Sunnuntaina

Sunnuntai on monella tapaa juhlapäivä. Jotain on siinä, että vaikka minulla ei ole minkään institutionalisoituneen uskonnon kanssa suhdetta, niin viikon ensimmäisen – tai viimeisen laskutavasta riippuen – päivän hiljaisuus ja kiireettömyys tarttuu.

Olen usein itselleni vihainen siitä, että suhtaudun päivään niin omituisesti ja ilman mitään järkevää syytä. Mutta sitten toisaalta johdun miettimään, mistä käsitykseni hiljaisesta päivästä tulee. Minähän olen melkein kuuro, en siis voi mitenkään ”kuulla” hiljaisuutta. Sitten ajattelen ohimennen räppäriä nimeltä Signmark ja vaikka en osaakaan viittomakieltä, osaan lukea sanoja huulilta ja eleistä. Useimmiten olen aika hyvin selvillä siitä, mitä ihmisten kesken on meneillään, vaikka en osaa sanoa siitä mitään tarkkaa.

Signmark oli hiljakkoin uutisissakin. Hän ei saa Teosto-korvauksia, koska ei laula, vaan viittoo. Syrjintähän on tässä maassa kielletty. Eritoten olen käsittänyt että pykälät koskevat jonkinasteisia vammaisia. Siinä meillä on pienen ja sisukkaan tekijänoikeustoimiston määräys, jonka mukaan vammaiselle ei anneta samoja oikeuksia kuin n.k. terveille.

Ei silti: joudun itse hyvin usein arvailemaan mutisevien lääkäreiden ja hoitajien ja terveyskeskusten puhelinkeskushenkilöiden ulosannista arvailemaan, kuinka suuri määrä sitä tai tätä lääkettä pitäisi ottaa tai mikä oikeastaan on röntgen-lausuman sisältö.

Kaikissa byroissa pitäisi noudattaa esteettömyys-säädöstöä. Silti terveyskeskus-järjestelmässä on kielletty sähköpostin käyttäminen. Terveys on vähemmän kallisarvoinen tietenkin vammaisille, onhan heiltä osa mahdollisuuksia jo ennestään poispyyhitty. Suurin osa sitä porukkaa – vammaisia siis – on muutenkin nuijittu aikojen kuluessa nöyriksi. Osa meistä vammaisista on taatusti päästään sekaisinkin.

Tottakai niin suuri ja mahtava kuin terveyskeskusjärjestelmä noudattaa aivan omia lakejaan. Mutta muistan hyvin olleeni joskus seurana huonostikuulevan vanhemman serkkuni lääkärikäynnillä. Vanha kunnanlääkäri teki niin selväksi kuin vain suinkin saattoi, minkälaisia troppeja serkunlikan pitää ottaa ja kuinka kauan ja miten pitää muuten hoitaa itseään. Muistan lisäksi että hän pani tyttären oma-aloitteisesti jonoon, josta otettiin ihmisiä kokeilemaan uusia kuulokojeita, sellaisia, joissa oli patterit taskussa pidettäviksi.

Pidin siitä lääkärisedästä ja samoin piti serkku. Lääkärisedässä ei ollut mitään kaikesta tuosta järjestelmähirviöksi paisuneesta nykylääkäriydestä. Onneksi poikkeuksiakin on, mutta kyllä niitä joutuu metsästämään.

Nyt kun minulla on induktiosilmukka, kykenen kuuntelemaan esimerkiksi sunnuntain Radioateljee-ohjelmaa ilman ongelmia. Joskus kun kuuntelen jotain ilman induktiosilmukkaa, kykenen kyllä kissan eleistä päättelemään, mikä on radion volyymi ja pitääkö tarkistaa sitä ylös- vai alaspäin. Lidia ilmaisee itsensä luimistamalla korviaan, jos ääni menee lujaa korkeilla rekistereillä. Minä en niitä kuule edes silmukalla.

Eilen ohjelmassa oli kiinalaisen runoilijan Duo Duon tuotannon esittelyä. Runoilijan oikea nimi on Li Shizheng. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi, mutta on asunut vuosia ympäri maailman, kirjoittanut runoja, kääntänyt niitä kiinaksi, opettanut kirjallisuutta kotimaassaan ja ulkomailla, maalannut tauluja, opiskellut konfutselaisuutta ja zenbuddhismia.

