20.8.14

Muutos


Edellisiltana lämpötila oli ollut normaalit suunnilleen 30 C, plussaa, niin kuin se oli ollut jo yli kuukauden. Seuraavana aamuna se putosi 10 astetta. Muutos oli suuri. Sen tunsi joka solullaan, ilma pysähtyi ja taivas oli uhkaava.

En ole koskaan kokenut yhtä musertavaa hellekautta, paitsi yhtenä kesänä noin 50 vuotta sitten, yhtenä päivänä, ja silloin lämpötila oli 104 F, plussaa. Se oli vain sen yhden päivän. Mutta sitten lämpö pysyi jatkuvasti siinä 90-95 F tietämillä. Ruoho kulottui, vain puut jaksoivat olla vihreitä.

Luulen että puut veivät ruoholta ja kukilta kaiken veden. Meilläkään ei ollut vettä juuri lainkaan paitsi yhtenä päivänä jolloin ukkosmyrsky alkoi pyöriä ja laskeutua alemmas. Se läheni tornado-muodostelmaa. Siitä oli video Youtubessa, sellainen time-lapse, jossa kuvausväli oli 2 minuuttia. Sitä kesti koko päivän.

En ole koskaan nähnyt sellaista ukkosmyrskyä missään. Enkä minä tarkoita sanoa sitä, että väittäisin Suomen olevan onnela, jota pidetään nykyisin vitsinä. Onnelan olemassaolohan riippuu ihmisistä. Mutta vaikutus on molemminpuolinen, onnelan ja sään. Kun lukemat pomppaavat äärimmäisyyksiin, ihmiset muuttuvat.

Ruumis alkaa sätiä ja aivot puuroutuvat. Sähkö tuntuu surinana, otsoni haisee ilmassa kun minuutissa on montakymmentä salamaa. Mutta varsinkin ennen sitä. Se on silloin kun valo muuttuu keltaiseksi vaikka taivas on sinimusta.


Pilvet ovat muuttuneet, niistä on tullut pilareita. Sellaisia en ole nähnyt koskaan tässä maassa. Iltana ennen kuin lämpö putosi ne 10 astetta, yhdestä pilvestä kehittyi sieni. Oli onnellinen asia että se oli vain vesihöyryä, joka nousi ylöspäin.

Kun olen kulkenut sen minkä katkeilleet luut vaillinaisine hermoineen antavat kulkea, olen tavannut ihmisiä. Olen poissaoleva ja kun sanon jotain, en saa vastauksia. Tai vastaukset ovat vastauksia johonkin jota en ole kysynyt. Puhuminen on ohipuhumista. Tai olen sataprosenttisesti läsnä ja puhetoverin silmät harhailevat. Hänen suustaan tulee hauskaa puhetta, joka kuulostaa itkulta.

On muutama ihminen joiden kanssa puhuminen vielä onnistuu. Voi olla että syksyllä tulee rankkasateita ja kaupunkiin tulee tulvia. Se johtuu siitä, että insinöörit ovat tahtoneet asfaltoida kaikki mahdollisen maa-alueen, niin että vesi ei pääse enää minnekään. Jossakin oli järjetön kuva puolipukeisesta miehestä, joka seisoi siltarampin keskellä vyötäisiään myötä vedessä ja kädessään hänellä oli harja. Sellainen iso lumiharja.


Jotain tuntuu olevan tapahtumassa. Sääilmiöt kärjistyvät tietenkin tämänkin jälkeen, koska ihmiset eivät tahdo luopua autoistaan ja kaupunkeja, tätäkin, on lämmitettävä kivihiilellä ja sillä on tuotettava sähkö. Ei ole muutakaan, ja keskiluokka haluaa pitää rahansa ja tavaransa ja autonsa. Heidän jälkeensä vedenpaisumus. Katsellaan kun ruumiita alkaa ajautua merelle. Muualla sellaista on jo tapahtunut.

Nyt vain sataa. Säätieteilijät puhuvat hymyillen kuurottelusta. Se kuulostaa samalta kuin piilottelu. Mutta on mahdollista lähteä liikkeelle ja katsoa pysynkö liikkeessä. Ehkä bussit ja junat ja metrot ovat siedettäviä taas, ja isossa kaupungissa pääsee aina sisälle jos tulee rankkasade. Ellei se tulvi alas metroon vaikka. Ehkä ei vielä nyt. Meren pinnan pitäisi nousta enemmän.

Tapaan ystäviä. En ole päässyt vuoteen minnekään. Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa ruveta invalidiksi, koska siitä ei ole hyötyä kellekään. Minulla on velvollisuuksia, jotka on pidettävä mielessä.

Lähden pois ja katson tarkkaan miltä maisemat näyttävät. Matka on se välivaihe, jonka jälkeen tapaan jonkun jota en ole nähnyt moneen kymmeneen vuoteen. Tiedän että tunnen hänet. Lähdetään kävelemään vaikka harjulle tai järven rantaan.

Siellä joskus lapsena uitiin. Eikä 15-asteinen vesi ollut lähellekään kylmää. Sitten tapaan muita ja muita. Paljon ihmisiä, puhetta, aivan varmasti nauruakin. Mutta siinä ei ole mitään äärimmäistä, vaan sitä tuttua joka on ollut aina.

Kuuntelen elämäntarinoita, kertaan niitä sitten matkalla kotiin, kirjoitan ylös että muistaisin. Tavallista elämää niin kuin ihmisillä on. Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet melkein aina lähellä. Heillä on kaikilla aivan erilainen tarina, jokaisella erikseen. Se on tavattoman kummallista. Ihminen ei jotenkin ole lajityypillinen, ellei tämä ole sitä.


Ajattelen sitä ryhävalasta joka eksyi Itämerelle. Ne laulavat. Mutta sillä ei ole muita jotka nyt kutsuisivat sitä, koska tämä meri on pieni. Keksisivät nyt jonkun tavan saattaa se ohi Kattegattin ja Skagerratin! Ruotsalaiset ottivat suomalaisiakin sotalapsia, pitäisi heidän nyt yksi ryhävalas osata pelastaa. Sotalapset eivät ehkä voineet kovin hyvin. Ehkä ryhävalas ehtii kuolla, täällä se ei voi elää.

10.8.14

Uneton helleyönä


Öisin on helteen aikana ollut aivan pieni hetki, jolloin on voinut ajatella nukkuvansa, noin kello neljästä kuuteen. Mutta se on myös virkistymisen aika, koska yhtäkkiä ei olekaan tuskallisen kuuma.

