Vasten lumimyrskyä

Keskipäivällä kuuntelen uutiset. Ei siellä sitten säätiedotuksesta puhuttu juuri puhjenneesta lumimyrskystä.

Kun kävelin äidin ja lapsen rinnalla, lapsi pulkassa, ja minulla kävelysauvat, että pysyisin pystyssä eikä raaka ilma repisi polvea, lonkkaa, niskaa, kylkiluita, niin suojatien kohdassa oli pysähtyminen.

Sataman suunnasta tuli solkenaan autoja. Ehkä sieltä on tullut laiva, en minä tunne meriliikennettä, olen maakrapu. Ne autot eivät tienneet, mikä on suojatien merkki. Minun oli lopulta nostettava sauvat eteen, että liikenne pysähtyisi.

Autojen pysähtyminen viittaa siihen, että autot oikeasti tiesivät mikä on suojatie. Kukaan ei soittanut torvea eikä näyttänyt kansainvälisiä käsimerkkejä. Kiirus niillä kyllä oli. Kun seisoin vielä puolittain ajotiellä (ja minulla roikkui heijasti alhaalla repussa), yksi iso maastoauto ajoi takaani pitkiä takinhelmoja lipoen, mutta oli mentävä eteenpäin, koska äiti ja lapsi olivat joutuneet pysähtymään taas. Toisella kaistalla oli autoja niin kauas kuin näki ja ne olivat ilmeisesti menossa laivalle.

Olen kertonut kaupungin asemakaavaihmisille, että kaupunki on epäviihtyisä, koska se antaa kaikille autoille, myös isoille rekoille, oikeuden ajaa kaupungin läpi satamaan. Koko matkalta siinä asuu ihmisiä, niin kuin äitejä ja pieniä lapsia.

Jouduin ajamaan itse autoa työn vuoksi vuosikaudet. Taisi sitä kertyä yli 15 vuotta, en muista enää. En pitänyt yhdestäkään ajokilometristä. Minusta autojen ajaminen pitää antaa ammattilaisten hoidettavaksi. Ainakaan minä en luottanut itseeni saati vastaantulijoihin tippaakaan.

Yksityisautoilu pitää kieltää ja kuluneet tiet on annettava halvalla polttoaineella (mikä vika oli häkäpöntöissä, minä vain kysyn?) linja-autojen, traktoreiden ja taksien käytettäväksi.

Silloin liikenteeseen mahtuvat äidit ja lapset eikä heidän tarvitse aina pelätä kuolemaa. En väitä että sitä tarvitsisi kenenkään erityisesti pelätä, mutta kun ovat vielä niin nuoria. Käy sääliksi. Pulkassa istuva lapsi sai kaikki myrkyt keuhkoihinsa ja sitä tietä koko kroppaansa ja mitä tapahtuu silloin kasvamiselle?

Olen kuullut jatkuvasti, oikeasti kyllästymiseen asti, herra insinöörien nauravan ja sanovan että vanharouva ei taida oikein ymmärtää nykyaikaa. Kun ilmoitan että tässä maassa on demokratia ja sen on perustuttava tasa-arvolle, joka nyt ei vallitse, vaan äidit ja lapset ovat kuolemanvaarassa, herra virkamies lopettaa hymyilyn ja sanoo ankarasti: eipäs nyt liioitella.

En suosittele tähän kaupunkiin muuttamista kellekään. Tämä on tunkkainen ja vaarallinen. Virkamies väitti että hän ei tiennyt mikä on saasteindeksi. Tuttu arkkitehti kertoi sitten että kaupunki on per asukas eniten autoistunut paikka Suomessa. Saastekäyrät ovat ehkä salaista tietoa.

Arkkitehdin kanssa puhuin muutama vuosi sitten. Sen jälkeen on rakennettu jo toinen kaupungin läpi kulkeva valtaväylä. Täällä hallitsevat dinosaurukset.

Menneisyyden olioilla on aika vähän mitään tekemistä sen kanssa, miten ihmiset saadaan voimaan hyvin. Ne oliot vain kohauttavat olkapäitään, kun niille sanoo että terveyskeskuksetkin on jo ajettu alas, eikä yksityissektorikaan saa enää lääkäreitä.

