Olla opetettuna

Kuva: Leo Ackley


Ihmiset eivät ole Pavlovin koiria vaikka heitä pyritäänkin ehdollistamaan milloin mihinkin suuntaan. Tietysti se, että ihmiset ovat entistä enemmän vieraantuneita sekä itsestään, minuudesta ja persoonallisuudestaan, että sitä kautta myös toisista, vaikuttaa siihen että esimerkiksi mainostajat onnistuvat pyrkimyksissään tehdä meistä kuolaavia piskejä.

Mutta jo se, että se tämä newagehorseshit onnistuu niinkin paljon saamaan ihmiset uskomaan kaiken maailman hötöön sen sijaan että katsoisivat todellisuutta ja pyrkisivät itse olemaan totuudellisia, kertoo että ihmiset kaipaavat muutakin kuin sirkushuveja päänsä täytteeksi. Leipää on katukuvan antaman todistuksen mukaan nautittu jo enemmän kuin tarpeeksi.

Ei ollut sattuma että esimerkiksi Kaurismäet valitsivat ensimmäisen leffansa nimeksi Arvottomat. Vieraantumisesta kyllä kirjoitettiin jo 1950-luvulla, silloin kun oli päästy jotenkin jaloilleen II maailmansodan jälkeen. Myös meillä, ei ainoastaan Ranskassa. Kannattaa silloin tällöin lukea suomalaista 50-luvun lyriikkaa, kyllä ihmisten tunnot sieltä näkyvät.

Jos tässä nyt on ongelmana se, että yhä vähemmän ihmisiä lukee yhä vähemmän hyviä kirjoja, niin se ongelma on ollut aina.

Kun tuli täysmittainen teollistunut yhteiskunta tänne pohjankin perille sotakorvausteollisuuden myötä, niin loppui eräs hyvin arvokas asia: käsillä työn tekeminen. Agraariyhteiskunnassa kuka tahansa osasi tehdä mitä tahansa eikä tehnyt kipeääkään. Se kuului asiaan. Pojalle puukko käteen viimeistään 5-vuotiaana ja tytöille sukankudin, siitä se lähti.

Eivät ihmiset turhaan haikaile punamultakylien perään. Niissä oli esteettisesti hyvät mittasuhteet. Katse lepäsi niissä kylissä. Niitä on ehkä muutama vielä jäljellä, mutta ei monta.

Teollistuminen vieraannutti ihmiset omasta työstä lopullisesti. Liukuhihnatyöläinen ei voinut kertoa mikä oli hänen kätensä jälkeä. Katsokaa nyt vaikka Chaplinin Nykyaika, ei se ole liioiteltu.

Estetiikkaa ei ole ilman etiikkaa.

Täällä ja täällä keskustellaan lukemisesta ja miksi siitä pitäisi keskustella. Ja voisiko siitä keskustella. Ja kuka sanoisi miten siitä pitäisi keskustella. Miksi ylipäänsä pitäisi arvottaa lukemista jollain erityisellä tavalla kun muutakaan olemista ja viihtymistä ei erityisemmin arvoteta?

Olen lukenut parin viikon ajan hyvin hitaasti monikerroksista teosta. Se on pieni ja ohut eikä sitä nielaista tuosta noin vain: Juha Varto: Mitä Simone Weil on minulle opettanut. Lopussa ei ole ole kysymysmerkkiä. Varto käy läpi yhteiskunnan muuttumisen ja ajattelemisen ongelmia. Oleminen muuttaa ajattelua.

Minä en ole lukenut Simone Weililta muuta kuin hänen yhtä lailla ohuen kirjansa Painovoima ja armo (Suom. Maija Lehtonen, Otava 1976). Tähän täytyy nyt lisätä eräänlaisena arvottavana asiana, että sekä Weil että Varto ovat filosofeja. Mutta he kumpikin tuntuvat olevan sellaisia filosofeja, jotka ovat ymmärtäneet keskustelun merkityksen, koska pelkästään yhtä totuutta ei ole olemassa ja koska mahdollisimman monelle pitää antaa mahdollisuus osallistua keskusteluun.

