30.6.15

Matkoilla jossain päin Suomea


Tulin vähän aikaa sitten Suomen läpi etelästä kotiin. En kyllä koko Suomen läpi, vaan ehkä läpi maan kolmanneksen, mutta viistosti, koska rautatiet on rakennettu sellaisten asemien mukaan että väkeäkin on. Maa on iso ja harvasti asuttu.

Ihmiset ovat jo muuttaneet pois. Kun oli juhannuksen jälkeinen aika, niin ei yötä vasten ollut niitä edes junassa. Sen sijaan oli valoisaa, pystyi katsomaan ulos. Pohjanmaan kohdalla näkyi olevan kesäpaisunta. Se oli ilmestynyt sen jälkeen kun olin lähtenyt matkalle. En muista nähneeni vuosikymmeniin ellen koskaan vettä pelloilla juhannuksen jälkeen.

Lähimmäs kesätulvaa muistan kesän 1960 tai vaihtoehtoisesti 1959. Mökillä laituri oli veden alla ja ruuhi sitä meriteeraamassa. Se oli aikaa jolloin turvekeisari ei ollut vielä pilannut järven vettä – eikä tulisi pilaamaan yli 30 vuoteen – joten joka tapauksessa pyykki oli pestävä järven selällä. Ruuhi pysyi paikoillaan ja jos ei pysynytkään, vesi oli tarpeeksi lämmintä.

Näin kyllä että nyt pelloilla lojuva vesi oli likaista. Pelloilta lähtevät ojat olivat täynnä ja lähenivät raiteita. Muistin lukeneeni jostain että kunnon tulva uurtaa maan raiteiden alta pois. Aina olen ihmetellyt menevätkö junat silti sellaisesta kohdasta yli. Ehkä ne ottavat vauhtia?

Lakeudella ei tosin ole mäkiä joita pitkin lasketella alas. Väki siinä peltojen keskellä ei ollut voinut nostaa asumuksiaan ylös pellosta. Mutta olivat ymmärtäneet kuitenkin ympäröidä talonsa ja tavaransa kasvavilla puilla. Kuvittelin tulvaa joka kaivaa mullan pois puiden juurien ympäriltä. Puut seisoisivat juurten latvoilla kunnes lieju tulisi takaisin mukanaan multa.

Ei ollut pelloilla enää mitään vihreää, tänä vuonna ei tule satoa ainakaan siltä kohdin. Olin kuullut että läheiselle meteorinkraaterille tulisi sinne liejun keskelle arviolta 75 000 ihmistä seuroihin. 

Tapasin yhden sellaisen perheen, nuoret vanhemmat ja viisi lasta, saviset saappaat jalassa. Luin lehdestä että paavi kertoi katolisen kirkon saavuttaneen jo maan äärten täyttämisen tavoitteen. Nuoret vanhemmat antoivat bussipysäkillä tilaa. Ei-rukoilevaiset eivät anna tilaa koskaan, eivätkä varsinkaan nuoret sellaiset.

Uima-altaassa uiskennellessani ihmettelin minkä takia kaikkien samoin rukoilevien ja veisaavien pitää kokoontua yhteen. Olin harmissani. Oli varoitettu että nettiyhteydet menevät poikki. Ne olivat jo torstai-iltana poikki ja sama meno jatkui maanantaihin asti.

Koska olin ollut poissa päivätolkulla, aikatauluni oli myöhässä. En ole jäänyt eläkkeelle. Vaikka rahaakaan ei tule, vain menee, niin silti on tehtävä työtä. Se on siksi, että pää muuten halkeaa, mutta myös siksi, että maailma on täynnä kummallisuuksia, joihin tulee törmänneeksi ja aina vain uusiin ilmeisesti ikuisesti. 



Kummallisuudet ovat useimmiten absurdeja, onneksi, mutta kyllä painajaisiakin on. Tämä oli siltä väliltä.

Meteorikraateri on se paikka, jonne joutsenet, kurjet ja hanhet ja monet muut muuttolinnut pysähtyvät syömään siemeniä ja olkia keväisin ja syksyisin. Meteorikraateri on tasaista viljeltyä peltoa. Nyt ilmeisesti ei ollut, koska rukoilijat olivat suunnanneet sinne.

Maanantaiaamuna istuin kärsivällisesti puhelimessa ja kuuntelin tiedotteita, joissa sanotaan että vastaamme mahdollisimman pian, sitä paitsi niihin ja noihin ongelmiin löytyy netistä vastaus osoitteessa se ja se. 



Vastatessaan kaupunkini byrokraatti kuulosti siltä, että oli työntänyt päänsä johonkin asiakirjahyllyyn,  siis ontolta. Ei, hänellä ei ollut aavistustakaan kuka olisi myynyt kaupungin nettiyhteydet rukoilevaisille. Lopulta hän sai ähkäistyksi jonkun toisen nimen – tällä kertaa suomenkielisen. Mutta kaupungin vaihde lopetti vastaamisen.

Arvelin että puhelinyhteydet ovat menossa. Soitin nopeasti palveluntarjoajalle, joka ei ole koskaan tarjonnut palveluja vaan halunnut myydä jotain. Juutuin kuuntelemaan pitkäksi aikaa sietämätöntä viihdemusiikkia. Sitä oli pakko kuunnella, koska jossain vaiheessa robotti lopettaisi puhumisen ja langalle saattaisi ilmestyä ihminen.

Helpotti kun hissimusiikki loppui. Tuli apua ensimmäisen kerran. Korvauksia ei luvattu tietenkään. Asiakaspalveluhenkilö oli tavattoman selkeä, ymmärsin kaiken. Ilmeisesti kyse oli todellakin nettiyhteyksien antamisesta niille kraaterissa rämpiville. Lehdestä luin että siellä lapset tiskaavat, siivoavat käymälöitä ja hakevat vettä.



Nyt on seuraava päivä. Karavaani on painunut Suomen maanteille. Sitä olin ihmetellyt, että kun rukoilevaiset eivät hyväksy televisiota, niin netti kyllä hyväksytään. Uima-altaassa tuttu polskutteli. Hän hymyili ja kertoi että kyse on todennäköisesti hengen kohotuksesta.

Nyt on mietittävä missä tilassa oma henkeni on. Yskittää kyllä vähän, mutta se johtuu todennäköisesti falskaavista ikkunoista tuulevasta pölystä. Paitsi että pelloilla makaa tulva, niin koko kevään ja kesän on tuullut koko ajan. Ikkunoiden reunukset ovat mustat pölystä.

