16.8.16

Uskallus uupuu


Kuljen rapistuvin jaloin niin paljon kuin kestän. Kestokyky riippuu kivun määrästä. Agatha Christie sanoi mökillä olevan elämänkertakirjan mukaan, että suuri osa vanhoista sukulaisista oli jaloistaan huono. Hän oli pienenä ihmetellyt sitä, kuvaus hänestä itsestään lapsena oli melkein samaa kuin keveys. Italo Calvino kuvaa tilaa josta itse kukin ehkä muistaa itsensä, tämä käy määritelmästä (mutta oliko Swift pakkomielteinen?):

Magneettiin perustuvaa matkustustapa kehitteli ja täydensi Jonathan Swift saadakseen Laputan lentävän saaren pysymään ilmassa. Lentävän Laputan ilmestyminen näkyviin on hetki, jolloin taianomaisesti tasapainottuvat Swiftin kaksi pakkomiellettä: rationalismin aineeton abstraktio, jota vastaan hän suuntaa satiirinsa, sekä ruumiillisuuden aineellinen paino.” (Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. (Muistio nimeltä Keveys.) Suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1995, tekstissä on painovirhe: p.o. matkustustapaa)

Keveyttä ajattelin metsänpohjan louhikolla kompastellessani. Lapsena opin kivien muodon, jalkapohjat tuntuivat tietävän katsomatta missä olin. Silti jalka upposi aina joskus kivien väliin. Terveet jalat oli helppo saada pienestäkin kolosta ylös, kaivoi vain sammalta irti siitä nilkan ympäriltä. Nyt piti muistaa muistaa kivenlohkareiden muoto. Ei minusta ole painavaa tullut, mutta loukkaantuneet jalat eivät enää taivu niin kuin pitäisi. Ajoittain tuntui siltä että sammal liikahteli tuekseni. Maa keinahteli hitaasti?

Oli se vaihe kesällä kun mustikat kypsyivät seisahtaneessa ilmassa tunneissa. Vai ehkä ihan muutamissa kymmenissä minuuteissa? Väristä tietää milloin mustikka ylitti rajan puoliraa’asta kypsäksi.



Minulla oli aikaa. Linnut seurasivat tarkasti missä kuljin ja katsoivat asiakseen kommentoida koikkelehdintaani. Kyllä kai niillä on huumorintajua niin kuin muillakin eläimillä.

Alkaapäätä auto ajoi päälle neljä vuotta sitten eikä vasen jalkani enää suoristunut. Yritän katsoa sivusilmin kävelenkö kuin ankka, mutta en saa selvää, koska menen näyteikkunan ohi liian nopeasti. Kadulla ei sentään viitsi jäädä ihmisten tukkeeksi niin turhamaisesta syystä.

Uimahallin jumppari kyllä sanoi että pyöräily olisi hyvä. En ole uskaltanut pyörän selkään sen jälkeen kun se auto ajoi päälle. Kävelen ja hurjastelen sitten kick-bikellä. Se on potkulauta. Tässä kaupungissa on juuri sopivia mäkiä laskemista varten. Käsijarru on toistaiseksi toiminut.

Kun näyttelystä kaupungin toiselta laidalta noin puolitoista viikkoa sitten, se tuntui lentämiseltä. Niin kuin silloin kun silmissä vilistivät mökkijärven linnut ja se yksi kissa joka kävi tarkistamassa olemiseni ajoittain. Sielu seuraa kaukana takana, jos on liikekannalla. 



Ihmettelin hiljaisena makaavaa järveä. Iltaisin siinä hyppi paljon kaloja vesimittareiden perässä. Sitä tahtoo kuvitella aikajanan itselleen: kun menin Helsinkiin, niin kissan emäntä paistoi illalliseksi ahvenia. Siellä mökillä olin etsinyt onkea, mutta en löytänyt. Olisi pitänyt etsiä kylältä, eikä siihen ollut aikaa, kun mustikat piti yrittää saada metsästä pois. Tuntui painajaismaiselta ajatuskin seisoskelusta rautakaupassa, enkä edes tiedä onko niissä onkia. Yksi vavan näköinen seisoi mökin nurkassa, bambuvarsi, joka oli surkeasti sekä poikki että halki.

Olisi tahtonut paistaa ahvenia takan hiilloksella niin kuin lapsena. Kun rupesin etsimään Mora-puukkoa, sitäkään ei löytynyt. Mökillä pitää olla aina Mora-puukko, koska sillä voi tehdä suunnilleen kaiken mitä pitää tehdä. En ole kyllä ikinä käyttänyt sitä ruokaveitsenä, mutta hyväksyn senkin käytön jos on kiire. 1950-luvulta lähtien istuin saaren rannassa ongella ja osuin ahvenparveen aika usein. Kalojen suomustukseen ja suolistukseen Mora-puukko oli aivan omiaan ja pysyi jo 5-6-vuotiaan kädessä.

Kissasitterinä, siis sen punaisen kissan, istuin sitten nyt pitkiä iltoja ja yritin kertoa sille miltä paistetut ahvenet maistuvat. Se kissa ei puhu ihmisten kanssa. Mutta kyllä se rupesi hyrräämään, joten ehkä se muistaa miltä ahvenet maistuvat.

Mutta mustikassa kivenlohkareiden päällä keikkuessa tuli juuri niiden ahventen nälkä. Se meni vasta sitten Helsingissä. Se oli sellainen tervetulotoivotus, että sen jälkeen saattoi rauhassa tavata sukuaan, joka on sitten viimenäkemän lisääntynyt, syödä suvun seurassa nyhtökauraa, jonka olemuksesta en oikein päässyt selville.



Aivan loogisesti sitten seuraavaksi menin Emmaan ja tutkin tarkasti Rut Brykin keramiikkaa. Löysin taas muistuman lapsuudesta: kolmiulotteiset kuvat joita välkehtivä lumi loi silmien iloksi ja monojen alla narskui pakkanen. Sitten menin Ateneumiin katsomaan New Yorkin ihmisten kuvaaja Alice Neel’iä ja muistin tasa-arvomielenosoitukset ja rauhanmarssit.

Päädyin merkitsemään nämä taiteilijat yhtäläisyysmerkeillä, vaikka pinnalta katsoen mitään yhteistä ei ollut. Luin kuvista yhteistä ajankuvaa joitakin vuosikymmeniä sitten. Siinä voi olla ajan henkeäkin, vaikka nimitys tuntuu juhlalliselta.

