12.4.14

Kontakteja


Talvi oli harmaa, melkein lumeton. Se yrittää takaisin varsinkin öisin. Pitkästä pimeästä on vaikeampi toipua kuin olisi pitkästä valkoisuudesta. Kokemukset riippuvat jaksoituksista ja ajoituksista. Jos jo pienenä talvi on ollut oikea talvi, pakkasta ja lunta, ja sitten sitä ei olekaan kuin satunnaisesti ja omituisissa muodoissa, niin ihmisparka tuntee olevansa väärässä paikassa.

Silloin on lähdettävä kulkemaan. Minulla on ollut joskus kyläpaikkojakin ihmisten luona, jotka ovat muuttaneet kauan sitten pois. Etäisyydet ovat suuria, nekin ovat kokemuksellisia. Kun lähetettiin vielä tavallisia käsikirjoitettuja kirjeitä, kontaktit pysyivät. Niihin tiesi kuluvan aikaa, käsinräpellyksiin, tiesi että moni ottaa kuvan tai pari kinokameralla ja siinä ovat ne näkymät ystävän luota, Amerikassa tai Ruotsissa tai muuten vain etelämpänä.

Kylmien öiden aikaan oli päivisin joskus aurinkoista, jolloin pölypilvet peittivät auringonlaskut usvaan. Sinisen ja punaisen eri sävyjä. Kulkeminen jatkui aivastellen. Piti käydä näyttelyissä, piti tarkistaa jäätilanne, piti tuntea olevansa jossakin tietyssä paikassa. Taidemuseo varoitti valokuvien julkaisusta vaikka näki pressikortin. Otin kuvia. Taidemuseo ei tarvitse juuri julkisuutta eikä siis kävijöitäkään, siellähän on modernia taidetta, joten jääkööt.

Järnefeltin perheen talo on nyt lasten päiväkoti

Silmä osuu helpoimmin kauniisiin rakennuksiin. Ja mikä on kaunista? Sellainen joka on ihmisenmittaista. Ja sellaista jonka tietää olevan historiallisesti jotain aikakautta. Täällä Nikolain kaupungissa on asunut muun muassa kuvernööri Järnefelt perheineen ja heidän kaupunkitalonsa katsoo rantamakasiineihin päin.

Sitten oli Taidehallissa Raili Halmeen muistonäyttely. Raili kuoli noin vuosi sitten ja hänen miehensä Asko teki kavereineen hienon näyttelyn. Kaupungin taidehalli on nyt uhattu uuden museojohtajan toimesta sulkea jo kahtena vuotena, viimeksi hävisivät esimerkiksi tämän vuoden näyttelylistat. Onneksi näyttelyiden pitäjät muistivat tahtoneensa järjestää siellä näyttelyn.

Raili Halme: Kontakteja

Tilaisuus oli lämmin ja sympaattinen. Kuvataiteilija oli onnistunut saamaan elantonsa opettamisesta ja kuulin sivukorvin, että oppilaita oli paikalla. Kuvataiteilija-opettajalla on suuri vaikutus paikalliseen kulttuurielämään, yhdenkin hyvän opettajan pelkkä olemassaolo säteilee laajalti, kokonaisiin sukupolviin. Niinpä kaupungit ovat vähentäneet kulttuuriaineiden opiskelua kaikkialla. Oppilaat kävivät ennen kaikenlaisissa kerhoissakin, niitä ei ole varmaan ollut enää ainakaan 30 vuoteen. Niihin ei ole annettu enää rahaa.

Onneksi käveleminen on ilmaista. On tulossa pääsiäinen ja sen vuoksi kirkossa oli orkesterien ja kuorojen yhteinen voimanponnistus, Mozartin Requiem. En ollut koskaan kuullut sitä. Satunnainen blogin lukija ei tiedä että olen luonnostani ehkä varttikuuloinen, kuulosta ei ole oikeastaan mitään jäljellä. Minulla on kaksi kuulokojetta, jotka antavat osviittaa äänistä, niiden suunnasta ainakin.

Kirkon torni

Kirkot ovat hyvin erilaisia akustiikaltaan. Muistan edelleen kuunnelleeni Haydnin Luomisen Lappajärven kirkossa. Siitä on myös jo vuosikymmeniä. Lappajärven kirkko on puukirkko, joten sen akustiikka on erilainen kuin Vaasan kirkon, joka on linnamainen kivikirkko, siis kaupungin luterilainen kirkko, ortodoksinen täällä on myös. Siellä en ole koskaan ollut, enkä tiedä onko ortodoksikirkoissa konserttejakaan.

Joka kerta kun aion kuunnella elävää musiikkia, olo on jännittynyt. Tiesin että kirkossa on kaiku, kaikissa kivikirkoissa se on paljon suurempi kuin puukirkoissa. Mutta akustiikka on aika lailla alkutekijöissään, ei oikeastaan tiedetä mikä hyvän soinnun saa aikaan. Kuuntelin vaimeaa puheensorinaa enkä ollut varma mistä päin äänet tulivat. Ne tuntuivat olevan läsnä vähän kaikkialla.

Requiem on katolinen messu. Siinä on latinankieliset sanat. Aloin lukea sanoja ja vajota siihen akustiikkaan jossa tulisin musiikin aikana olemaan:

Mors stupebit et natura
cum resurget creatura,
judicanti responsura.

Ajattelin että sanoja lukemalla kuuleminen paranee. Mutta sitten kun musiikki alkoi, se vei huomion sanoilta täysin, vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Mozartin musiikki on aivan erilaista kuin Bachin, jonka sellomusiikkia olen jostain syystä viime aikoina kuunnellut.

Taidehallin talo

Ajattelin tietenkin Railia. Muistonäyttely on aivan kirkon vieressä, kaupungintalon alakerrassa. Tuli mieleen käsittämätön syy taidehallin lopettamiseen: kaupungintalon alakertaan kuuluisi johtajan mukaan luontevammin kansalaisinfo. Kuorot esityksessä olivat Seinäjoelta ja Vaasasta. Orkesteri Vaasasta.

Ne soivat rytmien ja tempojen muutoksista hienosti yhteen. Sen olen kuullut orkesterien muusikoilta ja myös kuoronlaulajilta, että aikaa ei koskaan ole paljon ison kokoonpanonkaan harjoittamiseksi. Minun korviini kirkko soi kauniisti ja hyvin.

Iltavalo

Eilen kävin vesijumpassa kun aivastelu oli vähentynyt tarpeeksi. Pukuhuoneeseen tuli nainen joka muisti, että minulle ei kannata puhua ennenkuin olen saanut kuulokojeen päälle. Minulla oli kiire palvelubussiin ja hänellä saunaan ja uimaan. Sanoin että olin kaksi päivää aiemmin käynyt kuuntelemassa Requiemin.

Niin hänkin! No, kaupunki ei ole iso ja kirkko oli tupaten täynnä, esitys oli hieno ja sana oli kulkenut. Mutta kerroin lukevani nyt sanoja latinaksi ja kuuntelevani musiikkia CD-levyltä. No niin hänkin! Hän onkin tehnyt elämäntyönsä latinan ja ruotsin opettajana koulussa.