Harmittaa etten muista kaupungin byrokraatin nimeä. Häntä voisi kehottaa syömään vitamiineja ja valkosipulia, niin hankalalta hänen äänensä kuulosti. Lapsenlapsikin tiesi että valkosipuli suojaa vertaimeviltä vampyyreilta.


Byrokraateilla on kyllä edelleen töitä. Pitää lukea Gogolia uudelleen. Gogol ei keksinyt päällystakkinsa (-viittansa?) hukannutta byrokraattia, kyllä sellaisia on aina ollut, se ihmisryhmä on ehdottomasti katoamaton. Se kelluu pinnalla missä tahansa tulvassa.

Edit 1.7. Ennen lähtöä matkalle luin tämän kirjan ja kirjoitin siitä.

19.6.15

Sadetta

Juhannusaatto taitaa olla nyt ennen kuin on Jussin ja Johanneksen nimipäivä. Olen viikkovillissä, mutta tiedän suunnilleen mitä aikaa eletään, vaikka on rukattu aikaa väärään suuntaan kesäisin, niin että en enää tiedä kesän keskipäivän hetkeä.

Kohta sataa. Eilen satoi. Huomenna sataa taas.

Jos isoäiti eläisi, hän murehtisi ääneen katoa, jo ennen kuin se on aivan varma. Kyllä se näin koleana keväänä ja kesänä olisi ollut 1950-luvulla aika varma. Muistan kun hän puhdisti silmälasejaan tuvan pöydän ääressä ja kirjoitti päivän töitä ja ilmoja yliopiston keltaiseen almanakkaan. En tiedä olisiko edes perunoita saatu istutetuksi pellolla makaavan veden vuoksi.

Isoäiti piti pientilaa yhdessä vanhimman tyttärensä kanssa. Hevonen oli, viljeltyä ehkä 12 hehtaaria, metsää enemmän. Navetassa neljä lehmää, kanoja, joskus sikoja ja lampaita, mutta ei monta. Osuusmeijeristä tuli tili.

Nyt kukaan ei yritä enää tulla sillä tavalla toimeen. Mutta ei maailma ennenkään ollut ennalta arvattava.

Istun tässä sadetta odottaessani ja luen Ludwig Wittgensteinia. Kirjan nimi on Varmuudesta. Se on hyvä nimi, vaikuttaa siltä että siitä on hankala sanoa mitään varmaa.

Hän kyllä puuttuu sateeseenkin:

Ihmisten arvostelmiin kuului ennen, että kuningas pystyy tuottamaan sadetta. Me sanomme, että tämä on ristiriidassa kaiken kokemuksen kanssa. Nykyajan ihmisten arvostelmia on se, että lentokone, radio jne. ovat keinoja kansojen lähentämiseksi ja kulttuurin levittämiseksi.”



Olen ajatellut kuunnella radiota. Mutta sitten on mietittävä tarkkaan mitä ja kuka siellä on sanomassa jotain ja miksi. Siinä menevät kesäpäivänseisauksen ajat. Muistaakseni aivan äsken lisättiin tai poistettiin maailman ajasta jonkunsuuruinen osa.

Aikaa tulee senkin jälkeen.





10.6.15

Matkoilla kotona


Elokuvissa ihminen on matkalla koko ajan. Aikamatkoilla, matkoilla maisemissa ja ihmistenkin keskellä.

Olisi hauska muistaa mikä oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Jos ajattelen että kyse on ”elävistä kuvista” tai liikkeestä suurella kankaalla ja puheesta myös, niin sitten on helppo vastata: SF -uutiskatsaus. Suomi-filmi! Katsauksia on ollut kaikissa elokuvateattereissa ja usein myös nuorisoseurantaloilla, koska ihmiset tahtoivat nähdä uutisia tai dokumentteja ja on eletty aikaa ennen televisiota. Sota oli ohi eikä ollut enää huvikieltoakaan.

Olen aika varma siitä että 1951 tai -52 olen nähnyt prinsessa Ruususen. Mutta en tiedä milloin se elokuva oli tehty, oliko siinä jo Tuula Rosenqvist vai onko näytelmästä aiempi elokuvaversio olemassa.

Mitä on ollut nähtävissä? Heti sodan jälkeen ei ole ollut amerikkalaisia tai eurooppalaisia elokuvia. Mikä mahtoi olla nimeltään se tanskalainen komediaelokuvien sarja, jossa oli Ohukainen ja Paksukainen, Pekka ja Pätkä tai Majakka ja Perävaunu? Ehkä on mahdollista, että sitä on näytetty jo Pohjanmaallakin pienissä pitäjien Kinoissa? Miksi minä en muista niitä kuitenkaan?

Olen ollut tietoinen elokuvista samaan aikaan, kun jossain lasten kerhossa olen oppinut talvisen tähtitaivaan kartan. Osasin sen kartan vuosikausia enkä tarvinnut kirjoja muistaakseni sen. Nyt en enää osaa.

Nuorisoseurantaloilla oli iltamia ja näytelmiä. Joskus niissä on ollut elokuvia myös, mutta mitä, tuskin lapsille mitään erityistä. Sen sijaan iltamissa oli kaikenikäisille sopivaa tavaraa, komedioita, pakinoita, lausuntaa, laulua, yhteislaulua. Tanssiin ei tarvinnut osallistua, koska lasten ei tarvinnut. Siinä ei ollut paljon mitään kiinnostavaa.

Sitten: koska Suomi oli ollut Saksan liittolainen, oli ilmeisesti käsitetty että Charlie Chaplinin elokuvia ei näytetty täällä. Mutta en muista nähneeni muitakaan amerikkalaisia, Buster Keatonia, Ohukaista ja Paksukaista (muodossa Stan ja Ollie). Mikä piti ne poissa? Se sama sotako?

Edes Disneyn tai sen ”That's all folks!” - studion piirrettyjä ei ollut. Tuntuu oudolta että piirrettyjä ei näytetty, vaikka kaikenikäiset lukivat kuitenkin sarjakuvia. Se ei voinut johtua sodasta enää 1950-luvulla. Vai johtuiko kuitenkin? Tämä on häiritsevä ajatus. Suomessa on tietenkin ollut elokuvasensuuri.



Näitä on ollut pakko miettiä sen vuoksi että televisiosta tulee ”Sodankylä. Ikuisesti” -dokumentti. Sitä on kolme osaa, mutta useampi keskustelu näytetään vielä lauantaina. Viime syksynä oli televisiossa uusintana Mark Cousinsin elokuvan historia, taisi olla peräti 15 osainen, kuitenkin koko elokuvan historia, eli kattava näkymä.

