Rakkauspassio

En ottanut käsiohjelmaa pääsylipun tarkastajilta eilen illalla. Minulla oli sellainen kotona, pyörinyt työpöydällä syksystä asti. Ystäväni oli Helsingissä nähnyt esityksen Klockriketeaternissa ja huomannut, että sama esitys tulee Wasa Teateriin tammikuussa. Se tuli ja jää olemaan kuukaudeksi ja lähtee sitten Riksteaternin kiertueelle Ruotsiin.

Oli mukavaa kyllä huomata että Riksteatern edelleen ottaa Suomesta esityksiä. Olen joskus ollut niitä sinne ehdottamassa, kauan sitten. Jotkut instituutiot pysyvät.

Teatteriväki on reagoinut positiivisesti heikkeneviin rahavaroihin tässä maassa. Suomessa on hieno ammattiteattereiden verkko, mutta nyt kun lamaa on kulttuurirahoituksen puolella kestänyt jo 1990-luvun alusta lähtien (ainakin), myös laitosteatterit ovat kärsineet siitä. Varmasti kaupunkien orkesterit saavat osansa rahan puutteesta myös.

Rahan puute on välttämättömyys, josta ymmärretään tehdä hyve. Kaupunkien oivallus: tehdään yhteistuotantoja, koska kerran rahaa ei riitä jokaiselle kaupungille tarpeeksi. Kuuluvat tehneen tällaisia varsinkin lasten näytelmissä, mutta myös suuremmissa produktioissa kuten musiikkinäytelmissä, joissa tarvitaan puvustusta, lavastusta ja paljon muusikoita. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä säilyykö teatteri Suomen kansan lempilapsena, jollaisena sitä on maailmalla mainostettu. Eli miten yleisö suhtautuu.

Minna Canth kirjoitti näytelmänsä Sylvi Svenska Teaternille vuonna 1893. Kirjailija suuttui Suomalaisen teatterin johtokunnalle, joka hyllytti hänen näytelmänsä Kovan onnen lapsia. Johtokunta koostui fennomaaneista ja ilmeisesti sen (poliittisista?) konservatiiveista. Tässä on yli sata vuotta sitten sattunut teatterisota.

Sylvi on tämän produktion ohjaajan ja lavastajan, Mikko Roihan sovittama. Svenskanin esityksessä ei ollut simultaanikäännöstä yhdestä kielestä toiseksi, kuten tässä, saati draaman käännekohdassa kääntämätöntä kohtausta, joka esitettiin englanniksi. Esitys päätyy kiteyttämään Sylvin pääsanoman tällä kolmannella kotimaisella: I want to love, and to be loved.

Monissa muissa maissa teattereissa ei ole vakinaista henkilökuntaa, vaan näyttelijäseurue harjoittelee ja suunnittelee esityksen ja vuokraa sitten – jos sallitaan – näyttämön sieltä tai täältä. Se on tarkoittanut kirjaimellisesti kiertäviä näyttelijäryhmiä, jotka esiintyvät missä saavat tilaa. Silloin ei ole mitenkään varmaa tietenkään kuinka paljon yleisöä kertyy. Ellei sitten mainostusta ole hoidettu hyvin pätevällä tavalla.

En olisi kuullut esityksestä koskaan mitään ellei ystäväni olisi nähnyt sitä. Hän tiesi kyllä että olisin siitä kiinnostunut. En ollut ennen eilistä koskaan käynyt Vaasan ruotsinkielisessä teatterissa. Mutta minulle ei tule yhtään paikkakunnan lehteä myöskään. Olen kuulovammainen eikä teatteri ylipäänsä ole juuri vetänyt enää puoleensa vuosikymmeniin.

Tämän produktion rooleissa oli näyttelijöitä Kokkolan kaupunginteatterista (Pia Andersson: Sylvi), Åbo Svenska Teaterista (Lasse Fagerström: Axel), Klockriketeaterista (Matti Raita: Viktor), Wasa Teaterista (Lina Ekblad: Alma) ja Savonlinnan teatterista (Mervi Koskinen: Mari, Old Lady, Hake). Esitys oli hyvää ammattilaistasoa. Suomessa on pätevä näyttelijäkoulutus, samoin lavastus, valaistus ja musiikki/ääni olivat päteviä. Niistä ei ole oikeastaan mitään erityistä sanottavaa. Esityksiä oli kaikissa näyttelijöiden kotiteattereissa ja sen lisäksi Berliinin Vapaassa teatterissa ja tietenkin eri Ruotsin teatterissa Riksteaternin kiertueella. Kivaa että samoja esityksiä voi nähdä monilla paikkakunnilla, esitykset eivät mene hukkaan.

Esitys oli niin lyhyt, että sinä aikana ei olisi voinut syntyäkään tiukempaa draaman kaarta kuin nyt syntyi. Olen lukenut tekstin ajat sitten eikä minulla ole aavistustakaan siitä kuinka paljon sitä on lyhennetty. Siitä on todennäköisesti karsittu pois jotakin aikakauteen kuuluvia asioita.

Sylvi on kertomus aviorikoksesta, oikea rangaistava rikos, koska vaimo myrkyttää miehensä rakastuttuaan toiseen mieheen. Avioero on ollut käytännöllisesti katsoen mahdoton Minna Canthin elinaikana. Eikä hän suinkaan kirjoita omasta kokemuksestaan. Canthia pidettiin kirjailijana onnettomien olosuhteiden tulkkina ja siis omaelämänkerturina. Vasta viime aikoina on tuotu julki tietoa siitä, että Canth eli onnellisen avioliiton ja hänen miehensä tuki häntä ja auttoi niin paljon kuin pystyi.

Sylvi on ehdottomasti yksi hienoimmista puheenvuoroista naisen aseman puolesta, jota on esitetty, se samoin kuin muu Canthin tuotanto on suoraan edistänyt naisten tasa-arvoa. Aviomiehellä oli aika tavalla yksinvalta naisen elämän suhteen. Sen takia naiset onnittelivat itseään jos olivat päässeet hyviin naimisiin. Kaipa se tarkoittaa turvattua taloudellista asemaa silloin niin kuin nytkin.

Näin esityksen Vaasan ensi-illassa ja toivon sille katsojia. Kieli ei ole este, koska käännös ilmestyy seinälle. Aviorikos ei ole enää rikos (lukuun ottamatta myrkytystä; Sylvin tarina perustuu tosielämän tapahtumaan), mutta avoimia liittoja ei ole onnistuttu kovin laajalti edelleenkään perustamaan. Siitä huolimatta että ihmisille on periaatteessa jo luovutettu oikeus omiin tunteisiinsa. Ihmiset eivät tunne tunteitaan erityisen hyvin.

Ehkä mustasukkaisuus ei liity pelkästään omistamisviettiin. Rakkaus on taatusti myös monella tavalla ylimainostettu juttu ja sitä kääritään esimerkiksi hää-bisneksen vaaleanpunaisiin tyllikankaisiin. Tässä ensimmäinen Sylvi oli pukeutunut pikkutytöksi, toinen puoliturkkiin ja silkkiin puettu oli toiseen mieheen rakastunut aviovaimo, kolmas verkkareihin pukeutunut vanki, neljäs tiukkaan punaiseen kotelomekkoon pukeutunut ”vapaa” nainen, joka söi epäilemättä puoliraakaa pihviä ravintolassa. Ehkä näytelmän voi nähdä puheenvuorona tunteiden perhepolitiikasta? Eikö? Entäs puolustuksena naisten koulutukselle? No ei sitäkään. Ehkä pitää kysyä mikä on instituutio nimeltä avioliitto ja mihin sitä tarvitaan.

Joka tapauksessa näytelmään on kirjoitettu tarina aviovaimon ja prostituoidun samanlaisesta kohtalosta. Ja onko sitten niin, että jos nuori nainen seuraa tunteitaan, hänelle käy väistämättä huonosti? Naisen pitää osata katsoa eteensä!

Jäin miettimään tämän päivän nuoria naisia. Mitähän kertoo se, että yläkoulun oppilaista suuri osa tahtoo isona julkkikseksi? Mikä on siis kaiken koreuden sisältö?

Edit. 31.1. Lina Ekblad siis esitti Almaa, villiä tyttöä, joka veti Viktoria puoleensa, siis miestä johon Sylvi rakastui. Lukekaa ihmeessä teksti, jota varmaan saa korkeatasoisista kirjastoista! 

Muukalaistarinoita

Opiskelin nuorena yliopistossa kirjallisuutta ja muita kiinnostavia aineita. Pääsin yliopistoon suoraan todistuksen perusteella, ei tarvinnut pyrkiä. Rahaa ei ollut, mutta työtä riittäisi kyllä sitten joskus. Se arvaus meni pieleen, mutta niin meni monelta muultakin.

Kävin kesäisin roskatöissä (skit job) Ruotsissa, kun Suomessa ei saanut edes opintolainaa muista tukiaisista puhumattakaan. Ruotsin arbetsförmedlingenille riitti että oli suomalainen ja köyhä, siis selvästi köyhempi kuin ruotsalaiset. Kaverit tönivät terävästi kyynärpäillään kun yritin ruveta kertomaan opinnoistani. Eivät antaisi jos vaatisin, eivät mitään.

Työpaikalla vanhainkodin sairasosastolla oli sänkyyn sidottuna dementoitunut suomalainen nainen, joka oli sairaalassa unohtanut ruotsin kielen. Ehkä hän ei ollut sitä kovin paljon koskaan osannutkaan. Tehtaaseen suurin osa invandrarna päätyi eikä siellä kummoista kielitaitoa vaadittu.