Sellaista sattuu. Isä opetti latinaa ja historiaa. Kävi Villa Lanten alapuolella Tavernassa syömässä ja puhui latinaa, kun hän oli yhden kesän kaivamassa Pompeijin raunioita. Pari vuosikymmentä myöhemmin isä vieläkin muistettiin sinä latinaa puhuvana asiakkaana, joka ei tahtonut alkoholia, aqua vera.

Ilta alkoi jäähtyä kirkosta tullessa nopeasti. Taivas värjäytyi outoihin väreihin, kuu oli vähän yli puolikuun. Tiedän täysikuun siitä että ulvon öisin ja kissa on levoton. Tai toisinpäin. Silloin on ehkä pääsiäinen.


Keväinen hämärä on kaunis. Siinä ei ole samaa villeyttä kuin kesän öissä, joihin vihreys tekee eron. Silloin peikot lymyilevät sammalpeitteisten kivien välissä ja eksyttävät, aivan varmasti.

4.4.14

Kuollut kone


Tämän päivän lehden itku ja surkeus käsitteli IT-bisneksen enemmän tai vähemmän normaalia olotilaa. Bisnes menee niin että joku keksii jonkun jutun, esimerkiksi tietokoneen käyttöjärjestelmän ja sitten saa sille isomman yhtiön ostajaksi, joka ottaa sen osakseen ja alkaa kehittää sitä.

No historiaa siis: henkilökohtaisen tietokoneen kanssa kävi niin, että Hewlett Packard-niminen amerikkalainen yhtiö keksi käyttöjärjestelmän, aivan sattumalta. Itse se ei tarvinnut sitä. Yhtiön muutama nuori nero oli aikaa tappaakseen tehneet pienen OS-jutun (Operating System), joka koostuu 0- ja 1-numeroista, niin kuin tietokoneen toiminta muutenkin. OS ymmärtää mihin järjestykseen kaaoksessa olevat ykköset ja nollat pitäisi järjestää. Se starttaa koneen niin kuin starttipistooli.

Kaverit olivat ilmeisesti tajunneet että tästä voisi olla iloa IBM-yhtiölle, joka oli keskittynyt laskukoneiden tekemiseen. Tarvittiin jokamiehen laskukonejärjestelmä. Ja koska eräs Steve Jobs oli jo luonut yhdenlaisen jokamiehen tietokonejärjestelmän, niin myös tässä olisi ikkunoita, joiden välillä voi liikkua (en valitettavasti tiedä missä vaiheessa hiiri keksittiin, mutta epäilemättä keksijällä on ollut kissa). En ymmärrä, ole koskaan ymmärtänyt enkä tule ikinä ymmärtämään miten IT-suunnittelijoiden aivot toimivat. Ongelma on rakenteellinen.

Niinpä markkinoille tulivat IBM-tietokoneet ja pian perässä HP-tietokoneet, jonka johtajat harmittelivat huonoja hoksottimiaan, kun eivät olleet huomanneet tylsistyneitä nörttejään. Tekivät omiaan kun ei ollut haasteita!

Minä sain ensimmäisen tietokoneeni joko vuonna 1991 tai 1992, käytettynä. Siinä oli Word Perfect-ohjelma, että saatoin kirjoittaa täydellistä tekstiä, ja sen lisäksi sähköposti ja pieni selain (Lynx), jolla saattoi käydä keskusteluja opiskelijakavereiden ja jopa amerikkalaisten opiskelijoiden kanssa (yksi niistä nuorista kuiskasi kerran yön hiljaisuudessa Lynxin keskustelupalstalla minulle, että täällä on tuo hirveä NSA ja kun kysyin mikä, hän sanoi että se nuuskii heitä kaikkia! Ohitin kaverin lievästi vainoharhaisena ja unohdin asian pariksikymmeneksi vuodeksi.). Keksintö oli upea, koska sähkökirjoituskoneella ei voinut leikata ja liimata niin hienosti kuin WP-kirjoitusohjelmalla. Olin tekemässä laudaturesitelmää ja sitten gradua sen jälkeen.

Pistäväsilmäinen Jobs oli kulkenut eräässä amerikkalaisessa kaupungissa Hare Krishna-hörhöjen pääpaikalle melkein joka päivä samalla ruuhkabussilla kuin minäkin, töistä kotiin. Tai en tiedä oliko Jobs töissä mutta todennäköisesti oli, koska hän puolusti palavasti Hare Krishna-järjestöä ja heidän keittämäänsä ilmaista ruokaa noin kello 16 iltapäivällä. En hypännyt bussista vain syödäkseni ruokaa hänen kanssaan, oli aivan tarpeeksi hauskaa väitellä muuten väsyneen työmatkan ajan. Sen lisäksi usein keskusteluun liittyi puoli bussillista muita ihmisiä.

Eniten keskustelua aiheutti Age of Aquarius, Vesimiehen aika, joka kuulemma on taas lähestymässä, siis nyt 2010-luvulla (yksi asia todisteluketjussa oli musikaali nimeltä Hair, jossa aiheesta lauletaan hurmioituneesti). Miten muka joku taivaankappaleiden järjestys voisi vaikuttaa ihmisten elämään, minä kysyin ja kysyi moni muukin. Sittemmin, monta vuosikymmentä myöhemmin, suomalaiseen Skepsis-ryhmään kuuluva ihminen keksi järjestelmän nimeltä spåralogia, jossa raitiovaunujen reiteistä voidaan johtaa Helsingin asujamiston kohtalo (en muista olisiko muunkin Suomen asukkaiden kohtalo ollut riippuvainen Hesan ratikoista). Spåralogia sai paljon kannattajia skeptikoiden parissa.

Tajusin väitelleeni merkittävän tyypin kanssa vasta 70-luvun lopulla tai 80-luvun alussa, kun Jobsin naama oli telkkarissa asti. Hän ja Apple-yhtiö kävivät oikeutta Windows-käyttöjärjestelmän omistajuudesta. Siitä nyt olen vähän epävarma, oliko Windows-yhtiö jo olemassa vai oliko oikeutta käymässä mahdollisesti HP- tai IBM-yhtiö. Joka tapauksessa lakimiehet rikastuivat jälleen.



Mutta piti puhumani tämän päivän katastrofista. Kirjoitan tätä Windows-koneella, jossa on jopa Windows näppäimistö. Sen käyttöjärjestelmä on XP vai oliko se nyt XF vai XT, mutta alussa on kuitenkin X, jonka mukaan poikani sukupolvi on nimetty, siis ei kromosomina, vaan koko sen ikäluokan kirjaimena. Pojalla ei ole mitään tekemistä Windows-käyttiksen kanssa, siis sen suunnittelemisessa, käytössä kyllä.

Hälyttynyt olin kun huomasin uutisen. Sitten tajusin, että eihän tämä minun maailmanloppuni ole. Sen sijaan se on monen muun köyhän ihmisen ongelma, koska harvalla on varaa useaan koneeseen. Tämä muinainen Windows-versio ei nimittäin päivity enää ja ilman päivitystä sähköposti tai selaimet eivät toimi. Se siitä kaiken kansan nettiyhteydestä sitten, eikä tarvitse edes asua syvällä metsän keskellä.

