20.1.17

Metsän lapsi palatsissa


Siivosin alakerran kirjoituspöytää. Se ei ole oikeastaan pöytä vaan iso, Monumentiksi kutsumani kirjakaappi, jossa on kolme osaa. Ylin on kolmen leveän hyllyn kirjahylly. Keskiosa on laatikosto, jossa on syvennys. Syvennyksen yläpuolella on huomaamaton vetolaatikko, jossa oli aluksi isoisän 60-vuotispäiväonnitteluja. Suurin osa onnittelijoista oli minulle tuntemattomia, mutta en ole heittänyt onnitteluja roskiin. Isoisä, jota kutsuimme serkkuni kanssa Papaksi, kuoli seitsemän vuoden päästä noiden syntymäpäiväjuhlien jälkeen.

Vetolaatikoita on tuon yhden salalokeron lisäksi kuusi ja ne sisältävät sekalaista paperitavaraa, suurin osa tärkeää vanhentunutta. Tarvitsisin silppurin. Tämä on kerrostalo, enkä uskalla sytyttää tänne tulta.

Laatikot juuttuvat jatkuvasti kiinni. Ikkunat ja ovet falskaavat, joten välillä laatikot saa helposti auki, joskus ne taas turpoavat. Saa niitä höylätyksi, mutta olen puuta tuijottaessani tullut siihen tulokseen, että se on mäntyä, leveäsyistä. Papan kototilalla oli metsää enemmänkin, mutta kun viljelijät loppuivat suvusta niin metsä kai sitten myytiin. Pappa teki kaapin itse, mutta ylimpänä oleva koriste on selvästi jonkun koristepuusepän työtä.

Laatikoston saa kiinni, siinä on kansi, joka kääntyy alas kirjoitusalustaksi. Siinä on joko kirjoituskone, pieni tietokone tai kasa kirjoja ja vähän kaikkea. Syvennyksessä on ajankohtaista materiaalia, muistilappuja, teknisiä ohjekirjoja. Siitä tulee hyvin nopeasti epäajankohtaista eikä minulla edelleenkään ole silppuria.

Löysin tietokoneen vierestä äsken lapun jossa lukee Kaspar Hauser. En tiedä yhtään miksi nimi on siinä, mutta mieleeni tulee Jacques Rousseaun teksti villi-ihmisistä ja hänen pohdintojaan lastenkasvatuksesta. Muistelen että hän pani omat lapsensa orpokotiin.

Kirjoitustason alapuolella on sitten vielä kaksi suhteellisen isoa pikkukaappia kummankin puolen kahta suurikokoista vetolaatikkoa. Siellä oli pitkään luentokansioita. Säilytin niitä, varsinkin tiedotusopin ja aikuiskasvatuksen mappeja kauan. Ei säilyttämiselle ollut erityistä syytä. Mutta aina välillä luin mappeja ja niistä tuli mieleen yliopiston onnellinen aika. Onnellisuutta mittaan muistiinpanojen huutomerkeistä ja kysymysmerkeistä, joista luen ironiaa.

Edellisessä asunnossa isoisän kirjakaapin vieressä oli tuoli jota kutsuin runoilijan tuoliksi. Siinä ei ole ikinä istunut runoilijaa, mutta ajattelin että siinä olisi runoilija ja minä pitäisin hänen suunsa edessä mikrofonia saadakseni syvällisen ja ajankohtaisen haastattelun jotain julkaisua varten. Sen sijaan tuolilla istui kerran graduntekijä haastattelemassa minua.

Pikkulaatikoissa on kosmoskynällä kirjoitettuja nimiä, kuten koulukeittolayhdistys. Siitä olen päätellyt että Monumentti on ehkä peräisin 1920-luvulta, jolloin isoisä oli kansakoulunopettajana jonkin aikaa. Papan papereita oli monissa isokokoisissa pahvilaatikoissa kauan. En tiedä mitä papereille tapahtui. Talo oli kyllä niin paksuista hirsistä tehty ja tiivis, että en ikinä muista nähneeni siellä hiiriä, joten ehkä ne eivät tulleet syödyiksi.

Kaspar Hauser-sanan jälkeen paperilapussa lukee Adorazione del Bambino. Se on dokumentti, jonka

näin joku aika sitten Teemalla, tarina muun muassa erään maalauksen synnystä. Olen nähnyt sen maalauksen. Se oli ensimmäisiä taideteoksia jotka näin Firenzessä. Pieni perheemme päätyi Firenzen asemalle matkattuaan junalla, laivalla ja junalla kolme päivää. Pää oli pyörällä, oltiin samana aamuna vasta päädytty Italian puolelle. Italiassa kukkivat valtavat auringonkukkapellot Alppien alittamisen kunniaksi. Oli heinäkuu eikä kova kuumuus ollut vielä alkanut.

Rinkat vietiin aseman säilytykseen ja mentiin kaupungille. Ensimmäinen sisätila johon päädyimme oli Medicien talo, eikä mikään talo, vaan palatsi. Siellä oli kappeli, jonka Cosimo Medici rakensi lepyttääkseen ankarasti protestoivaa uskonnollista sieluaan, katolista. Cosimo oli pankkiiri. Raamatussa on kielletty panemasta velalle korkoa. Niin Cosimo joutui kuitenkin tekemään. Firenzen piti selvitä ankarassa pankkikilpailussa aika lähellä sijaitsevan Sienan kanssa. Kilpailussa selviäminen ei taas onnistunut olematta itse kovasti rikas. Kilpailusta puhuvat edelleen kaikkein rikkaimmat ihmiset.

Rikkaita pitää ymmärtää. He ovat syyttömiä kohtaloonsa koska ovat tulleet maailmaan rahan ja tavaroiden ympäröiminä. Sitä en ole kyllä ymmärtänyt, miksi heidän pitää haluta myös valtaa. Ehkä he eivät ole voineet myöntää itselleen yhteiskunnallista olemistaan, siis omaa paikkaansa. Sellainen olo on varmasti ollut myös Cosimo Medicillä.

Medici-palatsi oli aivan uskomattoman kaunis. Kun olin nähnyt sen, kirjoitin pitkään yöhön mietiskelyitä siitä, että jos olisin Suomessa nähnyt jotain vastaavaa, niin en olisi nyt pöllämystynyt. En olisi myöskään tiennyt kaipaavani jotakin.

