1.12.16

La grande cinema


Hiljattain kuuntelemassani Ylen Kultakuumeessa ilmoitettiin että kulttuuriministeri on perustanut työryhmän uudistamaan kulttuuriavustuksia, siis valtionapuja, joita saavat esimerkiksi teatterit ja orkesterit. Haastateltiin puheenjohtaja Jaakko Kuusistoa, joka sanoi haluavansa vaikuttaa kulttuurin tulevaisuuteen. Rahaa ei kuitenkaan ole yhtään enempää. Kaupassa tänään tapaamani ihminen sanoi ihan samaa: Guggenheim kaatui, mutta valtio tuskin antaa sitä yli miljoonan markan rahaa köyhille taiteilijoille.

Guggenheim ei ollut kulttuurihanke. Olen kävellyt Helsingin rannoilla ja katsellut kaupunkia usein Suomenlinnasta. En pitänyt ajatuksesta, että niin massiivinen rakennus tuhoaa kaupungin uusklassisen fasadin.

Olen toipumassa Teeman elokuvafestareista (23.-27.11), jotka taisivat olla viidennet. Toivottavasti eivät viimeiset. Teema ja Fem yhdistetään, jolloin kumpikin kanava joutuu menettämään varmaan yhtä paljon. Leikkaus on epäreilu, sillä ei Fem ole pelkästään suomenruotsalainen kanava, vaan on siellä myös kulttuuria. Ehkä Ylen johtokunta on päättänyt että suomenruotsalaisia ja kulttuuria harrastavia ihmisiä on yhtä paljon ja ne ovat eri ihmisiä? Tämän sanottuani vaivun syviin ja synkkiin mietteisiin.

Jaakko Kuusisto on hyvä tyyppi enkä käsitä miksi hän halusi vaikuttaa tilanteessa jossa määrärahoja ei tule yhtään enempää tai ne vähenevät. Ohjelmassa sanottiin että nykysirkus esimerkiksi on ollut olemassa Suomessa jo ainakin 10 vuotta ja se on ajat sitten hyväksytty kulttuuriministeriön listoille, mutta ei ole saanut avustuksia. Tuskin viulisti Kuusisto kuuntelee ainoastaan muusikoita. Kaikki joutuvat katsomaan kaikkea, vaikka työryhmä on varmaan aika iso. Kulttuurijoukko on tässä maassa iso. Meillä on huono hallitus, joka olisi vain iloinen riitelevästä työryhmästä. Silloin kukaan ei kiinnittäisi huomiota hallitukseen.

Yle puolestaan on suomalaisten katsojien ja kuuntelijoiden radio (ja TV). Sen tehtävänä on antaa aineksia maailmankuvan rakentamiseen. Sitä elokuvafestari totisesti teki. Se toi silmille ja korville huiman annoksen aineksia. Teema on selvästi myös kulttuurityöntekijöiden kanava. Sen verran hienosti harkittu oli tämänkin festarin ohjelma.

Henkilökohtaisena syynä television ääressä istumiselle oli sama kuin tolkuttomalla lukemisella ja kirjoittamisellakin: saada polvet ja selkä ja nivelet unohtamaan tulehduksensa muihin maailmoihin heittäytymällä. Tämä ei ole pakenemista. Matalapaine syöksyi Suomen päälle, satoi ja myrskysi. Tuli lumituisku. Myrskyn keskelle piti tietysti mennä, mutta lumi kinostui niin nopeasti teille, että kinoksiin mennä humahti sisään ja oikea nilkka jäi alle. Nilkkaan kylmä kääre ja elokuvia katsomaan.



Elokuvia oli paljon ja katsoin niitä yhtä soittoa tuntikausia joka päivä keskiviikosta lähtien. Unet lisäsivät leffojen vaikutusta ja päinvastoin. Mutta kysymys on todellisuuden näkemisestä. Valitettavasti kaikkea en pystynyt näkemään, koska välillä piti syödä ja tiskata astiat ja puhua kissan kanssa.

Katsominen (myös esimerkiksi teatterin tai kuvataidenäyttelyn tai performanssin jne.) ei ole sijaiselämää, vaan sitä että tajuaa kuvavirran ja tarinoiden yhteyden syvyyssuunnassa. Kaikki ihmiset ovat riippuvaisia maanalaisista virroista. Elokuvissa tulevat näkyviin asioiden ja ilmiöiden ytimet tai variaatiot eikä niitä huomaa välttämättä tietoisesti lainkaan, ellei elokuva tuo niitä esille.

Yksi leffoista kertoi klassista musiikkia soittavasta kvartetista. Se on hyvä vertauskuva ihmissuhteista, perheistä esimerkiksi, mutta se on selvä ja suora esitys siitä, mitä kaikkea hellittämätön luova työ vaatii tekijöiltään ja millaisin sitein – siis musiikillisin – ihmiset ovat toisissaan kiinni. Ihmiset ystävystyvät ja alkavat elää yhdessä työtä tekemällä. Leffan käännekohdan musiikki oli Beethovenin 14. jousikvartetto.

Jotkut leffat ovat nähtävillä vielä Areenassa, etsikää ja katsokaa! Kaikkiin ei Yle ole saanut oikeuksia, ehkä sentään Buster Keatoniin! Siinä on verraton mykkäleffan yksittäiskunkku. On totta kai myös Chaplin, mutta Keaton vakaine kasvoineen on silti erityistapaus. Ensimmäisessä Keatonissa näyttelijä muuntautui apinaksi. Ja hän oli todella hyvä! Apina-Busteria käytettiin Teeman festareiden mainoksena.

Taisi olla keskiviikon leffa La grande bellezza (2013), uusi elokuva Roomasta, vertauskohtana tottakai Fellinin Roomaan. Päähenkilö oli Rooman katuja pitkin kävelevä vähän dekadentti vanhempi herrasmies, joka asui muka vastapäätä Colosseumia. Meillä katsottiin karttaa: ei näkynyt taloa joka olisi ollut niin lähellä Colosseumia. Mutta ei elokuva väittänyt olevansa dokumentti. Mielessäni Fellinin Rooma voitti toistaiseksi.

Sitten oli kaksi hyvin kaunista amerikkalaista elokuvaa: Moonrise Kingdom (2012) ja Koiran sydän (2015). Ensin mainittu oli muistutus siitä, että amerikkalaiset ovat tehneet paljon elokuvia nuorisolle, nuorisosta, tämä oli yksi niistä. Ehkä tapahtumapaikka oli Uusi Englanti, se näytti siltä ainakin. Talot olivat täydellisen kauniita, liioitellun söpöjä: semmoisessa ympäristössä syntyy tasapäisyyttä, poikkeavat ajetaan tiehensä. Olen kuullut että monissa amerikkalaisissa kouluissa, varsinkin yksityiskouluissa, lapset saavat opiskella muun muassa teatteria.

