksi. Olen lukenut Raamatun ainakin kahteen kertaan läpi ja lisäksi tarkistanut milloin mitäkin viittausta, jollaisia tulee kirjoista, lehdistä ja elokuvista. En vieläkään ymmärrä naisopettajan vertausta.

Kieferiä tuskin ikinä tapaan, mutta muistan monia keskusteluja saksalaisten matkatovereiden kanssa. Muistan myös sen hetken, kun junassa sanoin ääneeni ”Dachau!” ja kanssaihmiset panivat sormen huulilleen. Matkanteon piti sujua rauhallisesti. Häkellyin hirveästi ja sen päälle masennuin. Sillä tavalla useimmiten reagoin omiin typeryyksiini. Masentuminen alkaa päänsäryllä. 

31.3.16

Kansanrunouden kehyksiä


Olen hankkinut tämän kirjan 2013. Se tuli puolisolle todennäköisesti syntymäpäivälahjaksi. Kirjailija on alkupuheensa päivännyt 2. huhtikuuta 2012, mutta painovuosi on vasta 2013. Silloin en ole heinäkuun jälkeen tehnyt mainittavampia reissuja, enkä ole todennäköisesti päässyt niin kauas kuin kirjakauppaan. Kirjakauppa on nykyään hyödytön krääsäkauppa, siis oikeasti, ei niin kuin divari on ruokakaupan vierellä.

Divarista löytää miltei aina jotain tärkeää, mutta kirjakaupan kirjojen häviämisen myötä krääsä on muuttunut kirjakaupassa jotenkin aggressiivisemmaksi kuin ennen. Ennen siihen kirjakaupan paperi-puoleen on voinut suhtautua hyväntahtoisesti, koska tiesi kirjojen kuitenkin olevan hyllyissä.

Nyt kun taas pääsen kävelemään jollain lailla eikä energia mene siihen miten jalat suvaitsevat kantaa, sormeilin yhtenä päivänä miehen kirjahyllyä ja löysin kirjan. Nyt kun kirjailija hiljattain kuoli, tahdoin katsoa minkälainen hänen sanomansa jälkipolville oli.

Anna-Leena Siikala oli vain kolme vuotta minua vanhempi kuollessaan. Itämerensuomalaisten mytologia on järkäle. Tutkija-kirjailijaa on jossain lukemassani kutsuttu nimellä valkoinen shamaani, ehkä nimityksen on antanut joku Siperian ugri-heimo. On vaikea ymmärtää miten joku ehtii tehdä kokonaisen elämäntyön samana aikana, kun itse vasta alan ymmärtää joitakin alkeita siitä mistä olemassaolossa on kyse. Kaiken lisäksi täällä Pohjolassa, vaikka tämä ei ihan ehkä maantieteellisesti ole juuri sitä Pimentolaa. Viime aikoina on tuntunut hyvin pimeältä kaikin puolin, kiitos kysymästä, eilen oli paksu sumu.

Kirja on kirjoitettu niin hirveän hyvin, että sitä voi lukea suoraan eteenpäin kuin mitäkin seikkailukirjaa. Seuraavan sivun kääntäminen on jännittävää ja nautinnollista.

Olen lukenut tietysti Kalevalan ja kaiken lisäksi vielä uudestaan monta vuotta koulun jälkeen. Ei ollut vaikeaa. En ymmärtänyt koulutovereiden valitusta vaikeasta kielestä. Mutta olen muuttanut lapsena murrealueelta toiselle sen verran usein, että minun on ollut pakko oppia ymmärtämään erilaista puhetta. Sodan jälkeen ihmiset muuttivat paljon, koska maa oli sekaisin. Olen onneksi rauhan lapsi. Mutta vanhempani olivat vähän keskimääräistä levottomampia.