Suvun jäsenet menivät kuka minnekin. Kaikilla on omia asioitaan ja niiden hoitamisessa huolta. Pieni pysähdys kaiken keskellä. Sellaista voi vielä olla.



27.7.16

Sillä välin toisaalla

14.7. Ihmettelen Agatha Christien tapaa käsitellä maansa imperialismia. Profiilisarjan omaelämänkertaopus on tietenkin säätyläisen tarinaa. Ensimmäiseksi puhutaan Irakista, englantilaiset kaivoivat raunioita. Näin hiljakkoin televisiodokumentin, jossa haastateltiin englantilaista haamukirjailijaa. Hän mainitsi jotain Agatha Christien kirjurina toimimisesta. Dame Agatha oli 75-vuotias kirjoittaessaan. Ei ole väliä sillä dokumentillakaan, koska jos copyright on Agatha Christiellä niin se siitä.

Irakin Nimrud. Vuosi oli 1950 ja omaelämänkerta päättyy vuoteen 1975. Christie kyllä julkaisi kirjoja senkin jälkeen. Täällä mökillä on Christien dekkareita lähinnä 1950-luvulta, myöhemmin olen ostanut sinne joitakin englanniksi myös. Tätä elämänkertaa lukiessa joudun kyllästymään monta kertaa. Mutta toisaalta en juuri koskaan ole lukenut kenenkään elämänkertoja. Pitää tutustua.



15.7. Pilvet alkavat kokoontua. Auto seisoo tuossa tyhjän panttina. Ei ole asiaa minnekään.

Kun äsken kuuntelin radiota, kuvittelin että kissa yrittää sisälle. Raapii ovea. Tiesin ettei se voi olla Lidia, mutta entä jos Rudi olisikin jotenkin ihmeellisesti kuitenkin hengissä. Meiltä on hävinnyt maalla asuessa monta kissaa jäljettömiin. Kissat tahtovat kuolla yksin.

Kurjen ääni illalla on toisesta todellisuudesta. Kurki kuulostaa viestintuojalta. Ei siinä ole yliluonnollisuutta, kunhan ovat toista lajia, paljon ihmistä vanhempaa. Korpitkin oppivat ymmärtämään ihmispuhetta.

Tulin tänne keskelle kaikkea mökille, koska tiedän että se on voimakeskus. Siinäkään ei ole mitään yliluonnollista, koska täytyy vain koko ajan tehdä työtä ylipäänsä pysyäkseen hengissä. Puita on, mutta ne eivät läheskään koko ajan onnistu olemaan oikeankokoisia. Saha ja kirves toimivat ja selkä. Pitkästä aikaa kirjoitan muistikirjaan. Lyijytäytekynä ei toimi, kuulakärkikynästä leviää muste käsiin. Sormiin sattuu kun pitää kirjoittaa pitkiä pätkiä, niska ärtyy.

Oleminen pienessä paikassa tuntuu hyvältä. Kaikki on täysin järkeenkäyvää ja työt järjestyvät oikein koska niiden on järjestyttävä. Ei tarvitse antaa ukaaseja itselleen. Miksi isommassa paikassa on aina kiire?

Kohta sataa. Sain laiturilta pyykkiä kuivumaan koivikkoon. Kuivumista voi toivoa. Nyt pitää kantaa vedet ja sytyttää pataan tuli illalla. Niin saa pestyksi astiat ja vesi säilyy lämpimänä aamuun asti.



16.7. Sade alkoi kuuden aikoihin eilen illalla ja päättyi äsken noin kymmeneltä. Nyt on aamu. Laiturin luulin jo seilanneen pois, mutta eipäs vain. Vesi ei noussut järvessä juuri yhtään.

Illalla oli pimeää ja pimeys jatkuu. Aurinkopaneelista tuleva virta saa lampun heikosti ruskistumaan. Aamiaisen jälkeen kynttilät valoksi. On kohtuullisen kylmä, takassa on tuli. Nizzan terroristihyökkäys, radiossa kuuluu hälytys. Muistan joskus ajatelleeni että tämä on ainut mitä minulla olisi tarjota etiopialaisille, jotka muuttivat joskus ehkä 1970-80-luvulla Eurooppaan. Ei minulla edelleenkään ole mitään muuta.

Kuuntelen eurooppalaista konserttia radiosta, Mozartia. Täällä ei konsertteja peruta vaikka Isis tappaisi ihmisiä kuinka paljon tahansa. Musiikki muistuttaa meistä. Kulttuuri on sivilisaatioiden paras osa. Aseet ovat niiden pimeä puoli.

Illalla on vesihöyryä kaikkialla. Kun ajattelin mennä katsomaan niemennokkaan, joku lintu varoitti. Peräännyin. Enemmän tämä on lintujen paikka kuin minun.

Myöhemmin illalla kissa tuli auton luota ja juoksi luokseni kun kutsuin. Se oli punainen eurooppalainen, narttukissa, puski ja halusi silityksiä. Sanoin että en voi ottaa sitä luokseni. Menin sisälle hakemaan sille kermaa, mutta se oli hävinnyt.

Nyt tiedän olevani vahdittu. Olin kuullut oikein, kissa oli kolistellut verannalla. Niillä on pehmeät tassut, mutta ne onnistuvat aina pudottamaan ämpärin kannen tai jotain. Tämäkin oli tahtonut yöllä selvästi sisään.



17.7. Tuuli puhalsi pilvet pois.

Tulin takaperin mustikkametsästä. Olo on puolikuollut. Hyttyset ovat paarmojen kokoisia ja paarmat pikkulintujen, suunnilleen. Viisveisaavat myrkyistä. Polvet naukuivat koko ajan. Juon teetä ja perehdyn säätyläiselämään vuoskymmenten takaisessa Englannissa. Agatha Christie aateloitiin jossain vaiheessa. Siitä Dame Agatha kirjoitti että kuningatar tuntui aivan tavalliselta vanhemmalta naiselta.