En ole koskaan ollut Sodankylän filmifestareilla. Olisi usein tehnyt mieli, useimmiten ei ole ollut rahaa tai aikaa. Kesä ei ole ratkaissut sitä, päin vastoin, silloin on pitänyt tehdä jotain muuta kuin työtä, eli omia töitä. Nyt sinne ei yksinkertaisesti jaksa enää lähteä. Omat työt ehtii kyllä nyt tehdä koska vain. Ajatus yöttömän yön elokuvista on kertakaikkiaan ylittämätön, siitä ei pääse mihinkään.

Kun tuossa televisiossa näytetyssä dokumentissa ihmiset lähtevät kävelemään, he menevät valoisan yön aikaan vain joen rantaan. On mahdollista kuvitella hyttysparvia ihmisten ympärillä. Katselen ruutukaappauksia ja mietin mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Kaappaukset olkoon tällä sivulla muistuttamassa elokuva-nimisestä taiteesta – ja Ylen Teema-kanavasta, joka sentään pitää sitä yllä.

Sam Fuller

Olen katsonut isoa elokuvatelttaa, kuunnellut vanhoja miehiä kertomassa elämänsä elokuvista. Samuel Fuller polttaa valtavia sikareitaan. Kaurismäen veljekset pitivät hänestä jostain syystä kovasti paljon, hän myös esiintyi jossakin heidän elokuvassaan. Keskusteluissa oli elokuvaohjaajia, joista en ole koskaan kuullutkaan, Euroopasta ja muualtakin. Mutta tuttuja myös, esimerkiksi Bob Rafelson ylistämässä Jack Nicholsonia. Kaikki puhumassa Peter von Baghin vetämillä aamiaissessioilla.

Elokuvista välittyy sellainen tunnelma, että kaikki ovat siellä yhdessä. Paikka on pieni, näkee että rahaa ei ole käytetty hirveästi yhtään mihinkään, ei ole ensimmäistäkään ramppia jota pitkin joku elokuvatähti voisi astella. Se puuttuu täysin ja se on hyvä.

Elokuva-entusiasteja on ollut tässä maassa paljon ja on vieläkin, myös nuoria. Sitä paitsi von Bagh oli siitä niin täysin ainutlaatuinen, että hän tiesi mitä on elokuvan taide ja oli tiennyt sen jo niin nuoresta kuin mahdollista. Televisiossa näytettiin hänen Oulu-dokumenttinsa, jossa hän tuli kertoneeksi elokuvaentusiasminsa syyt. Yksi tuntuu olleen Oulu-niminen kaupunki.



Oulusta on kotoisin kirjailija Paavo Rintala, kuvataiteilija, kirjailija Eeli Aalto, kriitikko ja toimittaja Jukka Kajava, joka kirjoitti mm. elokuva-arvosteluja Helsingin Sanomiin vuosikausia. Nyt elokuva-arvosteluja ei enää ole, elokuville annetaan vain tähtiä. Siellä on ollut aikamoinen kulttuurinen kasautuma, Oulussa, vaikka se sitten osin valuikin etelään. Siltä tuntuu että kaikki tunsivat toisensa, siis ihmiset jotka pitivät kulttuurityöstä ja tahtoivat edistyä siinä.

Sodankylän keskusteluista kuulee selvästi sen, että ihmiset olivat tottuneet miettimään asioita yhdessä. Elokuvan kieli oli aika lailla itsestään selvä, sitä ei tarvinnut erikseen selittää, mutta elokuva on ennen kaikkea kollektiivin, hyvän työryhmän tekemää taidetta. Siksi Sodankylässä tärkeintä oli saada puhua suurenmoisista taideteoksista, miettiä niitä ja ylistää niitä. Mutta oli myös arvioitava minkä takia jotkut ohjaajat, jotkut studiot, jonkun elokuvasäveltäjän työt, jonkun kameramiehen omanlainen selvästi erottuva jälki on tunnistettava, erilainen, persoonallinen. Se on kameran taidetta.

Elokuvaohjaajissa on ehdottomasti eri koulukuntia, mutta ne eivät riidelleet keskenään, vaan näkivät, miten kaikki oli yhteydessä lajityyppien ohi ja yli. Rauhallista rinnakkaineloa. Tottakai ohjaajien puheissa kuului se, kuinka vaikeaa oli saada budjetteja edes jollain lailla vastaamaan laatua. Tämä tuntui korostuneen ennen kaikkea suurten amerikkalaisstudioiden tuottajien suhteessa taiteellisiin tavoitteisiin. Dokumentissa mainitaan kaksi ohjaajaa, jonka Hollywoodin isot studiot tuhosivat kertakaikkiaan: Orson Welles ja Erich von Stroheim.

Ehkä Peter von Baghin Oulun dokkari esitetään vielä uudestaan. Tuntuu vaikealta ajatella että hän on todella poissa. Minulle tuli Filmihullu vuosikausia, tarvitsin sitä, kun vedin elokuvakerhoja. Siitä lehdestä sai tietoonsa minkälaisia elokuvia on saatavilla ja sai lukeakseen erilaisten filmihullujen esseitä ja raportteja maailman elokuvista.

Sodankylän festarit tuntuvat perin juurin kotoisilta. Jos olisin potkinut itseni lähtemään kerran tai kaksi nuorempana, olisi ehkä siellä nytkin. Ei tuntuisi selkä kipeältä ja polvi alkaisi norjistua eikä päätä särkisi.

The Day the Earth Stood Still, 1951

Kun Peter von Baghia haastateltiin viimeisen kerran, hän pelkäsi sivistyksen ohuen kuoren rikkoutuvan ja kulttuurin joutuvan pahemmin marginaaliin. Hän puhui kulttuurikasvatuksen ja -koulutuksen puolesta. Sitä ei ole ollut peruskoulun eikä minkäänasteisen koulun ohjelmassa kulttuurihistoriallisena oppiaineena koskaan. Tänä keväänä on ollut enemmän huolestumista ilmassa kuin vuosikymmeniin. Siihen on selviä poliittisia syitä.

Nyt huomaan että kuviksi tuli sattumalta amerikkalaisia leffakuvia. Se on ehkä myös välttämättömyys, koska sen maan tuotanto on ollut niin valtavaa ja vaikuttanut muunkin maailman elokuviin. Mutta kyllä minä silti eurooppalainen tahdon olla.


31.5.15

Uusin Jobin kirja


Venäläisen Andrei Zvyagintsevin ohjaama Leviathan on kuin kuvitettu Vanhan testamentin Jobin kirja. Kaikki tietävät tuon äärettömän epäonnisen ihmisen?

