24.3.15

Kerimistä


Lidia-kissa joutuu lopun elämäänsä syömään munuaislääkettä. Kissoille hyvin yleistä munuaisten toimintavajausta ei ole vielä yhdessäkään kissassamme ollut. Sen sijaan jokainen kissa on ollut jollain omalla tavallaan päästään vialla, vähän hullu. Siitä ei ole kovin suurta haittaa eläinlajille, joka on yksinäinen metsästäjä. Laumaeläimen hulluus voi sen sijaan tarttua vaikka kaikkiin.

Lidia alkoi selvästi oireilla viime vuonna. Se oli ahdistunut ja vaikutti siltä että sillä oli ehkä kipuja. Se kulki ympäriinsä ja välillä myös valitti, tuli syliin ja hyrräsi äänekkäästi, mikä on kissan tapa hoitaa huonoa oloaan. Hyrrääminen ei välttämättä tarkoita ihmisolioon kohdistuvaa rakkautta – vaikka sitä Lidian tapauksessa on paljon.

Monasti toivoisin että ihmisellä olisi samantapainen keino hoitaa heikkoa tai huonoa oloa, tai vaikka vain huonotuulisuutta. Olisi hienoa jos voisi ruveta hyrräämään ja sillä tavalla räntä- ja loska olisi poissa mielestä ja voisi luoda kuvan lähestyvästä keväästä. Näkisi maailman eri tavalla.

Munuaislääkkeellä on sivuvaikutus, kissa on selvästi jossain muussa todellisuudessa aina välillä. Lidia asettuu toisen ihmisen syliin ja laajentaa silmien mustuaisen mahdollisimman suureksi ja aloittaa sen toisen ihmisen tuijotuksen. Usein saan tuijottamisen loppumaan tervehtimällä häntä pöydän yli sulkemalla hitaasti silmäni. Jos kissa tekee saman, hän kykenee silloin pääsemään irti omituisesta olostaan. Onneksi hänen olossa ei ole enää niin tuskainen kuin oli ilman lääkettä viime vuonna. Mutta nyt on tullut toisenlainen oire ja selvästi katti ei pysty oloaan nimeämään, koska joka päivä häntä pitää houkutella ulos sieltä muualta pitempään: Lidia on kaunis otus, Lidia-pieni, otus, otus, otus.

Kumpikin ihminen on helpottunut, kun kissa aloittaa jyrisevän hyrräyksensä. Ja kissa sulkee silmänsä puoliksi ja näyttää hymyilevältä. Vähän niin kuin Buddha-patsas, semmoinen mahakas ja pyöreä.



Teetä olen sattuneesta syystä miettinyt. Jatkan nimittäin edelleen tarmokasta aivasteluani, nenäliinoja menee paketteja ja herään siihen että yskittää vaikka keskellä yötä. Silloin helpottaa paljon, jos kissa tulee nukkumaan viereen ja voin haudata naamani sen turkkiin. Kevät on karvanlähtöaikaa, mutta en ole allerginen kissapölylle.

Aivasteluun ystävä kertoi, että on aamuisin ennen syömistä juotava kupillinen nokkosteetä ja oltava syömättä puoli tuntia lämpimän teen juomisesta, siis sen nokkosen. En tiedä mitä ovat flavonoidit, joiden pitäisi sitten lopettaa pärskimiseni. Nokkosjauhepakkauksessa sanottiin että jos munuaisissa on jotain vikaa, nokkosteetä on otettava vähemmän. Olin kyllä kiitollinen siitä, että minulle ei luvattu nopeata paranemista, ei edes sanottu mistä vaivoista minä parantuisin.

Kaksi viikkoa olen juonut nokkosteetä. Nyt tosin sataa valkoisia tiskirättejä ja maa on märkä, niin että ehkä pärskiminen loppuu joka tapauksessa, enkä saa koskaan tietää onko nokkosessa jokin idea. Tolkuton hiekan ja pölyn määrä ilmassa on nimittäin se tekijä. Sitten kun puihin tulevat lehdet niin aivastelu ja silmien kyynelehtiminen (ilman suuria suruja) loppuu. Siihen on varmasti vielä kuukausi tai kaksi.

"Liisa Koski"-nimisen kaupan pitäjä vaihtui. Kauppaa pitänyt pariskunta tuli eläkeikään. Pikkupuoti on se, josta ostetaan tämän huushollin tee ja mahdollinen kahvi ynnä suklaa.

Ennen joulua ostin pienen pakkauksen suklaa-teetä Hemgården-nimisestä suklaan valmistamosta, jota tekee kaksi ihmistä. Suklaa-tee, siis suklaalastuja ja rooiobos-teetä, sai mielen laukkaamaan ja virittymään niin että yöunista ei tullut mitään. Oli pimeää, niin että nukuin sitten milloin sattuu. Keskitalvella ei tarvitse välittää kellosta eikä kalenterista. On todennäköisesti terveempää jättää ajan murehtiminen sikseen muutenkin.



Väinö Kirstinä sanoi kerran kirjoittajaryhmällemme, että ajan puutetta ei tarvitse murehtia, siis sitä ettei koskaan ole aikaa omiin töihin. Hän vakuutti että kellot tekevät lisää aikaa. Sitten hän lisäsi että on otettava aika niiltä joille se kuuluu, eli perheeltä, työnantajilta ja semmoisilta. Ajan suhteen minusta täydellinen neuvo.

Piti kokeilla Liisa Kosken uudenlaista teetä, jonka nimi oli Buddha, tuo asunnon toinen ihminen toi sitä maistiaiseksi. Nimi on kaunis – siksi teepussi päätyikin meille. Teessä oli jotain tosihienoa, vähän hentoa aromia, joka sai koko teehyllyn kotona tuoksumaan. Se oli vihreää teetä. Mutta siihen oli lisätty ehkä jonkun kukan terälehtiä. Suomalainen se tuoksu ei ollut.

Se sai vireystilan uudestaan kipuamaan yläilmoihin ja nopeasti. Tämä tapahtui ehkä kuukausi sitten. Menin kiireesti tavalliseen ruokakauppaan ja ostin tavallista Earl Grey-teetä joka on mustaa.

Mutta olen edelleen hereillä. Nähtävästi nyt on kyse nokkosen ja mustan teen kombinaatiosta. En tiedä juuri mitään teestä, paitsi että siinä on kofeiinia niin kuin kahvissakin. Näin joskus ohjelman, jossa käsiteltiin Darjeelingin aluetta Pohjois-Intiassa ja niitä lukemattomia erilaisia teepensaita, joita siellä viljellään. Tottakai teepensaista tulee lajien mukaisesti erilaista teetä, sen lisäksi intialaiset osaavat käsitellä teelehtiä.