En muistanut mikä Fra Filippo Lippi-nimisen karmeliittaluostarin asukin teos oli nimeltään Adorazione. Kun en pääse enää Italiaan ikinä, niin on nähtävä kuvia edes televisiossa. Perheen toinen aikuinen oli nähnyt Medicien palatsin ennenkin. Hän kirjoitti euforian vallassa postikorttiin että ”kun Medicien palatsia rakennettiin, niin Suomessa yritettiin säilyä hengissä lyömällä kepillä rusakoita hengiltä”. Kun hän tuli siltä reissulta takaisin, kysyin että oliko hän tiennyt että rusakot osaavat kaivaa porkkanat ja punajuuret kasvimaasta ja sitä paitsi järsivät hengiltä isoäidin valkeakuulas-puut. Ja että Talvisota-talvena kaikki omenapuut kuolivat pakkaseen.



Muistin sen postikortin palatsissa. Kaikki mikä näytti kullalta oli kultaa. Kalliita kiviä kiipeili pitkin seiniä. Orjat olivat niitä kaivaneet Afrikasta ja heittäneet henkensä niitä raahatessaan. Maalauksen löytää netistä kyllä. Mutta värit eivät ole samat kuin siinä oikeassa. Nyt tuossa dokumentissa kuitenkin oli tieto, että Medici-kappelin alttaritaulu on jäljennös. Alkuperäinen oli joutunut Saksaan ja siellä se on edelleen.

Nyt on pakko miettiä aidon ja jäljennöksen eroa. Mikään kuva ei antaisi koskaan samaa vaikutelmaa kuin silmien edessä leijuva Jeesus-lapsi ja palvova neitsyt Maria siinä yläpuolella. Ympärillä oli synkkä metsä, mutta taivaasta kristittyjen Jumala ja Pyhän hengen kyyhky pudottivat alas kultasadetta. Aivan ihmeellinen maalaus.

Kultaan ja kimallukseen minulla ei ole mitään suhdetta. Luulen että alttaritaulu ja kimallus ja kivet vain yksinkertaisesti olivat täydellisen harmonisessa suhteessa toisiinsa ja se teki, mittasuhteet ja estetiikan taju, Firenzen kaupungista maailman kauneimman kaupungin. Kaupungissa kävely sai ihmisen tuntemaan olonsa hyväksi.

Mutta miksi kauneus ja hyvät mittasuhteet eivät ole läsnä jokapäiväisessä elämässä nyt ja täällä? Varmaan rumien laatikoiden rakentaminen johtuu jollain lailla siitä, että omatunto ei kolkuta. Kaikella estetiikalla on eettinen vastineensa. En minä orjuutta tahdo takaisin. Mutta jos olisi joku keino, että näkisi semmoista arkipäivän kauneutta taas ja olisi hyvä olla?



8.1.17

Ihanteet, ideaalit


Ei tavallisella ihmisellä ole varmaan useimmiten varaa ihanteisiin. Niiden ongelma on se, että niiden varassa pitäisi pystyä elämäänkin. Ja kun yhä useammalla elämä on kädestä suuhun, niin on siinä aika paljon elämälle vierasta. Sellaisia pilvenhattaroita.

Köyhälläkin ihmisellä voi olla ideaalitila. Olisi esimerkiksi rauhallinen lauantai-ilta saunan jälkeen, hyvä kirja kädessä. Tai jos sattuu olemaan kesä, voi mennä kävelylle ihmettelemään muutakin elämää kuin omaansa. Näkee jonkun talon ja ajattelee että siinä olisi hyvä asua. Ihminen ajattelee muutenkin usein että entä jos.

Olin Tukholmassa opiskeluaikoina kesätöissä tienaamassa rahaa, kun ei ollut minkäänlaisia opintososiaalisia juttuja vielä keksitty. Tukholmassa opin itse kävelemisen hienouden. Kaupunki jäi tilapäiseksi, minun ei koskaan tarvinnut tosissani ajatella asuvani vieraskielisten joukossa. En menettäisi kieltäni.

Asunto oli parasta vuokrata yhdessä muiden suomalaisten kanssa, jotka olivat paikalla myös tilapäisesti. Yksi esitti itsepäisesti elämänfilosofisia kysymyksiä. Niihin piti osata vastata. Niistä riippuisi kaikkien loppuelämä.

Piti valita ideaalinen elämänmalli, jonkunlainen johtotähti, tai edes perusrytmi. Kauneus, totuus, viisaus, hyvyys. Ehkä vaihtoehtoja oli muitakin, mutta nuo muistan. En muista mikä sen pojan nimi oli mutta aina joskus ihmettelen miten hänen elämänsä sitten meni. Kysymys oli hirveän vakava.

Vuosikymmeniä myöhemmin tuli toisenlainen kysymys: huvitatko itsesi hengiltä. Se taisi olla alkua sille että itsensä huvittamisvempaimia alkoi olla niin paljon, että jo lapsetkin juuttuvat niihin kiinni eivätkä kykene irrottautumaan. Elämä kulkee ohi.



Nyt oli kuitenkin elämän keskeltä tullut elokuva televisiossa, semmoinen jollaisia ei enää tehdä: Kaunotar ja hirviö. Tässä kahden aikuisen huushollissa huokaistiin onnesta jo muutama päivä ennen elokuvaa. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa, mutta tiedän tietenkin kuka on Jean Cocteau. Elokuva on vuodelta 1946. On kyllä aika uskomatonta että elokuva on tehty niin lähellä sotaa. Se ei tullut mieleen ollenkaan. Tai tuli mieleen sillä tavalla, että viimeinkin, suuri elokuva. Mutta ei Cocteau kuvaa tuhoa ja kuolemaa, päinvastoin.

Tarina on tietysti tuttu: olipa kerran isä joka asui kolmen tyttärensä kanssa. Missä oli äiti? Lähti saksalaisten matkaan?

Nuorin on tietenkin se tuhkimo, mutta hän lähtee hirviön luo, että isä saa elää. Siitä ei ollut epäilystä, isän oli saatava elää. Isä oli sairaalloinen, mutta häntä tarvittiin. Vanhemmat sisaret olivat ylpeitä ja tyhmiä eikä heistä ollut isän pelastajaksi. Nuorella oli kosijakin, mutta ensin oli lähdettävä hirviön luokse.

