15.2.18

Kävelyllä New Yorkissa

On syytä jatkaa vielä Lou Reedin New York-älppärin kuuntelemista. Levy ei ole mitenkään yksinkertainen tai yksiselitteinen. Parhaiten sitä kuvaa ehkä nimitys ”rant”, jonka suomentaisin paremman puutteessa ”rähinä”, semmoinen johon totuudenpuhuja aina joskus sortuu, tyylin nimeksi käy hyvin rap, paitsi että käsittääkseni vuonna 1989 ei ollut vielä sennimistä laulutapaa. Ainakaan en muista kuulleeni nimitystä.

Muistan kyllä jonkun TV-dokkarin, jossa esiteltiin ”gansta-rap”, gansteri-rap, mutta se oli tuon jälkeen. Ei näyttänyt gangsterilta se nuori musta muusikko, joka messusi sanat. Sanoma oli aika selvä. Siitä huolimatta se möi hyvin, koska ei mustien puolesta ole juuri kukaan muu puhunut/tehnyt töitä kuin mustat ihmiset, ainakaan Yhdysvalloissa. Rap-musiikki oli sukua 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeelle. Esitystapaa ja sanomaa kuvattiin punk-musiikin jälkeläiseksi.

Muistan hyvin sen päivän jolloin jouduin jäämään vahtimaan undergroundlehden toimitusta, kun presidentti Nixonin kenraali Marshal (ehkä kyseessä oli kenraalimarsalkka, jos sellaisia on, anteeksi, en ole käynyt sotaväkeä, ja ehkä Nixonilla ei ollut omaa armeijaa, niin että en tiedä miksi kenraali edusti presidenttiä) tuli kaupunkiin ja lehden muu väki meni ottamaan valokuvia ja muuten vain mielenosoitukseen. Joku musta opiskelija soitti juuri silloin toimituksen puhelimeen ja sanoi että Kent Staten opiskelijoiden murhan lisäksi mustia opiskelijoita on nyt tapettu kuusi. Kuka tappoi? Kansalliskaarti tietysti.

Lehden pojat olivat jättäneet minulle aseeksi pesäpallomailan. Katselin ikkunoita jotka oli teipattu ristiin rastiin. Kun kysyin, kertoivat että siksi että lasinsirut eivät sitten haavoita ihmisiä, kun kiviä rupeaa satamaan. Eivät sanoneet ääneensä että voi sieltä tulla muutakin. Edellisyönä oli poltettu ystävällinen hely- ja vaatekauppa, jota paikalliset hipit pitivät.



Se maila oli aina oven suussa. Kun otin sen käsiini, niin ihmiset kysyivät osaanko pelata base ballia, sanoin että on meillä se. Sitten piirsivät minulle kartan ja näyttivät miten sitä pelataan. Ei ollut suomalainen peli. Mutta maila oli suunnilleen samanlainen. Ehkä se oli vähän vankempi. Rupesi pelottamaan. Minulla oli mukana isoäidin Suomesta lähettämä kirja, Aulikki Oksasen Näin syntyi kyyneleet (Kirjayhtymä 1970). Yritin rauhoittua lukemaan.

Oli aivan sattumaa että sain kirjan. Yhdysvalloissa kyllä postilaitos toimii, tästä päivästä en tiedä miten on, Suomessa toimii ajoittain. Menin hakemaan jotain kellarista, kävelin hyvin varovasti, koska tiesin että talossa on mustia leskiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Oli niiden puremiin joku lapsi kuollutkin.

Sellainen käveli kohti patjaa, joka hoiti sängyn ja sohvan virkaa siinä lattialla, edessä oli musta matala japanilainen pöytä. Mies hyppäsi metrin ilmaan ja juoksi sekunnissa keittiöön hakemaan rikkalapion. Hämähäkki tuli nuijituksi kuoliaaksi. Olin kysynyt viattomasti että mikä ja sitten se oli jo kuollut. Ne pitävät erityisesti kosteista ja viileistä, siis kellareista.

Kellariin oli sitten viime käynnin ilmestynyt patja lattialle. Ympärillä oli kynttilöitä ja pieni jakkara. Kaarsin kohti patjaa hämärässä valossa. Tiesin että slummissa saattoi olla narkkareita. Lou Reed miettii älppärillä omituista haluaan saada lapsi vaimonsa kanssa. Mutta torjuu sen sitten koska siitä tulisi narkkari ja rokkari myös.

Patjan lähistöllä lojui Aulikki Oksasen romaani. Talossa majailee suomalaisia narkkareita! Kun avasin kirjan kannen, siinä oli minulle joulutervehdys isoäidiltä ja tädiltä. Hiivin äkkiä kirja kainalossa yläkertaan. Vasta myöhemmin menin sinne uudestaan ja löysin revitystä paketista myös toisen kirjan. Se oli muistaakseni joku Veijo Meren kirja eikä se ole kirjahyllyssä enää.

Kamalia tarinoita, hieno älppäri. Amerikan englanti on ilmaisuvoimaista, en ole varma siitä, onko tämä katukieltä, mutta minusta ilmaisee kyllä kaiken mahdollisen New Yorkista. Asuin New Yorkissa ollessani suunnilleen siinä, missä Paul Auster asui New York-trilogian alussa. Auster löytää kimppakämpän suhteellisen läheltä Columbia-yliopistoa, Riverside Driven ja Broadwayn välissä, olikohan se 109. katu, niillä tietämillä. Äidin serkku asui siinä.

Suomalainen yliopistoihminen ja kirjailija Dan Steinbock oli jossain vaiheessa Columbia-yliopistossa. Työpöydällä on kasa semiotiikan teoksia. Kirjahyllyssäni on semiotiikkaan liittyvä Steinbockin opus Taideteos ja taidekasvatus (Gaudeamus 1984), joka nyt päätyy tuon kirjakasan päällimmäiseksi. Siinä on kuviakin. Opus käsittelee ”Niskasen, Mollbergin, Salaman ja Turkan töitä yhteiskunnallisesta ja strukturalistisesta näkökulmasta”. Hyvä että on julkaistu, voin mietiskellä joitakin suomalaisia semioottisia ajatuksia vaihteeksi. Olisin mielelläni opiskellut Columbia-yliopistossa, mutta ei minulla ollut rahaa.

Lähdin isoisän kanssa pariksi viikoksi Uuteen Englantiin katsomaan amerikansuomalaisia paikkoja. Seuraavaksi asuttiin Lower East Siden slummissa. Siinä on lähellä Tompkins Square, josta alkaa Puerto Ricon ghetto. Olen ajatellut sitä paikkaa tänä vuonna kun Puerto Ricon yli meni hurrikaani ja tuhosi sen Yhdysvaltain territorion. Trump, joka tässä Reedin biisissä sairastuu sikotautiin ja kuolee, ei osannut tai halunnut auttaa köyhiä maanmiehiään. Reed ei puolestaan osannut ennustaa että kuolemisen sijasta hänestä, siis Trumpista, tulee presidentti. Amerikkalainen sanonta olisi että ”fate is a bitch”.

Reed suosittelee kuuntelemaan älppärin läpi yhdeltä istumalta, koko 58 minuutin ajan. Se kannattaa, mikäli onnistutte löytämään levyn. Olen ollut niin monissa älppärin paikoissa, että kuuntelu käy nojatuolimatkasta. New Yorkissa ei tarvitse erikseen mennä jonnekin huvitusta saadakseen, senkun kävelee ympäriinsä. Sitten hyppää taas metroon, nousee kadulle ja jatkaa.



