26.7.14

Lämpötila


Talvella ei ollut kylmä ja nyt kesällä on kuuma. Meille pitäisi laskujeni mukaan tulla talvi syyskuun alussa, että lämpötila pysyisi kohtalaisissa lukemissa niin kuin ne ovat yleensä olleet koko elinikäni. Minusta lämpötiloissa on historiallista nousua, vaikka en tiedäkään muusta kuin meteorologian laitoksen ilmoittamista laskelmista.

Yksinkertainen fakta on mielestäni kyllä se, että kovasti kylmässä ja kovasti kuumassa ei pää toimi. Aivot tuntuvat kiehuvan juuri nyt. Ne porisevat omaa tahtiaan kuin mikäkin perunakattila ja höyrähtävät, kuten Tiitiäisen satupuun runossa kattila sanoo: ”Psiih!”. Sitten kattilassa alkaa jälleen hoppu jolle ei tule loppua. Kirsi Kunnas on lastenrunouden onomatopoetiikan huippu.

Kylmässä taas on mahdotonta löytää tai muistaa ensimmäistäkään ajatusta. Kannatan kevättä ja syksyä!

Kaiken kuumuuden keskellä piti tehdä ostos. Se oli pölynimuri. Olemme suurin piirtein luottaneet onneemme ja roskisjumalan anteliaisuuteen tähän asti, mutta valitettavasti poismuuttavat tai humalassa riehuvat tai pahasti dementoituneet vuokrakasarmimme asukkaat ovat selvästi köyhtyneet. Oikein hyvää tavaraa ei juuri ole näkynyt.

Kun muutimme tänne parikymmentä vuotta sitten, ei tarvinnut kuin napsauttaa sormiaan. Täyte oli littaantunut polvituolissani, jostakin piti saada vaahtomuovinpätkä, sellainen vankka, jonka päällä polvet lepäisivät. Ja eikös vain, samana iltana juuri sopivankokoinen palanen patjamuovia ilmestyi nojaamaan puhtaana ja täydellisenä roskiksen seinää vastaan.

Alakerrassa on viimeisin roskiksesta löytämämme pölynimuri. Siinä ei ole muuta vikaa kuin sen metelöinti ja koko. En saa sitä raijatuksi yläkertaan. Yksi aivan pieni imuri oli yhdessä roskiksessa, mutta joku hölmö oli repinyt siitä virtajohdon irti ja polkenut käynnistyspainikkeen mäsäksi. En usko että joku on varta vasten katsellut roskisdyykkaustamme ja päätellyt sen olevan vastoin lakeja ja asetuksia (miksi olisi?), vaan asujamisto on jollain määrittelemättömällä tavalla hunsvottiutunut.

Sosiologialla on varmasti jotain sanottavaa asiasta. Oikeastaan olen etsiskellyt sosiologian nykymielipiteitä ja varsinkin tutkimuksia siitä, millaista väkeä hunsvotit ovat nykyään.

Vuosi sitten olin juuri päässyt sairaalasta sen jälkeen kun putosin pihalla pyörän päältä, osuin siivoustelineeseen ja polvilumpio halkaisi sääriluun. Sattuu hirveästi kun yritän ottaa muuten selkäystävällisen polvituolin alleni. Yritän joka viikko uudelleen, voi olla että uudelleen istutettu polvipehmuste osuu nyt jonnekin olemattoman ruston ja titaanilevyn ja ruuvien yhtymäkohtaan koska kiljaisuni on automaattinen ja sekä miehen että kissan mielestä hyytävä.

Tuolia ei voi viedä kellariin, koska sinne murtaudutaan säännöllisesti. Taiwanissa valmistettu tuoli on lujaa tekoa, puuta ja ruuveja ja kaikenlisäksi säädeltävä. Joku voi joskus vielä tarvita tuolia. Niinpä se seisoskelee tuossa tyhjän panttina.



Meillä homo sapiens-lajilla on todennäköisesti paljon selkävaivoja ihan vain pitkän selän vuoksi. Sen lisäksi käsivartemme eivät ole pitkät eikä niillä voi tukea tarpeeksi hyvin liikkumista.

Päässäni möyrysi yksi päivä sellainenkin kysymys, että ovatkohan evoluutiotieteilijät jo saaneet selville sen Floresin ihmisen alalajin. Sanoin sen ääneeni yhtenä päivänä, talouden toinen ihminen sanoi että hänen käsittääksensä se on niin pieni että ehkä se on homo erectus.

Floresin saari on pieni. Muistan lukeneeni sen ihmisestä sellaisen teorian, että ehkä se on pienentynyt homo sapiens koska saari on niin hirveän pieni. Että ihminen olisi kutistunut vastaamaan saaren olosuhteita, ruuan ja veden määrää ehkä.

Saari ei ole niitä Etelämeren ihania saaria joiden lahdelmilta hyökkäilee tiikerihaita syödäkseen rakastavaisia. Muistaakseni se on Indonesian tai Papua-Uuden-Guinean saari. Sielläpäin joka tapauksessa. Mutta ihminen on ollut kooltaan ihanteellinen. Me suunnattoman suuret nykyihmiset emme ole nähneet niitä elävinä, vaikka niiden kuolemasta ei ole kovin kauan (ehkä noin 10 000 vuotta), mutta ehkä australian abot (jotka ovat homo sapienseja) ovat nähneet niitä, hehän ovat kulkeneet sielläpäin paljon aikaisemmin. Ne pikkuihmiset, joita kutsutaan nyt tietenkin hobiteiksi, ovat ehkä olleet fiksuja ja käsittäneet ettei meidänlaistemme lurjusten eteen kannata tulla.

He ovat varmaan nähneet ihmisiä (siis meikäläisiä) poluillaan ja kuulleet jonkun aseen (?) äänen ja päätelleet tulen liekistä, että olemme jonkinlaista sukua lohikäärmeille ja pysytelleet piilossa. Sellaisia tarinoita on kerrottu ainakin joistakin Amazonasin intiaaniheimoista, jotka eivät ole halunneet olla missään tekemisissä meikäläisten kanssa.


En minä sitä ihmettele. Mekin jouduimme raahautumaan paahtavassa helteessä kauppaan ostamaan pölynimuria (niin: vain yhden vuoden takuu, siis sisäänrakennettu rikkoutumismekanismi!) vain sen takia että joku idiootti oli rikkonut pölynimurinsa ennen sen heittämistä roskiin.

Yhdessä asiassa dyykkarijumala suosi: löysin silkkityynyn, sellaisen U-muotoisen, jonka voin kietoa lukiessani niskan alle ja tukea päätäni tyynyyn, eivätkä ne kolme neljä niskan rikkonaista nikamaa kipeydy kun luen. Hienoin hetki vuorokaudesta on pimeyden laskeutuminen ja vähäinen öinen henkäys avoimista ikkunoista.