Minun XP-koneeni on otettu irti seinästä ajat sitten. Tämä kone oli ehtinyt kuolla jo monta kertaa verkossa ollessaan. Hain apurahaa ja suureksi yllätyksekseni sain sen, ostin sillä itselleni pikkuisen Mac-läppärin, jonka saatoin panna verkkoon, koska siinä on erilainen käyttöjärjestelmä eikä niin järjetöntä määrää viruksia, troijalaisia ja muita kamaluuksia. Itse asiassa iBookissa ei ole ikinä ollut ensimmäistäkään virustartuntaa.

Koska tämä ei ole mainos, minun on helpotuksen huokauksen jälkeen sanottava, että ei aina ollut kivaa. Sain kyllä lopputyöni tehdyksi nopeasti ja helposti, mutta sitten poika keksi ruveta pelaamaan pelejä. Jouduin kestämään murrosikäistä huutoa ja kannustusta ja murinaa monta vuotta, kunnes hän häipyi. Toivottavasti onneksensa, no, ei hän kovasti murheenmurtamalta tai elämän murjomalta näytä videopuheluissa, joissa hän suvaitsee silloin tällöin naamaansa näyttää. Rakkautemme kesti jopa hänen ja hänen ystäviensä pelaamat Formula 1-kisapelit, vaikka väitin sen ulisevan gladiaattoripelin olevan olemassa vain sen vuoksi, että saadaan verta kentälle.



Poika rupesi tekemään lähtöä aika pian sen jälkeen kun joku Formula-kuski (Ayrton Senna?) otti ja kuoli kun se pikkuauto rysäytti johonkin muuriin. Hän oli oikeasti surullinen, vaikka ei ollut koskaan kuskia tavannut eikä edes tuntenut hänen sukulaisiaan tai mahdollisia tyttöystäviään. Olin ymmälläni. En muista edes erityisesti surreeni Jim Morrisonia, Janis Joplinia tai Jimi Hendrixiä, koska olin tajunnut, että ne huippuhienot muusikot elivät kuin viimeistä päivää eikä huippubiisejä enää tulisi kauan. Poika sanoi ettei vertaukseni ollut 90-lukua ja herää jo!

Olen ajatellut aikaa aika intensiivisesti. Kun pää on tukossa ja kärsin joko räjäytysten ja yleisen katupölyn aiheuttamasta allergiasta tai vaihtoehtoisesti flunssasta, niin aika ei juuri nyt merkitse mitään. Aika virtaa. Pieni, hontelo ja mörisevä poikani asuu omassa asunnossaan ja hoitaa aivan itse asiansa! Se on ihmeellistä.

Kuljeskelen paikoissa missä virtaa vesi. Poika rakastaa sorsia ja ne häntä. Kyse ei ollut sorsien puolelta hyväksikäytöstä: ne tulivat hänen luokseen vaikka hän näytti että kummassakaan kädessä ei ole leivänpaloja. Rakkaus oli molemminpuoleista.

Kasvamista koko elämä. Eikä ikinä voi tietää miten jollekulle käy. Sattuma on tärkein osa elämää eikä siihen voi väittää vastaan. Sitä paitsi kelle edes väittäisi?


24.3.14

Pölynimuri ja lehdenpuhallin


Joku asuntolaatikoiden rakentaja on päässyt peruskallioon asti. Epäsäännöllisin väliajoin kuuluu (ja minähän en juuri mitään kuule, mutta rajansa kuuroudellakin!) piip-piip-piip jne. ja sitten asuntoa tärisyttävä jysäys ja pitkä piip. Kun avaa ulko-oven, kuuluu jonkun hirveän täryjyräporan ääni.

Sitten istun kaikessa rauhassa keittiössä lukemassa Tieteessä tapahtuu-lehteä (ilmestyy muuten kokonaisuudessaan myös netissä!), kun alkaa kuulua ikkunoita tärisyttävä ulina. Se ei olekaan sieltä rakennustyömaalta vaan pihalta. Huoltoyhtiöt ovat ajat sitten luopuneet lihasvoimia käyttävistä harjoista ja haravoista. Mutta muistelen lukeneeni, että nämä lehtipuhaltimet olisi kielletty asuntojen välittömässä läheisyydessä.

Säännöt eivät ehkä koske tätä kaupunkia, eivät koske myöskään ylinopeuslait, eivät punaiset valot, ei mikään semmoinen tavallista kadunkävelijää suojeleva laki. Suojatiet on tarkoitettu autojen pysähtymispaikaksi, kun ne odottelevat pääsyä kadun yli. Tänä aamuna oli muutamaa senttiä vaille, ettei eräs punainen karvanoppa-auto ajanut pienen koululaisen päälle. Auto tuli hurjaa ylinopeutta ja ehdin kiljaista pienelle tytölle: ehti juuri ja juuri kääntyä ja juosta takaisin jalkakäytävälle. Joku toinen ei olisi ehtinyt reagoida. Korttelin takana on kaksi koulua, mäen päällä vielä alakoulu, lapsi näytti kyllä niin nuorelta, että oli varmaan menossa sinne.

Juuri jysähti ja unohdin mitä ajattelin sanoa. Minua ei häiritse yhtään kodissamme vallitseva jokakeväinen kissankarvan tunkeutuminen joka paikkaan, myös keuhkoihin. En ole allerginen.



Mutta lehtipuhaltimella on minuun poikkeuksellinen vaikutus. Rupean yskimään, silmät valuvat vettä, kuuroista korvistani joudun repimään kuulokojeet pois, koska en kestä puhaltimien ääntä. Piha on kuilu, sitä ympäröi joka puolelta korkea muuri katua vastaan, joten pöly ei pääse ilman
mukana minnekään. Viime viikon satoi lunta, nyt aurinko on sulattanut kaiken jälleen korpuksi. Talvi oli niin lyhyt, että hiekkaa ei tarvinnut panna pihateille kovin paljon, mutta tarpeeksi, niin että ikkunoista ei kyllä näe ulos enää juuri mitään.

Olin ajatellut ruveta ikkunanpesuun, mutta ei kannata. Imuroinnin vaikutuskin kestää korkeintaan päivän. Taisi tulla laiska kevät. Kirjasto on auki, että ehkä lähden sinne, paitsi että matkalla sinne jyrräävät rekat, jotka nostavat pölypilviä ympärilleen. Taidan olla juuttunut nyt sisälle. Vinosti vastapäätä, Kokkolantien varrella, on ilmanmittauspiste vanhan osuuskaupan viljavaraston katolla. Se on ennen viime viikon lumisateita huidellut huippulukemissa.

Mutta nyt näyttää olevan vielä huonompi kuten täältä näkee. Mittauspiste on aivan vieressä. Se pieni koulutyttö ei jäänyt auton alle, mutta saa sitäkin enemmän myrkyllisiä pienhiukkasia itseensä.



Joka tapauksessa asia on tietysti aivan toisin kuin keltainen iltapäivälehdistö sanoo. Mustat aukot ovat edelleen olemassa eikä Stephen Hawkingilla ole ollut mitään syytä peruuttaa vuoskymmenten takaista tutkimustaan. Siitä vain aletaan saada enemmän tietoa. Hawking puolestaan on mietiskellyt tietojen merkitystä. Se on tiedemiesten ja taiteentekijöiden työtä.