Mutta tärkeintä Siikalan opuksessa on se, että Itämerensuomalaisten mytologia kertoo maailmanselityksen, minkä pohjalle nämä kansat täällä ovat sitten kehittäneet tarinoita. Tarinat, myytit, jumalhahmot ja haltiat kietoutuvat siihen maailmanselitykseen. Kun sanat ovat runon muodossa, rytmi auttaa muistamaan, koska ihmiset eivät osanneet vielä kirjoittaa. Suullista runoutta. Siikala on sitä paitsi itse käynyt keräämässä viimeisiä kansanrunoja Savosta 1960-luvun alussa.

Tässä on kuvaus maailmanvuoresta:

Lennä tuonne, Luojan lintu,
Viiletä, Jumalan vilja
Päivölähän, Pohjolahan,
Kulta vuoren kukkulalle,
Helmoille hopea vuoren,
Vaski vuoren vantahille,
Siellä kynnet leivotaan.

On aivan fantastista että maailman keskus on meillä samanlainen kuin Keski- ja Pohjois-Aasiassa, Intiassa ja Pohjois-Euroopassa. Meillä on vanha traditio, joka varmaan näkyy mielikuvissamme vieläkin. Täytyy olla koko lailla mahdotonta unohtaa kansanrunojen maailmaa. Niistä tulee olemassaolon selitys, eikä vain ihmisten, vaan kaikenlaisten olioiden. Kaikilla on sidos toisiinsa.

Tämän runon jälkeen Siikala selittää perinpohjaisesti maailmanvuoren ideaa eri puolilla maailmaa. On kai meillä tämä erityinen kielikin, kertoo sekin maailmanselityksestä? Tapa kertoa asioista, äidinkieli, sisältää mielteitä jotka kuuluvat äänneasuista ja ihminen on erilainen kuin naapurikansan aivan erilaista kieltä puhuva ihminen. Ovat laulutkin erilaisia. Kun niitä kuulee, ne kutsuvat usein johonkin tiettyyn tilaan. Tila voi olla vain mielessä tai sitten aivan fyysinen tila.

Kansanrunoutta taitaa olla kaikissa kulttuureissa. Ihminen tahtoo tietää mistä on kotoisin ja mitä sanatkin tarkoittavat. Sitten voi ruveta kuuntelemaan kosmoksesta kertovia tarinoita. Ne ovat erilaisia eri puolilla maailmaa, mutta ovat ne olleet aina. Tämän ajan uskonnot ovat olleet olemassa vain aivan lyhyen aikaa. Vanhassa kosmoksessa voi olla enemmän ja useammille ihmisille yhteistä kuin mitä tulee ajatelleeksi.

Olen lukenut Pohjois-Amerikan mesa-intiaaneista (esimerkiksi Hopi-intiaanit), että heillä oli pääasiallisessa asuintalossaan pitkä puu, salko, joka oli lähellä oviaukkoa ja se osoitti pohjoiseen. En ole varma siitä, näkyykö hopien asuinalueella Pohjantähti, mutta muistan hätkähtäneeni, koska tiesin kodan tukipuun osoittavan Pohjantähteen. Hopeilla pohjoiseen osoittava puu tarkoittaa varmasti jotain. Tulee mieleen, että salkon idea on siltä ajalta, kun alkuperäiset amerikkalaiset ovat vielä olleet alkuperäisiä siperialaisia. Ehkä.

Ugreilla se tarkoittaa sitä, että kodassa elävillä on suora suhde taivaankanteen, jota Pohjantähti edustaa. Sitä taivaankantta oli takomassa seppä, joka Suomessa on Ilmarinen. Kun ihminen katsoo talviyönä ulos kodastaan, hänen yllään on Pohjantähti ja Otava ja Väinämöisen viikate. Ihminen tietää olevansa kotona.



Joka tapauksessa olen löytänyt elämäni ehkä tärkeimmän kirjan, mikä on paljon sanottu kun olen sentään aktiivisesti lukenut jo yli 60 vuotta. Kirjassa on hyvä kirjallisuusluettelo, joten loppuelämän lukemisten suhteen ei ole ongelmia.


