Mentor - viisas ystävä

Tässä on merkki jonka sain juuri Neulekirpulta.

Kuvan hakekoot kaikki viisaat ystäväni, joiden kanssa saan ilokseni ja mielenylennyksekseni keskustella laajassa Blogistanissa. Minä itse olen teknisissä asioissa täysin pihalla ja niistä olen saanut erityisesti apua Anita Konkalta ja Kalevi Hotaselta (blogit ovat tuossa sivupalkissa blogrollissa), jotka myös taitavat olla pitkäaikaisimpia blogiystäviäni. Sitä paitsi oikein viisaita!

Siinä on Mentor, jota Uusi sivistyssanakirja yksinkertaisesti kutsuu Odysseuksen ystäväksi. Henkilö ei ole aivan niin yksinkertainen. Mentor esiintyy sekä Odysseiassa että Iliadissa, eikä hänestä sanota oikeastaan yhtään mitään. Alkupuolella ilmoitetaan vain ykskantaan että Odysseus on harharetkiensä ajaksi jättänyt talonpidon Mentorin työksi.

Mutta Odysseian lopulla, kun Odysseus on jo viettänyt ensimmäisen yön Penelopen kanssa ja tappanut kaikki kilpakosijat, on syttymäisillään uusi sota, koska tapettujen omaiset tahtovat kostaa, ilmestyy Mentor kuvioihin. Ensin hänestä puhutaan:

”Nyt tulivat Odysseuksen talosta Medon ja jumalainen laulaja jotka olivat heränneet nukkumasta ja he astuivat joukon keskelle hämmästyttäen kaikki:

Kuulkaa ithakalaiset, sanottavani: Odysseus ei ole tekojaan tehnyt vastoin kuolemattomien jumalien tahtoa! Itse näin kuolemattoman jumalan, joka seisoi Odysseuksen vierellä aivan Mentorin näköisenä. Kuolematon jumala milloin ilmestyi Odysseuksen eteen rohkaistakseen häntä, milloin taas ajoi kosijoita takaa pitkin salia, ja he kaatuivat kasaan.

Hän sanoi ja kaikki kalpenivat kauhusta.

Sitten puhui vanha sankari Halitherse Mastorinpoika, joka heidän joukostaan ainoana tiesi menneet ja tulevat tapahtumat. Puhuen järkeä hän sanoi:

Ystävät, teidän omasta laiskuudestanne kaikki johtui, kun ette kuunnelleet minua ja kansan paimenta Mentoria, ja estäneet poikianne typeryyksistä. Niin he ajattelemattomuuksissaan syyllistyivät rikoksiin, rosvosivat tavaraa ja häpäisivät jalosukuisen miehen puolisoa, kun eivät uskoneet hänen enää palaavan. Kuunnelkaa nyt minua! Neuvoni on että ei lähdetä, sillä se merkitsisi syöksyä surman suuhun.”

Tämä Mentorin nimeen annettu neuvo kaikui osin kuuroille korville ja monet kosijoiden omaiset lähtivät hakemaan aseitaan Odysseusta vastaan.

Sitten jumalatar Pallas Athene otti Mentorin hahmon ja lopetti kahinan sen jälkeen kun Odysseus oli saanut yhden soturin tapetuksi. Pallas Athene huutaa Mentorin äänellä ja hänen hahmossaan:

Ithakalaiset, lopettakaa julma sotanne jo! Vuodattamatta enempää verta erotkaa jo!

Ithakalaiset kauhistuivat Pallas Athene-Mentorin ääntä ja valtaa. Odysseus olisi tahtonut jatkaa pakenevien soturien perään, mutta Kronoksenpoika sinkosi salaman ja Odysseus suostui rauhaan. Kronoksen poika on nimeltään Zeus.

Iliadissa on vain noin säkeen verran Mentorista, joka antaa jonkun neuvon. Ainakin Odysseiassa Mentor näkyy olevan jonkinlainen jumalten hahmo, joka ilmestyy neuvonantajana vaikeassa paikassa. Tässä kohtauksessa hän on erityisesti rauhan asialla. Rauhaa maailma kaipaakin. Nyt ja aina.

