Esimerkiksi lintujen nimistä

Pääsiäinen sujui yhdenlaisen työn parissa. Luin kahta eri kirjaa ja menin solmuun. Asiaa auttoi jonkin verran, että minulla on pieni muistilehtiö aina käsillä jos jotain luen, ja hyvin usein sisällä ollessani luen. Kun luin muistiinpanojani, jouduin selvittämään tarkemmin, mikä kirjoissa vaivasi minua. Käsinkirjoitetut viestit itselleni ovat hyödyllisiä, koska käsinkirjoittamalla tulee vaivanneeksi aivojaan.

Pitkät pyhät ovat omiaan aivoissa makaavien solmujen selvittämiseen. Toinen kirja oli virolainen ja toinen islantilainen. Minusta Euroopan reuna on ollut aina kiinnostava.

Kummassakaan maassa en ole ollut. Kieli ei ole ollut syynä maiden vieromiseen, vaan ennemminkin olosuhteet. Joko maissa on ollut toisten valta, ei niiden ihmisten omaa (Islanti oli Tanskan alamainen kauan ja Viro taas Saksan, Venäjän, Tanskan, Ruotsin ja Neuvostoliiton vallanalainen) enkä ole tahtonut mennä maahan, joka ei näyttäisi omaa luontoaan suoraan ja selvästi. Kumpikin maa oli kyllä mahdollinen vierailupaikka, mutta selvää motiivia kyläilyyn ei ole ollut. Minusta ei ole turistiksi. Turisti ei ikinä saa selvää vierailumaidensa todellisuudesta myöskään.

Muistelin Georg Ots -nimistä laivaa, joka alkoi kulkea Helsingin ja Tallinnan väliä silloin kun Neuvostoliitto piti valtaa ja Suomi oli rakentanut jonkinmoista musiikkisiltaa kaupunkien välille. Muistaakseni kaupunkien musiikeista oli televisiossa ohjelmia, ellei peräti ohjelmasarja. Suomessa ja Virossa on aina laulettu kuorossa. Tai ylipäänsä laulettu. Itse en ole musikaalinen enkä muista liiemmin kiinnostuneeni tarjottavasta musiikkiannista.

Islannissa taas on kerrottu saagoja ja pidetty sillä lailla mielessä, minkä perheiden välillä on vihanpitoa ja kuka on tappamisvuorossa. Saagat ovat kamalan verisiä, mutta jossain määrin ne kertovat myös sen maiden (Norjan ja Islannin, jumaluudet taas ovat peräisin vähän kaikista germaanisista maista) aivan oikeaa historiaa – nykyaikana tappamisessa suomalaiset taitavat mennä islantilaisten edelle. Saagat ovat ytimeltään todenperäistä liioittelua. Siellähän on esimerkiksi Vinland -saaga, jossa mennään Viinimaahan ja pystytetään leiri useaksi vuodeksi. Sekin saaga on totta, koska Amerikan mantereelta on löydetty jäänteitä rakennuksista. Viiniksi on arveltu viinimarjoja, rypäleitä ei kasva kovin pohjoisessa.

Koulussa muistan opettajan kutsuneen saagoja saduiksi. Sentapainen sai minut liikkeelle lukemaan Islannista. Että pieni maa tuottaakin niin paljon tarinoita!

Muinaiset norjalaiset tarvitsivat puuta ja sitä Amerikassa oli tarpeeksi. Puuta tarvittiin viikinkilaivojen mastoiksi ja keulapuiksi ja vahvaksi veneen ruodoksi. Olen nähnyt sellaisen veneen pienessä kylässä vähän Oslon yläpuolella. Viikinkivene oli valtavan kokoinen. Se oli vielä lisäksi rakennettu keskeltä niin leveäksi, että se ei helposti kaatunut. Huvituin siitä ajatuksesta, että laivojen rakennusaikaan ei ollut missään laivanrakennusinsinöörejä. Että siis osasivat, olivat aivan itse päätelleet että miten! Olin ajatuksesta oikein iloinen. Muistan selittäneeni sitä matkakumppaneille, mutta he taisivat olla sitä lajia, joka pitää insinööritaitoa todellakin ihmiskunnan käännekohtana.