En muista kyllä ikinä olleeni olemiseeni kyllästynyt. Kevät ja alkukesä ovat sitten aikaa jolloin kävelen katsomassa ilmoja ja kävelen takaisin ja uppoudun uudestaan vanhoihin aikoihin. 

21.3.16

Kuin kauan ennen


Eilen oli kevään tasauspäivä. Sitten sattuu olemaan pääsiäisviikko. Täällä ei tietenkään ole virpojia ja varpojia, koska tämä on länttä. Virpominen on karjalaista perinnettä, nyt myös etelän isoissa kaupungeissa.

Tässä kaupungissa poltetaan pääsiäisvalkioita. En ole varma mitä traditiota se edustaa, mutta viimeisin merkitys on kristillinen: kokot puhdistavat pahan vallan, joka on ollut voimissaan pitkäperjantaista pääsiäislauantaihin, kun Jeesus oli kuollut. Lauantain merkitys kuulostaaa apokryyfiselta, mutta en ole teologi.

Pääsiäislauantaina oli myös noidilla omat juhlansa. Sitten kokkojen polttamisen jälkeen noitien juhlat loppuvat. Pikkunoitia kutsutaan nimellä trulli. Trullit kulkevat ympäri kyliä ja vaativat palkkaa tai muuten katsovat pahalla silmällä ja tuhoavat karjaonnen.

Muistan ajatelleeni pienenä, että mitä se semmoinen pahan valta voi olla joka loppuu polttamalla. Vasta myöhemmin olen käsittänyt että Suomessakin parantajia on tapettu kun ne ovat osanneet hoitaa ihmisiä. Ehkä heitä ei kuitenkaan poltettu. Tai ainakaan pääsiäislauantaina.

Mutta tulilla on myös muita merkityksiä. Joissakin maissa ja myös Suomessa on puhuttu vainotulista. Tulet ovat olleet mäkien ja vaarojen laella ja niillä on ilmoitettu vihollisesta. Jos Suomessa on ollut vainovalkioita niin kuulostaa itäsuomalaiselta käytännöltä, koska siellä on eniten korkeuseroja. Ja Lapissa.

Täällä pääsiäisvalkeat näkyvät kauas. Tuskin ne ovat olleet merkkivaloja. Mutta tietenkään kovin muinaisista vihollisuuksista ei enää tiedä. Suhtaudun nyt vähän hajamielisesti tulevaan kirkolliseen pyhään, on muuta ajateltavaa.



Pommin jos heität, koppaanko sen?
Talo muutakin kätkee kuin eteisen.
Jos kapinaa aiot, muista sä vaan:
taantumus viimein jää kuolemaan.
Jarkko Laine: Lennosta kii!

Sain stereot takaisin! Aurinko paistaa. En tiedä mitä kaikkea tapahtui mutta monta asiaa ja vuosikymmenten myötä. Viimeinen viikko on ollut onnellista odotusta.

Minulla on kuulokoje tai siis kaksi. Stereoissa on neljä kaiutinta. Oikea korva on ehkä 30% kuuleva, vasen tuskin 15%. Kuulokoje on yhdenlainen kaiutin. Jos joku ääni tulee tosikovaa, kojeessa se alkaa kiertää ja sen päälle ulvoa. En ole pitkään aikaan kuullut normaalisti, se on varma.

Samojen vuosikymmenten aikana tuli digitaalinen ääni, kuvan ohella. CD-levyjä kykenin kuulemaan. Mutta jos pääsin konserttiin, vaikutus oli moninkertainen CD-levyihin verrattuna. En siis tiedä mitä olen kuullut.

Väistämättä alkoi tuntua siltä että musiikilla ei ylipäänsä ole väliä. Semmoista digi-puuroa kaikki. Aloin haikailla analogisia stereoita takaisin. Levysoittimen hihna oli venynyt ja viritinvahvistin ei tainnut toistaa enää mitään muuta kuin satunnaisesti, ainakaan kaiuttimiin asti.

