17.4.15

Aavaa preeriaa


Kirjan kannessa on kuva postilaatikkoriveistä, amerikkalaisista. Kirja on kovasti käytetty, ennen kuin se päätyi minulle, kansi on joskus päällystetty kirjamuovilla, nyt se on jo ruvennut halkeilemaan. Kirja on poistettu Helsingin kaupunginkirjastosta.

En muista mistä olen kirjan napannut. Se ei tullut krääsäkaupasta, koska silloin siinä olisi hinta. Ehkä se on ollut kirjaston vaihtokirjahyllyssä? En muista. Nyt kun katson Helsingin leimaa, niin eipäs siinä luekaan että poistettu. Ehkä joku on pihistänyt kirjan Helsingin kaupunginkirjastosta? Jos on niin, niin henkilö on todella alhainen rikollinen, rotta ihmisekseen! Kirjastot on tarkoitettu meille kaikille, eikä vain muutaman kirjahyllyn täytteeksi. Kirja on kohta irtolehtipainos, selän liima on ruvennut hilseilemään ja sivuja on käännettävä hyvin varovasti.

Takakannessa lukee:
The richness of America is portrayed with memorable effect in this remarkable first novel – Faulkner springs to mind. Postcards is written from the heat and – for its raspy dialogue, laconic humour and beautiful description of the natural world – deserves to be widely read.
Independent on Sunday (Independent on englantilainen sanomalehti, muutenkin sen tietää, koska ameriikkalaiset kirjoittavat että humor.)

Tottakai rupesin lukemaan kirjaa innostuneesti. Se on E. Annie Proulx'n ensimmäinen romaani, nimeltään Postcards. Yhdessä etusivun postilaatikossa on silmä. Ja siitä oikealla on toinen silmä. Silmät katsovat oikealle. Ne ovat naisen silmät, tai ainakin ne on maskeerattu vahvasti, silmäripset ovat pitkät ja paksut. Aivan niin kuin Janis Joplin valitti kyvyttömyyttään varustautua with cardboard eyelashes eli pahviripsillä, tällä naisella on silmissä tekoripset tai sitten hän on mutantti.

Näytin kantta miehelle, joka on meistä se visuaalisesti pätevä ja lahjakas. Pyysin häntä katsomaan oliko kirjassa kuva-arvoitus. Hän sanoi että halutessaan sen ehkä voi nähdä niin. Mutta näin meidän perheessä näkemisen laita on usein. Visuaalisesti lahjakas ei näe samoja asioita kuin minä. Minulla on ehkä liian voimakas mielikuvitus.

Eräs nainen kyllä tavataan ensimmäisellä sivulla. En kerro miten, ihmisten on luettava se itse. Mutta en voi taata, että kirja on suomennettu. Kieli ei ole ongelma mikäli ihminen on istunut sentään läsnä englannintunneilla koulussa, se on selvää ja yksinkertaista. Sen sijaan kirjan rakenne on jännä ja vaatii että lukija pitää mielessään kirjan käänteet eikä varsinkaan ala harppoa kappaleita tai lukuja yli.

Jokaisen luvun alussa on postikortti, joka on kirjoitettu useimmiten käsin. Postikortteja lähetetään sinne ja tänne, mutta tarinan keskuspaikka on Cream Hill, Vermont, jossa on maatalo. Maatalossa asuvat äiti, isä ja kolme lasta. Sukunimi on Blood ja jossain määrin läpi kirjan on kyse verisiteistä. Kaikki lapset muuttavat pois. Toisen maailmansodan jälkeen pienet maatilat Amerikassa muuttuivat kannattamattomiksi.

Olen nähnyt hylätyn maatalon Kaskadi-vuorten juurikukkuloilla, pienessä laaksossa, kirkkaan ja puhtaan joen varrella. Se näytti suomalaiselta maatalolta, taloa ympäröi hedelmätarha. Selitin autossa oleville ihmisille, että perhe oli ollut onnellinen ja tullut toimeen hyvin, kunnes valtavat hedelmätarhat, semmoiset teolliset tarhat, alkoivat painaa hintoja alas. Ja jos se perhe oli vielä ollut suomalainen ja ollut onnellinen siitä, että pääsisi hedelmätarhuriksi! Porukka kohautteli hartioitaan.

Se on tavallinen tarina. Se on tavallinen täällä myös. Amerikkalaiset ystäväni kulkivat talon pihalla ja arvioivat että maatalo on jäänyt tyhjäksi suuren laman aikaan. Minun oloni oli surullinen ja nuhruinen koko lopun matkan ajan.

Esimerkki kirjan käsinkirjoitetusta kortista:

August 1, 1945
Dear Mernelle. Bet you are surprised you know someone in California! We just moved here yesterday. My father is working in shipyards. My room is the fold-up couch in the living room. I have to keep my postcards under the couch. We couldn't take our cat Curly. He was too mad to ride in the car. My father said if we sent Curly to Japan the war would be over in three dats. My mother is trying to get a job in the shipyard too. Oh well, a new school tomorrow.

Your adventurous penpal, Juniata

Entiset koulutoverit pitävät yhteyttä postikortein. Kortin kielessä ei ole juuri virheitä, ehkä tytöt kirjoittavat toisilleen myös kirjeitä. Mernelle Blood on Cream Hillin farmilla asuvista nuorin. Ilmoitetaan suunnilleen aika milloin eletään. Postikortit eivät välttämättä ole yhdellä suoralla aikajanalla, mutta asettavat kirjan luvut raameihin. Tässä viitataan sota-ajan hyviin työsuhteisiin ja siihen että ihmiset olivat liikekannalla.

Kissaihmisen sydäntä kouraisi että Curly-kissa jouduttiin jättämään entisille kotitanhuville. Ja kun on elokuun alku, niin sotaa on jäljellä enää vähän, ensimmäinen atomipommi putoaa pian. Kissa jäi heitteille turhaan.