Christie kokeilee elämänfilosofiaakin (suomennos on Antti Nuuttilan):
Elämänaikainen intohimoinen rakkaus on niin suuri etuoikeus, että sen hintana koetun kärsimyksen määrä menettää merkityksensä.” Suomalainen sanoisi: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Melkein vastarannalla on tuntematon iso tumma lintu. Se tuntuu ajelehtivan pohjoistuulessa. Kun tulin laiturille se lähti kohti rantaa. Tietysti lintukiikarit jäivät kaupunkiin.

18.7. Aamulla kokomusta pieni lintu hyppi ison ikkunan editse. Se ei kyllä ollut kottarainen, sillä olisi kuvioita kyljissä. Mustarastaat eivät enää laula, joten arvoitukseksi jää tämäkin.



22.7. Heräsin aamulla siihen, että puhelimeen tuli viesti. Mutta en kuullut sitä. Viesti menee läpi vaurioituneen korvan simpukan ja vasaran ja alasimen, mutta vaikka en kuule, aivot tietävät kuitenkin että jotain kuuluu. Kuulovammaisen arkea.

Aurinkopaneeleja tulevat tutkimaan. Yritin ehtiä syödä, mutta sitten tuli jo toinen viesti: eivät löydä paikkaa. Menin mökkitietä kylätielle. Siinä ennen risteystä lojui suuri musta sulka.

Heilutin sulkaa sähkömiehille. Sanoivat että kotkansulka. Se oli tullut sinne aivan äskettäin. Vanhempi asentaja näytti kartasta että tuossa kolmen kilometrin päässä oli kotka vienyt koiran. Sydän löi tyhjää. Että ei se kissa nyt ollut joutunut kotkan ruuaksi?

Kotkaa ne vastarannan metsäkyyhkyt pelästyivät, eivät kurkia. Se ääni oli ollut erilainen. Kurjet toitottavat uutisia. Kotkan ei tarvitse kuin pelotella pienemmät linnut lentoon, sillä on äksympi ääni. En usko että kotka hyökkää kurkien kimppuun. Vai hyökkääkö?

Euroopassa ihmiset tappavat toisiaan. Minun ei kai tarvitse peilata ihmisiä näihin eläimiin. Niillä ei ole mitään hölmöjä ideologioita. Sen sijaan ehkä ne tietävät mitä on valta?



(Apropos, koti. Ennen lähtöäni omaan maisemaani – joka ei tietenkään ole minun, vaikka ihmisten kesken kaikki pitääkin omistaa – vietin kuukauden verran yhden kirjan kanssa miettien kaikenlaista. Kirjoitin siitä täällä.)












7.7.16

Topeliaaninen maisema


Yhteiskoulun kevätjuhlan päätöslaulu oli aina Mä oksalla ylimmällä, enkä koskaan tiennyt missä näköalatornissa Topelius oli maisemaa katsonut, Haralanharjulla vai Keisarinharjulla. Kävin pikkulikkana katsomassa Kirkkoharjun ja Haralanharjun näköalatornista maisemia, yleensä tuuli hirveästi ja se huojutti Haralanharjun tornia ja kiipeäminen pelotti. Topeliuksen visiitistä kirjoitettiin hiljakkoin jossain, mutta nimet ehtivät jo mennä sekaisin päässäni. Ah vanhuus!

Kaikkialla oli niin paljon vettä ja järven selkiä ja lahtia, niin että en erottanut niitä toisistaan. Olin katsomassa näytelmää Längelmäveden rannalla, varmistin asian kysymällä. Oli sadekuuroinen päivä. Kun esitys alkoi, sade yltyi mutta yhteistyökykyisesti loppui pian. Näyttelijöiden ääni kantoi.

Minulla oli hinku mennä nimenomaan Kangasalle ja näkemään nimenomaan harrastajateatteria. Lapsena ja nuorena olin aina poissa kesät, mökillä, enkä onnistunut näkemään kuin yhden kesäteatteriesityksen, eikä sekään ollut harrastajien esittämä: Pyynikin kesäteatterin Tuntematon sotilas. Se esitys oli erityinen.

Silloin väliajan jälkeen yleisö pääsi istumaan penkkeihinsä uudestaan, kun aivan tyhjästä ilmestyi hirvittävä ukkonen suoraan päälle. Näyttämölle oli juuri ajettu tankki. Esitys oli muistaakseni vuonna 1960. Aamulehdessä oli sitten ison männyn kuva rojahtaneena katsomoon. Katsomo tyhjeni ennätysmäisen nopeasti. Balkanilta oli tullut harvinaisen voimakas ukkosrintama juuri vastarintaa kohtaamatta Suomen päälle. Se oli ehtinyt kurittaa puolta Eurooppaa.

Kangasalan Ramppi-teatteri on harrastajateatteri. Näyttelijöitä oli paljon, peräti parikymmentä, joten ohjaaja Ahti Jokisella on ollut aivan varmasti tarpeeksi työtä. Se näkyi että näyttelijät eivät olleet harrastelijoita vaan harrastajia. Harrastelija on väheksyvä haukkumanimi. Harrastajat puolestaan tekevät työtään omalla vapaa-ajallaan ja omasta halustaan, niin että sitä on kiinnostavaa katsoa ja jos ei ollenkaan hauskaa, niin ei ole käsittänyt kaikkea näkemäänsä. Ahti Jokisen lisäksi ammattilaisia oli muitakin, esimerkiksi Ari Numminen koreografina. Ari oli joskus Vaasan lääni-vainaan läänintaiteilijana ja puhui kaikkialla kaikille siitä, että poikienkin pitää päästä tanssimaan.

Kangasalan yhteiskoulun kasvatti Aulis Aarnio kirjoitti näytelmän. Mutta en esitä siitä arviota, en myöskään esityksestä, koska en ole puolueeton. Tahdon teatterin jatkavan, jo pelkästään upean paikan vuoksi. Tapasin kyllä kesän ensimmäisen hyttysen eikä tapaaminen ollut ystävällismielinen.

Yhdessä


Katselin katsojia. Heitä oli kaikenikäisiä, minusta aika paljon, kun ilmat olivat epävarmat ja illan kylmyys puraisi esityksen loppupuolella.

Muistin kirjailijan hyvin. Hän kävi tiivistä keskustelua isäni kanssa aina silloin tällöin kotimme keittiössä. Me lapset kuunneltiin, mutta todennäköisesti kyllästyttiin siinä vaiheessa kun isä mainitsi filosofi Immanuel Kantin viidennen kerran. Oli kysymys oikeudesta ja moraalista. Olin 10-vuotias, ihan lapsi vielä. Ja sisarukset tahtoivat minun lukevan heille viimeisintä Aku Ankkaa.

