15.9.16

Linnunradan tuulet

Puolenpäivän aikaan, juuri ennen uutisia, on yleensä päivän mietelause. Tällä viikolla on ollut ohjelmassa Suomen kansan loitsurunoja, joita aikoinaan Elias Lönnrot keräsi. Pidän Radio Ylen 1:n kuuluttajista, koska lukemisesta kuuluu harjoittelu.

Ei ole yksinkertaista noin vain lukea vienankarjalaista murrerunoutta. Luultavasti siihen tarvitaan myös lahjakkuutta eikä ole pahitteeksi osata jotakin itämurretta. Torstain lukijalla on vielä peräti käsitys siitä miten kehitetään draamallista kaarta. Ensimmäistä kertaa tajusin että loitsiminen on jonkun ilmiön tai olennon niin perinpohjaista parjaamista ja haukkumista, sanalla sanoen noitumista, että itsevarminkin käärme menee lujaa kivenkoloon.

Rupesin myös tajuamaan minkä takia keskipohjalainen jäsenkorjaaja vuosia sitten väitti osanneensa loitsia haavan niin että veri siinä toisessa ihmisessä säikähti ja rupesi haavan reunoilta vaalenemaan ja sulkeutumaan. Jäsenkorjaaja sanoi setänsä osanneen ne sanat ja oli kuullut hänen latelevan ne hirveät uhkaukset puhelimeen. Metsuri oli tehnyt moottorisahalla reiteensä ison palkeenkielen, ei olisi sieltä ehtinyt sairaalaan ajoissa, olisi juossut kuiviin jo. Kysyin jäsenkorjaajalta, että ketä tai mitä setä oli uhkaillut, mutta sitä ei kuulemma saanut ulkopuoliselle sanoa.

Muistan että yritin olla hymyilemättä sille nikamanniksauttajalle. Se huomasi ja sanoi että etkö usko. Onneksi ymmärsin pitää suuni kiinni, koska muutaman vuoden kuluttua tarvitsin jäsenkorjaajan apua sen jälkeen kun selkäni sanoi lujalla äänellä räks. Sitten menivät jo jalat alta.

Olin haastatellut jäsenkorjaajaa sen takia, että olin luullut heidänlaisensa ajat sitten jo lopettaneen, mutta sitten kun kysäisin tutulta lakia tuntevalta ihmiseltä, kuulin että puoskarilaki oli jo lopetettu. Aloitin siitä sitten terveyskeskuslääkäreiden kiusaamisen ja pyysin heitä menemään akupunktio-kursseille edes.

Olin kyllä jo opiskellut silloin aikuiskasvatusta. Ensin piti kyllä lukea kehityspsykologiaa. Ymmärsin että nikamanniksauttajan setä oli ollut tärkeä ihminen sillä kylällä. Kyllä nuoren ihmisen on otettava mallia sieltä mistä saa.

Siitä tuli mieleen silloin ja myöhemminkin sellainen vertauskuva, että ihmisen kasvu on verrattavissa kasvien kasvamiseen ja kaikkiaan muuttuminen, syntymästä kuolemaan kasvaminen pätisi myös kulttuureihin ja sivilisaatioihin kuten Osvald Spengler kirjoittaa ja rationaalisesti päättelee opuksessaan Länsimaiden perikato. Länsimaat ovat vain yksi ihmiskunnan monista sivilisaatioista eikä mitenkään erilainen tai erityinen, ei ehkä edes tuhovoimassaan.

Kerran tulin huoneeseen ja silloin noin 1-vuotias lapsi oli syömässä Raamattua. Kaivoin sen suusta ohuita painettuja sivuja ja rupesin selittämään sille, että Raamattu on aika harhaanjohtava juttu jos sitä katselee pohjoisen kansan näkökulmasta ja varsinkin jos kyse on tämmöisestä kansasta jolla on oma kieli ja kielisukulaisia Siperiassa. Pian lapsi jo seisoi ja rupesi juoksemaan ja jatkoi juoksemistaan pois.



Nyt kun luen (edelleen) Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia-kirjaa, niin tajuan miten monia vuosia Raamatun ylivalta on vienyt minulta. Kun en ole lukenut yliopistossa eksegetiikkaa, niin en osaa tietenkään arvostaa teologiaa. Tiedän että myyttisiä alueita siinäkin kirjassa on, mutta kyllä se on surkean monoteistinen ja patriarkaalinen kirja. Paljon mieluummin olisin jo nuorena pannut nuppineuloja maailmankartalle ja merkinnyt myyttejä sinne.

Tänään luin esimerkiksi Päivän päästöstä. Kävin vuoskymmeniä sitten haastattelemassa P-H Nordgrenia Kaustisella. Hän oli silloin säveltämässä kantaattia lapsikuorolle ja orkesterille päivänpäästöstä. P-H oli ruvennut joutessaan tutkimaan kansanrunoutta ja ihmetteli minne päivä oli kadonnut. Kyllä se oli sinnikkäästi poissa kuukausikaupalla Kaustisellakin, kun oli talvi. Niin, säveltäjä sanoi ja myönsi ymmärtäneensä Pohjolan ja muun semmoisen. Nordgren oli säveltäjä jolla oli ajatusryppyinä otsallaan nuottiviivasto.

Nyt opin että isoon tammeen liittyy monimutkaisella tavalla Iku Turso tai Tursas ja käsitin että ruotsalaiset tutkijat ovat olleet sitä mieltä että kysymys on heidän jumalistaan. Sitten joku oli keksinyt että Tursas, se jolla on parta ja kaikki, ei ole mursu, vaan merihirviö joka on pukeutunut rakkolevään. Semmoinen on jossain islantilaisten tarussa.

Ilmeisesti Iku Turso on jotain vielä kummallisempaa ja liittyy Väinämöiseen. Päädyin lukemissessiossa siihen vaiheeseen kun Siikala rupesi tekemään selvää Väinämöisen historiallisuudesta, siis että olisiko sellainen jumalhahmo ollut joskus olemassa. Sitten piti mennä raivaamaan keittiötä.



