Uusin Jobin kirja

Venäläisen Andrei Zvyagintsevin ohjaama Leviathan on kuin kuvitettu Vanhan testamentin Jobin kirja. Kaikki tietävät tuon äärettömän epäonnisen ihmisen?

Job päätyy kiroamaan syntymänsä:

Kuoleman varjo vieköön / sen mukanaan,/musta pilvi peittäköön sen,/ auringon pimentyminen/ säikyttäköön sen pois.//

Nielköön synkkä pimeys sen yön,/ niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin,/ että se katoaa kuukauden/ öiden kierrosta.//

Hedelmätön olkoon se yö,/ ilosta tyhjä.//

Sen päivän lävistäköön kirous,/ joka herättäisi itsensä/ Leviatanin.//

Pimetkööt sen aamun tähdet,/ älköön se yö nähkö/ sarastuksen valoa,/ turhaan se odottakoon/ päivänkoiton katsetta.//

Se päivä ja yö/ ei sulkenut edestäni kohdun porttia,/ ei kätkenyt silmiltäni/ tätä kärsimystä.//

(Job 2-3: 5-10)

Minulla on uusi Raamatun käännös tuossa vieressäni. Siinä on selitys: Leviatan on meren alkuhirviö, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään nielee eli pimentää auringon. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että venäläiselokuva on kuvattu Barentsin meren rannalla paikassa, jossa on asunut ennen ja jälkeenkin venäläisten tulon turjansaamelaisia. Paikka on ollut kalastajasaamelaisten aluetta, suomalaiselta nimeltään Turjanperä, venäjäksi Teriberka.

Kehotan siis edelleen lukemaan tuon pari postausta alempana mainitsemani kulttuurilehti Kaltion esseen, siis saamelaiskirjailija Pasi Pikkupeuran tekstin Kuolan saamelaisista. Turjansaamelaiset on ehkä tapettu sukupuuttoon, ainakin nähtävästi Stalin teki kaikkensa asian eteen. Pikkupeura kirjoittaa kielen olevan erittäin uhanalainen.

Linkistä näkee miltä tuo alkumeri näyttää nyt. Laivojen luurangot, joista joidenkin väitetään hohtavan pimeässä, ovat samanlaisia kuin valaan luuranko. Sen vieressä pieni poika istuu miettimässä toivotonta elämäänsä. Kuolan tunturit ovat vanhaa korkeata vuoristoa, joka jatkuu tuntureina Lapissa ja laskeutuu vaaroina ja mäkinä aina Suomen Savoon asti.

Kuola on valtava alue. Edelleen on pakko puistella päätään kun ajattelee historioitsija Jalmari Jaakkolan intomielistä ajatusta Kuolan niemimaasta suomalaisten vallan alla (Suomen idänkysymys, 1941). Siitä vasta olisi soppa syntynyt. Ei olisi ehkä Suomi säilynyt näinkään suurena, jos akateemiset (?) karjalaiset (?) olisivat saaneet toteuttaa mielitekonsa.

Elokuva jäi pyörimään päässä. Siinä on mahtava musiikki, Philip Glassin sävellys. Se sai alussa säpsähtämään kun musiikki tärähti ämyreistä melkein pimeän kankaan takaa kuin mikäkin helvetin kita. No, minä helvetistä mitään tiedä, mutta suuria meriä olen kyllä nähnyt. Kiviä vasten hakkaavat vedet jymisevät. Entiset vuoret laskeutuvat suoraan ja jyrkästi mereen.

Maanjäristyksessä, pienemmissä sellaisissa olen ollut myös, mutta meren aalloista uskoo kyllä heti, että kalliot varisevat mereen ja minä niiden mukana. Pitää peräytyä varovasti siitä kielekkeeltä. Olen kuullut että suuri maanjäristys kumisee myös.

Ennen kuin nuori nainen hyppää alas aaltoihin, merellä näkyy valaan kylki, kun se sukeltaa. Rusehtava kylki, ei näyttänyt maitovalaalta, joita on Vienan merellä ainakin. Minulla olevan kirjan Vienanmeren luostarisaaren maitovalaat kuvista näkyy että nimensä mukaisesti ne ovat maidonvalkoisia. Olisiko elokuvan valas ollut ryhävalas tai miekkavalas?

