Kuu, kuu!

Kuu loistaa kuu,
kuu kuu!
Ja kukkaset kiehuu kuussa.
Herra pormestari, teidän tyttärenne
katsovat taivaan kuuta.

(Federico Garcia Lorca)

**********************************************************************************

Tässä oli syntymäpäiväkorttini Elsalle, 2 v., tänään.

Raportti kertoi että Elsa katsoi kuvaa pitkään ja hartaasti ja sanoi sitten: Hu-huu!

Jotakin on aivan ilmeisesti jäänyt geenivarastoon, koska hänen isänsä ehkä hieman vanhempana vastasi - lukiessani hänelle Riitta Nelimarkan kuvitettua lasten Kalevalaa - kysyessäni häneltä että mitä Väinämöinen sitten sanoi: Ha-huu!

En vieläkään tiedä mitä poika oikein tarkoitti ja mistä oli saanut Väinämöisen sanat. Aivan ilmeisesti jostakin. En yhtään tiedä mitä itse olen sanonut kuusta tai Väinämöisestä 2-4-vuotiaana.

Mutta tämän kuulin aika varhain:
Kuuhut kulkee leveästi,
kuollut ajaa kevyesti.

Kenenkähän tuo runonpätkä on ja muistanko sitä enää edes oikein?

Samaan aikaan toisaalla

Meillä on modernin taiteen museo. Se ei ole suuren suuri, mutta kyllä sinne kuvia mahtuu. Yhden kuvan äärellä voi seisoa mietiskelemässä pitkäänkin jos tahtoo. Jos on sillä tuulella. Kuvia voi myös hylätä mielestään vaikka silloin on se ongelma, että ne saattavat tulla uniin kummittelemaan.

Minusta unissa saa olla Pyhäinpäivän kunniaksi kummitteluakin, mutta on hankalaa jos kummituksiin herää.

Kuntsin nykytaiteen museossamme on juuri nyt hyvin herkullinen tilanne, joka johti myös keskusteluihin. Alakerrassa on Viron Stalinin ajan kuvataidetta ja yläkerrassa Suomen Elonkorjaajat 1970-luvulta. Eilen, Pyhäinpäivän kunniaksi Kuntsi kutsui bileisiin Elonkorjaajat. Mitähän heitä nyt tuli paikalle, 6-7 miestä. Ynnä vaasalaista yleisöä.

Yläkerran liehuvassa lipussa oli valokuvakollaasi jossa oli lähinnä epäteräviä alastomia naisia. Muistelin myös 1970-luvun Halvat huvit -galleriaa ja performanssia Vanhalla, jossa kaunis nuori nainen, teatterikoululainen taisi olla vielä silloin, Terhi Panula, laskeutui ruumisarkkuun.

Ehkä Terhi Panula oli kiinni esityksessään Eugene O'Neillin Pitkän päivän matka yöhön. Hän esittää siinä morfiiniriippuvaista perheenäitiä. Esitys sai mielestäni aika hyvät arvostelut. Se taitaa mennä Kansallisteatterissa.

No, paikalla oli muun muassa J.O. Mallander, ja me vaasalaiset menimme lohduttamaan häntä kun hän istui ypöyksin kahvilassa. Ei hän kyllä lohdutusta erityisemmin tarvinnut. Kuultuaan että  minä perheineni asuin aikoinaan Helsingin ensimmäisessä kommuunissa hän totesi, että vasemmistolaisessa. En ollut ajatellut meitä vasemmistolaisina, vaan luovana porukkana joka keksi halvan tavan asua ja elää opiskeluaikojaan.

Mutta nyökkäsin ja sanoin että vasemmistolaisuudella ei ollut niin suurta merkitystä mutta sillä oli kuka osasi tehdä kuvia, grafiikkaa, keramiikkaa, valokuvia, elokuvia, piirtää taloja ja kaiken lisäksi miettiä miten visuaalista ilmaisua voisi kehittää. Osasta tuli kuviksen opeja.

Mallander sanoi että naiset olivat 70-luvulla vasemmistolaisia ja sitten feministejä. Kyllä minä provokaation tunnistan kun sellaisen kuulen. Kaveri on kumminkin juuri samanikäinen kuin minä ja sitä paitsi oli hyvällä tuulella ja rupesi kertomaan yhteistyöstään muun muassa Per Kirkebyn kanssa. Siinä olen hänen kanssaan ehdottomasti samaa mieltä, että on kysyttävä mihin innostus ja nopeat reaktiot ovat kadonneet.

Ehkä me suuret ikäpolvet olimme näkyvillä koska meitä oli paljon? Niin yksinkertaista se varmaan on.

Enemmän sitten puhuttiin apurahapolitiikasta. J.O.M. on istunut 3-vuotisen valtion kuvataidelautakunnassa. Kuuntelin taiteilijoiden keskustelua tyytyväisenä siitä, että ei tarvitse asua Helsingissä, jossa varmaan joutuisi kuuntelemaan kulttuuripolitiikkaa enemmänkin.

Mutta sen minä sanon että vaikka suurin osa kommuunistejamme olikin vasemmistolaisia, niin kyllä meiltä käytiin joukolla katsomassa Halvat huvit -gallerian näyttelyitä. En minä sitä porukkaa  tuntenut, vanhastaan ainoastaan Olli Lyytikäisen, jonka kanssa tuli istutuksi joskus kuuskytäluvulla Vanhalla samassa pöydässä.

Olli oli Kuntsilla ainoastaan kuvina. Julisteessa oli kuva Hamletista pyörän selässä. Hän kuljetti ohjaamatta lujaa kulkevaa pyörää pääkallo sylissään ja katsoi taakseen. No, ei se ollut omakuva, ehkä, paitsi että surettaa vieläkin, kun hänen ateljeensa ja suurin osa tuotantoaan paloi vuonna 1979. Hän kuoli itse pian katastrofin jälkeen (elämästä enemmän esim. täällä). Ei hän ehtinyt saada valmiiksi synteesiä, olen varma siitä että se olisi syntynyt ellei elämä olisi potkaissut vastaan. Kyllä näissä muutamissa töissä ovat idulla monet syntymättömät kuvalliset asiat.

Meillä siis oli yksi kummitus joukossamme kuitenkin. Muistan Ollin valoisana ja mukavana ihmisenä, jonka kanssa saattoi puhua ihan mistä vain.

Vanhat Elonkorjaaja-herrat intoutuivat järjestämään yläkerrassa performanssin, joka perustui sähkölampun valossa luettuihin absurdeihin kommentteihin ja siihen että kaikki olivat pukeutuneet kaldealaisiin (?) kuvioituihin kaapuihin. 

Kaldealaisilla oli sentään unikirja, jota varmaan löytyy pätkittäin netistäkin. Sen vuoksi otan vapauden määritellä heidät kaldealaisiksi. En vain muista onko heitä enää olemassa, jos on, niin jossain Iranissa tai Irakissa.

Mutta sitten käveleskelin katsomassa virolaisten stalinistista tuotantoa. Joku tuli siihen viereen ja sanoi saman jota mietiskelin: taitavia kuvantekijöitä. Joku toinen sanoi että eivätkö virolaiset kuitenkin tehneet OIKEAA taidetta, siis kellareissa, ja missä ne työt nyt ovat? Ehkä virolaiset eivät uskaltaneet tehdä muuta kuin virallista taidetta?

Muistan yhden fraasin jota 1970-luvulla toistettiin: Taide kansaa palvelemaan! Sitä huudettiin mielenosoituksissa. Näyttelyssä julisteen teksti oli pantu V.I. Leninin nimiin. Lenin oli jossain määrin valokuvauksellinen hahmo, mutta ehdottomasti ei Stalin. Ei siitä mihinkään pääse.

Esteettiset tekijät ovat aina myös eettisiä.

Elonkorjaajat-näyttely tuntui tyngältä. Se oli siinä, eikä siihen oikein voinut sanoa mitään. En oikein usko, että mieskööri tekee enää yhdessä töitään. Ryhmä jäi 1970-luvulle. Mutta virolaiset sen sijaan tulivat lähelle ihan vain sen takia, että sen kansan historia on tärkeä myös suomalaisille eikä vähiten kielisukulaisuuden ja vanhojen myyttien vuoksi.

Ihmiset oli pakotettu tietynlaiseen kuvamaailmaan aivan samoin kuin meidät nyt toisenlaiseen pakkopaitaan, mainosten ympäröimiksi.

Ajattelin niitä lukuisia ihmisiä jotka henkensä kaupalla joutuivat menemään veneellä kuin veneellä Ruotsiin pakolaisiksi. Suomesta heidät olisi kiireesti palautettu. Ajattelin tätiäni joka oli Virossa monta kesää 1930-luvulla ja jota myöhemmin muutama Ruotsin pakolainen kävi tapaamassa.

Pohjoinen puhuu

Olen asunut 2-5-vuotiaana Iisalmen pitäjän Sonkajärvellä, tarkemmin sanoen Sukevan vankilassa. Isä oli siellä opettajana. Vankila oli maatilavankila, paras mahdollinen kasvupaikka pienelle ihmiselle.

Vankilan sedät antoivat ratsastaa hevosella, yrittää saada maitoa lypsetyksi kirjavista lehmistä, jotka hämmästyksekseni ovat saaneet myöhemmin nimen kyyttö. Kyllä minä joskus onnistuin maitoa saamaankin, vaikka lehmä katsoi minua epäilevästi että ei tuo osaa. Mutta ei se myöskään potkaissut pikkuista ämpäriäni nurin.

Vankilan sedät myös tekivät minulle potkulaudan, oman pienen keinutuolin ja nukenvaunut. En erityisemmin pitänyt nukenvaunuista enkä nukeista, paitsi Pepistä, joka oli nimetty Peppi Pitkätossun mukaan. Kivointa oli pelata isän kanssa potkupalloa.

Mutta oli muitakin sävyjä jo silloin. Olivat pitkät pimeät illat, kylmä lattia tassutella, oli vauvan loppumaton itku ja viimein syyspuoleen kerran outo retki isän kanssa.

Ei ollut lastenistuimia pyörissä, isä istutti minut kaksivaihteisen Torpedon tangolle ja siinä olin hänen käsiensä välissä, pää painettuna hänen rintaansa vasten kädet rutistivat hänen pomppaansa. En pelännyt vaikka isä sanoi että menemme kauas ja ehkä emme koskaan tule takaisin.

Oli tähti-ilta, aavistus valoa, tarpeeksi että nähtiin pienen tien varressa marjoja, puolukoita. Minä menin syömään. Isä söi vähän kauempana ja mörisi hiljakseen jotain laulua. Minä rupesin laulamaan jotain omaa laulua, joita olin tehnyt Pikku-Marjan eläinkirjasta. Suosikkini oli Fiuu lentää pääskynen, ja se oli ollut ihan äsken, pääskyt olivat kokoontuneet parakkitalomme sähkölangoille ja lauloin niille kun ne lähtivät Egyptiin asti.

Isä antoi minulle pari kourallista puolukoita taskuihin, sitten hän keräsi niitä Torpedon nahkaiseen työkalupakkiin, joka roikkui tangosta. Isä nosti minut syliinsä ja kysyi että viedäänkö puolukoita äidille, jos olisi sisko lopettanut itkunsa jo.

Kerroin isälle miksi sisko itki. Se itki siksi että se ei osannut puhua ja sanoin että muistin hyvin miltä se tuntui: ei voinut kuin itkeä. Isä katsoi minua pitkään. Sanoi sitten että kuvittelet vain, et sinä sitä voi muistaa. Mutta muistinpa kuitenkin. Muistan sen edelleen.

Luulen että se on eräänlaista afasiaa. Tai afaatikko voisi tuntea juuri noin. Vauvathan eivät osaa puhua. Mutta kyllä ne ajattelevat.

Viikko sitten julkaistiin Helvi Juvosen Kootut runot. Runoilija eli vain 39 vuotiaaksi. En ollut tiennyt että hän on Iisalmesta kotoisin. Minulla on kodin perua äidin runokirjat, ainut mitä jäi suuresta kirjastosta.

Äiti oli ehkä saanut arvostelijankappaleena Juvosen viimeisen runokirjan nimeltä Sanantuoja. Äiti kuolikin sitten jo kahden vuoden kuluttua, 38-vuotiaana.

Iisalmessa olivat järjestäneet hänen kunniakseen lausuntaillan, luin netistä, olisiko ollut Iisalmen Sanomat. En tiedä luettiinko runoillassa tätä, mutta olisi syksyn melankoliaan hyvin sopinut:

ELÄMÄ

Kerran tulee

juhlahetki,

jona ei ketään

jakajaa

viipyvälle, viileälle sinelle

taivas nousee

kuin maljan laita

jokaisessa ikkunaruudussa

vaihtuvat kasvot.

Detour! Tietyömaa!

DETOUR! TIETYÖMAA!

Elokuun alusta saakka kallisarvoinen laajakaistantoimittajani on jättänyt huomiotta katerpillareiden tekemiä satunnaisia kaapelien katkaisuja. Minun korviini kantautui elokuun nettiyhteyteni katkaisun yhteydessä, että näitä on näillä seuduin ollut useampikin.

Rakas laajakaistaoperaattorini ei ollut saanut heille toimittamaani kirjettä, jossa kerroin, että vaikka kaista onkin aika ajoin toiminnassa, koneet putoavat pois yhteydestä päivittäin. Että nyt on sitten syytettynä myös Itella. Niin asian käsitin.

Minulta on hukkaantunut monta työpäivää, koska operaattori tahtoo että testailen modeemejani linkkien ja muun rautaromun toimimisen kannalta paikallisessa liikkeessä, jolla ei ole mitään tekemistä operaattorin kanssa ja jolla ei ole mitään erityisiä intressejä myöskään minun suhteeni tai minulla sen liikkeen suhteen.

Sanalla sanoen rahaakin on tuhraantunut. Minulla ei ole autoa joten jokaiseen matkaan kaupungin toiselle puolelle on tilattava taksi. Sen lisäksi silloin tällöin on vaihdettava se tai tämä pikkuosa tai se tai tämä pikkuohjelma, jos vaikka siinä nyt kumminkin olisi vika, vaikka sitä ei näytäkään olevan. Siis puolueettomassa testauspaikassa.

Operaattorille lähettämäni kirje on tallennettu niin kuin kaikki lähteneet kirjeet, tietokoneen sisustaan, ja printattuna myös ja siinä lukee että ”Vaasassa 20.8.09”, koska operaattori ei ole kirjettä kuulemma saanut (olen kuullut että taitava nörtti pystyy tutkimaan onko päivämäärää vaihdettu). Tällaisia salaperäisiä katoamisia tapahtuu, mutta yleensä sellaiset kirjeet sisältävät rahaa.

Olen siis kärsivällisesti odottanut vastausta.

Kyynikko (joka kaikitenkin on lähinnä realisti) voisi tähän sanoa että operaattorin kannalta maksava asiakas, jonka käyttämä yhteys ei toimi, on se kaikkein paras asiakas. Kyynikko rupeaisi irvihampaaksi ja nauraisi että olen hölmö.

Toisaalta olisiko rehti ja rehellinen hölmö parempi kuin pohjattoman ahne it-yhtiö, jonka ainut arvo on yrittää päästä eroon niin monesta työntekijästä (ja sitä myöten asiakkaasta!) kuin mahdollista? Lopulta asia voi olla hölmöyden suhteen jopa ihan päinvastoin.

Sen olen kuitenkin sähköpostin ja www-liikenteen kanssa toimiessani jo vuodesta 1993 asti huomannut, että ei ole olemassa yhteydentarjoajaa, joka olisi takuuvarma. Noh, takuuta minulle ei ole ikinä kyllä tarjoiltukaan. Olen ollut huomaavinani että vedättäminen on yleisempää kuin luulisi.

Minua kumminkin oikeastaan kaikkien operaattoreiden puolesta hävettää enemmän kuin suututtaa. Poskeni palavat punaisina kun kirjoitan tätä kirjastossa.

Nettiyhteyteni on siis nyt kokonaan poikki taas. Olen ollut suhteellisen varma siitä että kohta se taas tapahtuu, koska korjaus on tehty huolimattomasti. Sikäli tietysti olen idiootti, että kuka tahansa voisi halutessaan ruveta keräämään rahaa ja operaattoria edustava poikakin sanoi, että kyllähän yrittäjien yhteys on aivan toista luokkaa.

Jos sitä tahtoisi kerätä rahaa, niin siihen vain menee koko elämä eikä ehtisi lukea yhtään kirjaa eikä kirjoittaa yhtään kirjettä.

Siis lukekaa ystävät, kirjoittakaa!

(Olisin lisännyt kuvan jos olisin onnistunut...)

Työn ehdot

Meille tulee kaksi aikakauslehteä, joita ei myydä missään. Tarkennus: kulttuuriaikakauslehtiä. Tarkennus: tottakai hyvinvarustetut kirjakaupat ja kioskit myyvät vaikka mitä. Hyvään varusteluun on vain yhä vähemmän rahaa, kaikkialla. Tarkennus: hyvään kulttuurista kertovaan varusteluun.

Tämä tuli mieleen kun sain arvostelijanpalkkiokuitin tältä kuulta (voi käyttää veroilmoituksessa): 48 euroa. Veroton hinta toki oli 80 euroa. Yksi arvostelu oli präntätty. Rahalla maksan puolentoista kuukauden laajakaistan 1 MB nopeudella ja suostun siihen, että kaista ei aika  ajoin toimi lainkaan ja että yhden hengen toimitukseni on ehdottoman paperiton, koska 20 vuotta vanha printteri lopetti toimintansa.

Veroviranomaisille en voi mitään. Heillä on harkintavastuu ja se painaa raskaana koska he joutuvat tarkastelemaan verotusta siltäkin pohjalta, kuinka moni heidän byroossaan saa säilyttää työpaikkansa. En tiedä, mikä verovirkailijan kuukausipalkka on, mutta veikkaan että isompi kuin 48 euroa, siis käteen.

Ymmärrän kyllä hyvin, että köyhimmät joutuvat lamatalkoissa tekemään työtä eniten. Miksikö? Siksi varmaan, että heitä on eniten. Kyllä määrä jostain selviäisikin. Mutta eikö ole järkevää viedä niiltä, joita on eniten?

Isännälle tulee valtakunnallisen kuvataiteilijajärjestön jäsenmaksun kylkiäisenä Taide-lehti. Sitä ei saa Vaasan kaupungin mistään ostopisteestä sen paremmin kuin omaa lehteäni, Kritiikin uutisia. Joka tulee SARV-järjestön kylkiäisenä. 

Rupesin miettimään journalismia. Pöydällä sattuu lojumaan Kritiikin uutiset nro 1/09, jossa kerrotaan lehtitalojen kulttuurisivujen supistuksista. Tosin vain isoimmissa lehdissä. Katsoin netistä meidän senttareiden saamia tuloja ja huomasin, että on olemassa hienosti sanoen freelancereitä, jotka voivat kuulua Suomen sanomalehtimiesliittoon. 

Ehtona on että ansaitsee 600 euroa kuussa. Mutta liitolla olisi ehkä etuja puolellaan. SARV ei ole ammattiliitto, mutta vaikka olen kuulunut siihen jo 30 vuotta, en ole keksinyt mikä se on.

Sama koskee kuvataiteilijoiden järjestöjä. Jäsenmaksut peritään, mutta takaisin ei tule kuin lehti, joka on kyllä iso ja hyvälle paperille painettu ja hyvin toimitettu. Eikä pahaa sanaa köyhemmästä serkustaan, Kritiikin uutisista.

Syy huonoon asioiden yhteiseen hoitamiseen on meissä itsessämme. Emme osaa kertoa millään pätevällä tavalla olevamme tarpeellisia ihmisiä. Muistelen että jossain järjestettiin Päivä ilman taidetta -kampanja, huputettiin kaikki julkiset taideteokset. Lisäsikö se yleisön kiinnostusta ympäristöään kohtaan? Tuskin. Herättikö se unestaan valtion tai jonkun maakunnan taidebyrokraatteja? Ei, eivätköhän he nuku sikiunta ikuisesti ja aamen.

Katson tottakai katkerasti asioita kaukaa susirajan takaa ja tiedän että suurin osa isoista rahoista on jossain etelässä. Sitä paitsi en ole katkera. Siis itseni suhteen.

Mutta minusta on ongelma, että suuri yleisö ei hirveästi välitä kulttuurista eivätkä lehdet pidä kritiikkiä tarpeellisena instituutiona palvelemaan lukijoita, jotka kenties eivät huomaisi kulttuurin merkitystä ilman kriitikon juttua. Olisiko sellainen mahdollista? Että löytyisi myötämielisiä, jotka suostuisivat edelleen suvaitsemaan sivistystä? Että ihmiset ylipäänsä keskittyisivät kulttuuriin?

Ehkä aiheesta joku tekee vielä tutkimuksenkin. Minä olen tehnyt niitä parikin kappaletta, aivan oikeille kulttuuri-instansseille. Mutta ei niitä painettu eikä levitetty mihinkään. Toinen oli selvitys kuvataiteilijoiden asemasta täällä Vaasan läänivainaan alueella. Toinen taas oli historiikki kaupungin menneistä kesäfestivaaleista, ajalta jolloin kulttuurille annettiin vielä rahaa.

Hölmöintä oli se että tein työtä motivoituneena, sain siitä akateemista työttömyysapurahaa (=työllistettynä), ne harvat, jotka työt lukivat pitivät niitä tarpeellisina. Joku jopa toivoi että tästä lähtisi uusi ja ehompi kulttuurielämä.

Voi olla että osuin arkaan kohtaan. Ehkä muistutin byrokraattien mieleen kuka tekee sen työn, jonka avustajiksi heidät on palkattu. Ja mitkä ovat ne työn ehdot. 

Mutta piti puhumani näistä kahdesta kulttuurityöntekijän jäsenlehdestä. Niissä on paljon ja hyvää asiaa, tosin enimmäkseen etelän ihmisten näkökulmasta, mutta sekä Taide-lehdessä että Kritiikin uutisissa tuntuu siltä että niissä ihminen voi puhua kuitenkin kaltaisilleen.

Tuntuu vain pahalta että ihmiset jotka voisivat saada ajateltavaa näistä kulttuurilehdistä, eivät löydä niitä mistään. Puhe jää ammattikuntien sisäiseksi, vaikka kulttuuri  näkyy edelleen kuitenkin kaikkialla. No, ainakin jossain määrin.

Minulla on kyllä se käsitys että kulttuurin alasajo alkoi taideaineiden vähentämisestä peruskoulussa. Laman nimissä tietysti. Ei kulttuuri todennäköisesti ole niitä kouluja käyneiden nuorten aikuisten silmissä kovin korkealle arvostettu.

Nyt meiltä alkaa sitten loppua lukeva, kirjoittava, katsova ja ajatteleva kulttuuriyleisö. Voi olla että kyse on vanhasta muna/kana-asetelmasta, mutta kyllä nyt pitäisi ruveta jo tekemään jotain. Kuka tekisi? Poliitikot eivät ihmisistä välitä, ehkä meidän ihmisten pitäisi kohdata toinen toisemme? Missä ja milloin?

Kulttuurin kaunis pursi vajoaa...

    

Rakastavaiset, kalvea impi ja peikko

”Kerran toki on kivestä kuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen sovinnon ja pelastuksen heti, mutta lähellä on myös kaiken maailman hetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella kaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän valkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä.

Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella.”

Kuvanveistäjä Elias Ilkka: Peikko ja impi. 1918, Vaasan Tiklas-puisto

Polkuja

Cape Lookout oli niitä Rannikkovuorten paikkoja, jossa käytiin patikoimassa aika usein. Lähdettiin sitten kun oli saatu lehti painetuksi, eli seuraavana aamuna kun taittajat olivat päässeet kotiin painopaikasta joskus kolmen neljän aikaan yöllä.

Vuoret ovat sademetsiä, vaikka kotiin palattuani moni väittikin ettei sellaisia voi olla Etelä-Amerikan pohjoispuolella. Ei auttanut vaikka yritin puhua valtavista sademääristä. Suomen maantiedon kirjat eivät olleet yhtään avuksi. Hiski Salomaa kyllä laulaa lumperijäkeistä ja Oregonin vuorista, mutta ei hänkään kerro että intiaanit ja suomalaiset olivat niin hulluja että uskalsivat ruveta toppereiksi, eli kiivetä miltei 100-metrisen Douglas-kuusen latvaan ja sahata sen siitä ensin.

Puita ei voinut kaataa pelkästään tyvestä sahaamalla, koska maasto oli epätasaista ja sitä paitsi hirveän tiheätä metsää. Kuva on kyllä kansallispuistosta, joka on siitä erikoinen alue, että yhtiöt voivat vuokrata laikkuja hakkuita varten. Jälki oli surullista ja niistä otettiin kuvia lehteä varten, joka muuten kertoi yleensä uutisia Vietnamin sodasta. Ken Kesey kirjoitti näistä metsistä, mutta lumperijäkin näkökulmasta, kirjan nimeltä Once a Great Notion.

En tiedä onko kirja suomennettu. Siitä kyllä tehtiin elokuva, jossa pääosaa esittää Paul Newman.

Ne mihin metsäyhtiöt eivät päässeet olivat sitten puuta sikin sokin ja eksyttäviä polkuja. Puut kasvoivat mieluusti toisia puita, varsinkin jos olivat kaatuneet talvimyrskyssä. Tyyni meri toi valtavia myrskyjä tyrskyinä suoraan mereen laskeville vuorten juurikukkuloille.

Meren kyllä haistoi. Sitä leväntuoksua kohden saattoi yrittää kävellä, vaikka sitten tulikin todennäköisesti tehneeksi ison kierroksen. Onneksi mukana oli aina joku joka oli ollut vuorilla ennenkin. Muuten oltaisiin jouduttu puuman ruuaksi.

                                         (Kuva Michael O’Brien, 2009)

Minun ei tarvinnut olla painossa, riitti että olin toimituksen pimeähuoneessa enkä sekoittanut kehityslitkuja liian usein. Oikeastaan en koskaan, koska olin jo käynyt lehtivalokuvauskurssin, ja sitä paitsi tädin luona Suomessa oli asunut pariskunta, jonka mies hallitsi pimeähuoneen metodit.

Hän otti minusta ylioppilaskuvan, josta ei huomaa että olen itkenyt kuin vesiputous. Kahden suvun jäseniä oli tyttölyseon ala-aulassa, eivätkä he olleet puheväleissä, silti minun piti puhua kummankin porukan kanssa ja hymyillä kaiken lisäksi.

Sain mahtavan päänsäryn ja hyvän syyn olla viemättä yhtä kappaletta ruusuja sankarivainajille. Muistaakseni se oli tilaisuus jossa lyseon pojan lauloivat että ”Ei muuta kunniaa”, ja todennäköisesti äärettömän epävireisesti.

Ruusut panin kylpyammeeseen ja ammeen puolilleen haaleaa vettä. Silti niistä suurin osa oli lakastunut jo yhden yön aikana. Pakkasin tavarat laukkuun ja lähdin töihin Tukholmaan.

Sieltä päädyin sitten yliopistoon, mutta kesät oli oltava töissä.

                    Mökille oli pakko päästä edes kerran vuodessa. Kuva on viime kesältä.

Amerikasta tultuani tiesin kyllä että mökin metsä on kesy paikka. Siellä selviää vähemmillä kyvyillä kuin sademetsissä, jossa kaiken lisäksi tulee talvella kylmä kun on kastunut polkuja ylösalas rampatessa läpimäräksi. Oli ihmisiä jotka olivat ikänsä kulkeneet siellä ylösalas, eivätkä he kastuneet oikeastaan ollenkaan. Vesipisarat kulkivat heidän vieritseen, tieten tahtoen ohittivat heidät.

Arto Kytöhonka on kulkenut samoja polkuja kuin minäkin, suunnilleen samoihin aikoihin, Amerikassa, suuren veden rannoilla. Joskus näistä juttelimmekin, matkoista ja ihmisistä. Näin hän kertoo:

Joki hiipi.

  Linnut ovat poissa, levätuppo kuivuu

Somerikossa iltapäivän auringossa.

  Matt istuu paria kiveä kauempana, hyräilee.

”You see Injun man singin’ an’ cryin’ while he

sing. It ain’t what he singing’ make him cry, iss

what the song make him think, thass what he

cryin’ about.”

   Nämä ovat Douglas-kuusia. Tuskin kuulee miten

se tuulee, metsä.

”Sinä kuulet intiaanin laulavan ja näet miten

hän itkee laulaessaan. Ei häntä itketä mitä hän

laulaa. Hän itkee sitä mitä laulu panee hänet

miettimään.”

(Arto Kytöhonka: Illalla jätän oven valmiiksi auki. Otava 1974)