Etukannen postilaatikoiden takana leviää maisema, joka näyttää Coloradolta tai Utah'ilta: hiekkaa, pensaita, kauempana vuoret. Voisi hyvin olla Kalliovuorten seinä, tuollaisen joka tapauksessa näin parin päivän ajan kun Greyhound-bussi läheni sitä. Solassa oli lunta. Vermont ei kyllä ole maisemaltaan pensasaavikkoa, vaan vihreä Uuden Englannin osavaltio, joka näyttää lähinnä Suomelta, ellei ota huomioon vaaroja ja tuntureita vähän korkeampia vuoria.

Postikorttikirjassa ollaan tietenkin matkalla koko ajan. Takakansi väittää että kirja on kertomus Loyal Bloodin elämästä, mutta kyllä siinä kerrotaan koko perheestä, maitotilafarmista, sukulaisista ja ystävistä. Proulx tuntee oikeudekseen pysähtyä myös miettimään vähän oudompiakin asioita välillä.

Etukannen sisäpuolella on kuva kirjailijasta, lippalakkipäinen flikka nojaa puukeppiin, joka saattaa olla vaellussauva. Pyöreät lasit, hymynhäive, hän on tuntenut valokuvaajan, koska asento on rento. Vastapäätä kerrotaan mitä NYT, Chicago Tribune, San Francisco Chronicle, LA Times, Boston Globe ja Washington Times on kertonut kirjasta. Kirja on ilmeisesti ollut läpimurto. Kun kirjailijan nimen etsii netistä, huomaa Wikipediasta että flikka on kuvassa yli 50-vuotias!


Tämä painos on siis Flamingo-sarjan, joka on osa HarperCollins-kustantamoa, englantilainen. E. Annie Proulxin copyright on vuodelta 1992. Ennen esikoisteosta hän on toiminut muun muassa toimittajana. Siksi tuntuu hyvältä, että hän sai pitkähköstä novellista nimeltä Brokeback Mountain O Henry-palkinnon.

Nyt kirjaa lukiessa tuli heti mieleen viime vuonna kuolleen Elmore Leonardin tapa kirjoittaa amerikkalaisia tarinoita. Ehkä eniten sillä tavoin, että kumpikin kirjailija ketjuttaa ihmisiä: voi olla että tuo ihminen on syntynyt Vermontissa, mutta hän tuntee Rapid Cityn kuin omat taskunsa ja on kiertänyt tasanko-osavaltioita ristiin ja rastiin ollessaan töissä silloin tällöin kaivoksissa ja pitäessään lähinnä silmällä mahdollisia dinosaurusten luurankoja (niistä sai ehkä rahaa). Oli kyse kirjan Jewell ja Mink Bloodin pojasta Loyallista.

Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla kyse intiaanista, joka seisoi hänen vieressään kun tornado tuli ja pyyhkäisi kummankin mennessään. Edes intiaani ei käsittänyt mustanpuhuvien pilvien varoitusta. Intiaanista jää jäljelle muistivihko, josta on otteita painettuna siellä täällä kirjassa.

Tornadoita Ameriikassa on oikeastikin. Varsinkin pitkin aavaa preeriaa.


6.4.15

Pääsiäisiä


Erikoiskananmunia ei kyllä ole ennen ollut, ei edes valkoisia. Isoäidin luona minä sain käydä hakemassa pääsiäismuniksi kananmunat kanalasta. Se piti tehdä jo lauantaina, koska hellassa oli yleensä tuli vain aamupäivän, enkä minä välttämättä herännyt lypsylle. Syynä ei ollut laiskuus vaan se, että oli pimeä ja nukutti isoäidin talossa, koska olin syönyt pitkästä aikaa. Kotona syöminen oli vaikeaa.

Kanat eikä edes kukko häiriintyneet siitä että menin ronkkimaan niiden pesiä. Sitä paitsi usein oli ulkona jo ruohoa navetan seinustalla ja kanat yleensä kyllä tahtoivat silloin olla ulkona. Tulin olleeksi siinä niiden ulkoilualueen ympärillä, koska minun oli vahdittava myös ilmahyökkäystä eli kanahaukkojen varalta piti valmistautua huutamaan ja heiluttamaan käsiä lujaa, että haukka säikähtäisi. Äiti oli ollut vahtimassa ilmahyökkäyksiä sodan aikana asemalla.

En koskaan nähnyt kanahaukkaa itse teossa, mutta isoäiti sanoi meidän koiran yleensä kyllä haukkuvan haukan pois. Olen nähnyt sittemmin yhden isännän ampuman kanahaukan koivet ja olen sitä mieltä että koira olisi kyllä hävinnyt jos semmoinen otus olisi päättänyt viedä sen. Ne supussa olevat kanahaukan varpaat ja kynnet olivat valtavat. Se olisi kyllä semmoisen 6-vuotiaan pikkutytönkin vienyt aivan taatusti.

Isoäidin äiti asui äidin serkkujen luona naapuritalossa ja saatoin mennä kanalan vartioinnista käymään hänen luonaan juomassa hopeateetä. Ei minulla ollut määräyksiä eikä kieltoja. Yleensä kuljeskelin metsässä ja kydöllä koiran kanssa. Reen jalasten jälkiä oli tarpeeksi että niitä myöten pääsi vaikka minne. Hauskinta oli päästä kydöllä olevaan latoon hakemaan heiniä. Sain keikkua suitset kädessä ja katsoa peltotietä korkealta.

Kuva: Ida Ackley


Jos oli jäätä tiellä, otin potkurin ja menin kauas melkein ison tien varteen tervehtimään ystävääni Annaa. Isoäiti pelkäsi autoja mutta jääkelillä oli aika varmaa, ettei autoja kulkenut kylätiellä ollenkaan. Korpit kulkivat puusta puuhun sitä mukaa kun menin, jos ne sattuivat olemaan ison ladon luona pitämässä kokousta. Kerran tuli kauempaa kylältä joku nuori isäntä potkukelkalla ja pysähtyi isoäidin luo kertomaan, että korpit seurasivat sitä teidän flikkaa.

Kuulin isoäidin sitten sanovan siitä ja se vannotti että ei saa mennä kylään jos korpit pitävät kokousta. Siitä seuraisi huono onni.