Neronleimaukseni oli hyvin äkkinäinen: kävelin sisään radioliikkeeseen. Kysyin tunsiko radioiden ja kaiutinten myyjä jotakuta joka osaisi korjata stereoita. Sain puhelinnumeron.

Eilen sain sitten stereot takaisin. Kiitos korjaajan, Marko T:n, kuuntelen aivan uudenlaista musiikkia. Sen täytyy olla suunnilleen sitä, jota olen kuullut 40 vuotta sitten. Mutta en ole ikinä kuullut näitä detaljeja.

Nyt soiva levy on Otavan kirjallinen äänilevy nimeltä Valtakunta. Se on vuodelta 1966. Säveltäjä on Eero Koivistoinen, mutta muusikoita, joista täytyy mainita erityisesti huilisti, ei kerrota. Laulajia ovat Eero Raittinen, Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja kolme Tuomas Anhavan runoa lausuu musiikin päälle säveltäjä. Levytys toimii: runon kuulee aivan selvästi ja musiikki tukee sitä.

Runoilijat ovat Anhavan ja Laineen lisäksi Pentti Saarikoski ja Hannu Mäkelä.

Ei yksikään elävä olento
ole koskaan nähnyt häntä muutoin
kuin ennen tai jälkeen kokouksen.
Tuomas Anhava: Ei yksikään elävä olento

Mutta levy karjuu ja huokaa ja unelmoi läpi vähän yli puolituntisen mitä LP-levy kestää. Sisältö on vuoden 1966 tai suunnilleen runoutta muodossa jossa me (suomalaiset) emme olleet sitä ikinä ennen kuulleet. Mielestäni kyllä emme sen jälkeenkään.

On kysyttävä vakavasti Otavalta: kai teillä nyt sentään on master-kopio jäljellä Valtakunnasta? Olisi ehdottomasti aika, että vinyyli (no, jos ei, niin sitten CD) julkaistaan uudelleen. Levyni on vähän laineilla. Se on kulkenut maita ja mantuja ja päätynyt nyt loppusijoituspaikkaansa, mutta siis hieman oudosti heijaavana. Tosin yksi Valtakunnan biiseistä on Seija Simolan esittämä Tuutulaulu, ehkä sen lämpimän eteerinen fiilis vain lävisti levyn tunnerekisterin.

Seuraavaksi minusta Otava voisi tuottaa aivan uuden levyn tämän ajan suomalaisesta runoudesta. Jonkun suomalaisen läpisäveltämänä.

Mutta nyt aion kuunnella Edward Vesalan ja Arto Mellerin ynnä teatterikoululaisten tekemän levyn nimeltä Mau-mau. Voi kestää ennen kuin löydän sen tuolta kaapin syövereistä.

Edit 22.3. Lapsellinen olen muutenkin. Pidin Salaisten kansioiden toisen pääosan näyttelijän, Duchovnyn, romaanista.


14.3.16

Föhn-tuulia odotellessa


Tänään 13.3. vuonna 1922 Jack Kerouac syntyi. Olen lukenut kaksi hänen kirjaansa, On the Road ja The Dharma Bums. Viimeksi mainittu alkaa näin:

Hopping a freight out of Los Angeles at high noon one day in late September I got on a gondola and lay down with my duffel bag under my head and my knees crossed and contemplated the clouds as we rolled to Santa Barbara.

Seuraavassa kappaleessa hän kertoo saavansa tavata Japhy Ryderin ensi viikolla, mutta ei tiennyt sitä vielä. Niin että Jack Kerouac oli ollut hobo. En tiedä mistä sana tulee mutta sillä nimellä kutsuttiin tavarajunien pummeja. Hobot saattoivat asuakin tavaravaunuissa, mutta ainakin kulkivat niissä pummeina. Tavarajunia oli tarpeeksi kyllä Amerikan kulkureille.