Job päätyy kiroamaan syntymänsä:

Kuoleman varjo vieköön / sen mukanaan,/musta pilvi peittäköön sen,/ auringon pimentyminen/ säikyttäköön sen pois.//

Nielköön synkkä pimeys sen yön,/ niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin,/ että se katoaa kuukauden/ öiden kierrosta.//

Hedelmätön olkoon se yö,/ ilosta tyhjä.//

Sen päivän lävistäköön kirous,/ joka herättäisi itsensä/ Leviatanin.//

Pimetkööt sen aamun tähdet,/ älköön se yö nähkö/ sarastuksen valoa,/ turhaan se odottakoon/ päivänkoiton katsetta.//

Se päivä ja yö/ ei sulkenut edestäni kohdun porttia,/ ei kätkenyt silmiltäni/ tätä kärsimystä.//
(Job 2-3: 5-10)

Minulla on uusi Raamatun käännös tuossa vieressäni. Siinä on selitys: Leviatan on meren alkuhirviö, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään nielee eli pimentää auringon. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että venäläiselokuva on kuvattu Barentsin meren rannalla paikassa, jossa on asunut ennen ja jälkeenkin venäläisten tulon turjansaamelaisia. Paikka on ollut kalastajasaamelaisten aluetta, suomalaiselta nimeltään Turjanperä, venäjäksi Teriberka.

Kehotan siis edelleen lukemaan tuon pari postausta alempana mainitsemani kulttuurilehti Kaltion esseen, siis saamelaiskirjailija Pasi Pikkupeuran tekstin Kuolan saamelaisista. Turjansaamelaiset on ehkä tapettu sukupuuttoon, ainakin nähtävästi Stalin teki kaikkensa asian eteen. Pikkupeura kirjoittaa kielen olevan erittäin uhanalainen.

Linkistä näkee miltä tuo alkumeri näyttää nyt. Laivojen luurangot, joista joidenkin väitetään hohtavan pimeässä, ovat samanlaisia kuin valaan luuranko. Sen vieressä pieni poika istuu miettimässä toivotonta elämäänsä. Kuolan tunturit ovat vanhaa korkeata vuoristoa, joka jatkuu tuntureina Lapissa ja laskeutuu vaaroina ja mäkinä aina Suomen Savoon asti.

Kuola on valtava alue. Edelleen on pakko puistella päätään kun ajattelee historioitsija Jalmari Jaakkolan intomielistä ajatusta Kuolan niemimaasta suomalaisten vallan alla (Suomen idänkysymys, 1941). Siitä vasta olisi soppa syntynyt. Ei olisi ehkä Suomi säilynyt näinkään suurena, jos akateemiset (?) karjalaiset (?) olisivat saaneet toteuttaa mielitekonsa.



Elokuva jäi pyörimään päässä. Siinä on mahtava musiikki, Philip Glassin sävellys. Se sai alussa säpsähtämään kun musiikki tärähti ämyreistä melkein pimeän kankaan takaa kuin mikäkin helvetin kita. No, minä helvetistä mitään tiedä, mutta suuria meriä olen kyllä nähnyt. Kiviä vasten hakkaavat vedet jymisevät. Entiset vuoret laskeutuvat suoraan ja jyrkästi mereen.

Maanjäristyksessä, pienemmissä sellaisissa olen ollut myös, mutta meren aalloista uskoo kyllä heti, että kalliot varisevat mereen ja minä niiden mukana. Pitää peräytyä varovasti siitä kielekkeeltä. Olen kuullut että suuri maanjäristys kumisee myös.

Ennen kuin nuori nainen hyppää alas aaltoihin, merellä näkyy valaan kylki, kun se sukeltaa. Rusehtava kylki, ei näyttänyt maitovalaalta, joita on Vienan merellä ainakin. Minulla olevan kirjan Vienanmeren luostarisaaren maitovalaat kuvista näkyy että nimensä mukaisesti ne ovat maidonvalkoisia. Olisiko elokuvan valas ollut ryhävalas tai miekkavalas?

Joka tapauksessa tarina merihirviöstä on varmasti vanha. Ja kun se syö auringon, niin silloin on auringonpimennys tai sitten kasvaa se suuri tammi jossain Suomenlahden rannalla ja pimentää taivaan, kunnes nousee merestä mies ja hakkaa sen tammen. Tai Sampo ja aurinko jäävät maan sisään ja niitä pitää sitten kalevalaisten miesten ruveta vapauttamaan. Muistaakseni myös jätti kuun kumottamatta. Jossain Lönnrotin keräämässä kansanrunossa on että ”tuli kokko Turjanmaalta”.

On etsittävä Kalevalan sanakirja. Sen mukaan turjalaisia kutsuttiin nimellä tarjalantš, joka kuulostaa venäjältä. Elokuva tapahtuu lähellä Suomea. Mutta venäläisen tekemä elokuva. Siinä ei ole vähäisintäkään toivoa. Jopa paikallinen uskomusjärjestelmä (kirkko) myötäilee korruption, hävityksen ja tappamisen vuosisatoja kestänyttä historiaa.



Eräs detalji elokuvassa jäi hiertämään. Loppupuolella näkyy rauniokirkossa seinämaalaus, johon kamera tarkentaa ja yhtäkkiä maalaus räjähtää loistaviin väreihin samalla tavalla kuin Andrei Tarkovskin elokuvassa Andrei Rublevin ikonit, ihan sen leffan lopussa. En tiedä mistä kirkosta on kyse. Raunioilla paikallinen nuoriso viettää aikaansa juopotellen, kuinkas muutenkaan.

Muuten kristinusko on elokuvassa mukana. Tulee selväksi, että rikkaat papit myötäilevät korruptiota, köyhä pappi yrittää tehdä osansa ja edes ruokkia köyhimmät seurakuntalaiset.

Leviathan (elokuvan nimi on kirjoitettu noin) tapahtuu nykyajassa: pormestarin huoneen seinällä on Putinin kuva. Kun tuttavaperheet lähtevät piknikille juomaan ja syömään, niin ampumista varten joku on raijannut mukaansa neuvostoliittolaisia puoluejohtajia, siis kehystettyinä valokuvatauluina. Uusia Venäjän johtajia ei käytetä maaleina.

Elokuva sai viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Mutta kuunnelkaa keskustelu, joka venäläisen kulttuurin tilasta radiossa käytiin! Elokuva on tavattoman hyvä tapa levittää informaatiota – tai propagandaa.