En siis nuku. Valoa on tarpeeksi että kykenen näkemään kirjat ympärilläni hyllyissä. Sänkyä vastapäätä on käsikirjaston vanhoista kirjoista koostuva osa. En ole lukenut niitä kaikkia, selaillut kyllä.

Eräänä yönä löysin Tatu Vaaskiven viimeisen kirjan, Pyhä kevät(WSOY 1943). Se tuli kirjahyllyyni kun viimeinen vanha sukulaiseni kuoli. En tiedä millainen kuolema (eihän kuolemasta tiedä) se on ollut, mutta hän oli vuosia puhumatta sängyn pohjalla. Kädet olivat peiton päällä tarrautuneena siihen, aivan kuin joku olisi tahtonut ottaa peiton väkisin hänen päältään. Hän avasi silmänsä ja tunsi minut, mutta silmissä ei ollut mitään ilmettä.

On aivan mahdollista että hänellä ei ollut enää asiaa. Ehkä kaikki oli sanottu. Ei minullakaan ollut oikeastaan mitään sanottavaa hänelle. Sitä paitsi olimme vuosikymmenten erottamat.

Hänen hyllyssään ollut kirja avautui alkuosastaan yhtenä yönä. Luen Elina Vaara-Vaaskiven tekstiä, jossa hän miettii miehensä tilaa kirjoitusprosessin aikana, Elämänkerrallista esipuhetta, joksi hienoa esseetä kutsutaan:

Viimeisenä syksynä, kun T. Vaaskivi näki tuohon työhön uppoutumisessa ainoan pakotien kärsimästään ahdistuksesta, se ei tahtonutkaan aueta, vaan jätti hänet avuttomaksi. Ei voida koskaan mitata, miten ratkaisevaa tämä hänelle oli, mutta varmaa on, että juuri sellaiset syyt vaikuttivat hänen sekä sielulliseen että ruumiilliseen vastustuskykyynsä tavattoman paljon.

Suurin syy on varmasti ollut käynnissä ollut sota. Vaaskivi oli juuri ollut kesän Ruotsissa, jossa oli tarpeeksi ruokaa ja jopa keskusteluseuraa. Kirjoittaja ei kerro minkälaisin taloudellisin uhrauksin hän saattoi Ruotsissa olla. Mutta noihin aikoihin rahasta tai sen puutteesta puhuminen ei ollut sopivaa.

En tiedä milloin kuoleva sukulaiseni oli tätä kohtaa lukenut. Mutta siinä on kuitenkin selvä kuoleman enne. Enkä käsitä miten en ole lukenut kirjaa aiemmin, vaikka Yksinvaltiaan olen lukenut jo nuorena. Kirjan on täytynyt olla sukutalon kirjahyllyssä, ja minä yleensä löysin kirjat ja luin, ellei joku muu ollut niitä lukemassa.


Unettomuus tässä muodossa, istahtaminen alas, kun on yhtäkkiä löytänyt jotain, ajatukset alkavat pörrätä päässä, päättyi siihen että tunsin nenässäni sairaalan hajun. Yötajunta ei toimi samoin kuin päivätajunta, mutta kun helle on piiskannut ihmistä viikkokausia, päivätajunta on pakko suunnata johonkin tavalliseen ja konkreettiseen. Ihmisen on esimerkiksi yritettävä syödä.

Vaaskiven ja vaimon suhteesta en tiedä mitään, eikä se ole oleellista. Mutta sen tajuan että hän on seurannut hyvin läheltä Vaaskiven kamppailua. Eikä kukaan (viranomainen? lääkäri? kirjailijaliitto?) ole voinut ottaa erityisesti huolenpidon kohteeksi yhtä sairaalloista kirjailijaa, kun koko maa on ollut kuolleita ja itkeviä surevia täynnä.

Vähän myöhemmin Vaara-Vaaskivi (miksi hän ei säilyttänyt runoilijanimeään Elina Vaara?) kirjoittaa:

Oli kuin tuona viimeisenä syksynä kaikki pessimismin padot olisivat murtuneet ja hän nähnyt vain mustien syvyyksien tulvivan. Hän valitti, että hänen tajuntansa suunnattomasti paisuttaa kaiken negatiivisen, koko ajan laajentuen ja täyttyen synkillä kauhunäyillä. Ilman työtään hän oli suojaton.

Vaimon mielestä mies kykenee erittelemään hyvin tarkkaan mitä hänelle tapahtuu, mutta se ei auta. Elina Vaara (kai hän olisi pitänyt oman runoilijannimensä nykyaikana?) nimittää Vaaskiven itsereflektiota tieteelliseksi. Esipuheen alussa hän tahtoo nimenomaan kuvata Tatu Vaaskiven lapsuus- ja nuoruusajan kuumekohtauksia, jotka eivät ilmeisesti olleet tuberkuloosia, mutta sana tieteellinen on outo nykyajan tietämystä vasten, kun sairauksille ei pystytä antamaan nimeä saati parantamaan niitä. Oliko Vaaskivi hysteerinen nuori?


Yksinvaltiaassa” näkyy mielestäni yhtenäinen maailmankuva, se ei ole runollista kuvailua, vaan erilaisten voimien yhteentörmäyksiä ja niihin eläytymistä. Kieli on paljon voimakkaampaa kuin nykyproosan kieli. Tätä Vaaskivi ehkä tarkoitti sillä, kun hän puhuu tarpeesta saada purkaa ahdistusten taakkoja kirjoittamalla. Hän oli sanonut: ”Ihminen ei kuole kesken työtään.”. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänelle itselleen niin kävi.

Pyhä kevät” piti olla trilogian ensimmäinen osa. Ja kyllä, nyt kun olen lukenut kirjaa jo eteenpäin, muistan lukeneeni sen. Olen ollut ehkä toisella kymmenellä. Tapahtumat perustuvat Raamattuun, jonka kertomukset olivat tuttuja. Muistan pitäneeni kirjasta, koska se on niin elävä. Kun kysyin Vaaskivestä joltakin sukulaiselta, vastauksena oli pitkä huokaus. Minulle ei koskaan vastattu. Perheen jäsenet olivat tunteneet hänet. Nyt kysyisin perheeltä, miten he huolehtivat taiteilija- ja kirjailijaystävistään. Hankkiko joku heistä Vaaskivelle ruokaa mustasta pörssistä?

