24.5.15

Lokit kiljuvat


Minulla on aika iso torni sähköisiä vempeleitä työhuoneessani. Muistaakseni sitä kutsuttiin nimellä räkki. Se on hankittu talouteen lähinnä murrosikäisen lapsen vaatimuksesta joskus 80-luvun loppupuolella. Kun laps lähti, torni jäi .

Lapsen mielestä tornissa olisi voinut olla enemmänkin vilkuvia ja muita valoja. Tuossa näkyy vain radion (88.7 Mhz) ja kahden koneen virran osoitus. Jaa, mutta alkuperäisen tornin yläpuolella, levysoittimen päällä, on myös CD-soitin, jossa näkyy mitä kuinka monennetta biisiä soitetaan parastaikaa ynnä minuuttilukema.

CD-levyt eivät kuulemma nykyisin käy kaupaksi. Olen pari vuotta yrittänyt kuunnella YouTuben ja nettiradion kautta musiikkia, tietokoneella. Se ei tunnu samalta. Siinä on jotain pielessä.

Torniini on liitetty neljä kaiutinta, korkeita nekin, ja ne soivat pehmeästi. En tiedä minkä takia tietokoneen kautta kuuluva musiikki on terävämpää ja jollain tavalla viiltävää. Sama saksofoni siellä soisi kuin nytkin, jazzia kun soitan. Pidän erityisesti John Coltranen musiikista, nyt soi Expression. Musiikkiromppu on ostettu joskus Stockmannilta, vuosi näyttää olevan 1977 ja 1987,  oletan 70-luvun levyn olleen älppäri.

Tutustuin hänen musiikkiinsa kun sain joskus opiskeluvuosien aikana lahjaksi LP-levyn nimeltä Olé. Sen levyn toinen puoli on yhtä pitkää kappaletta. Musiikissa on espanjalainen sävy, selvä latinalainen rytmi. Mutta Coltranen improvisoimana siitä on tullut ajatonta musiikkia. Coltranen vuoksi rupesin vähän myöhemmin pitämään myös Carlos Santanasta, vaikka musiikki on aivan erilaista. Joka tapauksessa musiikki on musiikkia, eikä minun ole pakko karsinoida sitä. En halua.


Levysoitin ei enää toimi eikä C-kasettinauhuri. Olisi yritettävä löytää jostakin radiovehkeiden korjaaja. Tässä kaupungissa on joskus sellainen ollut. Ei ole ainakaan enää siellä minne joskus kuskasin tätä edeltävän levysoittimen, jossa oli C-kasettisoitin myös.

Työkirjojen, esseekirjojen, kirjallisuushistorioiden ja sellaisten hyllyssä, siis käsikirjahyllyssäni, on erillinen alaosasto, jonka sisällä on hirmuinen määrä älppäreitä ja kasetteja. Alan olla valmis kääntämään kaupungin ylösalaisin löytääkseni korjaajan. Tarvitsen tätä tavallista, ihmisenmittaista, ainakin omille korvilleni ystävällistä soittopeliä.

Olen psyykannut itseäni siihen, että vastaus on se tavallinen: ei kannata. Mutta kyllä melkein kuurojen korvien hyväksi kannattaa tehdä jotain.

Nyt on hiljainen sunnuntai-iltapäivä. En tarvitse huusholliin ääntä, mutta kun istun työhuoneessa, joku usein kuuntelemani musiikki toimii aivojen kannattelijana. Riippuu siitä mitä teen. Jos satun lukemaan hentoa runokirjaa, tuskin silloin soi jazz. Ehkä mieluummin joku klassinen musiikki. Kaikki runokirjat eivät ole kuitenkaan hentoja.

Olen ollut viikon yksin kissan kanssa. Tämä on avoin asunto: toisen korvia on kunnioitettava jos kuuntelee musiikkia yhdessä. Siinä ei juuri ole ongelmia. Harvemmin siitä sota tulee. Saattaa se joskus tulla järsimään nenääni, mutta se tarkoittaa vain tahtovansa sapuskaa.

Eilen katselin Ylen Teemalta Helsinki Lit-kirjallisuuspäivien ohjelmaa. Se oli tärkeä ohjelma. En tarvitse kirjallisuusohjelmiin televisiota, mutta nyt tein havainnon. Voin lukea kirjailijoiden sanoja huulilta!

Olen oppinut huulien lukemisen jo 12-vuotiaana, jolloin kuulo meni toisesta korvasta. Minut siirrettiin saman tien etupulpettiin, koska en nähnyt enää taululle saati kuullut. Korvasta lääkäri sanoi että hermo kuoli. Ei se kuollut, mutta 1950-luvulla ei ollut koneita mittaamaan kuuloa kovin tarkasti.

Varttikuuloisen on järjettömän kivaa saada istua omalla sohvalla ja katsoa ihmisten suunliikkeitä ja eestaas pyöriviä käsiä ja tajuta mitä sanotaan. Usein radio-ohjelman jälkeen jää harmittamaan kun en ole kuullut mistä teoksesta tai ihmisestä on kyse. Nyt ei ollut tekstitystä, mutta kamera seurasi uskollisesti sitä ihmistä joka puhui. Oli Teemalta hieno temppu näyttää helsinkiläisten iloksi tullutta festivaalia. Ei aina festareita pelkästään helsinkiläisille!

(Kuvia voi näpäyttää isommiksi!)

Viime vuonna kävin yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla. Istuin eturivissä, mutta en nähnyt näin läheltä puhuvia kasvoja. Jouduin kysymään tauolla vierustoverilta mitä sanottiin. Messut eivät ole minua varten. Sitä paitsi mikrofonein toistettu replikointi jää kaikumaan niin että päässä keskustelusta tulee kakofoniaa.

Puhuivat kuusi tuntia englantia ja ruotsia. Ymmärsin jopa Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin ruotsinkielistä keskustelua. Ja pidin siitä. Epäortodoksisesti jäin miettimään miksi minusta on ristiriitaista kun suomenruotsalainen ja rikssvenski puhuivat keskenään. Minusta he joutuivat vähän väliä määrittelemään kantansa.