Tulin sanoneeksi elokuvaa lastenleffaksi, perheen toinen ihminen kysyi että oliko se. Kyllä kai kaikenikäisille pitää saada tarinoita joita kaikenikäiset voivat katsoa yhdessä. Perheissä on kasvukipuja, aina.

Toinen jenkkileffa oli myös eräänlainen urheuden kuva. Se on Laurie Andersonin tekemä elokuva koiran viimeisestä vuodesta ja myös puolison, Lou Reedin viimeisistä ajoista. Koira oli rodultaan rottakoira (en tiedä mitä nimitys tarkoittaa), joka pääsi lopussa eutanasian avulla kivuistaan. Lou Reed oli makoilemassa koira vieressään elokuvan loppupuolella. Anderson sanoi alkuvaiheessa elokuvaa että oli jutellut ystävänsä Chris Markerin kanssa elokuvan tekemisestä. Ja Chris Marker oli yksi tämän festarin ohjaajista, yksi maailman parhaita dokumentaristeja. Hän kuoli vuonna 2012. Marker on ehkä elokuvan hienoin esseisti. Vailla aurinkoa-leffan hän aloitti siteeraamalla japanilaista hovinaista Sei Shonagonia, johon olen jostain syystä törmännyt tänä syksynä usein. Shonagon eli Heian-kaudella. Shonagon oli kirjoittanut että tärkeintä ovat asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.



Se voisi olla Teeman elokuvapäivien teema. On pyrittävä siihen, että on keskellä elämää ja tuntee sydämensä sykkivän ja se syke syntyy tietynlaisista asioista. Sellaisia on paljon ja ne vaihtelevat ihmisistä riippuen, mutta kaikilla niitä on.

Mutta Laurie Andersonista kulki ketju Chris Markeriin ja hänestä vielä Sei Shonagoniin ja tulin kokeneeksi kolmen mantereen elämää perinpohjaisesti. Ja kun elokuvissa pääsi näkemään myös millaista on ollut elämä 1920-luvulla (Keaton) ja sitten 1950- ja 80-luvuilla (Marker), sitten vielä uusimmat Moonrise Kingdom ja Laurie Anderson, niin kaiken tämän ajan kipujen ja epävarmuuden keskeltä näkee, ettei ihmisten maailma ole paljon muuttunut. Välillä sydän löi nopeasti, välillä hitaammin, mutta niin ihmisten sydämet lyövät.


22.11.16

Sisällä ja ulkona


Kävin kirjastossa. Sinne on ollut asiaa nyt miltei joka viikko. Tilasin kirjan, joka tuli eilen kaukolainana. Menin kuljeksimaan runohyllyn liepeille ja otin muutaman kirjan.

Kun hylly etenee aakkosjärjestyksessä, niin ensimmäiseksi runokirjaksi osui Jukka Koskelaisen Omegan jälkeen (Sarjoja ja varjoja) Tammi 2013, seuraavaksi osui Kai Niemisen Alan oppia, Tammi 2010 ja vielä Rainer Maria Rilken Duinon elegiat, suom. Aila Meriluoto, WSOY 1974. Kun kävelen hyllyjen välissä, seuraan sormeani. Kun se pysähtyy (siis kun pysähdyn) otan kirjan siitä kohdasta mihin pysähdyn. Sormella on oma elämänsä, oletan.

Valitsemisjärjestelmäni on aukoton ja pätevä. Runoja lukiessa on oltava niin täysi vapaus kuin mahdollista. Mahdollisesti pysähdyn omia aikojani kun pääni on silmien avulla päätynyt omanlaiseensa runolistaan, mutta toisaalta: kirjastossa on aina kävijöitä, myös runohyllyn tietämillä joutuu joskus väistämään lastenrattaita, joten lähinnä täytyy katsoa eteensä. Kenen kirja oli nimeltään Sattuma vai välttämättömyys? Se ei ollut runoutta.

En ehdi nähdä kirjailijoiden tai kirjojen nimiä. Usein lukiessani runoarvosteluja huomaan arvostelijan mainitsevan jollain arvottavalla tavalla myös kustantajan. Olen itse aikoja sitten pudonnut kustannusmaailman tietämisestä pois. Ajattelen kuitenkin olevani tietoinen siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

Yöllä olin ollut uneton. Silloin tiedän tarvitsevani runoja. En väitä että ne ovat lääke, siis tuota kulttuuriministerin vaalimaa taiteen tervehdyttävää vaikutusta. Unettomuus ei myöskään tunnu erityisemmin sairaudelta. On kivaa olla tajuissaan joskus myös keskellä yötäkin. Kissa tuli viereen ja kuiskin sille runoa:
(MEA CULPA)

rajansa kaikella
  luulisi noin yksinkertaisen opetuksen mahtuvan kalloon
mutta kun se on jo täynnä ja lisää virtaa sisään,
  tuppaavat perusasiat tuon tuostakin unohtumaan,
tuon tuostakin

mikä johtuu siitä, että pääni on täysi
   mikä johtuu siitä että juovun juovuttuani

  mistä johtuu että en usko että rajansa kaikella
      mistä johtuu että perusasiat unohtuvat

ja niin palaan alkuun, tuon tuostakin, havahdun,
ja huomaan, ettei ylitsevuotavaiseen maljaani kaada kukaan muu
kuin minä itse
[R: Ps.23]
(Kai Nieminen)

Kissa rupesi hyrräämään. Innostuin kirjasta ja oli jo aamu kun rupesi nukuttamaan. Kissa oli siirtynyt siinä vaiheessa jonnekin muualle. Se on mustasukkainen: ihmisen ei pitäisi edes kirjan lehteä kääntää, kun hän on vieressä ja hyrisee. Runoilla on semmoinen vaikutus, että kun proosaa lukiessa kissan hyrräys saa luomet painumaan alas, niin runoja lukiessa tajunta kirkastuu. Siinä ei ole mitään pakottavaa. Päätä ei särje eikä luita kolota vaikka taivaalta tulee vettä tai yösumu peittää maan.

Runoissa on se hieno puoli että runoilijat ovat tiivistämisen mestareita. He osaavat tuoda lukijalle juuri senkokoisen annoksen jonka hän voi hotkaista. Ja jos ei ole haukkapala, niin samalla vaivalla lukija voi palata takaisin, katsoa myös edeltävää sivua ja seuraavaa. Runoilija voi osata kirjoittaa kokonaisen maailman yhteen runoon, kun taas prosaisti tarvitsee siihen 300 sivua. On siinä kyllä eroa, sanomisen tavassa, mutta silti.