Joka tapauksessa tarina merihirviöstä on varmasti vanha. Ja kun se syö auringon, niin silloin on auringonpimennys tai sitten kasvaa se suuri tammi jossain Suomenlahden rannalla ja pimentää taivaan, kunnes nousee merestä mies ja hakkaa sen tammen. Tai Sampo ja aurinko jäävät maan sisään ja niitä pitää sitten kalevalaisten miesten ruveta vapauttamaan. Muistaakseni myös jätti kuun kumottamatta. Jossain Lönnrotin keräämässä kansanrunossa on että ”tuli kokko Turjanmaalta”.

On etsittävä Kalevalan sanakirja. Sen mukaan turjalaisia kutsuttiin nimellä tarjalantš, joka kuulostaa venäjältä. Elokuva tapahtuu lähellä Suomea. Mutta venäläisen tekemä elokuva. Siinä ei ole vähäisintäkään toivoa. Jopa paikallinen uskomusjärjestelmä (kirkko) myötäilee korruption, hävityksen ja tappamisen vuosisatoja kestänyttä historiaa.

Eräs detalji elokuvassa jäi hiertämään. Loppupuolella näkyy rauniokirkossa seinämaalaus, johon kamera tarkentaa ja yhtäkkiä maalaus räjähtää loistaviin väreihin samalla tavalla kuin Andrei Tarkovskin elokuvassa Andrei Rublevin ikonit, ihan sen leffan lopussa. En tiedä mistä kirkosta on kyse. Raunioilla paikallinen nuoriso viettää aikaansa juopotellen, kuinkas muutenkaan.

Muuten kristinusko on elokuvassa mukana. Tulee selväksi, että rikkaat papit myötäilevät korruptiota, köyhä pappi yrittää tehdä osansa ja edes ruokkia köyhimmät seurakuntalaiset.

Leviathan (elokuvan nimi on kirjoitettu noin) tapahtuu nykyajassa: pormestarin huoneen seinällä on Putinin kuva. Kun tuttavaperheet lähtevät piknikille juomaan ja syömään, niin ampumista varten joku on raijannut mukaansa neuvostoliittolaisia puoluejohtajia, siis kehystettyinä valokuvatauluina. Uusia Venäjän johtajia ei käytetä maaleina.

Elokuva sai viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Mutta kuunnelkaa keskustelu, joka venäläisen kulttuurin tilasta radiossa käytiin! Elokuva on tavattoman hyvä tapa levittää informaatiota – tai propagandaa.

Tulin katsoneeksi elokuvaa nimenomaan naisten aseman kuvana. Kuva lankesi itsestään, koska alussa näytetään naistuomaria lukea lopottamassa oikeuden päätöstä. Suoritus on todennäköisesti jopa lukijalleen täyttä hepreaa ja sisälukutaidon näyte. Mutta elokuvan miehen elämässä kaikki menee sekaisin ja alta pois. Hän on naimisissa. Vaimo on mykistynyt ajat sitten. Muutkin elokuvassa näytetyt naishahmot ovat ihmisiä vailla valtaa yli oman kohtalonsa.

Naisen työpaikka on kalatehtaalla, mies voi olla poliisi. Ortodoksikirkossa näytetään pitkään sileäkasvoista tyttöä kuuntelemassa papin saarnaa, joka päättyy määrittelemään sanaa totuus, pravda. Sitten kamera siirtyy kuvaamaan nunnaa. Vasta viimeksi näytetään möhömahaisen korruptoituneen pormestarin kasvoja, mutta hän onkin mies ja tuskin paikalla uskon vuoksi.

Suomessakin joskus törmää kirjoituksiin, joissa ortodoksinaiset toivovat valtaa omassa kirkossaan. Suomen ortodoksikirkko on valtionkirkko, mutta se ei hyväksy naispappeutta. Se kirkko on jäänyt olemaan vanhoillaan, kuten 1900-luvun alussa kirkolliset ja maalliset aktiivit soimasivat paikoilleen jääneitä ihmisiä.

Venäjällä ortodoksikirkko on vallan keskiössä samalla tavoin kuin se oli tsaarien aikaan. Vallassa on voinut olla tasapainon hakemista, mutta ihmiset tuntuvat olevan uskonnollisia. Tämänkin elokuvan nähtyään tulee miettineeksi uskontojen ja demokratian välistä suhdetta.

Lokit kiljuvat

Minulla on aika iso torni sähköisiä vempeleitä työhuoneessani. Muistaakseni sitä kutsuttiin nimellä räkki. Se on hankittu talouteen lähinnä murrosikäisen lapsen vaatimuksesta joskus 80-luvun loppupuolella. Kun laps lähti, torni jäi .

Lapsen mielestä tornissa olisi voinut olla enemmänkin vilkuvia ja muita valoja. Tuossa näkyy vain radion (88.7 Mhz) ja kahden koneen virran osoitus. Jaa, mutta alkuperäisen tornin yläpuolella, levysoittimen päällä, on myös CD-soitin, jossa näkyy mitä kuinka monennetta biisiä soitetaan parastaikaa ynnä minuuttilukema.

CD-levyt eivät kuulemma nykyisin käy kaupaksi. Olen pari vuotta yrittänyt kuunnella YouTuben ja nettiradion kautta musiikkia, tietokoneella. Se ei tunnu samalta. Siinä on jotain pielessä.

Torniini on liitetty neljä kaiutinta, korkeita nekin, ja ne soivat pehmeästi. En tiedä minkä takia tietokoneen kautta kuuluva musiikki on terävämpää ja jollain tavalla viiltävää. Sama saksofoni siellä soisi kuin nytkin, jazzia kun soitan. Pidän erityisesti John Coltranen musiikista, nyt soi Expression. Musiikkiromppu on ostettu joskus Stockmannilta, vuosi näyttää olevan 1977 ja 1987,  oletan 70-luvun levyn olleen älppäri.

Tutustuin hänen musiikkiinsa kun sain joskus opiskeluvuosien aikana lahjaksi LP-levyn nimeltä Olé. Sen levyn toinen puoli on yhtä pitkää kappaletta. Musiikissa on espanjalainen sävy, selvä latinalainen rytmi. Mutta Coltranen improvisoimana siitä on tullut ajatonta musiikkia. Coltranen vuoksi rupesin vähän myöhemmin pitämään myös Carlos Santanasta, vaikka musiikki on aivan erilaista. Joka tapauksessa musiikki on musiikkia, eikä minun ole pakko karsinoida sitä. En halua.

Levysoitin ei enää toimi eikä C-kasettinauhuri. Olisi yritettävä löytää jostakin radiovehkeiden korjaaja. Tässä kaupungissa on joskus sellainen ollut. Ei ole ainakaan enää siellä minne joskus kuskasin tätä edeltävän levysoittimen, jossa oli C-kasettisoitin myös.

Työkirjojen, esseekirjojen, kirjallisuushistorioiden ja sellaisten hyllyssä, siis käsikirjahyllyssäni, on erillinen alaosasto, jonka sisällä on hirmuinen määrä älppäreitä ja kasetteja. Alan olla valmis kääntämään kaupungin ylösalaisin löytääkseni korjaajan. Tarvitsen tätä tavallista, ihmisenmittaista, ainakin omille korvilleni ystävällistä soittopeliä.

Olen psyykannut itseäni siihen, että vastaus on se tavallinen: ei kannata. Mutta kyllä melkein kuurojen korvien hyväksi kannattaa tehdä jotain.

Nyt on hiljainen sunnuntai-iltapäivä. En tarvitse huusholliin ääntä, mutta kun istun työhuoneessa, joku usein kuuntelemani musiikki toimii aivojen kannattelijana. Riippuu siitä mitä teen. Jos satun lukemaan hentoa runokirjaa, tuskin silloin soi jazz. Ehkä mieluummin joku klassinen musiikki. Kaikki runokirjat eivät ole kuitenkaan hentoja.

Olen ollut viikon yksin kissan kanssa. Tämä on avoin asunto: toisen korvia on kunnioitettava jos kuuntelee musiikkia yhdessä. Siinä ei juuri ole ongelmia. Harvemmin siitä sota tulee. Saattaa se joskus tulla järsimään nenääni, mutta se tarkoittaa vain tahtovansa sapuskaa.

Eilen katselin Ylen Teemalta Helsinki Lit-kirjallisuuspäivien ohjelmaa. Se oli tärkeä ohjelma. En tarvitse kirjallisuusohjelmiin televisiota, mutta nyt tein havainnon. Voin lukea kirjailijoiden sanoja huulilta!

Olen oppinut huulien lukemisen jo 12-vuotiaana, jolloin kuulo meni toisesta korvasta. Minut siirrettiin saman tien etupulpettiin, koska en nähnyt enää taululle saati kuullut. Korvasta lääkäri sanoi että hermo kuoli. Ei se kuollut, mutta 1950-luvulla ei ollut koneita mittaamaan kuuloa kovin tarkasti.

Varttikuuloisen on järjettömän kivaa saada istua omalla sohvalla ja katsoa ihmisten suunliikkeitä ja eestaas pyöriviä käsiä ja tajuta mitä sanotaan. Usein radio-ohjelman jälkeen jää harmittamaan kun en ole kuullut mistä teoksesta tai ihmisestä on kyse. Nyt ei ollut tekstitystä, mutta kamera seurasi uskollisesti sitä ihmistä joka puhui. Oli Teemalta hieno temppu näyttää helsinkiläisten iloksi tullutta festivaalia. Ei aina festareita pelkästään helsinkiläisille!

(Kuvia voi näpäyttää isommiksi!)

Viime vuonna kävin yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla. Istuin eturivissä, mutta en nähnyt näin läheltä puhuvia kasvoja. Jouduin kysymään tauolla vierustoverilta mitä sanottiin. Messut eivät ole minua varten. Sitä paitsi mikrofonein toistettu replikointi jää kaikumaan niin että päässä keskustelusta tulee kakofoniaa.

Puhuivat kuusi tuntia englantia ja ruotsia. Ymmärsin jopa Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin ruotsinkielistä keskustelua. Ja pidin siitä. Epäortodoksisesti jäin miettimään miksi minusta on ristiriitaista kun suomenruotsalainen ja rikssvenski puhuivat keskenään. Minusta he joutuivat vähän väliä määrittelemään kantansa.

Kieli ei olekaan mielipidekysymys vaan isompi kulttuurikysymys. On ilmeisesti pakko aina miettiä samaa vanhaa asiaa: Ruotsissa on varaa olla vapaamielinen tai suvaitsevainen, koska Ruotsin ei tarvitse käydä sotia, tai ei ole tarvinnut satoihin vuosiin, Suomi on ollut joutilaampi jäämään taistelutantereeksi.

En ole keksinyt yhteensopimattomuuteen muuta vastausta kuin historian. Se muuttaa kansan luonnetta.

Minulla ei ole kirjahyllyssäni Franz Kafkan romaania Oikeusjuttu. Tänään tulee televisiosta Orson Wellesin ohjaama Oikeusjuttu, jonka olen nähnyt vuoskymmeniä sitten, hyvin nuorena. Rupesin selailemaan Milan Kunderaa (Romaanin taiteesta), ja huomasin hänen kirjoittavan myös Kafkasta. Muu ei olisi mahdollista. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että psykologinen realismi on jättänyt jälkeensä ”loukkaamattomia normeja”.

1. on annettava maksimimäärä tietoja henkilöhahmosta: hänen ulkonäöstään, puhetavastaan, käyttäytymisestään; 2. on tunnettava henkilöhahmon menneisyys, koska siellä ovat hänen käyttäytymisensä syyt; ja 3. henkilöhahmolla tulee olla täydellinen itsenäisyys, toisin sanoen kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun ollakseen häiritsemättä lukijaa joka haluaa antautua illuusion valtaan ja elää fiktion totena.

(Toinen osa/ Keskustelu romaanin taiteesta)

Teki hyvää sukeltaa Kunderan ajatuksiin. Muistan pitäneeni Wellesin kuvittelemasta Oikeusjutusta. Olin kyllä lukenut kirjan ennen kuin näin elokuvan, Euroopassa filmatun ja valmistuneen jo vuonna 1962. Periaatteessa minusta elokuva on käsikirjoitettava erikseen ja romaanit on luettava. Joskus joku filmatisointikin onnistuu.