Lääkärithän ovat rikkaita ihmisiä. He pitävät huolta siitä, että saavat valita parhaan mahdollisen paikan jossa tehdä työtä ja asua. Tämä kaupunki ei heille kelpaa.

Lääkäreitä ei juuri enää olekaan, mutta pystyn edelleen kävelemään. Käveleminen on hyvä asia, koska kävellessä aivot tekevät työtä aivan omia aikojaan, tuulettuvat, tulee paljon hyviä unia.

Paikat vaikuttavat meihin. Ihminen tarvitsee asumaansa paikkaan paikan hengen. Hän on mieluusti sitä itse rakentamassa, jos hänen annetaan. Rumuutta vastaan vain ei näytä pääsevän pakoon. Eihän tämä ole ainut ruma kaupunki.

Runoilija puhuu kävelemisestä:

Tuhatjalkainen, miten kävelet?

Kuinka selittäisin, se on monimutkaista.

Katso, olen menossa,

siirrän jalkaa.

On tavoite, ohjelma,

viestinnän piiri ja säätö,

automaattinen servojärjestelmä.

Nostan ja lasken.

(Väinö Kirstinä: Elämä ilman sijaista. Tammi 1977)

Totentanz ja sen sukulaisilmiö

Elokuvasta muistan parhaiten sen vaiheen kun valot sammuivat. Talon rouva oli juuri silloin printtaamassa uutiskirjettä, joka oli otsikoitu Totentanz. Suomeksi kuolintanssi. Siinä oli kyse siitä, että maan ja Melancholia-planeetan radat tangeerasivat toisiaan. Miltei yhtä suurina ne tulisivat törmäämään toisiinsa.

Eksoplaneetassa ei ollut ilmeisesti elämää. Ja jos olisikin ollut, se tuhoutui jo.

Elokuvan alussa on hieno kohtaus, kun sisarukset viettävät toisen häitä. Siinä on eräänlainen uni- tai tulevaisuusjakso, jossa morsiamen huntu takertuu suon kasveihin, aivan kuin ne vetäisivät morsianta suon silmään. Toisaalla juoksee toinen sisko pitäen sylissään isoa poikaa, ehkä noin 10 vuoden ikäistä, sylissään. Joka askeleella äiti uppoaa syvälle maahan.

Maa on pehmennyt. Suo kuohuu.

Näin Lars von Trierin elokuvan Melancholia viime kesänä oikein elokuvakankaalta. Se on täälläpäin harvinaista herkkua, nähdä jotain kiinnostavaa kaupallisella kankaalla. Epäkaupallisia kankaita ei juuri ole.

En saanut unta viime yönä. Silloin kannattaa yleensä lopettaa yrittäminen ja ruveta lukemaan. Kompastuin kirjahyllystä pudonneeseen kirjaan, mikä oli omituista kyllä tiedekirjahyllyn edessä: Muumipeikko ja pyrstötähti. Olin erittäin ilahtunut löydöstäni, koska sen avulla saisin unen jossa ei olisi painajaisia.

Kirja on kustannettu jo vuonna 1946, tämä painos oli vuodelta 1981. On mahdollista että se on poikani kirja, mutta en muista lukeneeni tätä hänelle. En siis yhtään tiedä miten se yhtäkkiä makasi lattialla.

Aivan heti huomasin että Tove Jansson on piirtänyt muumit aivan eri tavalla kuin sitten myöhemmin, kun hän oli jo kamalan kuuluisa ja kirjoja myytiin ja käännettiin kaikille kielille. Muumipeikon kuono on enemmän U:n muotoinen, sen lisäksi piirroksissa tuntuu olevan enemmän pikkuisen salassa olevia yksityiskohtia. Taivaalla lentävä otus sivulla 5 ei ole lintu vaan sudenkorento.

Piirrokset eivät ole söpöjä vaan ekspressiivisiä ja selvästi oman lisänsä tarinaan antavia osia. Eivät Hesarin nyt julkaisemat stripitkään huonoja ole, mutta kyllä niissä on yksinkertaisuutta verrattuna kirjaan.