Sen lisäksi runokirjoilla on omanlaisensa rakenne, dramaturgia. Tuntuu mahdottomalta sellainen ajatuskin, että runoja lukisi saadakseen niiden kritiikistä ne vaivaiset pennoset. Tai vaikka saisi enemmänkin rahaa. Runoja ja rahaa ei jotenkin vain ole mahdollista liittää yhteen ainakaan minun päässäni. Välillä kyllä tuntuu mahdottomalta että miten se runoilija sitten tulee toimeen, käy sääliksi. Tämä tämmöinen moderni ja hirveän kallis elämä ei tunnu todelliselta kun lukee runoja öisin.



Kai Nieminen oli viime vuonna vaasalaisilla LittFesteillä. Tulin sinne melkein suoraan junalta kun olin ollut Helsingissä kuukauden. Niemisestä tuli minun mielessäni runoillan kuningas heti. Se voi johtua tästä ajankohdasta: haikuja ja tankoja tekee mieli lukea syksyisin. Se on akvarelliaikaa ja Japani tulee mieleen myös maisemista. Sumu ja tihkusade ja jatkuva hämärä.

Sitä paitsi Nieminen on suomentanut japanilaista runoutta vaikka kuinka paljon. Hän osaa kirjoittaa omia runoja käännöstöidensä ohella. Ehkä erilaiset kirjoittajan työt keskustelevat keskenään, auttavat kirjoittamisessa.

Niemisellä oli mukanaan sellisti, joka soitti Bachia. Tänä vuonna hän ei ehkä tule. Silloin oli kotiinpaluun aika ja hänkin on asunut täällä.

Kadut kastuvat tihkusta ja huomenna sataa lisää. Nieminen ylistää kaikkia vuodenaikoja. Olen aivan samaa mieltä. Jos aurinko vielä tuosta alkaa joskus paistaa, niin elämä tuntuu ehdottomasti täydelliseltä.

Tuo sitaatin hakasulkeissa oleva viite tarkoittaa että teksti on Raamatusta. Tässä tapauksessa psalmeista, luulen että kyse on tuosta pääasiasta: ylitsevuotavainen malja. Kirjan lopussa ovat sitten selitykset ja tekstit, mihin viitattiin.



Hämärässä on hyvä kulkea kävelemässä. Parvekkeelta arvaa tuulisuuden, pilvien suunnasta sateen. Viikonloppuna lauhtui aivan kokonaan ja tuuli kääntyi etelään päin. Ilmasto on jo muuttunut. Vuodenajat ovat siirtyneet paikaltaan.

Kurkku on ollut iltaisin karhea. Se menee ohi kun kaivaudun taas johonkin kirjaan. Minulla on lukupeittona Amerikan kävijän, isoisäni, viltti. Sen viltin hän sai talvisodassa, kun kävi sotimassa. Hän vei viltin mukanaan Amerikkaan ja kun hän tuli pois sieltä lopullisesti, viltti päätyi minulle.

Se on hyvä viltti. Tuuli on yltymässä, kattopelti kolisee jo vähän. Kissa on nukkumassa sen viltin päällä. Kissoilla ei ole koskaan liian lämmin. Pitää pestä astiat, sitten luen oppimisen ylistyksen loppuun asti.


15.11.16

Muissa maailmoissa

Minulla, varmaan monilla muillakin, on ollut syytä kääntää katse pois ja yrittää olla niin kuin en olisikaan. Blogeja lukiessa tulee nähneeksi paljon herkullisia lukusuosituksia. Niitä on minulla lipuissa ja lapuissa tietokoneen ympärillä. Jos niitä kaikkia noudattaisi, pää todennäköisesti hajoaisi. Eikä elinaika enää riitä kaiken lukemiseen. Ei ole koskaan riittänyt.

Syksy on nykyään hyvin kokonaisvaltainen suoritus minulle. Kun on korkeapaine, pitää kirjoittaa, koska luita ei kolota niin pirullisesti kuin sateella. Silloin voin lukea yöt ja päivät. Löysin yhden suositellun kirjan hyllystäni ja rupesin lukemaan. Se on Juri Olešan Kateus (venäjäksi 1927 aikakauslehdissä, myöhemmin kirjana). Siitä on juttua Anita Konkan Sanat-blogissa, samoin Hyönteisdokumentti-blogissa (hdcanis). Jostain syystä en saa linkitetyksi juuri oikeita postauksia. Selatkaa, lukijat!

Kirja on ollut kirjahyllyssäni kauan, kirjan paperi alkaa selvästi ruskistua reunoiltaan, joten olen aivan ilmeisesti joko saanut kirjan lahjaksi tai tuhlannut siihen vähiä rahojani opiskeluaikana varmaan kirjan ilmestymisvuonna 1967, jolloin opiskelin Tampereen yliopistossa ensimmäistä kertaa.



En muista kirjasta yhtään mitään, joten en ole ehkä arvostellut kirjaa, mutta voi se olla silti lehdestä saatu arvostelijankappale. En ehkä ollut kirjasta innostunut. Nyt vaikutuin suosituksista ja varsinkin Olešan kirjan alkupuheesta, jonka on laatinut Oscar Parland. Parland tuli sitten myöhemmin tutuksi kirjastaan Tieto ja eläytyminen. Esseitä ja muistelmia (WSOY 1991). Miten on mahdollista että en ymmärtänyt Parlandin asemaa eräänlaisena kulttuurilähettiläänä, eri kulttuurien kulminaatiokohdassa? Olen ollut ehkä liian nuori ymmärtämään muualta tullutta puhetta, niin kuin tätä alkupuhetta:

30-luvun puolivälissä Oleša vaikeni aivan odottamatta. Kun käydessäni Neuvostoliitossa vuonna 1949 johdatin keskustelun Olešaan, ne kirjailijat joiden puoleen käännyin sanoutuivat jokseenkin selvästi irti hänestä. Kerrottiin että hän edelleen asui Moskovassa mutta oli täysin unohdettu tekijä. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen hänet jossain määrin palautettiin arvoonsa. Vuonna 1956 ilmestyi (150 000 kappaleen painoksena) valikoima hänen teoksiaan, ja siihen kuuluivat ’Kateus’, ’Kolme paksukaista’ sekä novellikokoelma ’Kirsikankivi’.

Kun kaivoin Parlandin essee- ja muistelmateoksen esiin, tajusin että hän on syntynyt Kiovassa, joten venäjäntaito tulee sieltä. Sitten hänen perheensä on tietenkin asunut Karjalan Kannaksella ja Parland on vasta myöhemmin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan suomea. Kannas on tarinoiden mukaan ollut hyvin kosmopoliittinen paikka. Parland kirjoitti kolme romaania: Muuttumisia (1945/1966), Lumottu tie (1955/1962) ja Härän vuodet (1962/1963), suluissa ruotsiksi julkaistu vuosi ensin ja sitten suomennos. Hän myös sai kolmasti valtionpalkinnon. Muistelmissaan Parland kertoo innostuneensa Olešan Kateus-romaanista vuonna 1932. Hän yritti ruveta kääntämään sitä (varmaan ruotsiksi), mutta yritys jäi sitten kesken. On hän ainakin tuntenut alkupuheensa aiheen.