Koska olen nyt paljon vanhempi tai en ainakaan alle 20-vuotias, olen kiinnostunut näkemään mitä olin tajunnut elokuvasta. Voi olla että olen ollut täysin metsässä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Sopimus

Tästä on todennäköisesti turha puhua. Ongelma ei ole minussa vaan ympäristössä. Mutta ei se ole täsmälleen ottaen ympäristössäkään. Oikeastaan kaiken voi osoittaa aika tarkkaan, mutta vikapaikka vaihtelee. Se taas johtuu sekä kertojasta että n.k. todellisuudesta. Todellisuus muuttuu koko ajan ja puhuvat ihmisetkin vaihtuvat.

Ja koska on kyse kaikkien yhteisestä asiasta, se on myös läpinäkyvä. Paitsi että se ei ole, koska siinä on kysymys rahasta. Kysymys on isosta rahasta, kokonaisista rahastoista. Rahan tajukin nimittäin heittää. Se ei ole sama torpparilla ja kartanonherralla, tehtaanjohtajalla ja siivoojalla. Nuo ovat kliseitä, paitsi että se todellisuus on sielläkin.

Luin netistä Olli Pusan jutun Uusi Suomi-nimisestä verkkolehdestä muistaakseni vuodelta 2012. Asia on noussut uudelleen esille, koska nyt EU vaatii Suomen hallitukselta selvitystä siitä, miten maa aikoo nousta suosta.

Grimmin sadussa on henkilö nimeltä Rumpelstiltzchen, joka oikeasti juuttuu suohon. Sitä ennen sadussa oli huomattu jo että Rumpelstiltzchen oli lyhytpinnainen tapaus. Hän otti ja hiiltyi milloin mistäkin asiasta.

Tarina on vähän monimutkaisempi kuin ihan vain tämä, se kannattaa lukea koska satujen tapaan käänteet ovat herkullisia. Rumpelstiltzchen juuttuu sadun lopussa siis suohon. Hän raivostuu siitä juuttumisestaan niin hirveästi, että kiroten ja messuten repii vajonnutta jalkaansa ylös, kunnes onnistuu repimään itsensä kahtia.

Jotenkin sensuuntainen on käsitykseni tästä maasta, jossa satun asumaan. Täällä on paljon kahtiajakautuneisuutta. Mutta on myös moninaisuutta, jonka pitäisi olla rikkaus. Asun tässä maassa kielen takia. Mutta juuri kielen vuoksi olen näinä aikoina ymmälläni.

Olli Pusa on tehnyt väitöskirjankin rahasta, sitä tosin en ole löytänyt. Törmäsin Pusan nimeen ja moniin teksteihin sattumalta, koska näinä suohon juuttumisen aikoina ihmisillä on tapana missä ikinä toisiaan tapaavatkin päivitellä vettynyttä ja ryvettynyttä Suomi-neidon olotilaa. Eräs kielentutkijoiden teoria, tosin ikivanha, on, että Suo-mi tarkoittaa suo-maata. Vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa vaikka suomuksia.

Kala-asiantuntija on nimeltään iktyologi, mutta en tiedä minkä niminen olisi suo-tiedemies. Suurin osa soita kyllä syntyi käsittääkseni vasta sitten kun jääkauden jääpeite rupesi sulamaan. Jääkausia on ollut useitakin.

Pusa kirjoittaa Suomen ”kestävyys”vajauksesta, joka tarkoittaa huonoa huoltosuhdetta tässä maassa. Jos meitä ei olisi niin hirveän paljon, siis eläkkeelle joutuneita suuria ikäluokkia, niin Suomella olisi varmaan vielä Nokiakin. Pusa ei kyllä puhu ahneesta sukupolvesta niin kuin monet puhuvat.