Kieli ei olekaan mielipidekysymys vaan isompi kulttuurikysymys. On ilmeisesti pakko aina miettiä samaa vanhaa asiaa: Ruotsissa on varaa olla vapaamielinen tai suvaitsevainen, koska Ruotsin ei tarvitse käydä sotia, tai ei ole tarvinnut satoihin vuosiin, Suomi on ollut joutilaampi jäämään taistelutantereeksi.

En ole keksinyt yhteensopimattomuuteen muuta vastausta kuin historian. Se muuttaa kansan luonnetta.

Minulla ei ole kirjahyllyssäni Franz Kafkan romaania Oikeusjuttu. Tänään tulee televisiosta Orson Wellesin ohjaama Oikeusjuttu, jonka olen nähnyt vuoskymmeniä sitten, hyvin nuorena. Rupesin selailemaan Milan Kunderaa (Romaanin taiteesta), ja huomasin hänen kirjoittavan myös Kafkasta. Muu ei olisi mahdollista. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että psykologinen realismi on jättänyt jälkeensä ”loukkaamattomia normeja”.

1. on annettava maksimimäärä tietoja henkilöhahmosta: hänen ulkonäöstään, puhetavastaan, käyttäytymisestään; 2. on tunnettava henkilöhahmon menneisyys, koska siellä ovat hänen käyttäytymisensä syyt; ja 3. henkilöhahmolla tulee olla täydellinen itsenäisyys, toisin sanoen kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun ollakseen häiritsemättä lukijaa joka haluaa antautua illuusion valtaan ja elää fiktion totena.
(Toinen osa/ Keskustelu romaanin taiteesta)

Teki hyvää sukeltaa Kunderan ajatuksiin. Muistan pitäneeni Wellesin kuvittelemasta Oikeusjutusta. Olin kyllä lukenut kirjan ennen kuin näin elokuvan, Euroopassa filmatun ja valmistuneen jo vuonna 1962. Periaatteessa minusta elokuva on käsikirjoitettava erikseen ja romaanit on luettava. Joskus joku filmatisointikin onnistuu.



Koska olen nyt paljon vanhempi tai en ainakaan alle 20-vuotias, olen kiinnostunut näkemään mitä olin tajunnut elokuvasta. Voi olla että olen ollut täysin metsässä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

18.5.15

Sopimus


Tästä on todennäköisesti turha puhua. Ongelma ei ole minussa vaan ympäristössä. Mutta ei se ole täsmälleen ottaen ympäristössäkään. Oikeastaan kaiken voi osoittaa aika tarkkaan, mutta vikapaikka vaihtelee. Se taas johtuu sekä kertojasta että n.k. todellisuudesta. Todellisuus muuttuu koko ajan ja puhuvat ihmisetkin vaihtuvat.

Ja koska on kyse kaikkien yhteisestä asiasta, se on myös läpinäkyvä. Paitsi että se ei ole, koska siinä on kysymys rahasta. Kysymys on isosta rahasta, kokonaisista rahastoista. Rahan tajukin nimittäin heittää. Se ei ole sama torpparilla ja kartanonherralla, tehtaanjohtajalla ja siivoojalla. Nuo ovat kliseitä, paitsi että se todellisuus on sielläkin.

Luin netistä Olli Pusan jutun Uusi Suomi-nimisestä verkkolehdestä muistaakseni vuodelta 2012. Asia on noussut uudelleen esille, koska nyt EU vaatii Suomen hallitukselta selvitystä siitä, miten maa aikoo nousta suosta.

Grimmin sadussa on henkilö nimeltä Rumpelstiltzchen, joka oikeasti juuttuu suohon. Sitä ennen sadussa oli huomattu jo että Rumpelstiltzchen oli lyhytpinnainen tapaus. Hän otti ja hiiltyi milloin mistäkin asiasta.

Tarina on vähän monimutkaisempi kuin ihan vain tämä, se kannattaa lukea koska satujen tapaan käänteet ovat herkullisia. Rumpelstiltzchen juuttuu sadun lopussa siis suohon. Hän raivostuu siitä juuttumisestaan niin hirveästi, että kiroten ja messuten repii vajonnutta jalkaansa ylös, kunnes onnistuu repimään itsensä kahtia.

Jotenkin sensuuntainen on käsitykseni tästä maasta, jossa satun asumaan. Täällä on paljon kahtiajakautuneisuutta. Mutta on myös moninaisuutta, jonka pitäisi olla rikkaus. Asun tässä maassa kielen takia. Mutta juuri kielen vuoksi olen näinä aikoina ymmälläni.



Olli Pusa on tehnyt väitöskirjankin rahasta, sitä tosin en ole löytänyt. Törmäsin Pusan nimeen ja moniin teksteihin sattumalta, koska näinä suohon juuttumisen aikoina ihmisillä on tapana missä ikinä toisiaan tapaavatkin päivitellä vettynyttä ja ryvettynyttä Suomi-neidon olotilaa. Eräs kielentutkijoiden teoria, tosin ikivanha, on, että Suo-mi tarkoittaa suo-maata. Vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa vaikka suomuksia.

Kala-asiantuntija on nimeltään iktyologi, mutta en tiedä minkä niminen olisi suo-tiedemies. Suurin osa soita kyllä syntyi käsittääkseni vasta sitten kun jääkauden jääpeite rupesi sulamaan. Jääkausia on ollut useitakin.

Pusa kirjoittaa Suomen ”kestävyys”vajauksesta, joka tarkoittaa huonoa huoltosuhdetta tässä maassa. Jos meitä ei olisi niin hirveän paljon, siis eläkkeelle joutuneita suuria ikäluokkia, niin Suomella olisi varmaan vielä Nokiakin. Pusa ei kyllä puhu ahneesta sukupolvesta niin kuin monet puhuvat.