Olešalla oli huono onni: hän joutui Neuvostoliiton sensuurin hampaisiin, koska hän oli aloittanut kirjailijanuransa ennen kuin sosialistisesta realismista tuli dogmi. Ei hän ollut ainut kirjailija, joka joutui epäsuosioon. Nyt tuntuu ihmeelliseltä senaikaisen kulttuuripolitiikan herkkänahkaisuus, mutta varmaan se johtuu siitä, että byrokraatit aina ja kaikkialla ovat kaikenlaista vapautta vastaan. Sellainen uhkaa järjestystä.

Oleša on aikamoinen fantastikko, mutta senlisäksi hän on humoristi, ja kirjoittaa paikoin absurdia tekstiä – ja teksti vetää mukaansa. Teksti on vähän kuin elokuvakäsikirjoitusta, kohtaukset kulkevat kuvina eri paikoissa. Kirjailija osaa luoda paikan tunnun. Hän rakentaa eräänlaista maagista teatteria esimerkiksi kun salaperäinen Ofelia-kone päätyy näyttämölle suhisemaan samalla kun baletin primadonnat ottavat ensimmäisiä askeleitaan. Tajusin jo lukiessani kirjaa, että se on luettava uudestaan, yksityiskohdat ovat runsaita.

Kirjailija muistuttaa tietenkin Gogolia ja Bulgakovia, mutta yhtä lailla Daniil Harmsia. Oleša on kuin onkin tehnyt näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Päädyin lukemaan kirjaa niin, että Parlandin alkupuhetta piti vilkaista aina välillä, sitten lukea pätkiä hänen muistelmakirjaansa ja sitten palata itse Olešan tekstiin.




Vuonna 1967 suomentamiseen on varmasti annettu enemmän aikaa kuin nyt. Sen lisäksi muistan Esa Adrianin hyvänä suomentajana, muissakin kuin tämän kirjan suomennoksessa. Ainakin kirjassa on fantastisen paljon kaunista kuvastoa, joka auttaa lukemisessa joka rivillä:

Keskellä kaupunkia, jollakin syrjäkadulla saattaa kohota rehevä romanttinen aita. Me kuljimme aidan viertä.
Lintu välkehti oksalla, nytkähti ja visersi, jotenkin se muistutti hiustenleikkuria. Minä joka astelin jäljessä onnistuin näkemään vain ensimmäisen vaiheen, hänen kasvojensa puolikuun. Hän hymyili.

Tämän lukiessani ähkäisin että eikö kirjailija mitenkään voi selittää linnun välkehtimistä ja rehevänromanttista aitaa? Sitten rentouduin. Mikä hätä minulla on, aikaa on vaikka loppuelämä mielikuvitella sitä aitaa. Lintujakin sentään vielä on.

Kesällä kuuntelin mökillä todennäköisesti lihavaa varista. Kun se kielsi minua menemästä niemennokkaan, niin ei se puhunut staccatona niin kuin kaupungin varikset, jotka kaiken lisäksi vielä rääkyvät vaatimuksiaan, mitkä nyt kulloinkin ovat asiana. Maalla varis puhui suunnilleen kuin Leonard Cohen (r.i.p.), antoi intonaatiolle aikaa ja oli varmasti tyytyväinen siihen, että käännyin ympäri. Maalla on varaa kähistä. Hiljaisessa ympäristössä varis sai puheelleen syvän merkityksen.

On se voinut olla myös korppi. Se tuli mieleen heti. Korppien kanssa ei kannata ruveta pelleilemään, siinä jää toiseksi. Mutta sitä ihmettelen miten ilmaisuvoimaiselta tuntuu suomi puoli vuosisataa sitten. Linnut voisivat aivan hyvin välkehtiä tämänkin päivän proosassa. Sellainen saisi hereille ja ilahtumaan.







6.11.16

Sodan kauhut


Syksy suunnittelee vaihtuvansa talveen aivan pian. Saa vaihtua. Läpiajokatujen katku ei täältä lopu. Kaupungin läpi on päästävä mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman suurilla autoilla. Mutta voi kuvitella että nopea kävely merenlahden rannalla voisi auttaa heräämään diesel-autojen katkusta. Tottakai kaupungille tekee hyvää rakentaa tiiviisti ja katsoa että parkkipaikkoja on tarpeeksi, koska jokainen asunto sisältää myös auto-nimisen ulokkeen.

Olen kyllä jo kauan ajatellut, että ihmisten ulokkeet ovat todella surkeita esityksiä vanhoista muurien sulkemista herraskartanoista. Muistan nähneeni sellaisia korkeita muureja Välimeren kaupungeissa, ne sulkivat sisäänsä varmasti aivan tavallisiakin ihmisiä. Ihmettelin silti, eivätkö perheet rupea kärsimään klaustrofobiasta. Miksi on sulkeuduttava ylipäänsä? Pelkäävätkö ihmiset jotain?

Ensin voi ajatella että ihmisellä on vararavintoa ihonsa alla, koska ilmat alkavat kylmetä. Sitten ihmisen on välttämättä omistettava asunto, niin että ei tarvitse olla tekemisissä plebeijien kanssa. Seuraavaksi sen ihmisen on hankittava ympärilleen perhe, sitten talo ja viimeksi varmaan tulee muuri. Autot ovat vasta viime vuosisadan kiusa ja häiriötekijä niille ihmisille jotka eivät omista muurin sisällä olevaa onnea. Mutta kyllä ne ovat keskiluokan uloke, joka tuhoaa mennessään ja tullessaan tavallisen autottoman ihmisen hengitysilman. Siinä sivussa kärsivät eläimet ja kasvit.

Kaupungin keskelläkin voi asua ulokkeellisia ihmisiä, mutta heillä on toisaalta se kulkuväline, jolla pääsee nopeasti raikkaan ilman pariin. On mentävä kauemmaksi, että ilmalla olisi nopeasti virkistäviä ominaisuuksia. Pyhäpäivinä näkee miten kauppojen parkkipaikat tyhjentyvät ja on helpompi kulkea. Muutenhan kävelijällä on oltava silmät selässäänkin, koko ajan.




Olen näinä päivinä hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa on presidentin vaalit. Niiltä ei voi välttyä. Minulla on sitä paitsi paha tapa lukea päivän lehti. Tänään sellainen oli digitaalisessa muodossa, piti oleman Aamun lehti. Sellaista otsikkoa ei löytynyt, mutta löytyi Illan lehti. Sitä painaessa, siis hyvissä ajoin ennen kuin kello oli 12, avautui sunnuntain lehti. Siis uusia uutisia ja semmoista.