Jouduimme yhdessä toisen suomalaistytön kanssa sairaanhoitajien silmätikuksi kun tuli tehdyksi virhe. Oli aamu ja meidän sairaala-apulaisten työnä oli städa ja vaihtaa lakanat. Joku muu oli jo syöttänyt ne joita piti syöttää. Syöttäminen ruotsiksi ei sujunut kovin hyvin vielä minulta.

Piti nostaa kerran vinssillä hyvin lihava ja hyvin sairas vanharouva sängystä rullatuoliin. Meitä oli kaksi laihaa suomalaistyttöä nostamassa häntä. Vinssissä oli väkipyörä, jonka sai kiinnitetyksi kiinni (fästa upp), mutta sitä ennen piti jaksaa pyörittää sitä pyörää ja se liikkui hyvin hitaasti. Minä olin rullade upp, kun otteeni lipesi ja hyvin lihava rouva putosi lattialle. Rouva levisi lattialle ja me häivyimme. Rouva näytti valkoiselta hyytelöltä, vaikka sitä ei sanottu ääneen millään kielellä.

Sovimme että emme tienneet asiasta mitään. Rouva jäi kiljumaan sieltä lattialta finnjäveleitä. Kuului systerien ääniä ja ne juoksivat. Sitten ne rupesivat huutelemaan biträdejä. Me menimme portaisiin ja sitä tietä kellariin. Kellarista piti hakea pyykkejä, minkä teimme ja tulimme takaisin posket punaisina, mutta lihavasta rouvasta emme tienneet mitään.

Vårdsystern rupesi kulkemaan kannoillamme. Meitä ei syytetty mistään. Vasta sitten tuli syytös, kun hän löysi minut puhumassa vanhan suomalaistädin kanssa. Olin jo huomannut että vanhus virkistyi aivan vain pelkästään siitä että joku puhui hänelle.

Sairaanhoitaja ilmoitti ykskantaan, että jos hän tapaa minut vielä puhumasta suomea osastolla niin tulee lopputili. Sanoin että en ole saanut edes förskottia ja vuokra pitää maksaa. Sairaanhoitaja punastui niin, että arvelin verisuonen päästä katkenneen, mutta sitten hän vain viittasi minua poistumaan toimistostaan. Hän osasi hillitä itsensä.

Olen näinä päivinä ihmetellyt sitä, miksi ensin oli julistettava että Suomi on ruotsalainen ja sen jälkeen että Suomi on venäläinen. Miksi Suomi ei voi olla suomalainen? Muutenhan Ruotsikin olisi suomalainen, tai Venäjä.

En ole onneksi koskaan joutunut minkäänlaisiin roskatöihin Venäjällä, en edes Neuvostoliitossa. Voi se olla puutekin, koska osaisin sitten varmasti jonkinlaista venäjää. Mutta Ruotsin jälkeen olisin pelännyt Venäjää hirveästi. Mutta minulla on muistissa paljon tarinoita töistä muilla mailla, niitä on jäänyt mieleen muidenkin kertomana. Siksi nämä ovat anekdootteja.

Kerran kun istuttiin suomalaiskavereiden kanssa katsomassa televisiota yhteishuoneessa kun yläkerrassa asuva ruotsalaispoika tuli ovelle. Käännyttiin katsomaan, ei sanottu mitään.

Se totesi yksinkertaisesti vain ”de ä inga mänskor här” ja lähti pois. Kukaan ei keksinyt vastausta siihen. Mentiin keittämään iltateetä, aamulla olisi aikainen herätys.

Kesken kaiken

Suosittelen tämän videon katsomista. Tosiupea nainen ja tottakai tietysti suomalainen. Ei aavistustakaan koska leffa on tehty, mutta Jenny-Jingo on syntynyt vuonna 1918.

Katsokaa!

http://youtu.be/1EtUx5HKG4w

Lumisade, pimeää

Nyt on kulunut niin vähän aikaa talvipäivän seisauksesta, että päivät eivät ole vielä valostuneet. On ollut pilvistä monta kuukautta. Aurinko näkyy miltei aina kun sade taukoaa vähäksi aikaa, mutta nyt sataa. On sunnuntai, jonkun laulun mukaan sunnuntaina sataa aina.

Keskiviikon Pariisin attentaatin jälkeen olen lukenut Albert Camus’n kirjaa Sivullinen. Se kuvaa ajastaan irtileikkautunutta ihmistä, ihmisiä, kamera on skarpattu ryhmän yhteen ihmiseen. Se henkilö on minä-kertoja. Teksti on hyvin täsmällistä, mutta nyt huomioni saa se, että hänen kuvaamansa ihmiset ovat tavattoman nuoria. Sivullinen on kirja joka on kulkenut muutoissa kauan, enkä ole itsekään enää nuori, päinvastoin.