Tosin omaa haluamme ei yleensä ole kyselty, vaan usein on jouduttu eläkkeelle. On voinut olla rasitusvammoja tai sitten on iskenyt työttömyys. Sitten on esimerkiksi Ruotsiin työtä tekemään joutunut osa meidän ikäluokkiamme. Suomi ei halunnut/pystynyt antamaan töitä. Ruotsista on tullut eläkepäivikseen jonkun verran ihmisiä takaisin. Alkuunsa se porukka sai tapella esimerkiksi kaksinkertaisen verotuksen kanssa, ja asuminen maksaa täällä paljon.

Tilastojahan tähän tietenkin tarvittaisiin. Aina silloin tällöin joku
huomauttaa, että tavallinen eläke on siinä 1000 euron tietämillä. Mutta Pusa puhuu eläkerahastoista.

Niissä on niin hurjia summia rahaa, että niitä ei tavallinen ihminen pysty käsittämään. Semmoisia rahakasoja puhutellaan ekonomien ja pörssikeinottelijoiden kielellä. Se ei ole näitä kansalliskieliä. Kun sitä kieltä joskus eksyy lukemaan, niin tulee mieleen että kieli on luotu aivan vain hämärtämään ennestään omituista rahan olemusta. Se käsitys siitä tulee, että se liittyy valtaan.


Minulle on kehittynyt sellainen teoria, että ekonomistien ja pörssimeklarien kieli on varta vasten suunniteltu ja kehitetty torjumaan tehokkaasti kenen tahansa tavallisen ihmisen uteliaisuuden. Muuten joku voisi väittää että on jotenkin epädemokraattista puuhata rahastojen kanssa, varsinkin kun ne ovat kaikkien yhteisiä rahoja, ilman että kukaan edes ymmärtää mitä on tekeillä. Vaikka puhalluksia.

Eläkerahastoja ruvettiin perustamaan ilmeisesti joskus 1956 jälkeen ja sen vuoksi, että suuret ikäluokat pääsisivät joskus eläkkeelle eikä heidän tarvitsisi elää ilman eläkkeitä niin kuin heidän isovanhempiensa piti. Suurten ikäluokkien omat vanhemmat kuolivat pois suhteellisen nuorina, koska oli ollut sota ja olivat haavoittuneet, kaatuneet sodassa tai saaneet jonkun kroonisen sairauden kaiken sen kauheuden elettyään.



Vuosina 1945-51-syntyneestä porukasta tuli tulppa, jonka varalle eläkerahastot perustettiin. Niitä hoitavat ammattiliitot, työnantajaliitot ja valtio, se kolmikanta, joka yrittää aina välillä tehdä yhteiskuntasopimuksia. Ne eläkerahastot ovat siellä tiukasti kassakaapeissa. Vähän ehkä joskus annetaan ylimääräisiä eläkkeitä joillekin, mutta vain vähän.

Eläkkeisiin ei ole enää varaa, kun ei ole varaa terveyskeskusjärjestelmäänkään ja yliopistoihinkin ajatellaan lukukausimaksuja. Ehkä pienille lapsille taataan vielä kuitenkin lastenneuvolatoimintaa ja rokotuksia?

Kuka sitten niistä eläkerahastoista hyötyy? Jostain syystä asiasta ei voida keskustella. Kyllä kai niistä voitaisiin edes keskustella, ennen kuin leikataan kaikki elämisen mahdollisuudet tavalliselta kansalta pois? Se voisi olla järkevää.


Ehkä eliitti oppii kansan vaihtamisen tempun.  

10.5.15

Sateen uhatessa


I find gifted ironists sort of wickedly fun to listen to at parties, but I always walk away feeling like I've had several radical surgical procedures. And as for actually driving cross-country with a gifted ironist, or sitting through a 300 page novel full of nothing but trendy sardonic exhaustion, one ends up feeling not only empty but somehow...oppressed. (David Foster Wallace: A supposedly fun thing I'll never do again/E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction).

Esseetä lukiessa oli hankaluuksia lähinnä mainosten kanssa. En ole erityisen taipuvainen lukemaan saati sitten arvioimaan mainoksia, minkäänlaisia. David Foster Wallace oli tunnettu esseisti Suomessa jo eläessään. Tottakai mainonta on ollut aina tärkeä osa amerikkalaista tiedotusta, ja myös eurooppalaista. Siitä on tullut ajan mittaan jonkinmoinen todellisuuden mittatikku, eikä ainoastaan kaupankäynnissä.

Mainoksista en tiedä mitään, en juuri edes suomalaisista mainoksista. Muistan että ne ovat oleellinen osa amerikkalaista televisiota. Muistan erityisen hyvin television Vietnamin sodan ajalta, jolloin mainoksia rikkoivat väkivaltaiset sotareportaasit, joita tuli televisiosta parhaimpaan katsomisaikaan. On mahdollista että tulin amerikkalaisen television vaikutuksesta lopullisesti immuuniksi mainonnalle. Se ei tehoa.

Enemmän epäyhtenäiseksi todellisuus ei voi tulla. Seurauksena Vietnamin televisiosodalle seuraavia sotia ei enää näytettykään televisiossa, ainakaan sensuroimatta. Suuri kansa sai rauhassa uskoa mainoksia ja kuluttaa, vaikka sotilaat olivat puolustamassa maata Afganistanissa ja Irakissa.

Jos yhden kirjailijan nimi näkyy kaikkialla, yleensä käännyn heti aivan toisaalle. Vasta kun hänestä ei kukaan mainitse mitään pitkään aikaan, alkaa tuntua siltä, että voisi katsoa vähän mitä se kirjailija on sanonut. Olen aloittanut varovasti enkä missään nimessä sellaisesta teoksesta, josta on ollut erityisen paljon puhetta.

Wallace on terävä tyyppi. Mutta en löydä hänen tavastaan sanoa oikeastaan juuri mitään uutta. Wallace on hauska ja pätevä verbaaliakrobaatikko. Sen vuoksi hänen esseitään on helppo lukea. Paikoin hän päätyy asettamaan myös itsensä kyseenalaiseksi. Wallace löytää itsensä tilanteista aivan niin kuin kuka tahansa ihminen.