Luin eilisestä paperilehdestä pitkän jutun Yhdysvaltain presidentinvaaleista. On aika kyllästyttävää lukea galluppeja joka päivä, joten useimmiten en lue, kun niissä on epävarmuusprosentti kuitenkin olemassa ja niillä yritetään kaiken lisäksi vaikuttaa vaaleihin. Tämä juttu kertoi demokraateista pääkaupungissa. Sellainen porukka elää poliittista elämää muulloinkin kuin nyt.

Muistan kun demokraattien presidenttiehdokas oli ulkoministerinä silloin kun Benghazin USA:n lähetystö poltettiin, ehkä arabikevään aikaan. Nyt kuitenkin oma ensimmäinen naispresidenttimme, Tarja Halonen, oli muistuttanut Putinia, että Venäjän armeija pommittaa edelleen yhtä ja samaa Aleppon ikivanhaa kaupunkia. Katsoin jo ajat sitten Uuden testamentin jakeita siitä, kun Paavali oli Aleppon kaupungissa ja kirjoitti kirjeitä matkaltaan, merkitsin ne jakeet ylös ja sitten hukkasin sen lapun. Jokainen etsiköön itse!

Putin oli lehtitietojen mukaan suuttunut. En kyllä usko että hän sen takia hyökkää tänne enkä usko että Suomi kovin pian edes liittyy NATOon, jota taas se toinen amerikkalainen, republikaanikandidaatti, ei hyväksy. Tuskin Amerikan presidentillä on kovin paljon tekemistä Suomen liittymisessä puolustusliittoon, saati sitten pysymisessä ulkopuolella.



Sen tiedän että sodat ovat pahinta mitä voi tapahtua. Sen vuoksi olen katsonut taas Goyan kuvia ja sen vuoksi kaivoin esiin Lawrence Ferlinghettin kirjan A Coney Island of the Mind (New Directions, I painos 1958). Sen ensimmäinen runo kuvaa Francisco Goyan kuvia Sodan kauhuista:

In Goya’s greatest scenes we seem to see
The people of the world
Exactly at the moment when
they first attained the title of
‘suffering humanity’
They writhe upon the page
in a veritable rage
of adversity
Heaped up
groaning with babies and bayonets
under cement skies
in an abstract landscape of blasted trees
bent statues bats wings and beaks
slippery gibbets
cadavers and carnivorous cocks
and all the final hollering monsters
of the
‘imagination of disaster’
they are so bloody real
it is as if they really still existed

And they do

Only the landscape is changed

They still are ranged along the roads
plagued by legionaires
false windmills and demented roosters

They are the same people
only further from home
on freeways fifty lanes wide
on concrete continent
spaced with bland billboards
illustrating imbecile illusions of happiness

The scene shows fewer tumbrels
but more maimed citizens
in painted cars
and they have strange license plates
and engines
that devour America


(Pyydän anteeksi, Ferlinghetti, mutta en kyennyt toistamaan runon lay-outia, sorry, not my fault! Tekstinä toimi kyllä, mutta ei enää täällä Bloggerin sivulla...)

30.10.16

Holtitonta menoa


En tehnyt mitään ihmeellistä, ajattelin omiani ja katsoin ulos ikkunaverhon läpi. Ei tuullut ollenkaan. Sadetta ei ole ollut viikkoihin, kuulemma merivesi on alhaalla, mutta en tiedä mikä merkitys sillä on. Joku vesijumppakaveri sanoi, että pohjan muta antaa linnuille ruokaa. Muuttolinnut ovat kyllä jo lähteneet täältä.

Sitten siinä vieressäni kiinanruusu alkoi yhtäkkiä heilua ja viuhtoa holtittomasti. Sillä ehkä oli jotain asiaa. Käänsin katseeni takaisin ulos ja takaisin sisälle: ei edelleenkään tuullut. Ikkunoiden raosta vetää lujaa, joten sisällä tietää heti jos ulkona tuulee. Kuului kova tömähdys. Kiinanruusu jatkoi sanatonta vaikeroimistaan, mutta sen ruukun juurelle oli pudonnut se syksyn viimeinen ruusu. En ollut ikinä nähnyt tai kuullut noin dramaattista viimeisen ruusun poistumista. En ole elävien kirjoissa, sanoi ruusu.

Olin kyllä sanaton, vaikka kiinanruusu sai puhaltamaan säikähdystä ulos aluksi. Kissa syöksyi sohvalta haistelemaan metelin aiheuttajaa, joksi se epäilemättä luuli hiirtä tai lintua. Tottahan se nyt tiesi että ruusu on ruusu.

Sohvapöydällä on yksi valkoinen, tavallinen ruusu joka teettelee avautumistaan, valkoisia ruusuja muistaakseni käytetään hautajaiskukkana, mutta nyt se tuli jostain onnitteluna. Ruusuruusu on tavattoman eteerinen, suorastaan runollinen.

Se sijaitsee Kari Virtasen suunnitteleman sohvapöydän päällä. Maljakon on omin käsin dreijannut vuoskymmenet sitten lappajärvinen Hemminki Ahola, vaasi on siis punasavea, tai oikeastaan siis puhdasta harmaata, joka poltettaessa muuttuu lämpötilasta riippuen mustaksi tai punaiseksi. Virtanen puolestaan asui niihin aikoihin Nurmossa. Asuin silloin Lappajärven naapuripitäjässä.

Kiinanruusun kuolema sai miettimään ankarasti suurehkon pensaan käyttäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että kukan kanta oli ollut jostain syystä tavallista tuhdimpi tapaus. Se taas saattoi johtua siitä, että kiinanruusulla oli hankala kesä. Toukokuussa oli lämpöaalto, joka vaihtui kesäkuussa viluun. Puska oli valmistellut kukintaansa, mutta se joutui perääntymään kiireesti. Ikkunoista ja ovista siis tuulee ja kiinanruusu on eteläaasialainen koristepensas, joten pensas rupesi kukkimaan vasta elokuun lopulla. Kiinanruusu ehkä se on alun perin jostain Vietnamin viidakosta, ainakin talossa ennen asunut vietnamilaisperhe tunsi pensaan heti. Heillä se oli ollut kaupungissa talon ympärillä kasvanut pensasaita, siis Vietnamissa.

Vietnamista muistutti Suomen ulkoministeri viime viikolla. Hänestä tuntui siltä että Syyriasta tulee Euroopalle uusi Vietnam, siis surun ja ahdistuksen kohde. En kiinanruusua katsellessani muistanut napalmia, vaikka pitäisi tietenkin.