Mutta silmäni ja korvani kiinnittyivät tähän Lou Reedin biisiin:
SICK OF YOU
I was up in the morning with TV blarin’ brush my teeth sittin’ watchin’ the news All the beaches were closed the ocean was a Red Sea but there was no one there to part in two There was no fresh salad because there’s hypos in the cabbage Staten Island disappeared at noon And they say the midwest is in great distress and NASA blew up the moon The ozone layer has no ozone anymore and you’re gonna leave me for the guy next door I’m Sick of You They arrested the Mayor for an illegal favor sold the Empire State to Japan And Oliver North married William Secord and gave birth to a little Teheran And the Ayatollah bought a nuclear warship if he dies he wants to go out in style And there’s nothing to eat that don’t carry the stink of some human waste dumped in the Nile Well one thing is certainly true no one here knows what to do I’m Sick of You The radio said there were 400 dead in some small town in Arkansas Some whacked out trucker drove into a nuclear reactor and killed everybody he saw Now he’s on Morton Downey and he’s glowing and shining doctors say this is a medical advance They say the bad makes the good and there’s something to be learned in every human experience Well I know one thing that really is true This here’s a zoo and the keeper ain’t you And I’m sick of it, I’m Sick of You They ordained the Trumps and then he got the mumps and died being treated at Mt. Sinai And my best friend Bill died from a poison pill some wired doctor prescribed for stress My arms and legs are shrunk the food all has lumps They discovered some animal no one’s ever seen It was an inside trader eating a rubber tire after running over Rudy Giuliani They say President’s dead but no one can find his head It’s been missing now for weeks But no one noticed it he had seemed so fit and I’m Sick of It

Kielet muuttavat sitä, miten ymmärrämme maailman jossa elämme. New York ei kuulostaisi uskottavalta suomeksi. Sen takia varmaan amerikansuomalaiset kehittivät fingelskan. Se vasta on hassu murre. En kykene toistamaan niitä Uuden Englannin tarinoita, mutta ymmärsin ne, ihme kyllä. Vanhat ihmiset puhuivat vanhaa suomea ja olivat muuten samanlaisia kuin Suomessa, mutta en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, minkälaisessa maailmassa he elivät.


Yle:n Areenassa tai Elävässä arkistossa on joitakin pätkiä amerikansuomalaisista. Käyn katsomassa niitä aika ajoin. Ne liikuttavat minua, koska olen itsekin ollut amerikansuomalainen, emigrantti, tai niin kuin Suomessa sanotaan: maahanmuuttaja.

3.2.18

Talvi-iltana kotona

Nyt kuunteluvuorossa on Laurie Anderson. Home of the Brave. Tämä on kasetti, jolle olin äänittänyt sen älppärin. Jännää että nämä jaksavat toimia, magneettiraidat eivät ole menneet. Kummallista että tämä peruskone, 30 vuotta vanhat stereot toimivat edelleen. Levy kuuluu lujaa, volyymiä ei tarvitse kääntää ylöspäin. Toivottavasti seinän takana ei ole ketään joka ei sairauden tai työn vuoksi jaksa kuunnella rytmiä, joka ei ole aivan synkoopissa.

En muista kuulleeni levyn joka äännähdystä näin hyvin ennen. Kuulo toimii. Tästä tulee mieleeni jatko-osa Wim Wendersin leffasta, jossa oli enkeleitä Berliinin yllä, vaikka siinä niitä oli myös kaduilla ja puistoissa ja jokilaivassakin. Siinä oli sirkuslaisia, jotka olivat ennen olleet enkeleitä. Kun ne olivat ihmisiä välillä, niin maailma oli värillinen. Enkelielämä oli jostain syystä mustavalkoista. Siinä oli hieno musiikki, mukana oli Lou Reed

Tämän levyn nimi on osuva: home of the brave, että kuka siellä olisi vielä urhea?  Mutta muistan kyllä, että olivat. Se on niin iso maa, että ihmisten on oltava kestäviä Katsoin pari päivää sitten Noam Chomskyn dokkarin, jossa hän kertoi että tavallinen kansalainen Amerikassa tietää ettei hänellä ole valtaa ja se näkyy hänestä. Silloin pitää olla urhea ja kestää, jos kerran olosuhteille ei mahda mitään. Siinä kohden dokkaria näytettiin ihmisiä kulkemassa koko jalkakäytävän leveydeltä jossain suurkaupungissa. Amerikka tarkoittaa tässä Yhdysvaltoja. 



En ole varma siitä näkyykö suomalaisissa vallanalaisuus ja pystynkö sanomaan tai tietämään näistä yhtä paljon kuin jenkeistä. Ainakaan nämä eivät puhu yhtä paljon ja yhtä kovalla äänellä kuin jenkit. Kyllä minä olen paljon suomalaisia tuntenut, mutta he osaavat jotenkin sulautua maisemaan ja taustaansa, eivätkä päivittäin näkemäni puhu kovin paljon. Ehkä täällä ei ole syytä sanoa paljon. Useimmat eivät sitä paitsi näytä kovin kärsiviltä. 

En muista nähneeni tässä kaupungissa ihmisiä nukkumassa porttikäytävissä tai puiston penkeillä. Täällä porttikäytävät ovat visusti kiinni. Penkeiltä korjaa poliisi pois. Vai korjaako? En kyllä tunne täältä yhtään asunnotonta. Kyllä varmaan heitäkin on. Chomskyn leffassa näytettiin vanhaa ja sairaan näköistä mustaa miestä heräämässä puiston penkiltä.

En tiedä esimerkiksi ovatko ihmiset täällä yhtä voimakkaasti mukana kuin ne siellä. Juuri oli Helsingin Senaatintorilla tuhansia ihmisiä vastustamassa hallituksen työttömille määräämää aktiivimallia. On kansa täälläkin jakautunut. Ehkä ei ole ihmisyhteisöä joka ei ole jakautunut? Perheitä ja heimoja?

Löysin viimein kirjan jota olin etsinyt vähän väliä, oikeastaan siitä asti, kun ruvettiin puhumaan vastakkainasettelusta tai kahtiajakautumisesta tai populismista ja sellaisesta jota on arveltu joksikin aivan uudenlaiseksi olemiseksi ja elämiseksi. Olen lukenut tämän viimeksi abivuotenani syksyllä 1964:

Syntymästä saakka uutta ihmistä ympäröi nyt maailma, joka ei aseta hänelle rajoituksia, ei kiellä eikä estä häntä mistään, vaan päinvastoin kiihottaa hänen halujaan, joilla käytännöllisesti katsoen on kasvutilaa miltei rajattomiin. Sillä tähän kuuluu myös se mainitsemisen arvoinen seikka, että 19.vuosisadan ja sarastavan 20. vuosisadan maailma, joka kieltämättä on varsin avara ja täydellinen, kaiken lisäksi istuttaa asukkaisiinsa lujan vakaumuksen, että se huomenna on vielä täydellisempi ja avarampi - ikäänkuin se tuntisi välittömästi omaavansa ehtymättömiä kasvuvoimia. On kyllä jo havaittavissa merkkejä siitä, ettei tämä usko ole säilynyt aivan rikkumattomana, mutta siitä huolimatta miltei jokainen tänäkin päivänä on vakuuttunut vaikkapa siitä, että viiden vuoden kuluttua autot ovat vielä mukavampia ja halvempia kuin nyt.
( Jose Ortega y Gasset: Massojen kapina)

En ole varma siitä, mihin kirjoittajanlajiin Ortega-y Gasset kuuluu, mutta hän tuntuu aika sujuvasti liikkuvan aikakaudessa joka on muuttumassa toiseksi. Tässä on kaikki se, mikä tälläkin hetkellä ihmiskuntaa vaivaa. En tiedä onko nyt niin että ihmiset eivät ikinä lopeta haluamistaan, milloin sitä ja milloin tätä.  Kirjan julkaisemisesta on kyllä jo kauan, näkyy olevan espanjaksi 1930, monta vuotta ennen francolaisia ja sisällissotaa. Hän itse tahtoo käyttää ajattelijanlaadustaan nimitystä ratiovitalismi, eli vitaalista rationalismia vai rationaalista vitalismia?  Häntä on luettu ja opiskeltu.

Nyt kun olen lukenut kirjaa uudestaan, olen taipuvainen kutsumaan kirjaa pamfletiksi. Vaikuttaa siltä että haluamisen aiheet eivät ole juuri muuttuneet. Ehkä tiedemiehet eivät ole ilmastosta vielä ymmärtäneet hiilidioksiinin ja metaanin merkitystä? Siis mikäli nyt ajatelleen länsimaiden säilymistä elossa ja hengissä ja varsinkin ajattelua. Sitä paitsi ei ole nyt kysymys vain väsyneestä lännestä vaan ihmiskunnasta. Ehkä siitä ei todella ole käsitetty vuonna 1930. Ihmisen syyllisyys on tietysti ikuinen, mikäli edelleen ajatellaan että se lajityyppi on itsestään ja ympäristöstään tietoinen.