Niin, voisi hyvin olla että 30-luvun lukija olisi kutsunut kirjaa hurmioituneeksi, mutta se ei ole uskonnollista hurmiota. Se on hassu sana, mutta ehkä sille on mahdollista keksiä joku nykyvastine. Nyt ei kyllä tule yhtään nykysuomen versiota mieleen.



Olen sukeltanut aika kauas menneisyyteen. Mutta samaan ystävä rapakon takaa muistutti muusikosta, joka olisi nyt 45-vuotias jos olisi säilynyt hengissä. Hänen albumiaan XO kuuntelin paljon joskus parikymmentä vuotta sitten. Tässä otos hänen postuumilta teokseltaan. Akustisen kitaran alla ja päällä olevat sanat ovat surullisia, mutta hän ei ilmeisesti tehnyt itsemurhaa. XO oli viesti äidille. Kun nyt Elliott Smith olisi 45-vuotias niin tahdon kuunnella häntä ja hänen kitaraansa. Tässä yksi lyhyt otos.

Olen kuljeskellut kaupungissa tekemättä mitään. En ole koskaan kokenut näin pitkää ja musertavaa helleaaltoa Suomessa. Muualla kyllä. Nyt alkoi tuuli, joka enteilee muutosta ilmoihin. Vanhojen kirjojen hylly kaipaa lisää tutkimista.

26.7.14

Lämpötila


Talvella ei ollut kylmä ja nyt kesällä on kuuma. Meille pitäisi laskujeni mukaan tulla talvi syyskuun alussa, että lämpötila pysyisi kohtalaisissa lukemissa niin kuin ne ovat yleensä olleet koko elinikäni. Minusta lämpötiloissa on historiallista nousua, vaikka en tiedäkään muusta kuin meteorologian laitoksen ilmoittamista laskelmista.

Yksinkertainen fakta on mielestäni kyllä se, että kovasti kylmässä ja kovasti kuumassa ei pää toimi. Aivot tuntuvat kiehuvan juuri nyt. Ne porisevat omaa tahtiaan kuin mikäkin perunakattila ja höyrähtävät, kuten Tiitiäisen satupuun runossa kattila sanoo: ”Psiih!”. Sitten kattilassa alkaa jälleen hoppu jolle ei tule loppua. Kirsi Kunnas on lastenrunouden onomatopoetiikan huippu.

Kylmässä taas on mahdotonta löytää tai muistaa ensimmäistäkään ajatusta. Kannatan kevättä ja syksyä!

Kaiken kuumuuden keskellä piti tehdä ostos. Se oli pölynimuri. Olemme suurin piirtein luottaneet onneemme ja roskisjumalan anteliaisuuteen tähän asti, mutta valitettavasti poismuuttavat tai humalassa riehuvat tai pahasti dementoituneet vuokrakasarmimme asukkaat ovat selvästi köyhtyneet. Oikein hyvää tavaraa ei juuri ole näkynyt.

Kun muutimme tänne parikymmentä vuotta sitten, ei tarvinnut kuin napsauttaa sormiaan. Täyte oli littaantunut polvituolissani, jostakin piti saada vaahtomuovinpätkä, sellainen vankka, jonka päällä polvet lepäisivät. Ja eikös vain, samana iltana juuri sopivankokoinen palanen patjamuovia ilmestyi nojaamaan puhtaana ja täydellisenä roskiksen seinää vastaan.

Alakerrassa on viimeisin roskiksesta löytämämme pölynimuri. Siinä ei ole muuta vikaa kuin sen metelöinti ja koko. En saa sitä raijatuksi yläkertaan. Yksi aivan pieni imuri oli yhdessä roskiksessa, mutta joku hölmö oli repinyt siitä virtajohdon irti ja polkenut käynnistyspainikkeen mäsäksi. En usko että joku on varta vasten katsellut roskisdyykkaustamme ja päätellyt sen olevan vastoin lakeja ja asetuksia (miksi olisi?), vaan asujamisto on jollain määrittelemättömällä tavalla hunsvottiutunut.

Sosiologialla on varmasti jotain sanottavaa asiasta. Oikeastaan olen etsiskellyt sosiologian nykymielipiteitä ja varsinkin tutkimuksia siitä, millaista väkeä hunsvotit ovat nykyään.

Vuosi sitten olin juuri päässyt sairaalasta sen jälkeen kun putosin pihalla pyörän päältä, osuin siivoustelineeseen ja polvilumpio halkaisi sääriluun. Sattuu hirveästi kun yritän ottaa muuten selkäystävällisen polvituolin alleni. Yritän joka viikko uudelleen, voi olla että uudelleen istutettu polvipehmuste osuu nyt jonnekin olemattoman ruston ja titaanilevyn ja ruuvien yhtymäkohtaan koska kiljaisuni on automaattinen ja sekä miehen että kissan mielestä hyytävä.

Tuolia ei voi viedä kellariin, koska sinne murtaudutaan säännöllisesti. Taiwanissa valmistettu tuoli on lujaa tekoa, puuta ja ruuveja ja kaikenlisäksi säädeltävä. Joku voi joskus vielä tarvita tuolia. Niinpä se seisoskelee tuossa tyhjän panttina.



Meillä homo sapiens-lajilla on todennäköisesti paljon selkävaivoja ihan vain pitkän selän vuoksi. Sen lisäksi käsivartemme eivät ole pitkät eikä niillä voi tukea tarpeeksi hyvin liikkumista.

Päässäni möyrysi yksi päivä sellainenkin kysymys, että ovatkohan evoluutiotieteilijät jo saaneet selville sen Floresin ihmisen alalajin. Sanoin sen ääneeni yhtenä päivänä, talouden toinen ihminen sanoi että hänen käsittääksensä se on niin pieni että ehkä se on homo erectus.

Floresin saari on pieni. Muistan lukeneeni sen ihmisestä sellaisen teorian, että ehkä se on pienentynyt homo sapiens koska saari on niin hirveän pieni. Että ihminen olisi kutistunut vastaamaan saaren olosuhteita, ruuan ja veden määrää ehkä.

