Kerimistä

Lidia-kissa joutuu lopun elämäänsä syömään munuaislääkettä. Kissoille hyvin yleistä munuaisten toimintavajausta ei ole vielä yhdessäkään kissassamme ollut. Sen sijaan jokainen kissa on ollut jollain omalla tavallaan päästään vialla, vähän hullu. Siitä ei ole kovin suurta haittaa eläinlajille, joka on yksinäinen metsästäjä. Laumaeläimen hulluus voi sen sijaan tarttua vaikka kaikkiin.

Lidia alkoi selvästi oireilla viime vuonna. Se oli ahdistunut ja vaikutti siltä että sillä oli ehkä kipuja. Se kulki ympäriinsä ja välillä myös valitti, tuli syliin ja hyrräsi äänekkäästi, mikä on kissan tapa hoitaa huonoa oloaan. Hyrrääminen ei välttämättä tarkoita ihmisolioon kohdistuvaa rakkautta – vaikka sitä Lidian tapauksessa on paljon.

Monasti toivoisin että ihmisellä olisi samantapainen keino hoitaa heikkoa tai huonoa oloa, tai vaikka vain huonotuulisuutta. Olisi hienoa jos voisi ruveta hyrräämään ja sillä tavalla räntä- ja loska olisi poissa mielestä ja voisi luoda kuvan lähestyvästä keväästä. Näkisi maailman eri tavalla.

Munuaislääkkeellä on sivuvaikutus, kissa on selvästi jossain muussa todellisuudessa aina välillä. Lidia asettuu toisen ihmisen syliin ja laajentaa silmien mustuaisen mahdollisimman suureksi ja aloittaa sen toisen ihmisen tuijotuksen. Usein saan tuijottamisen loppumaan tervehtimällä häntä pöydän yli sulkemalla hitaasti silmäni. Jos kissa tekee saman, hän kykenee silloin pääsemään irti omituisesta olostaan. Onneksi hänen olossa ei ole enää niin tuskainen kuin oli ilman lääkettä viime vuonna. Mutta nyt on tullut toisenlainen oire ja selvästi katti ei pysty oloaan nimeämään, koska joka päivä häntä pitää houkutella ulos sieltä muualta pitempään: Lidia on kaunis otus, Lidia-pieni, otus, otus, otus.

Kumpikin ihminen on helpottunut, kun kissa aloittaa jyrisevän hyrräyksensä. Ja kissa sulkee silmänsä puoliksi ja näyttää hymyilevältä. Vähän niin kuin Buddha-patsas, semmoinen mahakas ja pyöreä.

Teetä olen sattuneesta syystä miettinyt. Jatkan nimittäin edelleen tarmokasta aivasteluani, nenäliinoja menee paketteja ja herään siihen että yskittää vaikka keskellä yötä. Silloin helpottaa paljon, jos kissa tulee nukkumaan viereen ja voin haudata naamani sen turkkiin. Kevät on karvanlähtöaikaa, mutta en ole allerginen kissapölylle.

Aivasteluun ystävä kertoi, että on aamuisin ennen syömistä juotava kupillinen nokkosteetä ja oltava syömättä puoli tuntia lämpimän teen juomisesta, siis sen nokkosen. En tiedä mitä ovat flavonoidit, joiden pitäisi sitten lopettaa pärskimiseni. Nokkosjauhepakkauksessa sanottiin että jos munuaisissa on jotain vikaa, nokkosteetä on otettava vähemmän. Olin kyllä kiitollinen siitä, että minulle ei luvattu nopeata paranemista, ei edes sanottu mistä vaivoista minä parantuisin.

Kaksi viikkoa olen juonut nokkosteetä. Nyt tosin sataa valkoisia tiskirättejä ja maa on märkä, niin että ehkä pärskiminen loppuu joka tapauksessa, enkä saa koskaan tietää onko nokkosessa jokin idea. Tolkuton hiekan ja pölyn määrä ilmassa on nimittäin se tekijä. Sitten kun puihin tulevat lehdet niin aivastelu ja silmien kyynelehtiminen (ilman suuria suruja) loppuu. Siihen on varmasti vielä kuukausi tai kaksi.

"Liisa Koski"-nimisen kaupan pitäjä vaihtui. Kauppaa pitänyt pariskunta tuli eläkeikään. Pikkupuoti on se, josta ostetaan tämän huushollin tee ja mahdollinen kahvi ynnä suklaa.

Ennen joulua ostin pienen pakkauksen suklaa-teetä Hemgården-nimisestä suklaan valmistamosta, jota tekee kaksi ihmistä. Suklaa-tee, siis suklaalastuja ja rooiobos-teetä, sai mielen laukkaamaan ja virittymään niin että yöunista ei tullut mitään. Oli pimeää, niin että nukuin sitten milloin sattuu. Keskitalvella ei tarvitse välittää kellosta eikä kalenterista. On todennäköisesti terveempää jättää ajan murehtiminen sikseen muutenkin.

Väinö Kirstinä sanoi kerran kirjoittajaryhmällemme, että ajan puutetta ei tarvitse murehtia, siis sitä ettei koskaan ole aikaa omiin töihin. Hän vakuutti että kellot tekevät lisää aikaa. Sitten hän lisäsi että on otettava aika niiltä joille se kuuluu, eli perheeltä, työnantajilta ja semmoisilta. Ajan suhteen minusta täydellinen neuvo.

Piti kokeilla Liisa Kosken uudenlaista teetä, jonka nimi oli Buddha, tuo asunnon toinen ihminen toi sitä maistiaiseksi. Nimi on kaunis – siksi teepussi päätyikin meille. Teessä oli jotain tosihienoa, vähän hentoa aromia, joka sai koko teehyllyn kotona tuoksumaan. Se oli vihreää teetä. Mutta siihen oli lisätty ehkä jonkun kukan terälehtiä. Suomalainen se tuoksu ei ollut.

Se sai vireystilan uudestaan kipuamaan yläilmoihin ja nopeasti. Tämä tapahtui ehkä kuukausi sitten. Menin kiireesti tavalliseen ruokakauppaan ja ostin tavallista Earl Grey-teetä joka on mustaa.

Mutta olen edelleen hereillä. Nähtävästi nyt on kyse nokkosen ja mustan teen kombinaatiosta. En tiedä juuri mitään teestä, paitsi että siinä on kofeiinia niin kuin kahvissakin. Näin joskus ohjelman, jossa käsiteltiin Darjeelingin aluetta Pohjois-Intiassa ja niitä lukemattomia erilaisia teepensaita, joita siellä viljellään. Tottakai teepensaista tulee lajien mukaisesti erilaista teetä, sen lisäksi intialaiset osaavat käsitellä teelehtiä.

Alan kallistua sille kannalle, että kun valo lisääntyy, niin alan vain yksinkertaisesti olla valveilla. Aion vielä juoda sitä nokkosteetä siinä toivossa että pöly- ja hiekka-allergiani loppuu alkuunsa. Ja jos ei aivan lopukaan, niin eivät kai nuo flavonoidit myrkkyjä ole? En tiedä. Maailma on mennyt ennalta arvaamattomaksi.

Ihmispolo alkaa vanhetessaan herkistyä sekä kaikenmaailman nautintoaineille että valolle. Liisa Koski-kaupan uusi omistaja tulee Indonesiasta. Hän tietää valtavasti aivan kaikenlaisista asioista, ja myös suklaasta. Hollantilaiset aloittivat siellä kaakao-plantaashit joskus, en muista milloin, ehkä 1600-luvulla.

Tänään tuo toinen ihminen toi Liisa Kosken kaupasta belgialaista suklaata. En ole ikinä elämässäni syönyt niin uskomattoman hienoa suklaata kuin tuo yksi pieni maistiainen. Sitä makua en kykene edes kuvailemaan. Taivaallista!

Alan herkistyä ihan kaikelle. Sitä on nyt jostain syystä ilmassa. Ehkä se ei ole niin vaarallista. Tavattiin taas Teemu Mäki, nyt Taidehallisssa, jossa on näyttely nuorten töitä kuukauden mittaisista työrupeamista taiteilijan kanssa.

Olen miettinyt nuorten ajatuksia identiteetistä, mietin silloin kun näin Teemu Mäen suuren näyttelyn Kuntsin modernin taiteen museossa ja nyt näitä uusia töitä, jotka saavat arvuuttelemaan tämän kaupungin vaikutusta nuorten persoonallisuuteen. Jokainen otti kolme valokuvaa itsestään: haaveminä, arkiminä, vihollisminä. Nuoret asuvat täällä, mutta ajatukset omasta minästä olivat jokainen aivan omanlaisensa. Ajattelin että kunpa kaikki nuoret tekisivät tuon kokeen ja miettisivät halujaan ja pelkojaan. Siinä samalla he oppisivat tekemään kuvia ja määrittelemään aina vain tarkemmin millaisia ovat ja kykenisivät siitä suuntaamaan maailmassa aivan minne vain.

Ei meillä ole liikaa itsestään ja mahdollisuuksistaan tietoisia ihmisiä. Kyllä sellaiseen pitää varsinkin nuorten ihmisten suuntautua. Kun he ovat tulevaisuus. Ja muutenkin: kasvaminen on ihmisen tärkein tehtävä ja olisi vahinko jos kasvu hankaloituisi tai ihmisestä alkaisi tulla vino.

Tehtävän nimi: be your enemy, ole oma vihollisesi. Koskaan ei taatusti ole pahitteeksi varautua siihen millaisia kysymyksiä tulee mieleen kun on mietittävä millaiseksi ihmiseksi tahtoo kasvaa. Haikeus jäi siitä näyttelystä mieleen. Oi nuoruus!

Aurinko paistaa

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet ensimmäisiä henkilökohtaisessa seitsemän vuosikymmenen historiassani, jolloin kevään tulon huomaa omasta itsestään epämiellyttävästi. Auringon ei tarvitse ruveta paistamaan, mutta se paistaa. Paiste näkyy kalvaana hehkuna. Alemmat ilmakehät ovat talvipölyn saastuttamat ja samaan aikaan tulevat ensimmäiset siitepölyt ilmaan.

Jo matka kauppaan on rankka. Jostain syystä koululle illalla tulevat aikuiset ovat kaikki päättäneet tuoda lapset autoilla. Ne ovat niin usein diesel-autoja, että alkaa oksettaa pelkkä käry ja sitten sitä pitää ruveta yskimään ulos.

Aloitan aamuni pärskimällä, jatkan yskimällä. Yöunet ovat kehnot, niitä seuraa herääminen siihen että päähän sattuu kun valo osuu arkoihin silmiin. On kuljettava olmina vielä kolme kuukautta. Näin pohjoisessa oikea kevät ei tule ainakaan kahteen kuukauteen vielä.

Tai sitten maailmankirjat ovat sekaisin. Ystävien luona Tyynen valtameren rannikolla ovat jo kirsikka- ja persikkapuut kukassa, ovat olleet jo pari viikkoa. Heillä on myös ollut lauhin talvi jonka he muistavat, ja muistijälki on suunnilleen yhtä pitkä kuin minullakin. Ovat täydessä työn touhussa eivätkä ole ajatelleetkaan eläkkeelle menemistä.

Suomessa eläkkeellä on oltava vaikka ei haluaisikaan. Muistelen että kun olin noin 50-vuotias, oli olemassa varhaiseläke. Se oli tarkoitettu varakkaammalle väelle. Minut pantiin työttömäksi. Se on normaali ratkaisu. Kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa joku ilmaisi asian niin, että eduskuntaan ei saada parhaita kansakunnan voimia, koska niiden mielestä kulukorvaukset ovat liian pienet. Summakin löytyi: 8000 euroa, ilmeisesti keskimäärin.