Tosin omaa haluamme ei yleensä ole kyselty, vaan usein on jouduttu eläkkeelle. On voinut olla rasitusvammoja tai sitten on iskenyt työttömyys. Sitten on esimerkiksi Ruotsiin työtä tekemään joutunut osa meidän ikäluokkiamme. Suomi ei halunnut/pystynyt antamaan töitä. Ruotsista on tullut eläkepäivikseen jonkun verran ihmisiä takaisin. Alkuunsa se porukka sai tapella esimerkiksi kaksinkertaisen verotuksen kanssa, ja asuminen maksaa täällä paljon.

Tilastojahan tähän tietenkin tarvittaisiin. Aina silloin tällöin joku

huomauttaa, että tavallinen eläke on siinä 1000 euron tietämillä. Mutta Pusa puhuu eläkerahastoista.

Niissä on niin hurjia summia rahaa, että niitä ei tavallinen ihminen pysty käsittämään. Semmoisia rahakasoja puhutellaan ekonomien ja pörssikeinottelijoiden kielellä. Se ei ole näitä kansalliskieliä. Kun sitä kieltä joskus eksyy lukemaan, niin tulee mieleen että kieli on luotu aivan vain hämärtämään ennestään omituista rahan olemusta. Se käsitys siitä tulee, että se liittyy valtaan.

Minulle on kehittynyt sellainen teoria, että ekonomistien ja pörssimeklarien kieli on varta vasten suunniteltu ja kehitetty torjumaan tehokkaasti kenen tahansa tavallisen ihmisen uteliaisuuden. Muuten joku voisi väittää että on jotenkin epädemokraattista puuhata rahastojen kanssa, varsinkin kun ne ovat kaikkien yhteisiä rahoja, ilman että kukaan edes ymmärtää mitä on tekeillä. Vaikka puhalluksia.

Eläkerahastoja ruvettiin perustamaan ilmeisesti joskus 1956 jälkeen ja sen vuoksi, että suuret ikäluokat pääsisivät joskus eläkkeelle eikä heidän tarvitsisi elää ilman eläkkeitä niin kuin heidän isovanhempiensa piti. Suurten ikäluokkien omat vanhemmat kuolivat pois suhteellisen nuorina, koska oli ollut sota ja olivat haavoittuneet, kaatuneet sodassa tai saaneet jonkun kroonisen sairauden kaiken sen kauheuden elettyään.

Vuosina 1945-51-syntyneestä porukasta tuli tulppa, jonka varalle eläkerahastot perustettiin. Niitä hoitavat ammattiliitot, työnantajaliitot ja valtio, se kolmikanta, joka yrittää aina välillä tehdä yhteiskuntasopimuksia. Ne eläkerahastot ovat siellä tiukasti kassakaapeissa. Vähän ehkä joskus annetaan ylimääräisiä eläkkeitä joillekin, mutta vain vähän.

Eläkkeisiin ei ole enää varaa, kun ei ole varaa terveyskeskusjärjestelmäänkään ja yliopistoihinkin ajatellaan lukukausimaksuja. Ehkä pienille lapsille taataan vielä kuitenkin lastenneuvolatoimintaa ja rokotuksia?

Kuka sitten niistä eläkerahastoista hyötyy? Jostain syystä asiasta ei voida keskustella. Kyllä kai niistä voitaisiin edes keskustella, ennen kuin leikataan kaikki elämisen mahdollisuudet tavalliselta kansalta pois? Se voisi olla järkevää.

Ehkä eliitti oppii kansan vaihtamisen tempun.  

Sateen uhatessa

I find gifted ironists sort of wickedly fun to listen to at parties, but I always walk away feeling like I've had several radical surgical procedures. And as for actually driving cross-country with a gifted ironist, or sitting through a 300 page novel full of nothing but trendy sardonic exhaustion, one ends up feeling not only empty but somehow...oppressed. (David Foster Wallace: A supposedly fun thing I'll never do again/E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction).

Esseetä lukiessa oli hankaluuksia lähinnä mainosten kanssa. En ole erityisen taipuvainen lukemaan saati sitten arvioimaan mainoksia, minkäänlaisia. David Foster Wallace oli tunnettu esseisti Suomessa jo eläessään. Tottakai mainonta on ollut aina tärkeä osa amerikkalaista tiedotusta, ja myös eurooppalaista. Siitä on tullut ajan mittaan jonkinmoinen todellisuuden mittatikku, eikä ainoastaan kaupankäynnissä.

