Muurahaispesä

Motto:

Pyöri, suuri pallo, tietoisuuksien muurahaispesä, maa,

pyöri, ruskonvalaisema, illanhämärtämä, päivän paahtama, öinen,

pyöri abstraktissa avaruudessa, tosi kehnosti valaistussa yössä,

pyöri…

(Fernando Pessoa (Alvaro de Campos): En minä aina ole sama. Valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa, Otavan Seitsentähdet 2001 )

Kylmällä tulee olluksi sisällä. Vain asialliset syyt kelpaavat ulosmennessä. Kävin teatterissa. Kävin teatterissa kotikaupungissani. Oli esitys keskellä päivää, Valkoinen kaupunki. Se on kirjoitettu Jorma Ojaharjun romaanin pohjalle, tosin käsiohjelmassa lukee että dramatisoinut Maria Kilpi. Vieraileva ohjaaja oli Atro Kahiluoto.

Olen lukenut kirjan 70-luvulla. Mielestäni se oli trilogia, mutta voi olla että sotken sen Väinö Linnan trilogiaan. Luin kirjan silloin kun en vielä asunut Vaasassa, enkä ollut myöskään tietoinen Jorma Ojaharjusta, vaikka taisin asua Helsingissä. Wikipedian mukaan Valkoinen kaupunki on trilogian ensimmäinen osa. Nykyisin ei juuri enää kirjoiteta trilogioita.

Täällä kyllä tervehdimme kirjailijan kanssa ja puhuimme muutaman kerran proosan tilanteesta. Hän opetti opistolla kirjoittajia ja ehkä jotain muutakin. Hän ei ollut millään lailla huojuvaa massaa, jollaiseksi häntä kuvattiin jossain 1970-luvun lehdessä. Tietysti ihmisillä on nuoruutensa.

Muistin kirjasta että se on työväenkuvaus, paikoin aika painajaismainenkin kuvaus joka alkaa sisällissodasta ja keskittyy Palosaareen. Sota kulki pitkin kaupunkia ja varsinkin rantoja. Kirjassa samoin kuin näytelmässä on kuvaus siitä, kuinka eläviä ihmisiä – punaisia – sullottiin jään alle. Ne tulivat rantaan keväällä.

Kuva mainostaulun alla: Jyrki Tervo. Lasi on likainen.

Kun esitys oli päivällä niin yleisönä oli tietysti paljon nuorisoa. Oli pakko miettiä minkä kuvan koululaiset saivat Vaasan menneisyydestä. Esityksessä oli paljon lauluja, mekastusta, huutoa, ryntäilyä eestaas, niin että punainen lanka katosi ainakin minulta moneen kertaan.

Kun esitys on tehty vuonna 2012 niin se ei saa olla haudanvakavaa muistelua, vaan viihdettä. En tiedä onko vuoden 1918 tapahtumia käsitelty valkoisessa kaupungissa, mutta sillä nimellä tämä kaupunki tunnetaan.

Minulle on historiasta jäänyt hämäräksi esimerkiksi se, että millä valtuutuksella Mannerheim lähti sotaan suomalaisia punaisia vastaan. Tynkä-senaattihan oli tietenkin Vaasassa ja Vaasaan tulivat myös jääkärit jotka muodostivat valkoisen armeijan pääosan.

Isoisäni oli kuullut Mannerheimin puhuvan Seinäjoen asemalla. Viesti oli ollut se, että venäläinen sotaväki on riisuttava aseista. Kuitenkin koulun historiantunnilla sanottiin että venäläisiä löytyi riisuttavaksi vain Laihialta ja sotilaat antautuivat heti. Ilmeisesti heidät jopa päästettiin takaisin kotimaahansa.

Kouluaikanani sota oli nimeltään vapaussota, ja Mannerheim oli sotasankari. En tiedä mikä isoisäni oli. Ainakin hän oli ensimmäisissä taisteluissa Virroilla jättänyt ampumatta, kun naapurin poika huusi kiven takaa että älä ammu Valte, minoon Ville.

Mitä nyt kouluaan käyvät tietävät? Ehkä enää ei ole pakko tietääkään? Minun mielestäni Suomen historiasta pitää tietää kaikki. Ehkä historian opettaja sitten kertoo loput näytelmän jälkeen. Ehkä musiikin opettaja opettaa isänmaalliset ja työväenlaulut?

Sen verran esityksestä jäi käteen. Se oli liian vähän vaikka sain eläkeläisalennuksen. Sotanäytelmä ei voi olla viihdyttämistä. Sama pätee sotaleffoihin.

Pessoan muurahaispesä kuuluu tähän tarinaan siksi, että sunnuntai-iltana, siis 29.1. tuli oikein outo puolidokumentti, spekulaatiota kirjallisuuden historiasta. Se liittyi historian murroskohtaan: runous oli muuttumassa ja nopeasti vuonna 1929 ja pörssi romahti.

Kirjallisuushistorioitsijat olivat löytäneet kreikkalaisen muistivihon, jonka mukaan Pessoa ja Alexandriassa ikänsä asunut Konstantinos Kavafis olisivat tavanneet Amerikan laivalla.

Valkoinen kaupunki-näytelmä päättyy 1930-lukuun, jolloin voisi olettaa suuren laman vaikuttaneen Vaasaankin jo. Kaupungissa oli paljon tehtaita, paljon enemmän kuin nyt. Pessoa ja Kavafis päättävät kääntyä ympäri Lontoossa, kun saavat käsiinsä lehden jossa kerrotaan pörssin romahtaneen New Yorkissa.

Pitkin dokumenttia, joka loppui vasta joskus yhden maissa yöllä, luettiin Pessoan ja Kavafiksen runoja. Ehkä ohjelma tulee uudelleen. Pessoan runoja on suomennettu enemmänkin – hän on varsinainen komeljanttari kuin mikäkin sankarinäyttelijä vaihtaessaan rooleja nimeä myöten runojen tyylin vaihtuessa – Kavafis taas on harvinaisempi tapaus. Suomennettuja on siellä täällä, Eeva-Liisa Mannerin itse valitsemissa runoissa 1956-1977 on muutama joko Kavafiksen runo tai hänelle omistettuja. Ne ovat ehkä suomennoksia, koska ne kertovat muinaisista helleenien sodista. Manner oli kyllä hyvin sodanvastainen runoilija.

Fiktiivinen dokumentti se eilinen, vähän niin kuin Ojaharjun kirja? Kirjallisuushistorioitsijat vaikuttivat kyllä aidoilta. Aivan merkillinen tarina, mutta jos se olisi totta, niin silloin kaksi viime vuosisadan suurimmista runoilijoista olisi tavannut toisensa suuren laman kynnyksellä.

Vaasa oli vielä sodan jälkeenkin teollisuuskaupunki. Nyt sitä on vaikea kuvata. Tehtaat eivät ole raunioita, niitä on otettu uuteen käyttöön. Mutta ei tänne uutta Finlaysonia tai Saippuatehdasta ole syntynyt. Varuskuntakin on lopetettu, samoin lääninhallitus, joka oli aikoinaan tsaarillisen kuvernementin toimisto. Onneksi tänne ei tule ainakaan Guggenheimia, joka veisi tästä kaupungista lopunkin oman.

Ojaharjun kirjasta jäi kuva, että hyvin kirjoitettu, enemmän kuin paikallishistoriallinen teos. Näytelmä jätti vaisun jälkimaun. Ehkä nykyteatteria ei ole tarkoitettu minulle.

Ehkä minä tarvitsen fiktiivisiä dokumentteja runoilijoista. Koska niin joka tapauksessa on, että maapallo on kiehuva tietoisuuksien kudelma, sattumanvarainen.  

Jotain muuta välillä!

Luen tekstejä niin että pää höyryää, mietin, kirjoitan vihkoon kommentteja. Sitten välillä tulee jotain aivan muuta.

Tällä viikolla olen sitä mieltä, että menen ylihuomenna äänestämään koska kaikki ehdokkaat sanoivat "ei" Guggenheim-suunnitelmalle. Katson mitä ihmiset aiheesta kirjoittavat. Tästä kaupungista ei saa kulttuurilehtiä edelleenkään. Minulle tulee kotiin yksi, Kaltio. Odottelen mitä se keksii.

Toistaiseksi paras ehdotus jonka olen nähnyt crowdsourcing-saitililla oli nimeltään M/S Guggenheim. Vilnan ja Helsingin ja Pietarin ei tarvitsisi enää kilpailla keskenään. Minusta se edellyttäisi sitäkin, että Venäjä puhdistaa sen fosfori-vuorensa. Tai siis siitä valuvat jätteet.

Joskus menen katsomaan meren lahtea, talven etenemistä. Joskus kuuntelen radiota pysyäkseni jossain määrin selvillä siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tämän Kumpula-atleetin kotoisaa musisointia toi tietoisuuteeni Kumpulan ystäväni Pipari. Minusta on hauskaa että se kylä kaupungissa tuntuu edelleen olevan elossa.

Atlético Kumpula - Linda Laakson talo

Hämärä tanssii

Pentti Saarikosken viimeisen runokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestä tulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussa sanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.

Hämärä kuitenkin tanssii. Sitten joku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanha kunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, mutta hämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästä sitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.

Se ei oikeastaan haittaa, koska se kirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasat kasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy se Tiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, että jossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.

Keskipäivän uutisten jälkeen jotkut rupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivat rahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:n ohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaan kuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisesti lopetettukin.

Ei ole edes varmaa että voisin kuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikalla oli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellista musiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaan kuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.

Minä en käsitä minkä takia joka vuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioita jotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviä kulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtia kuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitä varten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jo kuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet ja induktiosilmukat toistavat nuotit väärin.

Ilmeisesti Radioateljeen tekijät alkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellä tehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut Hannu Taanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes Jukka Kemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkin kahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. En päässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimellään puhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeä ennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.

Selvä. En voi siis kuunnella enää dokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuin YLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset ja paikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskus istunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseen keskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaan mietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaa että mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi jo formuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää, kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.

Radioateljeessa olen kuunnellut kertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisen naisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen, lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaiken sanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oli ympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmän viiniä, varmaan yksinäisyyteen.

Sellaisesta elämästä lauloi muinoin amerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:

Life that I fashioned,

Not what I wanted,

But things often turn out that way.

Now I’ve forgotten all the dreams

I once lived for

As life becomes day after day.

Siinä laulaa samantyyppinen pettynyt nainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisen runoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanut runot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla, instrumentti on japanilainen koto.

Se on kanteleen tapainen soitin, sitä soitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntä livenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisi esiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täällä asemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikki vesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasan kanssa. Hento nuori nainen.

Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta se on mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen sai matkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehditty kuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.

En ehtinyt mukaan Nurmoon (olin uppeluksissa paksun israelilaisen kirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisia runojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:

Tämä on ankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaa hirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyy kelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruoho uhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuoden kaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaa kyllä kuka on voitolla.

(Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa. Tammi 1987)

Säiden ja ilmojen puolesta emme pääse kyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannut jonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikat johtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni on kaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kun rikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.

Minä muistan kerran kysyneeni miksi naapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynyt puukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkia ajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, että voimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.

Että jos tulee vielä myrsky? Oli kevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuri ollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiin ruokaa spriikeittimellä.