Isä oli sairastunut sen jälkeen kun oli tuonut nuorimmalle tyttärelleen ruusun hirviön puutarhasta. Hirviöllä oli taikavoimia. Hirviö oli suuri kissapeto, jonka tassuun sopiva käpälä kuljetti sen käteensä ottavan takaisin hänen luokseen. Hirviö oli rakastava suuri kissapeto, ehkä leijona. Huomasin ihmetteleväni, kun hirviö ei ollutkaan lohikäärme. Muistan kuunnelleeni lapsena satuja, joista kaikissa on prinsessa ja lohikäärme. Mutta ehkä lohikäärme ei kykene muuttamaan hahmoaan, vaan pysyy hirviönä? Rakkaus taisi olla yksi voima, jota Tukholman kimppakämpän poika olisi saattanut kysyä. Onko ohjenuorasi rakkaus? Ehkä hän kysyikin sitä, sopisi ainakin nuoruuteen.

Nuorimman tyttären on huolehdittava isästään, jota hän rakastaa. Nuorimman tyttären on opittava miten rakkauden kohde vaihtuu. On totuttava hirviönnäköisen olennon rakkauteen.

Tarina on yksinkertainen. Mutta elokuvan juju ei ollut satu tai rakkaustarina, ei kasvukertomus, ei mikään niin yksinkertainen juttu. Elokuva oli visuaalinen runo alusta loppuun. Runot ovat tihentymiä, jotka eivät avaudu hetkessä. Kaunotarta ja hirviötä voi katsoa vaikka lavastuksen mestariteoksena. Tai ajatella sitä kuvaa kun Dianan patsas herää henkiin ja tappaa katosta hypänneen kilpakosijan. Patsaat ja karyatidit olivat elossa tarvittaessa, vähintään silmät liikkuivat.

Cocteau (jo 1889 syntynyt) oli tekemässä testamenttiaan. Hän oli totta kai auteur, muu ei ollut mahdollista. Elokuvaa edelsi elämänkertadokumentti. Yksi kuva oli hauska: François Truffaut (mm. 400 kepposen ohjaaja) pyytämässä häntä omaan elokuvaansa, tai haastateltavaksi. Ellei se ollut päinvastoin? Mutta Truffaut’n kasvoilla näkyy kyllä kunnioitus. Kuva oli sen verran kauan esillä, että ehdin ajatella. Ihmisillä oli varaa näyttää tunteensa. Sitä paitsi sukupolvien välillä on kontakti.

Kaunottaren ja hirviön tarina on optimistinen. Cocteau uskoi selvästi, että fantasia muuttaa todellisuutta. Sadut eivät turhaan ole vertauskuvia elämästä tuolla toisaalla, jossa on se totuus. 

25.12.16

Joulusaarnoja


Menneellä joulunalusviikolla oli mukavaa kuunnella menneen maailman joulusaarnoja, kertomuksia jouluista. Niitä tuli Radio Yle 1:n Kultakuume-lähetyksien keskeltä. Niissä oli paljon samaa kuin itse muistan lapsuuden jouluista.

Ne ovat kulttuurihistoriaa. Sitä löytyy myös muualta, ei tarvitse kuin selata vaikka joulun lehtiä. Nyt kun mikään taho ei pysty pakottamaan kauppoihin, virastoihin tai kaikkeen muuhun aikaa vievään, voi sitä paitsi lukea ihan mitä vain.

Oma suosikkini on aina ollut kyllä radio. Minusta Markus-setä oli vähän hankala tyyppi, en pitänyt kaurapuurosta koskaan. Ja olin iloinen siitä, että hänen kotkansilmänsä eivät koskaan löytäneet minua. Ymmärsin kyllä niistä tarinoista että Markus-setä on vähän niin kuin joulupukki joka tahtoo kilttejä lapsia vain. Ja että hän näkee suunnilleen kaikkialle ja tietää mitä minä milloinkin teen.

Pimeä aika jatkuu. Eilen kastuin läpimäräksi kun kävin kaupassa. Sadejoulu. Semmoisena kyllä taitaa olla Suomessa ainut kokemani, ainakin tähän ikään.

Kissa kaivatui kirpparikassin sisälle ja löysi sieltä jotain mielestään syötävää. Ja oksensi. Joulupäivä on siis alkanut aika tavallisella tavalla.




Kuunnelkaa nyt kuitenkin tämä puheenvuoro. Minusta siinä on paljon tämän ajan ääntä ja on hyvä että puhuja on vähän vanhempi nainen. Eikä ole paha että hän on myös näyttelijä ja on opettanut Teatterikorkeakoulussa vuosia. Elina Knihtilä osaa myös kertoa tarinansa hyvin.

Kohta alkavat televisiosta Chaplinin lyhytleffat. Olen minä osan niistä nähnyt ennenkin, ehkä en juuri näitä. Mutta ne kestävät uusintakatsomisen ikuisesti. Joulusaarnoista nekin käyvät.





16.12.16

Hämärtyy


Tajusin yhtäkkiä että pimenemiseen on syynsä. Ei ole kuin muutama päivä enää talvipäivänseisaukseen. Tietysti ajat ovat pimeät muutenkin, pimeää ja ahdasta. Villapaitaa pitää venyttää. Onneksi ei ole hirveän kylmä.

Kaktus oli edellä aikaansa, sen kukat putosivat jo. Mutta on ollut sumuista ja välillä tullut lunta, aurinkoisina päivinä valo on niin viistoa ettei sen valossa näe lukea. Sähkövalokin tuntuu pimeältä.

Vanhat hehkulamput alkavat lopetella hehkumistaan. Nämä led-valot, vai mitä nämä ovat, valaisevat kylmemmin. Ne eivät lämmitä. Ylipäänsä huushollissa vallitsee valokaaos, koska lamput, niiden johdot ovat kunnossa eikä töpseleissäkään ole vikaa, mutta niihin ei saa kunnollisia valoja. Kauppiaat ovat kehittäneet mainoksia, joissa kerrotaan lamppujen kannan sopivan entisiin hehkulamppuihin. Niin kuin kaikki mainokset, ne eivät läheskään aina pidä paikkaansa. Epäilemättä kauppiaat ja valojen valmistajat hierovat ahneesti käsiään. Meillä ihmetellään sähköromun määrää.

