31.7.13

Tyhmiä mainoksia ja loistavia pilviä



Kissalle on saatava annetuksi matokuuri. Voin olla avustavana osapuolena, Lidia on pikkuinen kissarouva, mutta saa valtavat voimat kun lääke lähestyy. Me kolme olemme hyvin läheisiä. Ei hyödytä mitään tuijotella merkitsevästi lääkekaappia, Lidia jo tietää mistä on kyse ja häipyy jonnekin yläkertaan.

Sadattelua, juoksentelua, esteiden rakentelua. Hitsauskäsineet käsiin. Tilanne olisi täysin mahdoton, ellemme jo tietäisi että kissa antaa anteeksi jo huomenna. Ihminen ei niin nopeaan anteeksiantoon kykenisi.

Kuurin ajankohtaisuus tuli mieleen televisiomainoksesta jossa kissa juoksi kilometrin korkeiden kirjainten päällä. No siltä se ainakin näytti. Lisäksi se oli hieno rotukissa, vaikutti pantteritäpläiseltä tapaukselta.

Kissakäsikirja oli sitten tietenkin poisjuossut. Ihmismies joutui etsimään sitä ja löysi sen lopulta ylimmältä hyllyltä kirjarivin takaa. Sieltä löytyi myös usein kaipaamani Pilvibongarin taskuopas(Gavin Pretor-Pinney, suom.Ulla Lempinen, Atena 2010). Olin minä pysynyt pilvistä selvillä muutenkin, koska porukalla on omat sivut, jotka näkee täältä. Silti kirja, pieni taskukirja, on nätti esine. Kirjaan voi sitä paitsi kirjoittaa päivämääriä milloin minkäkinlaisen pilvimuodostelman näkemisestä.

cloudappreciation.org ja heinäkuun kuva, Anchorage, Alaska


Pilvistä puolestaan tuli mieleen Radio YLE 1:n viikon mittainen kansanruno-ohjelmasarja. Voi olla että se on myös Areenassa. Ne lähetettiin iltapäivän Kultakuume-ohjelmissa.

Täällä laskeutui matalapaine rannikon ylle moneksi päiväksi ja satoi kunnolla. Tuntui omituiselta istua ja lukea lampun valossa, mutta muuten ei vain nähnyt tekstiä. Kaksi ohjelmaa jäi mieleen, Suuri tammi ja Päivän päästö. Niinpä käteen aamiaisen jälkeen tänään Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (SKS 2013), järkäle kirjaksi, mutta taitettu niin taiten että ohutluinenkaan käsi ei väsy kääntelemään sivuja.

Olen lukenut Kalevalan ja Kantelettaren aikuisenakin, enkä paheksunut keskikoulun IV luokalla opusten pakkoluentaa, vaan olin yksiselitteisesti kiinnostunut siitä. Tämä ei johtunut siitä että olisin yhtäkkiä ruvennut pitämään koulusta, kyllä se edelleen tuntui aika tarpeettomalta laitokselta. Se johtui siitä, että koko luokka valitti Lönnrotin opuksen lukemisen vaivalloisuutta. Melko yksimielisesti kaiken lisäksi, joten ymmärsin pitää suuni kiinni.

Perheeni oli asunut siihen mennessä 5 paikkakunnalla ja matkustanut milloin minnekin kesälomille. Kaikki viisi paikkaa sijaitsivat eri murrealueilla. Viimeisen paikkakunnan kohdalla pääni sisällä asustava kielikeskus meni lakkoon. En kyennyt omaksumaan pohjoishämäläistä tapaa puhua, en edes intonaatiota. Olin silloin 9-vuotias, yritin kovasti ja pelkäsin että en saa kavereita enää koskaan, mutta onneksi 1950-luvun alkupuolella puoli Suomea etsi vielä sodan jälkeen jotakin vakituista paikkaa asumiseen, joten kukaan ei ruvennut kiusaamaan minua.

Mutta kiinnostuin Kalevalasta. Opettaja ei pannut meitä opettelemaan säkeitä ulkoa, vaan niistä piti keskustella tunnilla. Useimmilla koululaisilla, evakoita lukuunottamatta, kieli vain ei valjennut. Rupesin miettimään oliko ruotsin opiskelu ollut niin kauhean hankalaa, tai saksan. Ei ollut, siihen mennessä (puberteetti tosin odotti kulman takana). Sukelsin siis Kalevalan maailmaan ja huomasin uivani siinä kielessä aivan kuin kotijärvessä.

