Pääsiäinen sujui yhdenlaisen työn
parissa. Luin kahta eri kirjaa ja menin solmuun. Asiaa auttoi jonkin
verran, että minulla on pieni muistilehtiö aina käsillä jos
jotain luen, ja hyvin usein sisällä ollessani luen. Kun luin
muistiinpanojani, jouduin selvittämään tarkemmin, mikä kirjoissa
vaivasi minua. Käsinkirjoitetut viestit itselleni ovat hyödyllisiä,
koska käsinkirjoittamalla tulee vaivanneeksi aivojaan.
Pitkät pyhät ovat omiaan aivoissa
makaavien solmujen selvittämiseen. Toinen kirja oli virolainen ja
toinen islantilainen. Minusta Euroopan reuna on ollut aina
kiinnostava.
Kummassakaan maassa en ole ollut. Kieli
ei ole ollut syynä maiden vieromiseen, vaan ennemminkin olosuhteet.
Joko maissa on ollut toisten valta, ei niiden ihmisten omaa (Islanti
oli Tanskan alamainen kauan ja Viro taas Saksan, Venäjän, Tanskan,
Ruotsin ja Neuvostoliiton vallanalainen) enkä ole tahtonut mennä
maahan, joka ei näyttäisi omaa luontoaan suoraan ja
selvästi. Kumpikin maa oli kyllä mahdollinen vierailupaikka, mutta
selvää motiivia kyläilyyn ei ole ollut. Minusta ei ole turistiksi.
Turisti ei ikinä saa selvää vierailumaidensa todellisuudesta
myöskään.
Muistelin Georg Ots -nimistä
laivaa, joka alkoi kulkea Helsingin ja Tallinnan väliä silloin kun
Neuvostoliitto piti valtaa ja Suomi oli rakentanut jonkinmoista
musiikkisiltaa kaupunkien välille. Muistaakseni kaupunkien
musiikeista oli televisiossa ohjelmia, ellei peräti ohjelmasarja.
Suomessa ja Virossa on aina laulettu kuorossa. Tai ylipäänsä
laulettu. Itse en ole musikaalinen enkä muista liiemmin
kiinnostuneeni tarjottavasta musiikkiannista.
Islannissa taas on kerrottu saagoja ja
pidetty sillä lailla mielessä, minkä perheiden välillä on
vihanpitoa ja kuka on tappamisvuorossa. Saagat ovat kamalan verisiä,
mutta jossain määrin ne kertovat myös sen maiden (Norjan ja
Islannin, jumaluudet taas ovat peräisin vähän kaikista
germaanisista maista) aivan oikeaa historiaa – nykyaikana
tappamisessa suomalaiset taitavat mennä islantilaisten edelle.
Saagat ovat ytimeltään todenperäistä liioittelua. Siellähän on
esimerkiksi Vinland -saaga, jossa mennään Viinimaahan ja
pystytetään leiri useaksi vuodeksi. Sekin saaga on totta, koska
Amerikan mantereelta on löydetty jäänteitä rakennuksista.
Viiniksi on arveltu viinimarjoja, rypäleitä ei kasva kovin
pohjoisessa.
Koulussa muistan opettajan kutsuneen saagoja saduiksi. Sentapainen sai minut liikkeelle lukemaan Islannista. Että pieni maa tuottaakin niin paljon tarinoita!
Koulussa muistan opettajan kutsuneen saagoja saduiksi. Sentapainen sai minut liikkeelle lukemaan Islannista. Että pieni maa tuottaakin niin paljon tarinoita!
Muinaiset norjalaiset tarvitsivat puuta
ja sitä Amerikassa oli tarpeeksi. Puuta tarvittiin viikinkilaivojen
mastoiksi ja keulapuiksi ja vahvaksi veneen ruodoksi. Olen nähnyt
sellaisen veneen pienessä kylässä vähän Oslon yläpuolella.
Viikinkivene oli valtavan kokoinen. Se oli vielä lisäksi rakennettu
keskeltä niin leveäksi, että se ei helposti kaatunut. Huvituin
siitä ajatuksesta, että laivojen rakennusaikaan ei ollut missään
laivanrakennusinsinöörejä. Että siis osasivat, olivat aivan itse
päätelleet että miten! Olin ajatuksesta oikein iloinen. Muistan
selittäneeni sitä matkakumppaneille, mutta he taisivat olla sitä
lajia, joka pitää insinööritaitoa todellakin ihmiskunnan
käännekohtana.
Olin oppinut siihen mennessä jo
sulkemaan suuni, jos puhun asiattomia muiden mielestä. Ei kai sillä
ole väliä millä nimellä veneenrakentajia kutsutaan.
Muistan kysyneeni museo-oppaalta, mihin
norjalaiset olivat käyttäneet oman metsänsä, mutta opas ei
tiennyt vastausta. Ehkä Norjan puut eivät kasvaneet niin korkeiksi,
että olisivat kelvanneet mastoksi? Tästä aiheesta saaga ei anna
selvitystä. Tai ehkä aihe on liian arkipäiväinen?