Alan kallistua sille kannalle, että kun valo lisääntyy, niin alan vain yksinkertaisesti olla valveilla. Aion vielä juoda sitä nokkosteetä siinä toivossa että pöly- ja hiekka-allergiani loppuu alkuunsa. Ja jos ei aivan lopukaan, niin eivät kai nuo flavonoidit myrkkyjä ole? En tiedä. Maailma on mennyt ennalta arvaamattomaksi.

Ihmispolo alkaa vanhetessaan herkistyä sekä kaikenmaailman nautintoaineille että valolle. Liisa Koski-kaupan uusi omistaja tulee Indonesiasta. Hän tietää valtavasti aivan kaikenlaisista asioista, ja myös suklaasta. Hollantilaiset aloittivat siellä kaakao-plantaashit joskus, en muista milloin, ehkä 1600-luvulla.

Tänään tuo toinen ihminen toi Liisa Kosken kaupasta belgialaista suklaata. En ole ikinä elämässäni syönyt niin uskomattoman hienoa suklaata kuin tuo yksi pieni maistiainen. Sitä makua en kykene edes kuvailemaan. Taivaallista!

Alan herkistyä ihan kaikelle. Sitä on nyt jostain syystä ilmassa. Ehkä se ei ole niin vaarallista. Tavattiin taas Teemu Mäki, nyt Taidehallisssa, jossa on näyttely nuorten töitä kuukauden mittaisista työrupeamista taiteilijan kanssa.

Olen miettinyt nuorten ajatuksia identiteetistä, mietin silloin kun näin Teemu Mäen suuren näyttelyn Kuntsin modernin taiteen museossa ja nyt näitä uusia töitä, jotka saavat arvuuttelemaan tämän kaupungin vaikutusta nuorten persoonallisuuteen. Jokainen otti kolme valokuvaa itsestään: haaveminä, arkiminä, vihollisminä. Nuoret asuvat täällä, mutta ajatukset omasta minästä olivat jokainen aivan omanlaisensa. Ajattelin että kunpa kaikki nuoret tekisivät tuon kokeen ja miettisivät halujaan ja pelkojaan. Siinä samalla he oppisivat tekemään kuvia ja määrittelemään aina vain tarkemmin millaisia ovat ja kykenisivät siitä suuntaamaan maailmassa aivan minne vain.



Ei meillä ole liikaa itsestään ja mahdollisuuksistaan tietoisia ihmisiä. Kyllä sellaiseen pitää varsinkin nuorten ihmisten suuntautua. Kun he ovat tulevaisuus. Ja muutenkin: kasvaminen on ihmisen tärkein tehtävä ja olisi vahinko jos kasvu hankaloituisi tai ihmisestä alkaisi tulla vino.


Tehtävän nimi: be your enemy, ole oma vihollisesi. Koskaan ei taatusti ole pahitteeksi varautua siihen millaisia kysymyksiä tulee mieleen kun on mietittävä millaiseksi ihmiseksi tahtoo kasvaa. Haikeus jäi siitä näyttelystä mieleen. Oi nuoruus!

12.3.15

Aurinko paistaa


Viimeiset kolme vuotta ovat olleet ensimmäisiä henkilökohtaisessa seitsemän vuosikymmenen historiassani, jolloin kevään tulon huomaa omasta itsestään epämiellyttävästi. Auringon ei tarvitse ruveta paistamaan, mutta se paistaa. Paiste näkyy kalvaana hehkuna. Alemmat ilmakehät ovat talvipölyn saastuttamat ja samaan aikaan tulevat ensimmäiset siitepölyt ilmaan.

Jo matka kauppaan on rankka. Jostain syystä koululle illalla tulevat aikuiset ovat kaikki päättäneet tuoda lapset autoilla. Ne ovat niin usein diesel-autoja, että alkaa oksettaa pelkkä käry ja sitten sitä pitää ruveta yskimään ulos.

Aloitan aamuni pärskimällä, jatkan yskimällä. Yöunet ovat kehnot, niitä seuraa herääminen siihen että päähän sattuu kun valo osuu arkoihin silmiin. On kuljettava olmina vielä kolme kuukautta. Näin pohjoisessa oikea kevät ei tule ainakaan kahteen kuukauteen vielä.

Tai sitten maailmankirjat ovat sekaisin. Ystävien luona Tyynen valtameren rannikolla ovat jo kirsikka- ja persikkapuut kukassa, ovat olleet jo pari viikkoa. Heillä on myös ollut lauhin talvi jonka he muistavat, ja muistijälki on suunnilleen yhtä pitkä kuin minullakin. Ovat täydessä työn touhussa eivätkä ole ajatelleetkaan eläkkeelle menemistä.



Suomessa eläkkeellä on oltava vaikka ei haluaisikaan. Muistelen että kun olin noin 50-vuotias, oli olemassa varhaiseläke. Se oli tarkoitettu varakkaammalle väelle. Minut pantiin työttömäksi. Se on normaali ratkaisu. Kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa joku ilmaisi asian niin, että eduskuntaan ei saada parhaita kansakunnan voimia, koska niiden mielestä kulukorvaukset ovat liian pienet. Summakin löytyi: 8000 euroa, ilmeisesti keskimäärin.

Siitä huolimatta mitä tuolla öykkäröinnillä halutaan sanoa, minusta sellaisella kandidaatilla ei ole motiivia alkaa ratkaista kansakunnan ongelmia.

Olen siis aamun tuijottanut isoisän ja körttinaisten tuimia kuvia ja kuvitellut miltä isoisästä tuntui kun hän lähti eduskuntaehdokkaaksi ja ehti käydä parilla puhujamatkalla ja kuuli seurannäyttämön takahuoneessa isäntien sanovan, ettei hän kelpaisi heille. "Kun on kirjanoppinut ja lapsia on, mutta köyhä on kuin kirkonrotta."



Isoisä teki ainoan järkevän johtopäätöksen ja perui lupauksensa olla käytettävissä kun parhaita voimia haettiin. On ollut ehkä 1920-luvun loppua tai 1930-luvun alkua.

Heräsin kummalliseen uneen aamulla. Siinä oli minulle täysin tuntematon ihminen, jonka uni esitteli minulle. En ole käynyt Yleisradion vaalihaastattelusivuilla, enkä aio, joten siitä ei ole kyse. Unissa näkyvät ihmiset ja asiat, jotka päätyvät päivätajuntaan alitajunnasta, nyt esitellyn ihmisen sukunimi oli fennomaanien laillisuusmiehen sukunimi.

Kun päädyin yläkertaan kirjoittamaan ja lukemaan, niin asia selvisi aivan itsestään. Rupesin selailemaan yöllä lukemaani Freudin opusta. Heräsin suden hetken aikaan, klo 3.29, niin kuin usein ja rupesin lukemaan Markus Långin suomentamaa ja painamaa (BoD) esseekokoelmaa nimeltä Mooses, telepatia ja paholainen (Psykoanalyysin klassikot 1899-1939). Mooses-esseet ovat todella painavaa tekstiä. Freud miettii miten yksilön psykoanalyysissa käytyä keskustelua voi soveltaa kokonaisen kansan sielunmaisemaan. Kyse on mooseksenuskoisista, juutalaisista.



Kyseessä on jonkinlainen joukkoneuroosi, jonka tuloksena paimentolaiskansa tuli valinneeksi yksijumalaisen uskonnon. Uskonnon tuojana on Mooses, joka on aika todennäköisesti egyptiläinen ja ilmeisesti faarao Ekhnatonin (kirjan kirjoitusasu Ikhnaton) aikalainen. Ekhnaton perusti aurinkojumala-uskonnon elinaikanaan. Muut faaraot olivat palvoneet tavanomaisia egyptiläisiä jumaluuksia, joten Ekhnaton oli poikkeus.

Egyptin historiassa tämä kertomus on läsnä kuriositeettinä, mutta ilmeisen tärkeänä sellaisena. Kun juutalaiset luopuivat välillä uskostaan, he alkoivat kärsiä syyllisyydentunnosta:

Tuolla syyllisyydentunnolla, jota profeetat lakkaamatta pitivät vireillä ja joka pian muodosti uskontojärjestelmän kantavan sisällön, oli vielä toinen, pinnallinen perustelu, joka naamioi taitavasti sen todellisen alkuperän. Kansan asiat olivat huonosti, jumalan suosioon perustetut toiveet eivät ottaneet toteutuakseen, eikä ollut helppoa pitää yllä mieluisinta toivekuvitelmaa, että oltiin jumalan valitsema kansa. ( yllämainittu kirja, s. 204)

Muistan lukeneeni Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen joskus aivan lapsena. Siinä kirjoitetaan fiktion muodossa Ekhnatonin tarina ja yksijumalaisuuden alkupiste.
Minusta tuossa sitaatissa esitetään lyhyesti eräänlainen kansakunnan synnyn historia, joka perustuu toiveisiin ja pelkoihin niin kuin se on aina perustunut. Joku opettajan julisti aamuhartaudessa Suomen olevan valittu kansa. Ei olla juutalaisia, tiesin sen verran. Juuri ovat Suomen viime sodat olleet taas tapetilla. Yksi kirja käsitteli Suomen luterilaisen kirkon sotapropagandaa, radiosta kuulin. Ehkä idea on peräisin sieltä?

Uskonto ja valta ovat varmaan yksi yhdistelmä, mutta on tässä kyse laajemmastakin asiasta. Ihmisillä on identiteettinsä, joka muotoutuu jo aivan pienenä lapsena. Sitten ihmiset ryhmiytyvät samanmielisten joukkoon, heimoista tulee kansa ja sitten jo joku on perustamassa valtiota.

Radiossa joku rupesi sitten sanomaan että Suomella ei ole tätä nykyä kykyä menestyä. Kansan pitäisi taas sitten valita. Kuuluvat puhuvan rahasta edelleen.



1.3.15

Alkuperän arvoitus


Sain pari vuotta sitten skannerin. Ei se tullut ilmaiseksi, mutta tarpeeseen kyllä. Heräsin eilen siihen, että valokuvat ovat edelleen sikin sokin eri paikoissa, laatikoissa, yliopistoseminaarien muistikansikoiden seassa. Kuka tarvitsee aikuiskasvatuksen cumun seminaaripapereita ja praktikumin kritiikkisessioita? Tuskin kukaan. Ehkä niitä voisi käydä läpi oppiakseen mitä tuli opituksi väärin? Mutta sitten on mietittävä että onko minulla oikeinoppimisesta enää hyötyä. En tietääkseni aikuiskasvata ketään.

Tuskin tajuaisin enää mitä piti ja mitä ei pitänyt. Tietääkö kukaan muutenkaan 1990-luvun alkupuolen asioista? Isoin anti oli ehdottomasti se, että saattoi istua luentojen välillä kuppilassa ja keskustella, loputtomiin. Ja se että kämppis oli sen ajan nuori opiskelija, ehkä noin 25-vuotias. Oli kivaa saada kuulla siitä, mitä hän oli jo ehtinyt tietää. Onneksi paljon ja onneksi semmoista josta en ollut kuullutkaan. Tuntui hyvältä että maailma meni eteenpäin.

Lama oli varmaan jo alkanut. Sen vuoksi yliopistossa olinkin. Silloin sanottiin että kouluttautumalla ei käy huonosti. Niin luki lehdissä, mutta en tullut katsoneeksi mitä sillä tarkoitettiin. Ehkä vain työttömyyttä. Se oli kulttuurityötä tekevälle aika pieni asia.

Sen suuremmaksi muutos ei koskaan ehtinytkään. Valokuvia katsellessa olen löytänyt paljon pysähtyneitä hetkiä. Olen edelleen kyennyt keskittymään. En ole juossut ympäriinsä pelkäämässä ainakaan. Siihen ei ole riittänyt edes aikaa ja sitä paitsi pelko vie energiaa niin, että siihen vapisemiseen sitten menee työaikakin.

Kissa menetti paikkansa sängyllä valokuvalaatikoiden vuoksi. Kaksi oikein vanhaa valokuvaa olisi vielä suurimman kirjahyllyn päällä. Ne ovat liimautuneet kiinni lasiin, ei ollut valokuvaamo ymmärtänyt mikä tehtävä on paspiksilla. Valokuvaamon nimeäkään ei kuvissa ole, en tiedä mistä lähteä etsimään negatiiveja, ja kyllä ne vähintään 1900-luvun alusta ovat. Niissä on kaksi körttinaista, huivit tiukasti leuan alla. Näyttävät äidiltä ja tyttäreltä. Ne pitäisi nostaa takaisin tuonne ylös koska lasin läpi kuvista on otettu uudet valokuvat ja ne ovat suojassa pimeässä. Nämä kuvat ovat olemassa, ne on jo pelastettu.

Körttinaisten paikka on isoisän kuvan alapuolella. Olen ajatellut tämän sisustusdetaljin aivan tarkoituksellisesti niin. En tiedä keitä naiset ovat, mutta sukua kuitenkin. Pohjanmaalla naisilla on ollut talon avaimet taskussa. Mutta isoisä on se josta kirjoitettiin elämänkerta. Naisten ja miesten historia on mennyt aina noin. Olen kerran ollut työpaikassa, jonka pomo (mies) kyseli äidinäidistäni, joka oli kulkenut kyliä puhumassa tasa-arvosta ja koulutuksen tärkeydestä. Kyllä se pomo on ollut poikkeus.