Kuva Mickey O'Brien


Olen lukenut tiiviisti Siri Hustvedtin kirjaa Elää, ajatella, katsoa. Kirjassa on lyhyitä ja pitempiä tekstejä, joissa kirjailija käsittelee neurotieteitä ja taidehistoriaa (ainakin) ja miettii esimerkiksi migreenin syntyä. Kirja on oikeastaan sisarteos hänen vuonna 2011 suomeksi ilmestyneelle pitemmälle tekstille nimeltä Vapiseva nainen. Kummankin suomentaja on Kaisa Sivenius. Kieli merkitsee hyvin paljon, varsinkin kun se näissä teksteissä väistämättä on vähän väliä selitettävä tiedetermejä. Tätä kirjaa en lukenut englanniksi, koska on vähän kiire lukemisten kanssa. Tiedetermit ovat englanniksi melkein samoja kuin suomeksi, joskus kirjoitusasu saattaa häiritä.

Hustvedt kirjoittaa retkistään tieteen maailmaan. En ollut oivaltanut että hän on käyttänyt tiedettä hyväkseen kirjoittaessaan esimerkiksi Amerikkalainen elegia-romaaniaan, fiktion maailma kun poikkeaa kovasti humanistisen tai käyttäytymistieteellisen kirjan rakenteesta ja kielestä. Romaanin yksi henkilö on psykoanalyytikko-psykiatri Erik Davidsen, jonka kirjoittamiseksi Hustvedt on tutkinut paljon psykiatrien ei-kenenkään maata, aluetta joka on psykiatrin ja potilaan välillä:

Ajatus analyytikosta neutraalina hahmona on jo pitkään tuntunut minusta  virheelliseltä, mutta toisaalta samoin tuntuu myös ajatus tieteen objektiivisuudesta. Onko mahdollista tyhjentää ihminen kaikesta subjektiivisuudesta, olipa hän analyytikko tai laboratoriossaan häärivä tutkija? Laboratoriossakin tuloksia tulkitsee ihminen, eikä tulkintoja voi eristää tulkitsijan ajattelusta, kielestä ja kulttuurista. Ei ole olemassa mitään kolmatta persoonaa tai lintuperspektiiviä, joka olisi irrallaan ruumiillisesta läsnäolosta. Kokeet eivät ole vapaita ihmisen ennakkoluuloista, mutta kovissa tieteissä niitä voidaan kontrolloida ja toistaa yhä uudelleen. Sama ei päde analyyttisen ympäristön monisävyiseen ilmapiiriin. Alkuajoistaan asti psykoanalyysi on joutunut puolustautumaan sellaisia väitteitä vastaan, että analyytikon ja potilaan välillä molemmin puolin vaihdetut tulkintaehdotukset saastuttavat prosessin ja pilaavat analyysin pätevyyden.

Psykoanalyysi ja psykiatria ovat edelleen käytettyjä hoitomuotoja. Neurotieteet eivät ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole tulleet esiin jonkun käänteentekevän hoitoehdotuksen kanssa mikäli kyse on ihmisen mielen parantamisesta. En usko että käsitettä ”mieli” on toistaiseksi onnistuttu edes paikallistamaan johonkin tiettyyn osaan ihmisaivoista, sitä ei näe aivoskannerissa. Neurologeilla on paljon ehdotuksia aivojen rakenteesta ja paljon tiedetään, mutta tuskin kukaan rohkaistuu kertomaan mikä osa kuuluu minuuteen ja mieleen saati että onko sielua olemassa.

Hustvedt löytää kirjallisuudesta paljon esimerkkejä mielisairauksien kuvauksista ja niiden hoitoyrityksistä. Mutta Hustvedt ei luonut Erik Davidsenia kirjalliseksi hahmoksi, vaan ajatteli hänet veljekseen, jolla oli psykiatrin ammatti:

Muutin kokemustani, vaihdoin sukupuolta, kirjoitin eri äänellä ja löysin itsestäni lääkärin ja useita potilaita. Koska olin Erik, minulla oli fiktiivinen vastaanotto. Kertojani ja hänen hoitamiensa ihmisten välisistä istunnoista kirjoittaessani ammensin omista paikoistani, tiedetyistä ja ei-tiedetyistä.

Ei minua hämmästytä yhtään lukea kirjailijan kyky samaistua mielikuvitushenkilöihin. Kyllä kai mielikuvitus on olemassa kaikilla ihmisillä. Kaikki eivät vain kirjoita mielikuvitusolennoistaan. Kun luin tästä prosessista, rupesin yksinkertaisesti miettimään, että ehkä maailma olisi  terveempi ja onnellisempikin, jos ihmiset välillä menisivät mielikuvitusmaailmaansa ja eläisivät siellä. 

Kuva Mickey O'Brien


Hustvedt käsittelee myös lapsen kielellistä kehitystä. Hän panee merkille kielen erilaisuuden ennen ja jälkeen luku- ja puhekyvyn. Olin itse vastahakoinen oppimaan lukemista. Minusta oli paljon hienompaa katsoa kirjoja, selata niitä ja kehittää itse tarinoita. Kun sitten koulu pakotti oppimaan kirjaimet, tavaamaan ja ymmärtämään luetun ja sanotun (ja suomi mukava koska se on niin foneettinen kieli), päänsisäinen tarinointini lopahti. 


Se lähti uudestaan liikkeelle vasta pitkän, sairaustalven (joku pahempi tartuntatauti raivosi) jälkeen. Perhe muutti muualle ja kavereille oli sitten kirjoitettava. Aloin kirjoittaa tarinoita kirjeisiin. 

19.10.16

Historiasarjoja kuunnellessa


Meillä on vessassa vaihtuva valokuvanäyttely. Kuvista suurin osa on postikortteja. Niissä näkyy aika, minkälaisia kuvakulmia on tahdottu näyttää, näyttelyn avajaiskutsukortin haipuva painojälki, mutta näkyy myös paikan henki ja lumo.

Hienoimmat kuvat tulevat tietysti maista joissa en ole koskaan ollut. Thaimaalaiset ystävät lähettivät raakasilkkihuivin ja valokuvan, jossa on pimeään kehystettynä buddhalaismunkki kädet yhdessä kumartuneena tervehdykseen. Tai sitten muutaman vuosikymmenen takainen tukkirekka lännen lokarin mailta: rekan ja sen perävaunun päällä makasi yksi ja ainoa jumalaton tukki. Olen ollut lännen mailla, mutta toivonut että ne julmetun isot puut saisivat vastakin taipua taittumatta myrskyissä, douglas-kuuset, hemlokit ja seetrit.

Yhtä katsomaan pysähdyn miltei joka päivä. Ei ole kovinkaan kauan kun ystävä lähetti Helsingistä postikortin, jossa ehkä 1940- tai -50-luvun korttia on käsitelty jollain oudolla tavalla. Voi olla että vain en tiedä mitä fotoshoppaus on. En ole ikinä ajatellut välinettä muuna kuin muistiinpanona, mikäli on kysymys dokumentoinnista. Mutta tässä kuvassa on kyllä jotain hienoa.