Näytelmä kertoo Ilmonien perheestä, tai mitä perheestä tiedetään ja mitä voi arvata. Heitä olivat: Hjalmar Ilmoni, piirilääkäri; Fanny Ilmoni, kotirouva, aiemmin konserttipianisti; Arne Ilmoni, kirjakauppias, saarnamies; Aino Ilmoni, sairaanhoitaja; Einar Ilmoni, taidemaalari; Helmi Ilmoni, ylioppilas. Heidän talonsa oli vastapäätä yhteiskoulua. Kun kävin keskikoulua ja lukiota, Arne Ilmoni oli vielä elossa. Ei häntä usein näkynyt.

Käsiohjelmassa lukee: Kaikki aineellinen ympärillä luhistui, vain henki säilytti ylpeytensä. Ylpeys omasta kulttuuritaustasta ei nujertunut. Tajusin näytelmän ajankohtaisuuden. Kaikkialla kulttuuria ja sen elinmahdollisuuksia ahdistetaan eivätkä ihmiset pääse edes opiskelemaan enää, ainakaan humanistisia aineita. Ehkä kulttuuritahto ei ikinä Suomeen edes juurtunut? Ehkä se on aina ollut elossa vain juhlapuheissa? Tuon yhden perheen häviö ei ole varmaankaan ainutlaatuinen.

Kun Kirkkoharjulta tulee alas, ensin siinä on yhteiskoulu. Sitä vastapäätä asuivat Ilmonit ja vasemmalle mäkeä alas kävellessä näkyi Kangasalan Lepokoti, toinen merkittävä perhe joka oli asettunut Kangasalle. Adlerit tulivat alun perin Saksasta ja Ilmonit jostain päin Etelä-Suomea. Ilmonien ja Adlerien aika alkoi suunnilleen samoihin aikoihin 1900-luvun alkupuolella. Kumpaakin porukkaa on myös näytelmässä.

Yksin


Oikeassa elämässä Arne Ilmoni oli joskus vihainen lapsille. Erityisesti ei saanut poimia sinivuokkoja. Edellinen erakko, 1940-luvulla kuollut Einar, oli puolestaan saanut myydyksi taulujaan aina välillä. Hätkähdin kun näin nimen yhden taulun alla Ateneumissa. Kukaan lapsista ei oikein selvinnyt elämässään, aina oli hankauksia. Jostain syystä lapset tuntuivat silloin tahtovan vetäytyä oman kodin suojaan. Suku sammui.

Meitä lapsia oli 1950-luvulla paljon ja kaikkialla. Ilmonin erakko pelotti meitä. Nyt ihmettelin oliko erakolla edes ruokaa. Ehkä ei voi sanoa että sivistynyt perhe sortui sivistyneisyyteensä. Mutta toisaalta Suomen sivistyksen, kasvatuksen ja koulutuksen historia kertoo, että tuhoutuminen ei ollut ainutlaatuinen tapahtuma. Ymmärtämättömyys on vieläkin yleistä, vaikka vaihtoehtokin olisi. Kouluissa pitäisi lisätä historian opetusta, ei vähentää.

Mietin tarinaa Eino Leinon päivän aikaan, muistan kirjaa jonka nimi taisi olla Istuja pitkän illan, Leo Lindstenin kirjoittama, kirja kertoi Eino Leinosta. Leo oli ystäväni, saatettiin istua tunteja keskustelemassa esimerkiksi kirjoittamisesta. Tuli häntä ikävä. Otin kirjahyllystä Eino Leinon suomentaman Jumalaisen näytelmän, Dante Alighieri, mitallisesti. Ilta vaihtui yöksi kun luin.



23.6.16

Luen runoa ja mehiläinen syöksyy ruusun sisään

(Sana)
Älä sanalle mitään sano.
Ole hiljaa vain.
Se korva on vaikenevain
ja sillä on nälkä ja jano
sinut löytää itsesi alta.
Se on etsivä valta.

Älä sanalta mitään ano.
Ei mitään se sano,
se liikkuu vain, kuten liikkuu meissä.
Ja voimattomuutesi jyrkänteissä
se kantaa yli.
Sana, hauras, nostava syli.

(Aaro Hellaakoski: Yön hetkiä, 3 (Sana), kokoelmassa Hiljaisuus, WSOY 1949)





16.6.16

Paries cum proximus ardet


Olen monesti ajatellut olevani onnekas kun lapsesta saakka olen pitänyt vedestä ja siitä että se kantaa. Symbolisesti se on varmasti tarkoittanut myös jään kantavuutta tai elämän. Ei tässä ole mitään juhlallista, olin vesijumpassa ja katselin sukeltelevia lapsia. En oppinut koskaan sukeltamaan, pulpahdin pinnalle kuin korkki.

Keskikoulua kävin Hämeessä Kirkkoharjun kupeessa olevassa koulussa. Harju nousi siitä kohtisuoraan ja kun kiipesi harjulan seljänteelle, niin näki järviä ja lahtia ja niemiä. Siellä oli paljon lunta talvisin. Opin hiihtämään tähtien valossa. Äiti oli vihainen kun tulin pitkän matkan jälkeen kotiin. Hänen mielestään siellä ei voinut nähdä mitään. Mutta eipä hän mitään nähnytkään, häneltä sai piilotetuksi kaikenlaista.

Lahjakkuuksien sanotaan periytyvän. Mutta geenejä on niin paljon ja niiden toiminta toistensa kanssa niin monimutkaista, että ihminen ei voi kävellä geenikarttansa kanssa koulun rehtorin kansliaan vetoamaan perimäänsä, niin että ei tarvitsisi istua jälki-istuntoa. Syy on voinut olla laiskuus, ruma puhe tai lumisota, jota lapsi on pelannut tekemällä lumipalloja joissa on kivi sisällä. Koulujen opetussuunnitelmaan eivät kuulu piilotarkoitukset tai ainakaan kukaan byrokraatti ei sellaista tunnusta, mutta välitunnit ovat ehkä mielenkiintoisimmat.