Televisio-essee E Unibus Pluram (Yhdestä moninaisuus) käsittelee televisiota, sen ihmiskuvaa ja yhdysvaltailaista modernia fiktiota ja myös sen antamaa kuvaa todellisuudesta. Essee ei missään nimessä ole sitä yksiuloitteisuutta, josta Herbert Marcuse puhui amerikkalaisten muotokuvassaan Yksiuloitteinen ihminen. Marcuse tosin oli kotoisin Saksasta, joten hänen lähtökohtansa on eurooppalaisuus. Sen lisäksi Wallace on suhteellisen nuori.

Muutama vuosi sitten luin uudestaan Henry Millerin opuksen Ilmastoitu painajainen. Se julkaistiin silloin toisen kerran sitten 1960-luvun. Nyt tuntuu siltä että 1940-50-lukujen Miller on tarkkasilmäinen ja pätevä oman maansa näkijä, varsinkin kun hän on tullut pitkältä matkaltaan Euroopasta. Kirja kertoo muun muassa matkasta Amerikkaan, pitkin ja poikin. Miller tulee ajatelleeksi melkein kaikkea:

Olin Detroitissa muutama yö sitten. Näin Mannerheim-linjan elokuvissa. Näin kuinka venäläiset tekivät siitä silppua Opin läksyn. Opitteko te? Kertokaa mitä sellaista ihminen voi rakentaa itsensä puolustamiseksi, mitä toiset ihmiset eivät voi tuhota? Mitä me yritämme puolustaa? Vain sellaista mikä on vanhaa, hyödytöntä, kuollutta, mahdotonta puolustaa. Jokainen suoja on yllytys hyökkäykseen. Miksi emme antautuisi? Miksi emme antaisi – antaisi kaikkea? Se on niin kirotun käytännöllistä, niin läpikotaisin tehokasta ja aseistariisuvaa. Täällä me olemme, me Yhdysvaltojen kansalaiset: kuvittelemme olevamme maailman mahtavin kansa. Meillä on kaikkea – kaikkea mitä vaaditaan ihmisten onnellisuuteen. Meillä on maata, vettä, taivasta ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Meistä voisi tulla suuri, loistava esimerkki maailmalle; me voisimme säteillä rauhaa, iloa, voimaa, hyväntahtoisuutta. Mutta ympärillämme on aaveita, aaveita joihin emme tunnu voivan kajota. Emme ole onnellisia, emme tyytyväisiä, emme säteileviä, emme pelottomia.

Miller on tuota ajatellessaan matkalla lentokoneessa jossakin mantereen yläpuolella. Jos hän on juuri nähnyt elokuvateatterin uutisissa jutun Suomen Mannerheim-linjasta, niin kyse on vuodesta 1940 tai 1941. En tunne sotahistoriaa, joten en tarkkaan tiedä missä vaiheissa puolustuslinjat rakennettiin. Miller itse pakeni Amerikkaan, kun vanha manner tuli hulluksi jälleen kerran ja aloitti jo järjestyksessä toisen maailmansodan.

Tuskin Millerillä oli erityistietoja Suomesta tai Neuvostoliitosta, jotka olisivat auttaneet asettamaan sotahistorian palasen paikalleen. Mutta on tietenkin kiinnostavaa, että Mannerheim sattuu löytymään amerikkalaisen kirjailijan opuksesta samaan aikaan kun se historia tapahtuu toisaalla maapallolla.



Siitä lähtien historia on jatkuvasti nähdäkseni lyhentynyt. Etäisyydet ovat supistuneet. Wallace elää jo aivan erilaisessa maailmassa. Jollain tavalla Wallacen maailma on murtunut. Siinä on enää hyvin vähän mitään toivoa.

Erityissuhde, jonka Wallace löytää amerikkalaisten itseymmärryksestä, on heidän suhteensa televisioon. Hän määrittelee aivan aluksi, että amerikkalaiset eivät istu sitä kuutta tuntiaan sohvalla tuijottaen televisiota opiskelemassa millaista elämää muualla eletään. Amerikkalainen katsoo televisiota kuin peiliä. Hän ajattelee olevansa niin
kuin television hahmot.



Niinpä Wallace alkaa miettiä ironiaa. Hän ottaa vertauksen juhlista, jossa pöytäseura onnistuu olemaan typerryttävän fiksua ja osaa ironisoida mitä tahansa ilmiötä suoraa päätä. Wallace tuntee jäävänsä jyrätyksi. Siinä oli tuo alun sitaatti lyhyesti. Minulla ei juuri ole kokemuksia amerikkalaisista juhlista, joten en ole varma millaista ironisointia niissä harrastetaan.

Sitten hän kääntää katseensa joihinkin tahoihin jotka osaavat sen ironisoinnin. Esimerkkejä tästä on paljon. Niitä on oikeasti todella hämmentävän paljon ja ne tulevat kaikki siitä samasta maasta joka tuottaa sen itseään katsovan valtavan yleisömassan. Ilta illan jälkeen se istuu sen kuusi tuntiaan (kun ei jaksa työpäivän jälkeen tehdä muuta) katsomassa televisiota. Siis katsomassa omaa kuvaansa.

Siinä peiliin tuijottamisessa ei ole kyse narsistisesta vammasta, vaan jostain kummallisesta feedback-järjestelmästä, joka päätyy pitämään valtaosan ihmisistä kuitenkin suhteellisen rauhallisena ja järjissään. Kun luin tuota television orjien analyysia, jäin vain ihmettelemään että on kummallista että siellä ei joka sekunti tapeta ihmisiä. Niiden ei välttämättä tarvitse olla poliiseja, jolla on rasistinen maailmannäkemys, ne voivat olla aivan tavallisia ihmisiä, jotka jotenkin ovat oppineet pelkäämään aivan kaikkea mikä liikkuu siellä ulkona. Asehullussa maassa on paljon paranoiaa.