Saari ei ole niitä Etelämeren ihania saaria joiden lahdelmilta hyökkäilee tiikerihaita syödäkseen rakastavaisia. Muistaakseni se on Indonesian tai Papua-Uuden-Guinean saari. Sielläpäin joka tapauksessa. Mutta ihminen on ollut kooltaan ihanteellinen. Me suunnattoman suuret nykyihmiset emme ole nähneet niitä elävinä, vaikka niiden kuolemasta ei ole kovin kauan (ehkä noin 10 000 vuotta), mutta ehkä australian abot (jotka ovat homo sapienseja) ovat nähneet niitä, hehän ovat kulkeneet sielläpäin paljon aikaisemmin. Ne pikkuihmiset, joita kutsutaan nyt tietenkin hobiteiksi, ovat ehkä olleet fiksuja ja käsittäneet ettei meidänlaistemme lurjusten eteen kannata tulla.

He ovat varmaan nähneet ihmisiä (siis meikäläisiä) poluillaan ja kuulleet jonkun aseen (?) äänen ja päätelleet tulen liekistä, että olemme jonkinlaista sukua lohikäärmeille ja pysytelleet piilossa. Sellaisia tarinoita on kerrottu ainakin joistakin Amazonasin intiaaniheimoista, jotka eivät ole halunneet olla missään tekemisissä meikäläisten kanssa.


En minä sitä ihmettele. Mekin jouduimme raahautumaan paahtavassa helteessä kauppaan ostamaan pölynimuria (niin: vain yhden vuoden takuu, siis sisäänrakennettu rikkoutumismekanismi!) vain sen takia että joku idiootti oli rikkonut pölynimurinsa ennen sen heittämistä roskiin.

Yhdessä asiassa dyykkarijumala suosi: löysin silkkityynyn, sellaisen U-muotoisen, jonka voin kietoa lukiessani niskan alle ja tukea päätäni tyynyyn, eivätkä ne kolme neljä niskan rikkonaista nikamaa kipeydy kun luen. Hienoin hetki vuorokaudesta on pimeyden laskeutuminen ja vähäinen öinen henkäys avoimista ikkunoista.

Kokeilin juuri imuria. Se toimii kuin enkeli ja on kevyt. Imurointia edelsi kirjojen järjestely ja pölyjen pyyhkiminen. Lassi Nummen runot ja runoilijankalenteri ovat oikeilla paikoillaan.

Sisällä alakerrassa on lämpötila 32 Celsiusta. Nyt on ollut suunnilleen kaksi viikkoa kuumempi kuin 50 vuoteen. Maanantaina voi tulla ukkosia, mutta ilma ei kuulemma juuri viilene. Saan olla iloinen siitä, että voin ajatella ihan mitä haluan eikä minulla ole pomoja jotka sylkisivät tulta ja rikkiä ja tulikiviä niskaani. Mutta ukkosia kyllä pelkään.

Lidia ei juuri jaksa sanoa enempää kuin muutaman MIAUn päivässä. Kuulostaa siltä että sana on lyhentymässä muotoon NAU, joskus peräti nau. Kannatan ehdottomasti lastenrunojen ja muidenkin kielellä leikkivien runojen lukemista ääneen. Se helpottaa. Lidiakin ilahtuu kun lurittelen sille ”Oi tätä hoppua hoppua hoppua, ei tule loppua!”. Kirjaa ei enää ole, päässä on muutamia säkeitä siitä.


Musiikilla on myös elvyttävä voima. Onneksi meillä on Yle ja se nauhoittaa konsertteja. Nyt juuri kuuntelen Kuhmon kamarijuhlien musiikkia. Teemana tässä konsertissa on ruoka: Mestareiden keittokirja. Pystyisipä kuumuudessa syömään edes jotain.


12.7.14

Maakunnassa ja kotona


Kävin maakunnassa, kuten täällä tavataan sanoa. Tero lähetti viestin ja lähdin. En ollut tavannut häntä koskaan mutta tunsin heti, kun näin, samoin kuin hänen puolisonsa Annan. Oltiin menossa Ylistaron Kainaston nuorisoseuralle, jossa on meneillään kesänäyttely. Tero kirjoittaa siitä täällä.



En voi ymmärtää miten ihminen voi olla niin tekstinsä näköinen, kuvataiteilija kuviensa kaltainen. Enkä oikeastaan enää ole aikoihin ihmetellyt miksi ihmiset niin kutsutusti sotkevat kirjailijan ja hänen elämänsä teoksiin.

Siinä voi olla useampikin koulukunta. Kun olin yliopistossa vähän väliä opiskelemassa 30 vuotta, niin tulin käyneeksi niitä läpi. Ennen yliopistoa olin lukenut kirjallisuudesta useita riipaisevia kirjailijaelämänkertoja, jotka todistivat että kirjailijat ovat kurjaa kansaa tai kuinka kirjailijoiden suhde isään tai äitiin on ollut peräti voimallinen ja aiheuttanut sitten tukoksia teksteissä ja joskus päässä ja sydämessäkin.

Yliopistossa oli ensin 60-luvulla meneillään aika tiukasti ihan vain tyyleihin perustuva kirjallisuushistoria. Elämänkertojakin oli ehkä joitakin tenttikirjallisuudessa, mutta niitä ei erikoisemmin painotettu, mutta ei myöskään kielletty lukemasta. Onneksi listalla oli paljon näytelmiä, joita saattoi käydä katsomassa. Luettiin pelkästään maailman klassikoita. Siinä vaiheessa oli jo selvää ketkä ovat modernismin klassikoita. Eugene Ionescon Sarvikuonot meni Helsingissä ja Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi Tampereella.

Sitten seurasi jonkinmoinen psykologisen realismin aika, johon kukaan ei osannut suhtautua kunnolla. Luennoilla kyseltiin toisiltamme, että olisiko proffa mahdollisesti ollut terapian tarpeessa. Luennoitsijat kuuluivat niin täydellisesti eri maailmaan kuin opiskelijat, että en usko että he ikinä käsittivät mitä opiskelijat oikeasti oppivat.

Psykologisen realismin aikaan opiskelin lehdistöoppia, joka vielä silloin puolusti neljättä valtiomahtia. Enää siitä ei näytä olevan väliksi, vaikka lehtiä vielä on. Vuosikurssi teki hienon lehden muotoisen kannanoton Pispalan kaavauudistusta vastaan. Ajatus oli käytännönläheinen: opiskelijat saattoivat asua hellahuoneissa halvalla. Mutta kaikki tiesivät että paikka oli niin tamperelainen kuin voi olla joten tahdoimme säilyttää edes palan omaa kaupunkiamme. Siinä vaiheessa Amuri ja Tammela olivat jo mennyttä.

Viimeisellä kerralla yliopistolla olin aika tiiviisti kiinni tutkinnon suorittamisessa, mutta huomasin että opiskelijat eivät olleet enää kovin kiivasluonteisia, vaan suhteellisen lauhkeita. Se oli suorastaan pelottavaa, koska lauhkeus ei ole kovin hyvä ominaisuus nuorisolle. Heidän on syytä saada nuorena suunta ja into tulevaisuutta kohtaan eikä lauhkeus juuri auta siinä.

Yliopistolla työskentelevät tutut pudistelivat päätään tutkinnonuudistukselle. Moni entinen opiskelukaveri tiesi että yliopistot sivistyksen perustana alkavat olla menoteillään. En ole ollut enää yliopistolla, joten en tiedä kuinka hyvin heidän aavistuksensa ovat toteutuneet. Tiedän kyllä sen, että kukaan ei enää voi olla yliopistossa kirjoilla 30 vuotta ja käydä välillä töissä ja välillä opiskelemassa. Sellainen malli olisi kuitenkin erittäin käytännönläheinen. Näkisi vähän maata ja maailmaa ja tietäisi sitten tarkemmin mitä yliopistolta haluaa.

Mutta pidin hyvin paljon epätasaisesta näyttelystä, jonka kuvataiteilija Vaula Sippola oli koonnut ohjaamastaan ryhmästä. Epätasaisuus ei ole vika. Se näyttää tämänhetkisen visuaalisen ajattelun kirjon, siihen on kaikki perusteet. Muualla sitten näytetään maailman ja Suomen tasaista huippuja, jotka joku taho on sellaisiksi nimennyt. Niitä tahoja on siellä sun täällä. Vaula on itseoppinut kuvataiteilija, joka on aina kulkenut tahojen ulkopuolella ja on sen takia oppinut lähestymään kuvia suoraan. Se näkyi hänen oppilaidensa kuvissa.

Se näkyy Kainaston seinillä hyvin. Ja kivaa on että kuvat leviävät myös ulkopuolelle ja vuoropuhelevat maiseman kanssa. Lakeus leviää heti nuorisoseuranmäen alapuolelta, metsä näkyy peltojen takana.



Lakeus on kotimaisemani, se jota katselin herkeämättä jo aivan pienenä sukutalon toisesta kerroksesta. Pellot ulottuivat kauas ja metsänreuna sinersi. Hiekkatie oli kulkukelvoton keväisin ja joki tulvi. Muistan tulvapeltoja joista tuli järviä. Lapsen kumisaappaat eivät kelvanneet mudassa rämpimiseen. Naapurilla oli vene. Toisella ruuhi.

En tiedä mikä merkitys tälle vuoropuhelulle maiseman ja vanhan talon ja kylän kanssa pitäisi antaa. Pitäisikö sitä nimittää joksikin? Tämä näyttely on kokeellista taidetta, mutta se ei tarkoita sitä, että joku olisi suunnitelmallisesti räjäyttänyt kehykset irti.

Se tarkoitti yksinkertaisesti ihmisten kykyä ja halua kokeilla omia rajojaan ja lähteä yhdessä miettimään mitä kuvien ja kolmiuloitteisten kuvien eli veistosten tekeminen voisi olla. Että ihminen voi tunnistella sitä, miltä tuntuu ja olla tosissaan sen tuntemisensa kanssa.

Tummia pilviä näkyy taivaanrannalla. Kävin lenkillä ja katselin västäräkkien hölmöä hyppimistä jalkojeni edessä: metri eteenpäin ja pyrstön keikutusta, ja sitä jatkui pitkään, kunnes linnut kyllästyivät pelleilemään kanssani ja lensivät pusikkoon, joka kasvaa kasvamistaan. Takaisin ruokakaupan kautta. Pylvään varjossa odotteli pieni tyttö. Kohdalle tullessa tyttö katsoi kohti ja sanoi: rahaa.

Kysyttiin että mitä. Sanoi että joku poika käski pyytää meiltä rahaa. Selitettiin että ei rahaa tule siitä, että vain nojaa johonkin pylvääseen. On tehtävä työtä, on ansaittava raha. Vastaus: jaa. Kysymykseen miksi meidän pitäisi antaa rahaa, tyttö ei vastannut.

Toivon totisesti että kortteliin ei ole muuttanut katurottia. Tavallisissakin on taatusti tarpeeksi huolta, niitä tulee kun ihmiset heittelevät roskapussejaan minne sattuu. En ole ikinä tavannut mitään vastaavaa enkä ole taatusti elänyt maailman suojatuimmissa paikoissa. Että siis lapset ovat aloittamassa bisneksen tekoa.



Mänty kukkii. On kuivaa, nyt voisi toivoa ukkoskuuroa.



5.7.14

Saa lukea!


Kävelyharjoitusten lomassa tulee lukuharjoituksia. Olen jostain syystä suunnannut huomioni Lassi Nummeen. Hän on tullut vastaan siellä täällä, sattumalta, mutta muistan myös selvän surun siitä kun hän kuoli. En tiedä miksi sitä surua sanoisi. En minä häntä ole koskaan tavannut, mutta lukenut aika ison osan hänen runojaan. Nyt ei vain niitä runoja enää tule.

Ruokakauppaa vastapäätä on konkurssipesien myyntipiste, oikeastaan kokonainen kauppa. Jostain syystä myyjä on ostanut valtavan määrän vanhempia ja uudempia kirjoja, joista osa on naurettavan halpoja. Sitten siellä on myös divari-tavaraa, yksikin Raamattu joka taisi maksaa pari sataa euroa.

Mutta olin myös kirjastossa. Matka oli hölmö, vaikka en ole ainut idiootti mitä tulee kirjoihin. Vein lainaamani kirjat takaisin. Mukana oli myös joitakin kirjoja omasta kirjastostani, sellaisia joita en enää lue. Panin ne pöydälle, johon saa jättää kirjoja ja ottaa niitä. Pöytä ja sen takana oleva kirjahylly ovat tavanomaisen herkullisia.

Tarkoitus oli siivota. Kirjahyllyt ja kissa ovat suurin syy siivota. Kissalle on keksitty yksi keino, joka toivottavasti auttaa: on annettava kalanmaksaöljyä kerran viikossa kapselillinen. Pitää ensin rikkoa kapseli, sitten panna öljy pikkulusikkaan ja antaa pikkukielen nuolla se. Paitsi että kissa ei tehnyt niin. Sen piti saada öljy ihmisen sormesta, joten huusholli haisi kalatehtaalta tai Bergeniltä pari päivää sen jälkeen.