Ainut uusi tieto ei ole suuren alkuräjähdyksen ja maailmansynnyn todistaminen, joka kaikissa tapauksissa olisi ollut vain ajan kysymys. Lukuunottamatta sitä tilannetta että ihmiskunta olisi tässä välissä ehtinyt suorittaa loistavan itsemurhan ja tukehtunut omiin kaasuihinsa. Sitä vaille ihmiskunta edelleen on, ei sitä kiinnosta astronomia eikä suhteellisuusteoria.

Mustilla aukoilla näyttää olevan monilla ympärillään (ks. esim. Scientific American 1/2012) kehä, joka näyttäisi, jos sitä pääsisi katsomaan, vähän samanlaiselta kuin Saturnuksen kehät. Se on sitä avaruudessa leijuvaa pölyä. Mustilla aukoilla on kaikin puolin omituisia ominaisuuksia, mutta ne mahtuvat kyllä astrofysiikan sisään.

Yksi iso, suunnaton musta aukko sijaitsee Linnunradan galaksia keskiössä, jonka ympäri me kierrämme. Kierrämme niin ikuisesti kuin se on mahdollista. On ennen ajateltu, että musta aukko on niin hirvittävän tiheä että se nielaisee kaiken, ( ks. Jenny Greenen artikkelista, SciFiAm, edellä mainittu numero) siis KAIKEN. Mutta niin ei olekaan.

Jotkut mustat aukot ovat saaneet ähkyn eivätkä pystykään sulattamaan itseensä niitä partikkeleita. Sisällä on jo tusinoittain isoja tähtiä planeettoineen päivineen karvoineen. Musta aukko siis on pölynimuri, se on kohta numero 1. Mutta sen lisäksi se on lehdenpuhalluskone, kohta 2.

Nämä ristiriitaiset ja aivan suunnattomat voimat siis tappelevat keskenään ja jättävät sen roskakehän pyörimään vimmattua vauhtia ympäri kehän itsensä kappaleita ja mustaa aukkoa. Tässä vaiheessa jäin miettimään väriä. Onko musta avaruudessa oikein tosimusta vai vielä enemmän musta? Miten on sen renkaan laita, mistä sen erottaa?

Seurauksena on joka tapauksessa kaikenlaista säteilyä, gamma-, röntgen- ja mitä kaikkia säteilyitä niitä nyt onkaan. Mustan aukon lähelle ei ole kovin turvallista mennä, jos tahtoo elävänä takaisin, mikä ei nykytietämyksen valossa ole muutenkaan mahdollista.

Itse asiassa siinä lähistöllä mikä tahansa elävä ottaa ja kuolee miljoonasosa sekunnissa, mutta voi se olla miljoonasosan miljoonasosakin. Siitä voi tietenkin keskustella, että mikä on elävää ja mikä ei. Ehkä jotenkin niin, että jos on värähtelyä, siitä ainakin teoriassa voi syntyä jotain uutta. Maapallon elämä ei ole ainut aineen olemassolon muoto.



Tällä tarinalla on henkilökohtainen ulottuvuutensa. Jos olisin saanut ilmoittautua, olisin muutama vuosikymmen sitten ehdottomasti ilmoittautunut matkalle Linnunradan keskustaan. Olisin päätynyt mustaan aukkoon ja elämä olisi pysähtynyt silleen. Siihen hetkeen ja jatkunut ikuisesti.

Oletan että en olisi enää tarvinnut ruokaa enkä unta. Unennäkö ja syöminen on varmaan mahdollista vain täällä Telluksen pinnalla, jossa gravitaatio painaa parrellen. Unet ovat olleet erityisen surrealistisia viime aikoina. Tiedän sen syynkin, se on ilmaston muutos.

Edit 26.3. Löysin ällistyttävän saitin jossa on mm. tämä ynnä paljon muuta! Arkipäivän absurdiutta!

9.3.14

Aamu


Arto Mellerin Mau-Mau-opuksessa toistuu aamu. Se menee näin: ”On aamu, ja olen palannut kaukaa.” Se on osa Mau-Maun I runon viimeisestä säkeistöstä. Se runo on myös Edward Vesalan säveltämä, ja teatterikoululaisten laulama ja painettu älppäriksi. En ole kuullut että sitä olisi julkaistu uudelleen. Enkä voi kuunnella sitä, koska levari on rikki.

Olen merkinnyt runon lausujaoppilasta varten. Hän tarvitsi sitä johonkin opinnoissaan ja tahtoi että määrään hänelle runon. En muista tuliko lausumisesta mitään, ihminen oli nuori, mutta vähän jäykkä. Hyvin kunnollinen ihminen.

Vesalan nuotit soivat päässä aamulla ja mietin kovasti miksi. Minulla ON paperia yöpöydällä, kynäkin on, minä EN herää koskaan tarpeeksi että muistaisin mitä kaikkea unessa on tullut nähdyksi. Tiedän että raapustuksista voisi olla johonkin, mutta en ensinnäkään saa juuri selvää siitä mitä olen yöllä kirjoittanut ja sen lisäksi sanat näyttäytyvät täysin merkityksettömiltä, joten olen päätynyt siihen, että tajunta on tajunta on tajunta.

Kyllä sieltä ne asiat tulevat jossain vaiheessa eikä edes tee kipeää. Riippuu aivan siitä mitä tarvitsen.

Kissa tuli nukkumaan pään päälle, tuli kuuma. Uneen tuli kissa, ei tämä, vaan se joka kuoli. Kaikkihan ne ovat kuolleet paitsi tämä, mutta unessa ollut teki kuolemaa kauan.



Nyt olin matkalla laivalla. Laivassa oli paljon ihmisiä, laiva pysähtyi satamasta toiseen, meren rantaviiva polveili, lahtia ja niemiä. Satamista lähti jyrkkiä portaita ylös kohti kukkuloita ja usva peitti lumipeitteisiä vuoria. Tiesin että ne ovat kaukana.

Tapasin kuolleen kissani satamassa, se loikkasi syliini. Kävin laivan keittiöstä pyydystämässä sille sardiinin. Se tahtoi lisää. Sain sille maitoa kuppiin, se joi. Turkki oli pitkä ja kiiltävä niin kuin se on aina ollut. Olin ilahtunut siitä että löysin hyvästit jättäneeni taas edestäni. Katsoin ihmisiä tarkemmin: he eivät näyttäneet kuolleilta.

Sitten tietysti laivan moottori alkoi yskiä. Aurinko paistoi täydeltä terältään, ruokaa oli ja vettä, kissa nukkui sylissä, ei ollut hätää. Niemen takaa tuli pari hinaajaa, jotka tulivat ottamaan rantalaivan mukaansa. Meno oli vähän epätasaista, joten keräsin rinkan ja olkalaukun viereeni, löysin pienen kangaskassin roskiksesta ja ajattelin panna kissan siihen, koska meidät kaikki varmaan ajettaisiin ulos laivasta.

Joku tuli kiihtyneenä selittämään minulle jollakin tuntemattomalla kielellä, että satamapaikalla oli pieni kylä, eikä siellä ollut hotelleja eikä ravintoloita. Kissa ei pitänyt liian lujaa puhuneesta vieraasta ja hyppäsi pois sylistä. Laiva keinahti enkä nähnyt kissaa enää. Tiesin että se osaisi kyllä seurata hajuani, minä olin elänyt sen kanssa 20 vuotta, se oli tarpeeksi kauan.