Mutta en tiedä mitä mentoreilla tarkoitetaan tänään. Muistaakseni heitä työskentelee esimerkiksi yliopistoissa ja heitä on ollut siellä jo kauan, ainakin Euroopassa. Nykyisin, kun meillä on pörssikapitalistinen meininki, luulen että mentoreita on otettu mukaan myös bisneksiin. Ei näytä että he osaavat antaa pörssiyhtiöille erityisen hyviä neuvoja.

Sen lisäksi, mikä sopii erityisen hyvin Neulekirpulle, Mentor on hevoskuiskaaja, tai siis oli antiikin aikana. Hän neuvoi ja opasti hevosia, että ne oppisivat erilaisten ratsastajien ja vaunuilla ajajien tapoihin.

Minä en ole ratsastanut kuin aivan pikkulikkana Sukevan keskusvankilassa ja silloinkin niin että äiti ei nähnyt, koska hän oli kieltänyt. Vankilan setien mielestä oli hyvin ja oikein että 3-4-vuotias pikkulikka ratsastaa hevosella.

Ja hevoset pitivät minusta. Ja minä rakastin niitä. Tunsimme toisemme. Eläinten kanssa on usein paljon helpompaa kuin ihmisten.

Mutta lukekaa klassikoita, ystävät! Tässä olevat sitaatit ovat Pentti Saarikosken vuonna 1973 suomentamasta ja Otavan kustantamasta Odysseiasta. Antiikin kirjoissa on se loistava puoli että niistä kurottuu meitä vastaan ajatuksia ja ihmisiä 2500 vuoden päästä.

Meidän eurooppalaista perintöämme.

Huh!

Mielenosoitus hyvän asian puolesta! Kuva täältä.






Olen kaksi päivää istunut katsomassa performansseja. Hyvä että tulee kansainvälisiäkin tuulahduksia tänne aina joskus sentään. Ei tunne olevansa kaikin ajoin pussinperällä.

Silti kulttuuriporukkaa on kuitenkin kohtuullisen paljon. Yleisöä riitti kahden päivän tapahtumiin tarpeeksi.

Minulla ei ole digikameraa, joten on otettava vanhasta Urban Nature-projektista still-kuva. Se oli kahden kuvataiteilijan, viiden tanssijan ja kahden muusikon ynnä päiväkirjan pitäjän eli itseni kulkema matka Pyhätunturilta Vaasan ja Oriveden kautta Helsingin Juhlaviikoille – ja eläintarhaan.

Kuva Pyhätunturin tapahtumasta. Vastustaako lapinmies kristillistä kastetta?





Mukana ryömi pitkin matkaa louhikoita pitkin TV 2:n porukkaa joka teki projektista dokkarin.


Nyt Jaap Klevering oli mukana muutaman taiteilijan kanssa tekemällään videoinstallaatiolla a very small crucifiction, jossa oli mukana seinään naulattu mustiin pukeutunut hahmo Tomaz Szrama (Fin/PL), rumpali Otzir Godot (FIN/NL) ja Jaap tekemässä ääntä.

Vielä viimeksi dublinilaisen Paul Murnaghanin kirje jälkipolville:




Esiintyjiä oli paljon, tosi paljon muitakin ympäri Vaasaa.

Erotica - Eroica

Kannen kuva on kuuluisan ranskalaisvalokuvaajan Brassaïn näkemys pariisilaiskahvilasta joskus 30-luvulta





Kummallista kyllä, Anaïs Nin jäi vaivaamaan, kun Sari mainitsi hänet kommentissa tuossa alemmassa blogissani. En ollut ajatellut häntä vuosiin.