Mutta he kumpikin puhuvat vastuustaan ajattelijoina. Kanssaihmisten pitää tietää heidän ajattelustaan ja filosofien velvollisuus on keskustella aikalaistensa kanssa. Weil nääntyi toiseen maailmansotaan, Varto on aika ajoin epätoivoinen ihmisten kuuroudesta vaikka hän – monien muiden filosofien ohella – on pyrkinyt puhumaan niin paljon kuin mahdollista.

Olisi paha jos kaikki puhe ja keskusteluyritykset olisivat huutoa tuuleen. Kuitenkin ihmisinä meillä on kohtalomme eikä sitä voi väistää. Jokainen on joutunut syntymään ja tulee myös kuolemaan.

Filosofi on nimensä mukaisesti viisauden ystävä. Viisaus tulee tiedosta ja ajattelukyvyn kehittämisestä. Näin siitä sanoi Simone Weil:

”Kärsimys ja nautinto tiedon lähteenä. Käärme tarjosi Aatamille ja Eevalle tietoa. Seireenit tarjosivat Odysseukselle tietoa. Nämä tarinat osoittavat, että sielu tuhoutuu, jos se etsii tietoa nautinnosta. Minkä vuoksi? Nautinto sinänsä on kenties viatonta, kunhan vain emme etsi siitä tietoa. Sitä saamme vain kärsimyksestä.”

Ja ei, Weil ei ollut mikään uudesti syntynyt Pyhä Teresa, ei loveenlankeaja, ei kärsimysmystikko. On vain niin että kärsimys kuuluu ihmisyyteen.

Voimaa graffiteista?

Kissat ovat yksinäisiä petoja ja heidän tehtävänään ihmisyhteisössä on syödä suuhunsa jyrsijät, jotka puolestaan syövät ihmisten ruuan, aiheuttavat tauteja ja tekevät maanviljelijän paikasta asumiskelvottoman nopeasti ilman kissoja.

Palkkionmetsästäjiä? Ehkä ei. Mutta isoäidin luona navettakissat kyllä saivat aamuin ja illoin lämmintä maitoa.

Navettakissat eivät olleet oikeastaan kesyjä.




Lidia työpöydälläni

Minulla on vaikeuksia sopeutua kaupunkiin juuri kissojen roolin muutoksen vuoksi. Maalla ne pitivät kurissa vanhan talon rotta- ja hiiripopulaation. Asuttiin joenrantataloa, joka oli aikoinaan ollut isokin maatalo. Jouduttiin sitten kuitenkin siitä pois, koska joenrantatonttia ei voida pitää sosiaaliseen asumiseen kuuluvana.

Yritin kunnan insinöörille vakuuttaa olevani – ja perhe myös – mitä sosiaalisimpia mielenlaadultamme, mutta sanalla oli toinen merkitys. Se oli uuskieltä.

Oli pakko muuttaa kaupunkiin.

Vapaussotaa muistelevat vastustivat Valkolinnan purkua, mutta eivät huomanneet olevansa samassa joukossa rahamiesten (ja naisten?) kanssa. Suojeltavan suojeluskuntatalo Valkolinnan purkutyömaa:




Köyhät ja kipeät voisivat perustaa tanssipiirin, joka kiertäisi naapurin rakennustyömaata ja huutaisi ja laulaisi että Valkolinna Huraa! Se oli se bändi, jonka laulu Pysy aina pikkuveljenä,/ älä koskaan aikuistu! soi esimerkiksi Provinssirockissa joskus 1980-luvun alkuvuosina. Bändin nimi oli kyllä Noitalinna Huraa, mutta ei siinä nyt kauhean paljon eroa ole.

Pikkuveljet kuitenkin aikuistuvat ja oppivat normit. En tiedä miten se tapahtuu. Aivan äsken ne saattoivat olla juoksemassa lujaa vauhtia poliisia ja vartijoita pakoon graffiteja tehtaillessaan, sitten ne ykskaks jo osaavat solmia kravatin ja niiden puheeseen tulee outo sointi. Sellainen pehmeä, melkein kehräävä, joka tuntuu vaaralliselta.

Nyt alkaa Magnus Lindbergin uusi sävellystyö radiossa. Sen nimi on Graffiti. Aion muistaa sen aikana tarinoita, joita isä kertoi Pompeijin kaivausreissultaan. Paluu 15-vuotiaaksi ei ole ollenkaan vaikeata.

Muistan esimerkiksi isoäidin ullakon, jota piti siivota ja joka upotti minut muun muassa Nostradamuksen ennuskirjan lukemiseen. En käsitä miten ennuskirja oli joutunut Santeri Alkiota tunnustavan isoäidin ullakolle. Kun kysyin, isoäiti hymyili ja tahtoi nähdä löytöni.

Kun kysyin mikä se kirja on, isoäiti sanoi että nuoruuden hömpötyksiä. Vein sen takaisin ullakolle, koska se kuului siihen taloon.

Graffiti on ohi. En välitä kuunnella Jälkikoiria, minulla on kuulokuvia päässä. Edellinen Lindberg minkä kuuntelin yhtä tarkkaan oli Kraft. Kuuntelin Lindbergin haastattelua ja hän sanoi että laivassa on juuri oikea KLANGI. Hän soitti kokonaista laivaa.

Nämä graffitit teoksessa olivat laulettuja, latinaksi, siis Pompeijin seinistä otettuja. Lähinnä minulle tuli mieleen se kantaatti nimeltä Halleluja!, rauhallista musiikkia. Varsinkin verrattuna edeltävään Schönbergiin RSO:n konsertissa. Vaistomaisesti en kyllä ole ikinä pitänyt Schönbergistä.

Isä ei kertonut graffiteista. Hän varmaan piti niitä töherryksinä, kyllä niitä tehtiin silloin jo Suomessakin, ainakin harjun alla linja-autoaseman vieressä. Isoja vetoja isolla pensselillä. Rakkaudesta ja rahattomuudesta enimmäkseen.

Miten minä varttikuuloisena voin edes sanoa mitään uudesta sävellyksestä? En onneksi voikaan, mutta sain rauhassa maata tyynyn päällä korva kohti kaiutinta ja muodostaa päässäni kuvia Pompeijista ja isästä.

Minun olisi pitänyt saada olla mukana.

Muutos

Joka vuosi suunnilleen näihin aikoihin, ja aiemminkin säästä riippuen, kun silmut ovat puhkeamaisillaan haavan rungosta esiin, on rynnättävä jo aamuisin ulos ja tarkistettava tutut paikat.

On kylmä ja tuulee. Pohjoisnavan tuulet vallitsevat.





Tärkeintä on nähdä ovatko käärmeet tulleet jo koloistaan. Nuorilla käärmeillä on voimakkain myrkky. Haluaisin jo kulkea paljain jaloin. Tai ainakin istua kalliolle ja potkaista kengät jaloista.

Viime keväänä sisälle tuli kevättä pörräävä ampiainen, näki sivulle ojentautuneen käteni, suuttui ja pisti. Käsivarsi paisui pesäpallomailan näköiseksi. Oli otettava kyypakkauksen pillerit, koska henkeä alkoi ahdistaa. Eläinten myrkyt ovat samaa sukua.


Mutta e.e.cummings näkee jo vuorten tanssivan, näin:


when faces called flowers float out of the ground

when faces called flowers float out of the ground
and breathing is wishing and wishing is having-
but keeping is downward and doubting and never
-it's april(yes,april;my darling)it's spring!
yes the pretty birds frolic as spry as can fly
yes the little fish gambol as glad as can be
(yes the mountains are dancing together)

when every leaf opens without any sound
and wishing is having and having is giving-
but keeping is doting and nothing and nonsense
-alive;we're alive,dear:it's(kiss me now)spring!
now the pretty birds hover so she and so he
now the little fish quiver so you and so i
(now the mountains are dancing, the mountains)

when more than was lost has been found has been found
and having is giving and giving is living-
but keeping is darkness and winter and cringing
-it's spring(all our night becomes day)o,it's spring!
all the pretty birds dive to the heart of the sky
all the little fish climb through the mind of the sea
(all the mountains are dancing;are dancing)


Sisällä on siristeltävä silmiä vähän aikaa. Sitten palaan takaisin juuri jättämääni Søren Kierkegaardiin. Ohuen opuksen nimi on Anti-Climacus: Kuolemansairaus. Kristillis-psykologinen kehitelmä mielenylennykseksi ja herätykseksi.

Etusivulla ilmoitetaan Kierkegaardin julkaisseen teoksen, en tiedä onko kyseessä todella omakustanne, vai onko vuonna 1924 Werner Söderström Osakeyhtiö vain ajatellut että julkaiseminen ja kirjoittaminen on sama asia. Suomentaja on J.Hollo, enkä myöskään tiedä onko hän se sama J.A. Hollo, jonka nimen mukainen taidekasvatusyhdistys juuri perustettiin vastapainoksi ja lisävoimaksi Aalto-yliopistolle, joka onkin tällä viikolla ollut vastatuulessa.

Kuolemansairaudeksi osoittautui epätoivo. Kierkegaardin mietelmät ovat mielenkiintoisia. Yleensä sitä sanoo ääneensä kun joku menee kunnolla pieleen että olisin vajonnut maan alle häpeästä (tai tuskasta tai pelosta jne.). Epätoivo on osallinen ihmisparan elämässä silloin sun tällöin. Näin sanoo filosofimme:

Niin on epätoivo, tuo itseyden sairaus, kuolemansairaus. Epätoivoinen henkilö on kuolemansairas. Sairaus on kohdannut kaikkein jaloimpia olemuksen osia aivan toisessa merkityksessä kuin minkään sairauden ollessa kysymyksessä, ja kumminkaan henkilö ei voi kuolla. Kuolema ei ole sairauden viimeinen vaihe, mutta kuolema on alinomaa viimeinen. On mahdotonta pelastua tästä sairaudesta kuoleman avulla, sillä sairautena ja tuskana – ja kuolemana on juuri se, ettei voi kuolla. (s. 31)

Mutta löysin kävelyreissullani aivan toisenlaisen epätoivon osoituksen, sunnuntaiaamuna (ei, minulla ei ole digikameraa, joten kyse ei ole tästä päivästä, nyt tuossa näkyy olevan olutpullon siruja), vaikka todennäköisesti asianosaiset ajattelevat itsensä sankareiksi (”Selvisinpä siitäkin myrkytyksestä!”):

Äitienpäivänä raivokkaan siivouksen lomassa

Kuva: Kaksi erimallista miestä kesässä kerran

Kuuntelin Radioateljeesta Mika Waltarin teksteihin perustuvan radiofonisen teoksen, joka oli ennemminkin kuunnelma. Ellei oteta lukuun lujaa soivaa, käsittääkseni Chicagon koulukunnan noin 1920-lukulaista jazzia.

Ensin arvelin että ei jaksa, jos vaikka Waltari on herjennyt tunnelmoimaan äitiydellä, sen verran imelältä ovat tuntuneet monet tämän päivän radiojutut. Edelleen, vaikka enää eivät taida ainoastaan yli kymmenen lasta synnyttäneet olla niitä ansiomerkkiäitejä.

Sitten katsoin että esityksen nimenä oli Ei ole mitään surtavaa. Sanoi mies. Ohjelman oli koonnut Waltarin teksteistä Tiia Louste ja sama nainen oli ohjannut esityksen. Se oli kerta kaikkiaan hykerryttävä.

En tunnistanut alkuperäistekstejä, mutta kertoja oli kirjailijamies, mukana muun muassa hänen alati ymmärtäväinen ja lempeä vaimonsa. Onhan siinä kaunis asetelma, mutta Waltari olikin ottanut asiakseen piikitellä itseään.

Hän sattui nimittäin kuulumaan sellaiseen outoon miessukukuntaan joka vähän väliä hukkaa sydämensä. Se vain häviää.