Kokeilin juuri imuria. Se toimii kuin enkeli ja on kevyt. Imurointia edelsi kirjojen järjestely ja pölyjen pyyhkiminen. Lassi Nummen runot ja runoilijankalenteri ovat oikeilla paikoillaan.

Sisällä alakerrassa on lämpötila 32 Celsiusta. Nyt on ollut suunnilleen kaksi viikkoa kuumempi kuin 50 vuoteen. Maanantaina voi tulla ukkosia, mutta ilma ei kuulemma juuri viilene. Saan olla iloinen siitä, että voin ajatella ihan mitä haluan eikä minulla ole pomoja jotka sylkisivät tulta ja rikkiä ja tulikiviä niskaani. Mutta ukkosia kyllä pelkään.

Lidia ei juuri jaksa sanoa enempää kuin muutaman MIAUn päivässä. Kuulostaa siltä että sana on lyhentymässä muotoon NAU, joskus peräti nau. Kannatan ehdottomasti lastenrunojen ja muidenkin kielellä leikkivien runojen lukemista ääneen. Se helpottaa. Lidiakin ilahtuu kun lurittelen sille ”Oi tätä hoppua hoppua hoppua, ei tule loppua!”. Kirjaa ei enää ole, päässä on muutamia säkeitä siitä.


Musiikilla on myös elvyttävä voima. Onneksi meillä on Yle ja se nauhoittaa konsertteja. Nyt juuri kuuntelen Kuhmon kamarijuhlien musiikkia. Teemana tässä konsertissa on ruoka: Mestareiden keittokirja. Pystyisipä kuumuudessa syömään edes jotain.


12.7.14

Maakunnassa ja kotona


Kävin maakunnassa, kuten täällä tavataan sanoa. Tero lähetti viestin ja lähdin. En ollut tavannut häntä koskaan mutta tunsin heti, kun näin, samoin kuin hänen puolisonsa Annan. Oltiin menossa Ylistaron Kainaston nuorisoseuralle, jossa on meneillään kesänäyttely. Tero kirjoittaa siitä täällä.



En voi ymmärtää miten ihminen voi olla niin tekstinsä näköinen, kuvataiteilija kuviensa kaltainen. Enkä oikeastaan enää ole aikoihin ihmetellyt miksi ihmiset niin kutsutusti sotkevat kirjailijan ja hänen elämänsä teoksiin.

Siinä voi olla useampikin koulukunta. Kun olin yliopistossa vähän väliä opiskelemassa 30 vuotta, niin tulin käyneeksi niitä läpi. Ennen yliopistoa olin lukenut kirjallisuudesta useita riipaisevia kirjailijaelämänkertoja, jotka todistivat että kirjailijat ovat kurjaa kansaa tai kuinka kirjailijoiden suhde isään tai äitiin on ollut peräti voimallinen ja aiheuttanut sitten tukoksia teksteissä ja joskus päässä ja sydämessäkin.

Yliopistossa oli ensin 60-luvulla meneillään aika tiukasti ihan vain tyyleihin perustuva kirjallisuushistoria. Elämänkertojakin oli ehkä joitakin tenttikirjallisuudessa, mutta niitä ei erikoisemmin painotettu, mutta ei myöskään kielletty lukemasta. Onneksi listalla oli paljon näytelmiä, joita saattoi käydä katsomassa. Luettiin pelkästään maailman klassikoita. Siinä vaiheessa oli jo selvää ketkä ovat modernismin klassikoita. Eugene Ionescon Sarvikuonot meni Helsingissä ja Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi Tampereella.

Sitten seurasi jonkinmoinen psykologisen realismin aika, johon kukaan ei osannut suhtautua kunnolla. Luennoilla kyseltiin toisiltamme, että olisiko proffa mahdollisesti ollut terapian tarpeessa. Luennoitsijat kuuluivat niin täydellisesti eri maailmaan kuin opiskelijat, että en usko että he ikinä käsittivät mitä opiskelijat oikeasti oppivat.

Psykologisen realismin aikaan opiskelin lehdistöoppia, joka vielä silloin puolusti neljättä valtiomahtia. Enää siitä ei näytä olevan väliksi, vaikka lehtiä vielä on. Vuosikurssi teki hienon lehden muotoisen kannanoton Pispalan kaavauudistusta vastaan. Ajatus oli käytännönläheinen: opiskelijat saattoivat asua hellahuoneissa halvalla. Mutta kaikki tiesivät että paikka oli niin tamperelainen kuin voi olla joten tahdoimme säilyttää edes palan omaa kaupunkiamme. Siinä vaiheessa Amuri ja Tammela olivat jo mennyttä.

Viimeisellä kerralla yliopistolla olin aika tiiviisti kiinni tutkinnon suorittamisessa, mutta huomasin että opiskelijat eivät olleet enää kovin kiivasluonteisia, vaan suhteellisen lauhkeita. Se oli suorastaan pelottavaa, koska lauhkeus ei ole kovin hyvä ominaisuus nuorisolle. Heidän on syytä saada nuorena suunta ja into tulevaisuutta kohtaan eikä lauhkeus juuri auta siinä.

Yliopistolla työskentelevät tutut pudistelivat päätään tutkinnonuudistukselle. Moni entinen opiskelukaveri tiesi että yliopistot sivistyksen perustana alkavat olla menoteillään. En ole ollut enää yliopistolla, joten en tiedä kuinka hyvin heidän aavistuksensa ovat toteutuneet. Tiedän kyllä sen, että kukaan ei enää voi olla yliopistossa kirjoilla 30 vuotta ja käydä välillä töissä ja välillä opiskelemassa. Sellainen malli olisi kuitenkin erittäin käytännönläheinen. Näkisi vähän maata ja maailmaa ja tietäisi sitten tarkemmin mitä yliopistolta haluaa.

Mutta pidin hyvin paljon epätasaisesta näyttelystä, jonka kuvataiteilija Vaula Sippola oli koonnut ohjaamastaan ryhmästä. Epätasaisuus ei ole vika. Se näyttää tämänhetkisen visuaalisen ajattelun kirjon, siihen on kaikki perusteet. Muualla sitten näytetään maailman ja Suomen tasaista huippuja, jotka joku taho on sellaisiksi nimennyt. Niitä tahoja on siellä sun täällä. Vaula on itseoppinut kuvataiteilija, joka on aina kulkenut tahojen ulkopuolella ja on sen takia oppinut lähestymään kuvia suoraan. Se näkyi hänen oppilaidensa kuvissa.

Se näkyy Kainaston seinillä hyvin. Ja kivaa on että kuvat leviävät myös ulkopuolelle ja vuoropuhelevat maiseman kanssa. Lakeus leviää heti nuorisoseuranmäen alapuolelta, metsä näkyy peltojen takana.



Lakeus on kotimaisemani, se jota katselin herkeämättä jo aivan pienenä sukutalon toisesta kerroksesta. Pellot ulottuivat kauas ja metsänreuna sinersi. Hiekkatie oli kulkukelvoton keväisin ja joki tulvi. Muistan tulvapeltoja joista tuli järviä. Lapsen kumisaappaat eivät kelvanneet mudassa rämpimiseen. Naapurilla oli vene. Toisella ruuhi.