Sitten jään miettimään Suomea ja suomalaisia. Tuskin Suomikaan on erityisen itsenäisten yksilö-ihmisten yhteiskunta, vaan varmasti sekin uskoo joihinkin kuviin. Mutta en ole varma siitä onko peili esimerkiksi televisio. Mutta en tiedä, mikä se olisi. Ehkä ihmiset sentään keskimäärin vielä ovat aika tavalla tekemisissä toistensa kanssa? Mutta ovatko? Lukevatko he esimerkiksi perheensä ja lähiympäristönsä kuvaa kuin itseään?

Täälläkin on jo kauan puhuttu vieraantumisesta.



26.4.15

Tuntemattomia alueita


Tuli juuri uusi Kaltio, Oulussa ilmestyvä kulttuurilehti. Pidän siitä sen vuoksi että se on niin perinpohjin monikulttuurinen lehti. Sitten siinä on tuo pohjoinen ulottuvuus, jota en tunne.

Nyt luen Pasi Pikkupeuran pitempää juttua Valkea täplä, joka kertoo Kuolan niemimaan saamelaisista ja heidän häviämisestään. Stalin on alun perin ollut asialla tietenkin. Sitä on vaikea olla ajattelematta. En pidä siitä että saamelaiset jäävät sivulauseeksi ja vain sen vuoksi että heitä on niin vähän. Kansanedustajat eivät antaneet kunnollista selitystä siihen, miksi yhden kansan oikeuksia ei vieläkään voitu panna toimeen. Saamelaiset ovat siis kansa joka asuu muun muassa Suomen alueella.

Olin viime viikonlopulla reissussa, pari päivää Tampereella. Entisestä opiskelukaupungista alkaa tulla eksoottinen. Olin yötä Pispalan takana, näin paikkoja joissa en ole käynyt vuosikymmeniin. Kuulin uutisen että Hämeenkadusta tulisi kävelykatu. Jos niin käy, niin tamperelaiset saavat olla onnellisia, heidän ei tarvitse aivan yhtä paljon kärsiä kevätpölystä kuin meidän täytyy. Täällä kun autoilla on melkein ihmisoikeudet.

Muistin yhden varhaisen aamun kaukaisena kevätpäivänä kun kävelin alas Pispalasta tyhjää katua. Olin ollut yökylässä ystävän luona hellahuoneessa, vaikka olisi yhtä hyvin voinut olla Amurissa tai Tammelassa. Kun lähdin tulemaan harjua alas edelleni lähti juoksemaan jostakin ilmestynyt rusakko, joka juoksi siksakkia edelleni melkein Mustalahden satamalle asti. Sitten se ilmeisesti sai vainun syötävästä ruohosta, koska paineli pensaisiin siitä.

Omituinen yöllinen kohtaaminen ei tietenkään ollut sattuma vaan välttämättömyys. Tampere oli ensimmäinen isompi kaupunki jossa olen asunut, ja rusakon tapaaminen oli sykähdyttävä asia. Maalla isoäidin luona rusakoista olisin puhunut vain tulppaaninsipuleiden tuhoajina. Siinäkin oli erilaista ilmaa. Serkku väitti että sipulit söi mäyrä.

Joka tapauksessa elämää Suomessa on kaupungeissakin. Politiikkaa on tullut sekä radiosta että televisiosta viikon verran. Ennen vaaleja eduskunta päätti olla allekirjoittamatta edelleenkään saamelaisten oikeuksia maahan, kieleen ja kulttuuriin – mutta kun YK:n alkuperäisväestön määritelmien mukaan sillä väestöllä on oltava oikeus omaan maahan, niin päätöstä ei voida tehdä. Kun alkuperäiskansojen oikeuksien ratifioinnissa pitää hyväksyä koko määritelmä.

Pikkupeuran pitkässä artikkelissa kerrotaan että Suomen Talvisodan jälkeen propagoitiin Kuolan liittämisestä Suomeen. Professori Jalmari Jaakkola näkyy olleen asialla jo 1941. Artikkelista selviää että ihmiset ja elinkeinot ovat mennyttä. Tätä lukiessa tuntuu käsittämättömältä että venäläisten hävitystyö on ollut niin täydellinen.


Kun tässä asun Unescon maailmanperintöalueen laidalla, niin omituisin tieto on se, että Kuolan saamelaisalueelle on perustettu Unescon suojelema luonnonpuisto. Täältä olisi Kuolan saamelaisten maille pitkä matka, kulttuurisesti se on todennäköisesti liian pitkä. Eikä sinne olisi asiaa muutenkaan, kun ei osaa venäjää, ei osaisi kulkea. En tiedä mitä tätä juttua lukiessa voisi sanoa. Olisiko saamelaisväestö ollut onnellisempi Suomen valtion alaisuudessa?

On minulla muutakin aktuaalista surtavaa. Viron kalasääskipesät ovat taas netissä nähtävillä, täällä ja myös maan toisella reunalla, ja sitä myötä olen aloittanut uudestaan sen pohtimisen, miksi sääksien pitää muuttaa ja aivan yksin, kun siitä seuraa ongelmia. Kun linnut ovat hädissään, hätä tarttuu helposti ihmiseenkin.

Sääkset niin kuin ihmisetkin elävät mielellään saman kumppanin kanssa, mutta ne eroavat talvehtimismatkoillaan eikä ole takuuta siitä, pääsevätkö kumppanitkin takaisin. Aivan niin kuin evoluutio olisi loppunut kesken näiden hienojen lintujen kanssa. Ne näyttävät egyptiläisten hautamaalausten Horus-jumalalinnuilta. Jokainen sääksi, jota olen tarkkaillut on ollut erilainen persoonallisuus. Niillä on selvästi omat luonteensa. Mutta sillä ei taida olla mitään tekemistä evoluution kanssa, koska meissä kaikissa on variaatioita.