Sinä aamuna Muumipeikon isä oli saanut valmiiksi sillan, ja muumipeikko katsoo rauhallisena, pienet korvat toisiaan päin käpertyneinä alas joelle, johon syntyy pyörteitä. Toisella puolen on postilaatikko ja sen yläpuolella viitta ilmeisesti siniseen taloon.

Nipsu tuo uutisen uudesta tiestä ja kaverukset lähtevät ensimmäiselle seikkailulle. Kirjan mittaan tulin ajatelleeksi että seikkailut, tarina kokonaisuudessaan on jossain määrin sukua Sormusten herralle. On täysin mahdollista että Jansson on tutustunut anglosaksiseen mytologiaan. Hän on hyvin saattanut tietää sellaisenkin seikan, että nykyisessä Schleswig-Holsteinin provinssissa asuivat vielä 600-luvulla anglot ja saksonit. Eivät olleet vielä ylittäneet merta.

Jansson on miettinyt varmaan kauan meren ylittämistä. Perhe oli kaikki hänen lapsuuskesänsä meren rannalla. Siitä on lyhyt hyppäys sen ymmärtämiseen, että tyttö ja hänen perheensä kuuluivat germaaniseen kieliperheeseen ja oikeasti meri on ylitettävissä. Tämä on puhdasta spekulaatiota.

Joka tapauksessa: sivulla 134 oleva ympyriäinen liikkuva pallo on siis pyrstötähti. Muistaakseni pyrstötähden hienompi nimi on komeetta. Mutta planeetta se ei ole.

Nipsun ja Muumipeikon seikkailu johti toiseen ja lopulta siihen, että heidän piti päästä yksinäisten vuorten kaukoputkesta katsomaan pyrstötähteä. Jansson ei tässä kirjassa kuitenkaan päädy tuhokuviin, niin kuin päätyy elokuvassaan 64 vuotta myöhemmin Lars von Trier, sitä samaa germaanista heimoa.

Von Trierin tarina on aikuisten tarina. Siinä opetellaan sanomaan sana kuolema. Siinä kartanon ihmiset oppivat valmistautumaan siihen. Mutta Melancholia-planeetta on taatusti yhtä iso kuin on Janssonin kirjan komeetta ja olisi voinut tuhota muumilaakson ellei olisi hiuksenhienosti sivunnut maata.

Elokuva on jossain määrin vaivannut minua jo pitemmän aikaa. Ei siksi että sen antama dystooppinen kuva olisi ollut niin tavattoman erikoinen, vaan nimenomaan melankolian kuvauksena. Maailman tuhoutuminen on tavallaan sivuseikka, sehän nimittäin on tuhoutumassa. Tärkeämpää on ehkä näyttää miten ihmiset suhtautuvat siihen. Kyllä kaiken loppuminen saattaa masentaakin. Vaikka tietää ettei sille voi tehdä mitään.

Ehkä elokuvaa menee vielä jossain, minun ulottuvillani se ei kyllä ole. Lars von Trier sai paljon kotimaansa Robert-palkintoja, siis tanskalaisia, eilen, juuri tästä elokuvasta.

Janssonin kirjassa muumit ja muut otukset joutuvat kokemaan kaikenlaista ja hyvin todellisia ongelmia. Viime yönä joskus noin puoli kuuden aikaan tulin siihen tulokseen, että kirja on kuvaus puberteetista. Siinä on esikuvan, Nuuskamuikkusen, löytyminen ja ensimmäinen hento ihastuminen Niiskuneitiin.

Muumipeikko antaa viimeisessä kuvassa suurimman löytämänsä helmen äidilleen. Seikkailun ajan häntä myös rohkaisee ja kannustaa äidin rakkaus. Kirjassa ei kuitenkaan ole infantiilista Carl Larsson-söpöilyä, vaan hyvän ja avaramielisen perheen kuvausta. Kyllä siihen ärräpäitäkin mahtuu ja varmaan sitten Muumipapan puolelta, tämä on ainakin kuviteltavissa.

Ei ole niin yksinkertaista että n.k. lastenkirja olisi vähemmän merkittävä kuin aikuisten ”oikea” kuva maailmanlopusta, sitä paitsi useimmat aikuiset ovat täysiä pölvästejä. Sitä paitsi Melancholiassa poika on se joka ottaa sisaruksia kädestä kun planeetta tulee. Hän vaikuttaa miltei uteliaalta. Miltä tuntuu kuolla?

Olen oikeasti hämmästynyt löytäessäni sisaruustarinat. Tove Jansson ja Lars von Trier. Eikä von Trier ole yhtään aatelisempi kuin muumipeikko on urhoollinen. Äitiä ne varmaan ajattelevat kumpikin.

(Kuvat tästä saitista)

Muurahaispesä

Motto:

Pyöri, suuri pallo, tietoisuuksien muurahaispesä, maa,

pyöri, ruskonvalaisema, illanhämärtämä, päivän paahtama, öinen,

pyöri abstraktissa avaruudessa, tosi kehnosti valaistussa yössä,

pyöri…

(Fernando Pessoa (Alvaro de Campos): En minä aina ole sama. Valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa, Otavan Seitsentähdet 2001 )

Kylmällä tulee olluksi sisällä. Vain asialliset syyt kelpaavat ulosmennessä. Kävin teatterissa. Kävin teatterissa kotikaupungissani. Oli esitys keskellä päivää, Valkoinen kaupunki. Se on kirjoitettu Jorma Ojaharjun romaanin pohjalle, tosin käsiohjelmassa lukee että dramatisoinut Maria Kilpi. Vieraileva ohjaaja oli Atro Kahiluoto.

Olen lukenut kirjan 70-luvulla. Mielestäni se oli trilogia, mutta voi olla että sotken sen Väinö Linnan trilogiaan. Luin kirjan silloin kun en vielä asunut Vaasassa, enkä ollut myöskään tietoinen Jorma Ojaharjusta, vaikka taisin asua Helsingissä. Wikipedian mukaan Valkoinen kaupunki on trilogian ensimmäinen osa. Nykyisin ei juuri enää kirjoiteta trilogioita.

Täällä kyllä tervehdimme kirjailijan kanssa ja puhuimme muutaman kerran proosan tilanteesta. Hän opetti opistolla kirjoittajia ja ehkä jotain muutakin. Hän ei ollut millään lailla huojuvaa massaa, jollaiseksi häntä kuvattiin jossain 1970-luvun lehdessä. Tietysti ihmisillä on nuoruutensa.

Muistin kirjasta että se on työväenkuvaus, paikoin aika painajaismainenkin kuvaus joka alkaa sisällissodasta ja keskittyy Palosaareen. Sota kulki pitkin kaupunkia ja varsinkin rantoja. Kirjassa samoin kuin näytelmässä on kuvaus siitä, kuinka eläviä ihmisiä – punaisia – sullottiin jään alle. Ne tulivat rantaan keväällä.

Kuva mainostaulun alla: Jyrki Tervo. Lasi on likainen.

Kun esitys oli päivällä niin yleisönä oli tietysti paljon nuorisoa. Oli pakko miettiä minkä kuvan koululaiset saivat Vaasan menneisyydestä. Esityksessä oli paljon lauluja, mekastusta, huutoa, ryntäilyä eestaas, niin että punainen lanka katosi ainakin minulta moneen kertaan.

Kun esitys on tehty vuonna 2012 niin se ei saa olla haudanvakavaa muistelua, vaan viihdettä. En tiedä onko vuoden 1918 tapahtumia käsitelty valkoisessa kaupungissa, mutta sillä nimellä tämä kaupunki tunnetaan.

Minulle on historiasta jäänyt hämäräksi esimerkiksi se, että millä valtuutuksella Mannerheim lähti sotaan suomalaisia punaisia vastaan. Tynkä-senaattihan oli tietenkin Vaasassa ja Vaasaan tulivat myös jääkärit jotka muodostivat valkoisen armeijan pääosan.

Isoisäni oli kuullut Mannerheimin puhuvan Seinäjoen asemalla. Viesti oli ollut se, että venäläinen sotaväki on riisuttava aseista. Kuitenkin koulun historiantunnilla sanottiin että venäläisiä löytyi riisuttavaksi vain Laihialta ja sotilaat antautuivat heti. Ilmeisesti heidät jopa päästettiin takaisin kotimaahansa.

Kouluaikanani sota oli nimeltään vapaussota, ja Mannerheim oli sotasankari. En tiedä mikä isoisäni oli. Ainakin hän oli ensimmäisissä taisteluissa Virroilla jättänyt ampumatta, kun naapurin poika huusi kiven takaa että älä ammu Valte, minoon Ville.

Mitä nyt kouluaan käyvät tietävät? Ehkä enää ei ole pakko tietääkään? Minun mielestäni Suomen historiasta pitää tietää kaikki. Ehkä historian opettaja sitten kertoo loput näytelmän jälkeen. Ehkä musiikin opettaja opettaa isänmaalliset ja työväenlaulut?

Sen verran esityksestä jäi käteen. Se oli liian vähän vaikka sain eläkeläisalennuksen. Sotanäytelmä ei voi olla viihdyttämistä. Sama pätee sotaleffoihin.

Pessoan muurahaispesä kuuluu tähän tarinaan siksi, että sunnuntai-iltana, siis 29.1. tuli oikein outo puolidokumentti, spekulaatiota kirjallisuuden historiasta. Se liittyi historian murroskohtaan: runous oli muuttumassa ja nopeasti vuonna 1929 ja pörssi romahti.

Kirjallisuushistorioitsijat olivat löytäneet kreikkalaisen muistivihon, jonka mukaan Pessoa ja Alexandriassa ikänsä asunut Konstantinos Kavafis olisivat tavanneet Amerikan laivalla.

Valkoinen kaupunki-näytelmä päättyy 1930-lukuun, jolloin voisi olettaa suuren laman vaikuttaneen Vaasaankin jo. Kaupungissa oli paljon tehtaita, paljon enemmän kuin nyt. Pessoa ja Kavafis päättävät kääntyä ympäri Lontoossa, kun saavat käsiinsä lehden jossa kerrotaan pörssin romahtaneen New Yorkissa.

Pitkin dokumenttia, joka loppui vasta joskus yhden maissa yöllä, luettiin Pessoan ja Kavafiksen runoja. Ehkä ohjelma tulee uudelleen. Pessoan runoja on suomennettu enemmänkin – hän on varsinainen komeljanttari kuin mikäkin sankarinäyttelijä vaihtaessaan rooleja nimeä myöten runojen tyylin vaihtuessa – Kavafis taas on harvinaisempi tapaus. Suomennettuja on siellä täällä, Eeva-Liisa Mannerin itse valitsemissa runoissa 1956-1977 on muutama joko Kavafiksen runo tai hänelle omistettuja. Ne ovat ehkä suomennoksia, koska ne kertovat muinaisista helleenien sodista. Manner oli kyllä hyvin sodanvastainen runoilija.

Fiktiivinen dokumentti se eilinen, vähän niin kuin Ojaharjun kirja? Kirjallisuushistorioitsijat vaikuttivat kyllä aidoilta. Aivan merkillinen tarina, mutta jos se olisi totta, niin silloin kaksi viime vuosisadan suurimmista runoilijoista olisi tavannut toisensa suuren laman kynnyksellä.

Vaasa oli vielä sodan jälkeenkin teollisuuskaupunki. Nyt sitä on vaikea kuvata. Tehtaat eivät ole raunioita, niitä on otettu uuteen käyttöön. Mutta ei tänne uutta Finlaysonia tai Saippuatehdasta ole syntynyt. Varuskuntakin on lopetettu, samoin lääninhallitus, joka oli aikoinaan tsaarillisen kuvernementin toimisto. Onneksi tänne ei tule ainakaan Guggenheimia, joka veisi tästä kaupungista lopunkin oman.

Ojaharjun kirjasta jäi kuva, että hyvin kirjoitettu, enemmän kuin paikallishistoriallinen teos. Näytelmä jätti vaisun jälkimaun. Ehkä nykyteatteria ei ole tarkoitettu minulle.

Ehkä minä tarvitsen fiktiivisiä dokumentteja runoilijoista. Koska niin joka tapauksessa on, että maapallo on kiehuva tietoisuuksien kudelma, sattumanvarainen.  