Kuva: Ida Ackley

Täti oli taittanut pajunkissapajuista ympyrän navetan ovelle. Siinä oli ympyrän keskellä pajuista taiteltu risti. Täti sanoi että eivät katso noidat pahalla silmällä. Noitien olisi pitänyt mennä pois sen jälkeen kun lauantaina oli valkiat järven jäällä, mutta ehkä tuli ei ulettunut kaikkiin noitiin.

Yritin pitää silmiä auki perjantaista sunnuntaihin, että olisin nähnyt noitia, mutta ne osasivat varmaan liikkua silloin kun nukuin. Parhaiten niitä olisi nähnyt kun oltiin lauantaina saunassa, mutta vaikka näin vilahduksia ja liikettä, niin mitään selvää siitä ei tullut.

Pääsiäissunnuntaina sain avata äidin pöytälaatikon. Se oli pitkä tuvan pöytä, siinä syötiin perunoita ja juustoa ja isoäidin tekemää leipää ja juotiin maitoa ja hopeateetä. Joskus tuli vieraita, jotka vietiin kamariin. Isoäidin luona oli paksut ovet eikä niiden läpi kuullut mitä ne sanoivat. Niillä vierailla oli paremmat vaatteet, joskus oikein turkki päällä.

Äidin pöytälaatikko oli yksi kolmesta laatikosta, jotka olivat pöydän alla. Siellä oli äidin mustekynä ja kaksi tai kolme kosmoskynää ja pieni korvaton kuppi vettä varten. Kosmoskynällä saattoi maalata niin että kastoi sen vaaleanpunaisen tai kretuliinin pään vesikuppiin ja sitten räiskytti vähän vettä sormella perään.

Väri oli sama kuin illansuussa taivaan juurella järven toisessa päässä. Kosmoskynällä oli helppo maalata pilviä. Kananmuna oli liian keltainen ja ruskea ja liian sileä, maalaaminen oli vaikeaa. Vesi valui aina väärään kohtaan ja pöydälle, vaikka siinä oli kuinka edellisviikkoinen Ilkka-lehti levällään.

Valokuva: Ida Ackley

Pääsiäiskokko tai valakiat oli jo siihen aikaan kun järven takuinen metsä vielä loimusi niiden pilvien keskellä. Mutta pimeä tuli nopeasti. Koko kylä oli siellä. Vanhemmat tytöt ja pojat loikkivat sen kokon päältä sitten kun se alkoi olla matalammalla. Katselin niitä vanhempia lapsia ja mietin oliko joku niistä noita, mutta ei niistä mitään näkynyt.

Kukaan ei kertonut minulle miltä noidat näyttävät. Siitä todennäköisesti johtuu se, etten ikinä saanut yhtään niitä kiinni vaikka olin kaikkina pääsiäisinä isoäidin luona niin kauan kuin se eli. Tai ainakin melkein.

Jollakin lailla noitiin liittyi kissa myös, se kissa olisi lentämässä sillä samalla luudalla. Kerran navetan kissi oli valtava iso musta kissi ja naapurin isäntä sanoi että se on luutakissi. Se ei voinut olla totta, koska navetan ovella oli se merkki. Mutta se isäntä ei tainnut tietää sitä pajukonstia.

Kuva: Ilmari Ackley

Tänä pääsiäisenä vuosia isoäidin kuoleman jälkeen olen miettinyt talvisia päiviä isoäidin luona. Täällä ei juuri ole ollut talvea, se ehkä pistäytyi, ei sen enempää. Aurinko paistaa kuin olisi kevät, välillä sataa. Ei tarvitse pitää jalassa isoäidin kutomia harmaita villasukkia. Kyllä minulla sellaiset on komerossa edelleen.

Olen lukenut myös tarinoita vierailta mailta. Tässä on yksi, kirjoja pitää lukea menneiltä ajoilta että tietäisi mitä on nyt.




3.4.15

Valoa




VALO VIRTAA SISÄÄN

Ikkunan takana kevään pitkä eläin
auringonvalon läpikuultava lohikäärme
virtaa ohi kuin loputon
lähiöjuna – emme ehtineet nähdä päätä.

Rantahuvilat siirtyvät sivusuuntaan,
ne ovat ylväitä kuin ravut.
Patsaat vilkkuvat auringossa.

Avaruuden raivoisa tulimyrsky
muuntuu maahan hyväilyksi.
Lähtölaskenta on alkanut.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000
Suom. Caj Westerberg, Tammi 2001







24.3.15

Kerimistä


Lidia-kissa joutuu lopun elämäänsä syömään munuaislääkettä. Kissoille hyvin yleistä munuaisten toimintavajausta ei ole vielä yhdessäkään kissassamme ollut. Sen sijaan jokainen kissa on ollut jollain omalla tavallaan päästään vialla, vähän hullu. Siitä ei ole kovin suurta haittaa eläinlajille, joka on yksinäinen metsästäjä. Laumaeläimen hulluus voi sen sijaan tarttua vaikka kaikkiin.

Lidia alkoi selvästi oireilla viime vuonna. Se oli ahdistunut ja vaikutti siltä että sillä oli ehkä kipuja. Se kulki ympäriinsä ja välillä myös valitti, tuli syliin ja hyrräsi äänekkäästi, mikä on kissan tapa hoitaa huonoa oloaan. Hyrrääminen ei välttämättä tarkoita ihmisolioon kohdistuvaa rakkautta – vaikka sitä Lidian tapauksessa on paljon.

Monasti toivoisin että ihmisellä olisi samantapainen keino hoitaa heikkoa tai huonoa oloa, tai vaikka vain huonotuulisuutta. Olisi hienoa jos voisi ruveta hyrräämään ja sillä tavalla räntä- ja loska olisi poissa mielestä ja voisi luoda kuvan lähestyvästä keväästä. Näkisi maailman eri tavalla.