Olin oppinut siihen mennessä jo sulkemaan suuni, jos puhun asiattomia muiden mielestä. Ei kai sillä ole väliä millä nimellä veneenrakentajia kutsutaan.

Muistan kysyneeni museo-oppaalta, mihin norjalaiset olivat käyttäneet oman metsänsä, mutta opas ei tiennyt vastausta. Ehkä Norjan puut eivät kasvaneet niin korkeiksi, että olisivat kelvanneet mastoksi? Tästä aiheesta saaga ei anna selvitystä. Tai ehkä aihe on liian arkipäiväinen?

Olen kuunnellut nyt kaksi päivää kauhuissani uutisia siitä, että uusia puuta käyttäviä tehtaita aiotaan rakentaa Suomeen. Paikkakunnat taisivat olla Äänekoski ja Varkaus. Suomessa ei juuri ole enää puuta. Kunnon metsiä ei ole ollut enää aikoihin.

Kuivana keväänä, niin kuin nyt, olen kovasti toivonut että olisin jossain aivan lähellä isompaa metsää. Maa on noussut aika hiljan merestä, ehkä täällä ei ikinä ollutkaan isoa metsää. Ehkä voisin nousta junaan ja mennä kylään johonkin metsän lähellä olevaan paikkaan? Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en vain keksi sellaista paikkaa. Lapissa on varmasti vähemmän pölyä kuin täällä, mutta puusto on kitukasvuista. Sitten taas etelämpänä metsä ei ehdi kasvaa isoksi, kun se jo kaadetaan. Metsä tuntuisi hyvältä paikalta, vain olla ja kulkea.

Jo vuosia sitten olen oppinut senkin, että ryteiköstä on turha yrittää saada isoa määrää marjoja. Rämpimistä ei jaksa eivätkä marjavarvut pidä ryteiköistä, kun varjot ja valot muuttuvat liian radikaalisti. Eivätkä pölyttäjämehiläiset löydä kukkia, joten marjojen määrä putoaa radikaalisti.

Kun Lidia-kissa herättää ensimmäisen kerran joskus puoli viiden ja puoli kuuden välillä, satelliittiantennin langalla istuu sama lintu kuin viime vuonnakin tähän aikaan. Mutta tämä ei ehkä kuitenkaan ole sama yksilö (lajia ei näe, linnusta näkyy vain silhuetti valoa vasten), sillä kun se näkee minun katsovan – ja katson sisältä, noin parinkymmenen metrin päästä, eikä sen mitenkään pitäisi nähdä minua – se lehahtaa pois. Kun olen unenpöpperössä ruokkinut katin pohjattoman mahan ensimmäistä kertaa aamulla ja könyän takaisin yläkertaan, lintu on tullut takaisin. Nyt se ei lennä matkoihinsa.

Jokin liikkeissäni on ratkaiseva ero. En keksi mikä. Mahdollinen selitys on unenhorteessa hoipertelu. Jos se on totta, niin sitten tilanne on kyllä vähän vaarallinen, sillä portaat alakertaan ovat jyrkät. Luultavasti tämänkeväinen lintu on kuitenkin viimevuotisen poikanen ja emonsa opettama, ja Lidia on pitänyt herättämispeliään koko sen ajan kun se on meillä asunut. On siitä jo ainakin viisi kuusi vuotta, ehkä kauemminkin. Mutta mitä ihmettä se näkee Lidian ja minun aamurituaalissa? Pelkääkö se tulevansa syödyksi ikkunan läpi? Eivät kai linnut niin pöhköjä ole?

Herättäminen tapahtuu minun nenääni pureskelemalla. Olen kissan palvelija eli kuten mies sanoo: You're a sucker for that cat. Toinen ihmisemme ei joudu pureskelluksi. Meissä on joku ero.

Mutta kun luin virolaishistoriaa, niin muistin että kalasääski -pesät ovat varmaan taas kameran päässä. Niin olivatkin. Ilmar -sääksen pesässä on ollut liikettä jo pari viikkoa, ensin oli Ilmar ja joku tuntematon ystävätär, tänään pesälle ilmestyi toinen rengastettu sääksi ja joka saattaa olla viimekesäinen Irma.

Toivon totisesti että pesällä ei synny mustasukkaisuusdraamaa niin kuin oli Madisin pesällä viime kesänä: ensin ilmaantui Piretin sijasta vieras naaraslintu, sitten tuli Piret Egyptistä asti ja alkoi hirveä taistelu pesän emännyydestä. Tulos: munia ei ilmestynyt ollenkaan, tai ilmestyi sen vieraan, Oksanan (Xenia, Ksenia = naispuolinen vieras) munima muna, mutta sille ei sitten enää löytynytkään hautojaa, kun mustasukkaisuus otti vallan.

Tuo ei ole antropomorfismia, spekulaationi on, että ihmistenkin mustasukkaisuuden taustalla on jonkinmoinen pesiytymisvietti. Tosin ihmisiä on varmasti aika vaikea sillä tavoin tutkia, pitäisi olla feromoninäytteitä, ääninäytteitä, reviirinäytteitä ja kaikkea sellaista ja ihmiset ovat toivottoman sotkuinen eläinlaji. Reviirejä ei ole piirretty kartoille. Linnuista ne ovat piirrettävissä.

Ja muuten: hienoja metsiä näkyy olevan Virossa. Jostain luin että virolaiset ovat ylpeitä metsistään

ja muusta luonnostaan. Minusta metsien säilyttäminen on vaihtoehto tolkuttomaan kuluttamiseen ja nopeaan kaupungistumiseen, mikäli se on totta. Sellainen käsitys minulla on että metsien kukoistus ja kulutuksen lisääntyminen ovat toisensa poissulkevia käyttäytymistapoja.

Kontakteja

Talvi oli harmaa, melkein lumeton. Se yrittää takaisin varsinkin öisin. Pitkästä pimeästä on vaikeampi toipua kuin olisi pitkästä valkoisuudesta. Kokemukset riippuvat jaksoituksista ja ajoituksista. Jos jo pienenä talvi on ollut oikea talvi, pakkasta ja lunta, ja sitten sitä ei olekaan kuin satunnaisesti ja omituisissa muodoissa, niin ihmisparka tuntee olevansa väärässä paikassa.

Silloin on lähdettävä kulkemaan. Minulla on ollut joskus kyläpaikkojakin ihmisten luona, jotka ovat muuttaneet kauan sitten pois. Etäisyydet ovat suuria, nekin ovat kokemuksellisia. Kun lähetettiin vielä tavallisia käsikirjoitettuja kirjeitä, kontaktit pysyivät. Niihin tiesi kuluvan aikaa, käsinräpellyksiin, tiesi että moni ottaa kuvan tai pari kinokameralla ja siinä ovat ne näkymät ystävän luota, Amerikassa tai Ruotsissa tai muuten vain etelämpänä.

Kylmien öiden aikaan oli päivisin joskus aurinkoista, jolloin pölypilvet peittivät auringonlaskut usvaan. Sinisen ja punaisen eri sävyjä. Kulkeminen jatkui aivastellen. Piti käydä näyttelyissä, piti tarkistaa jäätilanne, piti tuntea olevansa jossakin tietyssä paikassa. Taidemuseo varoitti valokuvien julkaisusta vaikka näki pressikortin. Otin kuvia. Taidemuseo ei tarvitse juuri julkisuutta eikä siis kävijöitäkään, siellähän on modernia taidetta, joten jääkööt.

Järnefeltin perheen talo on nyt lasten päiväkoti

Silmä osuu helpoimmin kauniisiin rakennuksiin. Ja mikä on kaunista? Sellainen joka on ihmisenmittaista. Ja sellaista jonka tietää olevan historiallisesti jotain aikakautta. Täällä Nikolain kaupungissa on asunut muun muassa kuvernööri Järnefelt perheineen ja heidän kaupunkitalonsa katsoo rantamakasiineihin päin.

Sitten oli Taidehallissa Raili Halmeen muistonäyttely. Raili kuoli noin vuosi sitten ja hänen miehensä Asko teki kavereineen hienon näyttelyn. Kaupungin taidehalli on nyt uhattu uuden museojohtajan toimesta sulkea jo kahtena vuotena, viimeksi hävisivät esimerkiksi tämän vuoden näyttelylistat. Onneksi näyttelyiden pitäjät muistivat tahtoneensa järjestää siellä näyttelyn.

Raili Halme: Kontakteja

Tilaisuus oli lämmin ja sympaattinen. Kuvataiteilija oli onnistunut saamaan elantonsa opettamisesta ja kuulin sivukorvin, että oppilaita oli paikalla. Kuvataiteilija-opettajalla on suuri vaikutus paikalliseen kulttuurielämään, yhdenkin hyvän opettajan pelkkä olemassaolo säteilee laajalti, kokonaisiin sukupolviin. Niinpä kaupungit ovat vähentäneet kulttuuriaineiden opiskelua kaikkialla. Oppilaat kävivät ennen kaikenlaisissa kerhoissakin, niitä ei ole varmaan ollut enää ainakaan 30 vuoteen. Niihin ei ole annettu enää rahaa.

Onneksi käveleminen on ilmaista. On tulossa pääsiäinen ja sen vuoksi kirkossa oli orkesterien ja kuorojen yhteinen voimanponnistus, Mozartin Requiem. En ollut koskaan kuullut sitä. Satunnainen blogin lukija ei tiedä että olen luonnostani ehkä varttikuuloinen, kuulosta ei ole oikeastaan mitään jäljellä. Minulla on kaksi kuulokojetta, jotka antavat osviittaa äänistä, niiden suunnasta ainakin.

Kirkon torni

Kirkot ovat hyvin erilaisia akustiikaltaan. Muistan edelleen kuunnelleeni Haydnin Luomisen Lappajärven kirkossa. Siitä on myös jo vuosikymmeniä. Lappajärven kirkko on puukirkko, joten sen akustiikka on erilainen kuin Vaasan kirkon, joka on linnamainen kivikirkko, siis kaupungin luterilainen kirkko, ortodoksinen täällä on myös. Siellä en ole koskaan ollut, enkä tiedä onko ortodoksikirkoissa konserttejakaan.

Joka kerta kun aion kuunnella elävää musiikkia, olo on jännittynyt. Tiesin että kirkossa on kaiku, kaikissa kivikirkoissa se on paljon suurempi kuin puukirkoissa. Mutta akustiikka on aika lailla alkutekijöissään, ei oikeastaan tiedetä mikä hyvän soinnun saa aikaan. Kuuntelin vaimeaa puheensorinaa enkä ollut varma mistä päin äänet tulivat. Ne tuntuivat olevan läsnä vähän kaikkialla.

Requiem on katolinen messu. Siinä on latinankieliset sanat. Aloin lukea sanoja ja vajota siihen akustiikkaan jossa tulisin musiikin aikana olemaan:

Mors stupebit et natura

cum resurget creatura,

judicanti responsura.

Ajattelin että sanoja lukemalla kuuleminen paranee. Mutta sitten kun musiikki alkoi, se vei huomion sanoilta täysin, vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Mozartin musiikki on aivan erilaista kuin Bachin, jonka sellomusiikkia olen jostain syystä viime aikoina kuunnellut.