Jostain syystä viime aikoina on näkynyt lehdissä ja netissä uutisia siitä, kuinka nuoret poliitikot tietävät että laiskuus on köyhyyden takana. Muistan keskikoulussa katselleeni yhden luokkakaverin perinpohjaisuutta. Puoli luokkaa kyllästyi sen lapsen valmisteluihin kemian kokeessa. Vuosikymmeniä myöhemmin minulle väitettiin, että jos lapsi ei ollut kokeessaan tarkka niin koulun katto olisi saattanut räjähtää ja tehdä ylimääräisen kuopan koulun takana olevaan soraharjuun. Siellä oli jo valmiiksi niitä kuoppia, joita kutsuttiin nimellä lukko. Mahtoiko väite lahjakkaasta lapsesta tutkimassa räjähdysainetta totta? Ehkä ei. Todennäköisesti ei, koska kai siellä tunnilla oli kuitenkin opettaja läsnä. Mutta toisaalta on hieno ajatus, että jos vaikka meidän koulusta olisi lähtöisin yksi ylimääräinen lukko harjulle. Kaikki ei ollut jääkauden tekemää.

En tykännyt yhtään kemiasta tai fysiikasta, mutta siitä hitaasta ja vähäpuheisesta lettipäätytöstä tykkäsin. Se oli kaveri jonka kanssa oli kivaa käydä kävelemässä harjulla. Ei se paljon puhunut, mutta pysähteli vähän väliä ja kertoi jonkun kasvin nimen tai näytti, mikä ero on naavalla ja sammaleella. Kun tahdoin tietää asiasta enemmän, kaverini sanoi että ehkä riitti jos muistan nimen, voin katsoa kirjasta sitten.

Halusin mennä kotiin Ilmonin talon takaa ja kerätä sinivuokkoja. Kaverini pisamat vaalenivat ja hän suorastaan suuttui: villikukat on jätettävä sinne missä ne ovat. Sitten hän vaati saada tietää kuinka paljon saan viikkorahaa. Kerroin, mutta useimmat lapset eivät saaneet viikkorahoja. Se sanoi tekevänsä oman rahansa eteen koko kesän töitä pellolla ja oli saamassa luvan opetella traktorilla ajamisen seuraavana kesänä. Tieto oli tyrmistyttävä.

Lupasin siis kiireesti että ostan pankintalon kukkakaupasta leikkokukkia. Ajatus maljakossa kukkivista kukista oli puhtaasti esteettinen. Meillä ei ollut kotona muita kukkia kuin rahapuu ja posliinikukka ja ne siksi, että eivät kaivanneet hirveästi kastelua ja selvisivät kesäkuukaudet yksinään kun perheeni lähti mökille kesäksi. Minusta ne kasvit olivat yksinomaan tylsiä, enkä erityisemmin pitänyt siitä, että jouduin kipuamaan tikkaita ylös katonrajaan pyyhkimään posliinikukan lehtiä pölyrätillä.

Kaverini pisamat palasivat ruskeaan olomuotoonsa, mutta hänen hiuksissaan olin näkevinäni enemmän punaista kuin tavallisesti. Ilmeisesti pisamista puna lehahti hiuksiin ja takaisin. Hän piti lyhyen esitelmän: voisin opetella, siis minä, ajattelemaan ennen kuin suunnittelen typeryyksiä ja tiesinkö sitä paitsi että Ilmonit olivat kieltäneet jyrkästi sinivuokkojen keräämisen. Se pikkuinen talo, puut ja pensaat ympärillä, oli juuri sennäköinen kuin miksi se päätti kasvaa eikä mitään muuta. Maali oli punaisesta pikkutalosta hiutunut pois varmasti vuosikymmeniä sitten.

En aloittanut lettipään kanssa kinaa, koska hän oli kertakaikkiaan ylivoimainen. En tiennyt yhtään toista niin ylivoimaista luokallamme. Kaiken lisäksi hän oli tyttö. Nyt hän vielä sanoi, että punaisen talon ihmiset ovat vanhoja ja sitä paitsi hyvin köyhiä. Siksi hän kielsi. Maa vietti siitä harjunrinnettä alaspäin ja se oli kuhmuinen isojen puiden juurista ja kivistä jotka mannerjää oli sattunut pysäyttämään juuri siihen. Lupasin.

Meillä oli sinä vuonna ollut maantiedon opettajana nuori kaveri, joka oli pari vuotta opettamassa ja lähti sen jälkeen takaisin yliopistoon. Lettipää selitti että juuri sillä tavoin pitää opiskella. On käytävä välillä töissä opettamassa lapsia ja sitten mentävä miettimään ja viisastumaan yliopistoon.



Olin kuullut ja nähnyt huonosti ja minut oli siirretty etupulpettiin. Takapenkin valtasivat luokallejääneet pitkät pojat. Pääsin kuuntelemaan sitä opettajaa aivan läheltä. Kerran viittasin sille ja kysyin voitaisiinko mennä keväällä katsomaan tuota soraharjua. Mentiin. Meidän piti pareittain ottaa noin neliömetrin ala ja katsoa mitä siitä maasta löytyisi.

Keräsin oudonnäköisiä kiviä. Anorakin taskut olivat pullollaan niitä lopulta. Halusin ennen kaikkea tietää mitä oli katinkulta. Aivan pienenä olin yrittänyt tehdä siitä kaulakorua, mutta liuskeet hajosivat siihen reiän poraamiseen. Nyt sain lettipään kaveriksi, hän opetti kyllä myös. Hän kaivoi linkkarilla multaa pois juurien päältä ja näytti haarautuvan juuriston. Se oli kauniimpi kuin lehteen juuri puhjennut puu, se näytti niin paljon hiuksilta. Tavallinen leppä, mutta tunnilla opettaja halusi tietää puusta enemmän. Ei hän myöskään kertonut mitä katinkulta on vaan käski ottaa selvää. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin mietin, että jos se olikin vaikka tervaleppä.

Kun sain tehtävän opettajalta, niin pääsin kirjaston käsikirjastoon tutkimaan paksuja opuksia. Kevät päättyi siihen että tiesin mitä on yhteyttäminen ja symbioosi. Kysyin lettipäältä miksi Ilmonin sisko ja veli asuvat yhdessä. Eivät minun äitini tai isäni sisarukset asuneet meillä. Eivät asuneet edes naapurissa. Eivät asuneet lähimaillakaan.