Tulin katsoneeksi elokuvaa nimenomaan naisten aseman kuvana. Kuva lankesi itsestään, koska alussa näytetään naistuomaria lukea lopottamassa oikeuden päätöstä. Suoritus on todennäköisesti jopa lukijalleen täyttä hepreaa ja sisälukutaidon näyte. Mutta elokuvan miehen elämässä kaikki menee sekaisin ja alta pois. Hän on naimisissa. Vaimo on mykistynyt ajat sitten. Muutkin elokuvassa näytetyt naishahmot ovat ihmisiä vailla valtaa yli oman kohtalonsa.

Naisen työpaikka on kalatehtaalla, mies voi olla poliisi. Ortodoksikirkossa näytetään pitkään sileäkasvoista tyttöä kuuntelemassa papin saarnaa, joka päättyy määrittelemään sanaa totuus, pravda. Sitten kamera siirtyy kuvaamaan nunnaa. Vasta viimeksi näytetään möhömahaisen korruptoituneen pormestarin kasvoja, mutta hän onkin mies ja tuskin paikalla uskon vuoksi.

Suomessakin joskus törmää kirjoituksiin, joissa ortodoksinaiset toivovat valtaa omassa kirkossaan. Suomen ortodoksikirkko on valtionkirkko, mutta se ei hyväksy naispappeutta. Se kirkko on jäänyt olemaan vanhoillaan, kuten 1900-luvun alussa kirkolliset ja maalliset aktiivit soimasivat paikoilleen jääneitä ihmisiä.

Venäjällä ortodoksikirkko on vallan keskiössä samalla tavoin kuin se oli tsaarien aikaan. Vallassa on voinut olla tasapainon hakemista, mutta ihmiset tuntuvat olevan uskonnollisia. Tämänkin elokuvan nähtyään tulee miettineeksi uskontojen ja demokratian välistä suhdetta.


24.5.15

Lokit kiljuvat


Minulla on aika iso torni sähköisiä vempeleitä työhuoneessani. Muistaakseni sitä kutsuttiin nimellä räkki. Se on hankittu talouteen lähinnä murrosikäisen lapsen vaatimuksesta joskus 80-luvun loppupuolella. Kun laps lähti, torni jäi .

Lapsen mielestä tornissa olisi voinut olla enemmänkin vilkuvia ja muita valoja. Tuossa näkyy vain radion (88.7 Mhz) ja kahden koneen virran osoitus. Jaa, mutta alkuperäisen tornin yläpuolella, levysoittimen päällä, on myös CD-soitin, jossa näkyy mitä kuinka monennetta biisiä soitetaan parastaikaa ynnä minuuttilukema.

CD-levyt eivät kuulemma nykyisin käy kaupaksi. Olen pari vuotta yrittänyt kuunnella YouTuben ja nettiradion kautta musiikkia, tietokoneella. Se ei tunnu samalta. Siinä on jotain pielessä.

Torniini on liitetty neljä kaiutinta, korkeita nekin, ja ne soivat pehmeästi. En tiedä minkä takia tietokoneen kautta kuuluva musiikki on terävämpää ja jollain tavalla viiltävää. Sama saksofoni siellä soisi kuin nytkin, jazzia kun soitan. Pidän erityisesti John Coltranen musiikista, nyt soi Expression. Musiikkiromppu on ostettu joskus Stockmannilta, vuosi näyttää olevan 1977 ja 1987,  oletan 70-luvun levyn olleen älppäri.

Tutustuin hänen musiikkiinsa kun sain joskus opiskeluvuosien aikana lahjaksi LP-levyn nimeltä Olé. Sen levyn toinen puoli on yhtä pitkää kappaletta. Musiikissa on espanjalainen sävy, selvä latinalainen rytmi. Mutta Coltranen improvisoimana siitä on tullut ajatonta musiikkia. Coltranen vuoksi rupesin vähän myöhemmin pitämään myös Carlos Santanasta, vaikka musiikki on aivan erilaista. Joka tapauksessa musiikki on musiikkia, eikä minun ole pakko karsinoida sitä. En halua.


Levysoitin ei enää toimi eikä C-kasettinauhuri. Olisi yritettävä löytää jostakin radiovehkeiden korjaaja. Tässä kaupungissa on joskus sellainen ollut. Ei ole ainakaan enää siellä minne joskus kuskasin tätä edeltävän levysoittimen, jossa oli C-kasettisoitin myös.

Työkirjojen, esseekirjojen, kirjallisuushistorioiden ja sellaisten hyllyssä, siis käsikirjahyllyssäni, on erillinen alaosasto, jonka sisällä on hirmuinen määrä älppäreitä ja kasetteja. Alan olla valmis kääntämään kaupungin ylösalaisin löytääkseni korjaajan. Tarvitsen tätä tavallista, ihmisenmittaista, ainakin omille korvilleni ystävällistä soittopeliä.

Olen psyykannut itseäni siihen, että vastaus on se tavallinen: ei kannata. Mutta kyllä melkein kuurojen korvien hyväksi kannattaa tehdä jotain.

Nyt on hiljainen sunnuntai-iltapäivä. En tarvitse huusholliin ääntä, mutta kun istun työhuoneessa, joku usein kuuntelemani musiikki toimii aivojen kannattelijana. Riippuu siitä mitä teen. Jos satun lukemaan hentoa runokirjaa, tuskin silloin soi jazz. Ehkä mieluummin joku klassinen musiikki. Kaikki runokirjat eivät ole kuitenkaan hentoja.

Olen ollut viikon yksin kissan kanssa. Tämä on avoin asunto: toisen korvia on kunnioitettava jos kuuntelee musiikkia yhdessä. Siinä ei juuri ole ongelmia. Harvemmin siitä sota tulee. Saattaa se joskus tulla järsimään nenääni, mutta se tarkoittaa vain tahtovansa sapuskaa.

Eilen katselin Ylen Teemalta Helsinki Lit-kirjallisuuspäivien ohjelmaa. Se oli tärkeä ohjelma. En tarvitse kirjallisuusohjelmiin televisiota, mutta nyt tein havainnon. Voin lukea kirjailijoiden sanoja huulilta!

Olen oppinut huulien lukemisen jo 12-vuotiaana, jolloin kuulo meni toisesta korvasta. Minut siirrettiin saman tien etupulpettiin, koska en nähnyt enää taululle saati kuullut. Korvasta lääkäri sanoi että hermo kuoli. Ei se kuollut, mutta 1950-luvulla ei ollut koneita mittaamaan kuuloa kovin tarkasti.