Nyt kuuntelen Andersonin latino-biisiä ja mietin mitä ne sanoisivat jos kuulisivat tämän musiikin, siis latinot? Rytmi on kerta kaikkiaan hieno. Joku on sanonut että rummut ja basso ovat saaneet rytminsä sydämen sykkeen variaatioista. Se lyö kaikilla vähän eri aikaan, erilaisessa rytmissä. Tässä on se biisi jonka nimi on Listen to your heart beat! Se on hyvä nimi, sillä on kuunneltava niin kauan kuin ollaan hengissä. Jos ei ole oma sydän niin sitten vaikka Laurie Andersonin ja Lou Reedin, kai heidänkin sydämensä ovat olleet eritahtisia. En muista milloin tämä albumi on tehty, mutta joskus ehkä 80-90-luvun vaihteessa. Laurie Anderson oli Firenzessä joka tapauksessa heinäkuussa 1986, samoin kuin me ja muu Casa Finlandesan väki siellä lähellä maalla. Oli kuuma. Ei ehditty siihen konserttiin. 

Olivatko nuo kaksi muusikkoa löytäneet toisensa jo silloin? Juurihan Reed kuoli. Olisi heille suonut pitemmän ajan yhdessä. Tässä vielä lisänä mitä Laurie Andersonille kuuluu nyt. Nyt kun kuuntelen tuota levyä pitkästä aikaa, muistan hirveän hyvin, että juuri latino-musiikin tahdissa opettelin tanssimaan siellä koulutoverini lapsuuskodin ullakolla. Meitä oli kaksi, kolme tyttöä. Kun tajusin että Anderson käyttää latino-rytmiä, tuli hyvä olo. Hyvä olo myös sen takia, että toivon amerikkalaisten latinoiden voivan jäädä asumaan sinne missä ovat asuneet aina. Kaikenlaiset ihmiset lisäävät yhteistä kulttuuria.  Ei sen kulttuurin tarvitse olla entistä mahtavampia autoja, niin kuin Ortega y Gasset ajattelee. 


Mutta onhan tästä jo puhuttu. Tuskin tässä maassa sen paremmin kuin Amerikassa tai Espanjassakaan on ihmisiä, jotka eivät tietäisi missä pisteessä ollaan. Miksi meidän pitää edelleen pelätä sitä tuomiokellon tikitystä? Voitaisiin oppia olemaan ihmisiksi, siinä olisi aivan tarpeeksi työtä. 

25.1.18

Arkisia asioita


Sain elokuva-vinkin. Elokuvia on paljon netissä ja niitä kannattaa etsiä esimerkiksi YLEn Areenasta. Niissä tekstitykset kieltä myöten ovat useimmiten OK ja harvemmin ne leffat ovat huonoja. Aina joku tuttu ilmoittaa että katsokaa, menee kohta pois Areenasta.

Ennestään tiedän joitakin tuotantoyhtiöitä joihin voi luottaa, tietenkin yleisradioyhtiöt ja esimerkiksi Canadian Filmboard, joka rahoittaa elokuvia. Tuo Kanadan tuotantoyhtiö ei ole ehkä enää juuri tuo nimeltään, mutta valtion tuesta on kysymys. Valtion tuki on OK tietenkin jos maassa ei ole häiritsevässä määrin korruptiota. On rasittavaa että korruptio on ylipäänsä nykyään mainittava.

No, ainakin näkemäni leffan työporukka oli monikansallista ja tarina, käsikirjoitus, tuntui pitkään mietityltä. Varmasti oli tiukka seula, kaikki käsikirjoitukset eivät mene läpi. Leffan nimi oli Nawalin salaisuus. Salaisuus ei käy ilmi kuin vasta aivan viime minuuteilla, joten leffa on katsottava ymmärtääkseen.



Tässä oli se tavallinen tarina. Ensin ihmiset elävät keskenään niin kuin voivat, eivät tee juuri eroa toistensa kesken, viereisissä kylissä asuu muslimeja ja taas siinä seuraavassa jonkin lajin kristittyjä. Maa on kuivaa, se tuskin tuottaa kovin paljon. Kokonaisia metsiä ei ole, joitakin puskia siellä täällä. Mutta eletään ja pysytään hengissä.

Sitten jostakin valtakunnan kaupungista nousee sotaherra, jonka mielestä kristityt tai muslimit eivät ole OK, ainakaan heidän ei pitäisi elää sovussa muunuskoisten kanssa. Koska niitä sovussa asuvia on jossain kaukana, lähellä rajaa, etelässä tai idässä, niin sinne on saatava aikaiseksi sisällissota. Ihmiset ovat hölmöjä niin kuin aina, kuvittelevat että sotaherra muistaisi sitten uskollisia kannattajiaan ja rahaa alkaisi tulla juuri sille voittavalle kylälle.

Eivät osaa edes kuvitella että kaikki tuhottaisiin. Että joukkiot kulkevat vuositolkulla tappaen ja polttaen kyliä. Orpokotikin poltetaan. Siellä lapset sentään ovat olleet toistensa kanssa rauhassa, tosin heillä ei oikein ole vaihtoehtoa. Joku orpokoti evakuoidaan ennen polttamista, lapset koulutettiin sitten esimerkiksi sotureiksi. Orpoja on siellä päin maailmaa milloin mistäkin syystä, taudit saattavat tappaa lasten kaikki läheiset. Aina onnistutaan järjestämään edes pieni paikallinen kahnaus, niin että köyhyys jatkuu eivätkä lapset pääse vieläkään kouluihin.

Elokuva ei ole enää Areenassa, mutta joillakin ihmisillä on varmasti jäsenyys jossain home box office-vuokraamossa, jonne joskus osuu hyviäkin elokuvia. Nawalin salaisuus on yleisradioyhtiöiden tavaraa, koska leffassa ei ole viestiä vesitetty, sensuuria ei ole. Sen näkee kyllä heti elokuvan alusta. Ihmisten väliset suhteet eivät ole yksinkertaisia, niitä ei tarvitse väkisin monimutkaistaa ja monisyistää, kaupalliset tuotannot tekevät ongelmia aivan tavallisesta keskiluokkaisesta elämästäkin.

Sitten osuin kävelylläni viimeisellä viikolla myös Maan ääriin, se taas oli kuvanäyttely. Se oli Kuntsin modernin taiteen näyttelyssä, mutta en tiedä oliko se kuvataidetta. Kuvia siellä oli niistä maan ääristä. Tuntuivat ystävyksiltä, toinen oli Kalle Hamm ja toinen oli Dzamil Kamanger, kummallakin on suhde Suomeen. Hamm esitellään suomalaisperäisenä ja Kamanger iranilaissyntyisenä. Ehkä näyttelyä voisi kutsua dokufiktioksi.

He ovat tehneet yhdessä pari suurta kuvaa maan ääristä, yhdessä näkyy ihmisiä ja heidän kulttuureitaan, jotka näyttävät perustuvan parittelulle ja toisessa isossa kuvassa on semmoinen tilanne, jossa ihmiset ovat osaksi eläimiä. Muistaakseni siinä ensimmäisessä, labyrinttimaisessa kuvassa on myös ihmisiä aseiden kanssa, ainakin toisessa kuvassa yksi koiramies lyö kepillä jotain eläintä päähän. Sillä eläimellä taisi olla ihmisen alaruumis.

On paljon videoita. Niissä on eri kaupunkeja ja kaikissa niissä vanha mies (vaikka en kyllä osaa sanoa kuinka vanha, ehkä elämä on ollut raskas ja vanhentanut ennen aikojaan) kadun varrella istuen tekee helmikirjontatöitä, varmaan Kamanger, kirjoo helmistä kertomusta elämästä muualla, poissa kotoa. Tuntuu siltä että kameran takana on ajoittain joku, koska joskus kamera zoomaa johonkin detaljiin helmikirjontamiehen edessä. Kalle Hamm on ottanut valokuvia ja piirtänyt ihmisiä jotka ovat maailmanmatkalla aivan samoin kuin hän itsekin. Kuvien nimistä syntyy käsitys siitä, että ihmiset ovat täysin irti. Ehkä sitä porukkaa jolla ei ole enää kotimaata. Kuka mistäkin syystä lähtenyt.

