11.10.17

Merkillistä


Merkeistä voi nähdä kaikenlaista. Merkit ovat suunnistamista varten. Kun merkkejä ajattelee, niistä voi lähteä syntymään merkityksiä. Merkityksistä voi koota jopa maailmankatsomuksen jos semmoiseen hommaan tahtoo ryhtyä. Voi näistä syntyä myös pieniä arkisia tarinoita.

Lähdettiin kerran ystävien kanssa ajamaan autolla länteen. Täältä ei pääse enää kovin kauas, mutta pääsee kuitenkin. Asun Merenkurkun itärannalla, josta on lyhyt merimatka Ruotsiin. Siellä vaihtuu kieli kokonaan, maisema myös. Joet laskevat tuntureilta alas. Tällä puolella on maailman pohjoisin viljanviljelyalue ja suuri tasanko. Täällä on tulvia.

Katsottiin karttaa ja löydettiin vähän pohjoisemmasta saaria kokonainen nauha. Näytti siltä että se oli pisin Pohjanlahden saarinauha, pituutta ehkä lisäsi sijainnin läheisyys. Oli syksy. Missään ei näkynyt ketään. Linnut olivat lähteneet, vanhat varikset näyttivät seurailevan autoa, mutta laiskasti. Päätettiin mennä autolla niin kauas kuin päästään.

Meillä oli useampi silmäpari tähystämässä mahdollisia hirviä. Hirvivaaraa jatkui. Hirvi juoksee nopeasti kuin jousilla monen sadan kilon massallaan, mutta ei se voinut aavistaa meitä. Se tosin kuulisi meidät, mutta mereltä puhalsi tuuli ja saattoi eksyttää luulemaan Ladan mörinää meren paiskautumiseksi rantakiviä vasten.



Halusin kovasti löytää hiidenkirnun, vaikka en tiedä pitäisikö niitä löytyä täältä. Ajaja pysäytti auton ja näytti että tuolta. Tajusin että vähintään nilkka nyrjähtää ellen peräti kaadu päälleni. Se oli se Antti Tuurin mainitsema maailman kivisin paikka tai yksi niistä. 

Kumisaappaassa oli reikä. Sitten pysähdyin. Keskellä ei-mitään oli liikennemerkki.

En muistanut nähneeni kartalta tienristeystä, kartta oli tosin ainakin 20 vuotta vanha. Olin maalla asuessani tottunut kulkemaan omia teitäni, joita ei tarvinnut merkitä karttoihin. Sitten huomasin että liikennemerkki oli täynnä pyssyn jättämiä reikiä, maalia maassa, punaista ja keltaista, syksyn lehdiksi liian kiiltävää. Missään ei ollut merkkiäkään ihmisistä, eikä kuulunut kuin tuulen huokailu. Ei se myrskyä ennustanut.

Näytin autossa olijoille merkkiä. Vääntäytyivät ulos autosta. Ajaja sanoi että siellä on pusikossa joku pyssyn kanssa. Toinen julisti että niillä ei ole metsästyslupaa, niin että ne ampuvat sitten meidät että ei jää merkkejä. Ja sitä paitsi miten, jos tuosta jatketaan, niin miten sitten käännytään takaisin päin? Sitten se nuorin heilautti kättään ja rupesi huudattamaan kasettia autoradiossa. Ääni rohisi ja kähisi yhä pahemmin, kunnes sanoi räks ja loppui.

Olin ostanut pintapuolisesti tuntemaltani kaverilta käytetyn radio-kasettinauhurin, koska Ladassa ei sitä ollut. Keskenkasvuiset pystyvät vedättämään minua mennen tullen. Autossa ollut keskenkasvuinen vaati sitten heti päästä ajamaan.



Alkoi tulla pimeä. Ladan kanssa pääsee kyllä minne tahansa, mutta jos ei päästäisi kääntymään? Päädyttäisiin kylmään veteen koko porukka. Elettiin aikaa kauan ennen mobiililaitteita, eikä saarilla kartankaan mukaan asunut kukaan.

Menin tien reunaan syömään puolukoita. Yksi toi muovipussin ja se täyttyi äkkiä, se ihminen taputti hartioitani lohduttaakseen. On mahtanut olla jo marraskuu tai lähellä sitä, koska puolukat olivat suuria, hyvin tummanpunaisia ja niitä oli paljon.

Rupesin miettimään missä ihmiset olivat. Istuin kivelle jota laineet löivät. Täällä on taatusti metsästetty ja kalastettu niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Tässä ui keväisin lohia kohti Perämerta. Tässä on ollut hirviä, mutta ei semmoisia laumoja kuin nyt, koska puut ovat olleet puita eivätkä hakattua ja kynittyä risukkoa. Siinä olisi ollut oikea tiheä metsä. Silmäkulmasta näin ison linnun kaartelevan kauempana nimen nokassa. Se olisi voinut olla merikotka, mutta minun onnellani hyvinsyönyt varis. En saanut väristä selvää, tumma. Ehkä korppi.

Hämärä alkoi tihentyä ja alkoi sade, joka ei oikeastaan ollut sadetta vaan hyvin tiheää sumua. Ei ollut sadetakkeja mukana.  Toinen jalkani oli jo märkä.

Takaisin autoon mennessä tunsin oloni turhautuneeksi. Jossain vaiheessa olin auttamatta hävittänyt seikkailunhaluni. En ollut erityisen laiska, olin vain oppinut tuntemaan joitakin riskejä.

Se nuorisoa edustava veti kasetin pois pesästä. Nauha takertui soittimeen ja kun se nuori ihminen ähisi ja lopulta kiskaisi, nauha meni poikki. Sai sitten päästä kiinni ja rupesi kiskomaan sitä. Nauhuri oli päällä ja kirkui. Joku sukelsi ajajan paikalle ja sai nappulasta väännetyksi koneen kiinni.

Kuulin ja muutkin kuulivat ja seisahtuivat niille sijoilleen. Metsässä rytisi. Sitten sieltä kuului samanlainen kiljaisu, jonka Jim Morrison oli päästänyt juuri ennen kuin nauha meni poikki, se oli biisissä Come on baby light my fire, se tulta merkitsevä sana muuttui kiljuvaksi. Tuli voisi ulvoa!

Sitten ymmärsin ja huusin että autoon ja auto ympäri ja pois. Muutkin ymmärsivät. Se keskenkasvuinen vastusti, mutta ojensin käteni ja sain oven lukkoon eikä takaovea kovin helposti saanut auki. Oltiin kiinni vöissä ja peruutettiin tienhaaraan ja lähdettiin kovaa kyytiä takaisin päin. Kuka tai mikä siellä olikin, tajusi että autoilijat eivät tahtoneet tavata.


Sittemmin se porukka on ohimennen hymyillyt sille matkalle vähän vinosti. Melkein keski-ikäinen, silloinen keskenkasvuinen ehkä pitää pahana käänteenä persoonallisuutensa kasvussa sitä, että ei koskaan oppinut ampumaan. Tosin koskaan siitä liikennemerkistä ei puhuta.  Joskus se sanoo ajattelevansa rahisevaa musiikkia nostalgisesti.

4.10.17

Huvitusta mutta ei liikaa



Heräsin päättäväisempänä ja levollisempana kuin aikoihin. Yleensä olen nukuksissa juuri herättyäni. Tila on jopa nautinnollinen, jos tiedän kohta pääseväni uimaan  ja on ehkä kesä. Nyt sen sijaan aivoissa oli aktiivisena vielä eilisiltainen TV-sarja. Joskus silmien ja korvien kautta tulee peräti elämyksiä. Kovin usein ei ole mitään syytä avata televisiota. 

Piti vain katsoa yhden elokuvan nimeä, mutta sitten näin Areenassa suomalaisen TV-sarjan ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Ehkä  käsikirjoittajat Leea Klemola ja Kaarina Hazard saivat lievästi valpastumaan. Leea Klemolan olen nähnyt näyttelevän jossain pienessä hesalaisessa teatterissa, Kaarina Hazardin muistan Sisko Istanmäen tekstin (Liian paksu perhoseksi) filmatisoinnista, samoin näyttelijänä. Siinä paikka oli entinen kauppa vanhan Nurmo-Alavus-tien varrelta, aika lähellä Sydänmaan nuorisoseurantaloa. Sisko Istanmäen tiedän asuneen Alavudella.

Kuljen edelleen sitä tietä kesäisin. Siitä meni ennen Vaasa-Virrat-linja-auto. Linja-autot eivät enää kulje, kun ihmisillä on omat autot. Nurmon ja Alavuden välinen tie tehtiin suolle ja rautatie siihen viereen. Suon pohjalle ladottiin puita pitämään suo kurissa, mutta jätettiin jäljelle vanhoja pitkospuita, sitten pantiin hiekkaa ja soraa ja vielä öljysoraa lopuksi. Silti tie viettää tienvarren ojiin.  Tie on ollut kärrytie varmaan niin kauan kuin täällä on ollut kärryjä.


Klemola on kotoisin täältäpäin, Kokkolan suunnalta, olen kuullut hänen puhuvan ohikulkiessani  kahvilassa Helsingissä. Hän oli nopea ja puhetta on vaikea kuulla näyttämölläkin. Puheen kuuli, mutta sitä ei ehtinyt käsittää. En tiennyt, että näyttelijä pystyy puhumaan niin nopeasti. Opiskelin aikoinaan muun muassa draamaa yliopistossa ja puheesta oli puhetta.



Tästä kolmiosaisesta sarjasta en tiennyt mitään. Kun ei ollut mitään hirveän kiireellistä, istuin katsomaan. Ensimmäinen jakso veti mukaansa niin kuin pitääkin. Se hymyilytti, koska siinä oli olevinaan salaisuuksien verho, salaisuuden olemassaoloon viitattiin vähän lapsellisesti. Näyttelijäntyötä! 

Tarinassa muutama kuukausi aikaisemmin oli ollut suuri myrsky ja sen jälkeen ihmiset siellä täällä alkoivat mennä raiteiltaan. Kukaan ei tiennyt miten ja minkä takia. Veikkasin mielessäni vesijohtovettä, mutta se ehkä olisi liian helppo juttu ja tarinan piti kantaa kolme tuntia. Ilmastokatastrofeja tulee ja menee nykyään koko ajan, niin että niistä ei ehkä kukaan hämmästy enää.

Käsittääkseni sarja on edelleen Areenassa joten en kerro tarinaa. Siinä on kyllä alku, keskikohta ja loppu. On jopa sellainen draaman huipentuma, josta lähdetään alaspäin kohti tarinan loppua, siis käännekohta. Klassinen näytelmän kaari.

Tärkein syy siihen, miksi katsoa tapitin kolme tuntia yhteen menoon oli kyllä selvä: filmissä oli tekstitys. Olen kuulovammainen ja aivan liian harvoin suomenkielisessä esityksessä on teksti, että pysyy kärryillä. Oli ajateltu meitä: (koputus, kovaäänistä puhetta), repliikeissä ei tietenkään ollut sulkumerkkejä, jotka meriteerasivat äänitehosteita, jotka kyllä joskus kuulin. Olen kuullut myös kuulevaisten valittavan näyttelijöiden huonoa ulosantia. Nyt en tiedä valittaa, koska luin tekstiä.



Joka tapauksessa sarja oli viihdyttävä, hauskakin paikoin. Näyttelijät olivat hyviä. Monia heistä en tuntenut, mutta he osasivat hyvin karakterisoinnin. Kellään ei ollut ”syvempää” roolia (mitä syvyydellä nyt sitten voidaankin tarkoittaa, ehkä henkistä, älyllistä ylärakennetta?), mutta jokainen osasi täsmällisen näyttelijäntyön sillä tavalla, että liikkuminen ja sanailu oli kevyttä. Viihdettä!

Oman lisänsä katsomiseen toi se, että satuin paikalle kun yhtä Vuosaaren juttua kuvattiin,  filmiryhmä poliisiautoineen kaikkineen oli paikalla. Kuljin Cirrus-rakennuksen vierestä ja olin huolissani, kun en päässyt kulkemaan siitä alakautta, portaita, jolloin olisin suojassa tuulitunnelin puuskilta. Tuuli oli edellisvuonna kaatanut minut ja olin sitä paitsi toipumassa sääriluun ja käsivarren katkeamisesta ( ei johtunut tuulesta), kumpikin vasemman käsivarren luu oli ollut irtipoikki ja pari kylkiluuta ja sääriluu pirstaleina. Merenlahden kaupunginosissa pitäisi kyllä kieltää niin korkeiden talojen rakentaminen, mutta ehkä kaupunginsuunnitteluviranomaiset eivät tiedä tuulitunneleista. Niissä kulkee kova tuuli, joka korkean talon nurkalla kaataa ihmisiä noin vain, tuuli ottaa kiinni, eikä päästä ennen kuin saa ihmisen kaadetuksi. Onneksi en asu siellä vakituisesti,  käyn vain kylässä.

En mennyt kaiteelle nojaamaan ja katsomaan alas. Siinä virastotalon takana oli rakennustyömaa.  Aurinkolahti-nimisen paikan olemuksesta olen sitä mieltä, että se on liian uusi, sille ei ole vielä kasvanut sielua. Paikan nimikin on ennen ollut muistaakseni Mustalahti. Hiekka siihen rannalle on tuotu muualta. 

Ehkä paikka käy elokuvan kulissista, mutta entä jos leffa olisi vakava ja syvä? Aurinkolahti ei voisi olla muuta kuin kulissi vieraantumiselle. Monica Vitti jossain Michelangelo Antonionin leffassa, ehkä.

Muistaakseni juuri siinä oli mellakan alkua vuosi sitten, siis Vuosaaren virastotalon tienoilla. En ollut siellä silloin. Kyllähän tämä televisiojuttukin oli vieraantumisen kuvaus, ihmiset kun eivät tunne edes omia tunteitaan. Elokuvan mittaan (ja oli muuten hyvä katsoa se kerralla, kaikki kolme osaa) ihmisparat yrittävät paikallistaa niitä tunteitaan.

Mutta: on ollut vuosia niin että en ole oikein ymmärtänyt suomalaisleffojen tarinoita, koska en kuule näyttelijöiden puhetta. Ehkä tekstityksiä ei sitten saa yleisesti leffoihin tai sarjoihin. Tässä oli mainittu erityisesti joku joka oli kirjoittanut tekstin. Ja lisäksi vielä niin että oli otettu kuulovammaiset, siis minunlaiseni, huomioon. Sellaista ei tapahdu juuri koskaan! Se oli ehkä sen sarjan positiivisin asia. En kyllä muista mikä oli sen sarjan nimi, käsikirjoittajat muistan.

Ei ole ollenkaan pieni asia että jossain otetaan huomioon vammaisuus. Se ei ole ikinä itsestään selvää. Nytkin minulla oli kuulokoje käännettynä kovemmalle, kun kuuntelin radiosta historia-sarjaa, nyt käsiteltiin Suomen ja Amerikan suhdetta kylmän sodan aikana. Sieltä alkaa tulla merkillisiä juttuja, niin kuin nyt, Yhdysvaltain arkistoista. Radio on paras media, johtunee siitä, että olen kuunnellut sitä koko elämäni ajan. Televisio on minulle kuriositeetti ja ottanut paikkansa elokuvateattereilta, joissa käyn joskus. Ennen kävin paljon. Jotain on tapahtunut tarjonnalle.

Pitäisikö minun käydä katsomassa Areenasta minkä kolmiosaisen sarjan katsoin eilen? Ei tarvitse. Jos ihmiset ovat kiinnostuneet hyvästä TV-draamasta, he löytävät itse tuon epäilemättä lahjakkaan käsikirjoittajakaksikon tekemän jutun. Sitä kolmituntista en käyttänyt väärin. 

Sitä paitsi: se ei ole dystopia, mikä on harvinaista näinä ankeina aikoina. Se sai minut hymyilemään ja välillä jopa nauramaan. Ihmiset tarvitsevat lohdutusta.

25.9.17

Muun muassa jumalattarista


Olen ollut kuukauden yhteen menoon Italian Toskanan maaseudulla asumassa ja vähintään joka toinen päivä läheisessä Firenzen kaupungissa. Perheen muu väki on ollut siellä useammin. Jonkun on ollut oltava kotonakin. Se visiitti mullisti maailmankatsomukseni kerta kaikkiaan. Siinä oli kyse estetiikasta ja eritoten kuvataiteesta.

Ei minun tarvinnut maksaa kalliita pääsylippuja, riitti kun kävi missä tahansa kirkossa. Muistan erityisesti Sienan ja Rooman kirkot, koska ne olivat vanhoja. Rooman Santa Maria Maggiore on ilmeisesti senkin takia tärkeä, että suuri kuvantekijä Giotto opiskeli Roomassa ja oli todennäköisesti katsellut Santa Maria Maggioren mosaiikkikuvia. Giotto mullisti kuvantekemisen kerta kaikkiaan. Siitä tuli renessanssin aikaan nykytaidetta perspektiiveineen päivineen. 

Luin juuri suomalaisen Fredrik Långin hienon opuksen nimeltä Kuva ja ajatus. Siinä kuvan ja ajattelun keskeisin kohta asettuu juuri renessanssiin. Suomi on niin nuori maa ja eri suunnalta tullut kulttuuri, että tänne renessanssi ei ole iskenyt. Italiassa itsekin tajusin että olen renessanssin perillinen, en ollut ikinä tiennyt sitä. Suomi ja suomalaisuus on omituinen ja pieni hieno kulttuuri Euroopan syrjässä, meillä on aika lailla erilainen intonaatio lähes kaikkeen mitä täällä tehdään kuin mikä on manner-Euroopassa. Eikös Suomi ole lähinnä jonkinlainen niemimaa? En minä väitä että tämä olisi saari, tietenkään, koska ihmisetkään eivät ole.

Sinä kesänä 1986 Firenzessä juhlittiin Donatelloa ja hänen aikalaisiaan. Koska häntä näki sitten kaikkialla, hänestä tuli jollain lailla symboli kaikelle mitä Firenzessä oli. Vieläkin on vaikea ajatella kauniimpaa veistosta kuin Donatellon David. Siinä on julmuus heti vieressä: hänen jaloissaan lojuu Goljatin pää. Epäilemättä Raamatun tarinassa pitää olla nuori poika joka voittaa suuren filistelialaisen sotapäällikön noin vain, linkoamalla kiven hänen otsaansa. On kyse israelilaisen suvun oikeudesta maahan. Sitä paitsi vääräuskoiset piti saada pois. Sitten joku on Daavidin huonetta ja sukua ja Donatello tekee tuon kerubimaisen nuoren pojan meriteeraamaan sitä patriarkkaa.

Donatellon kaksoiskohokuva, Maria Magdalena ja Jeesus oli ehkä paras, mutta niin olivat muidenkin veistäjien Magdalena ja Jeesus. Olen miettinyt Välimeren alueen jumalatarta siitä asti, kun rupesin tutkimaan tarkemmin Robert Graves’n kirjaa The White Goddess, Valkoinen jumalatar. Kirjaa ei ole käsittääkseni suomennettu. Siinä käydään läpi Välimeren alueen jumalattaria joita on paljon. Heitä on kerroksittain ja heitä voi löytää eri maista vähän eri nimillä. Joillakin jumalattarilla on joku ominaisuus, jumalatar suojelee jotain tiettyä kansanosaa, esimerkiksi kreikkalainen Demeter on maanviljelyksen ja hedelmällisyyden jumalatar. 



Jumalattarilla oli omat pyhäpäivänsä ja Rooman vallan aikaan jumalattarilla oli temppeleitä vähän joka puolella ja heille uhrattiin heille nimettyinä päivinä milloin mitäkin. Varsinkin eteläisessä Italiassa jumalattaren kultti on säilynyt. Jumalattaren nimi on nyt Neitsyt Maria. En ole varma siitä mikä Marian status on kristinuskossa, mutta en ole kuullut että kirkko olisi vastustanut naisia, jotka kohdistavat rukouksensa Neitsyt Marialle. Kristilliset kirkon ovat olleet aika pragmaattisia suhteessa jumaliin: on järkevämpää antaa ihmisten palvoa jumalatarta ja muuttaa hänen nimensä kuin ruveta vainoamaan naisia. Raamatussa sanotaan että naisen on vaiettava seurakunnassa (olikohan se Paavali?), mutta tuskin kukaan on kovin pitkään onnistunut pitämään naisia hiljaisina.

Tulin juuri kirjoittaneeksi täällä Elena Ferranten varhaisesta kirjasta ja se toi mieleeni heti Maltan saarella näkemäni temppelin, jossa oli jumalattaria kolmessa kerroksessa. Kun maaperä on hiekkakiveä, sitä on helppo kaivaa ja kovertaa. Malta ei sattumoisin ole myöskään maanjäristysaluetta, joten temppelitkään eivät kovin helposti sorru. Alimpana on Ashtarten (Ishtar) temppeli, sitten on Demeter tai Isis, ja viimeksi ylimpänä Neitsyt Maria, joille temppelit on omistettu. Aikaisempien jumalattarien asumuksia ei hävitetty. Muistaakseni temppeli sijaitsee Gozon saarella, mutta en ole varma asiasta. Kun olimme siellä, meillä oli paikallinen ystävä seuranamme ja hän selitti mikä kolmikerroksisen temppelin historia on.

Valitin jutussani, että en tiedä mitä Ferrante ajattelee naisen asemasta tai patriarkaatista tai jostain muusta sellaisesta. Kun olen kyllä tietoinen Italiasta muuten, mutta katson lähinnä elokuvia. Elokuvat taas, niitä ovat ohjanneet lähinnä miehet. Ystävä luki Ferrante-juttuni ja ilmoitti heti, että on vain se päivä aikaa katsoa Lina Wertmüllerin vuonna 1973 ohjaama elokuva Rakkautta ja anarkiaa. Olin luullut että ohjaaja on saksalainen enkä ilmeisesti sen takia ollut katsonut hänen elokuviaan (saksalaiset ovat joskus niin hirveän perusteellisia töissään, ettei siihen jää katsomisessa tilaa hengittää). Ohjaaja on syntynyt 1928, en tiedä onko hän vielä ohjannut, mutta suurinta osaa hänen tuotantoaan ei ole esitetty Suomessa. Ainakin mikäli on luottamista Wikipediaan ja siihen, mistä elokuvista on annettu suomenkielinen nimi.



Rakkautta ja anarkiaa siellä on ja senniminen elokuvafestarikin on olemassa, muistaakseni Espoossa. Ehdin katsoa elokuvan. Se on hyvin fellinimäinen leffa, iloinen ja surullinen samaan aikaan juuri sillä tavalla kuin italialaiset osaavat olla. Turhaan Lina Wertmüller ei ole toiminut Federico Fellinin assistenttina. Mutta kyllä tässä on selvästi naisen jälki tässä elokuvassa. Tulee mieleen myös John Steinbeck ja hänen kirjansa Ystävyyden talo. Vai oliko se Hyvien ihmisten juhla? Kuitenkin kunnon ihmisiä, naiset omassa talossaan, joka on sattumoisin bordelli, ja miehet omissaan, mutta juhlia pidettiin yhdessä.

Elokuvassa syttyy oikea rakkaus. Naiset taas, he ovat prostituoituja köyhyyttään lähinnä. Sillä tavallakin Steinbeckia voi ajatella elokuvan taustalla. Steinbeck on kirjoittanut myös kirjan unohdetulle jumalalle, en tiedä millainen se jumala olisi ollut. Ei ilmeisesti kuitenkaan jumalatar. 

Sain  kuin sainkin otetuksi elokuvasta kuvakaappauksia. Kuvat tässä postauksessa ovat siis Lina Wertmüllerin elokuvasta Rakkautta ja anarkiaa: kaksi anarkistia, nainen ja mies. Taustalla kuhisee Rooma. Mies on kotoisin maalta ja katsoo silmät pyöreinä öisen Rooman valaistua suurta veistosta.

Sillä tavalla sitä tulee kulkeneeksi missä tahansa Italiassa. Maa on täynnä todistuksia taiteen voimasta.   Kaupungit ovat kauniita päivällä ja yöllä.




17.9.17

Metsäpalojen valossa

Entisessä kotivaltiossa, Yhdysvaltain Oregonissa, raivosi sarja metsäpaloja.  Uutisissa näkyi punaisena hehkuvia korkeita kukkuloita kummankin puolen Columbia-jokea. Palomiehet uurastivat yötä päivää ja saivat paloa rajoitetuksi.

Paljon silti menetettiin. Palon sytyttäjä leikki tulella, aikuinen mies. Hänet saatiin kiinni ja todistajia on. Sattui olemaan paikka täynnä retkeilijöitä. Heitä jäi loukkuun ylhäälle eivätkä he enää päässeet takaisin kuin helikoptereilla.

Tässä jutussa on kuvituksena yksi niistä alueista, Multnomah Falls (kuva on Oregonin Historical Society’n arkistoista, Carleton Watkins kulki höyrylaivalla ylös jokea 1860-luvulla ja kuvasi putoukset Multnomah-intiaanien alueella), joissa olen patikoinut. Kauempana Columbia-joen kanjonissa on vielä Eagle Creek, jyrkempi kanjoni, jossa asuvat kotkat ja puumat. Ja tuuli suhisee 100-metrisissä puissa, siis niillä on sen verran pituutta. Puiden nimet ovat Douglas-kuusi, Hemlock tai Oregonin mänty.

Suomalaissiirtolaiset olivat niitä vahvahermoisia tyyppejä, jotka kiipesivät semmoisen puun latvaan, kun puu piti kaataa. Mutta ne lumperijäkit saivat myös aikaan 8-tuntisen työpäivän ja lakanat tukkikämpille. Senaikaiset metsätyömaat toimivat lähinnä ihmistyövoimalla. Tuhoa tuli aivan tarpeeksi, siis metsille.

Sitten tulivat metsäkoneet, ensimmäisinä moottorisahat. Snyderin runo osuu siihen aikaan kun olin siellä. Silloin metsäyhtiöt huomasivat ettei jyrkillä vuorten juurikukkuloilla voinut kiivetä metsäkoneilla ylös. Yrittivät helikoptereita avuksi, bensa oli liian kallista. Metsäyhtiöt muuttivat pois.

Nyt kun metsäpalot tulivat, metsäyhtiöt tajusivat tilaisuutensa tulleen. Nehän voisivat siivota tulipalojen jäljet ja myydä tukit isolla voitolla. Nämä yhtiöiden miehet ovat poliitikkoja, sen Washingtonissa istuvan nro 45 miehiä, joita on oltava osavaltioissa valvomassa oikeuksia.  

Metsän uudistuminen kestää kauan jyrkillä rinteillä. Jos metsäyhtiöt pääsevät kiinni hakkuisiin, siitä seuraa eroosio: pintamaa tulee alas ryminällä (mutavyöryt), joki likaantuu ja samenee, lohet eivät pääse enää kutualueilleen, karhut eivät saa evästä talvea vasten ja kaikkea muuta sellaista.

Joen yläjuoksulta tulee yli kahden miljoonan ihmisen juomavesi. Mutta kuten amerikkalainen yhtiö, muun muassa virvoitusjuomia ja äidinmaitovastikkeita valmistava Nestle, ilmoitti: puhdas vesi ei ole ihmisoikeus. Vaikuttaa siltä että puhtaan veden turmeleminen sen sijaan on ihmisoikeus. Niin täällä kuin sielläkin.

Jotain pitäisi tehdä. Tämä on maapallon kokoinen ongelma. Mutta linkissä vielä lisätietoa näiden metsien tilanteesta.





Front Lines  
Gary Snyder (1969)

The edge of the cancer
Swells against the hill -- we feel
a foul breeze -- And it sinks back down.
The deer winter here
A chainsaw growls in the gorge.

Ten wet days and the log trucks stop,
The trees breathe.
Sunday the 4-wheel jeep of the
Realty Company brings in
Landseekers, lookers, they say
To the land,
Spread your legs.

The jets crack sound overhead, it's OK
here;
Every pulse of the rot at the heart
In the sick fat veins of Amerika
Pushes the edge up closer --

A bulldozer grinding and slobbering
Sideslipping and belching on top of
The skinned-up bodies of still-live bushes
In the pay of a man
From town.

Behind is a forest that goes to the Arctic
And a desert that still belongs to the
Piute
And here we must draw
Our line.


(Thanks for Mickey for the poem!)

7.9.17

Romahdus



Kissojen on merkittävä reviirinsä myös ihmisten kanssa asuessaan. Reviirin merkitseminen sujuu samalla kun kissa terottaa kynsiään, sillä on tassuissaan hajurauhaset. Kissa itse arvioi sen mikä on merkitsemiseen paras paikka. Se on jollain tavalla huoneen keskellä. 

Meillä kolme kissaa tuhosi yhden sohvan ja jätti jälkensä kirjahyllyyn. Olin varma siitä että isoin kirjahyllyni romahti kissojen raapimisen vuoksi. Mutta eipäs. Vain hyllyjä kiinni pitävät pienet pyöristetyt metallikappaleet antoivat periksi. Lastulevyt, jotka toimivat hyllyinä, olivat notkollaan. Levyt olivat tehneet pyöreistä runkojen rei’istä soikeita, eikä metallikappale enää pysynyt paikallaan. Romahdus tuli, kun yritin siirtää Jörn Donnerin kirjaa nimeltä Itsenäisyyspäivä toiseen hyllyyn. Se kieltäytyi liikkumasta. Ylempi kirjahylly oli asettunut makaamaan sen päälle. Sitten jo romahtivat muutkin hyllyt.

Kirjahyllyssä on ehkä 1000 kirjaa, ehkä vähän vähemmän tai enemmän. Joku toinen kuskaisi kirjahyllyn roskalavalle, mutta meidän on vielä yritettävä kannustaa hyllystöä. Tämä olisi toinen kerta kun lastulevyhyllyt käännetään ympäri, että ne suoristuisivat. Hyllyt ovat 44 vuotta vanhat, mutta minulla on kirjakaappi, jonka isoisä on tehnyt tai teetättänyt, on se ainakin 1920-luvulta. Se on umpipuuta eikä siinä ole mitään vikaa.

Mistään ei saa tämmöistä köyhän ihmisen Lundiaa enää. Kirjahyllyt eivät kuulu ihmisten sisustukseen. Sivistyskodit eivät ole muodissa? Voisi miettiä mitä on tapahtunut sivistykselle, mutta oletan että sillä ei ole merkitystä. 

Meillä on kunnallinen kirjasto. Siellä on hyllyjä jotka kestävät. Mutta siellä taas hyllyt alkavat täyttyä ja kirjasto joutuu myymään kirjoja pois, halvalla kyllä. Kirjakauppa on sellainen että sieltä ei saa edes tilatuksi kirjoja jotka haluaisi. Se on nimeltään Suomalainen kirjakauppa. Minulla on lompakossa edelleen pokkaripassi. Se on siltä ajalta, kun ostin suhteellisen halpoja englanninkielisiä pokkareita. Nyt valikoima on pienentynyt eivätkä kirjat ole enää kovin halpoja.

Tässä on syy siihen miksi minulla on oltava suuri kirjahylly. Suurin osa noista kirjoista on sellaisia joita ei saa enää mistään. Ja suurin osa niistä on klassikkoja. Ehkä niitä hyvällä onnella joitakin voisi olla jossain divarissa. 

Nyt kirjat ovat työhuoneeni lattialla. Runkoon pitää naulata tukipuita ja toivoa että hyllyt sitten toimisivat. En tiedä miten hyllyt saa pysymään paikoillaan, ehkä ne metallikappaleet pitää liimata superliimalla. Pölypilvi saa aivastelemaan, mutta on tässä vielä toivoa.

Toinen ihminen ymmärsi ruveta käymään läpi roskiksia.  Hän löysi sitten täyspuuta ehkä tarpeeksi siihen, että metallipidikkeet voidaan korvata poikkipuilla, joiden päällä hyllyjen päät lepäävät. Hyllyt pitää vielä maalata. Paljas lastulevy vetää pölyä ja likaa puoleensa niin että kirjat juuttuvat niihin kiinni vielä, hyväkkäät. 




Heräsin aurinkoon. Katselin peiton raosta kirjakasoja ja rupesin laskemaan. Kyllä niitä on tuossa isossa hyllyssä yli tuhat kirjaa. Nousin ylös ja tassuttelin kirjakasojen ympärillä. Sormeilin yhtä ja muistin mistä siinä oli kysymys. Kirja oli ollut väärässä hyllyssä. Olin tarvinnut alakerran englanninkielisestä hyllystä kreikkalaisia satuja. Siinä nökötti suomalaisen kasan päällä Apuleiuksen Kultainen aasi. Kirjan on kääntänyt englanniksi Robert Graves, niin että voisin oikeastaan ruveta oikein lukemaan kirjaa.  Muistan varmistaneeni jonkun tarinan siitä viitteeksi johonkin toiseen kirjaan.

Olen todennäköisesti yliopistossa oppinut sellaisen tavan käyttää kirjoja. Seminaariesitelmien tekeminen tapahtui aina kiireessä ja oli haalittava kirjoja, joita voisi pitää hyvinä viitteinä. Tämä Lucius Apuleius oli syntynyt noin 120 jaa Madaurassa Marokossa. Marokko oli Rooman siirtokunta, mutta ei nähtävästi provinssi, koska sitä kutsutaan nimellä colonia. Apuleius opiskeli ensin Kartagossa (jota ei oltu vielä hävitetty, en muista uhkasivatko ne vain hävityksellä vai päätyikö joku Rooman sotapäälliköistä tosiaan sen tuhoamaan), sitten jatkoi opiskelemalla platonilaista filosofiaa Kreikassa. Jossain hän törmäsi Isis-kulttiin (siis sen Levantin  jumalattaren), sitten meni opiskelemaan puhetaitoa Roomaan ja suoritti tutkinnon.  Mutta Apuleiuksesta löytyy suomeksikin verkossa elämänkertatietoja.

Tulin ajatelleeksi Rooman valtakunnan ihmisiä. Heillä oli mahdollisuus tutustua kaikkeen mitä senaikaisissa akatemioissa oli. Eivät kaikki vapaat ihmiset harrastaneet filosofiaa, orjat eivät yleensä osanneet edes lukea tai kirjoittaa, naiset taas eivät olleet osa vapaita miehiä. En tiedä miten filosofien ylläpito onnistui, mutta kyllä tästäkin saa sen käsityksen, että jonkinlainen mesenaattijärjestelmä heillä oli, virkojakin löytyi ja varakas avioliitto on hyvä ajatus niin kuin varmaan nykyäänkin. 

Apuleius  vain matkusteli ympäri Rooman valtakuntaa ja kirjoitti. Tässä Penguinin Classics-sarjassa on Apuleiuksen  Kupido ja Psyyke-tarinoita (suomeksi tietenkin Eros ja Psyyke, vaikka Kupido on kyllä oma hahmonsa, eikä jonkinlainen jumala niinkuin Eros taisi olla), mutta ennen kaikkea tahdon lukea Robert Gravesin  johdannon. Kirjan copyright on vuodelta 1950, tämä painettiin 1976. 



Yöt alkoivat kylmentyä, on etsittävä syystakki päälle ja lisättävä vauhtia. On näyttelyiden avajaisia, ihmiset alkavat palata takaisin kaupunkiin, myös aikuiset parveilevat. Syksy on energian aikaa. Kun päivä ja yö ovat suunnilleen tasoissa voi pitkän valoisan ajan jälkeen nukkua taas. Jos tulee talvi voi nukkua todella pitkään.

Lehdissä alkaa olla violetin sävyjä. Yhdysvaltain itärannikolle osuu hurrikaaneja, samoin kuin taifuunit  Bangladeshiin ja sinne päin. Ne voimistuvat kun ilmasto on muuttumassa. Vaikuttaa siltä että ihmiskunta ei kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta. Se on kiinni tahdosta ja tahtoa pitää kahleissa ikiaikainen typeryys. Ja kun on tyhmä, niin kuolee varmaan ihan tyytyväisenä.  Joka tapauksessa ei ehdi käsittää mikä häneen iski.


Meitä muita, joita huvittaisi vielä istua ja opiskella, on ehkä vähemmistö. Taidan opiskella tuon Apuleius-opuksen nyt seuraavaksi.  Olen viihtynyt tätä ennen yhden toisen kirjan maailmassa ja matkustanut Intiaan.

13.8.17

No ja entä sitten?


Viikko sitten torstaina jouduin tulemaan takaisin kaupunkiin. Matka teki juuri sen mitä olin ajatellutkin. Pieni järvi, mustikkametsä, savusauna ja vielä lisäksi lapsuudenystävän luona käyminen oli tervehdyttävämpää kuin viiden kuukauden leikkauksesta toipuminen kaupungissa. 

Kirottu asfaltti, kirotut autot, kymmenesti kirottu talonrakentaja-spekulantti (ei saa laatikkoasuntojaan myydyksi…), joka päätti takaisin muuttoni kunniaksi ruveta räjäyttämään tätä yhteistä peruskalliota!  Kaupunkikoti tärisee aamusta iltaan. 


Tämänhetkinen kaupungissa olo tuntuu kidutukselta, paitsi kun onnistun unohtamaan olosuhteet ja lukemaan ja kirjoittamaan. Kaikille nivelrikosta kärsiville kerrottakoon täten, että asfaltti on myrkkyä käveleville jaloille. Ihminen tuhoaa oman terveen ympäristönsä. Pahimmat ovat rahanahneita spekulantteja, moraali-invalideja. Minun on puolestaan pakko asettua talvikotiin, koska kesäkoti ei ole tarpeeksi lämmin läpivuoden asuttavaksi.



No niin. Torstaina oli Suomen tämän vuoden ensimmäinen Taiteiden yö ja se tapahtui tässä kaupungissa. Perjantai-aamuna olin vesijumpassa ja yksi edellisiltana museossa tapaamani kaveri kertoi että paikallisradio oli ilmoittanut että ”Kello on 9.20, siis aamulla, ja olemme katselemassa siivouspartiota!”, tai jotain sinne päin. Meidän korttelimme ulkopuoli oli oikein perusteellisesti tuhrattu, mutta ei täällä kaupungin laidalla kukaan korjaa mitään. Lehdet ja radio höpisevät omiaan ja kilpailevat, kuka osaa kehua katteettomimmin kaupunkia.  Kai meillä on silmät päässä sentään.

Vesijumppaystäväni ovat niitä paljonpuhuttuja senioreja. Nuorempi väki pukuhuoneessa ja altaissa kyllä hymyilee meille. Sananvaihtoamme ei ollut kuuntelemassa sillä kertaa ketään. Naurettiin radion nuorellemiehelle, joka ehkä ensimmäistä kertaa elämässään yritti tehdä repparia Taiteiden yöstä. Nuoret sentään yrittävät. Ehkä siitä on oikein hyötyäkin myöhemmin. En minä ainakaan halua ruveta tyrkyttämään heille n.k. tosiasioita elämästä. Minulle ei kukaan kertonut mitään lukuun ottamatta listaa eettisistä prinsiipeistä. Itse joutui törmäämään muureihin ja pääsy kielletty -kyltteihin.

Lähtöiltana mökillä alkoi sataa. Olin tietysti metsässä. Pilvi tuli mantereen puolelta ja silloin sataa varmasti. Pimeni niin että mustikoita ei enää nähnyt. Käsittääkseni sen jälkeen on satanut miltei yhtäjaksoisesti. Kaupungissa ei joudu keskelle kivenlohkareita ja liukastu märkään sammaleeseen ja putoa polvilleen. Käsillä ei voi ottaa vastaan koska marja-asti kaatuisi.  Metsämäki on täynnä pieniksi ja isommiksi kiviksi lohjenneita siirtolohkareita, joita jää on työntänyt edestään mäeksi asti.



Tietenkään aurinkopaneli ei toiminut. Vaikka ei satanutkaan joka päivä, niin auringon päällä makasi sitkeän harmaa pilviverho. Olin käynyt aikaisemmin sillä viikolla kirjastossa ja onnistunut löytämään muutaman erittäin tarpeellisen kirjan. Kirjasto on se, jota olen käyttänyt kaikki kesät vuodesta 1955 lähtien. 

Öljylampun valo onneksi riitti. Toinen ihminen yritti aina välillä puhua, mutta meni sitten mykäksi ja rupesi mietiskelemään omia maailman tärkeimpiä asioita. Nukahti siihen nojatuoliin. Ei ollut kylmä. Takan tuli alkoi hiipua, mentiin nukkumaan ja kun lampun puhalsi sammuksiin tuli täysi pimeys.

Elokuu on parasta aikaa pienessä mökissä. Ihminen on kunnolla puhdas ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Lopulta makuupussien vetoketjutkin suostuivat toimimaan, taskulampun valon keilassa oli vaikeaa nähdä mihin se oli takertunut. Unen kaivo ei ole se sama josta Uuno Kailas kirjoittaa, vai oliko se ovi.  Kaks ovea mulla, kaks: yks uneen toinen kuolemaan.

Järven yllä oli puolikuu kun lähdettiin pois. Se puolikas näkyi repaleisten pilvien lomasta ja asettui siihen kaislikkoon. Kalat söivät illallista ja nokkaisivat vesimittareita pinnalta. Kaloilla ei kyllä ole nokkaa. Renkaat levisivät ja kutittivat jalkapohjia.


22.7.17

Sadepäivänä

Keskiviikkona oli sadepäivä, kylmää, vain kymmenkunta astetta.  Oli hyvä, ettei tarvinnut olla mökillä. Hyvä ettei ole pakko mitään. Tarvitsen mökillä olemista juuri nyt, koska siellä on kaikki.  Siellä ovat puut ja järvi ja paljon kaikenlaisia lintuja joita ei ollut ennen. Löysin viime vuonna kotkan sulan, maakotkan.

Nyt alkaa valo lisääntyä, vaikka varmaan vielä sataa. Mustikkametsä on hirveän louhikkoinen. Osaan ja pystyn, ehdottomasti, mutta kumisaapas voi juuttua kivien väliin ja jalka menee sijoiltaan.

En muista enää millaista oikeastaan oli viime vuonna. Tiesin että tämä tulee pian, tahdon myös mustikoita. Siellä ei ole yksin, vaan on yhdessä sen kaiken kanssa mikä siellä on. Se korppi aivan ensimmäisenä. Kielsi hyväkäs minua menemästä niemennokkaan. Nyt on kesä myöhässä, ystävä kirjoitti että mehiläispesien ensimmäinen linkous on kolme viikkoa myöhässä. Mehiläisten lentoilmat eivät ole olleet hirveän hyviä, mutta eivät ehkä aivan huonojakaan. Viljasadosta tulee hyvä myös. 

Ei ole kuukauttakaan Lidian kuolemasta. En ole jäykistynyt kipuun. Kipu jäykistää vain kun on matalapaine. Jäykistyminen tuntuu kipuna, joka ei ole ehkä yhtä paha kuin oli ennen leikkausta.

Silloin ensimmäisellä kerralla, kun luut menivät poikki, nukkuminen ja väsyminen hoiti toipumisen. Mutta niin hoiti myös Lidia, joka oli hyvin rakastava ihminen. Ihmiseksi minä sitä kutsun vieläkin.

Kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, eivät ne olisi mitenkään pystyneet raahaamaan mukanaan sairaita ihmisiä, minkäikäisiä tahansa. Ehkä joku vanhempi päällikön tapainen olisi voitu pitää hengissä että tiedettäisiin, miten koko kylä selviää hengissä kun tulee taistelu vihollista vastaan. Ajattelin sitäkin mikä olisi ollut vihollisuuksien syy. Ja kuka olisi vihollinen, leijonako?

Mutta oli ollut suurella ruohotasangolla lauma simpansseja jossain päin maailmaa ja niiden oli annettu olla vain, ihminen ei puuttunut niiden elämään (luonnonolosuhteista  esimerkiksi tämä http://tieku.fi/elaimet/apinat/simpanssit/simpanssit-havittavat-naapurilajinsa ). Kai se oli simpanssien yhteiskuntaa tutkiva koe siellä savannilla, eläintiedettä, varmaan monitieteinen, ehkä Jane Goodall?  Ja kun ihmiset tutkivat niin ne tahtovat verrata aina itseensä. Ihminen haluaa aina peilailla ja ajattelee mielellään, että on täysin objektiivinen ja että tutkimusta tehdään tietämisen vuoksi. 



Yhtenä päivänä sitten yksi simpanssi-naaras oli mennyt ja varastanut toisen perheen/suvun naaraalta vauvan vai pitääkö niitä kutsua poikasiksi, en tiedä. Siitä oli ensin syntynyt hirveä meteli ja sen jälkeen aivan selvä sota. Muistan kun luin siitä tai ehkä kuulin, että sitä oli vaikea uskoa. Se varastava naaras oli kyllä sekaisin. Mutta sillä oli ehkä ollut juuri ollut vauva itsellään ja se oli kuollut? Tästä ei siinä artikkelista kerrottu. Olisiko se tappanut sen vieraan vauvan?

Olen käsittänyt että isot apinat ovat hyvin lähellä ihmistä, ja ihminen on  se alaston apina, joten on aika helppoa uskoa että ainakin tunnejutuissa on paljon samaa kaikilla suurilla apinoilla. Tottakai. On vaikea ajatella mitään niin vanhaa ja kaikille olennoille yhteistä tilannetta kuin äitiys ja siis vauvan ja äidin välinen suhde. Mutta täytyy olla niin että ihminen on levittäytynyt ruohotasangoille Keniaan ja Ugandaan niin laajalti, että simpanssien olo on jo tukala, perheet hajoavat ja lapset jäävät heitteille. 

Metsästäjä-keräilijöiden sairaat lapset olisivat kuolleet. Kyllä ne olisi myös jätetty tien oheen jos ihmisryhmän olisi pakko kulkea eteenpäin koska ei ole ruokaa. Ei yhtä olentoa olisi varaa jäädä hoivaamaan. Se olisi vaarallista kun ajattelee koko ryhmää. Ja jos äiti ja lapsi olisivat jääneet yksin, leijona olisi syönyt heidät kummatkin. Ne ihmisryhmät ovat olleet sen verran pieniä että jokainen yksilö on ollut tärkeä. Sairaat ovat olleet este.

Olen lukenut siitä kuinka Amerikan intiaanisodissa joku heimo on kulkenut pakoon tai turvaan tai hakemaan parempaa paikkaa taistelua varten ja joku sairas vanhus/vanhukset ovat jättäytyneet jälkeen. Tiibetissä vanhukset on kannettu ylös vuoristoon, heille on jätetty ruokaa ja vettä, sitten he ovat vain kuolleet sinne ja petolinnut ovat syöneet lihat luiden ympäriltä. Vanhukset ovat tahtoneet sitä kuolemaa itse, koska yhteisö ei ole kyennyt ruokkimaan sairaita ja työkyvyttömiä ihmisiä. 

Jos olisin siinä intiaanikylässä, ja ne valkonaamat, sotilaat, olisivat kulkeneet perässä, niin kylä olisi lähtenyt liikkeelle. Olisi ollut itsestään selvää että minun olisi pitänyt jättäytyä jälkeen ja valkonaamat olisivat saaneet pahimpaan tappamisnälkäänsä tappaa minut. Ei minusta olisi juuri ollut vastusta. Mutta koska olisin ollut tiivis osa sitä yhteisöä olisin ymmärtänyt käskemättäkin mitä pitää tehdä.



Nyt ihmisten siteet yhteisöihinsä ovat höllentyneet. Ihminen on onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että on hyvä olla yksilö ja vielä parempi jos on tuottava yksilö. Amerikassa 1960-luvun loppupuolella puhuttiin atomiperheistä. Eivät ne perheet – ainakaan keskimäärin – olleet kovin pahasti ydinsaasteen vaurioittamia (paitsi John Wayne), mutta elettiin atomiaikaa ja sen takia perheissä oli vain isä ja äiti ja poika ja tyttö. Sitten sillä perheellä oli suojanaan oma talo ja talossa oli uloke, josta lähti silloin tällöin auto.

Siinä maassa oli, ja varmaan edelleen on, ihmisiä joille toisten ihmisten näkeminen ja kokeminen tarkoitti luontoa. Woody Allen sanoi kerran jossain haastattelussa että teillä eurooppalaisilla on metsiä, mutta newyorkilaisella on ihmiset. Onneksi siellä oli myös muunlaisia ihmisiä, muuten olisin tullut heti takaisin. Ilman puita on mahdotonta elää. Ja jos on vain ihmisiä, niin mitä ihmettä joku psykoterapeutti kykenee enää tekemään?

Ehkä ihminen on suvussaan jo muuttunut aika paljon niistä metsästäjä-keräilijä ajoista? Jos ajattelen sitä ja kaikilta mahdollisilta kannoilta, en ole varma siitä onko erityisen hyvä asia että olen elossa. Ainakin olen  murheellinen siitä että Lidia kuoli. 

Vanhusten hoitolaitokset ovat erikseen, tai vammaisten ja mielisairaiden. Heitä kohtaan on sitä painostusta että menkää nyt siitä kuolemaan ja lopettakaa meidän kunnollisten ihmisten häiritseminen. Muuten ei vanhojen ihmisten itsemurhia olisi. En tiedä kuinka paljon niitä on, mutta kyllä kai sekin jotain sanoo, että eutanasia-vetoomus sai nopeasti lakimuutosta varten tarpeeksi allekirjoituksia. Eduskunta ei ole vielä käsitellyt sitä.  

Sitten vanhuksia pahoinpidellään hoitolaitoksissa. Sitä varmasti tapahtuu kaikkialla, mutta  kyllä sillä tavalla onnistutaan tappamaan vanhuksia. Tai muuten vajaakuntoisia. Kunnon ihmiset, terveet ja punaposkiset, tietävät ilman fasistista komentoakin miten vajaakuntoisista pääsee eroon. 

Ihmisistä täytyy voida päästä eroon, kun he alkavat olla taakkoja. En ole varma siitä, mihin kohtaan eettisiä prinsiippejä tämä nyt asettuu. Ehkä tämä on ennemminkin jonkinlaista perusbiologiaa, joka perustuu olemassaolon lakiin. Tuskin sitä on kirjoitettu mihinkään. Ennemminkin sitä eletään, niin kuin ylipäänsä eletään sääntöjä varten, eikä ihan muuten vain.