Varttikuuloisen on järjettömän kivaa saada istua omalla sohvalla ja katsoa ihmisten suunliikkeitä ja eestaas pyöriviä käsiä ja tajuta mitä sanotaan. Usein radio-ohjelman jälkeen jää harmittamaan kun en ole kuullut mistä teoksesta tai ihmisestä on kyse. Nyt ei ollut tekstitystä, mutta kamera seurasi uskollisesti sitä ihmistä joka puhui. Oli Teemalta hieno temppu näyttää helsinkiläisten iloksi tullutta festivaalia. Ei aina festareita pelkästään helsinkiläisille!

(Kuvia voi näpäyttää isommiksi!)

Viime vuonna kävin yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla. Istuin eturivissä, mutta en nähnyt näin läheltä puhuvia kasvoja. Jouduin kysymään tauolla vierustoverilta mitä sanottiin. Messut eivät ole minua varten. Sitä paitsi mikrofonein toistettu replikointi jää kaikumaan niin että päässä keskustelusta tulee kakofoniaa.

Puhuivat kuusi tuntia englantia ja ruotsia. Ymmärsin jopa Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin ruotsinkielistä keskustelua. Ja pidin siitä. Epäortodoksisesti jäin miettimään miksi minusta on ristiriitaista kun suomenruotsalainen ja rikssvenski puhuivat keskenään. Minusta he joutuivat vähän väliä määrittelemään kantansa.

Kieli ei olekaan mielipidekysymys vaan isompi kulttuurikysymys. On ilmeisesti pakko aina miettiä samaa vanhaa asiaa: Ruotsissa on varaa olla vapaamielinen tai suvaitsevainen, koska Ruotsin ei tarvitse käydä sotia, tai ei ole tarvinnut satoihin vuosiin, Suomi on ollut joutilaampi jäämään taistelutantereeksi.

En ole keksinyt yhteensopimattomuuteen muuta vastausta kuin historian. Se muuttaa kansan luonnetta.

Minulla ei ole kirjahyllyssäni Franz Kafkan romaania Oikeusjuttu. Tänään tulee televisiosta Orson Wellesin ohjaama Oikeusjuttu, jonka olen nähnyt vuoskymmeniä sitten, hyvin nuorena. Rupesin selailemaan Milan Kunderaa (Romaanin taiteesta), ja huomasin hänen kirjoittavan myös Kafkasta. Muu ei olisi mahdollista. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että psykologinen realismi on jättänyt jälkeensä ”loukkaamattomia normeja”.

1. on annettava maksimimäärä tietoja henkilöhahmosta: hänen ulkonäöstään, puhetavastaan, käyttäytymisestään; 2. on tunnettava henkilöhahmon menneisyys, koska siellä ovat hänen käyttäytymisensä syyt; ja 3. henkilöhahmolla tulee olla täydellinen itsenäisyys, toisin sanoen kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun ollakseen häiritsemättä lukijaa joka haluaa antautua illuusion valtaan ja elää fiktion totena.
(Toinen osa/ Keskustelu romaanin taiteesta)

Teki hyvää sukeltaa Kunderan ajatuksiin. Muistan pitäneeni Wellesin kuvittelemasta Oikeusjutusta. Olin kyllä lukenut kirjan ennen kuin näin elokuvan, Euroopassa filmatun ja valmistuneen jo vuonna 1962. Periaatteessa minusta elokuva on käsikirjoitettava erikseen ja romaanit on luettava. Joskus joku filmatisointikin onnistuu.



Koska olen nyt paljon vanhempi tai en ainakaan alle 20-vuotias, olen kiinnostunut näkemään mitä olin tajunnut elokuvasta. Voi olla että olen ollut täysin metsässä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

18.5.15

Sopimus


Tästä on todennäköisesti turha puhua. Ongelma ei ole minussa vaan ympäristössä. Mutta ei se ole täsmälleen ottaen ympäristössäkään. Oikeastaan kaiken voi osoittaa aika tarkkaan, mutta vikapaikka vaihtelee. Se taas johtuu sekä kertojasta että n.k. todellisuudesta. Todellisuus muuttuu koko ajan ja puhuvat ihmisetkin vaihtuvat.

Ja koska on kyse kaikkien yhteisestä asiasta, se on myös läpinäkyvä. Paitsi että se ei ole, koska siinä on kysymys rahasta. Kysymys on isosta rahasta, kokonaisista rahastoista. Rahan tajukin nimittäin heittää. Se ei ole sama torpparilla ja kartanonherralla, tehtaanjohtajalla ja siivoojalla. Nuo ovat kliseitä, paitsi että se todellisuus on sielläkin.

Luin netistä Olli Pusan jutun Uusi Suomi-nimisestä verkkolehdestä muistaakseni vuodelta 2012. Asia on noussut uudelleen esille, koska nyt EU vaatii Suomen hallitukselta selvitystä siitä, miten maa aikoo nousta suosta.

Grimmin sadussa on henkilö nimeltä Rumpelstiltzchen, joka oikeasti juuttuu suohon. Sitä ennen sadussa oli huomattu jo että Rumpelstiltzchen oli lyhytpinnainen tapaus. Hän otti ja hiiltyi milloin mistäkin asiasta.

Tarina on vähän monimutkaisempi kuin ihan vain tämä, se kannattaa lukea koska satujen tapaan käänteet ovat herkullisia. Rumpelstiltzchen juuttuu sadun lopussa siis suohon. Hän raivostuu siitä juuttumisestaan niin hirveästi, että kiroten ja messuten repii vajonnutta jalkaansa ylös, kunnes onnistuu repimään itsensä kahtia.

Jotenkin sensuuntainen on käsitykseni tästä maasta, jossa satun asumaan. Täällä on paljon kahtiajakautuneisuutta. Mutta on myös moninaisuutta, jonka pitäisi olla rikkaus. Asun tässä maassa kielen takia. Mutta juuri kielen vuoksi olen näinä aikoina ymmälläni.



Olli Pusa on tehnyt väitöskirjankin rahasta, sitä tosin en ole löytänyt. Törmäsin Pusan nimeen ja moniin teksteihin sattumalta, koska näinä suohon juuttumisen aikoina ihmisillä on tapana missä ikinä toisiaan tapaavatkin päivitellä vettynyttä ja ryvettynyttä Suomi-neidon olotilaa. Eräs kielentutkijoiden teoria, tosin ikivanha, on, että Suo-mi tarkoittaa suo-maata. Vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa vaikka suomuksia.

Kala-asiantuntija on nimeltään iktyologi, mutta en tiedä minkä niminen olisi suo-tiedemies. Suurin osa soita kyllä syntyi käsittääkseni vasta sitten kun jääkauden jääpeite rupesi sulamaan. Jääkausia on ollut useitakin.

Pusa kirjoittaa Suomen ”kestävyys”vajauksesta, joka tarkoittaa huonoa huoltosuhdetta tässä maassa. Jos meitä ei olisi niin hirveän paljon, siis eläkkeelle joutuneita suuria ikäluokkia, niin Suomella olisi varmaan vielä Nokiakin. Pusa ei kyllä puhu ahneesta sukupolvesta niin kuin monet puhuvat.



Tosin omaa haluamme ei yleensä ole kyselty, vaan usein on jouduttu eläkkeelle. On voinut olla rasitusvammoja tai sitten on iskenyt työttömyys. Sitten on esimerkiksi Ruotsiin työtä tekemään joutunut osa meidän ikäluokkiamme. Suomi ei halunnut/pystynyt antamaan töitä. Ruotsista on tullut eläkepäivikseen jonkun verran ihmisiä takaisin. Alkuunsa se porukka sai tapella esimerkiksi kaksinkertaisen verotuksen kanssa, ja asuminen maksaa täällä paljon.

Tilastojahan tähän tietenkin tarvittaisiin. Aina silloin tällöin joku
huomauttaa, että tavallinen eläke on siinä 1000 euron tietämillä. Mutta Pusa puhuu eläkerahastoista.

Niissä on niin hurjia summia rahaa, että niitä ei tavallinen ihminen pysty käsittämään. Semmoisia rahakasoja puhutellaan ekonomien ja pörssikeinottelijoiden kielellä. Se ei ole näitä kansalliskieliä. Kun sitä kieltä joskus eksyy lukemaan, niin tulee mieleen että kieli on luotu aivan vain hämärtämään ennestään omituista rahan olemusta. Se käsitys siitä tulee, että se liittyy valtaan.


Minulle on kehittynyt sellainen teoria, että ekonomistien ja pörssimeklarien kieli on varta vasten suunniteltu ja kehitetty torjumaan tehokkaasti kenen tahansa tavallisen ihmisen uteliaisuuden. Muuten joku voisi väittää että on jotenkin epädemokraattista puuhata rahastojen kanssa, varsinkin kun ne ovat kaikkien yhteisiä rahoja, ilman että kukaan edes ymmärtää mitä on tekeillä. Vaikka puhalluksia.

Eläkerahastoja ruvettiin perustamaan ilmeisesti joskus 1956 jälkeen ja sen vuoksi, että suuret ikäluokat pääsisivät joskus eläkkeelle eikä heidän tarvitsisi elää ilman eläkkeitä niin kuin heidän isovanhempiensa piti. Suurten ikäluokkien omat vanhemmat kuolivat pois suhteellisen nuorina, koska oli ollut sota ja olivat haavoittuneet, kaatuneet sodassa tai saaneet jonkun kroonisen sairauden kaiken sen kauheuden elettyään.



Vuosina 1945-51-syntyneestä porukasta tuli tulppa, jonka varalle eläkerahastot perustettiin. Niitä hoitavat ammattiliitot, työnantajaliitot ja valtio, se kolmikanta, joka yrittää aina välillä tehdä yhteiskuntasopimuksia. Ne eläkerahastot ovat siellä tiukasti kassakaapeissa. Vähän ehkä joskus annetaan ylimääräisiä eläkkeitä joillekin, mutta vain vähän.

Eläkkeisiin ei ole enää varaa, kun ei ole varaa terveyskeskusjärjestelmäänkään ja yliopistoihinkin ajatellaan lukukausimaksuja. Ehkä pienille lapsille taataan vielä kuitenkin lastenneuvolatoimintaa ja rokotuksia?

Kuka sitten niistä eläkerahastoista hyötyy? Jostain syystä asiasta ei voida keskustella. Kyllä kai niistä voitaisiin edes keskustella, ennen kuin leikataan kaikki elämisen mahdollisuudet tavalliselta kansalta pois? Se voisi olla järkevää.


Ehkä eliitti oppii kansan vaihtamisen tempun.  

10.5.15

Sateen uhatessa


I find gifted ironists sort of wickedly fun to listen to at parties, but I always walk away feeling like I've had several radical surgical procedures. And as for actually driving cross-country with a gifted ironist, or sitting through a 300 page novel full of nothing but trendy sardonic exhaustion, one ends up feeling not only empty but somehow...oppressed. (David Foster Wallace: A supposedly fun thing I'll never do again/E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction).

Esseetä lukiessa oli hankaluuksia lähinnä mainosten kanssa. En ole erityisen taipuvainen lukemaan saati sitten arvioimaan mainoksia, minkäänlaisia. David Foster Wallace oli tunnettu esseisti Suomessa jo eläessään. Tottakai mainonta on ollut aina tärkeä osa amerikkalaista tiedotusta, ja myös eurooppalaista. Siitä on tullut ajan mittaan jonkinmoinen todellisuuden mittatikku, eikä ainoastaan kaupankäynnissä.

Mainoksista en tiedä mitään, en juuri edes suomalaisista mainoksista. Muistan että ne ovat oleellinen osa amerikkalaista televisiota. Muistan erityisen hyvin television Vietnamin sodan ajalta, jolloin mainoksia rikkoivat väkivaltaiset sotareportaasit, joita tuli televisiosta parhaimpaan katsomisaikaan. On mahdollista että tulin amerikkalaisen television vaikutuksesta lopullisesti immuuniksi mainonnalle. Se ei tehoa.

Enemmän epäyhtenäiseksi todellisuus ei voi tulla. Seurauksena Vietnamin televisiosodalle seuraavia sotia ei enää näytettykään televisiossa, ainakaan sensuroimatta. Suuri kansa sai rauhassa uskoa mainoksia ja kuluttaa, vaikka sotilaat olivat puolustamassa maata Afganistanissa ja Irakissa.

Jos yhden kirjailijan nimi näkyy kaikkialla, yleensä käännyn heti aivan toisaalle. Vasta kun hänestä ei kukaan mainitse mitään pitkään aikaan, alkaa tuntua siltä, että voisi katsoa vähän mitä se kirjailija on sanonut. Olen aloittanut varovasti enkä missään nimessä sellaisesta teoksesta, josta on ollut erityisen paljon puhetta.

Wallace on terävä tyyppi. Mutta en löydä hänen tavastaan sanoa oikeastaan juuri mitään uutta. Wallace on hauska ja pätevä verbaaliakrobaatikko. Sen vuoksi hänen esseitään on helppo lukea. Paikoin hän päätyy asettamaan myös itsensä kyseenalaiseksi. Wallace löytää itsensä tilanteista aivan niin kuin kuka tahansa ihminen.