Helmikirjontatöitä on seinillä valmiina paljon. Mukana on eri maiden viisumeita. Myös Suomen viisumi tai passi. Erilaisia passeja on paljon. Ajattelin että jos Kamanger oli lähtenyt pois joskus siinä vaiheessa kun Persiassa loppui shaahin valta ja Iraniin tuli pappisvalta, tai ehkä myöhemmin kun Iran ja Irak, kaksi isoa maata, sotivat keskenään. Ihmisten on yritettävä päästä pois kun päälliköt päättävät sodasta. Tässä näyttelyssä oli sama teema kuin elokuvassa Nawalin salaisuus.



Sitten on sotia jotka ovat melkein verettömiä. Näin toisenkin elokuvan hiljattain, se oli yhden ihmisen kasvukertomus, elokuvan nimi oli Saamelaisveri ja se käsitteli nuoren tytön matkaa ruotsalaisyhteiskuntaan. Tyttö oli saamelaiskylästä kotoisin. Elokuva oli melkein veretön. Alussa koulukylän huligaanit ottivat tytön kiinni ja leikkasivat hänen korvansa kuin hän olisi ollut poro. Tyttö oppi kampaamaan hiuksensa rikotun korvan päälle.

Elokuvassa oli kehyskertomus: tytön sisko oli kuollut ja piti mennä hautajaisiin. Tunturi oli edelleen paikallaan, mutta kotia ei enää näkynyt, niitä saamelaisteltan näköisiä asumuksia. Nyt tyttö oli vanha nainen. Nuorena koululaisena hän piti päällään saamenpukua. Koulu ei ollut tavallinen koulu, josta voisi päästä toiseen kouluun Uppsalassa. Koulu oli saamelaiskoulu, josta ei päässyt jatkamaan, mutta ruotsia oli puhuttava heti. Ehkä Suomessa on ollut tällainen ratkaisu myös? Entä Norjassa?

Tynkäkoulun olemassaolo perusteltiin niin, että saamelaisveri on sellaista, ei sovi oppimiseen. Elokuvassa on myös kuva lasten kallonmittauksesta. Se kohtaus sai hytisemään. Meillä koulussa ei sentään ollut muuta kuin hytiseminen voimisteluluokassa ylävartalo paljaana, kun kiertävä röntgen otti kuvia. Tuberkuloosi oli vielä yleinen tauti 1950-luvulla. Nyt en muista milloin Suomessa lopetettiin saamelaisten kallonmittaukset. Ruotsissa oli mitattu myös suomalaisten kalloja, mistä ehkä suomalaiset saivat idean saamelaisrodusta. Ehkä mitattavissa olevan rodun käsite hylättiin jo 1950-luvulla? Vai loppuiko se ylipäänsä?

Olisi kyllä jo aika että vallanpitäjät lopettavat kansojen ja kansanosien leimaamisen sellaisiksi toisiksi, joiden elämää on rajoitettava ja jos se ei tehoa, vangittava ja jos ihmisiä pääsee karkuun, heidät on suljettava pakolaisleireille epämääräisiksi ajoiksi.

On tietysti myös vähemmän näkyviä tapoja eristää ja alistaa ihmisryhmiä. Yksi omituisimmista ainakin länsimaisissa niin kutsutuissa demokratioissa on se, että naiset saavat kyllä käydä koulua, opiskella ja mennä töihin, mutta he eivät missään nimessä saa yhtä suurta palkkaa kuin miehet. Rajansa kaikella. Tätäkin olen miettinyt näinä alkutalven pimeinä kuukausina.





31.12.17

Välipäivien loppu

Verho oli edessä, aivan ohut, mutta kuitenkin esti näkemästä töyhtöpään väriä. Ennen joulua tilhet olivat  tyhjäämässä suurin parvin kaupungin pihlajia marjoista. Tänä vuonna rastaat lähtivät pihlajanmarjoja syömättä. Joku väitti että pihlajissa on liikaa niitä mustia, pilaantuneita marjoja.

Liikuin hyvin hitaasti, ajattelin suorastaan olevani Pekinginoopperan näyttelijä (vai tanssija, laulaja?), keskityin. Mutta töyhtöpää vilkuili olkansa yli ees taas jo ennen kuin edes koskin verhoon. Että niillä osaa olla tarkat silmät. Toisaalta kaupungissa on todennäköisesti haukkoja, joten hyvät silmät ovat paras turva. Joku tuttu sanoi nähneensä merikotkan liitävän aivan ikkunansa editse. Ehkä se oli liioittelua. En usko että merikotka pääsisi laskeutumaan tämän korttelin keskelle ja sitten myös ylös saaliin kanssa. On sillä niin pitkät siivet kuitenkin. Tilhet varovat haukkoja.



Jos tämä olisi ollut joululoma, niin olisin nukkunut kyllä jo varastoon. Mutta kyllä tämä tavallaan oli. Koko syksy on kuulunut rakennustyömaiden meteliä, sitä myötä raskaat ajoneuvot ovat jyrisseet tuossa kadulla. Ja kaupunki on sen verran iso, että sillä on esikaupunkialueita. Me autottomat joudumme nielemään niiden omakotiasujien liikuntavälineiden päästöt keuhkoihimme. Pahinta on kyllä niissäkin ääni, siltä ei pääse pakoon. Keskellä kaupunkia on paljon kanjoneita, joissa äänet heijastuvat moninkertaisina kerrostalojen seiniltä.

Nyt oli mukavaa kulkea pitkin rantoja aivan rauhassa. Ei näkynyt ketään. Putusillan kohdalla olivat ne sorsat, jotka on totutettu ruokkimiseen. Lapsenlapset saivat kotiinsa kääntyneeltä tädiltä kokonaisen pullanmurukassin ja ruokkivat sorsia. Myös naakat tulivat osille, mutta eivät aivan sen sillan luo. Naakat eivät tahdo ihmisten luulevan niitä sorsiksi. Ne käyttäytyvät vähän niin kuin että ”selviämme kyllä yksinäänkin, mutta mitäs, kun ruokaa oikein heitetään, niin onhan tämä mukavaa”. Yleensä rannalla on yksi tai kaksi varista jotka tuntevat minut. Nyt lapset, heidän isänsä ja isoisänsä pitivät semmoista meteliä, että varikset eivät yrittäneet aloittaa keskustelua. Jos variksia ei tunne, luulee että ilman aikojaan ronkkuvat.

Olen 12-vuotiaasta asti ihmetellyt kuulevien aivan ilmiselvää kuuroutta. Sinä vuonna menetin kuulon toisesta korvasta sikotaudin jälkeen (ja nyt en käsitä lapsiaan rokottamattomien vanhempien vastuuttomuutta), ja opin nopeasti lukemaan huulilta. Jokainen variskin on yksilö eivätkä koulukaverini ymmärtäneet miksi aamuisin tervehdin sitä yhtä, joka oli lähellä Tulenheimon hevosaitausta. Kun puhuin sille, niin takaatulijat sanoivat että koulun kello soi aivan kohta. Siinä kapealla Kirkkoharjulle johtavalla tiellä oli yksi linja-autollinen koululaisia naapuripitäjästä ja naapurikylistä. Jos myöhästyi sai muistutuksen. Luokanvalvoja jotenkin tiesi milloin linja-auto oli myöhässä ja milloin ei. Jos muita lapsia ei ollut, sain muistutuksen aivan yksinäni. Variksen tervehtiminen ei ollut aivan samanlaista kuin koulukavereiden, joille sanottiin moro. Variksen täytyi aivan omassa tahdissaan antaa nyökytellä päätään ja heilauttaa pyrstöään, samalla kun se oli siinä oksalla nokka auki. Keikutuskin oli kieltä.

 On mahtanut olla silloin ensimmäiseksi kaunokirjoitusta ja sain aikaan melkein pelkästään suttua, joten ei ollut odotettavissa hyvää numeroa kuitenkaan. Sormeni olivat itsepäisesti aina väärässä asennossa. Jos tuli muistutuksia paljon, niin huolellisuusnumero laski. Pahempaa olisi ollut jos käytösnumero olisi laskenut.