On kai sentään mahdotonta, että sääksillä olisi kulttuurievoluutiota? Eihän se toimi edes ihmisten suhteen. Muuten säälimätön terrori pieniä eläjiä kohtaan olisi loppunut jo aikaa sitten. Miksi maailman saamelaisilla ei vieläkään ole omaa valtiota ja määräysvaltaa omiin asioihinsa?



Kevät etenee. Ei taida auttaa kuin toivoa kaiken kuitenkin muuttuvan paremmaksi. Sääksistä joku pari aina onnistuu kasvattamaan muutaman poikasen. Ihmisille soisi omia pesiään samalla lailla, että voivat olla rauhassa keskenään ihmisiä. Kuolasta etelään Karjalassa on vielä kielipesiä, joissa ihmiset voivat oppia karjalaa. Suurin osa pesissä käyvistä on lapsia. Olisi hyvä niille ihmisille, ja meille myös, että Kalevalan kielestä jotain säilyisi. Siellä on alue jonka nimi on Kalevalan piiri.

Ei säilyttämisessä ole kyse nostalgiasta vaan siitä, että ilman juuri sellaista konservatiivisuutta olisi paljon vaikeampi muistaa. Omat juuret ovat tärkeitä ja lähisuvulle tietenkin yhtä lailla. Lähisuku vaikuttaa meihinkin.


17.4.15

Aavaa preeriaa


Kirjan kannessa on kuva postilaatikkoriveistä, amerikkalaisista. Kirja on kovasti käytetty, ennen kuin se päätyi minulle, kansi on joskus päällystetty kirjamuovilla, nyt se on jo ruvennut halkeilemaan. Kirja on poistettu Helsingin kaupunginkirjastosta.

En muista mistä olen kirjan napannut. Se ei tullut krääsäkaupasta, koska silloin siinä olisi hinta. Ehkä se on ollut kirjaston vaihtokirjahyllyssä? En muista. Nyt kun katson Helsingin leimaa, niin eipäs siinä luekaan että poistettu. Ehkä joku on pihistänyt kirjan Helsingin kaupunginkirjastosta? Jos on niin, niin henkilö on todella alhainen rikollinen, rotta ihmisekseen! Kirjastot on tarkoitettu meille kaikille, eikä vain muutaman kirjahyllyn täytteeksi. Kirja on kohta irtolehtipainos, selän liima on ruvennut hilseilemään ja sivuja on käännettävä hyvin varovasti.

Takakannessa lukee:
The richness of America is portrayed with memorable effect in this remarkable first novel – Faulkner springs to mind. Postcards is written from the heat and – for its raspy dialogue, laconic humour and beautiful description of the natural world – deserves to be widely read.
Independent on Sunday (Independent on englantilainen sanomalehti, muutenkin sen tietää, koska ameriikkalaiset kirjoittavat että humor.)

Tottakai rupesin lukemaan kirjaa innostuneesti. Se on E. Annie Proulx'n ensimmäinen romaani, nimeltään Postcards. Yhdessä etusivun postilaatikossa on silmä. Ja siitä oikealla on toinen silmä. Silmät katsovat oikealle. Ne ovat naisen silmät, tai ainakin ne on maskeerattu vahvasti, silmäripset ovat pitkät ja paksut. Aivan niin kuin Janis Joplin valitti kyvyttömyyttään varustautua with cardboard eyelashes eli pahviripsillä, tällä naisella on silmissä tekoripset tai sitten hän on mutantti.

Näytin kantta miehelle, joka on meistä se visuaalisesti pätevä ja lahjakas. Pyysin häntä katsomaan oliko kirjassa kuva-arvoitus. Hän sanoi että halutessaan sen ehkä voi nähdä niin. Mutta näin meidän perheessä näkemisen laita on usein. Visuaalisesti lahjakas ei näe samoja asioita kuin minä. Minulla on ehkä liian voimakas mielikuvitus.

Eräs nainen kyllä tavataan ensimmäisellä sivulla. En kerro miten, ihmisten on luettava se itse. Mutta en voi taata, että kirja on suomennettu. Kieli ei ole ongelma mikäli ihminen on istunut sentään läsnä englannintunneilla koulussa, se on selvää ja yksinkertaista. Sen sijaan kirjan rakenne on jännä ja vaatii että lukija pitää mielessään kirjan käänteet eikä varsinkaan ala harppoa kappaleita tai lukuja yli.

Jokaisen luvun alussa on postikortti, joka on kirjoitettu useimmiten käsin. Postikortteja lähetetään sinne ja tänne, mutta tarinan keskuspaikka on Cream Hill, Vermont, jossa on maatalo. Maatalossa asuvat äiti, isä ja kolme lasta. Sukunimi on Blood ja jossain määrin läpi kirjan on kyse verisiteistä. Kaikki lapset muuttavat pois. Toisen maailmansodan jälkeen pienet maatilat Amerikassa muuttuivat kannattamattomiksi.

Olen nähnyt hylätyn maatalon Kaskadi-vuorten juurikukkuloilla, pienessä laaksossa, kirkkaan ja puhtaan joen varrella. Se näytti suomalaiselta maatalolta, taloa ympäröi hedelmätarha. Selitin autossa oleville ihmisille, että perhe oli ollut onnellinen ja tullut toimeen hyvin, kunnes valtavat hedelmätarhat, semmoiset teolliset tarhat, alkoivat painaa hintoja alas. Ja jos se perhe oli vielä ollut suomalainen ja ollut onnellinen siitä, että pääsisi hedelmätarhuriksi! Porukka kohautteli hartioitaan.

Se on tavallinen tarina. Se on tavallinen täällä myös. Amerikkalaiset ystäväni kulkivat talon pihalla ja arvioivat että maatalo on jäänyt tyhjäksi suuren laman aikaan. Minun oloni oli surullinen ja nuhruinen koko lopun matkan ajan.