Televisio-essee E Unibus Pluram (Yhdestä moninaisuus) käsittelee televisiota, sen ihmiskuvaa ja yhdysvaltailaista modernia fiktiota ja myös sen antamaa kuvaa todellisuudesta. Essee ei missään nimessä ole sitä yksiuloitteisuutta, josta Herbert Marcuse puhui amerikkalaisten muotokuvassaan Yksiuloitteinen ihminen. Marcuse tosin oli kotoisin Saksasta, joten hänen lähtökohtansa on eurooppalaisuus. Sen lisäksi Wallace on suhteellisen nuori.

Muutama vuosi sitten luin uudestaan Henry Millerin opuksen Ilmastoitu painajainen. Se julkaistiin silloin toisen kerran sitten 1960-luvun. Nyt tuntuu siltä että 1940-50-lukujen Miller on tarkkasilmäinen ja pätevä oman maansa näkijä, varsinkin kun hän on tullut pitkältä matkaltaan Euroopasta. Kirja kertoo muun muassa matkasta Amerikkaan, pitkin ja poikin. Miller tulee ajatelleeksi melkein kaikkea:

Olin Detroitissa muutama yö sitten. Näin Mannerheim-linjan elokuvissa. Näin kuinka venäläiset tekivät siitä silppua Opin läksyn. Opitteko te? Kertokaa mitä sellaista ihminen voi rakentaa itsensä puolustamiseksi, mitä toiset ihmiset eivät voi tuhota? Mitä me yritämme puolustaa? Vain sellaista mikä on vanhaa, hyödytöntä, kuollutta, mahdotonta puolustaa. Jokainen suoja on yllytys hyökkäykseen. Miksi emme antautuisi? Miksi emme antaisi – antaisi kaikkea? Se on niin kirotun käytännöllistä, niin läpikotaisin tehokasta ja aseistariisuvaa. Täällä me olemme, me Yhdysvaltojen kansalaiset: kuvittelemme olevamme maailman mahtavin kansa. Meillä on kaikkea – kaikkea mitä vaaditaan ihmisten onnellisuuteen. Meillä on maata, vettä, taivasta ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Meistä voisi tulla suuri, loistava esimerkki maailmalle; me voisimme säteillä rauhaa, iloa, voimaa, hyväntahtoisuutta. Mutta ympärillämme on aaveita, aaveita joihin emme tunnu voivan kajota. Emme ole onnellisia, emme tyytyväisiä, emme säteileviä, emme pelottomia.

Miller on tuota ajatellessaan matkalla lentokoneessa jossakin mantereen yläpuolella. Jos hän on juuri nähnyt elokuvateatterin uutisissa jutun Suomen Mannerheim-linjasta, niin kyse on vuodesta 1940 tai 1941. En tunne sotahistoriaa, joten en tarkkaan tiedä missä vaiheissa puolustuslinjat rakennettiin. Miller itse pakeni Amerikkaan, kun vanha manner tuli hulluksi jälleen kerran ja aloitti jo järjestyksessä toisen maailmansodan.

Tuskin Millerillä oli erityistietoja Suomesta tai Neuvostoliitosta, jotka olisivat auttaneet asettamaan sotahistorian palasen paikalleen. Mutta on tietenkin kiinnostavaa, että Mannerheim sattuu löytymään amerikkalaisen kirjailijan opuksesta samaan aikaan kun se historia tapahtuu toisaalla maapallolla.



Siitä lähtien historia on jatkuvasti nähdäkseni lyhentynyt. Etäisyydet ovat supistuneet. Wallace elää jo aivan erilaisessa maailmassa. Jollain tavalla Wallacen maailma on murtunut. Siinä on enää hyvin vähän mitään toivoa.

Erityissuhde, jonka Wallace löytää amerikkalaisten itseymmärryksestä, on heidän suhteensa televisioon. Hän määrittelee aivan aluksi, että amerikkalaiset eivät istu sitä kuutta tuntiaan sohvalla tuijottaen televisiota opiskelemassa millaista elämää muualla eletään. Amerikkalainen katsoo televisiota kuin peiliä. Hän ajattelee olevansa niin
kuin television hahmot.



Niinpä Wallace alkaa miettiä ironiaa. Hän ottaa vertauksen juhlista, jossa pöytäseura onnistuu olemaan typerryttävän fiksua ja osaa ironisoida mitä tahansa ilmiötä suoraa päätä. Wallace tuntee jäävänsä jyrätyksi. Siinä oli tuo alun sitaatti lyhyesti. Minulla ei juuri ole kokemuksia amerikkalaisista juhlista, joten en ole varma millaista ironisointia niissä harrastetaan.

Sitten hän kääntää katseensa joihinkin tahoihin jotka osaavat sen ironisoinnin. Esimerkkejä tästä on paljon. Niitä on oikeasti todella hämmentävän paljon ja ne tulevat kaikki siitä samasta maasta joka tuottaa sen itseään katsovan valtavan yleisömassan. Ilta illan jälkeen se istuu sen kuusi tuntiaan (kun ei jaksa työpäivän jälkeen tehdä muuta) katsomassa televisiota. Siis katsomassa omaa kuvaansa.

Siinä peiliin tuijottamisessa ei ole kyse narsistisesta vammasta, vaan jostain kummallisesta feedback-järjestelmästä, joka päätyy pitämään valtaosan ihmisistä kuitenkin suhteellisen rauhallisena ja järjissään. Kun luin tuota television orjien analyysia, jäin vain ihmettelemään että on kummallista että siellä ei joka sekunti tapeta ihmisiä. Niiden ei välttämättä tarvitse olla poliiseja, jolla on rasistinen maailmannäkemys, ne voivat olla aivan tavallisia ihmisiä, jotka jotenkin ovat oppineet pelkäämään aivan kaikkea mikä liikkuu siellä ulkona. Asehullussa maassa on paljon paranoiaa.


Sitten jään miettimään Suomea ja suomalaisia. Tuskin Suomikaan on erityisen itsenäisten yksilö-ihmisten yhteiskunta, vaan varmasti sekin uskoo joihinkin kuviin. Mutta en ole varma siitä onko peili esimerkiksi televisio. Mutta en tiedä, mikä se olisi. Ehkä ihmiset sentään keskimäärin vielä ovat aika tavalla tekemisissä toistensa kanssa? Mutta ovatko? Lukevatko he esimerkiksi perheensä ja lähiympäristönsä kuvaa kuin itseään?

Täälläkin on jo kauan puhuttu vieraantumisesta.