Löysin valokuvalaatikosta kuvan isän serkusta, jonka mies oli kuollut sodassa. Hän oli kuvassa tätini kanssa ja myös tädin mies oli kuollut sodassa. Serkukset olivat hyvin läheisiä. Isä ja hänen kolme sisarustaan menettivät isänsä, tuon miehen josta on kirjoitettu elämänkerta. Jo aivan lapsena kuulin, että isoisä kuoli pois koska ei kestänyt sotaa ja kuolemaa.

Kuvien selaaminen tuo lähelle ne ihmiset, joiden vuoksi olen se mikä olen ja niin ovat myös koko sen suvun jälkeläiset ja meidän lapsemme. Joudun miettimään ankarasti mitä tarkoitan kun ajattelen sukupolvia. Vaikutuksia on mahdotonta mitata, mutta ne ovat olemassa. Nyt kun niitä vanhimpia ei enää ole, jään tuijottamaan vain hajamielisenä isotätini vaatearkkua. Siinä on vihreällä pohjalla hentoja ruusuja ja vuosiluku 1947. Kun sain arkun, löysin sieltä kasan vanhoja vaatteita, joita käsityön opettaja-täti oli ommellut itselleen. Arkku oli vietävä ulos ja vaatteet piti keittää ja leikata matonkuteiksi. Niissä oli piintynyt vanhan haju. Niistä ei ole edes kuvia.



Ajattelen olemassaolleita esineitä ja ihmisiä, muistan ihmisten kasvojen värin, näen että sotaleskiserkuksilla on samanmalliset sääret ja jostain syystä he pitävät jalkojaan samalla tavalla. Voin kuvitella serkukset nuorena: ovat salaa vanhemmilta ja isoisän isältä peilailleet, asetelleet vesikampausta ja opetelleet istumaan jalka kauniisti toisen polven päällä. Olen iloinen heidän puolestaan sen takia, että ymmärsivät pitää yhteyttä ja osasivat tukea toisiaan. Itse olen menettänyt yhteyden omiin pikkuserkkuihin, joita siinä pitäjässä vielä olisi.

Elämässä tänä talvena on puolensa, koska kylmää ei ole tullut, on voinut kulkea ulkona pitempiä lenkkejä läpi pimeiden kuukausien. Valo on tullut voimallisesti läpi ikkunoista. Olin taas unohtanut sisäkasvit. Joulukaktus rupesi kukkimaan uudestaan.

Joulukaktus pitää aivan ilmeisesti näppäimistön nakutuksesta ja musiikista, jota soitan vanhanaikaisesti CD-levyiltä, klassista. Tällainen muuttuva ilmasto voi saada kaktuksen riehaantumaan niin että se kukkii koko kevään. Kun menen ulos, kuulen talitinttien ja varpusten taukoamattoman metelin. Ne aivan ilmeisesti suunnittelevat jo pesimistä. Ja on vasta maaliskuun ensimmäinen päivä.


Ensi viikolla varmasti tulevat jo mustavarikset. Ilmatieteen laitoksen ennustaja sanoi että ensi viikolla on ehkä terminen kevät. Ystävä sanoi kevätuhriksi sitä, että Moskovassa ammuttiin poliitikko. Hänestä oli jossain blogissa hieno kuva lentämässä kuumailmapallolla.

Muistan Lapuan Pilvenveikkojen kuumailmapalloseuran. En päässyt koskaan lentämään pallon korissa, mutta se otti ja laskeutui pellolle lähellä sitä paikkaa Järviseudulla, jossa silloin asuimme. On sentään onni että meillä ei ole poliittisia salamurhia.




21.2.15

Ihmisten ihmemaassa


Ollakseni selvillä siitä historiasta, miten ihmiset ovat olleet ja mistä siihen olemiseen tulleet on luettava historiaa. Sitten satuin kuulemaan historioitsijan sanovan, että historia on tarina. Sitten tulin ajatelleeksi uutisia. Myös niissä on oltava tarina, ilman jostain tulevaa tarinaa, jotain ydintä, ei maailmassa oikeastaan tapahdu mitään.

Tai tapahtuu tietenkin, mutta hahmottomasti. Ihmiset eivät kykene ymmärtämään tapahtumia ilman punaista lankaa. Kaikki ovat yhtä monimutkaista tarinavyyhteä ja sen vuoksi he todennäköisesti ovat niin erilaisia. Jokainen tulee tarinaansa eri suunnista. Tarinat koskettavat toisiaan ja liudentuvat toisiinsa.

Työkseni on tullut asioiden ihmettely ja lähdin ihmettelemään ihmisten ilmoille. Kuntsin taidemuseossa oli Teemu Mäen näyttely. Se täyttäisi koko museon, kahdessa kerroksessa on valokuvia. Sen verran tiesin.

Olen seurannut taiteilijan työtä siitä asti kun hän oli 17-vuotias lukiolainen, hurjatahtinen piirtäjä, näin hänet täydessä työn touhussa taideleirillä parina kesänä. Sitten hän jo teki esimerkiksi tunnin mittaisen radio-ohjelman YLEn paikallisradioon, kirjoitti kulttuurilehteen arvion taiteilijaseuran näyttelystä. Nuorena jaksaa.

Tärkeintä kaikessa taiteessa on kyky ajatella ja tuntea. Tietysti kyky silmien ja käden yhteistyöhön on synnynnäinen, mutta usein ympäristö ei ota kykyä huomioon, lasta ei ekä kannusteta. On tärkeää että jo lapset ja nuoret saavat kunnolliset kynät ja kunnon paperia, hyviä värejä ja tilaa missä kuvitella.

Tuo 17-vuotias säilyy aina mielessäni. Siksi minulle oli tärkeätä mennä katsomaan miten tuotanto edistyy. Ei hän nyt aivan tehdas ole, mutta on minusta harvinaista, että joku taiteilija kykenee täyttämään kokonaisen museon. Ripustuksessa on ajatusta ja jokainen työ itsessään herättää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ihmettelyä. Yksi ongelma minulla oli: en voinut katsoa kahta videota. Olen kuulovammainen, enkä tiennyt ottaa mukaan induktiosilmukkaani (miksi muuten museoissa ei niitä ole?). Muuten matka teki tehtävänsä, tulin olleeksi ihmisten ilmoilla ja suhde syntyi lähinnä seinillä oleviin kuviin.



Työt ovat värivalokuvia. Ne ovat suuria, värit ovat kirkkaita. Niissä on tärkeintä sisältö, jolle sitten estetiikka on alisteinen. Pääkysymys näyttelyssä on Kuka sinä olet?, se ei ole kovin tavallinen kysymys arkea elävälle aikuiselle. Se on tärkeä kysymys. Moni aikuinen juoksee varmasti kysymystä pakoon. Mutta ilman asettumista peilin eteen ei tapahdu uudistumista. Ilman uudistumista ihminen kuolee pystyyn.

Identiteetti on aika lailla läpi elämän muotoutuva asia, ei selviö. Henkilökuvat ovat suuria ja värillisiä ja niiden ihmiset voivat kävellä tuntemattomina vastaan missä vain, koska nämä ovat oikeita ihmisiä.

Alakerrassa on paljon kuvia nuorista. Kukin nuori on saanut valita itselleen toiveminän ja sitten sen vastenmielisimmän minän. Keskelle tulee arkiminä, tai se tavallinen minä.

Ne ovat omakuvatriptyykkejä. Niissä näkyy nuorten itsensä etsiminen, työ joka sitten jatkuu edelleen, vaikka sitä he eivät itse vielä aavista. Muotokuvien ihmiset tulevat erilaisista paikoista, mukana on Venäjän nuorisoa ja tietenkin mukana on myös Teemu Mäen oma triptyykki, vaikka hän ei enää teini olekaan. Minusta keskellä on vasemmalla on transvestiitti ja oikealla on Bill Clinton, mutta tulkinta voi olla joku muukin.

Näyttelyn aikana nuoriso pääsee Arja Elovirran ja Teemu Mäen työpajoihin tekemään triptyykkejä myös Vaasaan. Kun teini saa itse ajatella kehitystään ja tuoda sen esiin kuvina, tulevaisuus konkretisoituu. Ehkä nuori työpajoissa oppii sitäkin, miten välttää kompastelemasta aivan jatkuvasti.

Avajaisissa taiteilija puhui paljon kuvataiteensa perustasta. Aistielämykset ovat tärkeitä, sitten voi vetäytyä ja miettiä taidefilosofiaa ja sitten taas mennä tekemään työtä jonkun ryhmän kanssa. Hän on juuri lopettanut 5-vuotiskautensa Aalto-yliopiston professorina, joten hänellä on nuorisoon vähän laajempi näppituntuma, taidekasvatus.

Noin kymmenen vuotta sitten näin ryhmätyönä tehtyjä oppilastöitä, ryhmien vetäjänä Teemu Mäki, joissa suuria pintoja on käytetty ryhmän jäsenten ajatteluun maalaamalla. Työt muistuttivat suurikokoisia sarjakuvia, niitä saattoi lukea nurkasta nurkkaan. Töitä oli kulttuuriyhdistys Kiilan juhlanäyttelyssä Helsingin taidehallissa.

Nyt valokuvien kautta tulee näkyville yksittäisten nuorten ajatus tulevaisuudesta. Valmiit kuvat näyttävät konkreettisesti millaisia mahdollisuuksia ja vaaroja tulevaisuudella on annettavana. Kuvissa näkyy nuorten oma ajattelu. Siitä tulee maailman omakuva tulevaisuudessa. Nuorten kanssa voi luoda perustaa, mutta muutos voi olla pysyvä.



Esimerkiksi nuori tyttö kokee koiransa niin tärkeäksi että siitä tulee osa hänen omakuvaansa. Tässä ei ole triptyykki, vaan kaksi kuvaa pareista, viereen on ripustettu on nuoren ihmisparin kuva. Ehkä koira on tytön tärkein ystävä. Lemmikkieläinten pitäminen on yleistynyt paljon verrattuna omaan lapsuuteeni, jolloin koirilla oli työnsä. Tarkemmin ajatellen tälläkin koiralla on työnsä: sen tehtävänä on auttaa tyttöä aikuistumaan.

Mutta yhteiskunta näkyy kuvissa hyvin. Hätkähdin varsinkin nuoren pojan vastenmielistä omakuvaa, jossa maassamakaavaa poikaa potkittiin. Joillekin lapsille ja nuorille kuva on mahdollinen, väkivalta voi olla sattumanvaraista ja nuoresta riippumatonta. Todellisuudella on paljon erilaisia kasvoja.

Tottakai poika näki väkivaltakuvan uhkana. Ei väkivaltaa kukaan tahdo, silti moni sitä tapaa. Sanojen pitäisi riittää, niistäkin kelpaavat kysymykset, ihmettely, vuoropuhelu. Vihapuhe saisi jo jäädä pois ja ihmiset voisivat oppia olemaan ihmisiksi.


(Kuvia voi suurentaa!)
Yläkerran näyttely on sitten sarja kuvia ihmisistä, joilla jo on identiteettinsä. Osa identiteetistä on seksuaalinen, osa liittyy valtasuhteisiin, pienen sivuhuoneen kuvia taiteilija kutsuu kuoleman ja perheen/rakkauden huoneeksi. Siellä on yhdellä seinällä vanha nainen kuolleena, isoäiti ehkä. Perheen jäsenet kuvataan vaihtuvin henkilöin saman pöydän äärellä. Huoneen nurkkaus on tavattoman koristeellinen tapettia myöten. Punaista ja mustaa. Punaisia huoneita, mustia koristeita, ei ehkä päinvastoin.

Arvelen että on luettava uudelleen Stendhalia. Se ranskalainen filosofi oli minulle nuorena hyvin tärkeä.



16.2.15

Fyysistä ja virtuaalista matkaa


Kerroin että ruokakaupan kylkiäisenä on krääsäkauppa, joka on ajatellut tienata divareiden loppuunmyynnillä. On se ilo. Krääsäkauppa vetää puoleensa paljon ihmisiä, jotka vetäytyvät nurkkaan miettimään kirjojen ostamista. Niitä saa selailla ja sormeilla. Joissakin niissä on entisen omistajan nimi. Yksikin nimistä on Jaakko K, mutta sitten sukunimestä ei saa etukirjainta enempää selvää.

Olisi kivaa tietää jotain kirjojen historiasta. Mutta kassaflikka on kaupassa vain töissä eikä ota minkäänlaista kantaa kirjoihin. Ehkä hän ei lue. Alan vähitellen oppia sen että sellaisia ihmisiä oikeasti on.

Jos krääsäkauppias käsittäisi mikä aarre sillä on hallussaan, se perustaisi siihen nurkkaan pienen kahvilan, jossa voisi istua selailemassa, että ei tulisi ostaneeksi sikaa säkissä. Se ei kannata koskaan. Että siitä välttyisi, nurkassa voisi olla hylly jossa olisi erivoimakkuuksin varustettuja lukulaseja.