Esimerkki kirjan käsinkirjoitetusta kortista:

August 1, 1945
Dear Mernelle. Bet you are surprised you know someone in California! We just moved here yesterday. My father is working in shipyards. My room is the fold-up couch in the living room. I have to keep my postcards under the couch. We couldn't take our cat Curly. He was too mad to ride in the car. My father said if we sent Curly to Japan the war would be over in three dats. My mother is trying to get a job in the shipyard too. Oh well, a new school tomorrow.

Your adventurous penpal, Juniata

Entiset koulutoverit pitävät yhteyttä postikortein. Kortin kielessä ei ole juuri virheitä, ehkä tytöt kirjoittavat toisilleen myös kirjeitä. Mernelle Blood on Cream Hillin farmilla asuvista nuorin. Ilmoitetaan suunnilleen aika milloin eletään. Postikortit eivät välttämättä ole yhdellä suoralla aikajanalla, mutta asettavat kirjan luvut raameihin. Tässä viitataan sota-ajan hyviin työsuhteisiin ja siihen että ihmiset olivat liikekannalla.

Kissaihmisen sydäntä kouraisi että Curly-kissa jouduttiin jättämään entisille kotitanhuville. Ja kun on elokuun alku, niin sotaa on jäljellä enää vähän, ensimmäinen atomipommi putoaa pian. Kissa jäi heitteille turhaan.


Etukannen postilaatikoiden takana leviää maisema, joka näyttää Coloradolta tai Utah'ilta: hiekkaa, pensaita, kauempana vuoret. Voisi hyvin olla Kalliovuorten seinä, tuollaisen joka tapauksessa näin parin päivän ajan kun Greyhound-bussi läheni sitä. Solassa oli lunta. Vermont ei kyllä ole maisemaltaan pensasaavikkoa, vaan vihreä Uuden Englannin osavaltio, joka näyttää lähinnä Suomelta, ellei ota huomioon vaaroja ja tuntureita vähän korkeampia vuoria.

Postikorttikirjassa ollaan tietenkin matkalla koko ajan. Takakansi väittää että kirja on kertomus Loyal Bloodin elämästä, mutta kyllä siinä kerrotaan koko perheestä, maitotilafarmista, sukulaisista ja ystävistä. Proulx tuntee oikeudekseen pysähtyä myös miettimään vähän oudompiakin asioita välillä.

Etukannen sisäpuolella on kuva kirjailijasta, lippalakkipäinen flikka nojaa puukeppiin, joka saattaa olla vaellussauva. Pyöreät lasit, hymynhäive, hän on tuntenut valokuvaajan, koska asento on rento. Vastapäätä kerrotaan mitä NYT, Chicago Tribune, San Francisco Chronicle, LA Times, Boston Globe ja Washington Times on kertonut kirjasta. Kirja on ilmeisesti ollut läpimurto. Kun kirjailijan nimen etsii netistä, huomaa Wikipediasta että flikka on kuvassa yli 50-vuotias!


Tämä painos on siis Flamingo-sarjan, joka on osa HarperCollins-kustantamoa, englantilainen. E. Annie Proulxin copyright on vuodelta 1992. Ennen esikoisteosta hän on toiminut muun muassa toimittajana. Siksi tuntuu hyvältä, että hän sai pitkähköstä novellista nimeltä Brokeback Mountain O Henry-palkinnon.

Nyt kirjaa lukiessa tuli heti mieleen viime vuonna kuolleen Elmore Leonardin tapa kirjoittaa amerikkalaisia tarinoita. Ehkä eniten sillä tavoin, että kumpikin kirjailija ketjuttaa ihmisiä: voi olla että tuo ihminen on syntynyt Vermontissa, mutta hän tuntee Rapid Cityn kuin omat taskunsa ja on kiertänyt tasanko-osavaltioita ristiin ja rastiin ollessaan töissä silloin tällöin kaivoksissa ja pitäessään lähinnä silmällä mahdollisia dinosaurusten luurankoja (niistä sai ehkä rahaa). Oli kyse kirjan Jewell ja Mink Bloodin pojasta Loyallista.

Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla kyse intiaanista, joka seisoi hänen vieressään kun tornado tuli ja pyyhkäisi kummankin mennessään. Edes intiaani ei käsittänyt mustanpuhuvien pilvien varoitusta. Intiaanista jää jäljelle muistivihko, josta on otteita painettuna siellä täällä kirjassa.

Tornadoita Ameriikassa on oikeastikin. Varsinkin pitkin aavaa preeriaa.


6.4.15

Pääsiäisiä


Erikoiskananmunia ei kyllä ole ennen ollut, ei edes valkoisia. Isoäidin luona minä sain käydä hakemassa pääsiäismuniksi kananmunat kanalasta. Se piti tehdä jo lauantaina, koska hellassa oli yleensä tuli vain aamupäivän, enkä minä välttämättä herännyt lypsylle. Syynä ei ollut laiskuus vaan se, että oli pimeä ja nukutti isoäidin talossa, koska olin syönyt pitkästä aikaa. Kotona syöminen oli vaikeaa.

Kanat eikä edes kukko häiriintyneet siitä että menin ronkkimaan niiden pesiä. Sitä paitsi usein oli ulkona jo ruohoa navetan seinustalla ja kanat yleensä kyllä tahtoivat silloin olla ulkona. Tulin olleeksi siinä niiden ulkoilualueen ympärillä, koska minun oli vahdittava myös ilmahyökkäystä eli kanahaukkojen varalta piti valmistautua huutamaan ja heiluttamaan käsiä lujaa, että haukka säikähtäisi. Äiti oli ollut vahtimassa ilmahyökkäyksiä sodan aikana asemalla.

En koskaan nähnyt kanahaukkaa itse teossa, mutta isoäiti sanoi meidän koiran yleensä kyllä haukkuvan haukan pois. Olen nähnyt sittemmin yhden isännän ampuman kanahaukan koivet ja olen sitä mieltä että koira olisi kyllä hävinnyt jos semmoinen otus olisi päättänyt viedä sen. Ne supussa olevat kanahaukan varpaat ja kynnet olivat valtavat. Se olisi kyllä semmoisen 6-vuotiaan pikkutytönkin vienyt aivan taatusti.