Taidehallin talo

Ajattelin tietenkin Railia. Muistonäyttely on aivan kirkon vieressä, kaupungintalon alakerrassa. Tuli mieleen käsittämätön syy taidehallin lopettamiseen: kaupungintalon alakertaan kuuluisi johtajan mukaan luontevammin kansalaisinfo. Kuorot esityksessä olivat Seinäjoelta ja Vaasasta. Orkesteri Vaasasta.

Ne soivat rytmien ja tempojen muutoksista hienosti yhteen. Sen olen kuullut orkesterien muusikoilta ja myös kuoronlaulajilta, että aikaa ei koskaan ole paljon ison kokoonpanonkaan harjoittamiseksi. Minun korviini kirkko soi kauniisti ja hyvin.

Iltavalo

Eilen kävin vesijumpassa kun aivastelu oli vähentynyt tarpeeksi. Pukuhuoneeseen tuli nainen joka muisti, että minulle ei kannata puhua ennenkuin olen saanut kuulokojeen päälle. Minulla oli kiire palvelubussiin ja hänellä saunaan ja uimaan. Sanoin että olin kaksi päivää aiemmin käynyt kuuntelemassa Requiemin.

Niin hänkin! No, kaupunki ei ole iso ja kirkko oli tupaten täynnä, esitys oli hieno ja sana oli kulkenut. Mutta kerroin lukevani nyt sanoja latinaksi ja kuuntelevani musiikkia CD-levyltä. No niin hänkin! Hän onkin tehnyt elämäntyönsä latinan ja ruotsin opettajana koulussa.

Sellaista sattuu. Isä opetti latinaa ja historiaa. Kävi Villa Lanten alapuolella Tavernassa syömässä ja puhui latinaa, kun hän oli yhden kesän kaivamassa Pompeijin raunioita. Pari vuosikymmentä myöhemmin isä vieläkin muistettiin sinä latinaa puhuvana asiakkaana, joka ei tahtonut alkoholia, aqua vera.

Ilta alkoi jäähtyä kirkosta tullessa nopeasti. Taivas värjäytyi outoihin väreihin, kuu oli vähän yli puolikuun. Tiedän täysikuun siitä että ulvon öisin ja kissa on levoton. Tai toisinpäin. Silloin on ehkä pääsiäinen.

Keväinen hämärä on kaunis. Siinä ei ole samaa villeyttä kuin kesän öissä, joihin vihreys tekee eron. Silloin peikot lymyilevät sammalpeitteisten kivien välissä ja eksyttävät, aivan varmasti.

Kuollut kone

Tämän päivän lehden itku ja surkeus käsitteli IT-bisneksen enemmän tai vähemmän normaalia olotilaa. Bisnes menee niin että joku keksii jonkun jutun, esimerkiksi tietokoneen käyttöjärjestelmän ja sitten saa sille isomman yhtiön ostajaksi, joka ottaa sen osakseen ja alkaa kehittää sitä.

No historiaa siis: henkilökohtaisen tietokoneen kanssa kävi niin, että Hewlett Packard-niminen amerikkalainen yhtiö keksi käyttöjärjestelmän, aivan sattumalta. Itse se ei tarvinnut sitä. Yhtiön muutama nuori nero oli aikaa tappaakseen tehneet pienen OS-jutun (Operating System), joka koostuu 0- ja 1-numeroista, niin kuin tietokoneen toiminta muutenkin. OS ymmärtää mihin järjestykseen kaaoksessa olevat ykköset ja nollat pitäisi järjestää. Se starttaa koneen niin kuin starttipistooli.

Kaverit olivat ilmeisesti tajunneet että tästä voisi olla iloa IBM-yhtiölle, joka oli keskittynyt laskukoneiden tekemiseen. Tarvittiin jokamiehen laskukonejärjestelmä. Ja koska eräs Steve Jobs oli jo luonut yhdenlaisen jokamiehen tietokonejärjestelmän, niin myös tässä olisi ikkunoita, joiden välillä voi liikkua (en valitettavasti tiedä missä vaiheessa hiiri keksittiin, mutta epäilemättä keksijällä on ollut kissa). En ymmärrä, ole koskaan ymmärtänyt enkä tule ikinä ymmärtämään miten IT-suunnittelijoiden aivot toimivat. Ongelma on rakenteellinen.