Pölyyn tulee ylenmääräisestä karvanlähdöstä, joka johtuu varmaan kylmästä kesäkuusta. Kissan kroppa ajatteli että on syksy. En ole varma voiko kroppa ajatella, mutta jotain hermostollista toimintaa ihossakin on, koska kissa saa aina välillä sätkyn ja alkaa raapia ja nuolla itseään vimmatusti. Kutittaa. Ihmisiäkin alkaa raavituttaa kun katselee kissaa.



Kun olin palauttanut kirjan, katse osui kirjaston poistokirjoihin. Löysin Lassi Nummen runo-opuksen nimeltä Kaksoiskuva (Otava 1982). Mistähän tässä on kyse:

Se leikittelee meillä kuin kissa,
          sillä on tuhat silmää, se
      päästää otteestaan ja
sieppaa taas.
          Hivelee meitä tuuli, yön kämmen,
tekee puolestamme päätökset

Se tarkoittaa jotain ja siinä on jotain kissamaista. Osaston nimi on Tämä vähäinen asia, rakkaus vaikka kuka tahansa sen kurimukseen joutunut ei pidä sitä vähäisenä. Kissa leikkii saaliinsa kanssa. Kirja päätyi reppuuni 50 sentin hinnalla. Samoin moni muukin kirja. Kirjahyllyn siivouksen sai unohtaa.

Runokirja ei jäänyt ainoaksi Nummen kirjaksi. Käyn katsomassa konkurssipesän kirjaosastoa vähintään kerran viikossa. Koska olin jo ruvennut lukemaan Kaksoiskuvaa, silmät poimivat yhtäkkiä Lassi Nummen Runoilijan kalenterin (1959-1960, kuultua, nähtyä, koettua), kirja tosin on kustannettu vasta 1968.

Kun Lassi Nummi tuli kirjoittamansa vuoden aikana isäksi: on varmasti ollut tarpeen saada lisätienestejä. Hän oli kirjoittanut Uuteen kuvalehteen sen vuoden ajan, sitten kuvalehti jo joutuikin lopettamaan. Minulla on sellainen muistikuva, että juuri siinä aikakauslehdessä oli tarina margariinin synnystä: siihen käytetään esimerkiksi kuolleita kissoja. Ehkä se oli vain yksi kuolleiden eläinten laji margariinin valmistukseen, mutta mainittiin kumminkin.

Mahtoiko jo 50-luvun lopulla olla käynnissä kampanja voita vastaan? Muistan hyvin pienviljelijä-isoäitini riemuitsevan. Talonpoikia oli tapettu tavattoman tehokkaasti niihin asti. Nyt siihen piti tulla muutos ja ihmiset käsittäisivät että voi on hyvä suomalainen ruoka-aine, eikä sitä pidä väheksyä.

Minä ihmettelin hiljaa mielessäni logistiikkaa: miten ja mistä margariinitehdas löytää kissanraadot? Saattoi joku muukin ihmetellä asiaa, mutta minä olin aina elänyt kissojen kanssa ja tiesin että navettakissat kuolevat katoamalla.

No: minulla on työhuoneen nurkassa pari täyttä kirjakassia. Runoilijan kalenterissa on herkullisia otteita vuoden ajalta. Nummi muun muassa nosti hattuaan Helsingin ylioppilasteatterille ja johtaja Jaakko Pakkasvirralle. Lisäksi hän mainitsee sittemmin Draamastudion johtajana toimineen Kari Salosaaren (jolta ilmestyi semiotiikan seuran kustantamana muistelmateos Sisyfoksen osa viime syksynä) Claudel-ohjaukset. Claudeliin myöhemmin myös minun opettajanani toiminut Salosaari oli tutustunut Pariisissa, totta kai.



Helsingin kulttuurielämästä syntyy kirjassa eloisa kuva. Siellä tapahtuu koko ajan ja runoilijaa vastaan kävelee aiheita joka kadunkulmasta. Kaikki tuntevat toisensa. Kaupunki ei tunnu sellaiselta kuin se on nyt: täyteen ahdetulta betoni-lasibunkkerikasalta, Töölönlahti on ruma ja kaikkialla läsnä oleva meteli saa pään kipeäksi.

Olen kuunnellut paljon musiikkia viime aikoina. Minulla oli ystävä, joka kirjoitti maakuntalehteen musiikkiarvosteluja (vähemmän on miltään taiteiden alueelta enää kunnon arvosteluja) ja muistan keskustelut hänen kanssaan jonkin konsertin jälkeen.

Hän ei osannut kertoa miten hän musiikin kokee. Miten musiikista voi ylipäänsä puhua? Itselläni on yleensä puhumaton olo tuntikausia hyvän konsertin jälkeen. Olen kuullut jonkun väittävän että musiikki vaikuttaa ihmisen tunteisiin ja sen takia siitä on vaikea puhua.

Runoilijalla ei ole musiikin suhteen ongelmia. Vuosikymmenten takaa minun on aivan helppo lukea hänen kokemustaan Svjatoslav Richterin Beethoven-konsertista:

[Tästä taustasta] purkautui finaalin valtava liike. Eteenpäin, aina eteenpäin; ainoankaan kuvion sumentamatta. Ei jälkeäkään henkilökohtaisen intohimon ja tuskan peilailusta; maailmaa kantava, maailmaa muovaava tulkinta. Olen unohtanut, millainen Appassionata oli tätä ennen. Vahinko, ettei hengen kunnioittamiseen ollut muuta keinoa kuin käsien läiskyttämisen barbaarinen tapa.

Ehkä on niin, että tarvitaan runoilija musiikin kuuntelukokemuksen välittämiseen. Mutta muutenkin: kirjaa on hauska lukea, vastaan tulevat kirjailijat, teatteriesitykset ja näyttelyt, joita olen itse käynyt katsomassa. En tosin asunut Helsingissä, vaan Tampereen lähellä ja olin vasta keskikoululainen, enkä olisi muuta osannutkaan kuin kokea asioita, jotka tuntuivat mullistavilta ja uusilta. Niistä moni on säilynyt muistissa.