Juuri olin sen kortin saapumisen aikaan kuullut että jossain kauppatorilla pitäisi olla Romanovien vaakuna pylvään päässä. Sillä taitaa olla nimikin, obeliski. Kortti kuvaa talvipäivää aika kiukkuisen näköisessä pakkasessa Kolera-altaalta päin. Ajankohta-arvioni johtuu siitä, että kuorma-auto näyttää samalta kuin miltä kaikki kuorma-autot näyttivät lapsuudessani. Kuva on vanha, mutta se on hyvin silkoinen. Värit eivät ole teräviä, Kolera-allas on täynnä jäätyneitä kappaleita, reunat epäsymmetriset. Oli ollut ehkä nopea jäähtyminen talveen. Lunta ei ole paljon.



Kuuntelen radiosta historia-sarjoja. Niitä tulee vielä nyt ennen kuin kulttuuriohjelmia ruvetaan karsimaan Ylen radio 1:n ohjelmissa. Joka viikko maanantaina puolen päivän uutisten jälkeen. Näkyy radio mainostavan: kammottavat koleravaunut kolistelivat jatkuvasti pitkin Turun katuja vuonna 1831. Historiasarjassa on tautien historiaa. Ohjelmassa ei selitetty miksi Kolera-allas on senniminen. Mutta se tiedetään että jossain kalastusveneessä oli ollut koleraan sairastunut ihminen. Ehkä sairas oli vain kipattu siihen satama-altaaseen?

Kolera oli pandemia ja aiheutti Venäjän suuriruhtinaanmaassa paniikkia mutta ihmiset myös oppivat suojautumaan. Ajattelin ohjelman päätyttyä, että kun ihmiset eivät osaa nähdä tulevaisuuteen, niin kukaan ei arvannut että nälkävuodet olivat vain vähän yli 30 vuoden päässä. Ihmisten maailma on hirveän hauras.

Nyt kerätään rahaa Haitin hirmumyrskyn uhreille. Maassa leviää kolera. Nyt tautiin on olemassa lääkkeitä ja varsinkin on olemassa rokote, joka suojaisi ainakin lapsia. Olkaa ystävällisiä ja lähettäkää rahaa! Suomi ei tee enää velvollisuuttaan valtiona köyhiä maita kohtaan, niin että yksityisten ja varakkaampien ihmisten pitäisi auttaa aivan itse ilman erillistä pyyntöäkin.

Radio on pääasiallinen oppimisympäristöni nykyään. Lehdet eivät useimmiten onnistu laajentamaan tietämystäni, pikemminkin ne onnistuvat sen supistamisessa. En tiedä mitä lehdistölle tapahtui. Kannatan lämpimästi Yleisradiota. Se on paras mahdollinen joukkotiedotusväline ja sen soisi pysyvän. Vastustakaa pyrkimyksiä vähentää radion (samoin esimerkiksi television Teema-kanavan) ohjelmistoa!



Nyt on keskiviikko ja puolenpäivän lähetyksessä tuli asiaa kirjallisuudesta. Toimittaja Juha Kulmanen oli löytänyt vanhan ääninauhan Eino Leino-seuran kokouksesta vuodelta 1980. Sen lisäksi hänellä oli haastattelu kirjailija Harri Sirolan esikoisteoksesta Abiturientti.

On käsittämätöntä että tuosta ajasta on jo melkein 40 vuotta. Ajan kulun tunnistaa hyvin esimerkiksi ihmisten tavasta puhua. Pidin tavattomasti kirjailijoiden täsmällisestä ja artikuloidusta puhetavasta. Erno Paasilinna taisi olla ensimmäisenä äänessä. Artikulointi ei tässä tarkoita juhlapuhetta vaan sitä, että väite tulisi mahdollisimman hyvin esille, että syntyisi keskustelua argumenteista. Ja niitä tuntui lentävän. Pienessä nauhanpätkäyksessä oli oikeasti elämää. Nyt jos pannaan mikrofoni ihmisten nenän alle, sieltä tulee parhaimmillaan vain änkytystä.

Kokousnauhasta ei saanut selvää siitä kuka puhui milloinkin, mutta äänessä olivat myös Arto Melleri ja Kai Laitinen. Mellerin äänen muistan ja vaikka hän epäilemättä edusti jo silloin jonkinlaista boheemia kirjailijoiden joukossa, hän puhui hyvää ja selkeää suomea.

Asioita oli iloinen joukko. Miksi ihmiset keskittyvät sanamagiaan, miksi he eivät oikeasti puhu, kysyi joku. Kirjallisuuden merkitys on siinä että työtä tehdään kauan, vasta myöhemmin nähdään kenen tekstit jäävät elämään, sanoi ehkä Kai Laitinen. Ja eikö kukaan nyt muuta keksi kuin mennä kuuntelemaan Bottalle Hassisen konetta, joku ihmettelee. Joku muu väittää että punk-bändit soittavat kaikki samalla tavalla. Sitten edelleen joku toistaa ettei kirjallisuudesta tarvitse olla huolissaan. Joku vakuuttaa menevänsä viimeistään nyt sienen alle pitämään sadetta.

Sitten joku kannattaa Anja Kaurasen ajatusta kirjailijoiden markkinointikykyjen kouluttamisesta. Kauranen kuuluu henkäisevän ”kiitos”, mutta en ole varma tästäkään äänestä. Siis ohjelmassa puhuivat miehet, vasta siinä loppupuolella oli hento naisäänen kiitos. Huh.


Lopulta kerrotaan kuolematon viisaus siitä, että vain kesyt linnut kaipaavat. Ne villit lentävät. Tämä on sitaatti jostain kirjasta. Sitaatti tuntuu tutulta. Kerron toisaalla muunlaisesta puheesta, joka on myös suomea, mutta ei niin hyvin artikuloitua kuin tässä satunnaisessa ääninauhassa vuodelta 1980.

8.10.16

Olla kuvassa


Kuvataidenäyttelystä kotiintullessa on aina virittynyt ja hyvä olo. Hyvä olo saattaa olla ehdollistuneena minuun, koska minut on altistettu kuvataiteelle isommassa määrin ainakin 8-vuotiaasta asti. Perheeni ei ollut varakas, isä oli historian ja latinan vanhempi lehtori, äiti senttasi lehtiin kulttuurijuttuja eli ei ansainnut kuin pennosia ja kolme lasta olivat kaikki alaikäisiä.