Lettipää sanoi että se on hyvä ja viisas sisarusparvi joka tahtoo asua yhdessä ja pitää kiinni siitä mitä on oppinut. Kysyin siltä että aikoiko se asua lopun elämänsä veljiensä kanssa. Se vastasi että ei tietenkään. Mutta että Ilmonien tarinaa ei ole kerrottu vielä. Joku sen vielä kertoo. Se taidemaalari oli jo kuollut ja jäljelle jääneet ovat jo vanhoja.



Nyt kun Ilmoneista on yli viidenkymmenen vuoden jälkeen viimein kirjoitettu ja kaikenlisäksi näytelmä, on mentävä sinne katsomaan millainen se on. Aarnion Aulis oli samassa koulussa monta vuotta ylempänä ja ymmärsi ja tiesi enemmän kuin kumpikaan meistä. Aulis osasi kirjoittaa jo silloin. Kun jaksan ja ehdin, lähden tästä sinne. Näytelmää Ilmoneista esitetään kesäteatterissa Kangasalla. Pitää valita poutapäivä. Otan mukaan sadetakin.

Latinankielinen säe on vähän pitempi, otsikossa on jälkimmäinen osa: Tunc tua res agitur, paries cum proximus ardet. Asiasi käsitellään silloin kun olet vertaistesi joukossa. Aulis Aarnio on oikeustieteilijä ja kirjailija.

7.6.16

Kansa, kunta, kansakunta, valtio


Muistaakseni nuo ovat balttilainoja nuo sanat. Esimerkiksi Satakunta on vanha nimi. En tiedä mistä on peräisin sana heimo, se voisi olla vanhempi sana, tai aivan nuori sitten. Kielten sanat onneksi elävät eivätkä ole pelkästään kiviin hakattuja.

Luen edelleen Anna-Leena Siikalan kirjaa Itämerensuomalaisten mytologia. Olen siinä vaiheessa, jossa kuvataan maailmanselitysmyyttejä, juuri nyt Sampoa. Kun olin koulussa, Kalevalaa opiskeltiin. Meillä oli kotona myös Kalevala-sanakirja ja nyt meillä on saman opuksen myöhempi painos, varmaan jo vanhentunut. Mutta Siikala käy perinpohjaisesti läpi sananselitystenkin historiaa. Jumalia ja muita henkimaailman otuksia on usein paikoilla joita kutsutaan pyhiksi (Pyhätunturi, Pyhäjärvi).

Kun kartoitetaan myyttejä, puhutaan kansoista ja kielistä ja maantieteestä. Pitää muistaa millä alueella on puhuttu mitäkin kieltä ja mistä kielestä mikäkin sana on peräisin. Kansat, tai heimot, ovat aina vaeltaneet. Se ei useimmiten ole tarkoittanut sotatilaa, joka vallitsee nyt esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Yleensä ihmiset ovat lähteneet etsimään parempia seutuja, kalaisempia vesiä tai esimerkiksi kauppiasporukka on löytänyt kauempaa ihmisiä, toisia kansoja tai heimoja, joille ovat kelvanneet esimerkiksi uudet, seppien tekemät työkalut. Seppä on yksi jumalhahmo ja syy on aivan ilmeinen: seppä takoo tulen avulla uusia esineitä. Meillä se oli seppä Ilmarinen, joka oli takonut jo taivaankannenkin, nyt sitten piti takoa Sampo.

Seppä Ilmarinen oli hyvin tavallinen ja hirveän tavaton ihminen. Kun ei ollut vaimoa, niin rupesi lopulta takomaan itselleen vaimoa. Holmbergin/Haavikon Rauta-ajassa ainakin vaimo oli hopeinen, näyttelijä taisi olla Pirkkoliisa Tikka. Mutta hopeisesta ei ollut lämmittämään sänkyä.

En minä rupea Siikalan kirjaa tässä kertomaan. Kirja tulee horjuttaneeksi omia 1950-luvun iskostuneita käsityksiäni suomalaisen mytologian historiasta, oli kyllä jo korkea aika päivittää tietoja. Sellainen muistikuva on kouluhistoriasta, että suomalaiset vain kävelivät tyhjälle niemelle ja rupesivat laulamaan tarinoita. Voi tietysti olla että 12-15-vuotiaiden päihin ei olisi paljoa enempää mahtunutkaan.

Eilen luin siitä, mitä kaikkea Taalainmaan suomalainen Kaisa Vilhunen kertoi Sammosta. Metsäsuomalaisiksi väkeä lähti varsinkin Savosta 1600-luvulla. Kuningatar Kristiinan mielestä Taalainmaalla ja Värmlannissa oli hyvin tilaa. Vilhunen kertoi tuntemansa sammas-tarinat C.A. Gottlundille, joka liitti kuulemansa väitöskirjaan Upsalan yliopistosta vuonna 1818. Väitöskirjan nimi oli De proverbis fennicis.

Jäin maistelemaan kielen muutosta. Totta kai Gottlund kirjoitti niin kuin kuuli ja Vilhusen kotiväki oli asunut ruotsalaisten keskellä jo kaksisataa vuotta. Huomasin että ääneen lukemalla teksti tulee aika selväksi:
Vaha Väjnämjnen, ja nuori Jomppajnen, lähättiin pohjan muaale Sammasta hakemaan. Sieltä suaatiin Sammas kiin. Lähättiin merällä. Sano nuori Jompajnen vanha Väjnämöjsällä: alutto jo virsis. Löj nuori Jompajnen miekalla kax varvasta Sammalta pojki; yksi länsi mereen. Joka suaatiin muaale, siite tulij hejnet muaale. Kujn ojs useet suaanut, nin ojs vilja tullut ilman kylvämät. Obs. Pohjan maan portit näkö tuin uuuin (!) kuumotta.”

Sampo kuulostaa aivan erilaiselta kuin mitä muistan. Tässä on selvästi teollisuutta: Pohjanmaan porteilta näkyi uuneissa palava tuli. Siellä on tehty jotain isoa, leipäuunista olisi tuskin puhuttu niin merkitsevästi. Sammas tuntuu olevan joku elävä olio, koska Joukahainen pystyi katkaisemaan sen kaksi varvasta. Kuitenkin se on kosmologinen tapaus: ”Moalima seisoo kultatolpalla. Sill on kuparjalka, kultanappi peässä.” (saman Kaisa Vilhusen kertomaa, nyt tosin monta kymmentä vuotta myöhemmin ja suomenkielisille tutkijoille). Ilmenee että näitä maailmaa paikallaan pitäviä on ollut paljon ja erilaisia, Siikala vertaa tunnettuja iranilais-arjalaisia myyttejä uralilaisiin ja kanta(proto)uralilaisiin tarinoihin. Kansat ovat tavanneet.



