Täällä oli sisällä lämmintä 15-16 astetta. No, ei mitään, villapusero niskaan ja lämpöhousut jalkaan. Villasukat ovat useissa pesuissa huopaantuneet, mutta silti paleli.
Tulivat korjausmiehet. Kiinanruusu työnsi samaan aikaan kahta kukkaa, jotka ehkä ovat nyt viimeiset ennen kuin aurinko suvaitsee näyttää naamaansa taas. On ollut pilvessä jo kuukauden.
Parvekkeelta tuli kuva jossa on ulko- ja sisätila. Johduin ajattelemaan käsitettä interface. Minusta se oli kuin loitsu jostain tulevaisuudesta, kun sain ensimmäisen tietokoneeni. Vielä enemmän se oli sitä, kun tuli ensimmäinen unix-pohjainen WWW-selain. Sitä käyttäessä eksyin ensimmäiseksi Cernin sivustoille. Siellä sanottiin, että vaikka hiukkaskiihdytin on tärkein asia mitä nyt tehdään ja työ, jonka kimpussa työskentelee valtava joukko tiedemiehiä, insinöörejä, työmiehiä ja muita tärkeän infrastruktuurin rakentajia, niin tultiin kiperissä paikoissa siihen tulokseen että Arpanetin tapainen järjestelmä on tarpeen, mutta sen pitäisi olla niin yksinkertainen että sen rajapinnalla suunnistaminen siellä onnistuu keltä tahansa.
Siksi Cernin jossain toimistossa keksittiin World Wide Web, ja sen interface-järjestelmän luomisessa työskenteli luvuton määrä tietokonespesialisteja.
WWW ja interface kuulostivat aivan paikalta. Ihan niin kuin edelleen sanon että kävin siellä ja siellä, kun tarkoitan esimerkiksi Blogistania.
Olen selvillä siitä, varsinkin nyt kun ajattelukin alkaa hieman virota kylmyydestä, että kiinanruusu ja kaktukset, puhumattakaan rönsyliljasta (jota kissat syövät), hyötyisivät päivänvalolampusta. Minulla vain ei ole tarpeeksi pituutta. Olen kaiken lisäksi kutistunut nuoruuden päivistä kaksi senttiä. Tarvitsisin ennen kaikkea pitkät käsivarret, koska ainut mahdollinen paikka lampun pitämiseen on noin kahden metrin korkeudessa.
Enkä ymmärrä miksi ei kehitetä lamppuja jotka suuntaavat säteensä myös ylöspäin. Seinää kiipeää tarmokkaasti joku kasvi, joka kykenee sekä roikkumaan alassuin että kiipeämään sileää seinää. Päästyään noin 4-5 metrin korkeudella olevalle ikkunalle se rupeaa riippujakasviksi taas. Lasi on sille liian silkoinen.
Luin Risto Isomäen uusimman romaanin nimeltä Jumalan pikkusormi, jossa tavan takaa uhmataan painovoiman lakeja. Pikkusormi on tolkuttoman korkea torni joka toimii aurinkotuulivoimalana. Kun se valmistuu täyteen toimintatehoon, se kykenee muuttamaan Saharan uudestaan savanniksi. Norsut, antiloopit ja seeprat tulisivat takaisin, ja kuivilla alueilla asuvat saisivat uudelleen vehnäsatoja niin että heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi.
Isomäki on tiedekirjailija ja –toimittaja. Romaania voisi kutsua sci-fi-ksi, mutta fantasiaa se ei ole, koska Jumalan pikkusormen kaltaisia torneja on täysin mahdollista rakentaa jo nyt.
Kaiken muun lisäksi aurinkotuulivoimala tuottaisi onnistuessaan sähköä suurimmalle osalle Eurooppaa ja Afrikkaa. Jossain päin Kaliforniaa (joka on näissä ilmastoasioissa hyvin edistyksellinen osavaltio, onhan siellä eurooppalainen Arnold Schwarzenegger kuvernöörinä) on tehdas tai tehtaita, joissa valmistetaan paperinohutta aurinkopanelin kennostoa. Sitä voi sitten kuka tahansa ostaa oman talonsa lämmityksen ja valon eikä maksa oikeastaan mitään.
Täällä tornilla eli tuulivoimalalla saisi energiaa vaikka kuinka paljon. Täällä tuulee ympäri vuoden, aurinko paistaa suurimman osan kesää.
Totta kai, rajapinnasta minulla on ollut kyse jo puoli vuotta myös tietokoneiden kanssa. Yksi taho valmistaa ja huoltaa verkot, toinen taho toimii operaattorina ja kolmas taho, se tämä kuningaskuluttaja, kärsii ja maksaa ja joutuu pahimmassa tapauksessa rajatuksi kokonaan ulos. Suomi alkaa tuntua vanhanaikaiselta ja takaperoiselta paikalta.
Tämä kuviteltu torni sijaitsee Siwan keitaalla jossain Etelä-Egyptissä. Lähikaupathan meillä ovat samannimisiä, omituista kyllä.