Aivan kirjan alussa on jo kuvaus siitä, kuinka innokas nuori poliisinköriläs yrittää saada Kerouacin kiinni, kun hän on tulossa tavaravaunusta ja menossa kaupungille hakemaan sapuskaa yöksi. Kerouac ohittaa tapahtuman lyhyesti, vaikuttaa siltä että käynnissä on jatkuva hiiri- ja kissaleikki hobojen ja poliisien välillä. Kerouac itse sanoo olleensa jarrumiehenä rautateillä, joten hän usein pysähtyy puhumaan rautatieläisten kanssa. Jään miettimään millaista on hobon elämä vanhana. Mutta ehkä vanhoja hoboja ei ole koskaan ollut.

Japhy Ryder oli tietenkin pseudonyymi ja kaikki taitavat tietää että hän on Gary Snyder, joka on edelleen elossa ja jo yli 80-vuotias. Jos joku ei tiedä, ottakoon selvää. Mutta noihin aikoihin Snyder oli vuorilla kesäkaudet metsäpalovahtina. Vartijoille oli järjestetty mökki sinne vuoren huipulle ynnä ylläpito.

Heräsin aamulla siihen että on suoriuduttava heti, kun ehtii kaikelta muulta, ulos. Sää on lauhtumassa nopeasti. Radion uutisissa sanottiin että Föhn-tuuli on tulossa. Se tuuli tulee Atlantilta, kulkee Keski-Norjan ja Keski-Ruotsin vuorten ja tuntureiden yli tänne Pohjanmaalle. Sitä ei tule joka vuosi.

Nyt tuntui kyllä jo lämpö, vaikka sen ei olisi pitänyt tulla vielä ihan sieltä asti. Jäätä ei näkynyt jalkakäytävillä melkein yhtään, haisi keväältä.



Päädyin Taidehallille, jonka näyttely ”Olen ollut täällä ennenkin, mutten muista siitä mitään” on auki viimeistä viikkoa. Tuttu sanoi että ei se ole oikeaa taidetta. Mutta kyllä se on. Taiteella on tietysti kriteerit. Näiden kolmen muualta tulleen CV eli Curriculum Vitae näyttää olevan aika pitkä siitä huolimatta että tekijät ovat nuoria. Korjaus: he eivät ehkä ole nuoria vaan minä olen vanha. Eikä tässä ole minkäänlaista arvoarvostelmaa itseni saati taiteilijoiden suhteen. Elämänkulku on mitä on.

Kriteeri ei kuitenkaan ole tuo, siis CV. Näillä ihmisillä on ollut paljon näyttelyitä, apurahoja ja opiskelua. Kaikki kolme ovat nyt täällä Pohjanmaalla ehkä siksi että viime vuonna Hämeen taidetoimikunta on tukenut heidän työtään.

Ensimmäiseksi kuulin että videot eivät toimi. Eivät edes äänet. Näin on muistaakseni käynyt Taidehallilla usein, syytä en tiedä. Tekniikka on virheitä täynnä.

Hallin taidetiloissa ei ollut kuin vähän valoa ja ikkunat oli peitetty säkkikankaalla. Kohdevalot toimivat hyvin. Anssi Taulun, Simo Ripatin ja Anne Tammisen näyttely käyttää tilaa. Tila ei ole tyhjä, vaikka kävelijä ensin luulee niin. Kävely siinä tilassa tekee näyttelyn. Ei siellä kauas pääse kävelemään, mutta tila tuntuu kuitenkin laajentuneen entisestä. Ehkä hämärä tekee sen.

Anne Tamminen: Jamais vu I-XI, 2016


Ensimmäiseksi näin pöydän ja kaksi tuolia. Niitä vastapäätä oli kamera (sellainen neulansilmä?), joka otti oudon välkehtivän kuvan tavallisista huonekaluista. Simo Ripatin työ oli nimeltään Kotona. Siitä seuraavana on Anssi Taulun veistos Hyrrä, autonrenkaista tehty veistos. Toimii! Vähän niin kuin laajennettu koti, sisä- ja ulkokuva.