Unettomana haahuillessani näen uusia valoja, tunkeutuvat ikkunoista sisälle. Ne meriteeraavat joulua. Kutsumattomia vieraita! On tarpeeksi rasittavaa käydä kaupoissa, joissa ihmiset on vallannut käsittämätön ostomania, mutta ei saa olla edes rauhassa uneton. On muistettava antaa talitinteille ruokaa. Ne jostain syystä eivät ole pihalla kun on kylmempi, tulevat vasta kun rupeaa lauhtumaan. Niin kuin nyt.

Talitintit ovat muuttuneet pienemmiksi tai sitten silmäni valehtelevat. Ehkä ne syövät vähemmän? Ei täällä ole näkynyt hömötinttejä eikä sinitinttejä eikä edes punatulkkuja enää aikoihin. Syksymmällä kävi koivujen oksilta tuijottelemassa tuikeita pyrstötiaisia, mutta paikalliset lintuihmiset olivat valppaina ja kyselivät havaintoja muuttavista pyrstötiaisparvista.

Parvet hävisivät nopeasti. Kyse oli sapuskanhakureissusta. Muistan hyvin pienenä, kun isoäiti pani tuvan ikkunan eteen kauralyhteen joulunaluspäivinä. Mutta missä talitintit ja punatulkut olivat ennen syöneet, siihen ei isoäiti osannut vastata. Ehkä kysymys oli jopa asiaton. Täti joskus sitten selitti, että ei maanviljelijä ehdi ihastella auringonlaskuja ja nousuja. Siihen joukkoon ilmeisesti sitten kuuluivat myös pienet talvilinnut.

Olin ollut siis vähän hölmö kun rakastin tupaa keskitalvella. Puuhellassa ja takassa paloi tuli ja kurkihirren päässä oli iso öljylamppu. Muistan sen valon oikein hyvin vieläkin. Olen ollut ehkä neljän tai viiden ikäinen kun sähköt tulivat. Jouluna oli kuusi tuvan nurkassa, lattialla olkia, joita tuotiin myös tupaan samalla kun navetan eläimille vaihdettiin oljet. Kuusessa kiersivät pohjoismaisen liput. Kynttilät kiinnitettiin kuusen oksille.

Ymmärsin kyllä niitä kahta naista. Olivat kahdestaan pitäneet taloa vuosikymmeniä. Vaikka eläimiä ei ollut paljon, työtä oli aamusta iltaan, se pienviljelystila oli kuin jostain kotiseutumuseosta. Voi olla vaikeaa löytää enää ihmisiä jotka ovat ajaneet joulukirkkoon sen yhdeksän kilometrin matkan hevosella, reessä tiukasti vällyillä peiteltynä. Minä olen, enkä ole koskaan tuntenut olevani niin turvassa.



Silloin ei ollut kulunut sodasta vielä kovin monta vuotta. Aina kun tappaminen lisääntyy, niin kuin nyt Syyriassa, ajattelen Suomen 1940-lukua. Muistan yhdenkin miehen joka kulki kylän raitilla, eikä oikein puhunut kellekään. Häneltä oli mennyt nenä niin, että näkyi reiästä luuhun asti. Isä käski olla tuijottamatta.

Kuuntelen tässä aivan rauhassa Paul Hindemithin (1895-1963) musiikkia otsikolla Fünf Stücke Op. 44 numero 4, nyt juuri on menossa numero 4: Lebhaft (luulen että se on ”eloisasti”). Sen jälkeen tulee vielä neliosainen Trauermusik, jonka Hindemith on säveltänyt Englannin kuningas George (luulisin että Yrjö, siis suomeksi) V:n muistoksi hänen kuoltuaan 20. tammikuuta 1936. No, tuosta on sitten kulunut 80 vuotta.

Rauha on ollut suunnilleen se tila jossa olen saanut elää. Jos olisi sota, en kuuntelisi Hindemithiä. Löysin tämän levyn krääsäkaupasta, joka kukoistaa näin ennen joulua. Sieltä tekee löytöjä. Tämän on soittanut levyksi L’ensemble Instrumental de France, mikä ei sano minulle mitään, johtajana on ollut Georges Kisselhof, levytysvuosi on 1970. Levyn kannessa on edellisen omistajan nimitarra, hän näkyy olleen kotoisin Gustavsbergistä, Ruotsista.

Levyn sisällöstä saan selvää siksi, että takasivulla on selostus sekä ranskaksi että saksaksi, joka oli oppikoulun pitkä kieli. Ranskaa en osaa, mutta joistain sanoista saan kyllä selvää, jos ne ovat latinasta lainattuja. On hauskaa että joskus on sentään eletty aikaa, jolloin kaikkea ei ole kirjoitettu englanniksi. On sillä merkitystä.

Hindemith on osunut talvisin kuuntelemiini säveltäjiin muutenkin. Se ehkä johtuu siitä, että hän on kirjoittanut paljon alttoviululle. Sen ääni on talvinen. Ei se synkkä ole, ehkä varjoinen kuitenkin. Sointi leikkaa jotenkin helpommin pimeää kuin kirkkaampi musiikki, esimerkiksi viulu, vaikka kyllä sekin soi matalalta. Alttoviulua soitti Claude Naveau.



Olen edelleen iloinen siitä että stereot toimivat jälleen, varsinkin levysoitin. Viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuunnelleeksi Bob Dylania. Minulla muutama älppäri Dylanin vanhempia lauluja. Niin joukossa on myös tuo Nobel-juhlassa esitetty A Hard Rain’s a-Gonna Fall, älppärin nimi on Freewheelin’ ja Dylan on kansikuvassa hirveän nuoren näköinen kainalossaan yhtä nuori tyttöystävä.

Patti Smithiä en ole kuunnellut koskaan. Hän on aloittanut lauluntekijänä varmaan vasta 1970-luvulla. Mutta Nobel-esitys oli kyllä hieno, ehkä varsinkin siksi, että hän unohti alussa sanat, mutta pystyi kokoamaan itsensä ja esittämään koko kappaleen loppuun saakka. Laulajassa oli voimaa.