Minulla on lasit, jotka voitin kilpailussa. Nyt niissä ilmaiskehyksissä on lukulinssit, jotka on viilattu piilokarsastavien silmieni avuksi. Kaukonäkö palautui kaihileikkauksen jälkeen. Aina en muista ottaa laseja mukaan kauppaan, joten lainattavat lasit olisivat tärkeä juttu.

Kirjastossa lasit ovat mukana samasta syystä: ei sikaa säkissä. Ongelma on sitten siellä käveleminen. Kävelen pahki seiniin ja kyynärpäät ovat mustelmilla kun yritän nähdä jotain lukulinsseillä. Viimeksi en viitsinyt panna lukulaseja nenälle. Seuraus: tulin kantaneeksi kotiin kamalan huuhaa-kirjan. Omituista kyllä kirjan selailusta, sitten kotona, tuli likainen olo. Joku onnistui jujuttamaan minua: minulla ei ollut lukulaseja ja otin kirjan johon en halua tarttua edes tikulla.

Tuli toinen kilpailuvoitto lukulasien voiton jälkeen: kirja. Kävin SusuPetalin blogissa ja hetken inspiraationi oli osallistua kirja-arvontaan. Olin kyllä huomannut kirjan tulon. SusuPetalia oli lähestynyt valokuvaaja Lasse Ansaharju, joka tahtoi tekstejä valokuviinsa. Tuloksena on valokuvaajan ja bloggarin yhdessä tekemä kirja.

Kirjan nimi on Kultainen talja. Nimi kannattaa googlata ellei omista antiikin Kreikan kirjallisuudesta kertovaa teosta tai peräti tuota argonauttien seikkailukirjaa. Kirjan tekstit ja kuvat päivittävät antiikin tähän päivään. Valokuvaaja on liikkeellä vähän kaikkialla, eniten kuitenkin Euroopassa. Hän ottaa kuvia kaduilta, sieltä missä ihmisiä on kuvan ottamisen ajan tarpeeksi pysähtyneenä, niin että heistä saa otoksen. Susu tulkitsi kuvat ja niiden tapahtumat suomeksi ja englanniksi. Tuossa vinosti skannaamani kuva sukupolvista, teksti vieressä:
(Kuvaa voi suurentaa!)
Hassua kyllä mieleeni tulee hakematta jonkinmoinen kalevalainen perintö: laulaminen. Nuoret (ja usein vanhemmatkin) laulajat kokoontuivat Karjalan laulumailla keinumäelle, kun työt oli tehty, talvisin isompiin pirtteihin. Ihmiset lauloivat tapahtumista ja laulut levisivät muistinvaraisina laajalle alueelle, syntyi uusia lauluja ja vanhojen variaatioita.

Argonauteista en ole varma. Mutta olen varma siitä, että tapahtumilla on jonkinlainen todellisuuspohja, joka on kaukana muinaisuudessa, siis kirjallinen muoto tulee vasta myöhemmin. En väitä että voittamani kirja olisi epiikkaa samassa mielessä kuin taljan tarina. Mutta muistan hyvin kun luin lapsille kirjoitetun suorasanaisen suomennoksen Kultaisesta taljasta. Argonautit olivat seikkailleet jossain Mustan meren tienoilla yli 2000 vuotta sitten.

Kirjan nimi tuottaa heti mielleyhtymän: missä olen kuullut tuosta aiemmin. Kirja voi toimia huutomerkkinä, muistutuksena. Kokemusmaailmat eivät välttämättä enää kohtaa. Sen vuoksi on aina vain tärkeämpää puhua toistemme kanssa. Edes tällä tavoin, blogeissa, nettijutuissa.

Kun luen Freudia parastaikaa (ks. edellinen postaus), niin tuli asiaa omaan kirjahyllyyni. Entisessä sivistys-Suomessa iso kustantamo nimeltä WSOY kustansi Klassillista sarjaa. Minulla sattuu olemaan tätini perua sarjasta yksi kirja, No 2, Euripideen Medeia, suomentaja Otto Manninen ja kustannusvuosi 1949. Kirjassa Argo-laivalla Jasonin johtamat argonautit purjehtivat hakemaan kultaista taljaa Medeian kotimaasta Kolkhiista. Aluetta kutsutaan nykyään Kaukaasiaksi.

Meillä ei enää julkaista näytelmiä, koska suuria sivistyskustantamoita ei oikein enää ole. Oma kirjasto alkaa olla todella arvokas. Tuskin löydän Medeia-näytelmää edes kirjastosta. Antiikin kirjallisuushistoriaa voi onneksi lukea vielä esimerkiksi kirjasta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos 2007), josta saa hyvän kuvan länsimaisen kirjallisuuden alusta.

Nyt alan lukea antiikin kokonaisesitystä. On päivitettävä ikivanha koulutietämykseni antiikin kulttuurista. Se on kuitenkin kovasti tärkeä osa omaakin kulttuuriamme, läntiseen maailmaan kun kuulumme, ja vaikka kuuluisimme itäiseenkin: kulttuurihistoriansa on tunnettava.

Edit. klo 22.59: Että ei tule väärää käsitystä niin on kerrottava että WSOY julkaisi 2004-2013 Shakespearen näytelmien uudet suomennokset ja Tammellakin oli antiikin näytelmien suomennossarja, aikaa en nyt muista. Onneksi näitä on jonkin verran päivitetty!




6.2.15

Arkipäivän analyysia

En oikein voi lukea kymmeniä sivuja tätä kirjaa yhteen menoon. Tämä aivan siitä riippumatta luenko sitä unilukemiseksi, löytääkseni jonkun uuden ajatuksen vai vain vahvistaakseni vanhoja ajatuksiani tai parantaakseni itseni siitä tai tästä vaivasta. Nimittäin seuraavaksi minua odottaa uusi kissakäsikirja, jossa taloutemme valtiasta käsitellään persoonallisuus-näkökulmasta.

Kaikki kietoutuu huushollin otusten ympärille ja jokainen meistä kolmesta kieppuu mukana ja ajattelee asioita vähän omaan suuntaansa. Ja koko ajan on käynnissä muutos: ei olla huomenna samoja kuin oltiin eilen.

Kirjoittaja on Sigmund Freud. Kirjan nimi on hykerryttävä: Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899-1939. Suomennos ja sivunvalmistus: Markus Lång. Helsinki 2014. 232 s. Kustantaja: Books on Demand, paino Nordenstedt, Saksa. Kirja koostuu ennen suomeksi julkaisemattomista Sigmund Freudin artikkeleista. Hän joko ei saanut näitä mahtumaan joihinkin sillä hetkellä työstämiinsä kirjoihin tai sitten ne poikkesivat sen verran muusta hänen kirjoittamistaan kirjoista, niin että hän ehkä jätti ne pois julkaisulistoistaan.