Häntä ei suomentanutkaan Pertti Nieminen, vaan Pertti Seppälä. Olen iloinen siitä että Niemisen työlle tuli jatkaja. Muistan kuinka Nieminen oli kyllästynyt nykykiinan kielimyllerrykseen, kun kirjoitusasu vaihdettiin ja klassisesta kiinasta tuli nuorisolle tuntematon kieli.

Meillä oli kylässä kerran nuorimies Shanghaista. Kiirehdimme näyttämään vanhaa kiinalaista riisimaalausta: bambunlehtiä ja vasemmalla puolella runo ja taiteilijan nimi. Nuorukainen joutui seisomaan taulun edessä kauan, eikä hän sittenkään ymmärtänyt mitä taulussa luki. Annoimme hänelle riisipaperia ja siveltimen ja mustehierrinkiven. Ei hän osannut käyttää niitä. Olimme ajatelleet, että hän ehkä osaisi tulkita vanhat merkit uusiksi.

Duo Duo joutui maastamuuttajaksi vastoin tahtoaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ruveta pakolaiseksi, vaan kävi niin, että kun hän oli matkalla Eurooppaan lukemaan runojaan, oli tapahtunut massamurha Taivaallisen rauhan aukiolla ja hän joutui pyytämään poliittista turvapaikkaa.

Eivät hänen runonsa kuulosta anarkistisilta tai vastavallankumouksellisilta, pikemminkin päinvastoin. Hän käyttää vanhaa kiinalaista kuvastoa ja puhuu sillä mutta nykyajasta. Hän tulee todistaneeksi sen, että historian merkitys kirjallisuudessa on tavattoman tärkeä.

Runojen taustalla on jokin kiinalainen luuttu, joka särkee välillä kimeästi illuusion, kauniin hetken, jossa on vuoria ja jokia, loputtomasti. Runoissa kulkevat rakkaudet, maisemat, pienet lapset – niin ja musiikki. Minusta on hienoa että kiinassa on säilynyt musiikin ja runouden yhteissointi.

Eihän se ollut tietenkään kiinaa vaan suomea. Ja kyllähän Duo Duo selitti aivan suorasanaisesti mitä hän ajattelee vanhasta filosofiasta. Konfutselaisuutta hän on opiskellut syvemmin vasta nyt, päästyään takaisin kotiin, vaikkakin Hollannin kansalaisena. Sen sijaan hän on ilmeisesti ollut zenbuddhalainen jo vuosia.

Hänen äänessään kuuluu levollisuus. Vai oliko se suomalaisen näyttelijän ääni? Mutta jotain suuren runouden ikuisuudesta siinä ohjelmassa oli. Olen tavattoman iloinen siitä että hän on elossa, että hän ei varmaankaan joudu vankilaan tai leireille vanhojen runojen kirjoittamisesta.

Hän kertoo olevansa todella huolissaan siitä, että nuoret kiinalaiset eivät enää opi historiaansa eivätkä ikivanhaa kulttuuriaan. Onneksi meille ei voi niin käydä. Vai voiko?

Onko meillä nuoria jatkajia edelleen? Jatkavatko ruotsalaiset kustannusosakeyhtiöt suomalaisen kirjallisuuden julkaisemista? Voiko suomalainen kirjailija luottaa tulevaisuudessa siihen, että hänellä on ura? Ihan totta, voiko?

Pidän nimittäin Signmarkin musiikkia tärkeänä asiana, mutta hän on yksi merkki siitä, että kaikki ei ole kulttuurissa kohdallaan. Vamma on pysäyttävä asia. Raha on vielä pahemmin vammauttava asia kuin mikään fyysinen oire ihmisessä. Sen nimiin tehdään pahimmat teot juuri nyt.

Arkipäivän hirviöitä

Nukkuminen on ollut vähän kehnoa. Jännittynyttä valvetta pilkkovat painajaiset, joissa olen viimeinkin käsittänyt vuosikymmeniä riivanneen eksistentiaalisen ongelman.