Jotain muuta välillä!

Luen tekstejä niin että pää höyryää, mietin, kirjoitan vihkoon kommentteja. Sitten välillä tulee jotain aivan muuta.

Tällä viikolla olen sitä mieltä, että menen ylihuomenna äänestämään koska kaikki ehdokkaat sanoivat "ei" Guggenheim-suunnitelmalle. Katson mitä ihmiset aiheesta kirjoittavat. Tästä kaupungista ei saa kulttuurilehtiä edelleenkään. Minulle tulee kotiin yksi, Kaltio. Odottelen mitä se keksii.

Toistaiseksi paras ehdotus jonka olen nähnyt crowdsourcing-saitililla oli nimeltään M/S Guggenheim. Vilnan ja Helsingin ja Pietarin ei tarvitsisi enää kilpailla keskenään. Minusta se edellyttäisi sitäkin, että Venäjä puhdistaa sen fosfori-vuorensa. Tai siis siitä valuvat jätteet.

Joskus menen katsomaan meren lahtea, talven etenemistä. Joskus kuuntelen radiota pysyäkseni jossain määrin selvillä siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tämän Kumpula-atleetin kotoisaa musisointia toi tietoisuuteeni Kumpulan ystäväni Pipari. Minusta on hauskaa että se kylä kaupungissa tuntuu edelleen olevan elossa.

Atlético Kumpula - Linda Laakson talo

Hämärä tanssii

Pentti Saarikosken viimeisen runokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestä tulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussa sanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.

Hämärä kuitenkin tanssii. Sitten joku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanha kunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, mutta hämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästä sitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.

Se ei oikeastaan haittaa, koska se kirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasat kasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy se Tiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, että jossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.

Keskipäivän uutisten jälkeen jotkut rupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivat rahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:n ohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaan kuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisesti lopetettukin.

Ei ole edes varmaa että voisin kuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikalla oli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellista musiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaan kuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.

Minä en käsitä minkä takia joka vuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioita jotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviä kulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtia kuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitä varten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jo kuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet ja induktiosilmukat toistavat nuotit väärin.

Ilmeisesti Radioateljeen tekijät alkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellä tehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut Hannu Taanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes Jukka Kemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkin kahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. En päässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimellään puhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeä ennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.

Selvä. En voi siis kuunnella enää dokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuin YLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset ja paikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskus istunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseen keskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaan mietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaa että mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi jo formuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää, kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.

Radioateljeessa olen kuunnellut kertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisen naisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen, lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaiken sanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oli ympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmän viiniä, varmaan yksinäisyyteen.

Sellaisesta elämästä lauloi muinoin amerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:

Life that I fashioned,

Not what I wanted,

But things often turn out that way.

Now I’ve forgotten all the dreams

I once lived for

As life becomes day after day.

Siinä laulaa samantyyppinen pettynyt nainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisen runoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanut runot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla, instrumentti on japanilainen koto.

Se on kanteleen tapainen soitin, sitä soitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntä livenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisi esiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täällä asemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikki vesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasan kanssa. Hento nuori nainen.

Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta se on mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen sai matkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehditty kuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.

En ehtinyt mukaan Nurmoon (olin uppeluksissa paksun israelilaisen kirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisia runojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:

Tämä on ankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaa hirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyy kelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruoho uhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuoden kaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaa kyllä kuka on voitolla.

(Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa. Tammi 1987)

Säiden ja ilmojen puolesta emme pääse kyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannut jonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikat johtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni on kaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kun rikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.

Minä muistan kerran kysyneeni miksi naapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynyt puukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkia ajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, että voimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.

Että jos tulee vielä myrsky? Oli kevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuri ollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiin ruokaa spriikeittimellä.

Planeetta pyörii

On outoa ajatella että pelkkä planeetan liike saa valon muuttumaan. On jotenkin mukava ajatella että ehkä ei kuitenkaan, ehkä valo on pimeään vuodenaikaan riippuvainen maan valosta. Mutta tänä talvena, kun lunta ei ole ollut, niin planeetalla on vesihöyryinen ja mutainen valo. Ainakin täällä lähellä Pohjoisnapaa.