Lapsenlapset ovat laihoja. Ne syövät hirveän paljon, mutta eivät liho. Kun olin pieni, kamalan laihat joutuivat terveydenhoitajan vastaanotolle jossa niiltä kysyttiin olivatko syöneet tuoresuolattuja kaloja. Jos eivät olleet niin sitten ne vain kasvoivat ja lihoivat ehkä myöhemmin Mutta ei silloin lihavia lapsia juuri ollutkaan. Kysyin lapsilta oliko heillä matoja, ne eivät käsittäneet kysymystä. Mistä sitä tietää millaisia tuoresuolauksia siellä kalatiskeillä on, minä sanoin. Yäk, ne sanoivat kun näytin lapamadon kuvaa.

Hiljaiset päivät ovat nyt luetut. Tänä iltana kaupungissa paukutellaan raketteja. Korttelin muurin yläpuolelle on nousemassa suuri täysikuu. Joku väitti sitä superkuuksi. En usko että semmoisia onkaan. Nyt se nimi on varmasti sen takia että tulee uusi vuosi huomenna. Ajan laskeminen on sopimuksenvarainen juttu. 

Tilhet ovat edelleen pihalla. Kauppamatkalla lehahtivat yhdestä puusta toiseen. Ne roikottavat hassusti siipiä sivuillaan, aivan kuin sanoisivat että mitäs tässä muutakaan voi. Ehkä jossain on vielä pihlajanmarjoja syötävänä. Sitten lähtevät etelään.

Mutta ei ole hirveästi vieläkään autoja, onneksi. Äitini kirjastosta minulla on muutama kirja jäljellä. Löysin yhden opuksen viime yönä (unettomana), moneen kertaan luetun tietenkin, mutta runot eivät vanhene. Tämä on vuodelta 1961, Aila Meriluoto, samaa ikäpolvea kuin äitini, joka ei ole enää ollut elävien kirjoissa 50 vuoteen:

Meri on silmä, katsoo kämmenelle,
laskee luomen, rävähtämätön, ei ilmaise.
Vain käden uurteet ristiin rastiin harhailleet,
eilispäivien kryptat, kokoontuvat verkkaan.

Talvi, naulanreikä, syöpyy kämmeneen.

(Ote runosta Kuroutuminen, kokoelmasta Portaat, WSOY 1961)

19.12.17

Varistaa


Siivouksen välttely alkaa mennä vaikeaksi. En saa kuunnelluksi radiota kuin puolella korvalla. Pitäisi tehdä jotain muuta. Tekeminen on muuta kuin kirjainten näpyttelyä. Vai onko?

Radiossa oli ohjelma. Oli kutsuttu ihmisiä studioon kertomaan millaiselta näyttää 100-vuotias Suomi. Päähäni syntyi viivettä ja sekaannusta, koska kuvia ei ollut. Kun katsoin ulos ja näin vastapäisen talon harmaan profiilin aamussa, joka ei valjennut lainkaan, lähetin toivomuksen, ihan vain ääneeni sanoen (keskustelen aina radion kanssa, joskus tuntuu tulevan vastauksiakin!), että joku mainitsisi arkkitehtuurin. Sillä tavalla olisi silmien edessä jotain, joka muistuttaisi ehkä omaakin ympäristöäni.

Saisin vahvistuksen siitä, että minulle on rakennettu ympäristö. Täällä ei ole asumiskäytössä kotia, siis nominatiivimuodossa kota, tuo oli monikon partitiivi, siis epämääräinen määrä niitä asumuksia, niin siis: tämä on talo ja ympäristössä näkyy muita taloja. Talossa on kotini. En ole saamelainen.

Saamelaisten identiteettiin voisi kuulua kota, mutta jutaaminen on jäänyt taakse ja vanhan elämäntavan esti viime sotien jälkeen valvotumpi Suomen raja. Porotokat eivät enää päässeet Norjan puolelle. Tilaan Oulussa ilmestyvää Kaltio-nimisen kulttuurilehteä ja sen vuoden viimeinen numero kertoo saamelaisista, myös historiasta

Talon katon yläpuolella on taivas, mutta se on niin pimeää täynnä että sen hahmosta tai väristä ei voi sanoa juuri mitään. Talon seinäkin on vain yksinkertaisesti vaalea. Vaalea ei ole väri.

Ajattelin tähän taloon muutettuani Dessaun Bauhausin ihmisiä ja avainsanaa: asumiskone. Sen ehkä keksi Le Corbusier, arkkitehti. Sitten ajattelin Fritz Langin Metropolista. Koneiden ja muun teknologian maailmassa voi päätyä vaikka mihin. Juuri Bauhaus suljettiin kun Hitler tuli valtaan. Jotain vaaraa kansallissosialistit vainusivat taidekoulusta olevan uudelle poliittiselle järjestelmälle. Käsittääkseni Dessaussa on nyt uudelleen Bauhaus, en tiedä onko talo se sama.


Poliittinen se päätös oli varmasti, koska asemakaavoja, tonttikauppoja ja rakennuslupia myöntää pieni joukko kaupunkien (tai taajamien, mitä ikinänsä ne ovatkin) viranomaisista. Viranomaiset jäävät äänestyksissä valittujen poliittisten henkilöiden varjoon: he tekevät vain työtä. Poliitikkojen pitäisi päättää, mutta tuskin he ymmärtävät asemakaavoista kovin paljoa. He viittaavat päätöksiä tehdessään varjossa oleviin, nimettömiin ja kasvottomiin ihmisiin. Niihin, jotka he ovat itse valinneet. Näiden byrokraattien toinen nimi on asiantuntija.

Pienestä piiristä seuraa kummallisia muutoksia ihmisten ympäristöissä. Ihmisiltä katoaa maamerkkejä tai jopa talo missä he asuvat. Esimerkiksi jos olisin kiinalainen niin en yrittäisikään kiintyä taloon, jota olen kutsunut kodikseni vuosikymmeniä. Mikään ei olisi pysyvää, eikä hajoamiseen tarvita maanjäristystä, dynamiitti riittää.

Kun ei saa kiintyä ympäristöönsä, niin ihmisen luonne alkaa muuttua. Siinä on jollain tavalla kysymys luottamuksesta. Ajattelen lastenkasvatusta. Missä perheet asuvat, missä on mukavaa, missä voi ottaa kengät jalasta ja kävellä sukkasillaan keittiöön, istua alas ja kysyä äidiltä, koska isä tulee? Jos olisin kiinalainen, olisin vielä ainut lapsi. Mitenkä minulle kerrottaisiin että katerpillarit tulevat huomenna? Mutta ehkä äiti ja isäkään eivät tiedä.

Meillä on mäen rinteessä matkalla tänne terävähuippuinen, kulmahammasta muistuttava talo osoittamassa kaupungin keskustaan päin. Tai kun katsoo tarkemmin kyllä se näyttää omituiselta portilta asemanpuistoon. Ei portinvartijoita, vain terävä kulma. Aseman toisella puolen on samanlainen kulmahammas, mutta peililasia, johon puisto epäskarpisti heijastuu. Siinä on asiantuntijoiden sanattomasti ilmaisema asia: älä luule että sinulle jää yhtä ainutta puuta ihailtavaksesi. Puita, puistoa tai metsää et kyllä ole ansainnut. Minkä muun takia luulet että hotelleissa on kulmahampaat?

Oletan että kasvatuksen ydin on juuri tuossa. Emme ole ansainneet mitään hyvää vaikka olisimme tehneet aina työtä ja aina totelleet ja aina syöneet sen voileivän jonka äiti jätti lapun viereen: ”Ota kaapista maitoa ja pese astiat. Tulemme isän kanssa pian”. Sitä ennen ne talonmurskaajat tulevat. Enkä sitten enää näe heitä koskaan. Korkeat talot siirtyvät yö yöltä yhä lähemmäksi ja kun tulen koulusta, näen kaikkialla kuolleita lintuja. Lensivät päin peiliseinäistä hotellia. En ehtisi järjestää kavereiden kanssa linnuille hautajaisia, kun lakaisukoneet jo tulisivat.