Ystävä vihjaisi, että netissä on videoita Lennart Merin kansatieteellisistä matkoista siperialaisten ugrien mailla. Joskus 1970-luvulla olin Helsingissä nähnyt jonkun Merin elokuvan, mutta en muistanut minkä. Surullisen vähän ja vähän heikkolaatuista oli YouTuben videotarjonta, mutta yksi jättiopus siellä oli: Linnunradan tuulet. Siinä puhuttiin eestiä,. mutta tekstitys oli englanniksi.

Jos olenkin nähnyt Linnunradan tuulet aikaisemmin, niin olin unohtanut sen täysin. Se on ällistyttävän perinpohjainen esitys, mutta aivan varmasti siinä on myös kansatieteilijän omaa näkemystä. Viron ensimmäinen presidentti oli selvästi taiteilija. Elokuva ei ollut pelkästään dokumentti.

Lennart Merin nimellä löytyy myös dokumentti hänestä itsestään. Neuvosto-Venäjä oli täysin tietämätön maan osakulttuureista. Komissaarit olivat väittäneet että vanhat rituaalit ovat kuolleet pois. Mutta eivät olleet. Meri osui jonkun porukan karhunpeijaisiin. Ilmeni myös että Suomen kaupallinen televisiokanava oli Merin yhteistyökaveri, joten Suomessa pitäisi olla materiaalia enemmänkin.

Tässä on nyt sitten vain toivottava että joku taho editoisi vähän perusteellisemmin Merin elokuvat ja ne näytettäisiin televisiossa uudestaan. Tuntuu kyllä väärältä että kaupallinen kanava omistaa materiaalin. Ei kai nyt sentään? Eikö mitään ole esimerkiksi kansanrunousarkistossa?

Nimittäin dokumentissa väitettiin Merin jättäneen Suomeen kopiot kaikista kansatieteellisistä elokuvistaan ihan sen takia, että hän piti Neuvosto-Viroa arveluttavana paikkana sen materiaalin säilyttämiseen.

YouTuben digiversiot ovat valmistuneet 2000-luvun aikana,siis sen jälkeen kun Meri oli jo kuollut. Voi kun menisi kulttuurivihamielinen aika ohi ja saataisiin Suomen televisioon enemmän kulttuuriohjelmia! Kyllä kai sitä saa toivoa. Itse olen viime päivät lukenut asioita ihmiskunnan muustakin historiasta. Elämä on mielenkiintoista.


3.9.16

Vaihtelevaa

Kuulemma melkein koko elokuun täällä on satanut. Kävin hätäisesti toteamassa että niin oli. Kun olin Helsingissä, siellä tuli metroon äiti lapsen kanssa ja sanoi että ei tämä sade mitään (siis oli sadekuuro), mutta Vaasassa oli viikonloppuna ollut jatkuva ukkonen. Myönsin että niin olikin.

En ollut ikinä tavannut sitä naista ja metrossa, istahti vain lapsen kanssa siihen ja rupesi puhumaan. Oli minulla matkalaukku, mutta en usko että ihmisen kasvoissa voi olla jokin erityinen Vaasa-leima. Tai mistä minä tiedän. Metrotuttavani oli kotoisin Vaasasta kyllä.

Ihmisen tapaamisissa on aina se puoli, että miltä kuulostaa. Minulta ovat murteet karisseet pois jo 8-vuotiaana, mutta ehkä puheessani on nuotti? Sieltä etelästä tultua olen yrittänyt kuulostella ihmisiä, mutta ehkä kuuloni on valikoiva ja ohittaa täkäläisen intonaation. Unohdin toisen kuulokojeen mökille. Se olisi tarpeen erityisesti kun kuuntelen musiikkia niin kuin nyt. Radiossa konsertissa soittaa Lang Lang.

Valmistelevat nyt maan budjettia Helsingissä. Jostain syystä nyt on työllisyysbudjetti, vaikka tiedän ihmisiä, jotka vieläkin kärsivät 1990-luvun lamasta. Kyllä nytkin on kuulemma 400 000 työtöntä. Radiossa puolenpäivän aikaan mietittiin entisten päätoimittajienkin voimin suomalaista köyhyyttä. Köyhiksi luetaan myös aika suuri osa eläkeläisiä, koska keskimääräinen eläke taitaa jäädä vieläkin alle 2000 euron.

Television A-studioon oli kutsuttu ilmielävä työtön, suhteellisen nuori nainen, joka kuunteli poliitikkojen puhetta ja jopa hymyili. Hän oli käynyt Uudessa Seelannissa etsimässä paremman elämän mallia. Sinne on aika lailla matkaa ja tuskin eläminen siellä on ilmaista. Ehkä hän kävi hakemassa neuvoja sieltä.

Tuskin poliitikoilla on kovin yleisesti kokemuksia työttömyydestä. Mutta ehkä 1980-luvulla poliitikoista tuli yhtäkkiä ammattilaisia. Eduskuntaan rupesi tulemaan ihmisiä jotka eivät koskaan olleet oikeissa töissä. Mikä opettaa ammattitaidon poliitikoksi tai missä voi oppia kaiken taitajaksi?



En ymmärtänyt mistä ne televisiossa puhuivat. Amerikassa, siis Yhdysvalloissa ainakin, suurin osa poliitikkoja on suorittanut oikeustieteellisen tutkinnon. Se ei ehkä sama asia kuin lakimies/nainen Suomessa, mutta sikäläiset yliopistot ovat kovasti eritasoisia. Amerikassa poliitikot puhuvat hyvin helppoa ja riisuttua kieltä. Tuntuu siltä että Suomen poliitikot ovat keksineet puheen, jonka sanomasta ei saa selvää ollenkaan.

Siihen samaan vuosikymmeneen, 80-lukuun, kuului myös tavattoman nopea nousukausi, pankit jakoivat rahaa miltei kelle tahansa ja niistä Tikuista ja Takuista oli lehdissä kuvia muovikasseineen, seteleitä täynnä. Siinä tuli mieleen huijarikopla. Mutta mikäs osapuoli se pankissa oli, entäs sitten eduskunnassa?