Nousin ylös ja menin katsomaan näkyisikö jo kylää. Etsin katseellani sitä lujaa puhunutta ihmistä, mutta häntä ei enää näkynyt. Että piti tulla häiritsemään kissan unta! Ja sitten häipyä! Sitten ajattelin että olen ollut matkalla kyllä aika kauan kun olen oppinut jo kielenkin. Kylä tuli esiin ja se näytti tosi heikolta esitykseltä. Köyhä ilman muuta, koinsyömä, ihmisiä oli kerääntynyt laiturille, ihme että siellä yleensä oli laituri.

En kehdannut ruveta huutamaan kissan nimeä. Sitä paitsi ihmiset ihmettelisivät miksi joku rupeaa kutsumaan kuolleita, olivat ne nyt sitten kissoja tai mitä tahansa. Laskivat laituriportaat, kahden riitelevät perheen välistä näin kuinka kissani pujotteli kaidetta pitkin ja meni maihin. Se katsoa tapitti minua vihreillä silmillään sieltä, istui vanhan öljytynnyrin päällä. Sitten se hyppäsi alas ja meni jonnekin satamahökkelin taakse.

Se ei ollut mikä tahansa kissa. Muistan kun yhtenä päivänä, kun elohopea nousi siihen kohtaan, johon se oli kerran jähmettynyt, 31 astetta, ja aurinko oli vielä keskipäivässä, taloon osuivat varjot. Kissa ahersi ovensuussa niin kuin olisi ollut joku isompikin työ, menin katsomaan. Portaiden edessä luikersi kahdeksan kyyn häntää. Kissa oli hakemassa lisää, näin siitä hännän pään, häntä oli kuin oranssi salama, kiire sillä oli.

Se oli vahdissa kun kyyt tulivat rantapolulle hakemaan vettä ja ehkä uimaan. Se söi ne, mutta hännät olivat varmaan vähän kuivia, ne se jätti minulle. Panin saappaat jalkaan ja olin aivan paikallani, varjossa. Kissa naukaisi minut nähdessään, sillä oli kyy suussaan. Kyy putosi maahan ja livisti talon alle kissa perässä. Sitten kissa jo toi yhdeksättä häntää minulle.

Sinä päivänä kirkolla tapasin serkkuni joka sanoi että ei pidä paikkaansa. Serkun kaveri väitti että hänen koiransa oli syönyt kyyn. Ei siitä selvää tullut. Kirjastossa kirjastotäti sanoi hui ja hyi, joten en ruvennut värisyttämään tätiä enempää. Mietin laiskasti Aatamia ja Eevaa ja ajattelin että sen tädin jumala oli pannut vihan kyyn ja naisen väliin ja kyy oli pistänyt naista kantapäähän.

Kotona ei näkynyt kuin kasa liikkumattomia kyyn häntiä. Menin peltopolulle ja kutsuin kissaa. Se hyppi siellä heinän keskellä. Katsoi sitten ja tuli. Tuli kun lupasin kermaa. Itselleni olin luvannut kahvia. Käveltiin yhdessä polkua pitkin talolle. Siinä oli kivistä tehtyä aitaa, ei kovin korkeaa, tiesin että ne olivat vain kiviä, joita oli noussut kynnöksestä. Paikka oli vanha, maa savista, ei se juuri tuottanut kuin lampaille kesäheinän.

Yhtäkkiä kissa loikkasi kiviaitaan ja meni sisälle. Se retuutti kiviaidasta kärppää. Se ei ollut enää kiinnostunut kermasta, vaan jäi pihalle järsimään elukkaa. Soitin serkulle ja sanoin että kissa metsästi kärpän. Se sanoi että kissa ei kärppää saa. Sanoin että se on kärppä. Serkku lupasi tulla huomenissa ja voisinko säilyttää kärpästä hännänpään.

Se jäi porraspieleen samoin kuin 16 kyyn häntää, ja serkku oli kyllä hämmästynyt. Kissa ei välittänyt serkusta, se haisi varmaan pystykorvalta tai joltain muulta metsästäjämäiseltä. Se istui verannan kaiteella ja katseli tielle päin. Serkku myönsi että minulla on vahtikissa.



Kuumuus jatkui vielä ainakin sen viikon. Uni sen sijaan oli edennyt kauas siitä köyhästä kylästä, olin tavattoman ahdistunut koska kissa ei enää seurannut minua. Maisemat olivat muuttuneet, uusi laiva oli putipuhdas ja moitteeton enkä ollut varma siitä, tiesikö laivalla kukaan mihin olin menossa ja menisikö tämä lähellekään sitä.

Olisin tahtonut kääntyä takaisin ja löytää kissani. Olisin ehkä voinut jollain konstilla jäädä siihen kylään kissan kanssa. Mellerin runossa mantereet liikkuvat yössä ja pitävät jumalatonta meteliä. Uusi laiva ei metelöinyt mutta kissa pään päällä takertui tassunsa kanssa hiuksiin ja kiskoi niitä. Yritin liikkua alaspäin, silmät aukenivat ja kissa katsoi minua vihreillä silmillään, siitä parin sentin päästä.

Unet ovat varmaan samankaltaisia asuintovereiden unien kanssa. Tuskin niiden kanssa muuten elettäisiinkään.



27.2.14

Pääsiäiskaktus?


Työpöydän vieressä sijaitsee valtavan iso joulu-/pääsiäiskaktus. En ole ollut täällä joulun aikaan vielä. Huomasin eilen yhtäkkiä kuivuneen kukan riippuvan melkein korkeimmalla kohtaa. Se ON kukkinut. Muistan hyvin kuinka isoäiti kuritti koko syksyn joulukaktusta ja sitten yhtäkkiä viikkoa ennen rupesi antamaan sille vettä tulvaksi asti ja se otti ja rupesi kukkimaan.

Olen nähnyt noita kasveja kerran Maltalla, kasvoivat kiviaitojen päällä, tosin kivet olivat hiekkakiveä. Ne todella kukkivat jouluna ja ulkona. Siellä oli pöyristyttävän kylmä. Se johtui tietysti vain siitä, että ruumis ei ehtinyt lämmetä kertaakaan kunnolla nollan vaiheilla olevasta huoneilmasta yöllä, ulkolämpötila oli siinä 15 lämpöasteen tienoilla.

Välimeri on kaiken lisäksi kostean raaka. En tosin tiedä milloin ilmasto voisi olla parhaimmillaan, koska sisälämpötilat ovat niin hirveän surkean kylmät, kesälläkin hiekkakivitalossa on viileää ja ulkona on kuuma. Kylmyys pysyy muistissa, koska se tuntuu vähän samalta kuin uimahallista tulon jälkeen bussin odottelu ja aina on viima: loppupäivän tuntuu väristys selkäruodossa, kun luut kylmettyvät. Täällä on niemi suoraan merelle päin samoin kuin useimmissa Suomen rantakaupungeissa. En tiedä mikä riivajainen suomalaiset on saanut rakentamaan kaupungit näin kummallisiin paikkoihin.

Olen ajatellut että olisiko ollut pakko päästä äkkiä suksille tai hevosen kanssa reellä saaristoon vaikka piiloon? Ja sitten tulen väistämättä ajatelleeksi pirtun salakuljetusta, kai isännät ovat tahtoneet kovaa teetä nimenomaan talvisin, kun on julmetun kylmä ja viima?

Ei minulla ole mitään valittamista. Viime aikoina on ollut lämmintä yli 5 C, viikkoja. Aurinkoa arvaan kaipaavani. Kun tiedän että pitää mennä lääkäriin tai vesijumppa odottaa, niin itsensä kiskominen ylös aamuhämärässä on vaikeaa. Pian siitä tulee itsestään tapahtuva asia, jos aurinko alkaa oikeasti paistaa. Säätieteilijät käyttävät sievistelevää ilmaisua: pilvipoutaa.

Useammin kuin kerran pilvistä on satanut raakaa tihkua, selviä jäätäviä tikkuja, jotka tekevät reikiä kasvoihin. Tässä kaupungissa ei ehkä ole meteorologeja. Sillä heille olisi yksinkertaista ennustaminen: ojentaa kätensä ja katsoa kuinka sinipunaisena se tulee avonaisesta ikkunasta sisälle ja pitääkö se jäätynyt raaja suorastaan kiskoa sisälle ja kietoa villaröijyyn, että saa veren taas kiertämään.



En ole koskaan nähnyt tällaista, että talvi kieltäytyy tulemasta. Pilvien mustuus on aivan omaa luokkaansa. Ehkä kaktus oli puhjennut kukkaan pelkkää epätoivoaan. Muistan kyllä talvet helposti 65 vuoden ajalta, olisi tämmöinen kyllä mielessä. Yhtä sadattelua tämä on ollut, enkä ole osannut varmaankaan sadatella vielä 3-vuotiaana, vaikka vangit ovat taatusti kuiskailleet semmoisia sanoja, jotka ovat saaneet niiden opettajan, isäni, tuijottamaan oppitunnilla vankeja tuimasti ja arvailemaan, kuka se oli ollut.

Minä en taatusti kertonut. Ne olivat kavereitani. Sitä vähän ihmettelen, että mistä olin oppinut niiden sanojen olevan kiellettyjä. Mutta muistan hyvin, että niitä sanoja ei pitänyt käyttää varomattomasti. Luultavasti vanhemmat olivat kuunnelleet minua salaa. Kerroin itselleni tarinoita ääneeni.



Mutta kirjojen lukijalle tämmöinen jäätä satava talvi on kivaa aikaa. Ei ole pakko mennä mihinkään, kun voi ottaa ja painua täysin muihin maisemiin kirjojen avulla. Olisin voinut suositella vaikka minkälaisia kirjoja. Tämä viimeinen on ollut suorastaan kipu ranteissa, 700 sivua kirjan lehtiä käännettävänä, paksut kannet.

Se oli muistelmakirja. Toisaalta kaikki kirjat ovat jonkinlaisia muistelmia, koska väistämättä kirjassa tulevat kuvailut sääilmiöineen, henkilöineen, draamoineen sunmuineen on joskus ollut jonkun kirjoittajan aivoissa. Siinä vaiheessa kun kirja tulee lukijalle, kirjailijan ajatukset ovat jo menneitä ajatuksia. Kirjailijoiden on jatkuvasti keksittävä uusia ajatuksia.

Tämä kirja oli aika tuhti tapaus myös. Mutta joku on tehnyt hienon keksinnön: paperi on ohutta, mutta se ei myöskään takerru sivua kääntäessäni edelliseen sivuun. Tiedän että kyse on suhteellisen uudesta keksinnöstä, koska en muista koskaan näpelöineeni tämän tuntuista kirjaa.

Kirja oli aivan tavattoman miellyttävä pideltävä, vaikka se oli hyvän matkaa yli 400-sivuinen sekin. Tuntuu lohdulliselta, että kirjapainotekniikka sentään vielä kehittyy.



Vietin eilisillan yrittäessäni saada tulostimen heräämään. Lopulta hyvin hitaasti rupesin muistamaan, että printteri on asetuksin määriteltävä niin että se lopettaa tekemästä raitoja. Ensimmäinen siedettävä kuva meni lahjaksi alakerrassa lukevalle miehelle.

Kuva oli utuinen. Mutta se oli otettu pimeässä komerossa Solveigin ja Ormin perheonnesta. Kuvassa on Solveig ja Garm, kissaemo ja poikanen. Alkuperäinen kuva on pieni ja hämärä, jouduin tekemään temppuja saadakseni kahden pörröisen otuksen ääriviivat muistuttamaan kissoja.

Ei auta että minä muistan. Muidenkin on muistettava. Mies oli tietysti poijan kans Ameriikassa, mites muutenkaan. Odottava kissaäiti ja hermostunut kissaisä jäivät minun hoitooni. Siitä on nyt ainakin 30 vuotta, ylikin. Katsoin kuvaa ja kuulin korvissani pennun kiljuvan. Se todella kiljui eikä inissyt. Solveig töni pentua kuonolla kunnes pentu tajusi, että emo on jo tullut takaisin.


Tulostus vie hermot, joten tänään on välipäivä siinä suhteessa. Lähdin sen sijaan pilvipoutaiseen säähän kirjastomatkalle. Oli hyvä päivä: koululaiset ovat lomalla, joten korvat säästyivät ihmislasten kiljunnalta. Lepoa ja lomaa pitkästä aikaa.

16.2.14

Sukupolvia


Lapsi ilmoitti joskus vuosikymmen kaksi sitten kuuluvansa sukupolvi X:ään. Nauroin sitä, sehän tarkoitti sitä, että sukupolvi on tuntematon. Ehkä se tahtoi pysyä tunnistamattomana.

Kun nuoriso tunnistautuu joksikin, kai se haluaa tulla nähdyksi? En tietenkään ole varma asiasta, olisiko sillä syytä olla piilossa ja syrjässä? Toinen X:än nimitys oli pullamössösukupolvi. Sitä mietin vähän vakavammin.

Olen aivan varma siitä että lapseni ei koskaan tullut pienenä syöneeksi pullamössöä. Luulen että pienenä hän piti eniten maitoperunoista, ja vaikka näinkin hänen kiemurtelevan naapurin emännän tuvan penkillä ja tekevän maidon keskellä uivista perunalohkoista muusia, niin kyllä hänestä oli mukavaa istua ainoana ihmisenä pirtin pöydän ääressä syömässä perunamössöä. Naapurin emäntä kutsui häntä hymyillen pikkuisännäksi.

Emännällä oli hyvää aikaa kysellä kuulumiset. Se emäntä piti lapsesta, koska lapsi piti eläimistä ja teki navettaan asiaa lehmien lypsyn aikaan. Kun ne kaikki pitivät toisistaan, minä lähdin asioilleni siitä.



Minua ja satoja tuhansia muita ihmisiä kutsuttiin suuriksi ikäpolviksi. Kummallista kyllä nimitys ei ollut sukupolvi. Havahduin omieni paljouteen vasta silloin, kun lapsi kysyi että mitä hän nyt tekisi. Pihalla yksinkertaisesti ei ollut kovin paljon kavereita.

Meitä oli ollut aina paljon. Se oli luonnollinen olotila, joka jossain vaiheessa alkoi vaikuttaa luonnottomalta, koska sitten ei lapsia enää paljon ollutkaan. Vasta paljon jälkeenpäin kuulimme olevamme tulppa niille pienille sukupolville.

Viime viikolla Suomemme maassa julkaistiin nuorisobarometri. Se ilmeisesti koostuu 18-29-vuotiaista nuorista. Aiheesta oli parikin radiolähetystä (yksi Kultakuumeen lähetys ja yksi Ajankohtainen Ykkönen), jotka saivat hymyilemään. Joku radiossa oli kyllä huolissaankin. Nyt meitä on siunattu Y-sukupolvella.

Sen lähtökohta on ollut se, että kaikki on oletettu annettuna ja ansaittuna. Ei ole mitään ihmeempää syytä ruveta osallistumaan mihinkään, saati osoittamaan mieltään tai peräti ajattelemaan yhteisiä asioita. Politiikkaa ovat käsittääkseni viime vuosikymmenien aikaan kyllä karttaneet kaikki mahdolliset sukupolvet. Politiikka-inho on mielestäni lisääntynyt samaan aikaan kun uusia korruptiotapauksia ilmenee. Tässä on varmasti syy- ja seuraussuhde.



Joskus tosin supistaan tapauksista, että vanhainkoteihin olisi jonkun tytär tai tyttärenpoika mennyt äänestyttämään vanhaa emäntää tai isäntää, joka on ihmetellyt rehellisesti, että eikö hän ole jo tarpeeksi monta kertaa äänestänyt Kekkosta, Karjalaista ja Sukselaista. Ja eikös se Vennamo jo kuollut? Jälkikasvu ei ole ruvennut selostamaan kaikkien mummon ja papan mainitsemien ihmisten kuolemaa.

Riippuu tietenkin paljon paikkakunnasta. Paikkakunnilla ovat omat puolueensa riippuen paikallisesta poliittisesta historiasta. Sukulainen oli huononäköisen mummon ja papan kanssa äänestyskopissa, eikä sieltä kai yleensä hirveästi meteliä kuulunut. Vanhainkodeissa opitaan säyseiksi.

Sukupolvi Y on diginatiivi. Se tarkoittaa että se asuu nollien ja ykkösten kuvittamassa maassa, joka muodostuu erilaisista teknisistä härveleistä, käskyillä toimivista. Yleisin on komputointikone, eli se kone joka tietyin käskyin kirjoittaa nollat ja ykköset jonoihin joista tulee vaikka kirjoitusta tai kuvia. Se kone laskee ne ykköset ja nollat joita käskyissä vaaditaan, komputointi tarkoittaa laskemista.

Sukupolven ei itsensä tarvitse kirjoittaa niitä käskyjä, ellei välttämättä halua, koska maassa ei ole kovin paljon ammatteja joissa informaatioteknologiaa enää käytetään. Kiinalaiset ovat oppineet senkin. Ohjelmoijia ei paljon tarvita.

Niinpä sukupolvi on oppinut käyttämään kaikenlaisia härveleitä sellaisiin tarkoituksiin, mitä ajattelevat tarvitsevansa. En tiedä mitä.

Heräsin siis viime viikolla siihen outoon ajatukseen, että en tiedä yhtään mitä 18-29-vuotiaat nuoret ajattelevat. Barometrin tietojen mukaan nuoriso ottaa annettuna esimerkiksi hyvinvointivaltion. Se on ollut sen näkökulmasta olemassa aina. Kaikki vannovat sellaisen nimeen. Nimensä mukaan se tarkoittaa maksimaalista hyvinvointia maksimaaliselle ihmismäärälle kulloisessakin maassa.

Eräs barometriä tutkinut oli huolestunut. Hänen mielestään ei ole mitenkään selvää että hyvinvointivaltio pysyy aivan itsestään yllä. Se nimittäin perustuu verotukseen ja siihen että hyvinvoinnilla taataan yhteiskunnallinen tasa-arvo. Euroopasta kantautuu tietoja pankkikriiseistä ja tiedot ovat sen verran epämääräisiä että tällainen suuren ikäluokan ihminen haluaisi mielellään että diginatiivit ottavat selvää siitä, säilyykö hyvinvointi ja tasa-arvo ja sitä myötä työ ja rauha. En pyydä sitä itselleni, vaan ajattelen heitä, että he selviäisivät kompastuskivistä.

Yksi asia sai höristämään korvia. Barometrin mukaan sukupolvi on ottanut haltuunsa internetin niin että siitä on tullut jo täysverinen kommunikaatioväline, ja siitä saattaa seurata painetun sanan ja kuvan lukemisen nopea väheneminen. Kommunikaatio on välttämätöntä sähköisin välinein, koska perheet ja suvut eivät välttämättä elä lähellä toisiaan. Mutta eivät edes ystävät.

Aina välillä joku netissä innostui julistamaan kuinka hienoa on saada kirja .pdf-muodossa omalle koneelle, millainen se sitten onkin. Että voi muiden mentyä nukkumaan lueskella kokonaista kirjaa vaikka tablettitietokoneelta ketään häiritsemättä. Luin julistajan tekstiä ja olen varma siitä että hän oli tosissaan. Hän oli oikeastaan tavattoman tosissaan.

Ajattelin hälyttyneenä kahta asiaa: miten tekstit enää säilyvät kun ne roikkuvat vain tukevasti jossain palvelupilvessä ja miten käy diginatiiville jos/kun tulee viikkojen tai kuukausien sähkökatko, kun maailman sähkölinjat sattuvat syystä tai toisesta romahtamaan. Ehkä diginatiivi on suunnitellut itselleen ja kavereilleen jonkun takaportin, pelastuskäytävän?



Mutta diginatiivit eivät enää oikeasti tahdo hipelöidä kirjoja, pitää esinettä käsissään ja kuljettaa sormiaan sen hienoa pintaa pitkin. En tiedä onko kirjan kuolema todella aivan lähellä vai ei – tai lehtien. Mutta enemmän vielä olen huolissani siitä, mitä sukupolvi Y, nuoriso, pääsee/tahtoo ruveta tekemään elääkseen. Aivan vain siis hengissä säilyäkseen.

Aivan proosallisesti mietin, mitä nuorten omat perheet syövät. Kai he syövät terveellisesti ja saavat kaikki ne vitamiinit, jotka ovat tarpeen, kun aurinkoa ei ole tarpeeksi ja saastesumut valtaavat kaupungit? Kai ruokaa kasvaa vielä tarpeeksi lähellä, että sitä saa sittenkin jos autoja ei enää ole?

Entä jos katastrofi ulottuu niin pitkälle, että nuorison on pakko löytää ruokaa itselleen. Kauppojen hyllyt tulevat nopeasti ryöstetyksi (ks. esim. New Orleansin kuvia hirmumyrsky Katrinan jäljiltä).

Mitäs sitten?

5.2.14

Valokuvamuisti

Talvea on ohuelti. Oleellista on saada olla ulkona, kulkea ja katsoa. Siitä ei tule vielä mitään, täydellisestä vapaudesta. Hermottuminen vie aikansa. Jalan ja käden hermot ovat olleet poissa ja katkeilleet. Jalassa olen tuntevinani ruuvit ja titaanilevyn, vaikka se on todennäköisesti haamutunne. Siis ei tunne vaan tunnottomuus.

Sillä lailla ihminen on rakentunut, että se imee ulkopuolelta sen minkä voi, koko ajan. On onneksi helppoja tapoja olla yhteydessä toisiin ja heitä on. Mutta kun ilma kulkee läpi kropan, viima ja pakkanen, ja on odotettava bussia, kylmä leviää jalkapohjista ylöspäin, eikä liike enää auta, niin painovoimasta tulee kirous.

Kesän kuvat tulevat avuksi. Sellaisen lämmön kuvat, jotka liittyvät hellan puiden hakemiseen, tuohenpalasten kiskomiseen koivupuista, puiden latomiseen oikein, sytyttämiseen (yhdellä tikulla), niin siinä on jo yhteys, joka on likimain täydellinen. Olla siellä, viluisena, odottamassa lämpöä joka on kohta.

Minulla on tallessa paljon sitä mitä isovanhempien ikäpolvi on puhunut. Vanhemmat ovat häipyneet jo muistista. Heistä on jäänyt varmaan vain kaksi tai kolme kirjettä, ei muuta. Mutta valokuvia on. Niitä on jossain enemmänkin, mutta ei ole järkeä käydä läpi satoja kuvia tuottaakseen yhden tai kaksi varmaa muistoa. Valokuvien katsominen tuo juuri ne asiat lähelle jotka olivat. Valokuvat ovat muistin apu.

Siniset silmät minulla on, mutta ne ovat tummat. En tarvitse vaaleanpunaisia laseja.



Talvi on muuttunut, siinä ei ole enää sitä samaa mitä oli ennen, syventymistä ja olemista. Aika on muuttunut. On pakko kerätä jäljellä olevat voimat että saisi takaisin tilan ympärilleen, sen joka katosi, seinät tulivat lähemmäksi ja öisin sellaiset unet, joissa maisemat olivat outoja.

On hyvä että lukee pitkiä juttuja kirjoista, miettii niitä ja käsittelee. Muistiinpanovihko on lukunurkan vieressä. Huoneissa on varjonsa, valoisina päivinä lumen väri on sinistä, puiden varjoissa, heleää. Puhdas sini ei ehkä olekaan kaikki taivaalla, sitä paitsi pakkasen sini on turkoosia.

En ole varma siitä mitä on ulkopuolella sellaista, mikä tarkoittaa totta. Suhteellisuudesta on tullut vallitseva olomuoto. Aistit pettävät, ne pettävät johonkin määrään aina, toisaalta epävarmuus panee etsimään. Kuva vangitsee katseen kirjaimia tehokkaammin. Mutta sitten kun otan taidekirjan käsiini, tajuan että vangitseminen ei ole aina väkivaltaa.

Kuvataide tuo usein lähelle avaruuden sillä tavoin, että värit menevät toisiaan kohti ja siitä tulee unia. Katsoin televisiosta Teeman Valokuvan voimaa-sarjan ensimmäisen jutun. Tekijä on sama Miina Savolainen, joka joku vuosi sitten teki puberteetti-ikäisten tyttöjen kanssa valokuvaterapia-projektin, jossa tytöt saivat pukeutua asuihin kuin prinsessat.

Tytöt olivat siinä iässä, jolloin identeettiä etsitään. Se saatetaan löytää ja sitten taas kadottaa. Kun he tulivat nähdyiksi, ja sillä tavoin nähdyiksi kuin he olivat itsensä ehkä ajatelleet unissaan tai päiväunissaan, he alkoivat tuntea olonsa paremmiksi. Sarja näitä terapia-valokuvia oli näyttelynä seinillä, siitä tuli dokumentti.

Nyt alkava sarja käsittelee perheitä.

Ensimmäisessä otoksessa oli kaksi sisarta Pohjois-Karjalasta ja heidän uudelleentapaamisensa. Nuorempi sisar oli jäänyt kaipaamaan etelään muuttanutta isosiskoa ja miettinyt millainen isosisko oikeastaan oli. Sisarussarja oli iso, kaikkiaan kuusi lasta, joten vertauskohtia olisi ollut muitakin.

Savolaisen kamera ja televisiokamera seuraavat tapahtumia ja kameran edessä alkaa tapahtua. Sisaret saavat pitkästä aikaa yhteyden äitiinsä ja samaten muihin sisaruksiin, aivan lopussa. Kamerat olivat tavallisia kinofilmikameroita ja ajattelen taas pitkästä aikaa mikä tekee niin hienoksi ne hetket kun sukeltaa omiin valokuva-albumeihinsa ja isoon laatikkoon, joissa niitä on enemmänkin. Valokuva esineenä on tuttu asia, se tuntuu edelleen läheiseltä, mikä on oikeastaan vähän outoa.

Koska kuitenkin digi-kuvat ovat tarkempia, niissä ei ole niin paljon värivirheitä, niitä voi korjata, jos valotus on ollut väärä, on mahdollista tehdä kaikenlaista. Miksi pölyinen laatikko tuntuu niin hyvältä?

Ehkä yksi syy on se, että niissä on niin usein jotain aivan konkreettista omaa tai toisten historiaa. Kun olen aina tarmonpuuskan saatuani ruvennut käymään läpi dioja, huomaan että siellä on paljon kuvataidetta ja arkkitehtuuria. Silmäni ovat kiinnittyneet joihinkin tiettyihin asioihin ympäristössä.

Pohjoiskarjalaisten sisarten tapaaminen ja näkymät kameran linssin kautta olivat hienoja. Sisarten välinen lämpö välittyi television ”viileän median” -nimestään (ks.Marshall McLuhan) huolimatta. Sanoma oli kyllä intiimi, mutta vielä enemmän yleisinhimillinen. Minusta perheitä kannattaa ajatella ja kuvata, koska ne ovat edelleen yhteiskunnan perusyksikkö.

Jos kuvilla saa aikaan jonkinlaisen parantumisen ja tunteen eteenpäin menossa jo keski-ikäisten naisten elämässä, on vaikea ajatella mikä voisi olla parempaa. En tietenkään tiedä mitä terapia on, en tiedä toimiiko se, vai ovatko naiset hyviä näyttelijöitä, mutta he tulevat antaneeksi kaikenlaisille perheille positiivisen esimerkin.



Lähelle tuota valokuvan eheyttävää ideaa tulevat luokkakokoukset. Niissä käyminen tai vaikka vain jonkun koulutoverin tapaaminen voi olla hyvin lämmin tapahtuma. Kyllä siihen on aivan yksinkertainen syy: me opimme toisiltamme paljon kasvuvaiheessa, lapsina ja nuorina. Siksi niitä ihmisiä aikuisinakin tavatessa on hyvä olo.

Luokkakokouksista on jäänyt vain yli-/alivalottuneita tärähtäneitä kuvia. Mutta muistossa on aivan oikea yhteys joka syntyi. Asumme eri puolilla Suomea, mutta meillä on ollut samoja opettajia jotka ovat vaikuttaneet elämäämme ihan yhtä lailla. Huiminta on se, että näkee niin monen selvinneen elämästään hyvin, ovat kaverit päässeet tekemään niitä töitä joita halusivatkin.


Ja jos ei olisikaan ollut onnea, niin tässä vaiheessa ihmiset jo tietävät missä se onni on, jos ei työssä joka on aikoinaan antanut palkan. Eläkeiässä on puolensa.