Munuaislääkkeellä on sivuvaikutus, kissa on selvästi jossain muussa todellisuudessa aina välillä. Lidia asettuu toisen ihmisen syliin ja laajentaa silmien mustuaisen mahdollisimman suureksi ja aloittaa sen toisen ihmisen tuijotuksen. Usein saan tuijottamisen loppumaan tervehtimällä häntä pöydän yli sulkemalla hitaasti silmäni. Jos kissa tekee saman, hän kykenee silloin pääsemään irti omituisesta olostaan. Onneksi hänen olossa ei ole enää niin tuskainen kuin oli ilman lääkettä viime vuonna. Mutta nyt on tullut toisenlainen oire ja selvästi katti ei pysty oloaan nimeämään, koska joka päivä häntä pitää houkutella ulos sieltä muualta pitempään: Lidia on kaunis otus, Lidia-pieni, otus, otus, otus.

Kumpikin ihminen on helpottunut, kun kissa aloittaa jyrisevän hyrräyksensä. Ja kissa sulkee silmänsä puoliksi ja näyttää hymyilevältä. Vähän niin kuin Buddha-patsas, semmoinen mahakas ja pyöreä.



Teetä olen sattuneesta syystä miettinyt. Jatkan nimittäin edelleen tarmokasta aivasteluani, nenäliinoja menee paketteja ja herään siihen että yskittää vaikka keskellä yötä. Silloin helpottaa paljon, jos kissa tulee nukkumaan viereen ja voin haudata naamani sen turkkiin. Kevät on karvanlähtöaikaa, mutta en ole allerginen kissapölylle.

Aivasteluun ystävä kertoi, että on aamuisin ennen syömistä juotava kupillinen nokkosteetä ja oltava syömättä puoli tuntia lämpimän teen juomisesta, siis sen nokkosen. En tiedä mitä ovat flavonoidit, joiden pitäisi sitten lopettaa pärskimiseni. Nokkosjauhepakkauksessa sanottiin että jos munuaisissa on jotain vikaa, nokkosteetä on otettava vähemmän. Olin kyllä kiitollinen siitä, että minulle ei luvattu nopeata paranemista, ei edes sanottu mistä vaivoista minä parantuisin.

Kaksi viikkoa olen juonut nokkosteetä. Nyt tosin sataa valkoisia tiskirättejä ja maa on märkä, niin että ehkä pärskiminen loppuu joka tapauksessa, enkä saa koskaan tietää onko nokkosessa jokin idea. Tolkuton hiekan ja pölyn määrä ilmassa on nimittäin se tekijä. Sitten kun puihin tulevat lehdet niin aivastelu ja silmien kyynelehtiminen (ilman suuria suruja) loppuu. Siihen on varmasti vielä kuukausi tai kaksi.

"Liisa Koski"-nimisen kaupan pitäjä vaihtui. Kauppaa pitänyt pariskunta tuli eläkeikään. Pikkupuoti on se, josta ostetaan tämän huushollin tee ja mahdollinen kahvi ynnä suklaa.

Ennen joulua ostin pienen pakkauksen suklaa-teetä Hemgården-nimisestä suklaan valmistamosta, jota tekee kaksi ihmistä. Suklaa-tee, siis suklaalastuja ja rooiobos-teetä, sai mielen laukkaamaan ja virittymään niin että yöunista ei tullut mitään. Oli pimeää, niin että nukuin sitten milloin sattuu. Keskitalvella ei tarvitse välittää kellosta eikä kalenterista. On todennäköisesti terveempää jättää ajan murehtiminen sikseen muutenkin.



Väinö Kirstinä sanoi kerran kirjoittajaryhmällemme, että ajan puutetta ei tarvitse murehtia, siis sitä ettei koskaan ole aikaa omiin töihin. Hän vakuutti että kellot tekevät lisää aikaa. Sitten hän lisäsi että on otettava aika niiltä joille se kuuluu, eli perheeltä, työnantajilta ja semmoisilta. Ajan suhteen minusta täydellinen neuvo.

Piti kokeilla Liisa Kosken uudenlaista teetä, jonka nimi oli Buddha, tuo asunnon toinen ihminen toi sitä maistiaiseksi. Nimi on kaunis – siksi teepussi päätyikin meille. Teessä oli jotain tosihienoa, vähän hentoa aromia, joka sai koko teehyllyn kotona tuoksumaan. Se oli vihreää teetä. Mutta siihen oli lisätty ehkä jonkun kukan terälehtiä. Suomalainen se tuoksu ei ollut.

Se sai vireystilan uudestaan kipuamaan yläilmoihin ja nopeasti. Tämä tapahtui ehkä kuukausi sitten. Menin kiireesti tavalliseen ruokakauppaan ja ostin tavallista Earl Grey-teetä joka on mustaa.

Mutta olen edelleen hereillä. Nähtävästi nyt on kyse nokkosen ja mustan teen kombinaatiosta. En tiedä juuri mitään teestä, paitsi että siinä on kofeiinia niin kuin kahvissakin. Näin joskus ohjelman, jossa käsiteltiin Darjeelingin aluetta Pohjois-Intiassa ja niitä lukemattomia erilaisia teepensaita, joita siellä viljellään. Tottakai teepensaista tulee lajien mukaisesti erilaista teetä, sen lisäksi intialaiset osaavat käsitellä teelehtiä.

Alan kallistua sille kannalle, että kun valo lisääntyy, niin alan vain yksinkertaisesti olla valveilla. Aion vielä juoda sitä nokkosteetä siinä toivossa että pöly- ja hiekka-allergiani loppuu alkuunsa. Ja jos ei aivan lopukaan, niin eivät kai nuo flavonoidit myrkkyjä ole? En tiedä. Maailma on mennyt ennalta arvaamattomaksi.

Ihmispolo alkaa vanhetessaan herkistyä sekä kaikenmaailman nautintoaineille että valolle. Liisa Koski-kaupan uusi omistaja tulee Indonesiasta. Hän tietää valtavasti aivan kaikenlaisista asioista, ja myös suklaasta. Hollantilaiset aloittivat siellä kaakao-plantaashit joskus, en muista milloin, ehkä 1600-luvulla.

Tänään tuo toinen ihminen toi Liisa Kosken kaupasta belgialaista suklaata. En ole ikinä elämässäni syönyt niin uskomattoman hienoa suklaata kuin tuo yksi pieni maistiainen. Sitä makua en kykene edes kuvailemaan. Taivaallista!

Alan herkistyä ihan kaikelle. Sitä on nyt jostain syystä ilmassa. Ehkä se ei ole niin vaarallista. Tavattiin taas Teemu Mäki, nyt Taidehallisssa, jossa on näyttely nuorten töitä kuukauden mittaisista työrupeamista taiteilijan kanssa.

Olen miettinyt nuorten ajatuksia identiteetistä, mietin silloin kun näin Teemu Mäen suuren näyttelyn Kuntsin modernin taiteen museossa ja nyt näitä uusia töitä, jotka saavat arvuuttelemaan tämän kaupungin vaikutusta nuorten persoonallisuuteen. Jokainen otti kolme valokuvaa itsestään: haaveminä, arkiminä, vihollisminä. Nuoret asuvat täällä, mutta ajatukset omasta minästä olivat jokainen aivan omanlaisensa. Ajattelin että kunpa kaikki nuoret tekisivät tuon kokeen ja miettisivät halujaan ja pelkojaan. Siinä samalla he oppisivat tekemään kuvia ja määrittelemään aina vain tarkemmin millaisia ovat ja kykenisivät siitä suuntaamaan maailmassa aivan minne vain.



Ei meillä ole liikaa itsestään ja mahdollisuuksistaan tietoisia ihmisiä. Kyllä sellaiseen pitää varsinkin nuorten ihmisten suuntautua. Kun he ovat tulevaisuus. Ja muutenkin: kasvaminen on ihmisen tärkein tehtävä ja olisi vahinko jos kasvu hankaloituisi tai ihmisestä alkaisi tulla vino.


Tehtävän nimi: be your enemy, ole oma vihollisesi. Koskaan ei taatusti ole pahitteeksi varautua siihen millaisia kysymyksiä tulee mieleen kun on mietittävä millaiseksi ihmiseksi tahtoo kasvaa. Haikeus jäi siitä näyttelystä mieleen. Oi nuoruus!

12.3.15

Aurinko paistaa


Viimeiset kolme vuotta ovat olleet ensimmäisiä henkilökohtaisessa seitsemän vuosikymmenen historiassani, jolloin kevään tulon huomaa omasta itsestään epämiellyttävästi. Auringon ei tarvitse ruveta paistamaan, mutta se paistaa. Paiste näkyy kalvaana hehkuna. Alemmat ilmakehät ovat talvipölyn saastuttamat ja samaan aikaan tulevat ensimmäiset siitepölyt ilmaan.

Jo matka kauppaan on rankka. Jostain syystä koululle illalla tulevat aikuiset ovat kaikki päättäneet tuoda lapset autoilla. Ne ovat niin usein diesel-autoja, että alkaa oksettaa pelkkä käry ja sitten sitä pitää ruveta yskimään ulos.

Aloitan aamuni pärskimällä, jatkan yskimällä. Yöunet ovat kehnot, niitä seuraa herääminen siihen että päähän sattuu kun valo osuu arkoihin silmiin. On kuljettava olmina vielä kolme kuukautta. Näin pohjoisessa oikea kevät ei tule ainakaan kahteen kuukauteen vielä.

Tai sitten maailmankirjat ovat sekaisin. Ystävien luona Tyynen valtameren rannikolla ovat jo kirsikka- ja persikkapuut kukassa, ovat olleet jo pari viikkoa. Heillä on myös ollut lauhin talvi jonka he muistavat, ja muistijälki on suunnilleen yhtä pitkä kuin minullakin. Ovat täydessä työn touhussa eivätkä ole ajatelleetkaan eläkkeelle menemistä.



Suomessa eläkkeellä on oltava vaikka ei haluaisikaan. Muistelen että kun olin noin 50-vuotias, oli olemassa varhaiseläke. Se oli tarkoitettu varakkaammalle väelle. Minut pantiin työttömäksi. Se on normaali ratkaisu. Kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa joku ilmaisi asian niin, että eduskuntaan ei saada parhaita kansakunnan voimia, koska niiden mielestä kulukorvaukset ovat liian pienet. Summakin löytyi: 8000 euroa, ilmeisesti keskimäärin.

Siitä huolimatta mitä tuolla öykkäröinnillä halutaan sanoa, minusta sellaisella kandidaatilla ei ole motiivia alkaa ratkaista kansakunnan ongelmia.

Olen siis aamun tuijottanut isoisän ja körttinaisten tuimia kuvia ja kuvitellut miltä isoisästä tuntui kun hän lähti eduskuntaehdokkaaksi ja ehti käydä parilla puhujamatkalla ja kuuli seurannäyttämön takahuoneessa isäntien sanovan, ettei hän kelpaisi heille. "Kun on kirjanoppinut ja lapsia on, mutta köyhä on kuin kirkonrotta."



Isoisä teki ainoan järkevän johtopäätöksen ja perui lupauksensa olla käytettävissä kun parhaita voimia haettiin. On ollut ehkä 1920-luvun loppua tai 1930-luvun alkua.

Heräsin kummalliseen uneen aamulla. Siinä oli minulle täysin tuntematon ihminen, jonka uni esitteli minulle. En ole käynyt Yleisradion vaalihaastattelusivuilla, enkä aio, joten siitä ei ole kyse. Unissa näkyvät ihmiset ja asiat, jotka päätyvät päivätajuntaan alitajunnasta, nyt esitellyn ihmisen sukunimi oli fennomaanien laillisuusmiehen sukunimi.

Kun päädyin yläkertaan kirjoittamaan ja lukemaan, niin asia selvisi aivan itsestään. Rupesin selailemaan yöllä lukemaani Freudin opusta. Heräsin suden hetken aikaan, klo 3.29, niin kuin usein ja rupesin lukemaan Markus Långin suomentamaa ja painamaa (BoD) esseekokoelmaa nimeltä Mooses, telepatia ja paholainen (Psykoanalyysin klassikot 1899-1939). Mooses-esseet ovat todella painavaa tekstiä. Freud miettii miten yksilön psykoanalyysissa käytyä keskustelua voi soveltaa kokonaisen kansan sielunmaisemaan. Kyse on mooseksenuskoisista, juutalaisista.