Kirja on kulttuuriteko, ehdottomasti. Minun oli napattava kirja kirjastosta parista syystä. Ensinnäkin Anita Konkka julkaisi syksyllä kirjan nimeltä Unennäkijän muistelmat (Teos) ja siinä puhutaan unista. Kirjassa unen näkijä muistelee. Uni on yksi todellisuus. Ilman unien näkemistä ihminen ei pysy järjissään, noin lyhyesti sanoen. Sen lisäksi unet sanovat kaikenlaista ihmisen kulloisistakin ongelmista, toiveista – ylipäänsä hänen elämästään. Freud on kirjoittanut ihmisten vitseistä ja heidän tekemistään virheistä. Ja sairauksillakin on viestinsä.

Ajattelin että ehkä unisyklini korjaantuu tästä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta häiriöstä ihan vain Freudia lukiessa. Toinenkin syy johtuu kirjoista: jostain syystä johduin marras-joulukuussa lukemaan Siri Hustvedtin kirjoja englanniksi ja hänen kirjallisuuslistassaan on usein Freud. Ehkä hän on vaikuttanut jopa enemmän käsityksiimme ihmisistä kuin toinen juutalaissyntyinen henkilö, Karl Marx?

Tässä nimenomaisessa artikkelissa telepaattisista unista on aika tavalla järjenvastainen ajatus. Unia ihmiset näkevät yksin, erikseen, tiettävästi yhteisiä unia ei ole (vaikka Juice laulaa XV yössä: ”---ja samaa unta nään ja kun aamu on en tiedä missä herään”), sen sijaan telepatian pitäisi olla ajatusten (sähköistä?!) siirtymistä yhden ihmisen päästä toiseen päähän, vaikka satojen kilometrien päästä. Telepatiaa ei ole koskaan pystytty todistamaan olemassa olevaksi ilmiöksi, sen sijaan unia ovat nähneet kaikki.



Näin Freud kirjoittaa kirjeen lähettäjälle, joka tahtoo vahvistuksen sille, että telepaattisia unia oikeasti on olemassa ja että hän on itse juuri nähnyt yhden:

Onko Teille syntynyt vaikutelma, että kaikessa hiljaisuudessa kannatan telepatian todellisuutta siten kuin salatieteilijä esittävät? Siinä tapauksessa pahoittelisin suuresti, että sellaista vaikutelmaa on vaikea välttää. Haluan nimittäin pysytellä täysin puolueettomana. Minulla on siihen myös täysi syy, sillä minulla ei ole asiaan mitään kantaa enkä tiedä siitä mitään. (s. 47)

Freud on kohteliaan pirullinen alusta loppuun. Telepatia ei vain mahdu tähän arkipäivän psykopatologiaan, tai siitä tulee mahdotonta tappelua. Lukekaa esimerkiksi Freudin Unien tulkinta-opus! Unet kertovat kaikenlaista hauskaa meistä kaikista.

Ihminen on mestari keksimään itselleen milloin mitäkin kamalia fyysisiä tai psyykkisiä tai psykofyysisiä ongelmia. Freud on siitä hyvä tiedemies, että hän on vankkumatta tiedon puolella huuhaata vastaan. Pidän paljon Tiina Raevaaran, kirjailijan (koulutukseltaan jonkun kovan tieteen tohtori, en uskalla sanoa minkä, koska sanon kumminkin väärin) Suomen Kuvalehden blogista. Raevaara näyttää jatkuvasti törmäävän myös kaikenlaiseen huuhaa-tietoon. Epätieto on leviämässä kaikkialle ja yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monesti väärä tieto voi olla vaarallistakin.



Ihmisparka on hätää kärsimässä, kun yrittää vajavaisella tietämyksellään sortteerata edes jollakin lailla oikeaa tietoa väärästä. Eilen joku amerikkalainen lehti otsikoi että jossain osavaltiossa monta lasta oli sairastunut tuhkarokkoon, vai oliko se nyt vesirokko? Joku sellainen tauti kuitenkin, jota vastaan nykyään rokotetaan.

Kun nyt kyseessä on USA, niin on kerrottava, että sieltä se rokko oli ehtinyt hävitä kokonaan. Amerikassa – kuten myös Euroopassa – on vastuuttomia vanhempia, jotka ovat jonkun uskomus-/epätiedon vuoksi päättäneet olla rokottamatta omia lapsiaan ja sillä tavalla ovat saattaneet vaaraan muita lapsia.



Mikä tahansa lastentauti on vaarallinen ja kelle tahansa ihmiselle lähinnä siksi, että niiden jälkitaudit ovat pahoja. Minulta hävisi vasemmasta korvasta kuulo sikotaudin vuoksi 12-vuotiaana. Ei ollut rokotuksia.


Miksi on aina toivottava pakottavia lakeja, ennen kuin ihmisten järkiintyminen on mahdollista? Se on kerta kaikkiaan järjetöntä. Mikä telepatiassa on niin tärkeää, että siihen on uskottava? Mitä se usko ylipäänsä on? Ehkä sillä sitten tullaan autuaaksi.

30.1.15

Rakkauspassio


En ottanut käsiohjelmaa pääsylipun tarkastajilta eilen illalla. Minulla oli sellainen kotona, pyörinyt työpöydällä syksystä asti. Ystäväni oli Helsingissä nähnyt esityksen Klockriketeaternissa ja huomannut, että sama esitys tulee Wasa Teateriin tammikuussa. Se tuli ja jää olemaan kuukaudeksi ja lähtee sitten Riksteaternin kiertueelle Ruotsiin.

Oli mukavaa kyllä huomata että Riksteatern edelleen ottaa Suomesta esityksiä. Olen joskus ollut niitä sinne ehdottamassa, kauan sitten. Jotkut instituutiot pysyvät.

Teatteriväki on reagoinut positiivisesti heikkeneviin rahavaroihin tässä maassa. Suomessa on hieno ammattiteattereiden verkko, mutta nyt kun lamaa on kulttuurirahoituksen puolella kestänyt jo 1990-luvun alusta lähtien (ainakin), myös laitosteatterit ovat kärsineet siitä. Varmasti kaupunkien orkesterit saavat osansa rahan puutteesta myös.

Rahan puute on välttämättömyys, josta ymmärretään tehdä hyve. Kaupunkien oivallus: tehdään yhteistuotantoja, koska kerran rahaa ei riitä jokaiselle kaupungille tarpeeksi. Kuuluvat tehneen tällaisia varsinkin lasten näytelmissä, mutta myös suuremmissa produktioissa kuten musiikkinäytelmissä, joissa tarvitaan puvustusta, lavastusta ja paljon muusikoita. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä säilyykö teatteri Suomen kansan lempilapsena, jollaisena sitä on maailmalla mainostettu. Eli miten yleisö suhtautuu.


