9.2.16

Tauolla


Opettelin joskus 1990-luvun alussa tietokoneen käyttöä. Sain ostetuksi hyvän (?) käytetyn tietokoneen opiskelutekstejä, varsinkin gradua varten. Mutta myös laudatur-työ piti tehdä ynnä sivuaineeksi ottamani aikuiskasvatuksen cumu, ihan työnteon edistämiseksi. Siis auttaakseni aikuisia, jotka eivät ole ehkä saaneet opiskella nuorina ja nyt olisivat kiinnostuneita jatkamaan. Ainakin minä olen aina, en vain ole varma siitä olenko koskaan aikuistunut.

Olin ollut silloin melkein 20 vuotta töissä, joten kun selkä rusahti reilummin kuin tavallista, pääsin Kelan opintotuella takaisin yliopistoon. Vaikka selkä olisi ollut kunnossakin, olisin jollain tavalla yrittänyt päästä taas yliopistoon. Vuonna 1965 opintonsa aloittaneille, kuten minulle, ei oltu vielä suotu minkäänlaisia opintotukia, edes asumistukea, joten olin oppinut käymään töissä, senttaamaan, kuluttamaan lomat Tukholmassa sairaalahommissa, asumaan alivuokralaiskämpissä, ylipäänsä elämään halvalla. Sitä paitsi joka päivä ei tarvinnut syödä.

Niinpä viimeinen vierailuni yliopistoon oli melkein ylellinen. Minun ei tarvinnut syödä tonnikalaspagettia joka päivä, vaan pystyin syömään jopa opiskelijakuppiloissa. Siis 1990-luvun alussa. En kykene enää syömään tonnikalaa. Kun ajattelen että on häpeällistä kieltäytyä terveellisestä ruuasta, muistan että tonnikalakin alkaa olla katoamassa maailman meriltä. Kalat saivat edes minun pienen panokseni ansiosta kasvaa. Siis kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta traumastani. Tonnikalalla on kyse elämästä ja kuolemasta!

Lähisukulainen otti minut opintojen alkuvaiheessa puhutteluun ja määräsi minut hakemaan hänen työkaverinsa luota itselleni tietokoneen. Kiemurtelin ja yritin kieltäytyä. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan kertoi jo antaneensa osoitteeni ja puhelinnumeroni kaverille.



Totta puhuakseni olin paniikissa. En ole koskaan ollut luddiitti. Suhteeni koneisiin on ollut lähinnä pragmaattinen: on olemassa tilanteita, joissa koneita on pakko käyttää. En ollut varma siitä oliko tämä pakkotilanne. Mutta olin ehdottomasti jo yli puolivälissä elämääni ja tietoni aikuiskasvatuksesta kertoivat mm. sen, että siinä iässä ihmisen henkinen joustavuus selvästi vähenee.

Oli otettava huomioon se mahdollisuus, että opinnoissa tulisi kiire. Minun oli pakko opetella sen halvatun masiinan käyttö.

Ostamani jykevä kone oli Windows-kone (niitä ensimmäisiä), mutta tekstin kirjoittamista varten oli merkkipohjainen Word Perfect, joka oli aivan huima tekstinkäsittelyohjelma. Olin opetellut tätini Remingtonilla 10-sormijärjestelmän, josta tuli lopulta 8-sormijärjestelmä koska pikkurilleistä ei ole mihinkään. Olin kyllä nopea ja pystyin vaihtamaan Remingtonin näppäimistön omaan Olivetti Letteraani, jonka sain ylioppilaslahjaksi vuonna 1965. Se käytössäni opettelin leikkaa-ja-liimaa -metodin, mutta oli käsittämättömän upeata että WP teki työstä leikkiä. Leikkasin ja liimasin, loputtomasti. Se oli hauskaa, suomessa on hirmuinen määrä sanoja ja yhdyssanojen kanssa niitä tulee varmasti enemmän kuin missään muussa kielessä.

Tietokoneen käytön opetti minulle lapseni, joka oli helvetillisen ankara ja haukkui minut joka toinen päivä, niin että melkein menetin uskoni siihen, että ylipäänsä joskus oppisin käyttämään ostamaani konetta. Aloin toipua äiti-lapsi -suhteestani vasta siinä vaiheessa, kun hän otti ja alusti korpun, jossa oli kirjoittamani pitkä reportaasi (olen ollut suuren osan elämääni mm. senttari). Korpusta ei ollut kopiota. Eikä tietokone suostunut perumaan tyhjennyskäskyäni, tai siis lapsen käskyä. Oletan että korpuista oli pulaa ja laps yritti vain auttaa minua. Lapsi kompuroi myös! Olin pitänyt häntä näiden koneiden suhteen jumalallisena, siis oikeasti.

Tämmöisiä tulee mieleen kun istun työhuoneessa ja kirjoitan. Kaksi kertaa keskeytin kirjoittamisen ja kuuntelin radiota, joka sijaitsee ison vanhan Windows -dinosauruksen vieressä. Se on hieno radio, kokonainen stereo-järjestelmä, jossa on neljä kaiutinta ja kaunis ääni, pehmeä.



Ja mitä, tuijotan kaukaisuuteen, tuhruiseen muka-talveen, haaveilen ehkä kesästä kun olen kastellut sulavesissä kenkäni ja varpaat ovat edelleen kylmät? Käyn läpi mahdollista musiikkia, joka auttaisi järjestämään ajatuksiani? Ei.

Pelaan pasianssia. Jo siinä 90-alussa ostamassani tietokoneessa oli pasianssi. Se pasianssi oli sama, jota tätini pelasi, kun oli lopettanut Remingtonilla nakuttelun sille päivälle. Muistaakseni sen pelin nimi oli Napoleonin hauta. Minulla oli tapana seistä hänen selkänsä takana, kun olisi pitänyt lukea saksan kielioppitenttiin ja kuvitella pääsevänsä siitä läpi.