En tiedä mikä merkitys tälle vuoropuhelulle maiseman ja vanhan talon ja kylän kanssa pitäisi antaa. Pitäisikö sitä nimittää joksikin? Tämä näyttely on kokeellista taidetta, mutta se ei tarkoita sitä, että joku olisi suunnitelmallisesti räjäyttänyt kehykset irti.

Se tarkoitti yksinkertaisesti ihmisten kykyä ja halua kokeilla omia rajojaan ja lähteä yhdessä miettimään mitä kuvien ja kolmiuloitteisten kuvien eli veistosten tekeminen voisi olla. Että ihminen voi tunnistella sitä, miltä tuntuu ja olla tosissaan sen tuntemisensa kanssa.

Tummia pilviä näkyy taivaanrannalla. Kävin lenkillä ja katselin västäräkkien hölmöä hyppimistä jalkojeni edessä: metri eteenpäin ja pyrstön keikutusta, ja sitä jatkui pitkään, kunnes linnut kyllästyivät pelleilemään kanssani ja lensivät pusikkoon, joka kasvaa kasvamistaan. Takaisin ruokakaupan kautta. Pylvään varjossa odotteli pieni tyttö. Kohdalle tullessa tyttö katsoi kohti ja sanoi: rahaa.

Kysyttiin että mitä. Sanoi että joku poika käski pyytää meiltä rahaa. Selitettiin että ei rahaa tule siitä, että vain nojaa johonkin pylvääseen. On tehtävä työtä, on ansaittava raha. Vastaus: jaa. Kysymykseen miksi meidän pitäisi antaa rahaa, tyttö ei vastannut.

Toivon totisesti että kortteliin ei ole muuttanut katurottia. Tavallisissakin on taatusti tarpeeksi huolta, niitä tulee kun ihmiset heittelevät roskapussejaan minne sattuu. En ole ikinä tavannut mitään vastaavaa enkä ole taatusti elänyt maailman suojatuimmissa paikoissa. Että siis lapset ovat aloittamassa bisneksen tekoa.



Mänty kukkii. On kuivaa, nyt voisi toivoa ukkoskuuroa.



5.7.14

Saa lukea!


Kävelyharjoitusten lomassa tulee lukuharjoituksia. Olen jostain syystä suunnannut huomioni Lassi Nummeen. Hän on tullut vastaan siellä täällä, sattumalta, mutta muistan myös selvän surun siitä kun hän kuoli. En tiedä miksi sitä surua sanoisi. En minä häntä ole koskaan tavannut, mutta lukenut aika ison osan hänen runojaan. Nyt ei vain niitä runoja enää tule.

Ruokakauppaa vastapäätä on konkurssipesien myyntipiste, oikeastaan kokonainen kauppa. Jostain syystä myyjä on ostanut valtavan määrän vanhempia ja uudempia kirjoja, joista osa on naurettavan halpoja. Sitten siellä on myös divari-tavaraa, yksikin Raamattu joka taisi maksaa pari sataa euroa.

Mutta olin myös kirjastossa. Matka oli hölmö, vaikka en ole ainut idiootti mitä tulee kirjoihin. Vein lainaamani kirjat takaisin. Mukana oli myös joitakin kirjoja omasta kirjastostani, sellaisia joita en enää lue. Panin ne pöydälle, johon saa jättää kirjoja ja ottaa niitä. Pöytä ja sen takana oleva kirjahylly ovat tavanomaisen herkullisia.

Tarkoitus oli siivota. Kirjahyllyt ja kissa ovat suurin syy siivota. Kissalle on keksitty yksi keino, joka toivottavasti auttaa: on annettava kalanmaksaöljyä kerran viikossa kapselillinen. Pitää ensin rikkoa kapseli, sitten panna öljy pikkulusikkaan ja antaa pikkukielen nuolla se. Paitsi että kissa ei tehnyt niin. Sen piti saada öljy ihmisen sormesta, joten huusholli haisi kalatehtaalta tai Bergeniltä pari päivää sen jälkeen.

Pölyyn tulee ylenmääräisestä karvanlähdöstä, joka johtuu varmaan kylmästä kesäkuusta. Kissan kroppa ajatteli että on syksy. En ole varma voiko kroppa ajatella, mutta jotain hermostollista toimintaa ihossakin on, koska kissa saa aina välillä sätkyn ja alkaa raapia ja nuolla itseään vimmatusti. Kutittaa. Ihmisiäkin alkaa raavituttaa kun katselee kissaa.



Kun olin palauttanut kirjan, katse osui kirjaston poistokirjoihin. Löysin Lassi Nummen runo-opuksen nimeltä Kaksoiskuva (Otava 1982). Mistähän tässä on kyse:

Se leikittelee meillä kuin kissa,
          sillä on tuhat silmää, se
      päästää otteestaan ja
sieppaa taas.
          Hivelee meitä tuuli, yön kämmen,
tekee puolestamme päätökset

Se tarkoittaa jotain ja siinä on jotain kissamaista. Osaston nimi on Tämä vähäinen asia, rakkaus vaikka kuka tahansa sen kurimukseen joutunut ei pidä sitä vähäisenä. Kissa leikkii saaliinsa kanssa. Kirja päätyi reppuuni 50 sentin hinnalla. Samoin moni muukin kirja. Kirjahyllyn siivouksen sai unohtaa.

Runokirja ei jäänyt ainoaksi Nummen kirjaksi. Käyn katsomassa konkurssipesän kirjaosastoa vähintään kerran viikossa. Koska olin jo ruvennut lukemaan Kaksoiskuvaa, silmät poimivat yhtäkkiä Lassi Nummen Runoilijan kalenterin (1959-1960, kuultua, nähtyä, koettua), kirja tosin on kustannettu vasta 1968.

Kun Lassi Nummi tuli kirjoittamansa vuoden aikana isäksi: on varmasti ollut tarpeen saada lisätienestejä. Hän oli kirjoittanut Uuteen kuvalehteen sen vuoden ajan, sitten kuvalehti jo joutuikin lopettamaan. Minulla on sellainen muistikuva, että juuri siinä aikakauslehdessä oli tarina margariinin synnystä: siihen käytetään esimerkiksi kuolleita kissoja. Ehkä se oli vain yksi kuolleiden eläinten laji margariinin valmistukseen, mutta mainittiin kumminkin.

Mahtoiko jo 50-luvun lopulla olla käynnissä kampanja voita vastaan? Muistan hyvin pienviljelijä-isoäitini riemuitsevan. Talonpoikia oli tapettu tavattoman tehokkaasti niihin asti. Nyt siihen piti tulla muutos ja ihmiset käsittäisivät että voi on hyvä suomalainen ruoka-aine, eikä sitä pidä väheksyä.