Minna Canth kirjoitti näytelmänsä Sylvi Svenska Teaternille vuonna 1893. Kirjailija suuttui Suomalaisen teatterin johtokunnalle, joka hyllytti hänen näytelmänsä Kovan onnen lapsia. Johtokunta koostui fennomaaneista ja ilmeisesti sen (poliittisista?) konservatiiveista. Tässä on yli sata vuotta sitten sattunut teatterisota.

Sylvi on tämän produktion ohjaajan ja lavastajan, Mikko Roihan sovittama. Svenskanin esityksessä ei ollut simultaanikäännöstä yhdestä kielestä toiseksi, kuten tässä, saati draaman käännekohdassa kääntämätöntä kohtausta, joka esitettiin englanniksi. Esitys päätyy kiteyttämään Sylvin pääsanoman tällä kolmannella kotimaisella: I want to love, and to be loved.

Monissa muissa maissa teattereissa ei ole vakinaista henkilökuntaa, vaan näyttelijäseurue harjoittelee ja suunnittelee esityksen ja vuokraa sitten – jos sallitaan – näyttämön sieltä tai täältä. Se on tarkoittanut kirjaimellisesti kiertäviä näyttelijäryhmiä, jotka esiintyvät missä saavat tilaa. Silloin ei ole mitenkään varmaa tietenkään kuinka paljon yleisöä kertyy. Ellei sitten mainostusta ole hoidettu hyvin pätevällä tavalla.

En olisi kuullut esityksestä koskaan mitään ellei ystäväni olisi nähnyt sitä. Hän tiesi kyllä että olisin siitä kiinnostunut. En ollut ennen eilistä koskaan käynyt Vaasan ruotsinkielisessä teatterissa. Mutta minulle ei tule yhtään paikkakunnan lehteä myöskään. Olen kuulovammainen eikä teatteri ylipäänsä ole juuri vetänyt enää puoleensa vuosikymmeniin.



Tämän produktion rooleissa oli näyttelijöitä Kokkolan kaupunginteatterista (Pia Andersson: Sylvi), Åbo Svenska Teaterista (Lasse Fagerström: Axel), Klockriketeaterista (Matti Raita: Viktor), Wasa Teaterista (Lina Ekblad: Alma) ja Savonlinnan teatterista (Mervi Koskinen: Mari, Old Lady, Hake). Esitys oli hyvää ammattilaistasoa. Suomessa on pätevä näyttelijäkoulutus, samoin lavastus, valaistus ja musiikki/ääni olivat päteviä. Niistä ei ole oikeastaan mitään erityistä sanottavaa. Esityksiä oli kaikissa näyttelijöiden kotiteattereissa ja sen lisäksi Berliinin Vapaassa teatterissa ja tietenkin eri Ruotsin teatterissa Riksteaternin kiertueella. Kivaa että samoja esityksiä voi nähdä monilla paikkakunnilla, esitykset eivät mene hukkaan.

Esitys oli niin lyhyt, että sinä aikana ei olisi voinut syntyäkään tiukempaa draaman kaarta kuin nyt syntyi. Olen lukenut tekstin ajat sitten eikä minulla ole aavistustakaan siitä kuinka paljon sitä on lyhennetty. Siitä on todennäköisesti karsittu pois jotakin aikakauteen kuuluvia asioita.

Sylvi on kertomus aviorikoksesta, oikea rangaistava rikos, koska vaimo myrkyttää miehensä rakastuttuaan toiseen mieheen. Avioero on ollut käytännöllisesti katsoen mahdoton Minna Canthin elinaikana. Eikä hän suinkaan kirjoita omasta kokemuksestaan. Canthia pidettiin kirjailijana onnettomien olosuhteiden tulkkina ja siis omaelämänkerturina. Vasta viime aikoina on tuotu julki tietoa siitä, että Canth eli onnellisen avioliiton ja hänen miehensä tuki häntä ja auttoi niin paljon kuin pystyi.

Sylvi on ehdottomasti yksi hienoimmista puheenvuoroista naisen aseman puolesta, jota on esitetty, se samoin kuin muu Canthin tuotanto on suoraan edistänyt naisten tasa-arvoa. Aviomiehellä oli aika tavalla yksinvalta naisen elämän suhteen. Sen takia naiset onnittelivat itseään jos olivat päässeet hyviin naimisiin. Kaipa se tarkoittaa turvattua taloudellista asemaa silloin niin kuin nytkin.



Näin esityksen Vaasan ensi-illassa ja toivon sille katsojia. Kieli ei ole este, koska käännös ilmestyy seinälle. Aviorikos ei ole enää rikos (lukuun ottamatta myrkytystä; Sylvin tarina perustuu tosielämän tapahtumaan), mutta avoimia liittoja ei ole onnistuttu kovin laajalti edelleenkään perustamaan. Siitä huolimatta että ihmisille on periaatteessa jo luovutettu oikeus omiin tunteisiinsa. Ihmiset eivät tunne tunteitaan erityisen hyvin.

Ehkä mustasukkaisuus ei liity pelkästään omistamisviettiin. Rakkaus on taatusti myös monella tavalla ylimainostettu juttu ja sitä kääritään esimerkiksi hää-bisneksen vaaleanpunaisiin tyllikankaisiin. Tässä ensimmäinen Sylvi oli pukeutunut pikkutytöksi, toinen puoliturkkiin ja silkkiin puettu oli toiseen mieheen rakastunut aviovaimo, kolmas verkkareihin pukeutunut vanki, neljäs tiukkaan punaiseen kotelomekkoon pukeutunut ”vapaa” nainen, joka söi epäilemättä puoliraakaa pihviä ravintolassa. Ehkä näytelmän voi nähdä puheenvuorona tunteiden perhepolitiikasta? Eikö? Entäs puolustuksena naisten koulutukselle? No ei sitäkään. Ehkä pitää kysyä mikä on instituutio nimeltä avioliitto ja mihin sitä tarvitaan.

Joka tapauksessa näytelmään on kirjoitettu tarina aviovaimon ja prostituoidun samanlaisesta kohtalosta. Ja onko sitten niin, että jos nuori nainen seuraa tunteitaan, hänelle käy väistämättä huonosti? Naisen pitää osata katsoa eteensä!

Jäin miettimään tämän päivän nuoria naisia. Mitähän kertoo se, että yläkoulun oppilaista suuri osa tahtoo isona julkkikseksi? Mikä on siis kaiken koreuden sisältö?

Edit. 31.1. Lina Ekblad siis esitti Almaa, villiä tyttöä, joka veti Viktoria puoleensa, siis miestä johon Sylvi rakastui. Lukekaa ihmeessä teksti, jota varmaan saa korkeatasoisista kirjastoista!