Siitä huolimatta mitä tuolla öykkäröinnillä halutaan sanoa, minusta sellaisella kandidaatilla ei ole motiivia alkaa ratkaista kansakunnan ongelmia.

Olen siis aamun tuijottanut isoisän ja körttinaisten tuimia kuvia ja kuvitellut miltä isoisästä tuntui kun hän lähti eduskuntaehdokkaaksi ja ehti käydä parilla puhujamatkalla ja kuuli seurannäyttämön takahuoneessa isäntien sanovan, ettei hän kelpaisi heille. "Kun on kirjanoppinut ja lapsia on, mutta köyhä on kuin kirkonrotta."

Isoisä teki ainoan järkevän johtopäätöksen ja perui lupauksensa olla käytettävissä kun parhaita voimia haettiin. On ollut ehkä 1920-luvun loppua tai 1930-luvun alkua.

Heräsin kummalliseen uneen aamulla. Siinä oli minulle täysin tuntematon ihminen, jonka uni esitteli minulle. En ole käynyt Yleisradion vaalihaastattelusivuilla, enkä aio, joten siitä ei ole kyse. Unissa näkyvät ihmiset ja asiat, jotka päätyvät päivätajuntaan alitajunnasta, nyt esitellyn ihmisen sukunimi oli fennomaanien laillisuusmiehen sukunimi.

Kun päädyin yläkertaan kirjoittamaan ja lukemaan, niin asia selvisi aivan itsestään. Rupesin selailemaan yöllä lukemaani Freudin opusta. Heräsin suden hetken aikaan, klo 3.29, niin kuin usein ja rupesin lukemaan Markus Långin suomentamaa ja painamaa (BoD) esseekokoelmaa nimeltä Mooses, telepatia ja paholainen (Psykoanalyysin klassikot 1899-1939). Mooses-esseet ovat todella painavaa tekstiä. Freud miettii miten yksilön psykoanalyysissa käytyä keskustelua voi soveltaa kokonaisen kansan sielunmaisemaan. Kyse on mooseksenuskoisista, juutalaisista.

Kyseessä on jonkinlainen joukkoneuroosi, jonka tuloksena paimentolaiskansa tuli valinneeksi yksijumalaisen uskonnon. Uskonnon tuojana on Mooses, joka on aika todennäköisesti egyptiläinen ja ilmeisesti faarao Ekhnatonin (kirjan kirjoitusasu Ikhnaton) aikalainen. Ekhnaton perusti aurinkojumala-uskonnon elinaikanaan. Muut faaraot olivat palvoneet tavanomaisia egyptiläisiä jumaluuksia, joten Ekhnaton oli poikkeus.

Egyptin historiassa tämä kertomus on läsnä kuriositeettinä, mutta ilmeisen tärkeänä sellaisena. Kun juutalaiset luopuivat välillä uskostaan, he alkoivat kärsiä syyllisyydentunnosta:

Tuolla syyllisyydentunnolla, jota profeetat lakkaamatta pitivät vireillä ja joka pian muodosti uskontojärjestelmän kantavan sisällön, oli vielä toinen, pinnallinen perustelu, joka naamioi taitavasti sen todellisen alkuperän. Kansan asiat olivat huonosti, jumalan suosioon perustetut toiveet eivät ottaneet toteutuakseen, eikä ollut helppoa pitää yllä mieluisinta toivekuvitelmaa, että oltiin jumalan valitsema kansa. ( yllämainittu kirja, s. 204)

Muistan lukeneeni Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen joskus aivan lapsena. Siinä kirjoitetaan fiktion muodossa Ekhnatonin tarina ja yksijumalaisuuden alkupiste.

Minusta tuossa sitaatissa esitetään lyhyesti eräänlainen kansakunnan synnyn historia, joka perustuu toiveisiin ja pelkoihin niin kuin se on aina perustunut. Joku opettajan julisti aamuhartaudessa Suomen olevan valittu kansa. Ei olla juutalaisia, tiesin sen verran. Juuri ovat Suomen viime sodat olleet taas tapetilla. Yksi kirja käsitteli Suomen luterilaisen kirkon sotapropagandaa, radiosta kuulin. Ehkä idea on peräisin sieltä?