Sitä ajattelee oman maan instituutioista, että ne ovat laillisia, niissä ei haeta omaa etua ja että myös virkamiehillä on korkea moraali. Puhuttiin tästä jo silloin 1990-luvun laman aikaan. Sen laman seuraukset tiedetään: köyhyys periytyy. Joku taisi puhua koulutuksen merkityksestä. Mutta meillä on nyt hallitus joka ajaa koulutusta alas.

Tässä kaupungissa on yliopisto, joka keskellä loma-aikaa teki päätöksen lopettaa kieliopinnot täältä ja siirtää ne Jyväskylään. Sieltä puolestaan oltiin lopettamassa kirjallisuuden ja kirjoittamisen opetusta, se ei aivan onnistunut, ainakaan vielä. Sen sijaan onnistui klassisten kielten lopetus.

En tiedä miten täällä on reagoitu lopetukseen. En juuri tunne opiskelijoita, minulla ei ole ollut juuri tekemistä Vaasan maistereidenkaan kanssa. Mutta sellaisia käsityksiä luin Jyväskylän yliopiston suunnitelmista, että kun hallitus ja erityisesti opetusministeriö ei usko sivistyksen, kasvatuksen ja koulutuksen voimaan, niin yliopisto päätti reagoida ennenkuin ministeriö määrää. Itse aikoinaan menin opiskelemaan autonomiseen yliopistoon.



Yhä enemmän on tuntunut siltä, että politiikka-puhe ei ole ehkä kaikin osin kuitenkaan harhautusta. Voi olla – ja tämä on pahempi skenaario – että Suomen hallitus ei oikeasti tiedä mitä sen pitäisi tehdä. Se ei voi käskeä yrityksiä työllistämään, koska yritykset eivät aivan ilmeisesti saa mitään kaupaksi.

Näiden ajatusten keskelle postiluukusta putosi Ikea-mainoskirjanen. Postiluukussa on lukenut kohteliaasti ”Ei mainoksia, kiitos!” ja joku valopää on keksinyt yön pimeydessä viedä sanan ”Ei”, mistä on ollut seurauksena lukutaidottoman (?) mainosjakajan auliilla avulla roskapostin tulva meidän luukkuumme.

Käsittääkseni kaupungissa ei ole Ikeaa. En ole siitä varma, koska perheemme shoppaus keskittyy kierrätyskeskukseen. Suomeksi tarkoittaa sitä että emme osta mitään tarpeetonta koskaan. Tämä perhe ei ole ikinä ruvennut shoppailemaan. Valinta on tietysti pakon sanelema, mutta myös eettisesti oikeansuuntainen. Vaikka Ikea olisi suomalainen ja lisäksi vaasalainen, en edes ajattelisi sitä mahdollisena ostospaikkana ikinä.

Nyt juutuin keittiön pöydän ääreen lukemaan Ikeasta. Se on ehdottomasti korkeatasoisin jokakodin mainos mihin olen ikinä törmännyt. Se on hauska ja se on tyylikäs. Se on oudolla tavalla hirveän riikinruotsalainen. Olen asunut Tukholmassa ja vaikka siitä on vuosikymmeniä aikaa, muistan ensimmäisen reaktioni: kaunis paikka, hienonnäköisiä ihmisiä.



Rupesin miettimään miten paljon Ruotsissa on nyt työttömiä. Varmaan heitä on, ulkomaalaisiakin on moninkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Melkein kuin vastauksena joku ruotsalainen poliitikko neuvoi Suomea olemaan toteuttamatta koulutussäästöjä. Poliitikon mielestä koulutus on ratkaiseva asia Suomelle. Maailma tuntee Suomen koulutuksesta. Siitä seuraava ajatus oli: mistä muusta Suomen voisi tuntea? Ei edes designista näin kauan 1950-luvun Milanon Biennalien ja kaikkien kultamitalien jälkeen. Enkä tarkoita typerehtimistä brändien perään. Se riikinruotsalainen poliitikko oli todennäköisesti oikeassa.

Varmaan pitää sitten vain kysyä miksi hallitus väenväkisin tahtoo tyhmistää koko kansan. Se kuulostaa omituiselta. Jos hallitus ajattelee että tyhmää kansaa on helppo ohjata, niin ei se ihan niinkään ole, jos se kansa on vailla työtä, oli sitten tyhmä tai viisas.


En ole tainnut oikeastaan ikinä kirjoittaa politiikkaa. En tiedä pitäisikö. Ajan henki on tyly ja ynseä ja tyhmä. 

26.8.16

Sinne ja takaisin


Heinäkuu meni kulkiessa. Takaisin vasta elokuun puolivälissä. Kaupungissa oleminen, siinä välillä, jäi ilman kovin vahvoja muistijälkiä. Pakastimessa on mustikoita. Marjat tuntuvat ja maistuvat. Olin siis kuitenkin enemmän poissa, koska oli siitä hyötyäkin.

Kun tapasin tätini pitkän ajan jälkeen, hänellä oli tapanaan tarkistaa mitä pidän päälläni ja mitä on repussani. Hän hypisteli villatakkia tai lakkia ja kysyi mistä olen ne hyötynyt. Mustikoita ei kyllä niinä aikoina hyödytty, kyllä ne piti itse kerätä.

Keväällä tuntuu, että en ole koskaan metsän peitossa ollutkaan. Siitä lähtee kaipaus. Yksi tuttu tunne siellä tuli heti: tie tuli talvipaikoista sinne, mutta sitä pitkin oli vaikeaa mennä omia jälkiä takaisin. Piti riuhtaista. Suurin asia nyt oli helpotus siitä että kotka on tullut takaisin. Vaikka on niitä ennenkin näkynyt, mutta ei aivan siinä kohdalla.



Kesän alussa joku poliitikko vastusti tietulleja senkin takia, että auto on oltava että pääsee huvilalleen. Se oli rikas vanhempi nainen tietenkin. Varmaan tietää myös että maalta ovat julkiset kulkuvälineet hävinneet lopullisesti, nyt kun myös junaliikennettä on ruvettu lopettamaan.