Kyseessä on jonkinlainen joukkoneuroosi, jonka tuloksena paimentolaiskansa tuli valinneeksi yksijumalaisen uskonnon. Uskonnon tuojana on Mooses, joka on aika todennäköisesti egyptiläinen ja ilmeisesti faarao Ekhnatonin (kirjan kirjoitusasu Ikhnaton) aikalainen. Ekhnaton perusti aurinkojumala-uskonnon elinaikanaan. Muut faaraot olivat palvoneet tavanomaisia egyptiläisiä jumaluuksia, joten Ekhnaton oli poikkeus.

Egyptin historiassa tämä kertomus on läsnä kuriositeettinä, mutta ilmeisen tärkeänä sellaisena. Kun juutalaiset luopuivat välillä uskostaan, he alkoivat kärsiä syyllisyydentunnosta:

Tuolla syyllisyydentunnolla, jota profeetat lakkaamatta pitivät vireillä ja joka pian muodosti uskontojärjestelmän kantavan sisällön, oli vielä toinen, pinnallinen perustelu, joka naamioi taitavasti sen todellisen alkuperän. Kansan asiat olivat huonosti, jumalan suosioon perustetut toiveet eivät ottaneet toteutuakseen, eikä ollut helppoa pitää yllä mieluisinta toivekuvitelmaa, että oltiin jumalan valitsema kansa. ( yllämainittu kirja, s. 204)

Muistan lukeneeni Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen joskus aivan lapsena. Siinä kirjoitetaan fiktion muodossa Ekhnatonin tarina ja yksijumalaisuuden alkupiste.
Minusta tuossa sitaatissa esitetään lyhyesti eräänlainen kansakunnan synnyn historia, joka perustuu toiveisiin ja pelkoihin niin kuin se on aina perustunut. Joku opettajan julisti aamuhartaudessa Suomen olevan valittu kansa. Ei olla juutalaisia, tiesin sen verran. Juuri ovat Suomen viime sodat olleet taas tapetilla. Yksi kirja käsitteli Suomen luterilaisen kirkon sotapropagandaa, radiosta kuulin. Ehkä idea on peräisin sieltä?

Uskonto ja valta ovat varmaan yksi yhdistelmä, mutta on tässä kyse laajemmastakin asiasta. Ihmisillä on identiteettinsä, joka muotoutuu jo aivan pienenä lapsena. Sitten ihmiset ryhmiytyvät samanmielisten joukkoon, heimoista tulee kansa ja sitten jo joku on perustamassa valtiota.

Radiossa joku rupesi sitten sanomaan että Suomella ei ole tätä nykyä kykyä menestyä. Kansan pitäisi taas sitten valita. Kuuluvat puhuvan rahasta edelleen.



1.3.15

Alkuperän arvoitus


Sain pari vuotta sitten skannerin. Ei se tullut ilmaiseksi, mutta tarpeeseen kyllä. Heräsin eilen siihen, että valokuvat ovat edelleen sikin sokin eri paikoissa, laatikoissa, yliopistoseminaarien muistikansikoiden seassa. Kuka tarvitsee aikuiskasvatuksen cumun seminaaripapereita ja praktikumin kritiikkisessioita? Tuskin kukaan. Ehkä niitä voisi käydä läpi oppiakseen mitä tuli opituksi väärin? Mutta sitten on mietittävä että onko minulla oikeinoppimisesta enää hyötyä. En tietääkseni aikuiskasvata ketään.

Tuskin tajuaisin enää mitä piti ja mitä ei pitänyt. Tietääkö kukaan muutenkaan 1990-luvun alkupuolen asioista? Isoin anti oli ehdottomasti se, että saattoi istua luentojen välillä kuppilassa ja keskustella, loputtomiin. Ja se että kämppis oli sen ajan nuori opiskelija, ehkä noin 25-vuotias. Oli kivaa saada kuulla siitä, mitä hän oli jo ehtinyt tietää. Onneksi paljon ja onneksi semmoista josta en ollut kuullutkaan. Tuntui hyvältä että maailma meni eteenpäin.

Lama oli varmaan jo alkanut. Sen vuoksi yliopistossa olinkin. Silloin sanottiin että kouluttautumalla ei käy huonosti. Niin luki lehdissä, mutta en tullut katsoneeksi mitä sillä tarkoitettiin. Ehkä vain työttömyyttä. Se oli kulttuurityötä tekevälle aika pieni asia.

Sen suuremmaksi muutos ei koskaan ehtinytkään. Valokuvia katsellessa olen löytänyt paljon pysähtyneitä hetkiä. Olen edelleen kyennyt keskittymään. En ole juossut ympäriinsä pelkäämässä ainakaan. Siihen ei ole riittänyt edes aikaa ja sitä paitsi pelko vie energiaa niin, että siihen vapisemiseen sitten menee työaikakin.

Kissa menetti paikkansa sängyllä valokuvalaatikoiden vuoksi. Kaksi oikein vanhaa valokuvaa olisi vielä suurimman kirjahyllyn päällä. Ne ovat liimautuneet kiinni lasiin, ei ollut valokuvaamo ymmärtänyt mikä tehtävä on paspiksilla. Valokuvaamon nimeäkään ei kuvissa ole, en tiedä mistä lähteä etsimään negatiiveja, ja kyllä ne vähintään 1900-luvun alusta ovat. Niissä on kaksi körttinaista, huivit tiukasti leuan alla. Näyttävät äidiltä ja tyttäreltä. Ne pitäisi nostaa takaisin tuonne ylös koska lasin läpi kuvista on otettu uudet valokuvat ja ne ovat suojassa pimeässä. Nämä kuvat ovat olemassa, ne on jo pelastettu.

Körttinaisten paikka on isoisän kuvan alapuolella. Olen ajatellut tämän sisustusdetaljin aivan tarkoituksellisesti niin. En tiedä keitä naiset ovat, mutta sukua kuitenkin. Pohjanmaalla naisilla on ollut talon avaimet taskussa. Mutta isoisä on se josta kirjoitettiin elämänkerta. Naisten ja miesten historia on mennyt aina noin. Olen kerran ollut työpaikassa, jonka pomo (mies) kyseli äidinäidistäni, joka oli kulkenut kyliä puhumassa tasa-arvosta ja koulutuksen tärkeydestä. Kyllä se pomo on ollut poikkeus.