Runoilijan kalenteri tulee antaneeksi oikeantuntuisen kuvan siitä miten 60-luku pyörähti käyntiin. On helppo ymmärtää miksi itsekin tempauduin mukaan uudenlaisen taiteen vyöryyn. Luulen nyt myös käsittäväni mitä kulttuuriradikalismi tarkoitti. Ei sellaista ole näköpiirissä enää.


Aikaa on kulunut. Mutta ehkä ihmiset eivät enää kykene tarkentamaan katsettaan ja kuuloaan niin kuin he nähtävästi kykenivät yli 50 vuotta sitten? Vierauden tunne tässä ajassa on läsnä usein, ainakin minulla.   

19.6.14

Uusin silmin


Tulin kotiin ja näin että kissa on sininen. Kävelen kaupungilla, kaupungin puistossa, enkä ole ikinä nähnyt noin kauas. Ehkä alle 11-vuotiaana. Varjot peittävät kuopan tiellä, syvyys sekoittuu väriin. Kun kerran heitin kepin pois, on tunnusteltava tietä omin jaloin.

Aistit ottavat vauhtia toisiltaan ja jo kaksi viikkoa olen selvästi kuullutkin paremmin. Taivasta en väsy katselemasta. Koiranputket kukkivat jo.

Tätini apuna olin ennen näihin aikoihin leikkaamassa nurmikkoa. Tärkein sääntö oli se, että aina jätettiin luoman ylimmälle töyräälle pitsiä koiranputkista, ne näkyivät verannalla, kun katsottiin joko mansikat kukkivat ja kuinka ovat isoisän vadelmapensaat kestäneet menneen talven.

Pelakuut olin tuonut talvikodosta verannalle ja etuoven portaille takaisin. Ne kestivät vuosi vuoden jälkeen, aina uudestaan.

Katsoin päivät jolloin tulisin, ei olisi ketään muuta paikalla. Keskellä viikkoa, saataisiin työt tehdyksi, puita pinotuksi vähän, halotuksi joka päivä edellisvuodelta, kannetuksi kaikkiin huoneisiin. Talossa tuntui vielä talven kosteus.

Lämmitettiin sauna, oltiin aivan rauhassa. Istuttiin ja luettiin, välillä luettiin ääneen. Piti saada ruoka tehdyksi kun ei syönnin jälkeen pitäisi heti mennä saunaan.

Sain hellan vetämään viimein, kaikki ovet auki, läpiveto ja hirveä yskiminen päälle. Istuttiin keittiön portailla ja juotiin kahvia. Tai keinussa syreenin alla. Se usein kukki silloin, nyt se on ehkä jo vanha ja ehkä joku kaatoi sen.

Salin ikkunasta näkyi omenapuu, joka ei tuottanut koskaan hedelmiä, mutta kukki kukkimistaan. Sen olivat kaataneet jonakin keväänä. Muistettiin surra sitä. Pantiin kannolle pari kynttilää ja katsottiin sitä, kuviteltiin se puu.



Viimeisinä vuosina piti katsoa että mentiin yläkertaan nukkumaan samaan aikaan. Yksi yläkerran rappusista oli vääntynyt, kummankaan ei pitänyt siinä kohtaa nyrjäyttää nilkkaansa, mutta ei ollut kiirettä kiivetä.

Oli lämmin. Luoma kohisi taustalla läpi yön. Isoäidin kangaspuut sopivat hyvin siihen huoneeseen. Siinä huoneessa oli ennen ollut aurinkosänky. Pienenä nukuin siinä pikkusiskon kanssa. Silloin kun kumpikin oltiin oltu nielurisaleikkauksessa, oli oltava sängyssä vaikka oli kesä.

Näperrettiin irti kaksi auringon sädettä. Minä ja sisko. Oli nälkä, muuta ei saanut syödä kuin jäätelöä. Sanoin äidille että sisko aloitti, osoitin sitä sormella. Sisko osoitti minua.



Isä ja täti toivat vuoronperään jäätelöä yläkertaan. Kysyin myöhemmin tädiltä miten jäätelö saatiin säilymään kylmänä. Olin asunut pakastimien kanssa silloin jo kymmenen vuotta. Täti sanoi että etkö sinä muista sahajauhoja navetassa. Täti tuhahti kärsimättömänä: sahajauhojen alla oli jäitä, tietysti!

Olin unohtanut ne sahajauhot. Ne ovat varmasti jo maatuneet ajat sitten. Isä oli korjannut navetan ja saunan katon, viimeksi kun sen näin, se oli romahtanut, saunan kohdalla.

Nyt on varmasti vuosisadan kylmin juhannus tulossa. Ulkona näkyy tuomenkehrääjäkoin peittämä tuomipihlaja. Lintuja on paljon, ne ovat yrittäneet syödä ne toukat ja antaa poikasilleen, mutta verho on nyt liian kova, se on kuin liimaa, lintujen jalat takertuvat kiinni. Mutta tämä on kaupunki. Koi tappaa puita pihassa kiduttamalla, hitaasti. Se on asunut noissa puissa jo kuusi vuotta.






Opettelen puhumaan linnuille. Sinitiaiset kyllä jo tuntevat minut. Ja muutama varpunen. Harakka räkyttää vastaan, mutta se on sen tehtäväkin, väittää olevansa minua pätevämpi.

7.6.14

Kesäillan kuvia


Vaasan taidehalli on edelleen uhanalainen, ja luulen että eilen illalla, perjantaina, avajaisissa oli tunnelma, joka oli käsinkosketeltava sen toiveen puolesta että saataisiin säilymään taidehalli, jonka vaasalaiset taiteilijat ovat aikoinaan perustaneet. Olisi syytä.

Näyttelyiden avajaisissa käyminen on henkireikä. Tapaa silloin tällöin ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä jo parikymmentä vuotta. Näyttäytyjiä ei ole. Mutta väriä oli: kauniita itäaasialaisia, kun yksi heistä oli pannut pystyyn oman näyttelyn Ibis-galleriassa. Siinä oli viidakon ihmisistä otettuja värillisiä muotokuvia. Joku meloi suurella joella, jota ajattelin Mekong-joeksi. Se nyt vain sattuu olemaan joki, joka kuuluu nuoruuteeni, siihen sodanvastaiseen nuoruuteen. Vaikka sitä on edelleen mutta ei marsseiksi asti enää.

Sodasta on tullut vakiotilanne. Ajattelin sitä kun lehdissä on Normandian maihinnoususta. Silloin en ollut vielä syntynyt edes.