Tai kyllä hän tuli mieleeni lyhyesti, ohimennen, kun luin uutta painosta Henry Millerin kiivaasta, erityisesti kuvataidetta puolustavasta opuksesta Ilmastoitu painajainen. Miller katsoo siinä kotimaataan uusin Euroopasta muuttanein silmin. Amerikka oli varmaan pysynyt samana, mutta Miller oli nähnyt etenkin Pariisin ja Kreikan kulttuurin vahvan läsnäolon, eikä nähnyt Amerikassa siitä kuin heikkoja kaikuja.

Anaïs Nin oli muuttanut New Yorkiin 16-vuotiaana äitinsä ja veljiensä kanssa (Ks. elämänkerta esim. täältä ). Sitten perhe muutti Karibialle ja päätyi Kuubaan. Miltei kouluilta välttynyt tyttö tuli oppineeksi espanjan ranskan ja englannin lisäksi. Sitten löytyi ensimmäinen mies jolla oli rahaa, mutta joka oli myös taiteen tuntija. Nin muutti takaisin Pariisiin, jossa kuten hän kuvaa kuvassa olevassa kirjassa jotenkin että ”taksikuski odottaa rauhassa suudelman loppua ja poliisi hymyilee suutelevalle parille”.

Nin rupesi kirjoittamaan ja hänen päiväkirjansa ovat olleet kautta aikojen nuorten amerikkalaisten tyttöjen, ja ranskalaisten tottakai, lukemistoa, vaikka ne olivatkin, en tiedä ovatko enää, vanhempien kauhistus, koska erotiikkaa niissä on ja uhmaa ja rohkeutta.

Laivat kulkivat Euroopan ja Uuden maailman väliä taas sodan jälkeen ja Nin päätyi takaisin New Yorkiin, jonne myös Pariisissa tavattu Miller oli palannut.

Rakkaus on aina vetänyt lukijoita kirjoille, niin myös Ninin kirjat. Luin tämän A Spy in the House of Love New Yorkissa, ja katselin kaupunkia aivan eri silmin. Edellinen kirja hävisi tai tuli luetuksi repaleiseksi, mutta Nin tulee tehneeksi kirjassa selkoa naisen seksuaalisuudesta, uteliaisuudesta, petturuudesta, kavaluudesta, epärehellisyydestä, ilosta, kateudesta, naurusta, kaikesta.

Hän kuvaa naista sellaisena kuin hän on hyvin monissa eri olomuodoissaan, liikkuva ihminen aivan siinä missä mieskin, jopa kykenevä ajattelemaan. Se oli suhteellisen uusi ajatus maassa, jonka tähdet olivat huipputanssijoita (Rita Hayworth, Ginger Rogers) tai naapurin tyttöjä kuten Doris Day.

Jostakin Ninin kirjasta luin hänen harrastuksestaan koluta divareita ja kirppareita. Olin itse jo löytänyt ne, muita ei kannata käyttääkään. Kaupat ovat paitsi rikkaille tai hyvintoimeentuleville, myös ihmisille, joilla ei juuri riitä mielikuvitusta käyttää mitä mielikuviksellimpia vaatekappaleita ja pukeutua. Tai hankkia puuttuvat huonekalut kotiinsa.

Ja olla silti ihailtu. Naisen perversio, näyttäytymisen ja miellyttämisen halu?

Ninin merkitys on sensuaalisen ja intellektuaalisen ihmisen ylistämisessä – aivan samoin kuin oli Henry Millerilläkin. Nin ja Miller kirjoittivat samaan aikaan kuin beat-sukupolvi (sivustolla linkitetään ainakin Miller beat-ryhmään, ehkä siis vain määrittelykysymys), mutta eivät oikeastaan kuuluneet siihen. He olivat hieman vanhempia ehkä, mutta tärkeintä oli, että kumpikin edusti ehdottomasti monikansallisuutta. Kummastakaan ei onneksi tullut instituutiota, saati julkaisukonetta.

Emigrantit eivät välttämättä ole yksinäisiä hylkiöitä, he voivat perustaa identiteettinsä uuden etsimiseen ja synteesiin. Sillä tavoin he tulevat luoneeksi tulevillekin polville löytämisen iloa.