Löysin valokuvalaatikosta kuvan isän serkusta, jonka mies oli kuollut sodassa. Hän oli kuvassa tätini kanssa ja myös tädin mies oli kuollut sodassa. Serkukset olivat hyvin läheisiä. Isä ja hänen kolme sisarustaan menettivät isänsä, tuon miehen josta on kirjoitettu elämänkerta. Jo aivan lapsena kuulin, että isoisä kuoli pois koska ei kestänyt sotaa ja kuolemaa.

Kuvien selaaminen tuo lähelle ne ihmiset, joiden vuoksi olen se mikä olen ja niin ovat myös koko sen suvun jälkeläiset ja meidän lapsemme. Joudun miettimään ankarasti mitä tarkoitan kun ajattelen sukupolvia. Vaikutuksia on mahdotonta mitata, mutta ne ovat olemassa. Nyt kun niitä vanhimpia ei enää ole, jään tuijottamaan vain hajamielisenä isotätini vaatearkkua. Siinä on vihreällä pohjalla hentoja ruusuja ja vuosiluku 1947. Kun sain arkun, löysin sieltä kasan vanhoja vaatteita, joita käsityön opettaja-täti oli ommellut itselleen. Arkku oli vietävä ulos ja vaatteet piti keittää ja leikata matonkuteiksi. Niissä oli piintynyt vanhan haju. Niistä ei ole edes kuvia.



Ajattelen olemassaolleita esineitä ja ihmisiä, muistan ihmisten kasvojen värin, näen että sotaleskiserkuksilla on samanmalliset sääret ja jostain syystä he pitävät jalkojaan samalla tavalla. Voin kuvitella serkukset nuorena: ovat salaa vanhemmilta ja isoisän isältä peilailleet, asetelleet vesikampausta ja opetelleet istumaan jalka kauniisti toisen polven päällä. Olen iloinen heidän puolestaan sen takia, että ymmärsivät pitää yhteyttä ja osasivat tukea toisiaan. Itse olen menettänyt yhteyden omiin pikkuserkkuihin, joita siinä pitäjässä vielä olisi.

Elämässä tänä talvena on puolensa, koska kylmää ei ole tullut, on voinut kulkea ulkona pitempiä lenkkejä läpi pimeiden kuukausien. Valo on tullut voimallisesti läpi ikkunoista. Olin taas unohtanut sisäkasvit. Joulukaktus rupesi kukkimaan uudestaan.

Joulukaktus pitää aivan ilmeisesti näppäimistön nakutuksesta ja musiikista, jota soitan vanhanaikaisesti CD-levyiltä, klassista. Tällainen muuttuva ilmasto voi saada kaktuksen riehaantumaan niin että se kukkii koko kevään. Kun menen ulos, kuulen talitinttien ja varpusten taukoamattoman metelin. Ne aivan ilmeisesti suunnittelevat jo pesimistä. Ja on vasta maaliskuun ensimmäinen päivä.


Ensi viikolla varmasti tulevat jo mustavarikset. Ilmatieteen laitoksen ennustaja sanoi että ensi viikolla on ehkä terminen kevät. Ystävä sanoi kevätuhriksi sitä, että Moskovassa ammuttiin poliitikko. Hänestä oli jossain blogissa hieno kuva lentämässä kuumailmapallolla.

Muistan Lapuan Pilvenveikkojen kuumailmapalloseuran. En päässyt koskaan lentämään pallon korissa, mutta se otti ja laskeutui pellolle lähellä sitä paikkaa Järviseudulla, jossa silloin asuimme. On sentään onni että meillä ei ole poliittisia salamurhia.




21.2.15

Ihmisten ihmemaassa


Ollakseni selvillä siitä historiasta, miten ihmiset ovat olleet ja mistä siihen olemiseen tulleet on luettava historiaa. Sitten satuin kuulemaan historioitsijan sanovan, että historia on tarina. Sitten tulin ajatelleeksi uutisia. Myös niissä on oltava tarina, ilman jostain tulevaa tarinaa, jotain ydintä, ei maailmassa oikeastaan tapahdu mitään.

Tai tapahtuu tietenkin, mutta hahmottomasti. Ihmiset eivät kykene ymmärtämään tapahtumia ilman punaista lankaa. Kaikki ovat yhtä monimutkaista tarinavyyhteä ja sen vuoksi he todennäköisesti ovat niin erilaisia. Jokainen tulee tarinaansa eri suunnista. Tarinat koskettavat toisiaan ja liudentuvat toisiinsa.

Työkseni on tullut asioiden ihmettely ja lähdin ihmettelemään ihmisten ilmoille. Kuntsin taidemuseossa oli Teemu Mäen näyttely. Se täyttäisi koko museon, kahdessa kerroksessa on valokuvia. Sen verran tiesin.

Olen seurannut taiteilijan työtä siitä asti kun hän oli 17-vuotias lukiolainen, hurjatahtinen piirtäjä, näin hänet täydessä työn touhussa taideleirillä parina kesänä. Sitten hän jo teki esimerkiksi tunnin mittaisen radio-ohjelman YLEn paikallisradioon, kirjoitti kulttuurilehteen arvion taiteilijaseuran näyttelystä. Nuorena jaksaa.

Tärkeintä kaikessa taiteessa on kyky ajatella ja tuntea. Tietysti kyky silmien ja käden yhteistyöhön on synnynnäinen, mutta usein ympäristö ei ota kykyä huomioon, lasta ei ekä kannusteta. On tärkeää että jo lapset ja nuoret saavat kunnolliset kynät ja kunnon paperia, hyviä värejä ja tilaa missä kuvitella.