Anne Tammisen videoita ei nyt sitten näkynyt. Se oli harmillista, sillä katsoessani tilaa huomasin olemassaolevien töiden kaipaavan niitä. Häneltä oli sitten lumppupaperille vedostettuja valokuvia, joissa oli hyvin unenomainen tunnelma.

Yksityiskohta edellisestä, valokuvainstallaation osa


Ja sitten esittelytekstissä olikin jonkun taiteilijan ajatus:

Jotkut unet toistuvat tai niin ainakin luulen. Tuntuu, että palaan aina öisin samoihin paikkoihin. Ne tuntuvat samanaikaisesti sekä uusilta mutta tutuilta, kuin olisin ollut siellä ennenkin. Tunnen kadut ja reitit mutta eksyn silti aina. Ja outo hämmennys valtaa mieleni.
Tämä hetki ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.

Aivan kuin kirjoittaja olisi elänyt jonkin matkaa omaa unimaailmaani. Ehkä taiteilijan esineiden ja tilan käsite on niin yksinkertainen ja toimiva, että sitä ei oikein enää tavoita tuolta ulkoa? Kaiken visuaalisen metelin keskellä ei ole mitään sanomaa tai ilmiöitä jotka tyrkkäisivät eteenpäin?

Luulen että kyse on siitä että ihmisten on pakko tottua tiloihin ja esineisiin, joita ei ole ajateltu lainkaan. Sen takia on mahdollista kulkea puoliunessa kotikaupungin kaduilla. Mikään ei osu tarkoituksellisesti silmiin. Maisema on pelkkää hälinää.

Anssi Taulu: Epäsäännölliset syklit, installaatio, 2015




Taidehallin takahuoneessa on valokuvaajien Ibis-galleria. Siellä on valokuvia. Metsäkuvissa on enimmäkseen kesä ja metsät ovat oikeaa metsää, eivät semmoista talousmetsää, jossa ei ole eläimiä eikä lintuja. Kuvaaja on myös monia kirjoja ja elokuvia tehnyt Eero Murtomäki.

Elämä kulkee vanhassa metsässä niin kuin aina. Jos on kylmä ja sataa, mehiläishaukan pitää ryöstää rastaiden poikasia omien poikastensa ruuaksi, kun ei ole maa-ampiaisten ja kimalaisten pesiä tarpeeksi. Varpushaukka syö täysikasvuisia pikkulintuja.

Sen lisäksi pikkulintujen pesiä ryöväävät närhet, oravat, kärpät ja supikoira. Siellä on kaameita näytelmiä käynnissä koko ajan. Mutta päinvastoin kuin True Detective-sarjassa, tapettua biomassaa käytetään ruuaksi. Sellainen dekkarisarja on televisiossa.

Nyt tässä seuraavana päivänä en ymmärrä kaiken sen kalifornialaisen tappamisen merkitystä yhtään. Lisäksi suurin osa ihmisistä siinä sarjassa tuntuu olevan saalistajia. Jos jollakin on jotain, se viedään ja varastetaan ja siitä hyvästä sitten vielä tapetaan.

Kyllä kai siinä on kysymys rappiosta. Rosvot ja poliisi joutuvat ottamaan jatkuvasti yhteen, koska keskustelua, edes neuvottelua rintamalinjojen välillä ei ole enää aikoihin ollut. Sääntöjä varmaan sitten joutuvat noudattamaan vain n.k. luuserit. Puistattavan kammottava maailma. Aivan varmasti tosi, en epäile yhtään. Jos ei juuri se tarina, niin toinen samanmoinen.

Minulla sattui olemaan päässäni valmiiksi kontrasti. Aika varmasti monilla ihmisillä on, koska ihmisiä ei oikein helposti pääse pakoon. Linnut esittävät ihmistä?