Mainoksista en tiedä mitään, en juuri edes suomalaisista mainoksista. Muistan että ne ovat oleellinen osa amerikkalaista televisiota. Muistan erityisen hyvin television Vietnamin sodan ajalta, jolloin mainoksia rikkoivat väkivaltaiset sotareportaasit, joita tuli televisiosta parhaimpaan katsomisaikaan. On mahdollista että tulin amerikkalaisen television vaikutuksesta lopullisesti immuuniksi mainonnalle. Se ei tehoa.

Enemmän epäyhtenäiseksi todellisuus ei voi tulla. Seurauksena Vietnamin televisiosodalle seuraavia sotia ei enää näytettykään televisiossa, ainakaan sensuroimatta. Suuri kansa sai rauhassa uskoa mainoksia ja kuluttaa, vaikka sotilaat olivat puolustamassa maata Afganistanissa ja Irakissa.

Jos yhden kirjailijan nimi näkyy kaikkialla, yleensä käännyn heti aivan toisaalle. Vasta kun hänestä ei kukaan mainitse mitään pitkään aikaan, alkaa tuntua siltä, että voisi katsoa vähän mitä se kirjailija on sanonut. Olen aloittanut varovasti enkä missään nimessä sellaisesta teoksesta, josta on ollut erityisen paljon puhetta.

Wallace on terävä tyyppi. Mutta en löydä hänen tavastaan sanoa oikeastaan juuri mitään uutta. Wallace on hauska ja pätevä verbaaliakrobaatikko. Sen vuoksi hänen esseitään on helppo lukea. Paikoin hän päätyy asettamaan myös itsensä kyseenalaiseksi. Wallace löytää itsensä tilanteista aivan niin kuin kuka tahansa ihminen.

Televisio-essee E Unibus Pluram (Yhdestä moninaisuus) käsittelee televisiota, sen ihmiskuvaa ja yhdysvaltailaista modernia fiktiota ja myös sen antamaa kuvaa todellisuudesta. Essee ei missään nimessä ole sitä yksiuloitteisuutta, josta Herbert Marcuse puhui amerikkalaisten muotokuvassaan Yksiuloitteinen ihminen. Marcuse tosin oli kotoisin Saksasta, joten hänen lähtökohtansa on eurooppalaisuus. Sen lisäksi Wallace on suhteellisen nuori.

Muutama vuosi sitten luin uudestaan Henry Millerin opuksen Ilmastoitu painajainen. Se julkaistiin silloin toisen kerran sitten 1960-luvun. Nyt tuntuu siltä että 1940-50-lukujen Miller on tarkkasilmäinen ja pätevä oman maansa näkijä, varsinkin kun hän on tullut pitkältä matkaltaan Euroopasta. Kirja kertoo muun muassa matkasta Amerikkaan, pitkin ja poikin. Miller tulee ajatelleeksi melkein kaikkea:

Olin Detroitissa muutama yö sitten. Näin Mannerheim-linjan elokuvissa. Näin kuinka venäläiset tekivät siitä silppua Opin läksyn. Opitteko te? Kertokaa mitä sellaista ihminen voi rakentaa itsensä puolustamiseksi, mitä toiset ihmiset eivät voi tuhota? Mitä me yritämme puolustaa? Vain sellaista mikä on vanhaa, hyödytöntä, kuollutta, mahdotonta puolustaa. Jokainen suoja on yllytys hyökkäykseen. Miksi emme antautuisi? Miksi emme antaisi – antaisi kaikkea? Se on niin kirotun käytännöllistä, niin läpikotaisin tehokasta ja aseistariisuvaa. Täällä me olemme, me Yhdysvaltojen kansalaiset: kuvittelemme olevamme maailman mahtavin kansa. Meillä on kaikkea – kaikkea mitä vaaditaan ihmisten onnellisuuteen. Meillä on maata, vettä, taivasta ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Meistä voisi tulla suuri, loistava esimerkki maailmalle; me voisimme säteillä rauhaa, iloa, voimaa, hyväntahtoisuutta. Mutta ympärillämme on aaveita, aaveita joihin emme tunnu voivan kajota. Emme ole onnellisia, emme tyytyväisiä, emme säteileviä, emme pelottomia.

Miller on tuota ajatellessaan matkalla lentokoneessa jossakin mantereen yläpuolella. Jos hän on juuri nähnyt elokuvateatterin uutisissa jutun Suomen Mannerheim-linjasta, niin kyse on vuodesta 1940 tai 1941. En tunne sotahistoriaa, joten en tarkkaan tiedä missä vaiheissa puolustuslinjat rakennettiin. Miller itse pakeni Amerikkaan, kun vanha manner tuli hulluksi jälleen kerran ja aloitti jo järjestyksessä toisen maailmansodan.

Tuskin Millerillä oli erityistietoja Suomesta tai Neuvostoliitosta, jotka olisivat auttaneet asettamaan sotahistorian palasen paikalleen. Mutta on tietenkin kiinnostavaa, että Mannerheim sattuu löytymään amerikkalaisen kirjailijan opuksesta samaan aikaan kun se historia tapahtuu toisaalla maapallolla.

Siitä lähtien historia on jatkuvasti nähdäkseni lyhentynyt. Etäisyydet ovat supistuneet. Wallace elää jo aivan erilaisessa maailmassa. Jollain tavalla Wallacen maailma on murtunut. Siinä on enää hyvin vähän mitään toivoa.

Erityissuhde, jonka Wallace löytää amerikkalaisten itseymmärryksestä, on heidän suhteensa televisioon. Hän määrittelee aivan aluksi, että amerikkalaiset eivät istu sitä kuutta tuntiaan sohvalla tuijottaen televisiota opiskelemassa millaista elämää muualla eletään. Amerikkalainen katsoo televisiota kuin peiliä. Hän ajattelee olevansa niin

kuin television hahmot.

Niinpä Wallace alkaa miettiä ironiaa. Hän ottaa vertauksen juhlista, jossa pöytäseura onnistuu olemaan typerryttävän fiksua ja osaa ironisoida mitä tahansa ilmiötä suoraa päätä. Wallace tuntee jäävänsä jyrätyksi. Siinä oli tuo alun sitaatti lyhyesti. Minulla ei juuri ole kokemuksia amerikkalaisista juhlista, joten en ole varma millaista ironisointia niissä harrastetaan.

Sitten hän kääntää katseensa joihinkin tahoihin jotka osaavat sen ironisoinnin. Esimerkkejä tästä on paljon. Niitä on oikeasti todella hämmentävän paljon ja ne tulevat kaikki siitä samasta maasta joka tuottaa sen itseään katsovan valtavan yleisömassan. Ilta illan jälkeen se istuu sen kuusi tuntiaan (kun ei jaksa työpäivän jälkeen tehdä muuta) katsomassa televisiota. Siis katsomassa omaa kuvaansa.

Siinä peiliin tuijottamisessa ei ole kyse narsistisesta vammasta, vaan jostain kummallisesta feedback-järjestelmästä, joka päätyy pitämään valtaosan ihmisistä kuitenkin suhteellisen rauhallisena ja järjissään. Kun luin tuota television orjien analyysia, jäin vain ihmettelemään että on kummallista että siellä ei joka sekunti tapeta ihmisiä. Niiden ei välttämättä tarvitse olla poliiseja, jolla on rasistinen maailmannäkemys, ne voivat olla aivan tavallisia ihmisiä, jotka jotenkin ovat oppineet pelkäämään aivan kaikkea mikä liikkuu siellä ulkona. Asehullussa maassa on paljon paranoiaa.

Sitten jään miettimään Suomea ja suomalaisia. Tuskin Suomikaan on erityisen itsenäisten yksilö-ihmisten yhteiskunta, vaan varmasti sekin uskoo joihinkin kuviin. Mutta en ole varma siitä onko peili esimerkiksi televisio. Mutta en tiedä, mikä se olisi. Ehkä ihmiset sentään keskimäärin vielä ovat aika tavalla tekemisissä toistensa kanssa? Mutta ovatko? Lukevatko he esimerkiksi perheensä ja lähiympäristönsä kuvaa kuin itseään?

Täälläkin on jo kauan puhuttu vieraantumisesta.