Loma tuli kalliiksi, kun piti vuokrata auto. Toisaalta pääsin sillä autolla katsomaan ihmisiä, jotka eivät kyenneet itse enää liikkumaan. Ennen kulkivat kylän raitilla ja pysähtyivät kertomaan mitä on tapahtunut sitten edelliskesän, kun jonkun mutkan kautta ovat sukuakin. Pitäjästä muutetaan nyt pois, koska ei nuorille ole työpaikkoja.

Katselin vanhan emännän pään yli pihaa. Liiveri ensin, sitten vähän kauempana kolme vai neljä aittaa. Kun olin pieni, olin aina herättelemässä talon nuorimpia lapsia, että mennäänkö uimaan. Ne tekivät pitkiä päiviä talon töissä, mutta uimakavereiksi ehtivät kyllä. Järvi oli niin matala että rannasta pääsi kahlaten läheiselle saarelle. Kuljetettiin ruuhta mukana ja lähdettiin siitä soutamaan toiselle puolen järveä, jos oli sunnuntai.



Pysähdyin tähän talvikaupunkiin vähäksi aikaa, niin kauaksi että ehdin käydä barokkimusiikkikonsertissa Isonkyrön vanhassa kirkossa. Sielläkin olin ollut paljon pienenä, kun isän serkku asui pappilassa. Sunnuntaisin serkun mies saarnasi siinä kirkossa ja minä katselin kuvia seinillä. Ne olivat pyhimyksiä. Pappilassa olikin sitten kuvitettu legenda-kirja, joissa oli ainakin joitakin pyhimyksiä, mutta en osannut vielä lukea enkä sitten vieläkään tiedä mitä pyhimyksiä ne olivat ja mihinkä vaivoihin ne vaikuttaisivat.

En tiedä kuinka paljon kykenin keskittymään musiikkiin, kun pelkät seinät saivat muistamaan ne ihmiset ja paikat. Säveltäjillä on ehkä aivan samanlaisia muistoja kuin minullakin, mutta sitten ne kertovatkin niistä viulun äänin, ehkä cembalolla? Barokkimusiikkia on ehkä kuultu siinä kirkossa ennenkin, se on rakennettu ilmeisesti 1500-luvulla (ei 1300-luvulla niin kuin tienviitassa lukee). Musiikki on erilainen kieli kuin se millä kerron kulkemisesta isoäidin kylän raitilla 1950-luvun alussa.

Emännän mielestä ympärillä oleva riittää. Ehkä hän ajatteli kotipihaa työnään, osana häntä itseään. Emäntä oli säveltänyt talon sisustuksen, päättänyt mitä puita ja mitä marjapensaita tahtoo siihen liiverin ympärille. Takahuoneessa olivat kangaspuut. Hän oli itse tehnyt ryijyt seinille.

Olen asunut elämäni aikana monissa paikoissa. En ehkä olisi muuttanut koko ajan, jos olisin syntynyt sellaiseen suureen maalaistaloon. Ajattelen eteisen lasista näkyvää ohrapeltoa. Isoäidin ohrasekareikäleipä oli parasta ruokaa mitä tiesin, enkä tiennyt ruuasta juuri mitään niin kuin en vieläkään.



Kuuntelen Paul Hindemithiä. Ulkona paistaa tänä elokuuna harvinainen aurinko. Ajattelen sitä kotkansulkaa jonka löysin mökkitieltä. Kesätalo on mökki sen takia, että se laajenee heti ulko-ovelta metsäksi ja järveksi. Maisema ei ole kenenkään tekemä, se tiedä itsestään eikä kukaan voi väittää omistavansa sitä. Maisema ei ole hetkeäkään yksi eikä sama.

Tiedän kyllä että kulttuuri on tarkoittanut maanviljelystä. Yksi syy ihmisten metsässä olemiseen on raivata puita pois ja tasoittaa metsän pohja pellon pohjaksi. Kun asuin mökissä kesät kaiket, niin opin tuntemaan kivet ja puut, osasin kulkea polkuja pitkin, tiesin mustikkapaikat. En ole löytänyt enää niitä polkuja. Sen sijaan syvemmällä metsässä on hirveitä raiskioita, ei enää pääse kulkemaan. Metsä ei ole enää entisensä, ei sama marjametsä niin kuin aivan vähän aikaa sitten. Aika on kyllä yhä suhteellisempi käsite. Mutta kylällä eivät kaikki talot ole enää asuttujakaan ja eläintenkin koti on tuhoutunut.

Musiikki on sillä tavalla hyvä, että se tuo olemiseen voimaa. Kaupungissa voimaa on yritettävä saada jostain muusta kuin tuulesta metsän latvuksissa ja äkkiä pihalla läpi ruumiin puhaltavasta kylmyydestä. En ole syksyä, talvea enkä kevättä siellä. Musiikki astuu sen sijaan. Viulun ja alttoviulun duetto on juuri nyt tavattoman kaunis.

Viulua soittaa jo nuorena paljon kuuntelemani David Oistrah ja alttoviulua Igor Boguslavsky, orkesteri on Neuvostoliiton radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Gennady Rozdestvensky (nimet englantilaisittain) ja Paul Hindemithin konsertot on taltioitu 1962, 1967 ja 1970. Säveltäjästä sanotaan hienosti: ”Hindemith was the ’fiddler’ among 20th century composers.”. Olen samaa mieltä. Niin oli kyllä Oistrahkin. Ja vaikka en muista nyt Boguslavskyn nimeä, olen aika varmasti kuullut häntä silloin pienenä. Copyright on ilmoitettu Melodialle vuosina 1962, -68, -70, mutta levymerkki on BMG (saksalainen levy-yhtiö, jonka omistaa Bertelsmann, omistussuhteet ja -vaiheet erittäin monimutkaiset, googlaamalla löytää jotain) , RCA Classics. Tämän CD-levyn ilmestymisvuosi näyttää olleen 1996.