28.2.16

Kirjallinen päivä


Olen lukenut päivittäin jo kuukauden verran sellaista, ilmeisesti amerikkalaista, kirjallista nettilehteä kuin Literary Hub (lyhyesti LitHub). Se tarkoittaa sitä että ei siinä ole pelkästään jonkun kirjallisuuslehden toimitus, joka syöttää nettiin artikkeleita, kritiikkejä ja esseitä, vaan useiden lehtien juttuja. Olen ollut teksteistä iloinen, koska niistä on miltei aina löytynyt jotain tähdellistä.

Tänään pysähdyin ihmettelemään, miksi luen innokkaasti Harvardin yliopiston lehteä ja luen mustien runoilijoiden ajatuksia siitä mikä on kirjoittamisessa tärkeää. Harvardissa ei ehkä ole suoraa ja raakaa rasismia, mutta sen sijaan se, että on musta, töissä Harvardissa ja runoilija on aika hyvä syy siihen, ettei kukaan tunne häntä. Enimmäkseen kirjoittajakollektiivin jäsenet miettivät identiteettiään ja sitä mikä on ylipäänsä fiktion tulevaisuus Amerikassa.

Tuon työhuoneen nimi on Dark Room Collective. Se syntyi aivan sattumalta, mutta tietenkin väistämättä. Ryhmä perustajajäseniä meni James Baldwinin hautajaisiin ja päätti sitten että on perustettava työyhteisö. Perustamistarve syntyi siitäkin, että kirjoittajat kuuntelivat Toni Morrisonin, Maya Angeloen, William Styronin ja Amiri Barakan (ennen LeRoi Jones) puheita hautajaisissa. Mikään kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan kaikella on edeltäjänsä. Tässä tapauksessa syitä kollektiivin perustamiselle oli paljon, tai oikeastaan yksi ainoa asia: rasismi, joka ei ota loppuakseen millään.



Minulla ei ole yhteyttä muiden maiden kirjalliseen elämään, paitsi mitä siitä saa lukeakseen. Mutta jostain syystä luen paljon suomennettua kirjallisuutta ja se ohjaa englanninkielisten kirjojen pariin. On ehkä joku kirjailija, jota ei ole suomennettu. Silloin on yritettävä saada käsiinsä ihan vaikka mistä kirjallisuuskeskustelua käsiinsä edes joskus. Kirjastossa on kyllä kiitettävästi kirjallisuushistoriaa. Jää puuttumaan tämän hetken näkökulma.

Meillä ei ilmesty päivittäin lehtiä joissa olisi esseitä ja artikkeleita kulttuurin maailmasta. On ruvettava lukemaan kulttuuri-ihmisten mielenliikkeitä myös englanniksi, koska suomenkieliset lehdet pitäytyvät lähinnä uutisiin ja raportteihin. Printtimediassa on kriisi. Mutta tuskin keskustelua, esseitä tai haastatteluita ikinä on ollut tarpeeksi.

Aivan varmasti kirjallisuusentuasiastit ovat hirveän pieni ihmisjoukko missä tahansa maassa. Mutta se porukka yleensä puhuu, kirjoittaa ja keskustelee ja se tekee siitä tärkeän joukon. Minusta on tärkeätä että kuka tahansa suomalainen oppii lukemaan myös tekstejä teksteistä. Sitä paitsi onneksi nykyään genre-rajat liukuvat, ei tarvitse välittää jostain tietystä rajasta eikä varsinkaan hirttäytyä sellaiseen.



Tänään törmäsin toiseen tekstiin, jonka kirjoittaja Maria Popova tuntuu olevan Brainpickings-nettilehden toimittaja. Siinä ytimenä on vuonna 1970 järjestetty tilaisuus, jossa antropologi Margaret Mead (16.12.1901-15.11.1978) ja James Baldwin (2.8.1924-1.1.1987) keskustelivat newyorkilaisen teatterin lavalla yhden viikonlopun aikana 7,5 tuntia. Keskustelu on litteroitu ja siitä esitetään tässä osia. Nimeltään keskustelu on Rap on Race.