Ei. Opettelin sitä pasianssia. Tätini katsoi aina välillä syrjäsilmin, että näenkö kun hän fuskaa. Tiesin että hän riemastuisi jos huomautan eettisistä prinsiipeistä, joten esitin tietämätöntä.

Meistä oli hauskaa iltateen aikoihin ruveta taistelemaan, ihan vain sanallisesti, milloin mistäkin periaatekysymyksestä. Epäilemättä tätini ajatteli kasvattavansa minua. Mutta kyllä se oli päinvastoinkin.


Radiosta tuli tänään hieno ohjelma Lauri Viidasta. Sitä runoilijaa pitää lukea taas. Kukunor ja Kalahari, pienen pieni peikkopari! Ajatella että on löytynyt julkaisemattomia vielä Viidaltakin! En muistanut tuota kirjaa kun kävin päivällä kirjastossa. Voi olla että sitä ei ihan heti nyt saakaan.

31.1.16

Muisti puhuu




Täällä on lämpötila pyörinyt nollan kummankin puolen. Viikonloppuna alkoi lauhtua, pakkasta oli enää muutama aste, mistä ilahtuneena lähdin kävelylle. Kepit ovat mukana niin että en kaadu. Jääolosuhteista ei ollut mitään tietoa ja merenlahti oli siellä vieressä, jään peitossa kyllä.


Ei näkynyt yhtään sorsaa, ei yhtään hanhea, ei niin mitään eikä ketään. Tuuli oli vihainen ja ulvoi ajoittain hupun ulkopuolella. Kuulokoje innostui soimaan myös. Kaikki tapahtuu samaan aikaan.


Voimia tuntuu olevan, niistä ei ole pulaa, mutta sitten takaisintullessa huomasin että toinen polvi oli astunut kuitenkin väärin, piti pysähtyä hengittämään. Olin ehkä väistänyt jäätynyttä lätäkköä? Mutta ei näkynyt sorsia. En käsitä niitä. Vesi oli sula, mutta ne kiersivät lentämällä yläpuolella eikä yksikään laskeutunut. Veden väri oli omituinen.


Tuli kiire koska värien muuttuminen saattoi tarkoittaa että tulee myrsky ja silloin tulisi taivaalta jään kappaleita vähintään. Sitten en pariin päivään kävellytkään. Polvea polttaa kipu ajoittain niin lujaa että herään siihen että sanon auh. Kissa nukkuu tyynyllä, herää ja nuolaisee otsaa.


Talvi tuli vähän aikaa Siperian suunnasta, sitten voittivat taas atlanttiset virtaukset. Olen varma siitä että ne A-studiossa ja missä nyt sitä poliittista kielipeliään pitävätkin, katselevat ilmatieteen laitoksen karttoja. Matalapaineet ja korkeapaineet vaihtelevat miten sattuu. Olen kuullut että ilmastomallit eivät toimi, koska ilmasto on kaoottinen otus.





Luku-urakkana on ollut Vladimir Nabokovin omaelämänkerta, joka on suomeksi nimeltään Nabokov Nabokovista, mutta englanniksi että Speak, Memory (1966, ilmeisesti samana vuonna englanniksi ja suomeksi, Gummerus suomalaisena kustantajana), suomentaja oli Juhani Jaskari, jonka hyvään kieleen kiinnitin joskus niihin aikoihin huomiota. Hän suomensi paljon ja varsinkin dekkareita. Löysin kirjan ruokakauppaa vastapäätä sijaitsevasta divarista. Hinta oli peräti 10 euroa, eikä kirjassa näkynyt omistuskirjoituksia eikä mitään.


Kirja ei tietenkään ole urakka vaan hieno, hitaasti etenevä vyöry maisemia, ihmisiä, tapahtumia ja tuolta aika läheltä, Pietarista, sitten vähän kauempaa, kartanosta Pietarin läheltä, matkoilta Ranskassa ja Saksassa, kesästä leikkimässä hiekkalaatikolla Coletten kanssa jossain Rivieralla. Lukeminen on melkein aina ilo ja nautinto. Jos siitä joskus tulee pelkkä urakka, lopetan sen.


Kirja kertoo enimmäkseen Vladimir-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta, muutoksia tapahtui vallankumouksen jälkeen nopeasti ja yläluokan perhe joutui pakenemaan maasta. Isän tappoivat jotkut poliittiset hihhulit, kun hän suojasi puhujaa Berliinissä vuonna 1922, isä oli ollut liberaali ja tsaarinvaltaa vastaan. Politiikkaa vain sivutaan kirjassa.


Vladimir pitää jo aivan nuorena tapanaan vaipua transsintapaiseen, jonka aikana hän sepitti säkeitä. Ne olivat sitten niitä kirjoittaessa yhtäkkiä täysin valmiita runoja. Tapahtuu tietenkin niin kuin kaikille tapahtuu: nuori nero ei saa vastakaikua edes äidiltään.



Sitten kun olin peruuttamattomasti sitoutunut joko viemään runoni loppuun asti tai kuolemaan, seurasi kaikkein transsimaisin tila. Tuskin lainkaan hämmästymättä huomasin yhtäkkiä olevani pitkälläni nahkaisella sohvalla siinä kylmässä, homeenhajuisessa, vähän käytetyssä huoneessa, joka aikoinaan oli ollut isoisäni työhuone. Makasin siinä kuin kohmettunut matelija, toinen käsi riippuen, niin että rystyseni hipoivat maton kukkakuvioita. Kun seuraavaksi pulpahdin transsitilastani pintaan, vihertävät kukat olivat yhä paikallaan, käsivarteni riippui yhä, mutta nyt olinkin pitkälläni jollakin ränsistyneellä laiturilla ja koskettamani lumpeet olivat todellisia, ja vedessä lepänlehvien aaltoilevat pulleat varjot – mustetahra-apoteoosit, liikakasvuiset ameebat – sykkivät rytmikkäästi, ---



Kirjallisesti lahjakkaan pojan kasvu on hienosti kuvattu. Sitä paitsi poika oli monella muullakin tavalla lahjakas, ja kaikki tuli melkein itsestään, koska hän sai kasvatusta pienestä pitäen monella kielellä kotiopettajilta ja myöhemmin oikeassa koulussa. Pidän englanninkielisestä nimestä sen takia että se tuntuu kovasti oikealta. Muistia on puhutettava, muuten se ottaa ja sulkeutuu. Nabokov tuntuu olleen hyvin tarkka huomioissaan ja luonto kiinnosti häntä niin, että samoihin aikoihin runoilun kanssa alkoi perhosten keräily. Kirjassa on kirjailijan oma esipuhe ja hän kertoo hyvästä muististaan. Muistia täytyykin olla, tai sitten tämä on pelkkää sepitystä. Tämä kirja päättyy vuoteen 1940, milloin laiva lähti Ranskasta kohti Yhdysvaltoja mukanaan Nabokovin perhe, Véra-vaimo ja Dmitri-poika.


Kahden viikon päästä olisivat saksalaiset jo Pariisissa ja vaimo oli juutalainen. Tulin ajatelleeksi turvallisuutta, josta on nyt hirveä pula Euroopassa. Pariisi ei ollut enää turvallinen paikka. Viime vuonna Pariisissa oli tuhoisa terrori-isku eikä kukaan sano että Pariisi ei ole enää turvallinen. Minusta tähän eroon pitää kiinnittää huomiota ja muistaa myös se, miten maa toisensa jälkeen 1930-40-luvuilla muuttui turvattomaksi. Senkin vuoksi on tärkeää lukea historiaa. Varsinkin omaelämänkertateokset ovat historian lukemistoksi hyviä, kunhan muistaa että kirjailijoilla on myös oikeus käyttää mielikuvitusta ja liioitella, tyylillisesti ja muuten.


Nabokovista tuli venäläinen emigranttikirjailija monien muiden poliittisten pakolaisten tapaan. Hän pääsi opiskelemaan Englantiin Cambridgen yliopistoon stipendin turvin. Koko perhe pakeni vuonna 1919 Krimin ja Kreikan kautta. Etuoikeudet loppuivat, rahaa oli jäljellä jonkin verran, mutta asiat eivät ehkä aivan heti järjestyisi. Tulevan kirjailijan isä oli ollut jonkunlainen byrokraatti tsaarin johtamassa (?) duumassa, vastaavaa tehtävää tuskin köyhtyvä venäläisemigrantti saisi.


Despair (1934) is an inverted mystery: we meet murderer and victim early on, then wait all novel for the crime. When the book was published, the glow was visible even in far-off, peaceful America. In 1935, Vladimir wrote his mother about the busted relationship between esteem and wallet. “The New York Times says ‘our age has been enriched by the appearance of a great writer,’ ” he explained, “but I have no good trousers.” (Harper’s 30.1.2016, David Lipskyn artikkeli Vladimir Nabokovin julkaistuista kirjeistä Véralle (Letters to Véra, kustantaja on Knopf)”



Tuossa siteerattu kirje oli kirjoitettu kirjailijan äidille. Kyse on aina maineen ja kukkaron välisestä suhteesta. Kirjailija huomasi että uusin kirja Despair oli huomattu Amerikassa, mutta se ei lihottanut kukkaroa edes sen vertaa että kirjailija olisi saanut hyvä housut. 1920-30-luvun Nabokov eli lähinnä käännöstöillä ja senttaamalla emigranttilehtiin, eniten hän kirjoittaa saaneensa rahaa omien teostensa julkaisemisesta saksaksi. Kilpailu oli todennäköisesti aika kovaa, koska suuri joukko venäläistä älymystöä pakeni vallankumouksen jälkeen länteen.




Nabokov kuvaa tapaamaansa värikästä emigranttilaumaa, joka kokoontui esimerkiksi kirjallisiin lukutilaisuuksiin. Tämä sitaatti on kyllä tavattoman herkullinen:

Erityyppiset esittäjät kohoavat hyvin selvinä esiin siitä nukketeatterista, joka jatkuu mielessäni. Oli haalistunut näyttelijätär, jonka silmät olivat kuin jalokivet ja joka painettuaan nyrkkiin puristetun nenäliinan hetkeksi kuumeiselle suulleen alkoi herättää eloon nostalgisia kaikuja Moskovan taiteellisesta teatterista puolittain silpomalla, puolittain hyväilemällä jotakin kuuluisaa runoa hitaalla, kuulaalla äänellään. Oli toivottoman toisluokkainen kirjailija, jonka ääni tarpoi läpi rytmikkään proosan sumun, ja kuulija saattoi tarkastella hänen kömpelöiden mutta huolellisten sormiparkojensa hermostunutta vapinaa aina kun hän työnsi loppuun saamansa liuskan tulossa olevien alle, niin että hänen käsikirjoituksensa säilyi koko lukemisen ajan yhtä pelottavan ja säälittävän paksuna. Oli nuori runoilija, jossa hänen kateelliset veljensä eivät voineet olla näkemättä häiritsevää nerouden piirrettä, yhtä silmiinpistävää kuin skunkin raita; pää pystyssä näyttämöllä, kalpeana ja silmät lasittuneina, kädet tyhjinä, niin ettei mikään ankkuroinut häntä tähän maailmaan, hän heitti päätään taaksepäin ja esitti runonsa erittäin ärsyttävänä, vyörähtelevänä messuna ja loppuun päästyään lopetti yhtäkkiä, paiskasi kiinni viimeisen rivin oven ja odotti, että aplodit täyttäisivät hiljaisuuden.



Pidin Juhani Jaskarin suomennoksesta paljon. Kun luen käännöskirjallisuutta, tulen tietysti kiinnittäneeksi huomiota kieleen. Tuo sitaatti saa minut ajattelemaan, että monet suomennokset ovat näinä aikoina jollain tavalla paljon varovaisempia. Tuntuu joskus siltä että jopa sanasto suomessa on kutistunut. Ei minulla aiheesta mitään tutkimusta ole, mutta ei tuossa ole mietitty sitä, kuinka paljon noin monisanainen kuvaus tulee maksamaan kustantajalle. Tai siltä siis tuntuu. Ainakaan ei ole pelätty kriitikoiden tuomiota.


Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan käännöskirjallisuutta, maailmankirjallisuutta, koska ilman sitä ei olla yhteydessä maailmaan. Tätä Nabokovin omaelämänkertaa en ole lukenut englanniksi, joten en puhu ”oikeasta tai väärästä” suomennoksesta. Ajattelen vain että Jaskarilla on ollut iso sanavarasto ja hän on osannut kartuttaa sitä. Ei ole pelännyt sanoja.

19.1.16

Mielen tila

Optimistit ovat huomanneet että päivä on kukonaskelen pitempi kuin ennen. Ennen tarkoittaa tässä tapauksessa varmaan ennen joulua, koska 22.12. oli talvipäivänseisaus. Kukonaskelen mittaa en tiedä. Varmaan sillä on jotain tekemistä valon epämääräisyyden kanssa. Sillä ei ole suuntaa eikä oikein määrääkään.


Sen muistan oikein hyvin että kukko odotti orrella lähimpänä kanalan ovea saapumistani. Nyt noin 65 vuotta jälkeenpäin olen aika varma siitä että kukko vain piti säikyttelemisestäni. Muuten se olisi varmaan nokkinut silmäni pois.


Ne isoäidin kanalan kukot osasivat lentää. Jotkut kanatkin lensivät aika pitkälle, tosin näytti siltä että pyrstöpäästään ne lentäessään tuppasivat vajoamaan. Maa painoi parrellen. Niitä ei syötetty ajatellen pataruokia, vaan munia, joiden etsiminen oli lasten työtä, eikä tietääkseni muita lapsia ollut lähistöllä kuin minä. Isoäiti voivotteli että kuka meillä nyt sitten löytää munat kun kanat niitä piilottelevat, saati etsii kissanpesät. Se oli saatteeksi junamatkalle.


Sellainen hatara muistikuva minulla kyllä oli, että kukot olisivat eläneet pitempään kuin kanat. Luulen että 5-vuotiaalle ei kuitenkaan kerrottu teurastamoista ja siitä tosiseikasta, että jos kana ei muninut, se pääsi hengestään. En tiedä miksi minun mielialaani piti varjella. Olin vielä aika lailla normaali pikkupentu, jolla kyllä oli kysymyksiä mutta tottumus siihen, että vastauksia tulee harvemmin. Ehkä siinä on ydin lasten säästämiseen totuudelta. Opitaan olemaan kysymättä.


Nyt on joka tapauksessa kulunut noin kuukausi talvipäivänseisauksesta. Kaksi viikkoa suunnilleen kulunut siihen, että nenäliinoja on oltava vuori. Arviolta joka toinen vesijumppakavereista sanoo aivan samaa: lapset tulivat lomalle ja nyt ollaan sitten kipeitä.


Olin odottanut lunta. Lumi tekee maisemasta mielenkiintoisen, mustavalkoisuus piirtää kuvia puiden oksista ja aidoista ja varsinkin hautakivistä. Lumi lohduttaa, koska se vaimentaa moottoreiden ääntä. Sen lisäksi sillä on se ilahduttava ominaisuus että se estää ihmisiä viemästä niitä haisevia moottorikotteroitaan sileälle tielle. Ainakin tässä kaupungissa aurat tekevät peilikirkasta jälkeä. Lumi on tullut puuterisessa muodossa. Kävelijä keikahtaa kun astuu lumiselle tielle, lumenhöytyvät väistyvät pois ja sitä tulee astuneeksi jäälle.




Pakkanen ei ole myöskään ongelma, on kivaa kulkea kun maisema on erilainen. Lunta satoi kun käveltiin miltei aution kaupungin läpi näyttelystä kotiin. Black Wall Gallery piti mustilla seinillään grafiikkaa. Muistan kyllä Leif Strengellin grafiikanlehdet 1980-luvulta. Minusta ne ovat monimuotoisempia nyt.


Graafikoiden paletti on kirjavampi nyt. Nyt sallitaan. Taiteilija oli kirjoittanut tauluihinsa tekniikan nimen. En tiennyt ennen juuri muuta olevankaan kuin kuivaneuloja ja etsauksia, nyt on vaikka mitä, täällä oli seinillä myös valokuvia. Jotkut valokuvien aiheista, esimerkiksi itämaistyyppinen tapetti, päätyivät myös grafiikanlehdessä aivan sellaisenaan, tai siltä se näytti. Mutta jonkin prässin läpi ne ovat menneet jos nimi on giclée.


Kuvan pitää saada olla vapaa. En tiedä mikä niissä säännöissä oli aiemmin niin hirveän pakottavaa. Ehkä kyse on vain ajassa vaikuttavasta ilmiöstä, kuvakieli muuttuu.



Leif puhui siinä pitkään työn tekemisen ehdoista. Näyttelyn nimi oli Melancholia. Niitä muita melankolioita ovat esimerkiksi Magnus Enckellin akvarelli ja Lars von Trierin elokuva. Myös Dürerillä on sen niminen etsaus.


Melankolia ei ole sairaus. Se on osa kenen tahansa elämää. Suru ja murhe on vain yksi tunne monen muun joukossa melankolian osuessa kohdalle. Valokuvat olivat isän tyhjennetystä asunnosta kun hän oli kuollut. Kuvassa isää eikä hänen tavaroitaan enää ollut, kuvien nimet olivat 3h + k., tietenkin kysymys on elämän kulusta. Rajallinen niin kuin kaikilla.


Aikaa voi katso taaksepäin, voi nähdä huoneen kapenevat kohti pakopistettä. Kuvasta voi kääntyä poispäin ja vastapäisellä seinällä on loppu asunnosta. Mutta siellä oli paljon muutakin, vaikka pienen koulupojan kirjoitusvihko. Lapsi oli nähnyt metsässä kaksi peikkoa, ruotsiksi siis troll.