Isä joutui tekemään kahta työtä, päivisin opetusta koulussa ja iltaisin kansalaisopistolla. Äiti halusi kumppanin matkoilleen Kangasalta Tampereelle, joten se olin minä, vanhin lapsista. Olisin mennyt mieluummin yksin, mutta kun äiti oli se pääsylippu. Lapsuuden ja nuoruuden käyntien jälkeen tiesin sitten että menen löytämään ne paikat jossa haluan käydä aivan yksin. Oma perhe on saanut jossain määrin periaatteesta tinkimään, mutta aina on ollut tilanne, jossa minä olen ollut hyötymässä kumppanista.

Se kumppani suhisi esimerkiksi korvaani suunnilleen jokaisen teoksen tiedot Uffizzin galleriassa Firenzessä. Se oli välttämätöntä, koska en ollut opiskellut taidehistoriaa. Tuo toinen ihminen on.



Työhuoneesta puuttuu nyt yksi romppu. Ei ole edes kovin kauan siitä, kun jonkun siivouspuuskan yhteydessä näin sen. Panin sen varmaan talteen, koska aavistin että tarvitsen sitä joskus. Se on Antti Maasalon, kuvanveistäjän ja kaikenlaisen muun median mestarin, minulle antama romppu joskus vuosia sitten.

Antilla on iso oma näyttely Pohjanmaan museolla. Se on täynnä valoa ja liikettä. Näyttely on kyllä auki vielä kauan, mutta ei ole mitään järkeä siinä, että yrittäisin mennä ottamaan kuvia niistä töistä, koska en ole Antti Maasalo, joka aivan varmasti tuntee työnsä parhaiten itse. Oltiin avajaisissa viikko sitten.

En muista sitä varmaa tallepaikkaa sille rompulle. Se ei ole kävellyt tiehensä tietenkään, eikä kissa ole leikkinyt sillä kissaa ja hiirtä. Siihen se levy olisi vähän liian kömpelö. Kissa tuli sitten tuohon, koska rupesin kirjoittamaan siitä. Olen ollut huomaavinani, että aina kun aktiivisesti ajattelen Lidia-kissaa, se tulee tuohon tapittamaan isoilla silmillään. Se nuolaisi sormiani, jotka ovat näppäimillä, ihana otus.

Kissan ja minun sanaton suhde, suhteemme joka on jatkunut jo vuosia, ei ole mitenkään telepaattinen tai muuten tieteen käsityksiä vastaamaton. Kysymys on siitä, että Lidia on kymmenentuhatkertaisesti (vähintään) tarkempi huomioitsija kuin minä. Kun ajattelin kissaa, korvani ja silmäni terästäytyivät, koska mietin missä se katti luuhaa. Että sen pitäisi olla tässä jo. Selkäkin suoristuu ajatuksista.

Kissa puraisi. Kohta se pitää heittää työpöydältä pois ja sillä on vaihteeksi syytä loukkaantua. Mutta Antti Maasalon näyttely sopi erittäin hyvin syksyyn. Joillakin ihmisillä on kirkasvalolamppu aamiaispöydällä, minulle riittää se että kissa on vieressä ja hyrrää ja ikkunasta näkyy tuulessa lentäviä lehtiä.





Syksyn lehdissä on fluoresoivia värejä. Vai mikä se sana on, sellaisia jotka hohtavat pimeässä? Ja myös kissojen silmät välähtelevät vaikka ei olisi valoja päällä, hämärässä.

Antti Maasalo kertoi ennen tätä näyttelyä oman näyttelyn viimeksi vuonna 1970 Helsingin Taidehallissa. Mutta hän elää ja tekee työtä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Koska tämä perhe on asunut siellä myös, oli selvää että joskus tavattaisiin. Jonkun näyttelyn avajaisissa sitten varmaan. Ehkä se oli se näyttely jossa soitti elektronisen musiikin kokoonpano nimeltä Neum. Paikka oli Ilmajoki tai Seinäjoki. Neumissa soittivat ainakin Esa Kotilainen ja Otto Romanowski, nyt avajaisissa kuullun selityksen mukaan mukana on joskus ollut myös Erkki Kurenniemi. Nyt musiikkia soitti Otto Romanowski, yksin, mutta syntesisaattori voi olla kokonainen orkesteri. Se musiikki on lisä mihin tahansa näyttelyyn, koska on mahdollista kävellä sen (epä)tahdissa ympäri tilaa ja antaa itsensä sulautua kuviin ja ääniin aivan yksin, omien aistiensa viemänä, omassa tajunnassaan. En yritä selittää näyttelyä, mutta tiedän (kokemuksesta) että liikkuvat värit ja niille annettu muoto ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa, että ne uppoavat aivojen kuvamuistiin. Kuvia kannattaa käydä katsomassa aivan itse!

Antin töitä on ollut ympäri maailmaa suomalaisessa Dimensio-ryhmässä. Olen sattunut myös sen ryhmän näyttelyyn/näyttelyihin siellä sun täällä. Olen ollut tietoinen Maasalon Antin olemassaolosta ennen kuin tapasin hänet itsensä ja huomasin että asutaan naapuripitäjässä. Ensimmäiseksi sain ällistellä hänen taloaan, joka jo 1980-luvulla oli sähköistetty ja lämmitetty tuuli- ja aurinkovoimalla. Antti hymyili kun kysyin millaista on asuminen: no jos kestät 12-13-asteen lämpötilaa sisällä niin täydellistä. Siinä oli edelläkävijä!

Kun näen hänen töitään jossain (niitä on eri paikkakunnilla kadunkulmissa ja puistoissa) ja mikä hienoa, myös lasten leikkipuistoissa, kiipeily- ja leikkivälineitä, usein tunnistan ne. Onneksi Antti Maasalon töiden kuvia on myös netissä. Ja onneksi niitä on paljon ulkona, puistoissa ja hienointa on että niitä on paljon lasten leikkipuistoissa, saisi olla paljon enemmän.

Meillä on hallitus joka leikkaa koulutuksesta kaikilta ikäryhmiltä. Yksi leikkausten kohteista on kuitenkin ollut jo vuosia musiikki ja kuvataide. Lapseni jo joutui maalla koulua käydessään tilanteeseen, jossa oli valittava musiikin ja kuvataiteen välillä. Koululautakunnalle oli itsestään selvää se, että opettaja oli epäpätevä kummallakin osa-alueella. Sattui olemaan seminaarin käynyt (?) opettaja, jolta puuttui tunteja.

Siksi on hyvä että taidetta on edes jossain myös aivan tavallisen ohikulkijan katseltavana. Ihastukseni kohde tänä syksynä on joissakin Suomen kaupungeissa tapahtunut katutaiteen invaasio. Se osui onnellisesti myös Vaasaan, jossa palolaitoksen torni sai hienon kuvan katseltavaksi vaikka ihan aamulla matkallaan
pääterveysasemalla. Nämä ovat oikeiden taitelijoiden tekemiä kuvia.