Etelänavalla valo on jyrkimmillään aina samanlaista, koska se napa on manner. Olen usein mielessäni matkannut Tulimaahan, koska siellä on varmasti aivan oma valonsa. En ole varma kuinka korkeita vuoret ovat, mutta varmaan ne ovat joskus syösseet tulta, muuten tuskin merimiehet olisivat antaneet sille nimeä Tierra Del Fuego.

Sitten ajattelen lapsia jotka juuri lähtivät kohden kotiaan. Jäi kysymättä matkalla kauppaan mitä Ida ajatteli valosta. Miten seitsenvuotias osaa panna sanoiksi kesän ja talven eron? Jäässä ei ole kukkia, paitsi jääkukkia. Juhannuksena ei ole lunta ja jäätä vaan multa jossa möyrii kastematoja ja tuhatjalkaisia, jotka ajavat niitä takaa. Mullasta kasvaa kissankelloja.

Talven valo on erityinen ja uskon että se meille täällä asuville on tarpeen. Kirjoitan tätä isoisän kirjahyllyn kirjoituskannen päällä. Minusta on mukava ajatella, että hänelle olisi jäänyt omasta kotitalostaan mieleen se, että pimeinä kuukausina on tehtävä puhdetöitä. Koska hän tahtoi ennen kaikkea lukea ja kirjoittaa, hän tarvitsi kotiinsa jykevän kirjahyllyn josta saa kannen lasketuksi alas kirjoitusalustalta.

Kun sain tämän hänelle rakennetusta talosta, vetolaatikoissa oli vielä nimet niille papereille, jotka kuuluvat mihinkin laatikkoon. Käsiala oli kaunista ja täsmällistä. Opetussuunnitelmat ja niiden luonnokset olivat eri laatikoissa. Sitten olivat kuitit. Yhdessä laatikossa luki kassa.

Missään ei ollut lukkoa. Hänen johtamassaan koulussa ei ehkä ollut varkaita lainkaan. Oppilaat olivat tasaisen köyhää maalaisnuorisoa. Ehkä heidän arvomaailmaansa ei kuulunut varkaus?

Asiakirjoja ei laatikoissa enää ollut. Isoisän arkisto oli siirretty isoihin pahvilaatikoihin. Niistä ne piti siirrettämän Maakunta-arkistoon, mutta en tiedä tapahtuiko ikinä niin. Siinä talossa asuvat muut ihmiset.

Vanhat kuittivihkot, joihin on täydellisellä käsialalla merkitty vuoden tapahtumat, ovat kyllä aarteita. Kukaan ei osaa enää tehdä sellaisia. Ihmisillä ei ole enää edes käsialaa.

Kyllä sitä saa surra.

Jään synty. Kiteet ovat jo rannalla.

Jouluruno

Sitaatteja Harry Martinsonin Aniarasta, kuvia omasta kamerastani. Parasta joulua mitä voi löytää.

24
Myös voimattomuus hyökkää tavallaan
ja herjaa aikoja ja avaruutta.
Vaan pelkkää oikeudenmukaisuutta
jo moni näkee tässä matkassaan.
Me itse itsellemme lain luimme
kun tänne sarkofagiin sulkeuduimme.
Siis elävältä omaa peijaisjuhlaa
saa viettää kunnes ylpeytensä tuhlaa.

Ja vuosituhannen tai myriadin päästä
aurinko jokin jossain etäinen
vain nielee pienen koin kuin lampun liekki
syysaikaan ammoin maassa Doriksen.
Ei jatka enää Aniara matkaa,
vain syvää untaan kansa siinä jatkaa
ja nopea on muutos viimeinen.

25
Näin sarkofagiin suljettuina saamme
pois kiitää kiusaamasta planeettaamme
ja lisää kylvämästä kuolemaa.
Nyt avoimesti puhua on valta
kun ajan häpeällisyyden alta
vie meitä eksyneitä
                   Aniara avaruuden taa.

(suom. Aila Meriluoto, WSOY Neljäs painos 1974)