Heidän nuoruutensa on todellista, on helppo nähdä nuorten joukot aurinkoa vasten. Varjot ovat hyvin lyhyitä, aurinko on Algeriassa kohtisuorempi kuin täällä. Väkivalta on nopeaa, motivoimatonta: kaksi nuorisoryhmää liikkuu kuin tanssissa. Tai voi nähdä jonkun kasvoilla ajatusten kulkevan ja varjostavan niitä:

Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin.

Camus’n päähenkilö Mersault ajautuu kohtaloonsa ilman mitään ajatusta siitä miksi. Kirja on fiktiokirjojen hyllyssä, julkaistu vuonna 1965. Kansilehdellä on sisareni nimi, mutta kirja ei kiinnostanut häntä, se päätyi minulle. Hän oli ehkä kuvitellut että otsikko tarkoittaisi hellittämätöntä ponnistelua kohti osallisuutta. Minulle osattomuus on yhtä selvä asia.

Sivullisuus omassa elämässä on tietysti hankala kohtalo. Suomentaja käyttää termiä ”arabialainen”, vaikka rannalla lojuva nuorimies tuskin on ikinä Arabiaa nähnytkään. Sen sijaan Camus’n kuvaama ranskalainen, se sivullinen, on nimeltään Mersault ja hän suhtautuu elämäänsä välinpitämättömästi. Mersault tuomittiin kuolemaan siksi että hän ei surrut äitinsä kuolemaa. Jää epäselväksi kuinka selvä tuomio hänen kohdallaan on. Itse teko on äärimmäisen epäselvä, niin kuin kaikki tappamisen syyt ovat.

Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä.

Kyllä kai kuumuus voi olla syy toisen ihmisen tappamiseen? Tässä tulee nuorten vetelehtijöiden elämän huippukohta esille: ei-mikään on syy kaikkeen. Arabi ja ranskalainen voisivat uhkailun sijaan mennä uimaan mereen, ottaa muutamia tanssiaskeleita toisiaan kohti, nauraa ja kävellä toistensa ohi, toinen voi ojentaa toiselleen pullon, jolla ottaa vettä lähteestä. Ihan vain koska on kuuma.

Iltapäivän paahde on enemmän kuin tarpeeksi ja Algerian nuoret tietävät ketä syyttää siitä: toisiaan. Kirjallisuudessa on tappamista vaikka kuinka paljon. Elokuvissa on sitä vielä enemmän. Uutisista tappamista aletaan siivota pois, koska sitä eivät herkät ihmiset kestä. Hyvin usein tappamisen kuvat ovat juoksemista ja räjähdyksiä, jotka leikataan lähikuviin kasvoista auringossa.

Mutta kuinka paljon kyse on täysin tarkoituksettomasta väkivallasta? Että taustaksi tulevat matkailumainosten kauniit kuvat Pohjois-Afrikasta, on tietysti selvää juuri nyt. Camus’n Sivullinen oli kirjallinen liikahdus uuteen suuntaan ilmestyessään Ranskassa vuonna 1942. Nobel-komitea nosti algerianranskalaisen kirjailijan listoilleen ja palkitsi hänet sitten vuonna 1957. Oikeastaan aika ihmeellistä että kirja ilmestyi saksalaismiehityksen aikaan.

Sodan jälkeinen vuosikymmen menikin Algerian kansannousun ja sen kukistamisyritysten kanssa. Olin oppinut lukemaan ja muistan kirjainyhdistelmät FLN ja OAS, attentaatteja oli sekä Ranskassa että Algeriassa. Sivullinen on kertomus vihan kasvusta.

Jostakin syystä nuoret miehet ottivat toisensa tähtäimeensä. Ehkä nuoret miehet ottavat aina toisistaan mittaa? Arabit ja ranskalaiset olivat syntyneet ja kasvaneet samoilla kulmilla, eikä esimerkiksi Camus ollut rikkaasta perheestä. Oli vain kysymys siitä, kumpi pääsisi valtaan. Jotkut ehkä ymmärsivät, että siirtomaapolitiikka oli ollut alkusysäys. Algeria oli Ranskan merentakainen provinssi.

Minulla ei ole Camus’n postuumista julkaistua, keskeneräiseksi kuvattua kirjaa Ensimmäinen ihminen, mutta minusta Sivullinen antaa tarpeeksi selvän kuvan siitä millaista elämä on ollut. Taistelevasta pohjoisafrikkalaisesta provinssista kaikki kykenevät muuttivat pois.

Täällä sataa lunta. Eilen ja toissapäivänä kävi tiheitä tilhiparvia kylässä. Ehkä ne tietävät pysyvän talven tuloa.