On hyvä kulkea hämärässä talvessa. Huomenna kävellään siunauskappeliin saattamaan pitkäaikaista ystävää hautaan. En tiedä minkälainen seremonia on edessä, mutta tuuli varmaan nousee. Täällä tuulet nousevat hyvin äkkiä, edes ilmatieteen laitos ei enää osaa ennustaa ilmoja kovin monta päivää eteenpäin.


1.12.16

La grande cinema


Hiljattain kuuntelemassani Ylen Kultakuumeessa ilmoitettiin että kulttuuriministeri on perustanut työryhmän uudistamaan kulttuuriavustuksia, siis valtionapuja, joita saavat esimerkiksi teatterit ja orkesterit. Haastateltiin puheenjohtaja Jaakko Kuusistoa, joka sanoi haluavansa vaikuttaa kulttuurin tulevaisuuteen. Rahaa ei kuitenkaan ole yhtään enempää. Kaupassa tänään tapaamani ihminen sanoi ihan samaa: Guggenheim kaatui, mutta valtio tuskin antaa sitä yli miljoonan markan rahaa köyhille taiteilijoille.

Guggenheim ei ollut kulttuurihanke. Olen kävellyt Helsingin rannoilla ja katsellut kaupunkia usein Suomenlinnasta. En pitänyt ajatuksesta, että niin massiivinen rakennus tuhoaa kaupungin uusklassisen fasadin.

Olen toipumassa Teeman elokuvafestareista (23.-27.11), jotka taisivat olla viidennet. Toivottavasti eivät viimeiset. Teema ja Fem yhdistetään, jolloin kumpikin kanava joutuu menettämään varmaan yhtä paljon. Leikkaus on epäreilu, sillä ei Fem ole pelkästään suomenruotsalainen kanava, vaan on siellä myös kulttuuria. Ehkä Ylen johtokunta on päättänyt että suomenruotsalaisia ja kulttuuria harrastavia ihmisiä on yhtä paljon ja ne ovat eri ihmisiä? Tämän sanottuani vaivun syviin ja synkkiin mietteisiin.

Jaakko Kuusisto on hyvä tyyppi enkä käsitä miksi hän halusi vaikuttaa tilanteessa jossa määrärahoja ei tule yhtään enempää tai ne vähenevät. Ohjelmassa sanottiin että nykysirkus esimerkiksi on ollut olemassa Suomessa jo ainakin 10 vuotta ja se on ajat sitten hyväksytty kulttuuriministeriön listoille, mutta ei ole saanut avustuksia. Tuskin viulisti Kuusisto kuuntelee ainoastaan muusikoita. Kaikki joutuvat katsomaan kaikkea, vaikka työryhmä on varmaan aika iso. Kulttuurijoukko on tässä maassa iso. Meillä on huono hallitus, joka olisi vain iloinen riitelevästä työryhmästä. Silloin kukaan ei kiinnittäisi huomiota hallitukseen.

Yle puolestaan on suomalaisten katsojien ja kuuntelijoiden radio (ja TV). Sen tehtävänä on antaa aineksia maailmankuvan rakentamiseen. Sitä elokuvafestari totisesti teki. Se toi silmille ja korville huiman annoksen aineksia. Teema on selvästi myös kulttuurityöntekijöiden kanava. Sen verran hienosti harkittu oli tämänkin festarin ohjelma.

Henkilökohtaisena syynä television ääressä istumiselle oli sama kuin tolkuttomalla lukemisella ja kirjoittamisellakin: saada polvet ja selkä ja nivelet unohtamaan tulehduksensa muihin maailmoihin heittäytymällä. Tämä ei ole pakenemista. Matalapaine syöksyi Suomen päälle, satoi ja myrskysi. Tuli lumituisku. Myrskyn keskelle piti tietysti mennä, mutta lumi kinostui niin nopeasti teille, että kinoksiin mennä humahti sisään ja oikea nilkka jäi alle. Nilkkaan kylmä kääre ja elokuvia katsomaan.



Elokuvia oli paljon ja katsoin niitä yhtä soittoa tuntikausia joka päivä keskiviikosta lähtien. Unet lisäsivät leffojen vaikutusta ja päinvastoin. Mutta kysymys on todellisuuden näkemisestä. Valitettavasti kaikkea en pystynyt näkemään, koska välillä piti syödä ja tiskata astiat ja puhua kissan kanssa.

Katsominen (myös esimerkiksi teatterin tai kuvataidenäyttelyn tai performanssin jne.) ei ole sijaiselämää, vaan sitä että tajuaa kuvavirran ja tarinoiden yhteyden syvyyssuunnassa. Kaikki ihmiset ovat riippuvaisia maanalaisista virroista. Elokuvissa tulevat näkyviin asioiden ja ilmiöiden ytimet tai variaatiot eikä niitä huomaa välttämättä tietoisesti lainkaan, ellei elokuva tuo niitä esille.

Yksi leffoista kertoi klassista musiikkia soittavasta kvartetista. Se on hyvä vertauskuva ihmissuhteista, perheistä esimerkiksi, mutta se on selvä ja suora esitys siitä, mitä kaikkea hellittämätön luova työ vaatii tekijöiltään ja millaisin sitein – siis musiikillisin – ihmiset ovat toisissaan kiinni. Ihmiset ystävystyvät ja alkavat elää yhdessä työtä tekemällä. Leffan käännekohdan musiikki oli Beethovenin 14. jousikvartetto.

Jotkut leffat ovat nähtävillä vielä Areenassa, etsikää ja katsokaa! Kaikkiin ei Yle ole saanut oikeuksia, ehkä sentään Buster Keatoniin! Siinä on verraton mykkäleffan yksittäiskunkku. On totta kai myös Chaplin, mutta Keaton vakaine kasvoineen on silti erityistapaus. Ensimmäisessä Keatonissa näyttelijä muuntautui apinaksi. Ja hän oli todella hyvä! Apina-Busteria käytettiin Teeman festareiden mainoksena.