Se koskee tietysti ihmisten perinpohjaista erilaisuutta. Siinä on myös ydin kysymykseen pahuudesta. Se elää ja voi hyvin. Minä voin huonosti, koska jouduin sen runnomaksi. Se ei aina tapa ja usein olen kuullut kertomuksia siitä, että pahalle riittää että se onnistuu kiduttamaan toisia olioita. Pahalle kelpaa kuka tahansa uhri, paha on kaikkiruokainen.

Oikeastaan kaikki alkoi siitä, että yritin saada opiskelijoiden asuntosäätiön toimiston ymmärtämään, jos suuressa korttelissa päästetään töhrijöitä, juoppoja ja jotain vielä pahempaa valloilleen, niin se laajenee ja pilaa koko paikan. Vakiovastaus on niin peräti turvallinen: miten on mahdollista että emme ole kuulleet valituksia keltään muulta. Minulle se ei tietenkään ole turvallinen vastaus, koska minä joudun asumaan täällä, toisin kuin toimiston täti.

Tädit ottavat väitteitä esittäessään terävän katseen käyttöönsä. Olen sitäkin ajatellut monta kertaa, että miten ne sen tekevät. Sitten olen päätellyt että se on varmaan tulosta lapsuudenaikaisesta opista. Jos teet jotain pahaa, niin napita isoja ihmisiä suoraan silmiin ja hyvin tosissasi ja kerro kuka on jättänyt sahanterän, puun, suojaamattoman sähkökaapelin, vihaisen koiran tai muun sellaisen lähelle pikkusiskoa ja/tai -veljeä, niin että mitä todennäköisimmin ne satuttavat itsensä! Pikkusiskon/-veljen kuoleman jälkeen saat vanhempien jakamattoman huomion.

Aikuisten mielestä täti, siis silloin nuorena, on vastuussa, mutta osaat vakuuttaa heidät siitä että joku muu on tehnyt kaiken. Täti oppii ensin sanomaan että ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä sanonut mitään. Sitten hän oppii kertomaan roskisten heittelijöistä, että hehän ovat aikuisia ihmisiä, he siis ovat vastuussa teoistaan. Täti hymyilee tässä kohdin, koska tietää että osoitteessa 25 asuvan nimi on hänen takanaan, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta päästä selville pahantekijän identiteetistä. Jolle voisin yrittää ehkä tehdä jotain, vaikka se olisi hyvin vaikeaa, varsinkin aivan yksin.

Olen ymmärtänyt että lähinnä on kyse varhain puhkeavasta alkoholismista, jolle ei voi tehdä mitään, koska se on geneettistä. Tai mahdollisesti ADHD-syndroomasta, ellei se ole rock-yhtye. Mahdollisuuksia on tässä ajassa vaikka kuinka paljon, koska kellään, siis kerta kaikkiaan ei yhdelläkään sielulla, ole vastuuta mistään. Ei edes omasta itsestään.

Olen nähnyt tällaisia kuvia slummeista muissa maissa. Suomessa vastuuttomuus on suhteellisen uusi ilmiö, koska vasta noin 60 vuotta sitten maa ylipäänsä pääsi siitä uhasta, että se se miehitetään ja silloin vastuussa ei ole kukaan näillä siihen saakka kahdella kielellä vaikenevasta kansasta.

Siitä ei ehkä voi enää puhua mitään, että yksi syy tilanteen toivottomuuteen on vaikenemisen kulttuuri. Jos tädit ovatkin hyviä puhujia, niin heidän puheensa ei ole tarkoitettu muuttamaan vallitsevia olosuhteita, vaan mahdollisesti jonkin verran paikkaamaan sotkua, joka on syntynyt, ei heidän syystään, vaan syyttään. Syyttömyys johtuu vastuuttomuudesta.

Joskus 15 vuotta sitten yritin saada tänne poliiseja päivystämään, että nuorisojengejä ei syntyisi paikkoja vahingoittamaan. Siihen ei ole tietenkään koskaan ollut resursseja. Korttelin on myös pysyttävä avoimena (vrt. Roberto Rossellini: Citta Aperta) jo arkkitehtuurin nimessä, vaikka siinä väittämässä on vielä vähemmän johdonmukaisuutta kuin kaikessa muussa tädin suoltamassa tekstissä.

On tottakai aivan selvää että sukupuoli ja sukupolvet ratkaisevat. Olen kuullut että tämän korttelin on piirtänyt arkkitehti ja ympäristön suunnitellut puutarhuri. Keväällä on niin, että aina joku puut tai pensas kukkivat, portaittain. Ja vielä pitkälle syksyyn punaiset ruusut.

Ensimmäiseksi huomasin että poikalaumat systemaattisesti hävittivät istutuksia. Asia oli aika yksinkertainen: jäljitin johtajayksilöt, siis nuoret alfat, koteihinsa ja vanhemmat saivat varoituksen. Johtajatäti oli tässä selkä seinää vasten, koska minulla olivat nimet.

Olen tietoinen siitä että yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Nyt kylältä on otettu pois kasvatusvastuu ja se on sälytetty yhden tai kahden aikuisen niskoille. He eivät riitä, eivät varsinkaan silloin jos eivät ole maahanmuuttajia, joilla sentään ne kylät eli suuret perheet vielä ovat. Ongelman ydin on tämän maan kasvatuksen puutteessa. Sitä ei halua/kykene antamaan enää kukaan.

Vanhemmilla, esimerkiksi niillä poliiseilla, on sitten omat ongelmansa nokkimajärjestyksessä. Valtionhallintoa on supistettava, ja jokainen yrittää kiusata hengiltä niin monta muuta poliisia, että jäljelle jääneistä työpaikoista ei enää jää moni kilpailemaan. Vaihtoehtoisesti esimerkiksi kelpaa esimerkiksi sairaala tai terveyskeskus. Välillä näissä instituutioissa joku keksii viemään rahaa hankinnoista. Hankintoja ei pidä jättää poliisitoimen tai sairaalapiirin omaisuudeksi, koska poliisi ei ole tietenkään kypsä vielä vankilaan, eikä hankintapäällikkö ole saanut vasta kuin yhden infarktin. Rikokset kyllä on varmaankin tehty ja jokainen alueella asuvat joutuu ne maksamaan.

Sairaus on levinnyt jo kaikkialle. En välitä miettiä enää sitä, miten tämän maan käy sitten kun seuraava sota tulee ja joku tahtoo valloittaa maan. Ensinnäkään en ymmärrä ollenkaan, miksi kukaan tahtoisi valloittaa tätä maata. Toiseksi, jos tämä jollekin kelpaa, niin pitäkööt. Kaikki on jo pilattu.

Auto ajoi päälleni suojatiellä, joka oli pyörätien jatke, ja sain niskaani muutaman näistä virkavallan valioyksilöistä. Kun sanoin että mielestäni kyse on laillisuudesta (Jaakko Ilkka: Laki ennen mua syntynyt/ myös jälkeneni jää. Nuijasota) puhelin meni mykäksi ja siinä se oli. Siinä on virkavallan ehdoton raja: laillisuus ei ole jokamiehen tai -naisen omaisuutta.

Minä tulin nuhdelluksi sen lisäksi, että olen edelleen fyysisesti kipeä. Tässä kohden on oltava tarkka: mielialaa säätelee mm. käpylisäke ja pikkuaivot, joissa tapahtuu kemiallista ja elektronista solujen välistä tiedonvaihtoa. Oikea tieto, siis vääryys jonka kohteeksi jouduin, prosessoi masennuksen, jota lisää päivittäin vaihtuva ilmanpaine.