Se oli luonnollista puhetta, vaikka tiesinkin että se oli runoa. Siihen sekaan oli sitten koulu keksinyt järjestää Kastehelmi Karjalaisen ja hänen lukemattomat lapsensa koko koululle lausumaan Kalevalaa – en nyt muista oliko kanteleen säestyksellä vai ilman – mutta olin suhteellisen varma siitä, että runoja ei taatusti ole esitetty sillä tavoin.

Tästä syntyi sitten keskustelu, kun opettaja sanoi että runot on alunperin laulettu. Keskusteluun osallistui joku hienoääninen likka luokalta, sanoi että säveltä ei ole voitu varmistaa oikeaksi ja että laulukirjan ”Kamanat kohottukohot” on pelkkä arvaus. Minä en ollut pariin vuoteen saanut aikaiseksi juuri tismalleen oikeankorkuisia säveleitä kurkustani, joten kiinnostuin aiheesta entistä enemmän.

Kävi ilmi että runoja on laulettu nuorison kesken iltaisin ja kaiken lisäksi keinumäellä, jossa ne ruojat ovat pyörittäneet keinuja ympäri ja kiljuneet niin että metsä on kaikunut. Katselin ympärilleni ja totesin että joitakin valopilkkuja lukuunottamatta väkirikas hämäläiskirkonkylä oli unelias ja tylsä. Kuka tahansa koululainen olisi paljon mieluummin mennyt keinumäelle kuin istunut luokkahuoneessa tuijottamassa taivasta, joka sinänsä kyllä antoi vastauksen useimpiin kysymyksiin. Sillä samalla taivaalla kerran käveleskelin yhdessä pallosalaman kanssa enkä pelännyt yhtään. Voi olla että se oli unta.

Monen mutkan jälkeen päädyin sitten Pohjanmaalle, lähelle sukulaisia, jotka alkoivat tarvita apua. Muistin opettajan Kalevala-tunnit ja sen väitteen, että monet runot ovat peräisin Pohjanmaalta. Muutama ihminen vahvisti sitten väitteen. En usko että sitä hirveän yleisesti tiedetään täällä vieläkään.

Vielä tärkeämpää kuin yrittää todistaa jotain absoluuttista alkuperää on kuitenkin ehdottomasti se, että sillä ei ole mitään merkitystä. Kansanrunous on tietenkin ollut kaikkialla. Se on ollut läsnäoleva mahti. Meillä taisi olla sellainen lukemisto kuin Sanan mahti. Tämä on hämärä muistikuva.

Samaan aikaan rannalla


Siikala siteeraa tyrvääläistä Miina Pumpulia ja toista hänen muistamaansa versiota Neljän neidon runoa:

Mikä tuolla kaukana näkyy?
Meri tuolla kaukana näkyy.
Mikä sen meren tutkaimilla?
Saari sen meren tutkaimilla.
Mikä sen saaren tutkaimilla?
Nätti kaunis tupa uus'.
Ketä siinä tuvassa asuu?
Neljä nuorta neitsykäistä!
Mitä ne kukin työksensä tekee?
Yks' niistä kutoo kultasta vyöt,
Toinen vaippaa vaatelee,
Kolmas hopeeta hohottaa,
Neljäs itkee veljestänsä.
Tuollapa veljes näkyy,
Allan virran aivotaisi,
Päällä virran virvotaisi,
Hiukset kullan suortuvissa,
Sormet Ruotsin sormuksissa,
Jalat saksan saappahissa.

Tuntuu olevan aika kaukana Vienan karjalan kielestä, mikäli se nyt sitten on kieli eikä murre. Kouluaikana asiasta ei ollut vielä tutkijoiden kesken täyttä yksimielisyyttä. Siikalan kirja on hieno aarre.
Eipä sinne kansanrunousarkistoon pääsisi alkuperäisrunoja sormeilemaan ellei ole tiukasti sinne jotain asiaa. Näiden kahden tarinan keskelle pääsin tänä aamuna ja pää on täynnä, variaatioita niistä, arveluja alkuperästä, eri tutkijoiden mielipiteitä ja lähdeaineistokin on kirjan lopussa käsittääkseni aivan järjestyksessä. Päästäni en ole varma, enkä sen järjestyksestä.