Taisi olla keskiviikon leffa La grande bellezza (2013), uusi elokuva Roomasta, vertauskohtana tottakai Fellinin Roomaan. Päähenkilö oli Rooman katuja pitkin kävelevä vähän dekadentti vanhempi herrasmies, joka asui muka vastapäätä Colosseumia. Meillä katsottiin karttaa: ei näkynyt taloa joka olisi ollut niin lähellä Colosseumia. Mutta ei elokuva väittänyt olevansa dokumentti. Mielessäni Fellinin Rooma voitti toistaiseksi.

Sitten oli kaksi hyvin kaunista amerikkalaista elokuvaa: Moonrise Kingdom (2012) ja Koiran sydän (2015). Ensin mainittu oli muistutus siitä, että amerikkalaiset ovat tehneet paljon elokuvia nuorisolle, nuorisosta, tämä oli yksi niistä. Ehkä tapahtumapaikka oli Uusi Englanti, se näytti siltä ainakin. Talot olivat täydellisen kauniita, liioitellun söpöjä: semmoisessa ympäristössä syntyy tasapäisyyttä, poikkeavat ajetaan tiehensä. Olen kuullut että monissa amerikkalaisissa kouluissa, varsinkin yksityiskouluissa, lapset saavat opiskella muun muassa teatteria.

Tulin sanoneeksi elokuvaa lastenleffaksi, perheen toinen ihminen kysyi että oliko se. Kyllä kai kaikenikäisille pitää saada tarinoita joita kaikenikäiset voivat katsoa yhdessä. Perheissä on kasvukipuja, aina.

Toinen jenkkileffa oli myös eräänlainen urheuden kuva. Se on Laurie Andersonin tekemä elokuva koiran viimeisestä vuodesta ja myös puolison, Lou Reedin viimeisistä ajoista. Koira oli rodultaan rottakoira (en tiedä mitä nimitys tarkoittaa), joka pääsi lopussa eutanasian avulla kivuistaan. Lou Reed oli makoilemassa koira vieressään elokuvan loppupuolella. Anderson sanoi alkuvaiheessa elokuvaa että oli jutellut ystävänsä Chris Markerin kanssa elokuvan tekemisestä. Ja Chris Marker oli yksi tämän festarin ohjaajista, yksi maailman parhaita dokumentaristeja. Hän kuoli vuonna 2012. Marker on ehkä elokuvan hienoin esseisti. Vailla aurinkoa-leffan hän aloitti siteeraamalla japanilaista hovinaista Sei Shonagonia, johon olen jostain syystä törmännyt tänä syksynä usein. Shonagon eli Heian-kaudella. Shonagon oli kirjoittanut että tärkeintä ovat asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.



Se voisi olla Teeman elokuvapäivien teema. On pyrittävä siihen, että on keskellä elämää ja tuntee sydämensä sykkivän ja se syke syntyy tietynlaisista asioista. Sellaisia on paljon ja ne vaihtelevat ihmisistä riippuen, mutta kaikilla niitä on.

Mutta Laurie Andersonista kulki ketju Chris Markeriin ja hänestä vielä Sei Shonagoniin ja tulin kokeneeksi kolmen mantereen elämää perinpohjaisesti. Ja kun elokuvissa pääsi näkemään myös millaista on ollut elämä 1920-luvulla (Keaton) ja sitten 1950- ja 80-luvuilla (Marker), sitten vielä uusimmat Moonrise Kingdom ja Laurie Anderson, niin kaiken tämän ajan kipujen ja epävarmuuden keskeltä näkee, ettei ihmisten maailma ole paljon muuttunut. Välillä sydän löi nopeasti, välillä hitaammin, mutta niin ihmisten sydämet lyövät.


22.11.16

Sisällä ja ulkona


Kävin kirjastossa. Sinne on ollut asiaa nyt miltei joka viikko. Tilasin kirjan, joka tuli eilen kaukolainana. Menin kuljeksimaan runohyllyn liepeille ja otin muutaman kirjan.

Kun hylly etenee aakkosjärjestyksessä, niin ensimmäiseksi runokirjaksi osui Jukka Koskelaisen Omegan jälkeen (Sarjoja ja varjoja) Tammi 2013, seuraavaksi osui Kai Niemisen Alan oppia, Tammi 2010 ja vielä Rainer Maria Rilken Duinon elegiat, suom. Aila Meriluoto, WSOY 1974. Kun kävelen hyllyjen välissä, seuraan sormeani. Kun se pysähtyy (siis kun pysähdyn) otan kirjan siitä kohdasta mihin pysähdyn. Sormella on oma elämänsä, oletan.

Valitsemisjärjestelmäni on aukoton ja pätevä. Runoja lukiessa on oltava niin täysi vapaus kuin mahdollista. Mahdollisesti pysähdyn omia aikojani kun pääni on silmien avulla päätynyt omanlaiseensa runolistaan, mutta toisaalta: kirjastossa on aina kävijöitä, myös runohyllyn tietämillä joutuu joskus väistämään lastenrattaita, joten lähinnä täytyy katsoa eteensä. Kenen kirja oli nimeltään Sattuma vai välttämättömyys? Se ei ollut runoutta.

En ehdi nähdä kirjailijoiden tai kirjojen nimiä. Usein lukiessani runoarvosteluja huomaan arvostelijan mainitsevan jollain arvottavalla tavalla myös kustantajan. Olen itse aikoja sitten pudonnut kustannusmaailman tietämisestä pois. Ajattelen kuitenkin olevani tietoinen siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

Yöllä olin ollut uneton. Silloin tiedän tarvitsevani runoja. En väitä että ne ovat lääke, siis tuota kulttuuriministerin vaalimaa taiteen tervehdyttävää vaikutusta. Unettomuus ei myöskään tunnu erityisemmin sairaudelta. On kivaa olla tajuissaan joskus myös keskellä yötäkin. Kissa tuli viereen ja kuiskin sille runoa:
(MEA CULPA)

rajansa kaikella
  luulisi noin yksinkertaisen opetuksen mahtuvan kalloon
mutta kun se on jo täynnä ja lisää virtaa sisään,
  tuppaavat perusasiat tuon tuostakin unohtumaan,
tuon tuostakin

mikä johtuu siitä, että pääni on täysi
   mikä johtuu siitä että juovun juovuttuani

  mistä johtuu että en usko että rajansa kaikella
      mistä johtuu että perusasiat unohtuvat

ja niin palaan alkuun, tuon tuostakin, havahdun,
ja huomaan, ettei ylitsevuotavaiseen maljaani kaada kukaan muu
kuin minä itse
[R: Ps.23]
(Kai Nieminen)

Kissa rupesi hyrräämään. Innostuin kirjasta ja oli jo aamu kun rupesi nukuttamaan. Kissa oli siirtynyt siinä vaiheessa jonnekin muualle. Se on mustasukkainen: ihmisen ei pitäisi edes kirjan lehteä kääntää, kun hän on vieressä ja hyrisee. Runoilla on semmoinen vaikutus, että kun proosaa lukiessa kissan hyrräys saa luomet painumaan alas, niin runoja lukiessa tajunta kirkastuu. Siinä ei ole mitään pakottavaa. Päätä ei särje eikä luita kolota vaikka taivaalta tulee vettä tai yösumu peittää maan.