Radiossa kerrottiin Helsingin tämän vuoden näyttelyistä. Kasarmintorin uusi Talvisota-patsas mainittiin jonkinlaisena suosituksena. En ole käynyt tänä vuonna Suomen pääkaupungissa. En ole käynyt muissakaan kaupungeissa, mökillä pääsin olemaan vähän yli viikon eikä se ollut näyttelytapahtuma. Täällä olen käynyt myös näyttelyissä. Pidin hirveän paljon Marjatta Hanhijoen näyttelystä, joka oli pikkuisessa Printmakers-galleriassa. Mutta taiteilija onkin melkein samanikäinen kuin minä, ehkä seinillä oli suurten ikäluokkien taidetta?



Mökillä piti haravoida ja pestä talon seinustan taolainen hääseremonia, joka on maataideteos ja meditaatiopaikka. Siinä on kaksi maasta ponnistavaa kiveä ja niitä yhdistävä köysi, hamppua, oletan, välissä on vanhoja sementtitiiliä maatumassa. Niistä syntyy toistensa lomiin kietoutuvat ympyrät. Minä en siivonnut, vaan sen hääseremonian tekijä tietenkin, olin dokumentoija. Nyt se on varmasti lumen alla jo, koska paikka ei ole tässä rannikolla. Täällä on satanut vettä ja räntää pitkin päivää. Katot ovat valkoisena, mutta reunoilta harmaa kattopelli näkyy.

Lumi sulaa nopeasti. Tässä pimeässä kaikki kissat ovat mustia, jos niitä olisi. Ehkä tuolla on vain pölykoiria, nurkissa? Aivan turhaa suunnitella suursiivousta ylihuomisen talvipäivänseisausta varten.

Tämä on uusi normaali että joka päivä ilma vaihtuu, eikä ihmispolo ja sen nivelet saa rauhoittua johonkin yhteen ilmanpaineeseen pitemmäksi aikaa. Uusi normaali liittyy ilmastonmuutoksen tuomaan säätyyppiin, joka ei ole enää yksi ja sama. Ei nähtävästi edes vahingossa.

Mökki on mökki ja sen sisältämä lämpö tulee lähinnä auringosta, jota ei juuri näkynyt ainakaan kahtena viimeisenä kesänä, kun olen päässyt käymään. Ajattelen lunta, jota siellä oli joskus niin, että ilman suksia ei päässyt pihaan. Silloin piti keväisinkin kahlata lumessa.

Siellä ei ole enää naapureita joilta voisin kysyä säiden muutoksista. Talon takana mäki ja sen mäen takana toinen mäki ja ne mäet viettävät alas järveen. Mökin ovi on pohjoiseen päin ja sieltä on yleensä tullut myrskyjä. En tiedä tuleeko edelleen.



Silloin kun pienviljelys alkoi loppua, ihmiset rupesivat hädissään hakkaamaan metsiään. Meilläkin järvi alkoi sitten tulvia. Ensimmäiseksi kuolivat näkinkengät, sitten aivan rannassa olevat koivut. Kukaan ei kertonut sitä, että joku oli alkanut myös kuivata vastarannan soita. Järven vesi muuttui tummemmaksi eikä sitä voinut enää käyttää edes perunoiden keittämiseen.

Koska en ole ikinä voinut olla mökissä läpi vuoden, niin en kuole siihen kaipaukseen, ehkä. Tästä talviolemisesta on tullut vain niin outoa. Ympärillä on nostokurkia ja räjäytystyömaita ja taloja rakennetaan niin että eristevillat nojuvat sateessa aitoihin kun niitä ei saada heti seiniin. Sitten ne ovat niitattuna seinissä talven räntä- ja vesisateissa. Sitten ihmiset alkavat valittaa päänsärkyä ja vuotavia silmiä.

Tässä työpöydällä on joskus valkoista pölyä. Räjäytykset saavat katon betonimaalin varisemaan alas. Mutta tuonne katonrajaan kiipeää entistä tarmokkaammin isoäitini tai tätini antama köynnös siinä toivossa, että katon rajassa oleva ikkuna avautuisi ja sieltä se voisi hypätä märkään, tuulessa huojuvaan koivuun. Kattoon on matkaa tästä neljä-viisi metriä, yläkerran parvesta muodostuu pitempi kulmahammas.

Hampaat ovat kyllä selvä symboli. Muistan serkkuni, joka yhdessä toisessa kaupungissa meni töihin keväällä, kun koulu oli loppunut ja todistukset annettu. Rakennuksilla oli töitä. Likan tehtävänä oli kärrätä ylös tavaraa kottikärryillä. Silloin ei tehty elementtitaloja, tiiletkin piti viedä ylös lankkuja pitkin. Häntä muistutettiin, että työssä on oltava silmät selässäkin ja jos ei olisi, ne olisi kasvatettava ja nopeasti.

Piti erityisesti katsoa, että ylhäältä ei varise kuivunutta laastia, laudanpätkiä, sahajauhoja tai pieniä nauloja, niin että alhaalla työtä tekevät eivät pudottaisi taakkojaan tai jopa horjahtaisi. Lankkutelineillä ei ollut kaiteita. Täti sitten soitti yhtenä päivänä ja sanoi että nyt se likka sen työnsä sitten lopetti. Oliko ollut pahalla päällä? Ei ollut. Mutta sieltä kolmannesta kerroksesta oli tullut lankkuja alas. No, minä kysyin. Se oli huutanut että varisee ja tulla tömähti alas. Siis putosi itse?

Olin matkalla Tukholmaan kesätöihin, mutta menin sitten lääninsairaalaan katsomaan serkkua ennen lähtöä. Se oli kipsissä ja siteissä ja yritti hymyillä. Käskin sen lopettaa ne pellehypyt ja tulla perässä Tukholmaan. Se lupasi, mutta ei tainnut vielä päästä sinä kesänä. Vein sille syksyllä Åhlensin alennusmyynnistä ostamani mekon. Vakuutin että ei sen koulussa ollut toista samanlaista. Sinne se jäi peilailemaan ja minä lähdin junalla eteenpäin.



6.12.17

Merkillistä VII

Kun on pimeää, niin lukeminen jatkuu aivan itsestään. Vieressä kukkii joulukaktus enkä useimmiten muista sanoa sille mitään. Se epäilemättä tarvitsisi myös musiikkia. Ehdin jo etsiä Mozartia sitä varten, mutta sitten jotain tapahtui ja Mozart jäi. Piti ehkä lähteä jonnekin tai puhelin soi. Häiriöt pitäisi muistaa eliminoida.

Nyt kun luen, musiikki ei soi ja puhelin on mykistetty:
Kertovaa ei-taiteellista tekstiä voidaan tarkastella syntagmaattisten rakenteiden hierarkiana. Foneemien, morfologis-kieliopillisten, lauseenjäsenten, lauseiden ja lauseen ulkoisten yhteyksien konsekvenssin lainalaisuuksia voidaan tutkia joka erityistapauksessa omana itsenäisenä ongelmanaan. Samalla kun jokainen alempi taso suhteessa sitä seuraavaan ylempään näyttää muodolliselta, niin ylempi esiintyy sen sisältönä. Niinpä jos tarkastelemme tekstin morfeemien ketjua, foneemirakenne näyttäytyy meille puhtaasti muodollisena rakenteena, jonka sisältönä on kieliopillisesti merkitsevien elementtien sijoittuminen tekstissä. Ei-taiteellistyyppisen juonirakenteen fonologisten, kieliopillisten, leksikaalisten ja syntaktisten (lauseen rajoissa) järjestysten koko summa osoittautuu muodolliseksi. Sisältönä eli merkityksisenä viestien lause- tai lausetta suurempien kokonaisuuksien (”superlauseiden”) konsekvenssi.

Heti kun siirrymme taiteelliseen kerrontaan niin nämä lainalaisuudet joutuvat syrjään. (Juri Lotman: Merkkien maailma, 1989)



Olen lukenut tämän kirjan silloin kun se ilmestyi. Siitä on aikaa. Lotmanissa kiinnosti se, että hän oli Tarton yliopiston tutkijoita. Tunsin sitten 90-luvulla Tampereen yliopistolla joitakin filologeja, yksi esimerkiksi oli slaavilaisen kielitieteen opiskelija. Sattui osumaan samaan kimppakämppään jossain Pyynikin kieppeillä.

Muistan tavailleeni foneemeja ja syntakseja hänen teksteistään. Koska en päässyt olemaan yliopistossa pitempiä jaksoja, keskustelut jäivät satunnaisiksi. Mutta kun olin Pyynikin laitoksella opiskelemassa aikuiskasvatusta, niin tulin tavanneeksi monia käännöskurssien opiskelijoita. Se nuoriso oli kirkassilmäistä ja selväjärkistä, ehdottomasti.

Tuossa sitaatissa on säännöistä poikkeus: lainalaisuudet lakkaavat kun taide tulee sisällöksi. Kun luen mitä tahansa tekstiä, en kykene samaan aikaan mittaamaan sitä. Ehkä mittaihmiset ovatkin useimmiten eri porukkaa kuin ne jotka ensimmäistä kertaa lukevat tekstiä? Mutta kun tiedän että alkunsa semiotiikka on saanut kielitieteellisistä pohdinnoista, niin voin ottaa selvää foneemeista.

Tuskin kukaan tulisi kieltämään minua osallistumista luentoihin, ellei ovella ole kerberoksia. Mutta ehkä koko Pyynikin rakennus on jo purettu? Mitenkähän kävi sen käännöstyön laitoksen? Yliopistot ovat olleet järjestyksen kourissa. Toivottavasti eivät joutuneet lopettamaan. Se ehti saada aikaan muutamia minusta aika hyviä yhteiskäännöksiä, oli ehkä joskus kymmenenkin opiskelijaa tekemässä työtä. Kuuntelin aina välillä sen porukan keskusteluja.

Olisi hyvä että yliopistoissa olisi eri-ikäisiä opiskelijoita. Kenelle tahansa tekisi hyvää päivittää tietojaan eri alueilta ja nimenomaan yliopistoissa. Ne ovat todella hieno keksintö, yliopistot. Niille toivon hyvää elämää ja runsaita resursseja, koska opiskelijat pyrkivät parhaimpaansa, kriittiseen ajatteluun. Olisi hyvä jos mahdollisimman moni jatkaisi tutkijana ja pystyisi käyttämään niitä kirjastoja. Se edellyttäisi sitä, että ihminen pystyisi elämään ja asumaan yliopistopaikkakunnalla. Kaikki eivät pysty.

Asia on niin, että ei-taiteellisessa kerronnassa ilmaisun ja sisällön tasojen organisaatio rakentuu siten, että ensin mainittu automatisoituu äärimmilleen: se ei välitä informaatiota ja toteuttaa aiemmin tunnettuja lainalaisuuksia. Edellytetään, että venäjäksi kertomusta kuunteleva saadessaan informaatiota tietyistä tapahtumista ei saa mitään informaatiota itse kielestä. Viestin kieli on annettu kommunikaatioon osallisille aiemmin. Sen käyttö on siinä määrin automatisoitunut, kun sitä käytetään virheettömästi, että se on absoluuttisen huomaamatonta ja informaation kannalta ”läpinäkyvää”.

Taiteellisessa viestissä sitä vastoin kieli välittää informaatiota. Tekstin eri organisaatiolajin valinta on välittömästi merkityksinen välitettävän informaation määrälle.” (Juri Lotman: Merkkien maailma)


Kun pääsin tähän kohtaan rupesin nopeasti selaamaan seuraavia kappaleita. Totta kai: sitten Lotman käy läpi näytelmiä ja niiden esityksiä, sitten muuta kaunokirjallisuutta, koska hän oli Tarton yliopiston venäjän kirjallisuuden professori. Lotman käyttää viittauksia, jotka ovat kunkin kappaleen lopussa.

Tietenkin ne viittaavat venäläisiin teksteihin ja Lotman oli aloittanut työnsä Pietarissa, ellei se ollut jo Leningrad? Ajattelen Roman Jacobsonia, joka oli Lotmanin kaveri. Sitten ajattelen Lennart Meriä, joka oli myös Lotmanin kaveri ja saattamassa häntä hautaan. Muistan televisiosta Merin vakavan hahmon: ”Kuoli ihminen päätä pitempi muita”. Merihän oli kansatieteilijä ja dokumentaristi, totta kai ensimmäinen uudelleenitsenäistyneen Viron presidentti oli sivistynyt ihminen.



Sitten tuli mieleeni Oscar Parland (kirjassa Tieto ja eläytyminen, WSOY 1991) ja hänen kaksi esseetään enostaan Vasilius Sesemannista. Pitemmässä esseessään Parland esittelee enonsa filosofian perusperiaatteita. Harmittaa, ettei Vasilius Sesemannin tuotantoa ole tämän enempää suomennettu ollenkaan. Sesemannista on netissä tietoja, englanniksi näkyy käännetyn jotain. Filosofi päätyi sitten Stalinin vainoissa Siperiaan, pääsi pois kyllä jo kuuden vuoden päästä, mutta ei takaisin Kaunasin yliopistoon, vaan Vilnaan.

Ylipäänsä Oscar Parlandin kirja on erittäin tärkeä, otan sen ja luen osia siitä vähän väliä. Kun useimmat siinä mainitut ihmiset ja kirjailija itse ovat jo kuolleet, ei voi enää ottaa ja soittaa kysyäkseen että entä se, tai se käsite ja mitä oltiin mieltä siitä toisesta ajattelijasta.

Sesemann joutui tuosta suvusta ehkä pahiten heitellyksi. En voi kuvitella suurempaa tuhlausta kuin tiedemiesten ja taiteilijoiden heittäminen vankileirille. Väheksyntää on varmaan kaikkialla, mutta siperialainen vankileiri on kyllä jotain pahempaa.

Siinä tähdätään ihmisen tappamiseen. Ihmisen tappamisella tavoitellaan hänen elämäntyönsä tappamista. Se ei onnistunut edes Sesemannin tapauksessa, hänen elämäntyönsä on edelleen olemassa. Jos ei Kaunasissa niin sitten Vilnassa. Ja osa myös Helsingissä. Joskus tulee sitten aika että saadaan tutkijoita ja suomentajia, toivottavasti. Kaikki eivät lue venäjää, saksaa, viroa tai edes englantia.

Nyt ei näytä hyvältä, isommat humanistiset hankkeet eivät etene. Mutta jo se, että näitä kielitieteestä ja filosofiasta ponnistelleita tutkijoita on ollut Euroopassa tarkoittaa sitä, että se tie on tuttu monelle muullekin. Ennen on ollut diktaattoreita jotka tahtoivat pysäyttää tutkijoiden julkaisuja tai lopettaa virkoja vähintään. Nyt olisi aika miettiä tutkimuksen tilaa tässä Euroopassa, tänä aikana.



24.11.17

Merkillistä VI

Mme de Sévigné, Ninon de Lenclos ja Louise de Marillac ovat kiintoisia vaikuttajanaisia Ranskan suurelta vuosisadalta, 1600-luvulta. Ahkeruutensa mutta myös hiottujen henkilöverkostojensa avulla he saivat aikaan merkittäviä asioita Ranskan historiassa. Louise de Marillac tunnetaan myös Laupeuden tyttäret -sisarkunnan perustajana ja johtajana. Nämä naiset kiehtovat myös suomalaistutkijoita. Tapaamme tuoreet filosofian tohtorit Rose-Marie Peaken ja Riikka-Maria Pöllän. Ohjelma vie meidät Pariisin historialliseen sydämeen, Le Marais'n kaupunginosaan, joka oli kuuluisa naisten ylläpitämistä salongeista. Toimittaja on Sini Sovijärvi.
(Yle Radio 1, maanantain historiasarja, sarjan esittelyteksti)
Sini Sovijärven Canal du Midi oli hyvin hieno, kaunis, jännittävä historiasarja. Nyt tuli sarja jota on todella mietittävä. Miettiminen ei ole hankalaa. Aivoni toimivat vielä, ainakin jossain määrin. Uudessa sarjassa tulevat esiin myös tunteet. Canal du Midi on ranskalainen kanava, tässä taas puhutaan naisista noin suunnilleen Aurinkokuninkaan aikaan, mutta myös vähän ennen ja myöhemmin.


Olen kyllä tietoinen #metoo -kampanjasta. Se alkoi USA:ssa ja tuntuu olevan jollain lailla osa kampanjaa kohta vuoden vallassa olleen presidentin saamisesta pois istuimeltaan, mikäli sellainen nyt on, siis istuin. Yritän peitellä muistiin tunkevia ajatuksia kuningas Ubusta.


Tätä kirjoittaessani kuuntelen miten presidentti Mugabe ei tahdo lähteä pois virastaan Zimbabwessa. En ole seurannut Mugaben edesottamuksia niin tarkasti että voisin sanoa mitä hän on tehnyt väärin, mutta kai hän on jotain tehnyt väärin, koska hänet tahdotaan ulos. Ehkä hän on liian vanha, 93-vuotias? Zimbabwen poliittinen tilanne eli nopeasti: nyt jo Mugabe väistyi virastaan. Kansa tanssii edelleen Hararessa kaduilla ja heillä on uusi sankari: We Welcome Our Hero, lukee plakaateissa. Armeijan tankit alkavat väistyä. Mutta sankarit ovat aina vaarallisia.


Miehiä, vain kuitenkin tietynlaisia, vetää puoleensa valta. (Takavasemmalta kuuluu kysymys: entä naiset?) Zimbabwe on suhteellisen hiljakkoin itsenäistynyt maa, jolla ehkä on oikea perustuslaillinen kriisi, mikäli sillä on perustuslaki. Mugabe halusi uudeksi johtajaksi vaimonsa, joka on aika tavalla nuorempi kuin hän. Mutta nyt vallassa on joku mies. Se olisi ollut ensimmäinen kolonialismin alta päässyt maa, jolla on naisjohtaja.


Perustuslaki on myös USA:lla. Ongelmia on varmaan maalla kuin maalla perustuslakien soveltamisessa. Siis: kenellä on valta? Ja mitä parlamentti on mieltä? Mikä on enemmistö ja mikä vähemmistö? Voiko enemmistöjä ja vähemmistöjä jollain lailla rajata ja mitata, voiko niistä tehdä tilastoja? Zimbabwe voi olla klaani-/heimokulttuurimaa. Enpäs tiedä. Mutta onko USA sellainen? Mikä on Alabama?


Tähän sopii Brechtin-Weillin Alabama-laulu, Jim Morrisonin ja The Doors-yhtyeen esittämänä. Olivathan Brecht ja Weill II maailmansodan aikaan Yhdysvalloissa pakolaisina! Alabama-laulussa on säe: Oh take me to the next little girl! Siinä aikuinen mies pyytää päästä lähimmän pienen tytön luo eikä osaa sano miksi.




Tuossa radio-ohjelmassa pukeutuminen, muoti, tapa puhua, kaikki sellainen on ollut jo kauan se merkki, joka näyttää ihmisille mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Sini Sovijärvi keskustelee kahden tutkijan kanssa siitä, millä tavalla Ranskassa naiset, erityisesti Aurinkokuninkaaksi kutsutun Ludwig XIV:n aikaan, pääsivät esiintymään hovissa ja sen liepeillä, omissa salongeissaan niin että heidän yhteiskunnallinen olemisensa hyväksyttiin. Ludwig XIV on historiankirjan mukaan lausunut: Après nous le dèluge, suomeksi ”Jälkeemme vedenpaisumus”. Sitä paitsi Ludwig XIV taisteli protestanttisia hugenotteja vastaan.


Siihen aikaan nainen ei ollutkaan enää pelkästään jonkun varakkaan aatelisen vaimo ja kiivennyt sitä kautta ylöspäin yhteiskunnassa. Hämmästyin sitä, että nämä naiset ovat tulleet esille kahdesta suunnasta, leskinä – ja rahaa perineinä – ja sittemmin salongin pitäjinä, joiden tarkoituksena oli viihdyttää vieraita, tai sitten myös uskonnollisina uudistajina ja uuden yhteisön, Laupeuden sisarien, perustajina. Salongin pitäjät ovat kurtisaaneja. Luostarit taas ovat luostareita, mutta kun kyse on hartaudenharjoittajien yhdistyksestä, niin siihen olikin sitten kätkeytynyt protestanttinen ajatus. Laupeuden sisaret ovat eräänlainen kapinasolu.


Naisten tapaan olla, keskustella, pukeutua, käyttää huulipunaa ja puuteria ja poskipunaa käytetään aikaa, naiset alkoivat muuttua. Pukumuodit olivat jo olemassa, niistä saattoi lukea pukeutujien yhteiskunnallisen statuksen. Aurinkokuninkaan aikaan yhteiskunta vaurastui ja myös alemmilla yhteiskuntaluokilla oli mahdollisuus saavuttaa ulkonaiset merkit vauraudesta pukeutumisen, hiusmuodin ja sellaisen avulla. Mutta jos nainen ei ollut käynyt kouluja, se kuului kyllä sitten äkkiä puheesta ja niin naisen luokka-asema paljastui. Ehkä heille sitten näytettiin ovea?




Kysymys oli emansipaatio-aallosta. Katolinen kirkko ei huomannut lisääntyneiden salonkien ja Laupeuden sisarten vanavedessä hiipivää reformaation, katolisen uskon kumoamisen siementä. Mutta tärkeätä on ollut noille naisille selviäminen ilman niitä miehiään. Kurtisaanin tarkoitus oli viihdyttää miehiä, seksi oli yksi ulottuvuus, vaikka (juuri) kukaan ei siitä ääneensä puhunutkaan. Makuuhuoneiden kirjahyllyissä oli myös pornografiaa. Nämä naiset eivät olleet pelkästään prostituoituja, koska heidän kuului olla kultivoituneita ja näyttää ja puhua kuin yläluokan sivistyksen omaava ihminen joka tavalla.


Asema merkitsi ihmisen: hän pystyi sanomaan ja puhumaan, koska hän oli ylhäisöä. Lisäksi vielä: ulkoiset merkit tekevät myös sisäisen minän (tekevätkö?). Tässä semiootikko Juri Lotmanin ajatuksia Chaplinin Kultakuumeen lopusta, laivamatkalta:
Kun Charlie pukeutuu vanhoihin resuihinsa, tyttö tuntee hänet. Nyt pukeutuminen on juonen elementti, ja siksi se häipyy näyttelemisestä: Charlie käyttäytyy kulkurin puvussa kuin kulkuri ja löytää käyttäytymisen eheyden. Hän on pieni ahdistettu ihminen naiiveine ja hassuine eleineen, jollaisena tyttö hänet hyväksyy ja jollaisena rakastaa. (Lotman: Merkkien maailma)


Ajattelen pukeutumisen, puvustuksen, koristelun ja kaiken sellaisen kulttuurihistoriaa. Mikä erottaa sivistyneen kurtisaanin laupeuden sisaresta, joka pyrkii vallankumoukseen? Pelkkä pukuko? Kuka siis lopulta määrittelee ihmisen? Miten yhteiskuntaluokat oikein ovat syntyneet?


Miljonääri-Chaplin ja se kulkuri olivat Kultakuumeessa miltei vastakkaisia hahmoja. Mutta kuitenkin roolista toiseen on mahdollista hypätä. Ehkä ei kuitenkaan ole, koska eivät ihmiset elä sillä tavalla? Ilmeisesti on kuuluttava johonkin joukkoon oli se sitten mikä tahansa. Ajattelen ihmisiä, jotka eivät halua olla mukana. Eivät kuulu joukkoon. Olen aina miettinyt niitä jotka ovat ulkopuolella.


En minä kyllä heitä pukeutumisesta ja koristelusta huomaa. Kyllä heidät erottaa silloin kun he avaavat suunsa tai rupeavat kirjoittamaan julkisesti tai jopa äityvät pitämään konsertin tai kokoavat joukon performanssia varten. Tai vain istuvat jonkun viisaan puun alla ja katselevat hymyillen ihmisiä jotka säntäilevät eestaas.