Uskonto ja valta ovat varmaan yksi yhdistelmä, mutta on tässä kyse laajemmastakin asiasta. Ihmisillä on identiteettinsä, joka muotoutuu jo aivan pienenä lapsena. Sitten ihmiset ryhmiytyvät samanmielisten joukkoon, heimoista tulee kansa ja sitten jo joku on perustamassa valtiota.

Radiossa joku rupesi sitten sanomaan että Suomella ei ole tätä nykyä kykyä menestyä. Kansan pitäisi taas sitten valita. Kuuluvat puhuvan rahasta edelleen.

Alkuperän arvoitus

Sain pari vuotta sitten skannerin. Ei se tullut ilmaiseksi, mutta tarpeeseen kyllä. Heräsin eilen siihen, että valokuvat ovat edelleen sikin sokin eri paikoissa, laatikoissa, yliopistoseminaarien muistikansikoiden seassa. Kuka tarvitsee aikuiskasvatuksen cumun seminaaripapereita ja praktikumin kritiikkisessioita? Tuskin kukaan. Ehkä niitä voisi käydä läpi oppiakseen mitä tuli opituksi väärin? Mutta sitten on mietittävä että onko minulla oikeinoppimisesta enää hyötyä. En tietääkseni aikuiskasvata ketään.

Tuskin tajuaisin enää mitä piti ja mitä ei pitänyt. Tietääkö kukaan muutenkaan 1990-luvun alkupuolen asioista? Isoin anti oli ehdottomasti se, että saattoi istua luentojen välillä kuppilassa ja keskustella, loputtomiin. Ja se että kämppis oli sen ajan nuori opiskelija, ehkä noin 25-vuotias. Oli kivaa saada kuulla siitä, mitä hän oli jo ehtinyt tietää. Onneksi paljon ja onneksi semmoista josta en ollut kuullutkaan. Tuntui hyvältä että maailma meni eteenpäin.

Lama oli varmaan jo alkanut. Sen vuoksi yliopistossa olinkin. Silloin sanottiin että kouluttautumalla ei käy huonosti. Niin luki lehdissä, mutta en tullut katsoneeksi mitä sillä tarkoitettiin. Ehkä vain työttömyyttä. Se oli kulttuurityötä tekevälle aika pieni asia.

Sen suuremmaksi muutos ei koskaan ehtinytkään. Valokuvia katsellessa olen löytänyt paljon pysähtyneitä hetkiä. Olen edelleen kyennyt keskittymään. En ole juossut ympäriinsä pelkäämässä ainakaan. Siihen ei ole riittänyt edes aikaa ja sitä paitsi pelko vie energiaa niin, että siihen vapisemiseen sitten menee työaikakin.

Kissa menetti paikkansa sängyllä valokuvalaatikoiden vuoksi. Kaksi oikein vanhaa valokuvaa olisi vielä suurimman kirjahyllyn päällä. Ne ovat liimautuneet kiinni lasiin, ei ollut valokuvaamo ymmärtänyt mikä tehtävä on paspiksilla. Valokuvaamon nimeäkään ei kuvissa ole, en tiedä mistä lähteä etsimään negatiiveja, ja kyllä ne vähintään 1900-luvun alusta ovat. Niissä on kaksi körttinaista, huivit tiukasti leuan alla. Näyttävät äidiltä ja tyttäreltä. Ne pitäisi nostaa takaisin tuonne ylös koska lasin läpi kuvista on otettu uudet valokuvat ja ne ovat suojassa pimeässä. Nämä kuvat ovat olemassa, ne on jo pelastettu.