Jännittynyttä valvetilaa katkovat painajaiset, joissa selviää viimeinkin minkälaisesta lätäkköjen ja pienten lampien pohjalimasta ruskeapaidat nousivat kadulle riehumaan ja kivittämään kaupungin näyteikkunoita. Yritän puhumalla saamaan kylän ihmisiä Baijerin ylängöllä nousemaan vastarintaan mutavyöryä vastaan (vrt. Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin), mutta uni päättyy saappaiden ääneen. Melkein, mutta yhden kohtauksen saan vielä aikaiseksi:

Näen kuinka yksi mies panee merkille piilopaikkani. En pääse siitä eteen- enkä taaksepäin. Hänen silmälasinsa välähtävät tietävästi. Olen taas se 11-12-vuotias anorektikko niin kuin aina ennenkin. Nähtävästi muuttuminen on vaikeaa vaikka asia olisi kuinka oikea. Jos sitä kysytään niin ei, en ole kiinnostunut lihomaan kenenkään tädin mittoihin.

Perheen, kylien ja sukupolvien välisestä sotkusta enemmän täällä. Toivon että kaikki nukkuvat rauhallista unta hyvät teot pehmeänä pieluksena päänsä alla!

Vastakohtia

Asun Suomen puolella Merenkurkun maailmanperintösaaristossa, siis Unescon. Saaristossa ei juuri enää ole lampaita, ei myöskään pienviljelijöitä ja kalastajia. Kaloja on aina vain vähemmän. Suomalaislampaiden villa on hyljeksittyä Skotlannin, Islannin tai Kashmirin hienon villan vuoksi. En tiedä miksi se olisi huonompaa. Minusta olisi mukavaa jos saaristolaiskulttuuri elinkeinoineen päivineen olisi edelleen hengissä.

Tässä kaupungissa on kaksi teatteria. Toinen pienviljelijöiden ja kalastajien jälkeläisille, ruotsinkielinen, ja toinen sisämaan Etelä-Pohjanmaan pienviljelijöille, jotka lopullisesti tappoi Euroopan unioni ja he joutuivat muuttamaan kaupunkiin myös, suomenkielinen. Lampaiden villan hyljeksintää en ole kyllä käsittänyt koskaan. Lampaita oli ennen aina, myös sisämaassa.

Joka tapauksessa kieliä on kaksi. Olen kuullut pitkäaikaisen kaupunginvaltuutetun sanovan, että ei täällä ole kaksikielistä kaupunkia vaan kaksi kaupunkia. Se on ennen ollut totta, nyt on tullut kaupunkeja enemmän. Minä asun suuressa vuokra-asuntokorttelissa, johon kaksi kaupungin omistajaa, opiskelijoiden säätiö ja kaupungin vuokra-asunnot oy ovat kyllästyneet. Kieliä korttelissa on pitkälti toistakymmentä. Pesutuvassa tapaa ihmisiä, jotka eivät osaa lukea mitään kieltä.

Kun lähdin pois viikoksi etelän suureen kaupunkiin, katselin kaipaamatta likaista, luokattomien grafiittien syömää sisusta (hissit, ovet, ikkunat, seinät eikä palkattu putsaajaparka saanut mitään puhdistetuksi, tosin minä ja muutama muu kävi puhumassa sotkemisesta jo heinäkuussa kun isänmaan toivot ilmestyivät kortteliin, eivätkä nämä tyhjäsilmät banksyjä ole), puussa roikkuvaa roskista (kun jätteet piti lajitella opiskelijat alkoivat heitellä roskapussejaan viidennestä kerroksesta alas puihin tai minne tahansa, elleivät sitten vanhemmat ole käskeneet tuhrata, liata ja sutata ihan vain siksi, että elinkeinot on viety), paikallisvaalit olivat tulossa ja olin käynyt äänestämässä ennakkoon.

Kaupungin asunnot oy oli jollain lailla tapetilla. Siellä oli loiskiehuntaa. Minusta olisi oikein hyvä että loiset kiehuisivat kuoliaiksi ja niistä päästäisiin. En tiedä oliko osakeyhtiöstä vaaliteemaksi. Nimittäin niin täällä kuin kaikkialla muuallakin ainoastaan omistusasuminen on kunniallista. Muu on epäilyttävää, ellei suorastaan köyhäilyä. Keskustassa ja varsinkin rantabulevardeilla asustava rikkaampi kansanosa, jonka äidinkielestä aina välillä vallitsee epätietoisuus, pitää vuokrakasarmeissa asuvia todennäköisesti heikompana aineksena. Sen käsitteen tulin tuntemaan viikon aikana.

Lähtöpäivänä puhkesi talvi. Se näytti väliaikaisesti kirkastavan nuhjuisen ja tylynnäköisen korttelin. Mutta kunnolla lunta oli vasta Tampereen eteläpuolella. Kun USA:n itärannikolle oli iskeytymässä Sandy-hurrikaani (vain 2-luokan hurrikaani, kun taas New Orleansin myrsky oli kovan 4-luokan hurrikaani) ja tilanne oli tismalleen sama kuin meillä: lämpimän meren ilmamassat törmäsivät pohjoisen arktisiin massoihin ja aiheuttivat pyörteen jatkumisen.

Ilmaston ääriolosuhteet jatkuvat koska ollaan jo ilmastokriisin sisällä. Ihmiset eivät halua tehdä mitään estääkseen lajinsa kuoleman lähestymistä.

Pääasiaksi ystävien ja mukavan kissan ohella muodostui teatteri. En tiennyt sitä ennen kuin näin ensimmäisen esityksen. Tässäkin vaikutti vastakohta: olen kotikaupungissa joutunut pettymään sen suomenkielisen näyttämön yrityksiin leikkiä teatteria useammin kuin kerran. Ongelma on osin siinä, että näyttelijät, ohjaajat ja muu henkilökunta saavat työstään rahaa vaikka tekisivät mitä. Teatterin on puolestaan ajateltava kassavirtoja kuin minkä tahansa liikeyrityksen ja siksi taiteellinen teatteri kertakaikkiaan ei enää kannata. Täällähän ei myöskään ole siinä suhteessa liikeyritykselle elintärkeää kilpailutilannetta, kun muistamme sen, että täällä on kaksi kaupunkia jotka elävät eri kielillä.

Minulle syntyi yhtäkkiä tehtävä ensimmäisen teatterin, Q:n, myötä. Esityksen oli kirjoittanut ja ohjannut Antti Hietala ja näytelmä oli nimeltään Tulipunainen hevonen. Muistin heti Uuden testamentin tulipunaiset ratsastajat ja hallavan hevosen, jonka nimi oli kuolema. Esityksessä oli fundamentalistinen kristillinen liike, yritys sen obduktioksi. Minusta taiteellinen teko on paras mahdollinen tapa tehdä analyysi hurmosliikkeestä. Filosofia ei siihen ihan pysty.

Tässä näyttämölle marssi erilaisia fundamentalistiseen liikkeeseen taipuvaisia henkilöitä, jotka monella tavalla meriteerasivat psykologisia ihmiskuvia. Jotkut ovat taipuvaisempia kuin jotkut muut. Voi olla että jää kysymykseksi semmoinen, että miksi. Ensimmäinen paljastus oli insesti. Mutta ei siihen syytä löydy. Pitäisi pian ruveta löytymään, ettei lapsia enää vaurioiteta enemmän.

Vuonna 1941 jatkosodan ensimmäisissä taisteluissa kaatunut kirjailija Eino Hosia ehti kirjoittaa – esikuvanaan satakuntalainen hyppeleväisyys eli kartanolaisuus – romaanin nimeltä Tulipunaiset ratsastajat. Se ei ollut näytelmän pohjana, mutta olisi voinut olla. Voi olla tietenkin että Suomi on muuttunut ratkaisevasti sitten 30-luvun. Mutta lehtiuutiset kertovat päinvastoin siitä, että vastakohdat esimerkiksi lestadiolaisuuden sisällä jyrkkenevät.

Onneksi en ole koskaan itse joutunut minkään uskonnollisen myrskyn silmään. Se repii ihmiset kappaleiksi. Tehtäväkseni jäi miettiä tosissani miksi noita myrskyjä syntyy ja miksi ihmiset oikein hakeutuvat niihin. Aivan niin kuin ne kaksi oregonilaista valokuvaajaa jotka menivät kauas aallonmurtajalle tahtomaan kuvia tulevasti aasialaisesta tsunamista Tyynen meren toiselta puolen ja meri vei heidät.