Isoäidin äiti asui äidin serkkujen luona naapuritalossa ja saatoin mennä kanalan vartioinnista käymään hänen luonaan juomassa hopeateetä. Ei minulla ollut määräyksiä eikä kieltoja. Yleensä kuljeskelin metsässä ja kydöllä koiran kanssa. Reen jalasten jälkiä oli tarpeeksi että niitä myöten pääsi vaikka minne. Hauskinta oli päästä kydöllä olevaan latoon hakemaan heiniä. Sain keikkua suitset kädessä ja katsoa peltotietä korkealta.

Kuva: Ida Ackley


Jos oli jäätä tiellä, otin potkurin ja menin kauas melkein ison tien varteen tervehtimään ystävääni Annaa. Isoäiti pelkäsi autoja mutta jääkelillä oli aika varmaa, ettei autoja kulkenut kylätiellä ollenkaan. Korpit kulkivat puusta puuhun sitä mukaa kun menin, jos ne sattuivat olemaan ison ladon luona pitämässä kokousta. Kerran tuli kauempaa kylältä joku nuori isäntä potkukelkalla ja pysähtyi isoäidin luo kertomaan, että korpit seurasivat sitä teidän flikkaa.

Kuulin isoäidin sitten sanovan siitä ja se vannotti että ei saa mennä kylään jos korpit pitävät kokousta. Siitä seuraisi huono onni.

Kuva: Ida Ackley

Täti oli taittanut pajunkissapajuista ympyrän navetan ovelle. Siinä oli ympyrän keskellä pajuista taiteltu risti. Täti sanoi että eivät katso noidat pahalla silmällä. Noitien olisi pitänyt mennä pois sen jälkeen kun lauantaina oli valkiat järven jäällä, mutta ehkä tuli ei ulettunut kaikkiin noitiin.

Yritin pitää silmiä auki perjantaista sunnuntaihin, että olisin nähnyt noitia, mutta ne osasivat varmaan liikkua silloin kun nukuin. Parhaiten niitä olisi nähnyt kun oltiin lauantaina saunassa, mutta vaikka näin vilahduksia ja liikettä, niin mitään selvää siitä ei tullut.

Pääsiäissunnuntaina sain avata äidin pöytälaatikon. Se oli pitkä tuvan pöytä, siinä syötiin perunoita ja juustoa ja isoäidin tekemää leipää ja juotiin maitoa ja hopeateetä. Joskus tuli vieraita, jotka vietiin kamariin. Isoäidin luona oli paksut ovet eikä niiden läpi kuullut mitä ne sanoivat. Niillä vierailla oli paremmat vaatteet, joskus oikein turkki päällä.

Äidin pöytälaatikko oli yksi kolmesta laatikosta, jotka olivat pöydän alla. Siellä oli äidin mustekynä ja kaksi tai kolme kosmoskynää ja pieni korvaton kuppi vettä varten. Kosmoskynällä saattoi maalata niin että kastoi sen vaaleanpunaisen tai kretuliinin pään vesikuppiin ja sitten räiskytti vähän vettä sormella perään.

Väri oli sama kuin illansuussa taivaan juurella järven toisessa päässä. Kosmoskynällä oli helppo maalata pilviä. Kananmuna oli liian keltainen ja ruskea ja liian sileä, maalaaminen oli vaikeaa. Vesi valui aina väärään kohtaan ja pöydälle, vaikka siinä oli kuinka edellisviikkoinen Ilkka-lehti levällään.

Valokuva: Ida Ackley

Pääsiäiskokko tai valakiat oli jo siihen aikaan kun järven takuinen metsä vielä loimusi niiden pilvien keskellä. Mutta pimeä tuli nopeasti. Koko kylä oli siellä. Vanhemmat tytöt ja pojat loikkivat sen kokon päältä sitten kun se alkoi olla matalammalla. Katselin niitä vanhempia lapsia ja mietin oliko joku niistä noita, mutta ei niistä mitään näkynyt.

Kukaan ei kertonut minulle miltä noidat näyttävät. Siitä todennäköisesti johtuu se, etten ikinä saanut yhtään niitä kiinni vaikka olin kaikkina pääsiäisinä isoäidin luona niin kauan kuin se eli. Tai ainakin melkein.

Jollakin lailla noitiin liittyi kissa myös, se kissa olisi lentämässä sillä samalla luudalla. Kerran navetan kissi oli valtava iso musta kissi ja naapurin isäntä sanoi että se on luutakissi. Se ei voinut olla totta, koska navetan ovella oli se merkki. Mutta se isäntä ei tainnut tietää sitä pajukonstia.

Kuva: Ilmari Ackley

Tänä pääsiäisenä vuosia isoäidin kuoleman jälkeen olen miettinyt talvisia päiviä isoäidin luona. Täällä ei juuri ole ollut talvea, se ehkä pistäytyi, ei sen enempää. Aurinko paistaa kuin olisi kevät, välillä sataa. Ei tarvitse pitää jalassa isoäidin kutomia harmaita villasukkia. Kyllä minulla sellaiset on komerossa edelleen.

Olen lukenut myös tarinoita vierailta mailta. Tässä on yksi, kirjoja pitää lukea menneiltä ajoilta että tietäisi mitä on nyt.




3.4.15

Valoa




VALO VIRTAA SISÄÄN

Ikkunan takana kevään pitkä eläin
auringonvalon läpikuultava lohikäärme
virtaa ohi kuin loputon
lähiöjuna – emme ehtineet nähdä päätä.

Rantahuvilat siirtyvät sivusuuntaan,
ne ovat ylväitä kuin ravut.
Patsaat vilkkuvat auringossa.

Avaruuden raivoisa tulimyrsky
muuntuu maahan hyväilyksi.
Lähtölaskenta on alkanut.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000
Suom. Caj Westerberg, Tammi 2001