Kultakuumeen idea tuoda kansanrunoutta iltapäiväkeskusteluihin oli hieno. Muistaakseni Suuri tammi ja Päivän päästö tulivat myös osin laulettuina, sen päivän taiteilijana oli laulaja. Meillä on Sibelius-akatemiassa nykyään kansanrunous omana osastonaan ja kuulosti kyllä todelta ainakin senkertainen hoilotus, saattoi kuvitella keinumäen, vaikka tuskin sellaisia on edes kultaisessa Karjalassa enää.

6 kommenttia:

  1. Jotkut kissoista ja koirista näyttävät olevan viisaampia kuin niiden omistajat. Katsoin ihmeissäni kerran kadulla näkyä, jossa omistaja (ilmeisesti) veti naama tiukkana koiraa hihnasta, ja koira laahasi asfalttia vasten etujaloilla tömäkästi vastustaen. Lähempänä huomasin kyltin: eläinlääkäri.
    Niin että...

    Kalevalasta minulla kaukainen kaiku. Väsyttävät tunnit pää matalana viimeisillä tunneilla ja sanat suhisivat korvissa kuin vastatuuli; vuoronperään lukemista. Kanteletar ehkä vähän läheisempi.

    Pilvet! Olen pilvi-ihminen. Ihmettelen niitä. Kuljen pää kenossa tai makaan nurmikolla pilviä katsellen. Ihmettelen niiden monimuotoisuutta. Ja elävyyttä. Ne voivat sulaa ja jakautua. Eilen yksi pilvi jakautui kolmeen osaan. Niinköhän mannerlaatatkin ovat irronneet toisistaan, ja kuu irronnut maapallosta.

    VastaaPoista
  2. Liisu,

    lapsuuden ja nuoruuden lomat kuluivat Pohjanmaalla lähinnä isoäidin pientilan hommissa ja niitä ihmetellen.

    Yksi töitämme tädin kanssa oli laulaa kun lehmiä lypsettiin. Eläimet pitivät laulamisesta ja tädillä oli hyvä ääni, opetti minulle paljon lauluja. Sellainen muistikuva on että kun täti istui lypsyjakkaralla ja veteli utareista maitoa ja hymyili ja lauloi, niin lauluihin tuli aivan selvä työrytmi.

    Tämä oli aasinsilta siihen, että esimerkiksi Kantelettaressa on paimen-runoja. Paimenet tekivät huiluillaan ja torvillaan musiikkia ja lauloivat myös. Meidän ei tarvitse kuunnella banaaninlastaajan laulua tietääksemme jotain työlauluista.

    En usko että joka talossa laulettiin, jossain työtä pidettiin niin hirveänä taakkana, ettei sitä edes yritetty helpottaa musisoimalla.

    Pilvet liittyvät myös isoäidin taloon. Isoäidillä oli iso keltainen Helsingin yliopiston vuosikalenteri, johon hän merkitsi päivän työt, ilmat - ja pilvet. Kun seurasin hänen merkintöjään kysyin pilvistä.

    Ne ennustivat hänelle seuraavan päivän ilman. Tiesi jo illalla mitä seuraavana päivänä on tehtävä.

    VastaaPoista
  3. "Idästä ilkeät ilmat" on minullekin tuttu.

    VastaaPoista
  4. Liisu,
    joo, sanonnan tunnen minäkin.

    Itään kääntyvä ilma on yleensä tyyni. Isoäiti nuolaisi sormeaan ja piti sitä talon rappusilla ylhäällä. Tiesi idän, mutta kesällä idän tyyni ilma oli hyvä: tuli yleensä heinäpouta ja se saattoi kestää kauan.

    Talvella idästä tulivat todella kovat pakkaset.

    Hmm. Ilmasto on muuttunut mutta tuo Siperian ilmamassa taitaa edelleen tulla vallitsevaksi, ellei Suomen päällä ole atlanttista matalapainetta.

    VastaaPoista
  5. Pohjatuuli menöö akkansa viärehen maata.

    Ei lakkaa nainen nauramasta, ennen kuin itkee, eikä kaakko tuulemasta, ennen kuin sataa.

    Äiteeltä opittuja nämä.

    VastaaPoista
  6. Obeesia,

    aivan selvästi meillä Pohjanmaalla on tuijotettu itään.

    Pohjoistuuli tyyntyy illalla ja yöllä tulee halla. Itätuuli ei ole kova, mutta pysyvä. Yleensä korkeapaine, koska idässä päin on manner. Tai siis meilläpäin kesällä heinäpouta oli kaakosta, aina.

    Jos tuli iltapäiväkuuroja, niin tuuli oli etelästä, vähän lännen puolelta.

    Hyviä kalevalaisia pohjalaissanontoja!

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista