Kirjahylly ja oven seinä

Kävin vesijumpassa. Sitä ennen juon teetä ja katselen blogeja. Anita Konkan blogissa oli kirjahyllymeemi, jonka jo kirjoitin ajat sitten Unkuri-blogiin, mutta aattelin että on sse senverran outo ja omituinen että sen voisi vielä präntätä tähänkin.

Tässä on otettu vähän kirjojen sisältöäkin mukaan, samoin yksi elokuva, mutta minusta Kieslowski on jollain lailla kirjallinen. En osaa perustella sitä, ehkä se johtuu siitä, että K.:n kaikki leffat ovat niin hirveän perusteellisesti tehtyjä, niissä ei ole mitään turhaa, ei täytesanoja eikä -kuvia. En ole ikinä nähnyt Kieslowskin elokuvakäsikirjoitusta, mutta olen varma siitä että ne ovat yksityiskohtaisia.

Joka tapauksessa Kieslowskin sininen video (VHS) on tuossa kirjahyllyssä. Olen nähnyt sen monta kertaa. Oikeastaan on tietty sininen mielentila, joka vaatii tuekseen Kieslowskin Sinistä. Ne muuta kaksi, Valkoinen ja Punainen, eivät ole yhtä itsestäänselvästi niin valkoisia ja niin punaisia. Tosin Valkoisessa on häät ja Punaisessa koira jää auton alle.

Mutta siis lista:

oletko mies vai nainen? Venäjänsininen (David Taylor: Kissakäsikirja)
kuvaile itseäsi? Aapa (Eero Murtomäki: Soilla)
kuinka voit? Kuvallisesti (Pirkko Pohjakallio: Miksi kuvista?)
asuinpaikkasi? Kotometsä (Eero Murtomäki)
mihin haluaisit matkustaa? Suureen länteen (Reino Kero)
paras ystäväsi? Valkoinen jumalatar (Robert Graves)
mikä on lempivärisi? Sininen (Kieslowski)
millainen sää nyt on? Kuin Nälkävuonna (Juho Reijonen)
paras vuorokaudenaika? Kuudes piiri (Dante: Divina Commedia)
jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Terapiassa (Rodrigo Carcia)
mitä elämä sinulle merkitsee? Paholaisen sota (Kustaa H.J. Vilkuna)
päivän mietelause? ”Huolestuttavia piirteitä on raportin mukaan nähtävissä.” (Tieteessä tapahtuu)
millainen on parisuhteesi? Heis hius hajalla (Outi Heiskanen)
mitä pelkäät? Sinistä valoa (Matti Lukkarila)
minkä neuvon tahtoisit antaa? Elämää kuvavirrassa! (toim. Kalle Heikkinen, YLE)
miten tahtoisit kuolla? Tanssien (Timo Aarniala: Kuolemantanssi)
mottosi? Oi, kallis Suomenmaa (Sotilaan Muistojen kirja, toim. Onni Koivisto, kirjoittamaton, ei julkaisuvuotta, Karisto)


Huomaan nyt tässä yllättäen että kirjahyllyn sisältö on painottunut kuviin. Ehkä se johtuu tämän kirjahyllyn laadusta. Se on isoisän tekemä joskus 20-30-luvulla, luja, konstailematon, paitsi aivan ylhäällä, jossa on jugend-tyylinen, selvästi teollinen koriste.


Elokuvat ovat kuvia, samoin televisiosarjat, joita niitä tässä edustaa Rodrigo Garcian luoma/ideoima/kirjoittama Terapiassa. Carcia on myös kirjallinen, koska hänen isänsä on Gabriel Garcia Marquez. Terapiassa ei ole pelkästään HBO:n korkeatasoinen sarja, vaan minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan se kyllä painottuu taiteen puolelle.


Miksi? No siksi, että sillä on selvästi pitkäkestoisempi vaikutus olemiseeni kuin jollain millä tahansa sarjalla. Siinä istutaan vain terapiassa. Mutta se vaikuttaa myös minuun. En tiedä onko vaikutus terapeuttinen, joka tapauksessa huomaan miettiväni ovatko terapiassa istuvat ihmiset kovastikin erilaisia tai hyvinkin samanlaisia kuin minä.


Garcia onnistuu näyttämään eläväntuntuisia ihmisiä, unohdan välillä että he ovat näyttelijöitä. Kyse ei missään nimessä ole tirkistelystä. Tulen myös miettineeksi mihin suuntaan psykoanalyysi on menossa. Tiedän että siitä ei hirveästi puhuta ja tiedän, että Suomikin on väärällään vaikka minkälaisia suuntauksia. Ajattelen sellaista terapiaa, jossa ei suinpäin vain suggeroida ihmistä hyväksymään elämänsä ihan sinällään, koska maailmaa ei kuitenkaan voi muuttaa.


Minusta yksikin ihminen, joka on selväpäinen, kykenee vaikuttamaan ympäristöönsä paljon. Tulin miettineeksi ihmisten kytköksiä toisiinsa tämän jutun ohessa.


Tähän liittyy sitten oleellisesti se, että terapeutti-raukka on aika ajoin hukassa itsensä kanssa. Sarjat ovat äärettömän tiiviitä. Huomaan seuranneeni kutakin jaksoa miltei hengittämättä. Sanon "Shhh!" jopa Lidia-kissalle, joka ei käsitä miksi hän ei voisi ilmaista mielipidettään.


Joka tapauksessa tämä linkki on Facebookissa joten ajattelin panna sen myös tähän, koska on epäreilua, että Facebookissa olemattomat eivät saa tätä kutsua.  Ihmiset ovat täten kutsutut juhliini! Koska ne ovat kirjastossa, niin shampanjaa ei ole luvassa, emme rupea edes tuhraamaan kahvin kanssa. Mutta mehua on!


Muuten viime ajat ovat kuluneet kilahteluja ja kolahtelujen ja epämääräisestä suunnasta tulevan mutinan säestyksellä. Meillä isäntä on innostunut panemaan polkupyöriä talvikuntoon ja puleerannut niitä muutenkin:

Julisteessa oleva on saksalainen 2-vaihteinen Torpeedo vm. 1936.

Muutoksen tuulet

Sunnuntaina oli myrsky. Niin oli myös eilen. Tänne ei juuri ehtinyt kunnon ruska. Vaahterat kellastuivat juuri ja juuri, mutta eivät vielä punastuneet ja nyt ne ovat kahisemassa pitkin vihreää nurmikkoa. Täällä tuulee miltei aina.

Syksy ei herätä minussa haikeutta tai surua. Se saa ponnistelemaan. Eilen aamulla ryntäsin myrskyn halki uimahallin vesijumppaan. Pyöräkypärän alla oli kukkahuivi jonka ystäväni Natalia onnistui metsästämään minulle Venäjältä asti vähän aikaa sitten. Se on syvän ultramariinin sininen ja villaa.

Todennäköisesti alan muistuttaa maatuskaa. Kai se oli odotettavissa. Päälle oli puettava villapomppa, mutta tuuli oli ovela, se osasi puhaltaa hihansuista ja takaisin tulo maasillalla oli kylmää kyytiä. Jo halliin mennessä tuulenpuuska oli heilauttaa minut pyörän päältä. Olin syöksyä toisen huivistaan kiinnipitävän päälle ja jos tuulella olisi ollut enemmän voimaa, olisimme syöksyneet suoraan alas junaradalle. Juna seisoi asemalla, ei kumminkaan liikkunut.

Radioateljeessa kerrottiin sunnuntaina kiinalaisesta runoilijasta, joka kiipesi Kiinan muurin kauimmaiseen nurkkaan ja meni makaamaan junaradalle ja kuoli heti. Hänen taskussaan oli viesti: itsemurhastani ei tule syyttää ketään. En aivan käsittänyt itsemurhan käytännön suoritusta. Kulkeeko Kiinan muurin päällä junarata?

Runoilijan itsemurhaa seurasi itsemurhien aalto. Ohjelmassa spekuloitiin sillä, olisiko runoilija kuitenkin syyttänyt Kiinan poliittista johtoa. Siksi että runoilija ei koskaan maininnut Kiinan suurkaupunkeja, vaan kirjoitti maaseudusta ja sen kauneudesta.

Jäin tuumimaan kuka kirjoitti sellaisen runon, joka alkaa että ”näinä aikoina kun puhe puista on rikos”. Se voisi olla venäläisen tai muun itäeurooppalaisen puhetta. Ei kai se ollut Bertolt Brechtin? En muista.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, maata halkovien teiden varsille ilmestyi tekstejä: maaseutua ei voi tuoda. En ole asunut maalla pitkään aikaan, mutta olen kuullut että maailmanlopun tunnelmia siellä on.

En kaipaa minnekään. Kirjastosta löytyi paljon hyviä kirjoja, kehittelen itselleni projekteja. Ne eivät erityisesti tähtää mihinkään.

Mutta törmäsin sellaiseen tietoon ohimennen, että Borneon saarella asuva pääkallonmetsästäjien heimo, Iban Dayakit, alkavat huolestuttavasti vähetä. Heillä on vielä oma kielensä, mutta yhä useampi muuttaa asumaan suuriin kaupunkeihin.

Tiedon mukaan heimo on lopettanut pääkallonmetsästyksen. En tiedä kuinka oleellinen riitti se on pienelle katoavalle heimolle ollut. Ehkä Suurten Valkoisten Metsästäjien pitäisi muuttaa sinne, pääsisimme heistä viimeinkin eroon…

Joskus lähiaikoina Risto Isomäki syytti kolumnissa suomalaisia sellunkeittäjiä siitä, että Indonesian suot ojitetaan ja siitä seuraa vesikatastrofi toisensa perään, koska suot toimivat vesivarastoina.

Se on kyllä totta. Suomeenkin on syntynyt suo-ojitusten jälkeen suuri alue joka on hallanarkaa, koska suot on ojitettu. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti riisinviljely ei enää viidakon soiden kuivumisen jälkeen onnistu myöskään Borneossa. Vaikka ei halla uhkaakaan.

Huomenna se ehkä tulee. Tuuli on puhkunut lumen uhkaa jo kolme päivää, ehkä maa huomenna valkaistuu. Ainakin taivaalla on nopeasti liikkuvia reenjalaspilviä, jotka edeltävät matalapainetta, ja pilvet tulevat suoraan pohjoisesta.

Kiinanruusu työntää edelleen uusia nuppuja. Mutta enää hyvin hitaasti. Sytyttelen valoja entistä aiemmin iltaisin, uskottelen että nuput saisivat voimaa sähkövalosta.

Matkakuvia ja ajatuksia

On aivan ilmeisesti syy siihen miksi nuoret ihmiset synnyttävät ja hoitavat lapsia. Se on se nuoruus.

Puhutaan meidän isovanhempien osuudesta lasten elämään. Luulen että se on tärkeä. Se voisi olla paljon tärkeämpi. Nyt kävi niin että lapsiparat sairastuivat ja lähdin hoitamaan heitä kahdeksi viikoksi kauas etelään. Matka oli sekä rankka että ajatteluttava että kumma kyllä virkistävä.

Helsinki, entinen kotikaupunkini, muuttuu joka käynnillä oudommaksi. Ei sitä kodikseen tunnista. Saati jos joutuu seikkailemaan sellaisessa epäpaikassa kuin Espoo. Pyörin väkkäränä ympäri ensiksi löytääkseni kaupan, eskarin ja päiväkodin. Lapset nimittäin olivat peräkkäin sairaina, tottakai. Se on kaikkien lastentautien ominaisuus.

Mutta Espoo oli hajainaisuudestaan, esikaupunkimaisuudestaan huolimatta valoisa, puita oli. Lauantai-iltapäivänä lähdettiin retkelle Nuuksioon. Lapsilla ei ollut sinä päivänä kuumetta. Nuuksio on kansallispuisto ja siellä kulki ainoastaan sivistyneitä ihmisiä. Missään ei ollut roskaa, ei edes pienen pientä karkkipaperia.

Nuuksio on ikivanhaa ylänköä, joka oli kuuluisan ruuhenkappaleen mukaan käytössä jo 12 000 vuotta sitten. Silloin se oli saaristoa, jossa ruuhella varmaankin kalastettiin. Minulle oli yllätys löytää tällainen keidas keskeltä ei-mitään.

Ei tämän porukan kanssa ruvettu urheilemaan. Itse varmaan olin eniten urhea nivelrikkoineni ja paranevine leikkaushaavoineni. Mutta oli mukavaa ja rauhallista siitä huolimatta että aurinkoisena päivänä ihmisiä oli liikkeellä paljon.

Perhe otti rauhallisesti, ja ympäröivät korkeat puut katselivat meitä pieniä kulkijoita ystävällisesti. Kysyin olivatko yöpyneet puistossa. No eivät vielä, kunhan lapset kasvaisivat niin sitten.

Sitten illalla Ida ja hänen äitinsä tekivät kaurakeksejä. En tiedä mitään hienompaa kuin mukillinen iltateetä ja kaurakeksejä. Siinä täydellistyy hieno päivä. Tässä pienempi lapsi, Elsa ja hänen äitinsä odottavat kärsivällisesti keksien kypsymistä:

Pihalle alkoi päivien mittaan kerääntyä lehtiä. Kukaan ei enää istunut pihakeinussa. Ihmiset kulkivat pikkutietä pitkin kiireisinä, lapset kouluista, vanhemmat töistä. Taloja oli juuri siinä paikassa paljon. Yritin kysyä miksi talojen pitää olla niin erillään ja tuntevatko ihmiset ketään. Lapset vakuuttivat että heillä on vaikka kuinka paljon kavereita.

Minä astuin vähän väliä vahingossa ääniä tuottavan muumikirjan päälle ja tuotin rääkäisyjä ja musiikin tapaista. Mutta satuin lukemaan kirjaa muumeista. Joissakin kohdissa kirjaa tuli ongelmia, mutta apu oli lähellä. Ida (6 v.) tunsi muumit suunnilleen täydelleen. Käytin häntä siis tämän jutun kirjoittamiseen. Eivätkös muumit ole lähinnä lasten lukemistoa? Vai?

Sillä välin kesän viimeiset kukat puhkesivat täyteen kukkaan pihakeinun vieressä.