Ehkä Värmlannin ja muun suomalaismetsän asujilla on ollut muistissaan vanhoja tarinoita pitempään kuin Suomen savolaisilla. Savo tulee esiin usein, kun puhutaan tarinoiden keruusta. Nimi Sampo on sitten Vienan karjalaisilla, samaa juurta ne sanat todennäköisesti ovat. Pitäisikö Sampo kirjoittaa isolla vai ei? Sammas tulee kirjoitetuksi pienellä. Jos kirjoitan Sammon isolla niin se on ylimaallinen, mutta nimettävissä niin kuin Jumala, mutta jos se on rakennelma tai esine tai se taivaantolppa, niin kai se on sampo? Onko minulla ehkä joku käsitys yliluonnollisuudesta?

Minua ilahduttaa kuinka paljon meidän runojamme on ehditty jo tutkia. Ja nimenomaan Suomessa. Ilahduttaa, kun tarinoista tulee esiin maailma, jossa ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, eivätkä torju tai kyräile. Silloin voidaan kertoa myös tarinoita kaiken alusta, maailman ja sen järjestyksen synnystä. Kun muutama kuukausi sitten aloitin tämän kirjan lukemisen, tuntui että tässä kerrotaan suomalaisten mielenmaisemasta. Samalla tuntuu surulliselta, että sitä ei juuri samanlaisena enää ole. Tänäkin lyhyenä aikana yleinen mielenmaisema on muuttunut. Ehkä muutosta ei pidä yleistää.



Suomen eepos tarvittiin luomaan kansakunta. Suomi sattui olemaan suuriruhtinaanmaa. Tsaari antoi olemassa oleville ihmisille ja instituutioille autonomian ja siksi tarvittiin myyttejä siitä, miksi Suomi on tärkeä kansa. Oma raha ja hallinto siis tulivat erityislaadusta? Ja erityisyys oli sitten hyvä poliittinen syy ruveta tekemään työtä kansan saamiseksi valtioksi.

En tiedä ymmärsivätkö suomalaiset itseään mitenkään erityisen erityisiksi. Ihmisiä jotka olivat sattumalta päätyneet tiettyyn maantieteelliseen paikkaan ja aloittaneet elämän siellä. Omien myyttisten tarinoiden etsiminen oli tärkeätä, koska piti löytää syy siihen, miksi Suomi ansaitsisi autonomian. Suomalaisuudesta puhujat olivat ruotsinkielisiä, koska sillä kielellä toimivat yliopistot ja hallinto. Kirkossa taidettiin jo saarnata suomeksikin.

Eri kieliä puhuvat ovat asuneet rinnakkain. Suora yhteys samaan myyttiin on selvä koska sanat ovat sukulaisia. Kun on kyse myytin sanasta, se ei ole sattumaa vaan viittaa samanlaiseen maailmanselitykseen. Sillä tavalla Sampoa ja sammasta voi lähestyä.

Eurooppaa määriteltiin 1800-luvun alussa Wienin tanssivassa kongressissa. Siellä haluttiin määritellä valtiot kansojen elinpiirinä. Valtioissa puhutaan eri kieliä. Ja eepoksia jahdattiin vähän kaikkialla koska kansallismielisyys oli vallannut Euroopan Napoleonin sotien jälkeen.



Lääkäriksi opiskellut Elias Lönnrot oli joutilas lähtemään sitten Karjalaan keräämään runoja. Runonlaulajat tunnettiin kyllä jo. Siikalan kirjassa on kuvia siellä täällä ja yksi hauskimmista on kun hän pääsee haastattelemaan savolaista runonlaulajaa 1960-luvun alussa. Laulaja ei pysykään kuosissaan vaan ottaa ja vaipuu transsiin ja rupeaa riehumaan. Siikala pelästyi ilmestystä ja juoksi ulos pakoon. Kyllä hän varmasti siitäkin sai kimmokkeen jatkaa kansanperinteen tutkimusta, jota sitten jatkui, mutta pidin siitä, että hän otti kuvatekstiin nuoren tytön säikähdyksen. Kansanrunouden tutkimus vaatii tekijältään kaikenlaista.

Kansa elää kielessä. Mutta musiikki yhdistää tarinoita myös. Myytit näytellään, kirjoitetaan, lauletaan, rummutetaan, maalataan ja piirretään liidulla kallioon ja sitten mennään karhunpeijaisiin ellei päädytä niin kauas kuin Valkoiselle merelle, sukelleta sinne ja aleta puhua maitovalaiden kieltä.






29.5.16

Vanhoja kirjoituksia


Muutama päivä sitten luin Markku Soikkelin vanhoja tekstejä. Hän oli siirtänyt bittisaaristoaan sivustolle, jonka osoite on hänen blogissaan. Siellä elettiin suunnilleen 1990-lukua.

Olin todennäköisesti lukenut niitä juttuja – suuri osa lehtikritiikkejä – niihin aikoihin, koska tekstit ja niissä referoitu keskustelu tuntuivat tutuilta, mutta oudoilta. Aika on kulkenut ja ihmiset keskustelevat eri tavalla nyt. Silloinen keskustelu vaikuttaa nyt avoimemmalta ja innokkaammalta kuin nykyinen, aika lailla masentunut keskustelu. Ehkä ihmisillä oli vielä tunne siitä, että jotain on vielä saavutettavissa. Kirjoittajat olivat nuorempia. Se välittyi että ihmisillä oli elävä suhde kirjallisuuteen ja muuhunkin silloin olemassaolleeseen kulttuuriin.

Olin 90-luvulla Tampereen yliopistossa lukemassa loppuja puuttuneista opinnoista, siis hankkimassa filosofian maisterin papereita. Niillä papereilla ei sittemmin ollut mitään käyttöä. Siis ajatellen työtä ja toimeentuloa. Muuten tietenkin kyllä ja paljon.

Nyt yliopistoistakin irtisanotaan urakalla ihmisiä. Soikkeli oli töissä Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella, jossa kävin kerran pari. Luulen nähneeni hänet jossain huoneessa kävelemässä sisään ja ulos. Ainakin siellä näytti olevan muutama pitkäkoipinen peikkopoika touhuamassa. Ehkä joku tyttökin. Tuntui hyvältä nähdä nuorisoa töissä. En häirinnyt heitä, vaan kävin antamassa jonkin tarpeellisen paperin jollekin ihmiselle ja lähdin pois.

Myös kriitikko Kyösti Salovaaralla on blogi. Muistan hänen nimensä kirjakritiikeistä 1960-70-luvulla. Sanomalehdille kritiikkien julkaisu tuli jostain syystä 2000-luvulla taakaksi. Paljon ne eivät vieneet tilaa, mutta tekivät sanomalehdistä lukemisen arvoisia. Mielipiteitä ja näkökulmia oli paljon. Oli lupa olla eri mieltä. En tiedä onko tuossa syy ja seuraus vai onko kyse sattumasta. Kovasti samaan aikaan se kumminkin tapahtui. Pitää tietenkin kysyä oliko lopulta lukijoita.

Joka tapauksessa Salovaaran blogissa keskustellaan. Kommentoijilla on paljon miettimistä, blogisti antaa hyviä aiheita. Keskustelu keskittyi viimeksi dystopioihin ja ihmisen olemassaolon mahdottomuuteen, ennemmin tai myöhemmin. Ajateltiin Pentti Linkolaa. Salovaara julkaisi blogissaan oman kritiikkinsä Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjasta. Minulla ei sitä kirjaa ole, sen sijaan on artikkelikokoelma nimeltä Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Siinä olevat esseet ovat selvästi lähempänä Linkolaa itseään (hän kirjoittaa kirjallista omakuvaansa) kuin mitä oli Toisinajattelijan päiväkirjasta -opuksessa.

Tuskin kukaan on eri mieltä siitä millaista nyt on. Maailma ei ole aivan jengoillaan. Kaikki ovat nähneet kehityksen. Mutta ihmiset ovat eri mieltä siitä, mitä siitä olisi ajateltava. Teonsanoja on aika vähän.



Olin vähän aikaa sitten hitaalla ja pahaa oloa lisäävällä junamatkalla poikki Suomen. Sillä matkalla minulle tuli Linkola mieleen. Metsät oli hakattu pois, vain muutamia kitukasvuisia puita oli jäljellä. Jossakin näkyi talven jäljiltä korkeata ruohikkoa ja pensaita hylätyn talon ympärillä. Vaikutti Linkolan ympäristöartikkelin kuvitukselta se matka. Sellaisessa ympäristössä ei enää voi puhua esimerkiksi ympäristön monimuotoisuudesta. Ihmisillekin on varmasti käynyt huonosti.

Näin Linkola kirjoittaa luonto-Suomen tuhoajista:
He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuleitakin sopulimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, käärii, häärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Ihmisestä koneen osana kertoi jo ajat sitten esimerkiksi Chaplin elokuvassaan Nykyaika. Siinä pikkumies päätyy kirjaimellisesti pyörimään ison koneen osana. Muistan ihmetelleeni 1990-luvun lapsia, joille kaiken koneistuminen tuntui olevan täysin luonteva tapa olla. Lapsilla oli vähintään mopo, mutta myös videot ja tietokone. Sillä ei ole hirveän paljon merkitystä minkä koneen osana se aikuinen lapsi on nyt. Konemaailmasta on tullut ympäristö, jossa on elettävä. Parempi siis jos sellaisen omaksuu elämäntavaksi.

Saattaa olla niin että lapsi on lähtenyt siitä hylätystä entisen metsän saartamasta talosta pois, mutta jos lapsi aikuisena joutuu irti niistä koneistaan ja työttömäksi, niin ei hän yritä tulla siihen taloon uudelleen. Hän ei todennäköisesti tiedä mitä tekisi siellä. Siihen tietysti vaikuttaa se, että ympärillä on tapahtunut hirveä hävitys. Ihmisillä ei ole enää kotimaisemaa.



Nykyajan jokainen näkee itsekin. Meillä on pienentynyt, mutta suhteellisen vapaa lehdistö, jossa kyllä kerrotaan miten suuresta ympäristökatastrofista esimerkiksi Kainuun Talvivaarassa on kyse. Näkee siitä että ei ihminenkään sellaisessa maisemassa enää selviä.

Helsingin Sanomissa oli kirjailija Leena Krohnin haastattelu. Kirjailija puhuu suuresta muutoksesta, mutta vähän eri suunnasta kuin Linkola. Ihmiseen ei kumpikaan enää kyllä usko ja luota. Krohn päätyi kuvittamaan mahdollisia maailmoita, dystopioita ja myös matemaattisia olioita. Krohn on pettynyt esimerkiksi internetin luomaan keinotodellisuuteen, mikä tietenkin sanoo jotain netistä, koska Krohn oli juuri 1990-luvulla ahkera verkkoihminen.

Linkola rupesi pamfletistiksi ja esseistiksi. En usko että kumpaakaan kirjailijaa – minusta Linkola on kirjailija mitä suurimmassa määrin – niin kutsutut päättäjät kuuntelevat. Ihmisten vääjäämättömästä tyhmistymisestä on kysymys mitä suurimmassa määrin. Päättäjille sellaisen ihmiskunnan johtajina on helppo olla.



Kävin katsomassa kevään etenemistä. Se on hyvin hitaasti muuttumassa kesäksi. On ollut pitkään kylmiä öitä ja niiden välissä on myrskynnyt ja satanut. Puissa, pensaissa ja niityillä kasvit työntävät esiin häpeämättömästi kukkiensa emiä ja heteitä. Linnut vetävät pienen käärmeen mittaisia matoja nurmikolta.


Voi melkein kuulla västäräkin läähättävän. En käsitä mistä sille tulee voimaa lennähtää pois kun otan ja katson sitä kameran linssin läpi. Sillä on varmaan pienessä metsikössä pesä. Kadotan sen näkyvistäni. Ohi juoksee kaksi pikkupoikaa, ajavat toisiaan takaa. Heidän jäljessään kävelee lasten isoisä, näytän minne pojat menivät. Hän hymyilee.