Minä ihmettelin hiljaa mielessäni logistiikkaa: miten ja mistä margariinitehdas löytää kissanraadot? Saattoi joku muukin ihmetellä asiaa, mutta minä olin aina elänyt kissojen kanssa ja tiesin että navettakissat kuolevat katoamalla.

No: minulla on työhuoneen nurkassa pari täyttä kirjakassia. Runoilijan kalenterissa on herkullisia otteita vuoden ajalta. Nummi muun muassa nosti hattuaan Helsingin ylioppilasteatterille ja johtaja Jaakko Pakkasvirralle. Lisäksi hän mainitsee sittemmin Draamastudion johtajana toimineen Kari Salosaaren (jolta ilmestyi semiotiikan seuran kustantamana muistelmateos Sisyfoksen osa viime syksynä) Claudel-ohjaukset. Claudeliin myöhemmin myös minun opettajanani toiminut Salosaari oli tutustunut Pariisissa, totta kai.



Helsingin kulttuurielämästä syntyy kirjassa eloisa kuva. Siellä tapahtuu koko ajan ja runoilijaa vastaan kävelee aiheita joka kadunkulmasta. Kaikki tuntevat toisensa. Kaupunki ei tunnu sellaiselta kuin se on nyt: täyteen ahdetulta betoni-lasibunkkerikasalta, Töölönlahti on ruma ja kaikkialla läsnä oleva meteli saa pään kipeäksi.

Olen kuunnellut paljon musiikkia viime aikoina. Minulla oli ystävä, joka kirjoitti maakuntalehteen musiikkiarvosteluja (vähemmän on miltään taiteiden alueelta enää kunnon arvosteluja) ja muistan keskustelut hänen kanssaan jonkin konsertin jälkeen.

Hän ei osannut kertoa miten hän musiikin kokee. Miten musiikista voi ylipäänsä puhua? Itselläni on yleensä puhumaton olo tuntikausia hyvän konsertin jälkeen. Olen kuullut jonkun väittävän että musiikki vaikuttaa ihmisen tunteisiin ja sen takia siitä on vaikea puhua.

Runoilijalla ei ole musiikin suhteen ongelmia. Vuosikymmenten takaa minun on aivan helppo lukea hänen kokemustaan Svjatoslav Richterin Beethoven-konsertista:

[Tästä taustasta] purkautui finaalin valtava liike. Eteenpäin, aina eteenpäin; ainoankaan kuvion sumentamatta. Ei jälkeäkään henkilökohtaisen intohimon ja tuskan peilailusta; maailmaa kantava, maailmaa muovaava tulkinta. Olen unohtanut, millainen Appassionata oli tätä ennen. Vahinko, ettei hengen kunnioittamiseen ollut muuta keinoa kuin käsien läiskyttämisen barbaarinen tapa.

Ehkä on niin, että tarvitaan runoilija musiikin kuuntelukokemuksen välittämiseen. Mutta muutenkin: kirjaa on hauska lukea, vastaan tulevat kirjailijat, teatteriesitykset ja näyttelyt, joita olen itse käynyt katsomassa. En tosin asunut Helsingissä, vaan Tampereen lähellä ja olin vasta keskikoululainen, enkä olisi muuta osannutkaan kuin kokea asioita, jotka tuntuivat mullistavilta ja uusilta. Niistä moni on säilynyt muistissa.

Runoilijan kalenteri tulee antaneeksi oikeantuntuisen kuvan siitä miten 60-luku pyörähti käyntiin. On helppo ymmärtää miksi itsekin tempauduin mukaan uudenlaisen taiteen vyöryyn. Luulen nyt myös käsittäväni mitä kulttuuriradikalismi tarkoitti. Ei sellaista ole näköpiirissä enää.


Aikaa on kulunut. Mutta ehkä ihmiset eivät enää kykene tarkentamaan katsettaan ja kuuloaan niin kuin he nähtävästi kykenivät yli 50 vuotta sitten? Vierauden tunne tässä ajassa on läsnä usein, ainakin minulla.   

19.6.14

Uusin silmin


Tulin kotiin ja näin että kissa on sininen. Kävelen kaupungilla, kaupungin puistossa, enkä ole ikinä nähnyt noin kauas. Ehkä alle 11-vuotiaana. Varjot peittävät kuopan tiellä, syvyys sekoittuu väriin. Kun kerran heitin kepin pois, on tunnusteltava tietä omin jaloin.

Aistit ottavat vauhtia toisiltaan ja jo kaksi viikkoa olen selvästi kuullutkin paremmin. Taivasta en väsy katselemasta. Koiranputket kukkivat jo.

Tätini apuna olin ennen näihin aikoihin leikkaamassa nurmikkoa. Tärkein sääntö oli se, että aina jätettiin luoman ylimmälle töyräälle pitsiä koiranputkista, ne näkyivät verannalla, kun katsottiin joko mansikat kukkivat ja kuinka ovat isoisän vadelmapensaat kestäneet menneen talven.

Pelakuut olin tuonut talvikodosta verannalle ja etuoven portaille takaisin. Ne kestivät vuosi vuoden jälkeen, aina uudestaan.

Katsoin päivät jolloin tulisin, ei olisi ketään muuta paikalla. Keskellä viikkoa, saataisiin työt tehdyksi, puita pinotuksi vähän, halotuksi joka päivä edellisvuodelta, kannetuksi kaikkiin huoneisiin. Talossa tuntui vielä talven kosteus.

Lämmitettiin sauna, oltiin aivan rauhassa. Istuttiin ja luettiin, välillä luettiin ääneen. Piti saada ruoka tehdyksi kun ei syönnin jälkeen pitäisi heti mennä saunaan.

Sain hellan vetämään viimein, kaikki ovet auki, läpiveto ja hirveä yskiminen päälle. Istuttiin keittiön portailla ja juotiin kahvia. Tai keinussa syreenin alla. Se usein kukki silloin, nyt se on ehkä jo vanha ja ehkä joku kaatoi sen.

Salin ikkunasta näkyi omenapuu, joka ei tuottanut koskaan hedelmiä, mutta kukki kukkimistaan. Sen olivat kaataneet jonakin keväänä. Muistettiin surra sitä. Pantiin kannolle pari kynttilää ja katsottiin sitä, kuviteltiin se puu.



Viimeisinä vuosina piti katsoa että mentiin yläkertaan nukkumaan samaan aikaan. Yksi yläkerran rappusista oli vääntynyt, kummankaan ei pitänyt siinä kohtaa nyrjäyttää nilkkaansa, mutta ei ollut kiirettä kiivetä.

Oli lämmin. Luoma kohisi taustalla läpi yön. Isoäidin kangaspuut sopivat hyvin siihen huoneeseen. Siinä huoneessa oli ennen ollut aurinkosänky. Pienenä nukuin siinä pikkusiskon kanssa. Silloin kun kumpikin oltiin oltu nielurisaleikkauksessa, oli oltava sängyssä vaikka oli kesä.