Körttinaisten paikka on isoisän kuvan alapuolella. Olen ajatellut tämän sisustusdetaljin aivan tarkoituksellisesti niin. En tiedä keitä naiset ovat, mutta sukua kuitenkin. Pohjanmaalla naisilla on ollut talon avaimet taskussa. Mutta isoisä on se josta kirjoitettiin elämänkerta. Naisten ja miesten historia on mennyt aina noin. Olen kerran ollut työpaikassa, jonka pomo (mies) kyseli äidinäidistäni, joka oli kulkenut kyliä puhumassa tasa-arvosta ja koulutuksen tärkeydestä. Kyllä se pomo on ollut poikkeus.

Löysin valokuvalaatikosta kuvan isän serkusta, jonka mies oli kuollut sodassa. Hän oli kuvassa tätini kanssa ja myös tädin mies oli kuollut sodassa. Serkukset olivat hyvin läheisiä. Isä ja hänen kolme sisarustaan menettivät isänsä, tuon miehen josta on kirjoitettu elämänkerta. Jo aivan lapsena kuulin, että isoisä kuoli pois koska ei kestänyt sotaa ja kuolemaa.

Kuvien selaaminen tuo lähelle ne ihmiset, joiden vuoksi olen se mikä olen ja niin ovat myös koko sen suvun jälkeläiset ja meidän lapsemme. Joudun miettimään ankarasti mitä tarkoitan kun ajattelen sukupolvia. Vaikutuksia on mahdotonta mitata, mutta ne ovat olemassa. Nyt kun niitä vanhimpia ei enää ole, jään tuijottamaan vain hajamielisenä isotätini vaatearkkua. Siinä on vihreällä pohjalla hentoja ruusuja ja vuosiluku 1947. Kun sain arkun, löysin sieltä kasan vanhoja vaatteita, joita käsityön opettaja-täti oli ommellut itselleen. Arkku oli vietävä ulos ja vaatteet piti keittää ja leikata matonkuteiksi. Niissä oli piintynyt vanhan haju. Niistä ei ole edes kuvia.

Ajattelen olemassaolleita esineitä ja ihmisiä, muistan ihmisten kasvojen värin, näen että sotaleskiserkuksilla on samanmalliset sääret ja jostain syystä he pitävät jalkojaan samalla tavalla. Voin kuvitella serkukset nuorena: ovat salaa vanhemmilta ja isoisän isältä peilailleet, asetelleet vesikampausta ja opetelleet istumaan jalka kauniisti toisen polven päällä. Olen iloinen heidän puolestaan sen takia, että ymmärsivät pitää yhteyttä ja osasivat tukea toisiaan. Itse olen menettänyt yhteyden omiin pikkuserkkuihin, joita siinä pitäjässä vielä olisi.

Elämässä tänä talvena on puolensa, koska kylmää ei ole tullut, on voinut kulkea ulkona pitempiä lenkkejä läpi pimeiden kuukausien. Valo on tullut voimallisesti läpi ikkunoista. Olin taas unohtanut sisäkasvit. Joulukaktus rupesi kukkimaan uudestaan.

Joulukaktus pitää aivan ilmeisesti näppäimistön nakutuksesta ja musiikista, jota soitan vanhanaikaisesti CD-levyiltä, klassista. Tällainen muuttuva ilmasto voi saada kaktuksen riehaantumaan niin että se kukkii koko kevään. Kun menen ulos, kuulen talitinttien ja varpusten taukoamattoman metelin. Ne aivan ilmeisesti suunnittelevat jo pesimistä. Ja on vasta maaliskuun ensimmäinen päivä.

Ensi viikolla varmasti tulevat jo mustavarikset. Ilmatieteen laitoksen ennustaja sanoi että ensi viikolla on ehkä terminen kevät. Ystävä sanoi kevätuhriksi sitä, että Moskovassa ammuttiin poliitikko. Hänestä oli jossain blogissa hieno kuva lentämässä kuumailmapallolla.

Muistan Lapuan Pilvenveikkojen kuumailmapalloseuran. En päässyt koskaan lentämään pallon korissa, mutta se otti ja laskeutui pellolle lähellä sitä paikkaa Järviseudulla, jossa silloin asuimme. On sentään onni että meillä ei ole poliittisia salamurhia.