En nimittäin usko että kuoleman viettiä on olemassa. Ihmiset niin kuin muutkin eläimet kyllä kuolevat, mutta kyllä se prosessi on pelkästään biologinen. Uskonnollinen fundamentalismi ei sitä ole.

Helsinki on entinen kotikaupunkini vuosikymmenien takaa. Jouduin äkkiarvaamatta kotikulmille, Kallioon. En ole asunut sitten vuoden 1971 siellä, joten sen väestö on varmasti vaihtunut moneen kertaan. Metron asemasta ulostullessa aistin tutun ilmapiirin. Se oli aivan erilainen kuin keskustassa tai kaupungin laidoilla. Meluinen, äkkinäinen ja vähän vaarallinen, mutta selvästi suvaitsevainen. Tunnelma ei ole muuttunut lainkaan. Olin siitä iloinen, jotain pysyvää sentään.

Menin katsomaan vieressä olevaan Kaupunginteatteriin Kari Hotakaisen romaaniin perustuvaa näytelmää nimeltä Ihmisen osa. Olin sattumalta lukenut kirjan silloin kun se ilmestyi. Se oli hyvä, lämmin, suvaitsevainen.

Epäilykseni heräsi kun näin näyttämön tarkistettuani induktiosilmukan toimivuuden. Näyttämö oli riisuttu paljaaksi. Se oli suuri. On vaarallista jättää ihmissuhteista kertova tarina hahmojen välisen tyhjän tilan pantiksi. Kosketus jäi puuttumaan.

Teatterikaverini sanoi seuraavana päivänä, että ei se ole Allu Leppäkosken ohjaama versio, vaan näyttelijät ovat oppineet keräämään yleisöltä irtopisteitä. Naurunhörähdyksiä siis. Kuitenkin tarinan perusvire on aivan yhtä musta kuin Q-teatterin esityksessä. Minulle jäi se tunne, että näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan esti heitä luomasta yhtenäistä ja sankkaa esitystä. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla.

Poistullessa katselin täyden kuun kuvastumista meren Kallion puoleiseen rantaan. Kuu loistaa kuu, kuu, kuu (Federico Garcia Lorca).

Parin päivän päästä jouduin uusille tutuille kulmille, missä ystäviä asui 1960-luvulla. Kävelin Eiran rantaa pitkin aivan niin kuin sinä päivänä, joka oli viimeinen Suomessa kun lentokone irtautui ja lähti rapakon taakse.

Onkohan se Haaksirikkoisten patsas, jossa palaa tuli? Teetteli sadetta, laineet olivat pontevia, mutta eivät lyöneet laituria hajalle, niin kuin epäilemättä tapahtui samaan aikaan rapakon toisella puolen, New Yorkissa ja siellä päin. Jäin miettimään tuntisinko ne tutut kulmat nyt. Sitä on vain kuviteltava, koska sinne asti minulla ei ole enää koskaan rahaa matkustaa.

Ehkä ei pian edes täällä. Raha on yhä tiukemmassa. Kun tulin kotiin, oli vuokra-asuntoyhtiö kehittänyt taloon kvanttivedenkierron. Vesi hypähtää jääkylmästä tulikuumaan ja takaisin omia aikojaan, se ei enää sekoitu. Työmiehiä on kulkenut käytäviä edestakaisin. Asukkaille ei ole selostettu kvanttivedenkiertoa millään tavalla. Mutta tämä ei olekaan kilpailevaa yritystoimintaa, vaan köyhien ihmisten vallan puutteen hyväksikäyttämistä.

Kaupungin on yritettävä todistaa uudelle valtuustolle, että kaikki toimistot ja yritykset säästävät niin paljon kuin mahdollista. Aivan erityisesti tuntuu olevan tarve korostaa hyväosaisuuden ja huono-osaisuuden eroa. Vallitsevan opin mukaan se vaikuttaa ihmisiin piristävästi. Minulla on jo kurkku kipeä.

Pää tulee kipeäksi kun näen sotkun kaikkialla. Idiotia tuntuu olevan yhä hyväksyttävämpää. Sen syytä en ymmärrä. Mutta vaikuttaa vialta johon ei ole korjausta.