Vaasalainen toimittaja ja vaasalaisia.info -yhteisöllisen blogin ylläpitäjä Tapio Parkkari teki yhden näyttelyn pitäjän, Caroline Pippingin haastattelun. Hänen teoksensa oli 1001 Buddhaa. Videon voi katsoa täältä, mutta haastattelusta ilmenee että helsinkiläiset ainakin ovat nähneet tämän jo. 

Juuri Buddha-seinien keskellä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Siinä ei kaivannut erityisemmin puhekumppania vierelleen. Piti kääntyä pois, jos joku lähestyi.

Muita Taidehallin taiteilijoita olivat Jouni Airaksinen, Jyrki Heikkinen, Anni Rapinoja, Jaakko Rönkkö ja Miina Äkkijyrkkä. Ripustus oli sellainen, jota saattoi ajatella toistensa tuntevien taiteilijoiden tekemiksi, mutta olin iloinen kun huomasin että he ovat vähän joka puolelta Suomea. Ripustuksen selkeys ja rauhallisuus tarkoittaa vain sitä, että kuvataiteilijoilla on yhteinen kieli, eikä se johdu asuinpaikasta lainkaan.

Joukkotiedotusvälineet eivät juuri tunne muuta kuin Helsingin taidekaupunkina, joskus harvoin Tampereen ja Turun. Paikalliset lehdet eivät juuri enää näyttelyistä edes kirjoita. Sen vuoksi täältäkin ollaan viemässä jopa tätä taidehallia. Kukaan ei parkaise, ja me joita itkettää, meillä ei ole valtaa.

Yksi keskustelu koski lähestyviä ylioppilasjuhlia, mutta minä päihitin kaikki, koska menen 50-vuotisjuhliin. Kirjoitin 49 vuotta sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden ero verrattuna muihin johtui siitä, että myöhästyin paikkakunnalta muuton vuoksi vuodella. Joka paikkakunnalla ei sitä paitsi ollut saksaa pitkänä kielenä käyttäviä kouluja. Eikä sitä voinut katkaista vuotta ennen kirjoituksia.

Toinen siihen surullisesti ettei koskaan käynyt ylioppilaaksi asti, vaan meni töihin. Mutta sellaisista tulee itsetekemiään ihmisiä taatusti varmemmin kuin meistä, joiden päähän päntättiin edellisten sukupolvien idioottimaisuuksia, eikä niistä oikein kunnolla ole päässyt irti ikinä. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri ne idiotiat piti kaataa puolustuskyvyttömiin pieniin päihin. Kun menin kouluun, niin ensimmäisenä päivänä naisopettaja tukisti minua, koska en heti oppinut paikkaani rivissä. Opettaja oli niin fiksu, että rivit menivät pituusjärjestyksen mukaan. Vasta kun kaikki olivat rivissä, opettaja otti lehmänkellon ja kilisti sitä. Minua sen oli pakko tulla tarttumaan tukasta ja repiä.

Eikä ketään oltu vielä koulussa mitattu ja punnittu, saati että olisin osannut arvata olinko pitempi vai lyhyempi edellä seisovaa. Menin sinä päivänä kotiin ja sanoin etten mene enää kouluun.

Sitä paitsi vain osa ihmisistä käy lukion. Eikä koulutus merkitse suuriakaan kun ihminen yrittää päästä töihin. Ehkä sillä on silloin ollut merkitystä, kun ylioppilaat ovat iänkaiken sitten käveleskelleet raitilla ylioppilaslakki päässä. Vanhoissa Suomi-filmeissä se porukka on aina jossain vaiheessa näkösällä. Ja sen on ehdottomasti puhuttava eri tavalla kuin tavallisen rahvaan.

Niistä tuli kamreereja, kunnankirjureita, kansakoulunopettajia. Luulen että ne elivät herroiksi ja naisiksi ja saivat oikein palkkaakin, kun muu väestö taisi elää kädestä suuhun enimmäkseen. Sitä ajattelin kun katselin niitä Ibis-gallerian kuvia. Nuoret itäaasialaisnaiset näyttivät eksoottisilta kukilta tavallisen suomalaisjäykän yleisön keskellä. Asunnot olivat tyhjiä, puhtaita.

Poikkeuksia olivat aina ne taiteisiin kallistuneet yksilöt, jotka olivat hauskoja ja huvittavia poikkeuksia muuten kunnollisten ihmisten keskellä.

Kuva: Pirketta Levón

No olihan meillä valopilkkuna Miina Äkkijyrkkä. Ja koko joukkio rupesi puhaltamaan pilleihin siinä avajaisissa. Äkkijyrkkä vetäisi lehmien kutsuhuudon ja lauloi yhden virren. Sillä ihmisellä on isot keuhkot. Olen käynyt kävelyllä Uutelassa ennen kuin Äkkijyrkkä ja kyytöt häädettiin siitä liian läheltä hienoa Aurinkolahtea. Yritin puhua parin kissan kanssa, jotka olivat siinä maitotonkkatelineellä puoliksi unessa, mutta kun näkivät vieraan, ne tulivat siitä vilkkaasti alas ja viis veisasivat kissittelystäni. Nyt lehmätaiteilija sanoi että kaikki ne ammuttiin. Joku kysyi että eikö hukutettu.

Näyttelyn nimi on hyvä: WHERE are you from? Varifrån kommer du? MISTÄ tulet? Jos minä osaisin tehdä kuvia seinille asti, niin olisi pakko sanoa että en ole mistään kotoisin. Mutta ei se ole yhtään kummallisempi vastaus kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Sitä voi sitten miettiä että mistä kukin on kotoisin. Minun kotini on kieli. Mutta kyllä se on myös joitakuita maisemia ja joitakin ihmisiä. Tapahtumiakin kulkee joskus päässä kuin elokuvissa. Täällä itsekseen ollessa kuvia tulee silmien eteen satunnaisessa järjestyksessä. Ne kuvat ovat melkein yhtä hyviä kuin unet. Eikä niitäkään voi välttää.


Helteiset ilmat tuovat udun. Illansuussa aurinko paistaa kuin kuu. Kissa on levoton. Yötä ei enää erota illasta, pimeimmän ajan voi nukkua. Olen saanut uudet silmät. Kun tulin sairaalasta kotiin, niin kissa oli ensimmäistä kertaa vuosiin sininen. En ole varma siitä mitä sininen tarkoittaa.