Runoissa on se hieno puoli että runoilijat ovat tiivistämisen mestareita. He osaavat tuoda lukijalle juuri senkokoisen annoksen jonka hän voi hotkaista. Ja jos ei ole haukkapala, niin samalla vaivalla lukija voi palata takaisin, katsoa myös edeltävää sivua ja seuraavaa. Runoilija voi osata kirjoittaa kokonaisen maailman yhteen runoon, kun taas prosaisti tarvitsee siihen 300 sivua. On siinä kyllä eroa, sanomisen tavassa, mutta silti.

Sen lisäksi runokirjoilla on omanlaisensa rakenne, dramaturgia. Tuntuu mahdottomalta sellainen ajatuskin, että runoja lukisi saadakseen niiden kritiikistä ne vaivaiset pennoset. Tai vaikka saisi enemmänkin rahaa. Runoja ja rahaa ei jotenkin vain ole mahdollista liittää yhteen ainakaan minun päässäni. Välillä kyllä tuntuu mahdottomalta että miten se runoilija sitten tulee toimeen, käy sääliksi. Tämä tämmöinen moderni ja hirveän kallis elämä ei tunnu todelliselta kun lukee runoja öisin.



Kai Nieminen oli viime vuonna vaasalaisilla LittFesteillä. Tulin sinne melkein suoraan junalta kun olin ollut Helsingissä kuukauden. Niemisestä tuli minun mielessäni runoillan kuningas heti. Se voi johtua tästä ajankohdasta: haikuja ja tankoja tekee mieli lukea syksyisin. Se on akvarelliaikaa ja Japani tulee mieleen myös maisemista. Sumu ja tihkusade ja jatkuva hämärä.

Sitä paitsi Nieminen on suomentanut japanilaista runoutta vaikka kuinka paljon. Hän osaa kirjoittaa omia runoja käännöstöidensä ohella. Ehkä erilaiset kirjoittajan työt keskustelevat keskenään, auttavat kirjoittamisessa.

Niemisellä oli mukanaan sellisti, joka soitti Bachia. Tänä vuonna hän ei ehkä tule. Silloin oli kotiinpaluun aika ja hänkin on asunut täällä.

Kadut kastuvat tihkusta ja huomenna sataa lisää. Nieminen ylistää kaikkia vuodenaikoja. Olen aivan samaa mieltä. Jos aurinko vielä tuosta alkaa joskus paistaa, niin elämä tuntuu ehdottomasti täydelliseltä.

Tuo sitaatin hakasulkeissa oleva viite tarkoittaa että teksti on Raamatusta. Tässä tapauksessa psalmeista, luulen että kyse on tuosta pääasiasta: ylitsevuotavainen malja. Kirjan lopussa ovat sitten selitykset ja tekstit, mihin viitattiin.



Hämärässä on hyvä kulkea kävelemässä. Parvekkeelta arvaa tuulisuuden, pilvien suunnasta sateen. Viikonloppuna lauhtui aivan kokonaan ja tuuli kääntyi etelään päin. Ilmasto on jo muuttunut. Vuodenajat ovat siirtyneet paikaltaan.

Kurkku on ollut iltaisin karhea. Se menee ohi kun kaivaudun taas johonkin kirjaan. Minulla on lukupeittona Amerikan kävijän, isoisäni, viltti. Sen viltin hän sai talvisodassa, kun kävi sotimassa. Hän vei viltin mukanaan Amerikkaan ja kun hän tuli pois sieltä lopullisesti, viltti päätyi minulle.

Se on hyvä viltti. Tuuli on yltymässä, kattopelti kolisee jo vähän. Kissa on nukkumassa sen viltin päällä. Kissoilla ei ole koskaan liian lämmin. Pitää pestä astiat, sitten luen oppimisen ylistyksen loppuun asti.


15.11.16

Muissa maailmoissa

Minulla, varmaan monilla muillakin, on ollut syytä kääntää katse pois ja yrittää olla niin kuin en olisikaan. Blogeja lukiessa tulee nähneeksi paljon herkullisia lukusuosituksia. Niitä on minulla lipuissa ja lapuissa tietokoneen ympärillä. Jos niitä kaikkia noudattaisi, pää todennäköisesti hajoaisi. Eikä elinaika enää riitä kaiken lukemiseen. Ei ole koskaan riittänyt.

Syksy on nykyään hyvin kokonaisvaltainen suoritus minulle. Kun on korkeapaine, pitää kirjoittaa, koska luita ei kolota niin pirullisesti kuin sateella. Silloin voin lukea yöt ja päivät. Löysin yhden suositellun kirjan hyllystäni ja rupesin lukemaan. Se on Juri Olešan Kateus (venäjäksi 1927 aikakauslehdissä, myöhemmin kirjana). Siitä on juttua Anita Konkan Sanat-blogissa, samoin Hyönteisdokumentti-blogissa (hdcanis). Jostain syystä en saa linkitetyksi juuri oikeita postauksia. Selatkaa, lukijat!

Kirja on ollut kirjahyllyssäni kauan, kirjan paperi alkaa selvästi ruskistua reunoiltaan, joten olen aivan ilmeisesti joko saanut kirjan lahjaksi tai tuhlannut siihen vähiä rahojani opiskeluaikana varmaan kirjan ilmestymisvuonna 1967, jolloin opiskelin Tampereen yliopistossa ensimmäistä kertaa.