Alkuperäistä Melodian tuottamaa LP-levyä (?) ei ollut lapsuuskotonani. Aika varmasti olen hankkinut/saanut lahjaksi levyn Oistrahin vuoksi, ah, onneksi toinen kotimme ihminen muisti kuka lahjan antoi. Oistrahin soiton olen vuosikymmenten myötä oppinut tunnistamaan. Tässä levyssä hämmästyttää nopea tempo, Oistrah ei juuri pääse unelmoimaan viulullaan.

Olen joka tapauksessa utelias levyn suhteen. Hindemith kuulostaa kunnianhimoisen modernilta neuvostomusiikin julkaisuksi. Ehkä taltiointi oli tehty sitten kolmeen kertaan? Ehkä levytyksestä on keskusteltu kiivaasti?


16.8.16

Uskallus uupuu


Kuljen rapistuvin jaloin niin paljon kuin kestän. Kestokyky riippuu kivun määrästä. Agatha Christie sanoi mökillä olevan elämänkertakirjan mukaan, että suuri osa vanhoista sukulaisista oli jaloistaan huono. Hän oli pienenä ihmetellyt sitä, kuvaus hänestä itsestään lapsena oli melkein samaa kuin keveys. Italo Calvino kuvaa tilaa josta itse kukin ehkä muistaa itsensä, tämä käy määritelmästä (mutta oliko Swift pakkomielteinen?):

Magneettiin perustuvaa matkustustapa kehitteli ja täydensi Jonathan Swift saadakseen Laputan lentävän saaren pysymään ilmassa. Lentävän Laputan ilmestyminen näkyviin on hetki, jolloin taianomaisesti tasapainottuvat Swiftin kaksi pakkomiellettä: rationalismin aineeton abstraktio, jota vastaan hän suuntaa satiirinsa, sekä ruumiillisuuden aineellinen paino.” (Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. (Muistio nimeltä Keveys.) Suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1995, tekstissä on painovirhe: p.o. matkustustapaa)

Keveyttä ajattelin metsänpohjan louhikolla kompastellessani. Lapsena opin kivien muodon, jalkapohjat tuntuivat tietävän katsomatta missä olin. Silti jalka upposi aina joskus kivien väliin. Terveet jalat oli helppo saada pienestäkin kolosta ylös, kaivoi vain sammalta irti siitä nilkan ympäriltä. Nyt piti muistaa muistaa kivenlohkareiden muoto. Ei minusta ole painavaa tullut, mutta loukkaantuneet jalat eivät enää taivu niin kuin pitäisi. Ajoittain tuntui siltä että sammal liikahteli tuekseni. Maa keinahteli hitaasti?

Oli se vaihe kesällä kun mustikat kypsyivät seisahtaneessa ilmassa tunneissa. Vai ehkä ihan muutamissa kymmenissä minuuteissa? Väristä tietää milloin mustikka ylitti rajan puoliraa’asta kypsäksi.



Minulla oli aikaa. Linnut seurasivat tarkasti missä kuljin ja katsoivat asiakseen kommentoida koikkelehdintaani. Kyllä kai niillä on huumorintajua niin kuin muillakin eläimillä.

Alkaapäätä auto ajoi päälle neljä vuotta sitten eikä vasen jalkani enää suoristunut. Yritän katsoa sivusilmin kävelenkö kuin ankka, mutta en saa selvää, koska menen näyteikkunan ohi liian nopeasti. Kadulla ei sentään viitsi jäädä ihmisten tukkeeksi niin turhamaisesta syystä.

Uimahallin jumppari kyllä sanoi että pyöräily olisi hyvä. En ole uskaltanut pyörän selkään sen jälkeen kun se auto ajoi päälle. Kävelen ja hurjastelen sitten kick-bikellä. Se on potkulauta. Tässä kaupungissa on juuri sopivia mäkiä laskemista varten. Käsijarru on toistaiseksi toiminut.

Kun näyttelystä kaupungin toiselta laidalta noin puolitoista viikkoa sitten, se tuntui lentämiseltä. Niin kuin silloin kun silmissä vilistivät mökkijärven linnut ja se yksi kissa joka kävi tarkistamassa olemiseni ajoittain. Sielu seuraa kaukana takana, jos on liikekannalla. 



Ihmettelin hiljaisena makaavaa järveä. Iltaisin siinä hyppi paljon kaloja vesimittareiden perässä. Sitä tahtoo kuvitella aikajanan itselleen: kun menin Helsinkiin, niin kissan emäntä paistoi illalliseksi ahvenia. Siellä mökillä olin etsinyt onkea, mutta en löytänyt. Olisi pitänyt etsiä kylältä, eikä siihen ollut aikaa, kun mustikat piti yrittää saada metsästä pois. Tuntui painajaismaiselta ajatuskin seisoskelusta rautakaupassa, enkä edes tiedä onko niissä onkia. Yksi vavan näköinen seisoi mökin nurkassa, bambuvarsi, joka oli surkeasti sekä poikki että halki.

Olisi tahtonut paistaa ahvenia takan hiilloksella niin kuin lapsena. Kun rupesin etsimään Mora-puukkoa, sitäkään ei löytynyt. Mökillä pitää olla aina Mora-puukko, koska sillä voi tehdä suunnilleen kaiken mitä pitää tehdä. En ole kyllä ikinä käyttänyt sitä ruokaveitsenä, mutta hyväksyn senkin käytön jos on kiire. 1950-luvulta lähtien istuin saaren rannassa ongella ja osuin ahvenparveen aika usein. Kalojen suomustukseen ja suolistukseen Mora-puukko oli aivan omiaan ja pysyi jo 5-6-vuotiaan kädessä.

Kissasitterinä, siis sen punaisen kissan, istuin sitten nyt pitkiä iltoja ja yritin kertoa sille miltä paistetut ahvenet maistuvat. Se kissa ei puhu ihmisten kanssa. Mutta kyllä se rupesi hyrräämään, joten ehkä se muistaa miltä ahvenet maistuvat.

Mutta mustikassa kivenlohkareiden päällä keikkuessa tuli juuri niiden ahventen nälkä. Se meni vasta sitten Helsingissä. Se oli sellainen tervetulotoivotus, että sen jälkeen saattoi rauhassa tavata sukuaan, joka on sitten viimenäkemän lisääntynyt, syödä suvun seurassa nyhtökauraa, jonka olemuksesta en oikein päässyt selville.



Aivan loogisesti sitten seuraavaksi menin Emmaan ja tutkin tarkasti Rut Brykin keramiikkaa. Löysin taas muistuman lapsuudesta: kolmiulotteiset kuvat joita välkehtivä lumi loi silmien iloksi ja monojen alla narskui pakkanen. Sitten menin Ateneumiin katsomaan New Yorkin ihmisten kuvaaja Alice Neel’iä ja muistin tasa-arvomielenosoitukset ja rauhanmarssit.

Päädyin merkitsemään nämä taiteilijat yhtäläisyysmerkeillä, vaikka pinnalta katsoen mitään yhteistä ei ollut. Luin kuvista yhteistä ajankuvaa joitakin vuosikymmeniä sitten. Siinä voi olla ajan henkeäkin, vaikka nimitys tuntuu juhlalliselta.

Suvun jäsenet menivät kuka minnekin. Kaikilla on omia asioitaan ja niiden hoitamisessa huolta. Pieni pysähdys kaiken keskellä. Sellaista voi vielä olla.



27.7.16

Sillä välin toisaalla

14.7. Ihmettelen Agatha Christien tapaa käsitellä maansa imperialismia. Profiilisarjan omaelämänkertaopus on tietenkin säätyläisen tarinaa. Ensimmäiseksi puhutaan Irakista, englantilaiset kaivoivat raunioita. Näin hiljakkoin televisiodokumentin, jossa haastateltiin englantilaista haamukirjailijaa. Hän mainitsi jotain Agatha Christien kirjurina toimimisesta. Dame Agatha oli 75-vuotias kirjoittaessaan. Ei ole väliä sillä dokumentillakaan, koska jos copyright on Agatha Christiellä niin se siitä.

Irakin Nimrud. Vuosi oli 1950 ja omaelämänkerta päättyy vuoteen 1975. Christie kyllä julkaisi kirjoja senkin jälkeen. Täällä mökillä on Christien dekkareita lähinnä 1950-luvulta, myöhemmin olen ostanut sinne joitakin englanniksi myös. Tätä elämänkertaa lukiessa joudun kyllästymään monta kertaa. Mutta toisaalta en juuri koskaan ole lukenut kenenkään elämänkertoja. Pitää tutustua.



15.7. Pilvet alkavat kokoontua. Auto seisoo tuossa tyhjän panttina. Ei ole asiaa minnekään.

Kun äsken kuuntelin radiota, kuvittelin että kissa yrittää sisälle. Raapii ovea. Tiesin ettei se voi olla Lidia, mutta entä jos Rudi olisikin jotenkin ihmeellisesti kuitenkin hengissä. Meiltä on hävinnyt maalla asuessa monta kissaa jäljettömiin. Kissat tahtovat kuolla yksin.

Kurjen ääni illalla on toisesta todellisuudesta. Kurki kuulostaa viestintuojalta. Ei siinä ole yliluonnollisuutta, kunhan ovat toista lajia, paljon ihmistä vanhempaa. Korpitkin oppivat ymmärtämään ihmispuhetta.

Tulin tänne keskelle kaikkea mökille, koska tiedän että se on voimakeskus. Siinäkään ei ole mitään yliluonnollista, koska täytyy vain koko ajan tehdä työtä ylipäänsä pysyäkseen hengissä. Puita on, mutta ne eivät läheskään koko ajan onnistu olemaan oikeankokoisia. Saha ja kirves toimivat ja selkä. Pitkästä aikaa kirjoitan muistikirjaan. Lyijytäytekynä ei toimi, kuulakärkikynästä leviää muste käsiin. Sormiin sattuu kun pitää kirjoittaa pitkiä pätkiä, niska ärtyy.

Oleminen pienessä paikassa tuntuu hyvältä. Kaikki on täysin järkeenkäyvää ja työt järjestyvät oikein koska niiden on järjestyttävä. Ei tarvitse antaa ukaaseja itselleen. Miksi isommassa paikassa on aina kiire?

Kohta sataa. Sain laiturilta pyykkiä kuivumaan koivikkoon. Kuivumista voi toivoa. Nyt pitää kantaa vedet ja sytyttää pataan tuli illalla. Niin saa pestyksi astiat ja vesi säilyy lämpimänä aamuun asti.



16.7. Sade alkoi kuuden aikoihin eilen illalla ja päättyi äsken noin kymmeneltä. Nyt on aamu. Laiturin luulin jo seilanneen pois, mutta eipäs vain. Vesi ei noussut järvessä juuri yhtään.

Illalla oli pimeää ja pimeys jatkuu. Aurinkopaneelista tuleva virta saa lampun heikosti ruskistumaan. Aamiaisen jälkeen kynttilät valoksi. On kohtuullisen kylmä, takassa on tuli. Nizzan terroristihyökkäys, radiossa kuuluu hälytys. Muistan joskus ajatelleeni että tämä on ainut mitä minulla olisi tarjota etiopialaisille, jotka muuttivat joskus ehkä 1970-80-luvulla Eurooppaan. Ei minulla edelleenkään ole mitään muuta.

Kuuntelen eurooppalaista konserttia radiosta, Mozartia. Täällä ei konsertteja peruta vaikka Isis tappaisi ihmisiä kuinka paljon tahansa. Musiikki muistuttaa meistä. Kulttuuri on sivilisaatioiden paras osa. Aseet ovat niiden pimeä puoli.

Illalla on vesihöyryä kaikkialla. Kun ajattelin mennä katsomaan niemennokkaan, joku lintu varoitti. Peräännyin. Enemmän tämä on lintujen paikka kuin minun.