Keskustelu käsittelee etiikan perusteita. James Baldwin oli tuohon aikaan erityisen tunnettu runoilijana ja myös siksi, että hän muutti Amerikasta Pariisiin pystyäkseen ylipäänsä työskentelemään. Vuonna 1970 sen sijaan elettiin voimakasta kansalaisoikeusliikkeen aikaa, jolloin ilmassa oli vielä toivoa. Niin kuin tässä:

Baldwin: The police in this country make no distinction between a Black Panther or a black lawyer or my brother or me.The cops aren't going to ask my name before they pull the trigger. I'm part of this society and I'm in exactly the same situation as anybody else – any other black person – in it. If I don't know that, then I'm fairly self-deluded... What I'm trying to get at is the question of responsibility. I didn't drop the bomb (that killed four blak school girls in Birmingham). And I never lynched anybody. Yet I am responsible not for what has happened but for what can happen.

Kun luin tänään ilmestyvää ensimmäistä osaa keskustelusta, ymmärsin miksi olin pitänyt Dark Room- kollektiivin tekstistä. Sen täytyy johtua siitä, että yhteiskunnallinen tilanne on vaihteeksi taas – ja vähän kaikkialla – eskaloitunut, kärjistynyt ja kriisiytynyt. Mustat, eli kuten nyt sanotaan, afrikkalais-amerikkalaiset (USA:ssa asuvat mustat) ovat joutuneet huomaamaan, että se työ mikä tehtiin demokratian hyväksi 1960-70-luvuilla ei kantanut enää uudelle vuosituhannelle. Rasismi voi erittäin hyvin, samoin muut sen kylkiäiset, sovinismi ja fasismi.



Toimittajat perustavat työhuoneita ja kollektiiveja, myös Suomessa, koska päivälehdet eivät kovin usein osta ulkopuolisilta tekstejä eikä freelancereillä eli senttareilla ole aikaa eikä rahaa yrittää mainostaa itseään ihan yksinään. Varmasti työhuoneissa kirjoitetaan myös kulttuurista, etenkin kirjallisuudesta. Silti voi olla hankalaa löytää mistään painettuja valmiita tekstejä.

Kuulostaa hyvältä jos ihmiset oppivat tekemään työtä yhdessä. Kollektiivissa on nimenomaan mustia runoilijoita. Pitkässä artikkelissa julkaistaan pari runoa välipalana, kun muuten mietitään millaiselta maailma sillä hetkellä näyttää akateemisen mustan tekstityöläisen horisontista. Lukiessa tulee mieleen, että tällaisia lehtiä pitäisi olla täälläkin. Ehkä on vain uskottava että sellaisiin ei ole enää varaa?

Meillä on kellarikomero täynnä lehtipinkkoja. Olen onnistunut tähän mennessä säilyttämään siellä esimerkiksi laatikollisen Näköpiiri-lehteä, pinkan Suomi- ja Komposti-lehtiä ja tietenkin Parnassoja. Näköpiirin Eero Taivalsaari kumppaneineen oli sitä mieltä, että maa tarvitsisi pitkiä ja pohtivia tekstejä ja sitä myöten sellaiselle yleiskulttuurilehdelle olisi tilaa. Muutenkin mielipidelehtien ja pienten kulttuurilehtien aika on takanapäin.

Joitakin yrityksiä on tehty siihen suuntaan, että netissä voisi olla kulttuurijournalismia. Erityisen toivottavaa olisi saada edes nettiin tekstejä vaikka koko Euroopasta, näin alkuun. Perustaisivat osuuskunnan ja rupeaisivat tuottamaan semmoista lehteä suomeksikin. Onhan meillä jo ainakin Helsingissä ilmestyvä Iso numero. Kulttuuri ei vain taida myydä kovin hyvin, mutta olen kuullut että joskus lehdessä on sitäkin.

Nyt on luettava James Baldwinia. Onneksi häntä on julkaistu myös suomeksi.