En muista kirjasta yhtään mitään, joten en ole ehkä arvostellut kirjaa, mutta voi se olla silti lehdestä saatu arvostelijankappale. En ehkä ollut kirjasta innostunut. Nyt vaikutuin suosituksista ja varsinkin Olešan kirjan alkupuheesta, jonka on laatinut Oscar Parland. Parland tuli sitten myöhemmin tutuksi kirjastaan Tieto ja eläytyminen. Esseitä ja muistelmia (WSOY 1991). Miten on mahdollista että en ymmärtänyt Parlandin asemaa eräänlaisena kulttuurilähettiläänä, eri kulttuurien kulminaatiokohdassa? Olen ollut ehkä liian nuori ymmärtämään muualta tullutta puhetta, niin kuin tätä alkupuhetta:

30-luvun puolivälissä Oleša vaikeni aivan odottamatta. Kun käydessäni Neuvostoliitossa vuonna 1949 johdatin keskustelun Olešaan, ne kirjailijat joiden puoleen käännyin sanoutuivat jokseenkin selvästi irti hänestä. Kerrottiin että hän edelleen asui Moskovassa mutta oli täysin unohdettu tekijä. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen hänet jossain määrin palautettiin arvoonsa. Vuonna 1956 ilmestyi (150 000 kappaleen painoksena) valikoima hänen teoksiaan, ja siihen kuuluivat ’Kateus’, ’Kolme paksukaista’ sekä novellikokoelma ’Kirsikankivi’.

Kun kaivoin Parlandin essee- ja muistelmateoksen esiin, tajusin että hän on syntynyt Kiovassa, joten venäjäntaito tulee sieltä. Sitten hänen perheensä on tietenkin asunut Karjalan Kannaksella ja Parland on vasta myöhemmin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan suomea. Kannas on tarinoiden mukaan ollut hyvin kosmopoliittinen paikka. Parland kirjoitti kolme romaania: Muuttumisia (1945/1966), Lumottu tie (1955/1962) ja Härän vuodet (1962/1963), suluissa ruotsiksi julkaistu vuosi ensin ja sitten suomennos. Hän myös sai kolmasti valtionpalkinnon. Muistelmissaan Parland kertoo innostuneensa Olešan Kateus-romaanista vuonna 1932. Hän yritti ruveta kääntämään sitä (varmaan ruotsiksi), mutta yritys jäi sitten kesken. On hän ainakin tuntenut alkupuheensa aiheen.

Olešalla oli huono onni: hän joutui Neuvostoliiton sensuurin hampaisiin, koska hän oli aloittanut kirjailijanuransa ennen kuin sosialistisesta realismista tuli dogmi. Ei hän ollut ainut kirjailija, joka joutui epäsuosioon. Nyt tuntuu ihmeelliseltä senaikaisen kulttuuripolitiikan herkkänahkaisuus, mutta varmaan se johtuu siitä, että byrokraatit aina ja kaikkialla ovat kaikenlaista vapautta vastaan. Sellainen uhkaa järjestystä.

Oleša on aikamoinen fantastikko, mutta senlisäksi hän on humoristi, ja kirjoittaa paikoin absurdia tekstiä – ja teksti vetää mukaansa. Teksti on vähän kuin elokuvakäsikirjoitusta, kohtaukset kulkevat kuvina eri paikoissa. Kirjailija osaa luoda paikan tunnun. Hän rakentaa eräänlaista maagista teatteria esimerkiksi kun salaperäinen Ofelia-kone päätyy näyttämölle suhisemaan samalla kun baletin primadonnat ottavat ensimmäisiä askeleitaan. Tajusin jo lukiessani kirjaa, että se on luettava uudestaan, yksityiskohdat ovat runsaita.

Kirjailija muistuttaa tietenkin Gogolia ja Bulgakovia, mutta yhtä lailla Daniil Harmsia. Oleša on kuin onkin tehnyt näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Päädyin lukemaan kirjaa niin, että Parlandin alkupuhetta piti vilkaista aina välillä, sitten lukea pätkiä hänen muistelmakirjaansa ja sitten palata itse Olešan tekstiin.




Vuonna 1967 suomentamiseen on varmasti annettu enemmän aikaa kuin nyt. Sen lisäksi muistan Esa Adrianin hyvänä suomentajana, muissakin kuin tämän kirjan suomennoksessa. Ainakin kirjassa on fantastisen paljon kaunista kuvastoa, joka auttaa lukemisessa joka rivillä:

Keskellä kaupunkia, jollakin syrjäkadulla saattaa kohota rehevä romanttinen aita. Me kuljimme aidan viertä.
Lintu välkehti oksalla, nytkähti ja visersi, jotenkin se muistutti hiustenleikkuria. Minä joka astelin jäljessä onnistuin näkemään vain ensimmäisen vaiheen, hänen kasvojensa puolikuun. Hän hymyili.

Tämän lukiessani ähkäisin että eikö kirjailija mitenkään voi selittää linnun välkehtimistä ja rehevänromanttista aitaa? Sitten rentouduin. Mikä hätä minulla on, aikaa on vaikka loppuelämä mielikuvitella sitä aitaa. Lintujakin sentään vielä on.

Kesällä kuuntelin mökillä todennäköisesti lihavaa varista. Kun se kielsi minua menemästä niemennokkaan, niin ei se puhunut staccatona niin kuin kaupungin varikset, jotka kaiken lisäksi vielä rääkyvät vaatimuksiaan, mitkä nyt kulloinkin ovat asiana. Maalla varis puhui suunnilleen kuin Leonard Cohen (r.i.p.), antoi intonaatiolle aikaa ja oli varmasti tyytyväinen siihen, että käännyin ympäri. Maalla on varaa kähistä. Hiljaisessa ympäristössä varis sai puheelleen syvän merkityksen.

On se voinut olla myös korppi. Se tuli mieleen heti. Korppien kanssa ei kannata ruveta pelleilemään, siinä jää toiseksi. Mutta sitä ihmettelen miten ilmaisuvoimaiselta tuntuu suomi puoli vuosisataa sitten. Linnut voisivat aivan hyvin välkehtiä tämänkin päivän proosassa. Sellainen saisi hereille ja ilahtumaan.