Näperrettiin irti kaksi auringon sädettä. Minä ja sisko. Oli nälkä, muuta ei saanut syödä kuin jäätelöä. Sanoin äidille että sisko aloitti, osoitin sitä sormella. Sisko osoitti minua.



Isä ja täti toivat vuoronperään jäätelöä yläkertaan. Kysyin myöhemmin tädiltä miten jäätelö saatiin säilymään kylmänä. Olin asunut pakastimien kanssa silloin jo kymmenen vuotta. Täti sanoi että etkö sinä muista sahajauhoja navetassa. Täti tuhahti kärsimättömänä: sahajauhojen alla oli jäitä, tietysti!

Olin unohtanut ne sahajauhot. Ne ovat varmasti jo maatuneet ajat sitten. Isä oli korjannut navetan ja saunan katon, viimeksi kun sen näin, se oli romahtanut, saunan kohdalla.

Nyt on varmasti vuosisadan kylmin juhannus tulossa. Ulkona näkyy tuomenkehrääjäkoin peittämä tuomipihlaja. Lintuja on paljon, ne ovat yrittäneet syödä ne toukat ja antaa poikasilleen, mutta verho on nyt liian kova, se on kuin liimaa, lintujen jalat takertuvat kiinni. Mutta tämä on kaupunki. Koi tappaa puita pihassa kiduttamalla, hitaasti. Se on asunut noissa puissa jo kuusi vuotta.






Opettelen puhumaan linnuille. Sinitiaiset kyllä jo tuntevat minut. Ja muutama varpunen. Harakka räkyttää vastaan, mutta se on sen tehtäväkin, väittää olevansa minua pätevämpi.

7.6.14

Kesäillan kuvia


Vaasan taidehalli on edelleen uhanalainen, ja luulen että eilen illalla, perjantaina, avajaisissa oli tunnelma, joka oli käsinkosketeltava sen toiveen puolesta että saataisiin säilymään taidehalli, jonka vaasalaiset taiteilijat ovat aikoinaan perustaneet. Olisi syytä.

Näyttelyiden avajaisissa käyminen on henkireikä. Tapaa silloin tällöin ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä jo parikymmentä vuotta. Näyttäytyjiä ei ole. Mutta väriä oli: kauniita itäaasialaisia, kun yksi heistä oli pannut pystyyn oman näyttelyn Ibis-galleriassa. Siinä oli viidakon ihmisistä otettuja värillisiä muotokuvia. Joku meloi suurella joella, jota ajattelin Mekong-joeksi. Se nyt vain sattuu olemaan joki, joka kuuluu nuoruuteeni, siihen sodanvastaiseen nuoruuteen. Vaikka sitä on edelleen mutta ei marsseiksi asti enää.

Sodasta on tullut vakiotilanne. Ajattelin sitä kun lehdissä on Normandian maihinnoususta. Silloin en ollut vielä syntynyt edes.

Vaasalainen toimittaja ja vaasalaisia.info -yhteisöllisen blogin ylläpitäjä Tapio Parkkari teki yhden näyttelyn pitäjän, Caroline Pippingin haastattelun. Hänen teoksensa oli 1001 Buddhaa. Videon voi katsoa täältä, mutta haastattelusta ilmenee että helsinkiläiset ainakin ovat nähneet tämän jo. 

Juuri Buddha-seinien keskellä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Siinä ei kaivannut erityisemmin puhekumppania vierelleen. Piti kääntyä pois, jos joku lähestyi.

Muita Taidehallin taiteilijoita olivat Jouni Airaksinen, Jyrki Heikkinen, Anni Rapinoja, Jaakko Rönkkö ja Miina Äkkijyrkkä. Ripustus oli sellainen, jota saattoi ajatella toistensa tuntevien taiteilijoiden tekemiksi, mutta olin iloinen kun huomasin että he ovat vähän joka puolelta Suomea. Ripustuksen selkeys ja rauhallisuus tarkoittaa vain sitä, että kuvataiteilijoilla on yhteinen kieli, eikä se johdu asuinpaikasta lainkaan.

Joukkotiedotusvälineet eivät juuri tunne muuta kuin Helsingin taidekaupunkina, joskus harvoin Tampereen ja Turun. Paikalliset lehdet eivät juuri enää näyttelyistä edes kirjoita. Sen vuoksi täältäkin ollaan viemässä jopa tätä taidehallia. Kukaan ei parkaise, ja me joita itkettää, meillä ei ole valtaa.

Yksi keskustelu koski lähestyviä ylioppilasjuhlia, mutta minä päihitin kaikki, koska menen 50-vuotisjuhliin. Kirjoitin 49 vuotta sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden ero verrattuna muihin johtui siitä, että myöhästyin paikkakunnalta muuton vuoksi vuodella. Joka paikkakunnalla ei sitä paitsi ollut saksaa pitkänä kielenä käyttäviä kouluja. Eikä sitä voinut katkaista vuotta ennen kirjoituksia.

Toinen siihen surullisesti ettei koskaan käynyt ylioppilaaksi asti, vaan meni töihin. Mutta sellaisista tulee itsetekemiään ihmisiä taatusti varmemmin kuin meistä, joiden päähän päntättiin edellisten sukupolvien idioottimaisuuksia, eikä niistä oikein kunnolla ole päässyt irti ikinä. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri ne idiotiat piti kaataa puolustuskyvyttömiin pieniin päihin. Kun menin kouluun, niin ensimmäisenä päivänä naisopettaja tukisti minua, koska en heti oppinut paikkaani rivissä. Opettaja oli niin fiksu, että rivit menivät pituusjärjestyksen mukaan. Vasta kun kaikki olivat rivissä, opettaja otti lehmänkellon ja kilisti sitä. Minua sen oli pakko tulla tarttumaan tukasta ja repiä.

Eikä ketään oltu vielä koulussa mitattu ja punnittu, saati että olisin osannut arvata olinko pitempi vai lyhyempi edellä seisovaa. Menin sinä päivänä kotiin ja sanoin etten mene enää kouluun.

Sitä paitsi vain osa ihmisistä käy lukion. Eikä koulutus merkitse suuriakaan kun ihminen yrittää päästä töihin. Ehkä sillä on silloin ollut merkitystä, kun ylioppilaat ovat iänkaiken sitten käveleskelleet raitilla ylioppilaslakki päässä. Vanhoissa Suomi-filmeissä se porukka on aina jossain vaiheessa näkösällä. Ja sen on ehdottomasti puhuttava eri tavalla kuin tavallisen rahvaan.

Niistä tuli kamreereja, kunnankirjureita, kansakoulunopettajia. Luulen että ne elivät herroiksi ja naisiksi ja saivat oikein palkkaakin, kun muu väestö taisi elää kädestä suuhun enimmäkseen. Sitä ajattelin kun katselin niitä Ibis-gallerian kuvia. Nuoret itäaasialaisnaiset näyttivät eksoottisilta kukilta tavallisen suomalaisjäykän yleisön keskellä. Asunnot olivat tyhjiä, puhtaita.