Ilman sydäntä miehen on ontto olla, mutta sitten kun hän sydämensä taas löytää (ensiksi se oli vaimon tallettamana kaapissa, sitten se löytyi ymmärtäväisen naisystävän luota tyynyn alta, kunnes se päätyi takaisin kodin kaappiin), se onkin varsinainen kiusankappale ja sitä paitsi hukassa naarmuuntunut ja arpeutunut sydänparka, joka sitten sykkii ja räytyy aikansa miehen rinnassa, kunnes joko häviää tai vaimo kysyy ystävällisesti, että mitenkäs on sydämen laita.

Mies katsoo vaimoaan kuin piesty koira ja sanoo että surkeasti ovat asiat ja antaa sydämen vaimolleen takaisin, säilytettäväksi.

Tulin oikein hyvälle tuulelle. Mika Waltarihan on käyttänyt kaameita kliseisiä naishahmoja suurissa historiallisissa romaaneissaan, ne ovat järkiään kuvankauniita (paitsi joitakuita noita-akkoja) ja äkäpusseja, eikä kukaan mies niille pärjää, paitsi ihan lopussa. Tarinoiden lopussa naiset, jotka ovat ihmisistä kavalimpia, jäävät päätä lyhyemmiksi, koska haaremijuonittelut ovat menneet liian pitkälle.

Tässä asetelma on pantu päälaelleen: mies onkin se seikkailija joka hukkaa sydämensä jatkuvasti. Kirjailija tarvitsee sydäntään kirjoittamiseen, muuten ei tule mitään. Mutta kirjoittamiseen onkin maalla sijaitseva ystävällinen vaimon kotitalo, jossa sydän ei ole vaarassa palaa karrelle.

Muistan nuorena, kun Waltarin kirjoja ahmin, lukeneeni jostain tarinan kirjailijan perheen ihmettelevän mitä miehen työhuoneessa yläkerrassa tapahtuu, kun koira louskutti ylöskatsoen siihen malliin, että vieraita on talossa.

Tarinan mukaan vieraat olivat romaanien ja tarinoiden henkiä, jotka ottivat ullakolla vallan ja kirjailijan ei tarvinnut kuin kirjoittaa ylös se mitä hahmot kertoivat tehneensä.

Olin tyytyväinen siitä, että tässä nyt ei ollut äitimyyttiä ylistävää tarinaa. Olipa vain jatsia savuisissa kapakoissa kuunteleva kirjailija, joka kotiintullessaan oli vielä ehkä hiukan iloinen, mutta sitten aamulla olo olikin ontto. Moraalinen ja fyysinen krapula oli rinnassa tuntuva tyhjä tila.

Nykyproosasta sydäntä löytyy liian harvoin. Ihmiset eivät ole kilttejä toisilleen. He eivät lähetä sydämiä toisilleen postipaketeissa. He eivät tule ajatelleeksi koko elimen olemassaoloa, kunnes on liian myöhäistä.

Sydämellinen onkin aika hyvä sana. Sellaista saisi olla paljon enemmän.

Stressitesti

Niinpä siis Naomi Klein otti pienen stressitestin esitellessään Shock Doctrine-kirjaansa tänä iltana:



En onnistunut saamaan kuvaa tuohon, mutta käykää kurkkaamassa Naomi Kleinin haastattelua. Ja jos ei linkkikään näy, niin haastattelu on The Nation-lehdessä. Kummallista että yhden haastattelun pränttääminen tänne on työn ja tuskan takana.

Nyt taitaa olla niin että meidänkin kunnon kapitalistinen järjestelmämme käy läpi shokkiterapiaa ja lopputulosta ei tiedä kukaan.

Olen ollut siitä asti kun Klein julkaisi kirjansa No Logo että turhia tämä nainen ei puhu. Ja on tutkinut aiheensa. No Logo kirjasta kaikki muistanevat hikipaja-käsitteen lanseeraamisen.

Jos nyt kellä on rahaa panna muoti- ym. vaatteisiin, niin olisi kyllä hyvä jos arvon kuluttaja yrittäisi kysyä millaisissa työolosuhteissa uudet tennarit on tehty. Onko käytetty lapsityövoimaa? Saavatko ihmiset rahaa elämiseen jossakin Vietnamissa? Entä Kambodzassa? Minkälainen ruoska viuhuu?

Ja viimeksi kysymys: onko pakko ostaa mitään?