Tuo 17-vuotias säilyy aina mielessäni. Siksi minulle oli tärkeätä mennä katsomaan miten tuotanto edistyy. Ei hän nyt aivan tehdas ole, mutta on minusta harvinaista, että joku taiteilija kykenee täyttämään kokonaisen museon. Ripustuksessa on ajatusta ja jokainen työ itsessään herättää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ihmettelyä. Yksi ongelma minulla oli: en voinut katsoa kahta videota. Olen kuulovammainen, enkä tiennyt ottaa mukaan induktiosilmukkaani (miksi muuten museoissa ei niitä ole?). Muuten matka teki tehtävänsä, tulin olleeksi ihmisten ilmoilla ja suhde syntyi lähinnä seinillä oleviin kuviin.



Työt ovat värivalokuvia. Ne ovat suuria, värit ovat kirkkaita. Niissä on tärkeintä sisältö, jolle sitten estetiikka on alisteinen. Pääkysymys näyttelyssä on Kuka sinä olet?, se ei ole kovin tavallinen kysymys arkea elävälle aikuiselle. Se on tärkeä kysymys. Moni aikuinen juoksee varmasti kysymystä pakoon. Mutta ilman asettumista peilin eteen ei tapahdu uudistumista. Ilman uudistumista ihminen kuolee pystyyn.

Identiteetti on aika lailla läpi elämän muotoutuva asia, ei selviö. Henkilökuvat ovat suuria ja värillisiä ja niiden ihmiset voivat kävellä tuntemattomina vastaan missä vain, koska nämä ovat oikeita ihmisiä.

Alakerrassa on paljon kuvia nuorista. Kukin nuori on saanut valita itselleen toiveminän ja sitten sen vastenmielisimmän minän. Keskelle tulee arkiminä, tai se tavallinen minä.

Ne ovat omakuvatriptyykkejä. Niissä näkyy nuorten itsensä etsiminen, työ joka sitten jatkuu edelleen, vaikka sitä he eivät itse vielä aavista. Muotokuvien ihmiset tulevat erilaisista paikoista, mukana on Venäjän nuorisoa ja tietenkin mukana on myös Teemu Mäen oma triptyykki, vaikka hän ei enää teini olekaan. Minusta keskellä on vasemmalla on transvestiitti ja oikealla on Bill Clinton, mutta tulkinta voi olla joku muukin.

Näyttelyn aikana nuoriso pääsee Arja Elovirran ja Teemu Mäen työpajoihin tekemään triptyykkejä myös Vaasaan. Kun teini saa itse ajatella kehitystään ja tuoda sen esiin kuvina, tulevaisuus konkretisoituu. Ehkä nuori työpajoissa oppii sitäkin, miten välttää kompastelemasta aivan jatkuvasti.

Avajaisissa taiteilija puhui paljon kuvataiteensa perustasta. Aistielämykset ovat tärkeitä, sitten voi vetäytyä ja miettiä taidefilosofiaa ja sitten taas mennä tekemään työtä jonkun ryhmän kanssa. Hän on juuri lopettanut 5-vuotiskautensa Aalto-yliopiston professorina, joten hänellä on nuorisoon vähän laajempi näppituntuma, taidekasvatus.

Noin kymmenen vuotta sitten näin ryhmätyönä tehtyjä oppilastöitä, ryhmien vetäjänä Teemu Mäki, joissa suuria pintoja on käytetty ryhmän jäsenten ajatteluun maalaamalla. Työt muistuttivat suurikokoisia sarjakuvia, niitä saattoi lukea nurkasta nurkkaan. Töitä oli kulttuuriyhdistys Kiilan juhlanäyttelyssä Helsingin taidehallissa.

Nyt valokuvien kautta tulee näkyville yksittäisten nuorten ajatus tulevaisuudesta. Valmiit kuvat näyttävät konkreettisesti millaisia mahdollisuuksia ja vaaroja tulevaisuudella on annettavana. Kuvissa näkyy nuorten oma ajattelu. Siitä tulee maailman omakuva tulevaisuudessa. Nuorten kanssa voi luoda perustaa, mutta muutos voi olla pysyvä.



Esimerkiksi nuori tyttö kokee koiransa niin tärkeäksi että siitä tulee osa hänen omakuvaansa. Tässä ei ole triptyykki, vaan kaksi kuvaa pareista, viereen on ripustettu on nuoren ihmisparin kuva. Ehkä koira on tytön tärkein ystävä. Lemmikkieläinten pitäminen on yleistynyt paljon verrattuna omaan lapsuuteeni, jolloin koirilla oli työnsä. Tarkemmin ajatellen tälläkin koiralla on työnsä: sen tehtävänä on auttaa tyttöä aikuistumaan.

Mutta yhteiskunta näkyy kuvissa hyvin. Hätkähdin varsinkin nuoren pojan vastenmielistä omakuvaa, jossa maassamakaavaa poikaa potkittiin. Joillekin lapsille ja nuorille kuva on mahdollinen, väkivalta voi olla sattumanvaraista ja nuoresta riippumatonta. Todellisuudella on paljon erilaisia kasvoja.

Tottakai poika näki väkivaltakuvan uhkana. Ei väkivaltaa kukaan tahdo, silti moni sitä tapaa. Sanojen pitäisi riittää, niistäkin kelpaavat kysymykset, ihmettely, vuoropuhelu. Vihapuhe saisi jo jäädä pois ja ihmiset voisivat oppia olemaan ihmisiksi.


(Kuvia voi suurentaa!)
Yläkerran näyttely on sitten sarja kuvia ihmisistä, joilla jo on identiteettinsä. Osa identiteetistä on seksuaalinen, osa liittyy valtasuhteisiin, pienen sivuhuoneen kuvia taiteilija kutsuu kuoleman ja perheen/rakkauden huoneeksi. Siellä on yhdellä seinällä vanha nainen kuolleena, isoäiti ehkä. Perheen jäsenet kuvataan vaihtuvin henkilöin saman pöydän äärellä. Huoneen nurkkaus on tavattoman koristeellinen tapettia myöten. Punaista ja mustaa. Punaisia huoneita, mustia koristeita, ei ehkä päinvastoin.

Arvelen että on luettava uudelleen Stendhalia. Se ranskalainen filosofi oli minulle nuorena hyvin tärkeä.