Olen kuunnellut nyt kaksi päivää
kauhuissani uutisia siitä, että uusia puuta käyttäviä tehtaita
aiotaan rakentaa Suomeen. Paikkakunnat taisivat olla Äänekoski ja
Varkaus. Suomessa ei juuri ole enää puuta. Kunnon metsiä ei ole
ollut enää aikoihin.
Kuivana keväänä, niin kuin nyt, olen
kovasti toivonut että olisin jossain aivan lähellä isompaa metsää.
Maa on noussut aika hiljan merestä, ehkä täällä ei ikinä
ollutkaan isoa metsää. Ehkä voisin nousta junaan ja mennä kylään
johonkin metsän lähellä olevaan paikkaan? Olen miettinyt ja
miettinyt, mutta en vain keksi sellaista paikkaa. Lapissa on varmasti
vähemmän pölyä kuin täällä, mutta puusto on kitukasvuista.
Sitten taas etelämpänä metsä ei ehdi kasvaa isoksi, kun se jo
kaadetaan. Metsä tuntuisi hyvältä paikalta, vain olla ja kulkea.
Jo vuosia sitten olen oppinut senkin,
että ryteiköstä on turha yrittää saada isoa määrää marjoja.
Rämpimistä ei jaksa eivätkä marjavarvut pidä ryteiköistä, kun
varjot ja valot muuttuvat liian radikaalisti. Eivätkä
pölyttäjämehiläiset löydä kukkia, joten marjojen määrä
putoaa radikaalisti.
Kun Lidia-kissa herättää ensimmäisen
kerran joskus puoli viiden ja puoli kuuden välillä,
satelliittiantennin langalla istuu sama lintu kuin viime vuonnakin
tähän aikaan. Mutta tämä ei ehkä kuitenkaan ole sama yksilö
(lajia ei näe, linnusta näkyy vain silhuetti valoa vasten), sillä
kun se näkee minun katsovan – ja katson sisältä, noin
parinkymmenen metrin päästä, eikä sen mitenkään pitäisi nähdä
minua – se lehahtaa pois. Kun olen unenpöpperössä ruokkinut
katin pohjattoman mahan ensimmäistä kertaa aamulla ja könyän
takaisin yläkertaan, lintu on tullut takaisin. Nyt se ei lennä
matkoihinsa.
Jokin liikkeissäni on ratkaiseva ero.
En keksi mikä. Mahdollinen selitys on unenhorteessa hoipertelu. Jos
se on totta, niin sitten tilanne on kyllä vähän vaarallinen, sillä
portaat alakertaan ovat jyrkät. Luultavasti tämänkeväinen lintu
on kuitenkin viimevuotisen poikanen ja emonsa opettama, ja Lidia on
pitänyt herättämispeliään koko sen ajan kun se on meillä
asunut. On siitä jo ainakin viisi kuusi vuotta, ehkä kauemminkin.
Mutta mitä ihmettä se näkee Lidian ja minun aamurituaalissa?
Pelkääkö se tulevansa syödyksi ikkunan läpi? Eivät kai linnut
niin pöhköjä ole?
Herättäminen tapahtuu minun nenääni
pureskelemalla. Olen kissan palvelija eli kuten mies sanoo: You're a
sucker for that cat. Toinen ihmisemme ei joudu pureskelluksi. Meissä
on joku ero.
Mutta kun luin virolaishistoriaa, niin
muistin että kalasääski -pesät ovat varmaan taas kameran päässä.
Niin olivatkin. Ilmar -sääksen pesässä
on ollut liikettä jo pari viikkoa, ensin oli
Ilmar ja joku tuntematon ystävätär, tänään pesälle ilmestyi
toinen rengastettu sääksi ja joka saattaa olla viimekesäinen Irma.
Toivon totisesti että pesällä ei
synny mustasukkaisuusdraamaa niin kuin oli Madisin pesällä
viime kesänä: ensin ilmaantui Piretin sijasta vieras naaraslintu,
sitten tuli Piret Egyptistä asti ja alkoi hirveä taistelu pesän
emännyydestä. Tulos: munia ei ilmestynyt ollenkaan, tai ilmestyi
sen vieraan, Oksanan (Xenia, Ksenia = naispuolinen vieras) munima
muna, mutta sille ei sitten enää löytynytkään hautojaa, kun
mustasukkaisuus otti vallan.
Tuo ei ole antropomorfismia,
spekulaationi on, että ihmistenkin mustasukkaisuuden taustalla on
jonkinmoinen pesiytymisvietti. Tosin ihmisiä on varmasti aika vaikea
sillä tavoin tutkia, pitäisi olla feromoninäytteitä,
ääninäytteitä, reviirinäytteitä ja kaikkea sellaista ja ihmiset
ovat toivottoman sotkuinen eläinlaji. Reviirejä ei ole piirretty
kartoille. Linnuista ne ovat piirrettävissä.
Ja muuten: hienoja metsiä näkyy
olevan Virossa. Jostain luin että virolaiset ovat ylpeitä
metsistään
ja muusta luonnostaan. Minusta metsien
säilyttäminen on vaihtoehto tolkuttomaan kuluttamiseen ja nopeaan
kaupungistumiseen, mikäli se on totta. Sellainen käsitys minulla on
että metsien kukoistus ja kulutuksen lisääntyminen ovat toisensa
poissulkevia käyttäytymistapoja.