Näyttelykutsussa on kuva monihaaraisesta puusta. Puun latvus on sykerö, se haarautuu joka puolelle ja näyttää ympyrältä alhaalta katsottuna. Suuresti symbolinen kuva. Taiteilija tahtoo sanoa, että määritelmää ei voi antaa koska kaikki muuttuu koko ajan. Oleellista on tietysti se, että en kykene sanoilla kuvaamaan mitä kuvissa on. Ne olisivat sanoja silloin.


Mutta puut ovat graafisia edelleen. Ei ole juuri tuullut ja miltei päivittäin sataa pakkaslunta.

8.1.16

Villi-ihmisiä



Muinaiset egyptiläiset tiesivät jo miksi pää toimii oudosti aina kun tietyt edellytykset täyttyvät. En tiedä ketkä heidän yhteisöistään olivat tietäjiä, mutta Mika Waltari väittää Sinuhessaan että lääkäreitä jo oli.  Joku oli kysynyt tietenkin Sinuhelta että onko tuo aine, jota valuu jatkuvasti nenästä syynä siihen ettei pää toimi. Varmasti piti vielä selittää missä olomuodossa se oli, läpinäkyvää, kirkasta, vai sitkeää ja keltavihreää, yäk.

Sinuhe myönsi potilaansa iloksi että aivot siinä valuivat maahan, kun hihansuulla tai palmun lehdellä niistää sitä. Oliko siinä kirjassa se kohtaus? Jotenkin minulla on sellainen kuva, että Waltari oli epämääräinen kuvauksissaan lääkärin työstä Ekhnatonin aikaan. Mutta taudin sai tietysti silloinkin lapsilta, jotka ovat tässä suhteessa tavattoman myrkyllisiä. Siitäkin huolimatta että lapsille syntyy traumoja, ei pitäisi halata eikä missään nimessä suudella heitä.

En muista nyt suutelivatko egyptiläiset toisiaan. Ehkä he vain hieroivat neniä, niin kuin Grönlannin inuiitit, nimitys pitää mainita koska he itse kutsuvat itseään sillä nimellä? Niin kuin aina, heitä osoitettiin sormella ja sitten osoitettiin itseä ja toistettiin nimeä Ripsa kunnes he sanovat että inuiitti. Olen katsellut aina, kun kuvia on lehdissä niitä hieroglyfejä ja lukenut niiden oheen maalattuja ja piirrettyjä sarjakuvia. Ei ole väliä siitä, missä päin Egyptiä ollaan, mutta ihmiset ovat hyvin moderneja.

Sitten tietysti kun laiva seuraavan kerran rantautui Ultima Thuleen (no, ehkä se on vain yksinkertainen Thule), jo kannelle kantautui rytmikäs huuto: Ripsa, Ripsa, Ripsa…Ehkä kaksoisolentoni ei ollut sillä matkalla mukana. Kaksoisolentoni oli varmasti pitänyt ajatuksenvaihtoa ongelmallisena jo silloin. Saati että jos nyt ei ainoastaan hierota neniä, vaan kannetaan juhlallisesti kylän pitkääntaloon seremoniaa varten. Kyläläiset olisivat sitten näyttäneet jo numero kolmosen doppelgängeriäni. Drippelgänger?

Aloitin eräänlaisen huhun asuessani Amerikan länsirannikolla nelisenkymmentä vuotta, vähän yli, sitten. Uudet ystäväni ihmettelivät kovasti mimiikkaani, mitä myös vanhempani olivat kovasti ihmetelleet ja laskeskelleet että mistä suvusta naaman vääntely on peräisin. Myöhemmin ripsamaisuudesta oli ruvennut tulemaan riitaa, siis isompaa. Mutta vanhemmat ovat kaikki jollain lailla hölmöjä, jokainen lapsi joutuu sietämään jonkinlaisen annoksen aikuisten idiotismia.

Mutta uudella mantereella joku oli miettinyt, että tämä Ripsa tulee Pohjolasta ja kaikenlisäksi rautaesiripun takaa, joten se voi olla ihan mitä vain. Ja kysyi anteeksipyydellen, että tietää kyllä että Pohjolassa ollaan pidättyväisiä, mutta siis oliko minulla mahdollisesti joitakin esivanhempia, jotka olisivat voineet tulla Etelä-Euroopasta. Ajattelin Marcel Marceauta, ranskalaista miimikkoa ja nyökkäsin uneksuvasti.



Sitten sanoin että kuulun kyllä aika tavalla normaaliin väestöön eikä perheessäni tai suvussani ole ollut tapana käyttäytyä holtittomasti. Se tuttava katsoi epäuskoisesti ja minä hymyilin että kyllä meitä on yli neljä miljoonaa tällä tavalla kasvolihaksiaan vääntelevää tapausta.

Sillä kertaa onnistuin. Ainakaan se täti saati sen lapset, tädit ja sedät ja niiden perheet eivät ikinä edes ajattelisi lomareissua Lappiin. Ajattelin sitä laumaa joka isoäidin kylälle ilmestyi vuonna 1952. Pikkuserkkuja Amerikasta! Ja tekosyynä se että Helsingissä oli olympialaiset!

Kyllä niitä jenkkiserkkuja tuli vielä senkin jälkeen, niitä on täytynyt olla hyvänkokoinen kaupungillinen tätejä joilla on pliseeratut valkoiset hameet, kukkahatut ja vaaleanpunaiset kimmeltävin langoin koristellut puserot päällään.



Tulin ajatelleeksi inuiitteja, kun netissä oli artikkeli siitä, mitä kaikkea tiedetään jäämies Ötzistä, joka taitaa olla 5000 vuotta vanha ihminen Alpeilta tai ainakin sieltä lähettyviltä. Äsken kun piti nukkua pois virusinfektiota, ajattelin Ötzia ennen lipumista uneen, Ötzistä tiedetään kaikki muu paitsi sitä kuka sen murhasi. Kissa nukkui poskeani vasten, voin olla varma siitä että sen hyrräys pitää poissa ainakin poskiontelotulehduksen.

Kissat tietävät mistä kohti ihmiset ovat kipeitä jos ovat, ja kohdistavat sen hyrräys-frekvenssorin (?) silmänalaiseen onteloon siinä lähellä nenää. Joku luontaislääkepuhuja on joskus tosissaan väittänyt, että se hyrräyksen melutaso ja frekvenssi on sillä aallonpituudella, mikä poistaa vääränlaiset virukset sieltä ontelosta. Kai kehräys vain kuivattaa sen?

Tänään oli jo selvemmin lauhempaa kun odottelin bussia uimahallin lähellä. Mietin niin kuin usein mietin kaupungin villikissapopulaatiota. Mitä sille tapahtui kun kaupunkiin ruvettiin rakentamaan revittyjen puutalojen paikalle kerrostaloja? Ihmisillä on paljon vähemmän valittavaa, kun ne ovat hankkimassa kissoja. Ja kauempana omakotialueella ihmiset ovat helisemässä rottien ja hiirien vuoksi.



Joka tapauksessa kun olin nukahtanut ja nähnyt unia, niin herätessä kierähdin ympäri ja päädyin lattialle. Olin ilmeisesti unessa ollut kaivon kannella ja joku jättiläinen oli nostamassa kaivon kantta joten minun piti katsoa että kierähdin oikeaan suuntaan. Kissa ehti alta pois. Minä otin kipeillä polvilla vastaan.

Olin kyllä saattanut nähdä unta myös Kangasalan Kirkkoharjusta ja siellä risteilevistä hiihtoladuista. Ladut lähtivät siitä, missä oli oppikoulu. Oppikoulu puretaan aivan pian, siis nyt, anno 2016. Mutta lapsena yritin laskea ainakin pienen osan Isolukkoa, joka on suunnattoman iso monttu keskellä harjua. Usuttajana pojat, ne isoimmat. Kyllä niissä pojissa oli varmaan valmentajan otetta tai minä olin tavallista enemmän yllytyshullu.

Mutta jouduin aina viime hetkellä kierähtämään hangelle ja pyörimään itseni ympäri lukon pohjaan. Usein suksi tai kummatkin menivät poikki ja isäraukka, jolla ei ollut minkäänlaista käytännöllisen elämän tajua, yritti paikata sitä vanerin palalla ja mahdollisimman lyhyillä nauloilla. Ei hiihtämisestä semmoisilla suksilla mitään tullut.

Piti yrittää selvitä se talvi sitten luistelemalla. Siinä oli se hölmö juttu, että tyttöjen piti pelata jääpalloa, kun taas pojat saivat taklata ja lyödä mailalla ihan niin kuin huvitti pelatessaan jääkiekkoa. Olivat ne pojat kyllä paljon kunnollisempia kuin mitä ammattilaiset ovat nykyään. Vaikka en ole varma. Minunhan ei annettu opetella jääkiekkoa.  

Edit. 10.1. Lisää arkipäivän surrealismeja löytyy kun vain etsii. Esimerkiksi täältä tai sitten vain googlettamalla.

31.12.15

Runo vuodelle 2016



Anna Ahmatova

Voronež
                                          Osip Mandelstamille

Kaupunki on peittynyt lujaan jääkuoreen.
Puut, seinät, lumi, näyttävät olevan kuin lasin alla.
Astun varoen kiteiden päälle.
Kirjoreet heittelehtivät sinne tänne,
Pietarin patsaan yllä on variksia
ja poppeleiden kupoli, kalpean-vihertävä,
haalistunut kuin auringon paahteessa.

Ja valtavilla kukkuloilla,
leijuu muisto Kulikovon taistelusta,
ne yhä voiton muistoa vavahtelevat.
Ja yhtäkkiä poppelit kuin kohotetut maljat
                  kilahtelevat ylitsemme,
kuin tuhannet vieraat hääjuhlissa,
kohottaisivat maljan onneksemme.

Ja karkotetun runoilijan huoneessa,
pakokauhu ja Muusa valvovat vuoroin.

                              Ja yö tulee
                        eikä päivänkoittoa ole.
4. maaliskuuta 1936

(Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966. Suom. Anneli Heliö. Kirjokansi 2015, 835 s.)


















19.12.15

Talvikissa

Rastaat suorittivat viikon kahden pyrähdyksen kaupungin puissa. Merkillistä kun mielestäni paikalliset rastaamme olivat jo syöneet pihlajanmarjat ja aroniat. Kissa sen sijaan kuulosti lähinnä kevätkutuiselta sammakolta, se aukoi ja sulki suutaan kun se näki lihavia rastaita notkumassa puussa parvekkeen ulkopuolella. Kissan talviturkki on selvemmin valkoharmaa kuin kesällä. Ehkä se tietää tulevansa nähdyksi syyssumuisessa maisemassa, johon talvi ei taida tulla pysyvämmin tänä vuonna.

Sattui kylmiä tai vaihtoehtoisesti märkiä päiviä, joten silkkiturkki ei tahtonut parvekkeelle värjöttelemään. Olen miettinyt onko Lidialla ollut emo joka on ollut erityisen taitava metsästämään pikkulintuja. Sen päästämät äänet tarkoittavat metsästystä ja taitavat kuulua tavalliseen sanavarastoon yksilöstä riippumatta. Samoin ovat kurahdelleet kaikki kissamme ja niitä on ollut aina meillä.

Kerran mökillä näin kun Garm pyydysti hiiren keittiöstä. Oli yritetty tukkia hiirenreikää vanhan keittiökaapin seinämiltä, mutta hiirillä on mahtavat leukavoimat, kun ne avaavat reitin aina samaan kohtaan. Kun kaappi on vanha, niin se ei ole mitään lastulevyhötöä vaan umpipuuta, jota ei kyllä odottaisi kenenkään pystyvän järsimään käytäväksi asti. Tikka tekee isoja koloja, mutta tekniikka on aivan erilainen, ymmärrettävän tehokas myös.

Garm oli selvästi kuullut jotain, kun se hiipi hyvin hiljaa ja matalana lähelle kaappia. En sitten liikahtanutkaan, vaan katselin. Minusta oli asiallista, että kissa syö hiiren joka yrittää syödä kaurahiutaleita minun kaapistani. Tappamista varten kaapin ovi oli aina myös vähän raollaan. Siitä seurasi se että perheen jäsenet vähän väliä heräsivät öisin hirvittävään meteliin kun kissa ei onnistunut saamaan hiirtä heti kiinni tai kun se vaihtoehtoisesti julmaan tapaansa rupesi leikkimään hiirellä ennen syöntiä. Garm ei ollut lihava kissa eikä sitä ruokittu ylen määrin. Pidimme siitä että saimme kissojen ansiosta asua talvisinkin vanhoissa maalaistaloissa ilman pelkoa saada tauteja jyrsijöistä. Kaupungissa kissaa ei voi päästää vapaaksi pihalle.

Garm jähmettyi aivan paikoilleen. Sen viiksenpäät tärisivät. Silmien pupillit olivat aivan ympyriäiset ja mustat, se näytti tarvitsevan kaiken mahdollisen valon mitä on. Kun en ollut aiemmin nähnyt kissaa niin läheltä tappamispuuhassa, huolestuin, että saiko miltei 20-vuotias kissa nyt aivohalvauksen vai selviääkö se tuosta. Kaapin ovi liikkui aivan vähän, mutta kissa ei. Sitten se yhtäkkiä loikkasi ja tappoi kaapin edessä olevan hiiren yhdellä puraisulla.

Garm söi sen. Muutaman päivän sen jälkeen pidin vähän etäisyyttä tuohon hirveään petoon. Mutta kyllä sitä oli kiitettävä ja oikeasti ihailin noin tarkkaa tappamistyötä. Niin että onko hiirillä olemisen oikeus?



Krzysztof Kieślowskin Sinisessä on kohtaus, jossa päähenkilö (Juliette Binoche) löytää vaatekomerostaan hiiriperheen, alastomia hiirenpoikasia ja niiden emon harjan ja kihvelin takaa. Nainen menee yläkertaan ja pyytää kissan lainaksi. Komerosta kuuluu vähän aikaa kolinaa ja sitten jonkin ajan päästä nainen menee päästämään kissa ulos. Hiiriperhettä ei enää ollut.

Naista värisytti murhan todistajana oleminen, oikeastaan sen aiheuttaminen, mutta kyllä ihmiset tietävät että hiiret kykenevät repimään minkä tahansa vaatteen riekaleiksi, jos tarvitsevat pesäaineksia. Siis joko ihmisten tai hiirten pesä.

Elokuvan naisen mies ja lapsi kuolivat auto-onnettomuudessa, suru on läsnä koko elokuvan ajan. Musiikkia on pitkin elokuvaa, esimerkiksi tässä. Mukana on sävelletty rakkauden ylistys, sanat ovat latinaa ja musiikin on säveltänyt Zbigniew Preisner. Teksti on se rakkauden ylistys, jossa alussa nähdään kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, Uuden testamentin ehkä hienoin teksti. Ingmar Bergman on tehnyt kokonaisen elokuvan nimeltä Kuin kuvastimessa.



Kävin pari päivää sitten kirjastossa hakemassa lainattavia elokuvia. Tarvitsen niitä, koska iltaisin ei tule nyt kohta mitään muuta kuin joulua päiväkausiin radiosta tai televisiosta. Joulu saa minun puolestani pysytellä poissa tästä asunnosta, en tarvitse sitä mihinkään.

Löysin Bergmanin leffoja. Yksi tänne päätynyt on nimeltään Puhumattakaan naisista. Olen nähnyt elokuvan joskus vuosikymmeniä sitten. Aion istua teemuki kädessä sohvalla ja sukeltaa bergmanilaiseen komediaan.

Bergman osasi kaikki elokuvakerronnan tavat. Kieslowski oli suurimman osan aikaa vakava, vaikka väritrilogian Valkoinen kuitenkin käy komediasta, mutta sen laji on tragikomedia. Toisaalta tragikomediaa elämä muistuttaa ehkä enemmän kuin puhtaasti tragediaa tai komediaa.

Ihmiset joutuvat tragikomedioissa toistensa asettamiin ansoihin, jotka tekevät kaikki asianosaiset naurettaviksi. Naurettavuus on inhimillistä, se herättää myötätuntoa. 

10.12.15

Kylätie


Kun lapsi rupeaa kuulemaan suvusta, voi joutua kuuntelemaan salaa. Pitäisi olla että silloin elinpiiri laajenee, mutta voikin sen sijaan supistua. Monilla ihmisillä perhe ja suku jakautuu erilaisiin haaroihin ja sitten voi olla aikuisena vaikea sanoa enää mihin kuuluu. Jos ylipäänsä kuuluu.

Olen vuoden verran aina vähän väliä selvitellyt valokuvia ja yrittänyt panna niitä henkilöittäin tai perheittäin tai aiheittain omiin kirjekuoriinsa. Samalla sain teetetyksi kahdesta isosta seinällä riippuneesta kuvasta uudet kopiot. En tiedä keitä ne ihmiset ovat, paitsi että ne ovat sukulaisnaisia. He ovat pukeutuneet körttien tapaan, hiukset on vedetty tiukasti taaksepäin, keskellä on jakaus.

Kun olin lapsi kuljin toisella puolen tietä kärrypolkua, jossa ei sillä erää näkynyt ketään ihmistä. Sen verran iso olin että näin edempänä riihien, saunojen ja latojen välissä auringonläikän ja arvelin että siitä löytyy mansikoita. Viikon, kahden päästä niitä löytyikin, mutta ei juuri siitä aukosta.

Sen sijaan siinä istui tielle päin aitan rappusilla lapsen mielestä ikivanha nainen, jolla oli pitkä mustaharmaaraitainen hame ja liivi aivan samoin kuin useimmilla naisilla niillä seuduin oli. Muistan ne puvut, koska ne olivat erilaisia kuin perheeni naisilla, nuoremmilla tai vanhemmilla, oli.

Nainen viittoi kädellään että tulla lähemmäs. Näytti että istua viereen. Sitten hän tervehti minua nimeltä, vaikka olen varma siitä että en ollut ikinä nähnyt häntä. Sitten hän otti esiliinan taskusta piipun ja sytytti sen palamaan ja poltteli. Nauroi vähän itsekseen ja puhalsi sitten savurenkaita. Oli siinä paljon parempi kuin isä.

Mansikkamatkalla, hän kysyi ja osoitti piipulla pientä koivutuokkosta, jota pidin kädessäni.

Kielsin, kun ei näin läheltä taloja saanut viedä mansikoita. Sitten Martta, joka oli jo ilmoittanut nimensä, otti kädestä ja vei siihen auringonläikkään. Siinä oli paljon mansikanlehtiä, mutta ei yhtään edes vihreää mansikkaa.

Jos mentäisiin juomaan kahvit, niin tapaat pikkuserkkusi? Hän istuutui takaisin aitan rappusille.

Ei minulla ole pikkuserkkuja, minä vastustin. Martta sanoi että on sinulla, mutta äitisi ja isäsi eivät ole muistaneet kertoa sinulle.

Aloin siinä vaiheessa ajatella että olen nyt väärässä paikassa. Sanoin että äiti ja isä ovat kieltäneet kahvin juonnin. Ja nyt pitää lähteä. Nainen hymyili leveästi ja kysyi että pitääkö sinun mennä vahtimaan pikkuveljeä ja siskoa. Naisella ei ollut yläleuassa kuin kaksi irrallisen näköistä hammasta joista ihmettelin että ne pysyivät kiinni suussa.

Martta näytti piipunvarrella tietä kohti kotia ja käski juosta kiiruusti ettei äiti rupea etsimään. Niiasin ja lähdin.

Kun pääsin talon kulmalle, lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin. Olin pelästynyt sitä naista. Hän ei ollut sellainen kuin muut sukulaiset. Ainakin tädeillä ja isoäideillä oli enemmän hampaita. Niillä ei puhe puuroutunut sillä lailla. Mutta olin minä utelias. Minulla olisi pikkuserkku, mikä kuulosti hienolta.

Illalla kysyin isältä kuka se nainen oli. Isä kyseli mitä Martta oli sanonut ja olinko nähnyt serkkua. Sanoin että pikkuserkkua. Isä katsoi vähän omituisesti ja korjasi että pikkuserkkua.

Sitten isä rupesi hajamieliseksi ja rupesi lukemaan kirjaa. Kiipesin isän syliin, mutta ei se enää ruvennut puhumaan minun kanssani. Hivuttauduin alas ja menin ulos puutarhaan. Veli ja sisko ja serkku olivat äidin kanssa mäen alla rannalla uimassa. Yksi täti oli tulossa kauempaa rannalta.

Oli hyvä ilma mennä uimaan. Seuraavana aamuna äiti sanoi että ei saa mennä tien toiselle puolen. Kysyin että miksi, mutta se käski vain totella. Ei siellä ole autoja, minä yritin. Äiti antoi maitokannun käteen ja käski lähteä hakemaan maitoa naapurista.



En ollut muistanut tätä juttua pitkään aikaan. Nyt olen katsonut noita sukulaisnaisten kuvia. Niitä on muitakin kuin nuo seinällä olevat. Yritän edelleen löytää sen naisen piirteitä joistakin kuvista. Minun on saatava jonkinmoinen ajallinen linja albumeihin. Voi olla että muunlaista on mahdoton enää saada. Kun ei ole nimiä eikä ketään keltä enää kysyä.

Jos Martalla oli körttipuku joskus 1940-luvun lopulla, niin miksi sellaista ei ollut kellään niistä, jotka kävivät sukutalossa kylässä? Ei hän ollut puhunut seuroista tai rukousilloista tai pyhäkoulusta joita silloin pidettiin. Niin ja kinkereitä myös.

En tiedä miksi talon lapset, serkut mukaan lukien, eivät saaneet mennä tien toiselle puolen. Ei ole ketään jolta voisin kysyä. Sitä tietä kyllä kulki kuorma-autoja, linja-autoja ja traktoreita. Ehkä tie oli jollain tavalla jakanut sitä kylää? Isoäiti puhui joskus tiestä ja siitä että isojako ei ollut laskenut tietä mukaan. En tullut koskaan ottaneeksi selvää siitä, mitä jako oli siellä tarkoittanut.

Isältä kysyin joskus myöhemmin siitä että kun se Martta poltti piippua enkä ollut nähnyt kenenkään muun naisen polttavan tupakkaa aiemmin. Isä kysyi silloin: tekiskö mieles? Se kaivoi piippunsa piirongin laatikosta, täytti sen tupakalla, sytytti ja sitten ojensi sen minulle.

Vedin savua henkeen niin kuin isä näytti. Sain vedetyksi henkeen ja sitten rupesi yskittämään. Yskitti niin kovasti, että jouduin juoksemaan ulos hengittämään.



En yrittänyt yli kymmeneen vuoteen polttaa uudelleen. Muistan kuinka sain poltetuksi ensimmäisen savukkeeni. Niihin aikoihin ajattelin paljon rakkautta ja sen vaikeutta niin kuin vieläkin, joskus.

Istuin aidalla ja katselin ihmisiä jotka olivat lauantai-iltana menossa tansseihin, kädessä kärysi savuke. Olin päättänyt että katselen. Olin päättänyt että en mene mukaan. Siihen tuli tuttu ja pyysi tupakkaa. Annoin sille ja se rupesi aivastelemaan ja köhimään.

Nauroin sille. Se rupesi nauramaan myös.