Niinpä markkinoille tulivat IBM-tietokoneet ja pian perässä HP-tietokoneet, jonka johtajat harmittelivat huonoja hoksottimiaan, kun eivät olleet huomanneet tylsistyneitä nörttejään. Tekivät omiaan kun ei ollut haasteita!

Minä sain ensimmäisen tietokoneeni joko vuonna 1991 tai 1992, käytettynä. Siinä oli Word Perfect-ohjelma, että saatoin kirjoittaa täydellistä tekstiä, ja sen lisäksi sähköposti ja pieni selain (Lynx), jolla saattoi käydä keskusteluja opiskelijakavereiden ja jopa amerikkalaisten opiskelijoiden kanssa (yksi niistä nuorista kuiskasi kerran yön hiljaisuudessa Lynxin keskustelupalstalla minulle, että täällä on tuo hirveä NSA ja kun kysyin mikä, hän sanoi että se nuuskii heitä kaikkia! Ohitin kaverin lievästi vainoharhaisena ja unohdin asian pariksikymmeneksi vuodeksi.). Keksintö oli upea, koska sähkökirjoituskoneella ei voinut leikata ja liimata niin hienosti kuin WP-kirjoitusohjelmalla. Olin tekemässä laudaturesitelmää ja sitten gradua sen jälkeen.

Pistäväsilmäinen Jobs oli kulkenut eräässä amerikkalaisessa kaupungissa Hare Krishna-hörhöjen pääpaikalle melkein joka päivä samalla ruuhkabussilla kuin minäkin, töistä kotiin. Tai en tiedä oliko Jobs töissä mutta todennäköisesti oli, koska hän puolusti palavasti Hare Krishna-järjestöä ja heidän keittämäänsä ilmaista ruokaa noin kello 16 iltapäivällä. En hypännyt bussista vain syödäkseni ruokaa hänen kanssaan, oli aivan tarpeeksi hauskaa väitellä muuten väsyneen työmatkan ajan. Sen lisäksi usein keskusteluun liittyi puoli bussillista muita ihmisiä.

Eniten keskustelua aiheutti Age of Aquarius, Vesimiehen aika, joka kuulemma on taas lähestymässä, siis nyt 2010-luvulla (yksi asia todisteluketjussa oli musikaali nimeltä Hair, jossa aiheesta lauletaan hurmioituneesti). Miten muka joku taivaankappaleiden järjestys voisi vaikuttaa ihmisten elämään, minä kysyin ja kysyi moni muukin. Sittemmin, monta vuosikymmentä myöhemmin, suomalaiseen Skepsis-ryhmään kuuluva ihminen keksi järjestelmän nimeltä spåralogia, jossa raitiovaunujen reiteistä voidaan johtaa Helsingin asujamiston kohtalo (en muista olisiko muunkin Suomen asukkaiden kohtalo ollut riippuvainen Hesan ratikoista). Spåralogia sai paljon kannattajia skeptikoiden parissa.

Tajusin väitelleeni merkittävän tyypin kanssa vasta 70-luvun lopulla tai 80-luvun alussa, kun Jobsin naama oli telkkarissa asti. Hän ja Apple-yhtiö kävivät oikeutta Windows-käyttöjärjestelmän omistajuudesta. Siitä nyt olen vähän epävarma, oliko Windows-yhtiö jo olemassa vai oliko oikeutta käymässä mahdollisesti HP- tai IBM-yhtiö. Joka tapauksessa lakimiehet rikastuivat jälleen.

Mutta piti puhumani tämän päivän katastrofista. Kirjoitan tätä Windows-koneella, jossa on jopa Windows näppäimistö. Sen käyttöjärjestelmä on XP vai oliko se nyt XF vai XT, mutta alussa on kuitenkin X, jonka mukaan poikani sukupolvi on nimetty, siis ei kromosomina, vaan koko sen ikäluokan kirjaimena. Pojalla ei ole mitään tekemistä Windows-käyttiksen kanssa, siis sen suunnittelemisessa, käytössä kyllä.

Hälyttynyt olin kun huomasin uutisen. Sitten tajusin, että eihän tämä minun maailmanloppuni ole. Sen sijaan se on monen muun köyhän ihmisen ongelma, koska harvalla on varaa useaan koneeseen. Tämä muinainen Windows-versio ei nimittäin päivity enää ja ilman päivitystä sähköposti tai selaimet eivät toimi. Se siitä kaiken kansan nettiyhteydestä sitten, eikä tarvitse edes asua syvällä metsän keskellä.

Minun XP-koneeni on otettu irti seinästä ajat sitten. Tämä kone oli ehtinyt kuolla jo monta kertaa verkossa ollessaan. Hain apurahaa ja suureksi yllätyksekseni sain sen, ostin sillä itselleni pikkuisen Mac-läppärin, jonka saatoin panna verkkoon, koska siinä on erilainen käyttöjärjestelmä eikä niin järjetöntä määrää viruksia, troijalaisia ja muita kamaluuksia. Itse asiassa iBookissa ei ole ikinä ollut ensimmäistäkään virustartuntaa.

Koska tämä ei ole mainos, minun on helpotuksen huokauksen jälkeen sanottava, että ei aina ollut kivaa. Sain kyllä lopputyöni tehdyksi nopeasti ja helposti, mutta sitten poika keksi ruveta pelaamaan pelejä. Jouduin kestämään murrosikäistä huutoa ja kannustusta ja murinaa monta vuotta, kunnes hän häipyi. Toivottavasti onneksensa, no, ei hän kovasti murheenmurtamalta tai elämän murjomalta näytä videopuheluissa, joissa hän suvaitsee silloin tällöin naamaansa näyttää. Rakkautemme kesti jopa hänen ja hänen ystäviensä pelaamat Formula 1-kisapelit, vaikka väitin sen ulisevan gladiaattoripelin olevan olemassa vain sen vuoksi, että saadaan verta kentälle.

Poika rupesi tekemään lähtöä aika pian sen jälkeen kun joku Formula-kuski (Ayrton Senna?) otti ja kuoli kun se pikkuauto rysäytti johonkin muuriin. Hän oli oikeasti surullinen, vaikka ei ollut koskaan kuskia tavannut eikä edes tuntenut hänen sukulaisiaan tai mahdollisia tyttöystäviään. Olin ymmälläni. En muista edes erityisesti surreeni Jim Morrisonia, Janis Joplinia tai Jimi Hendrixiä, koska olin tajunnut, että ne huippuhienot muusikot elivät kuin viimeistä päivää eikä huippubiisejä enää tulisi kauan. Poika sanoi ettei vertaukseni ollut 90-lukua ja herää jo!

Olen ajatellut aikaa aika intensiivisesti. Kun pää on tukossa ja kärsin joko räjäytysten ja yleisen katupölyn aiheuttamasta allergiasta tai vaihtoehtoisesti flunssasta, niin aika ei juuri nyt merkitse mitään. Aika virtaa. Pieni, hontelo ja mörisevä poikani asuu omassa asunnossaan ja hoitaa aivan itse asiansa! Se on ihmeellistä.

Kuljeskelen paikoissa missä virtaa vesi. Poika rakastaa sorsia ja ne häntä. Kyse ei ollut sorsien puolelta hyväksikäytöstä: ne tulivat hänen luokseen vaikka hän näytti että kummassakaan kädessä ei ole leivänpaloja. Rakkaus oli molemminpuoleista.

Kasvamista koko elämä. Eikä ikinä voi tietää miten jollekulle käy. Sattuma on tärkein osa elämää eikä siihen voi väittää vastaan. Sitä paitsi kelle edes väittäisi?