Myöhemmin illalla kissa tuli auton luota ja juoksi luokseni kun kutsuin. Se oli punainen eurooppalainen, narttukissa, puski ja halusi silityksiä. Sanoin että en voi ottaa sitä luokseni. Menin sisälle hakemaan sille kermaa, mutta se oli hävinnyt.

Nyt tiedän olevani vahdittu. Olin kuullut oikein, kissa oli kolistellut verannalla. Niillä on pehmeät tassut, mutta ne onnistuvat aina pudottamaan ämpärin kannen tai jotain. Tämäkin oli tahtonut yöllä selvästi sisään.



17.7. Tuuli puhalsi pilvet pois.

Tulin takaperin mustikkametsästä. Olo on puolikuollut. Hyttyset ovat paarmojen kokoisia ja paarmat pikkulintujen, suunnilleen. Viisveisaavat myrkyistä. Polvet naukuivat koko ajan. Juon teetä ja perehdyn säätyläiselämään vuoskymmenten takaisessa Englannissa. Agatha Christie aateloitiin jossain vaiheessa. Siitä Dame Agatha kirjoitti että kuningatar tuntui aivan tavalliselta vanhemmalta naiselta.

Christie kokeilee elämänfilosofiaakin (suomennos on Antti Nuuttilan):
Elämänaikainen intohimoinen rakkaus on niin suuri etuoikeus, että sen hintana koetun kärsimyksen määrä menettää merkityksensä.” Suomalainen sanoisi: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Melkein vastarannalla on tuntematon iso tumma lintu. Se tuntuu ajelehtivan pohjoistuulessa. Kun tulin laiturille se lähti kohti rantaa. Tietysti lintukiikarit jäivät kaupunkiin.

18.7. Aamulla kokomusta pieni lintu hyppi ison ikkunan editse. Se ei kyllä ollut kottarainen, sillä olisi kuvioita kyljissä. Mustarastaat eivät enää laula, joten arvoitukseksi jää tämäkin.



22.7. Heräsin aamulla siihen, että puhelimeen tuli viesti. Mutta en kuullut sitä. Viesti menee läpi vaurioituneen korvan simpukan ja vasaran ja alasimen, mutta vaikka en kuule, aivot tietävät kuitenkin että jotain kuuluu. Kuulovammaisen arkea.

Aurinkopaneeleja tulevat tutkimaan. Yritin ehtiä syödä, mutta sitten tuli jo toinen viesti: eivät löydä paikkaa. Menin mökkitietä kylätielle. Siinä ennen risteystä lojui suuri musta sulka.

Heilutin sulkaa sähkömiehille. Sanoivat että kotkansulka. Se oli tullut sinne aivan äskettäin. Vanhempi asentaja näytti kartasta että tuossa kolmen kilometrin päässä oli kotka vienyt koiran. Sydän löi tyhjää. Että ei se kissa nyt ollut joutunut kotkan ruuaksi?

Kotkaa ne vastarannan metsäkyyhkyt pelästyivät, eivät kurkia. Se ääni oli ollut erilainen. Kurjet toitottavat uutisia. Kotkan ei tarvitse kuin pelotella pienemmät linnut lentoon, sillä on äksympi ääni. En usko että kotka hyökkää kurkien kimppuun. Vai hyökkääkö?

Euroopassa ihmiset tappavat toisiaan. Minun ei kai tarvitse peilata ihmisiä näihin eläimiin. Niillä ei ole mitään hölmöjä ideologioita. Sen sijaan ehkä ne tietävät mitä on valta?



(Apropos, koti. Ennen lähtöäni omaan maisemaani – joka ei tietenkään ole minun, vaikka ihmisten kesken kaikki pitääkin omistaa – vietin kuukauden verran yhden kirjan kanssa miettien kaikenlaista. Kirjoitin siitä täällä.)












7.7.16

Topeliaaninen maisema


Yhteiskoulun kevätjuhlan päätöslaulu oli aina Mä oksalla ylimmällä, enkä koskaan tiennyt missä näköalatornissa Topelius oli maisemaa katsonut, Haralanharjulla vai Keisarinharjulla. Kävin pikkulikkana katsomassa Kirkkoharjun ja Haralanharjun näköalatornista maisemia, yleensä tuuli hirveästi ja se huojutti Haralanharjun tornia ja kiipeäminen pelotti. Topeliuksen visiitistä kirjoitettiin hiljakkoin jossain, mutta nimet ehtivät jo mennä sekaisin päässäni. Ah vanhuus!

Kaikkialla oli niin paljon vettä ja järven selkiä ja lahtia, niin että en erottanut niitä toisistaan. Olin katsomassa näytelmää Längelmäveden rannalla, varmistin asian kysymällä. Oli sadekuuroinen päivä. Kun esitys alkoi, sade yltyi mutta yhteistyökykyisesti loppui pian. Näyttelijöiden ääni kantoi.

Minulla oli hinku mennä nimenomaan Kangasalle ja näkemään nimenomaan harrastajateatteria. Lapsena ja nuorena olin aina poissa kesät, mökillä, enkä onnistunut näkemään kuin yhden kesäteatteriesityksen, eikä sekään ollut harrastajien esittämä: Pyynikin kesäteatterin Tuntematon sotilas. Se esitys oli erityinen.

Silloin väliajan jälkeen yleisö pääsi istumaan penkkeihinsä uudestaan, kun aivan tyhjästä ilmestyi hirvittävä ukkonen suoraan päälle. Näyttämölle oli juuri ajettu tankki. Esitys oli muistaakseni vuonna 1960. Aamulehdessä oli sitten ison männyn kuva rojahtaneena katsomoon. Katsomo tyhjeni ennätysmäisen nopeasti. Balkanilta oli tullut harvinaisen voimakas ukkosrintama juuri vastarintaa kohtaamatta Suomen päälle. Se oli ehtinyt kurittaa puolta Eurooppaa.

Kangasalan Ramppi-teatteri on harrastajateatteri. Näyttelijöitä oli paljon, peräti parikymmentä, joten ohjaaja Ahti Jokisella on ollut aivan varmasti tarpeeksi työtä. Se näkyi että näyttelijät eivät olleet harrastelijoita vaan harrastajia. Harrastelija on väheksyvä haukkumanimi. Harrastajat puolestaan tekevät työtään omalla vapaa-ajallaan ja omasta halustaan, niin että sitä on kiinnostavaa katsoa ja jos ei ollenkaan hauskaa, niin ei ole käsittänyt kaikkea näkemäänsä. Ahti Jokisen lisäksi ammattilaisia oli muitakin, esimerkiksi Ari Numminen koreografina. Ari oli joskus Vaasan lääni-vainaan läänintaiteilijana ja puhui kaikkialla kaikille siitä, että poikienkin pitää päästä tanssimaan.

Kangasalan yhteiskoulun kasvatti Aulis Aarnio kirjoitti näytelmän. Mutta en esitä siitä arviota, en myöskään esityksestä, koska en ole puolueeton. Tahdon teatterin jatkavan, jo pelkästään upean paikan vuoksi. Tapasin kyllä kesän ensimmäisen hyttysen eikä tapaaminen ollut ystävällismielinen.

Yhdessä


Katselin katsojia. Heitä oli kaikenikäisiä, minusta aika paljon, kun ilmat olivat epävarmat ja illan kylmyys puraisi esityksen loppupuolella.

Muistin kirjailijan hyvin. Hän kävi tiivistä keskustelua isäni kanssa aina silloin tällöin kotimme keittiössä. Me lapset kuunneltiin, mutta todennäköisesti kyllästyttiin siinä vaiheessa kun isä mainitsi filosofi Immanuel Kantin viidennen kerran. Oli kysymys oikeudesta ja moraalista. Olin 10-vuotias, ihan lapsi vielä. Ja sisarukset tahtoivat minun lukevan heille viimeisintä Aku Ankkaa.

Näytelmä kertoo Ilmonien perheestä, tai mitä perheestä tiedetään ja mitä voi arvata. Heitä olivat: Hjalmar Ilmoni, piirilääkäri; Fanny Ilmoni, kotirouva, aiemmin konserttipianisti; Arne Ilmoni, kirjakauppias, saarnamies; Aino Ilmoni, sairaanhoitaja; Einar Ilmoni, taidemaalari; Helmi Ilmoni, ylioppilas. Heidän talonsa oli vastapäätä yhteiskoulua. Kun kävin keskikoulua ja lukiota, Arne Ilmoni oli vielä elossa. Ei häntä usein näkynyt.

Käsiohjelmassa lukee: Kaikki aineellinen ympärillä luhistui, vain henki säilytti ylpeytensä. Ylpeys omasta kulttuuritaustasta ei nujertunut. Tajusin näytelmän ajankohtaisuuden. Kaikkialla kulttuuria ja sen elinmahdollisuuksia ahdistetaan eivätkä ihmiset pääse edes opiskelemaan enää, ainakaan humanistisia aineita. Ehkä kulttuuritahto ei ikinä Suomeen edes juurtunut? Ehkä se on aina ollut elossa vain juhlapuheissa? Tuon yhden perheen häviö ei ole varmaankaan ainutlaatuinen.

Kun Kirkkoharjulta tulee alas, ensin siinä on yhteiskoulu. Sitä vastapäätä asuivat Ilmonit ja vasemmalle mäkeä alas kävellessä näkyi Kangasalan Lepokoti, toinen merkittävä perhe joka oli asettunut Kangasalle. Adlerit tulivat alun perin Saksasta ja Ilmonit jostain päin Etelä-Suomea. Ilmonien ja Adlerien aika alkoi suunnilleen samoihin aikoihin 1900-luvun alkupuolella. Kumpaakin porukkaa on myös näytelmässä.

Yksin


Oikeassa elämässä Arne Ilmoni oli joskus vihainen lapsille. Erityisesti ei saanut poimia sinivuokkoja. Edellinen erakko, 1940-luvulla kuollut Einar, oli puolestaan saanut myydyksi taulujaan aina välillä. Hätkähdin kun näin nimen yhden taulun alla Ateneumissa. Kukaan lapsista ei oikein selvinnyt elämässään, aina oli hankauksia. Jostain syystä lapset tuntuivat silloin tahtovan vetäytyä oman kodin suojaan. Suku sammui.

Meitä lapsia oli 1950-luvulla paljon ja kaikkialla. Ilmonin erakko pelotti meitä. Nyt ihmettelin oliko erakolla edes ruokaa. Ehkä ei voi sanoa että sivistynyt perhe sortui sivistyneisyyteensä. Mutta toisaalta Suomen sivistyksen, kasvatuksen ja koulutuksen historia kertoo, että tuhoutuminen ei ollut ainutlaatuinen tapahtuma. Ymmärtämättömyys on vieläkin yleistä, vaikka vaihtoehtokin olisi. Kouluissa pitäisi lisätä historian opetusta, ei vähentää.

Mietin tarinaa Eino Leinon päivän aikaan, muistan kirjaa jonka nimi taisi olla Istuja pitkän illan, Leo Lindstenin kirjoittama, kirja kertoi Eino Leinosta. Leo oli ystäväni, saatettiin istua tunteja keskustelemassa esimerkiksi kirjoittamisesta. Tuli häntä ikävä. Otin kirjahyllystä Eino Leinon suomentaman Jumalaisen näytelmän, Dante Alighieri, mitallisesti. Ilta vaihtui yöksi kun luin.



23.6.16

Luen runoa ja mehiläinen syöksyy ruusun sisään

(Sana)
Älä sanalle mitään sano.
Ole hiljaa vain.
Se korva on vaikenevain
ja sillä on nälkä ja jano
sinut löytää itsesi alta.
Se on etsivä valta.

Älä sanalta mitään ano.
Ei mitään se sano,
se liikkuu vain, kuten liikkuu meissä.
Ja voimattomuutesi jyrkänteissä
se kantaa yli.
Sana, hauras, nostava syli.

(Aaro Hellaakoski: Yön hetkiä, 3 (Sana), kokoelmassa Hiljaisuus, WSOY 1949)