Poikkeuksia olivat aina ne taiteisiin kallistuneet yksilöt, jotka olivat hauskoja ja huvittavia poikkeuksia muuten kunnollisten ihmisten keskellä.

Kuva: Pirketta Levón

No olihan meillä valopilkkuna Miina Äkkijyrkkä. Ja koko joukkio rupesi puhaltamaan pilleihin siinä avajaisissa. Äkkijyrkkä vetäisi lehmien kutsuhuudon ja lauloi yhden virren. Sillä ihmisellä on isot keuhkot. Olen käynyt kävelyllä Uutelassa ennen kuin Äkkijyrkkä ja kyytöt häädettiin siitä liian läheltä hienoa Aurinkolahtea. Yritin puhua parin kissan kanssa, jotka olivat siinä maitotonkkatelineellä puoliksi unessa, mutta kun näkivät vieraan, ne tulivat siitä vilkkaasti alas ja viis veisasivat kissittelystäni. Nyt lehmätaiteilija sanoi että kaikki ne ammuttiin. Joku kysyi että eikö hukutettu.

Näyttelyn nimi on hyvä: WHERE are you from? Varifrån kommer du? MISTÄ tulet? Jos minä osaisin tehdä kuvia seinille asti, niin olisi pakko sanoa että en ole mistään kotoisin. Mutta ei se ole yhtään kummallisempi vastaus kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Sitä voi sitten miettiä että mistä kukin on kotoisin. Minun kotini on kieli. Mutta kyllä se on myös joitakuita maisemia ja joitakin ihmisiä. Tapahtumiakin kulkee joskus päässä kuin elokuvissa. Täällä itsekseen ollessa kuvia tulee silmien eteen satunnaisessa järjestyksessä. Ne kuvat ovat melkein yhtä hyviä kuin unet. Eikä niitäkään voi välttää.


Helteiset ilmat tuovat udun. Illansuussa aurinko paistaa kuin kuu. Kissa on levoton. Yötä ei enää erota illasta, pimeimmän ajan voi nukkua. Olen saanut uudet silmät. Kun tulin sairaalasta kotiin, niin kissa oli ensimmäistä kertaa vuosiin sininen. En ole varma siitä mitä sininen tarkoittaa.


29.5.14

Lukemisia


Pääsen kohta silmäpäiväkirurgiselle leikkaukseen ja aikaa myöten sitten silmien väsyminen ja jatkuva päänsärky vähenevät. En ole erityisen järkevä ihminen: yritän totta kai koko ajan lukea. Yleensä yritykset sitten päätyvät siihen että nukahdan kun silmät eivät jaksa.

Kirjojen on siis periaatteessa oltava ohuita. Joku paksumpi voi käydä, mutta semmoisen kirjan on sitten oltava selvä tapaus. James Joycen Odysseus ei kävisi. Ei vaikka se on valmiina tuossa hyllyllä. Juuri yhden tutun päässä puhkesi aneyresma, ihmisparka on sairaalassa. Olen varma siitä, että jos silmiä on jännitettävä ja siten tuotettava tuskaa vielä aivojen näkökeskuksellekin niin jos sitä lukemisen ymmärtämistäkin on jännitettävä niin silloin menee rikki vähintään joku suoni.

Tuttu on suunnilleen 20 vuotta nuorempi minua. Sairauksien pitäisi olla kohtuullisempia, ilman muuta. Onneksi potilas pääsi nopeasti sairaalaan ja hoitoon, ei mennyt edes taju. Ehkä hän on sittenkin tarpeeksi nuori sairastaakseen? Minä olen taas tarpeeksi vanha valittaakseni.

Mutta kyllä kesän äkillinen puhkeaminen oli suuri ilo. Kylmyys on ollut tasaista niin kauan. Lämmin loppui heti kun tuli vaalipäivä, mikä on tietysti omituinen yhteensattuma. Minun piti päästä äänestämään, enkä älynnyt että koillisesta tuulee kylmää ja kovaa. Puuskissa oikein kovaa.

Kaupungissa ei tarvitse kävellä hirveän kauas päästäkseen äänestyspaikalle. Maalla olisi ollut varmasti ainakin pari kilometriä, ehkä pitempäänkin. Tämmöisille huonosti käveleville ei ole keksitty vielä helppoa äänestämistä, minä voisin ruksata rastin ruutuun vaikka netissä. Tasa-arvoisessa maassa sitten kyllä kaikilla huonosti kävelevillä pitäisi olla netti ja kyky käyttää sitä. Sitä paitsi kun se olisi valtiollinen hanke, niin valtio kilpailuttaisi tehtävään firman, joka taatusti ei osaa verkottamista ja siinä sitä ollahan sitten puhtahan kaulan kans, kuten isoäiti sanoisi.

Puhtaan kaulan merkitystä isoäiti ei kyllä ikinä selittänyt, enkä minä rupea sitä nytkään arvailemaan. Epäilyksiä minulla kyllä on.




Olen siis lukenut runoja. Minulla on tapana toivoa runokirjoja kirjastoon ja ällistyttävän usein niitä myös hankitaan. Runot ovat minulle täysmittainen henkireikä. Ilmaa jota hengittää, aivan ehdottomasti. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että runoilijat osaavat tiiviistää kokonaisia maailmoita aivan lyhyisiin kappaleisiin ja niitä voi jäädä kaikessa rauhassa miettimään vaikka viikkokausiksi.

Runoilijoissa on mielettömän paljon ääniä. Osaan jonkin verran lukea niitä myös englanniksi, en tarpeeksi että voisin ymmärtää niitä kuin alkuasukas, mutta sen verran että saan niistä aavistuksen. Pöydällä on ollut valikoima Ezra Poundin Cantos'eja pari kuukautta. Kirjasta voi ottaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa pienen kulauksen ja aina löytyy vastaus:

        Pull down thy vanity
Thou art a beaten dog beneath the hail,
A swollen magpie in a fitful sun,
Half black half white
Nor knowst'ou wing from tail
Pull down thy vanity

Vähän aikaa tuntuu hyvältä ajatella turhamaisuutta jota harakka rakastaa. Kyllä ne rakastavat. Yrittäkääpä ottaa lemmikiksi harakka ja kaikki kirkas metalli talosta häviää! Kokemusta on lapsuudesta, muistan hyvin. Yksi meistä kiipesi puuhun ja löysi haarukoita ja veitsiä ja lusikoita siitä harakanpesästä.

Olin lukenut Pisan Cantos'eja ennen marssimistani äänestyspaikalle ja mietin kuinka hirveä määrä harakoita siellä listalla täytyykään olla. Ministereitä ja muuten vaatteilla keikailevia. Eivät ehkä kaikki kuitenkaan, koska minäkin äänestin.

Kylmä sunnuntaikävely kulki pitkin ja poikin, välillä ajattelin ihan omiani, välillä puhutin vaaliporukkaa koululla, sitten pääsin kotiin ja rauhoituin, kuuntelin vaaleja puolella korvalla, mutta kyllästyin kun puhe poukkoili enkä vieläkään tiennyt mikä olisi vaaleissa oleellista.

Yksi toivomistani kirjaston runokirjoista oli Teemu Helle: Onnen maa, joka ilmestyi tänä vuonna. En uskalla käyttää genetiiviä koska en tiedä missä muodossa se olisi nimessä, mutta Teemu kyllä kirjoitti kerran että häntä syytetään vanhusten huonovointisuudesta kun elohopea mittarissa nousee, jotain sinnepäin ainakin, genetiivi siis voisi olla Helteen.

Teemulla on blogi, jota olen seurannut jo hyvän aikaa. En ole koskaan oikein osannut sanoa lukemistani runoista mitään. Se johtuu siitä, että minusta runous on ylempää kirjallisuutta, en osaisi ikinä kirjoittaa sellaista itse, runojen kirjoittamisen taito on ihailtavaa. Mutta jo pienenä olen lukenut runoja ja niitä on luettu minulle jo ennen kuin olen osannut puhua. Minulta ei koskaan kielletty mitään kirjaa ja siitä olen onnellinen.

Onnen maan toiseksi viimeinen runo kuuluu:

AIKAKIRJAT

Hän likistyy puunrunkoa vasten
                                   kuuntelee,
kuinka metsän keijut keinuttavat lastenlauluja
maailmanlopulle

vielä hyräilevät kaupungin valoja
sammuksiin.

Minusta tuo oli poliittinen runo. Eri aikoina tulevat esiin eri kirjat. Sen vuoksikin aikakirjoista voi puhua, ei pelkästään siksi että sana on raamatullinen.

Yöpöydällä minulla oli viikkoja yksi Kari Aronpuron opus. Löysin kirjastosta semmoisen jota en ollut vielä lukenut: Saa tulla. Kirjassa oli pätkiä esimerkiksi jotain asiaa Lappajärvestä ja olen varma siitä että entinen Domuksen kirjastonhoitaja on kyllä tietoinen Lappajärvestä, joka on iso meteorikraateri keskellä Pohjanmaan Järviseutua.

Päädyin yötä vasten maistelemaan Tampereen murretta, mutta samalla takaisin Ezra Poundiin:

                                                 Now I know that I am mad,
                                                 …..............................................
                                                This is no maid.
                                                                          POUND


Vaklaan pihalle aikasee
Leo ov viä myymässä syätävää
lukee lutlumia nakkarissa
son tärsiny laikum puhki
kiärrättää ny rivareitte kamaa
piäntä kärhämää tolpalla
kum musta Maksra kaartaa paikalle

Tää oh hanu, Ezra!
Manse pai nait

Eiseväliä
hurmioirun kotiseurusta nääs


Vaikka minulla on nyt fyysisiä syitä runouteen kiinnittymisessä, niissä on aina paljon enemmän kuin mitä olisi voinut kuvitella. Proosa on proosallista. Aronpuro on mielestäni ollut semiotiikkaan päin kallellaan jo kauan. Niin olen kyllä ollut minäkin, mutta olen varmasti tullut sitä kohti eri suunnasta kuin Aronpuro.



Siitä on kohta 50 vuotta kun kävin Domuksen kirjastossa epätoivoisena etsimässä tenttikirjoja yliopiston yleisen kirjallisuustieteen tenttiin. Kirjastonhoitajat tekivät kaikkensa. Kirjoja oli vaikea saada, kirjastoilla ei ollut rahaa, kirjojen hinnat olivat suhteessa muuhun elämiseen kyllä silloin halpoja, mutta niitä ei ollut kovin paljon. Nyt ne eivät ole enää halpoja, mutta onneksi niitä saa esimerkiksi kirjaston poistomyynnistä. Kirjoja on kyllä nyt paljon enemmän.

Tämän kuukauden suururakka on ollut tämän kirjan lukeminen. Proosa on ollut yleensä aina se mistä olen sentannut, jos kirjallisuus on ollut aiheena.

Tänään ruokakaupassa sormeilin todella paksua Keltaisen kirjaston pokkaria. Minusta kansi vaikutti järjettömän ohuelta, kirja menisi rikki parilla lukukerralla. Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Ja minulle se on ollut olemassa aina. Minusta hyviä insituutioita kannattaa pitää yllä. Mutta pokkarit eivät kestä monia lukijoita. Ehkä kustantajalle voisi yrittää jotain kautta kertoa se?



14.5.14

Kenen maa?


Kaikki päivät ovat kirjastopäiviä. En tulisi toimeen ilman kirjastoa, en edes yhtään viikkoa. Minulla on kotona aika hyvä käsikirjasto, josta löytyy elokuvakirjoja, kuvataidekirjoja, näytelmiä, teatterikirjallisuutta, kirjallisuustiedettä, filologiaa ja semiotiikkaa. Mutta ei minun kuitenkin pikkuinen kirjastoni riitä. Esimerkiksi kunnollista Suomen sanakirjaa ei ole, juutun usein sen sijaan lukemaan isoisän Amerikasta rahtaamaa massiivista englannin synonyymisanakirjaa. Joka on ehkä peräisin 1920-luvulta, siis se painos.

Isoisä perusti kahden veljensä kanssa silloin New Yorkiin maalausfirman. Pojat kulkivat kaupunginosasta toiseen ja tekivät töitä, niitä riitti. Äkkipysäys tuli sitten vuonna 1929, kun alkoi suuri lama. Isoisällä oli valinnanvaraa ammateissa, hän saattoi ruveta uudestaan seiloriksi, sitä paitsi New York oli kyllä jo aika pölyinenkin. Toinen veljistä oli perustanut Long Islandille pienen maatilan ja teki maalaushommia siinä sen ohella. Vanhin taisi pitää suunnilleen ne maalaushommat, kunnes alkoi maailmansota.

Veljekset olivat kaikki liian vanhoja sotaan. Isoisä kävi sotimassa Talvisodan, lähti sitten taas seilaamaan. Maailmansotaa ei niin hirveästi käyty Etelä-Amerikassa ja hedelmäbisnekset sentään kukoistivat. Purjelaivat olivat vaihtuneet isoihin moottori- ja höyrylaivoihin, joten isoisän ei enää tarvinnut kiipeillä köysissä.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa New Yorkissa 1969. Kun hän sitten kuoli Suomessa 1975, niin
hänen englanninkirjansa päätyi minulle. Kirja on täynnä mielenkiintoisia kuvia. Siinä on 1920-luvun tietämys maailmasta. Lisäksi isoisällä oli pienempi sanakirja, slangisanasto, jonka sanat ulottuivat 1950-luvun Amerikkaan. Se Amerikka on ollut jo kauan sitten puheissa loppu, ehkä joskus televisiosta näytetään elokuvia joissa tavoitellaan 1930-40-lukujen säksättävää kadun kieltä.

Hollywoodissa oli kumminkin oma moraalikoodistonsa, studiot suolsivat elokuvia toistensa perään ulos, eikä slangi oikein ollut koko perheen studioleffojen tavaraa. Niin että sen ajan kieli taisi ottaa ja kuolla.




Kirjastossa on myös varasto. Päähäni saattaa pälkähtää joku kirjailija, jonka tuotantoa ei näy hyllyissä. Useimmiten ei sentään jokaista kappaletta ole poistettu kirjaston kokoelmista, vaikka sitä ei paljon lainattaisikaan, vaan sitä on kuitenkin jätetty kappale varastoon. Olen juuri nyt jostain syystä lukemassa esseitä.

Esseet ovat kirjallisuuden laji, jonka kieli on aina hyvää suomea. Esseiden suomesta pidetään hyvää huolta. Se on siinä perusvaatimuksena ja se johtuu siitä, että essee kulkee fiktion, tietokirjallisuuden ja omaelämänkerrallisuuden risteyksessä. Omaelämänkerrat ovat tietysti mitä suurimmassa määrin fiktiota, muu ei olisi mahdollista jo senkin vuoksi että ihmisten muisti on rajallinen. Jos ihmiset tajuaisivat muistinsa rajallisuuden, he lopettaisivat kiukkuamisen milloin mistäkin omaelämänkerran detaljista ja tajuaisivat että heidän oma muistinsa nyt vain sanoo toisin.

Olin ajatellut isoisää ja sitä että hänen perheensä oli asunut farmilla etelävaltiossa kunnes vanhemmat päättivät muuttaa takaisin Suomeen. Poikien piti päästä Suomen kansakouluun. Sillä Ameriikan raitin kävijäporukalla on ollut ilmeisesti rahaa ostaa maata, niin että lapset ja itsensäkin on voinut pitää leivässä.

Se ei mitenkään ole 1800-1900-lukujen taitteessa ollut itsestäänselvyys. Maa on aina ollut kallista. Maalla on aina ollut ökytaloja ja pienviljelystaloja.

Vaikka Amerikan raitti on peitetty kultasannalla, niin ison perheen kanssa rahat hupenevat äkkiä. Talo on saatu pään päälle, maanviljelys alkuunsa ja lapset kouluun. Muistan miettineeni tuon perheen historiaa, kun itse asuin Helsingissä ja olin sietämätön kiusankappale kaikkien ystävieni taloissa, niissä siis, joissa oli kirjasto. Yksi kirjasto, jota kolusin oli Seilosen Kalevin, kirjailijan ja ilmiselvän bibliofiilin omistuksessa. Hän vahti liikkeitäni kuin aarretta vartioiva lohikäärme. Hänellä oli pieni sininen vihko, johon oli merkitty kaikki jotka olivat lainanneet jonkun kirjan.

Kalevilla oli ensipainos Arvid Järnefeltin tekstikokoelmasta Maa kuuluu kaikille! (1907), jossa on tekstejä hänen vierailustaan Tolstoin luona, joitakin lehtikirjoituksia, saarnoja kapinakeväältä 1905 (kutsuttiin kyllä suurlakoksikin ja vallankumoukseksi), ja lopuksi pitkä teksti joka sai alkunsa Laukon torpparihäädöistä ja laajeni Järnefeltin mietiskelyihin maan omistamisesta.

Hän päätyi siihen, että kun maa kasvaa viljaa, niin sen on kuuluttava kaikille. Kirja oli minusta kertakaikkiaan hurja. En voinut antaa sitä lainaksi kellekään, koska se ei ollut oma kirjani, mutta minusta tuli muutamaksi viikoksi erittäin järnefelttiläisesti sävyttynyt tolstoilainen. Sain aikaan kiivaita väittelyitä missä ikinänsä liikuinkin.

Olin hämmästynyt siitä, että väittelypaikka oli Helsinki. Ja hyvin moni sanoi että maa kuuluu niille jotka sitä viljelevät. Sekään ei muuten taida olla totta. Mutta nyt kuukausi sitten löysin kirjan kirjastosta, sen esseehyllystä. Kirja ei ole menettänyt tippaakaan mielenkiinnostaan.

Järnefelt puhuu maan omistuksesta hyvin perusteellisesti:

”---Sillä köyhälistöllekin on varattu oma tiensä totuuteen ja elämään.
Ja se tie on lakko.
Ei tosin sellainen yksistään taloudellinen lakko, jossa äkkiä työstä luopumalla koetetaan saada maanomistajat pakotetuksi ainoastaan parannuksiin vuokraoloissa, vaan sellainen lakko, jonka tarkoitusperänä on kokonaan ja ainiaaksi luopuminen yksityisen maanomistajan maita viljelemästä. Niin kuin esimerkiksi lakko sotapalveluksesta ei ole ainoastaan taloudelliselta kannalta kansaa hyödyttävä, vaan on etupäässä sen siveellisen voiman sanelema, niin myös kieltäytyminen viljelemästä maata yksityisen mielivallan orjana on etupäässä siveellisen vapaudentunnon käsky, vaikka sen toteuttaminen kyllä tuottaa myös taloudellisia etuja.
Kaikki, mikä suinkin voi edistää ja helpottaa tällaista vapautumista, siihen on ryhdyttävä.”
(Arvid Järnefelt: Maa kuuluu kaikille, Virkby, Kyrkstad, 29.IX.1907)




Olin erittäin hämmentynyt aiheuttamastani kalabaliikista, koska olin ajatellut että vuonna 1907 ilmestynyt kirja oli käsitelty loppuun ajat sitten. Torpparikysymyskin oli ratkaistu ajat sitten. Mutta tuo yksi asia siinä oli erilainen kuin todellisuus: Järnefelt tahtoi että maa kuuluu kaikille.

Maa ei vieläkään kuulu kaikille. Mieleeni tuli jokin aika sitten lehdessä ollut uutinen siitä että Suomi ei voi vieläkään ratifioida alkuperäiskansojen sopimusta, koska saamelaisten ja Suomen valtion välille ei ole voitu saada aikaan sopimusta.

En ymmärrä miksi. Kyllä sitä uutista saamelaisten kansallispäivänä selitettiin, mutta minulle jäi sellainen tuntuma että kyse on siitä kuuluisasta tahtotilasta. Sitä ei löydy. Tuntuu kyllä omituiselta, koska Ruotsin kuninkaan kanssa on ollut sopimus siitä, että saamelaiskylien suuret erämaa-alueet ovat niiden omistamia. Mutta Suomen tasavallan kanssa sopimusta ei voida tehdä.

Tietenkin tuolla pohjoisessa pitäisi olla neljän valtion alueella oma saamelaisvaltionsa tai autonominen alueensa, mutta sellaisesta ei ole aikoihin edes puhuttu. En ymmärrä miksi.