Talo

Talo katsoo luoman töyräältä alas







Minulla ei ole koskaan ollut taloa. Yksi mökki on, mutta en ole ollut siellä enää pitkään aikaan.

Mutta silti uniin tulee talo.

Tiedän että se tarkoittaa omaa elämää tai omaa päätä tai omaa tajuntaa tai jotain kokonaisuutta. Talo on iso ja siellä on pitkiä käytäviä ja aukinaisia ovia. Kaikki on pimeänä.

Silti näen jokaisessa huoneessa jonkun ihmisen. Jotkut heistä tunnen, jotkut ovat täysin tuntemattomia. Kukaan ei uhkaa minua, mutta kukaan ei myöskään sano mitään.

Alakerrassa on eteinen ja siinä on peili. Vanha peilikaappi jollainen on ollut isoisän talossa. Se on musta, mutta sitä ei ole peitetty kankaalla, niin kuin Lawrence Durrellin Mountoliven rakastetun, Leilan, huoneen peilit ja ikkunat oli peitetty, koska hän ajatteli olevansa ruma. Muistaakseni hänellä oli ollut isorokko.

Ulos hän ei mennyt ilman huntua. Se kävi hyvin päinsä koska kyse oli Aleksandriasta.

Leilalla oli myös lemmikkikobra. Se rakasti maitoa.

Minun talossani on musta peilikaappi ja minä näyn siitä, jos astun eteen. Siinä vaiheessa on pakko herätä, koska uni on tylsä. Peilissä olisi pitänyt nähdä jotain muuta. Joskus en päädy eteisen peilin ääreen vaan astun sisään kangaspuuhuoneeseen. Siellä makaa joku hetekan päällä, poika, näyttää lukevan Jerry Cottonia. Silloin käsken sen mennä hakemaan puita Porin Mattiin.

En tiedä rupeanko kutomaan. Mutta verhot ovat kiinni ja hämärä on tiivis kuin sumu.

En siis koskaan astu talosta ulos, mutta en myöskään astu taloon sisään. Ilmeisesti olen ja asun siellä ja tuntuu siltä että viihdyn.

Olen nyt menossa sinne taloon. Tarkoitus on käydä Karjanmaan takana katsomassa olisiko puolukoita. Siellä on kyllä voinut olla halla kukinta-aikaan, koska se on sisämaata.

En tiedä koska tulen takaisin. Talossa ei ole nettiä, ei televisiota, ei radiota. Mutta luoma kohisee ja haavat humisevat. Talo on lämmin kunhan saan keittiön hellan vetämään.

Sen jälkeen menen katsomaan käytäviä ja huoneita.

Sitten luen ja kirjoitan. Tai vain katson alas töyräältä luomaa ja kuuntelen. On ruvettava pakkaamaan. Kerron sitten kun olen tullut takaisin!

Psykoterapia ei auta

Työ ja juokseminen kaupungilla vie aikansa; olen seurannut hieman kehnosti mitä Blogistanissa kirjoitetaan. Sitten tulee päiviä, jolloin sataa kaatamalla ja sadevaatteet ovat mökillä.

Päätä särkee. On kirjoitettava ja luettava unohtaakseen päänsä, joka kuitenkin joutuu tekemään työtä satoi tai paistoi. Joku sähköinen impulssi neuroverkossa on jumissa. Hartioita kivistää. Niskan ja kallon välinen yhteys tuntuu kireältä, aivan niin kuin ruumis olisi tipahtamassa pois, ja pää tappelee vastaan.

Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.

Mutta jos ei ole pakko mennä jonnekin johonkin tiettyyn aikaan, rakastan panna kumpparit jalkaan, pitkän tuulitakin niskaan ja huivin päähän. Sillä tavalla saan kaikessa rauhassa läiskytellä lätäköissä.

Kaukana ei ole ajatus että menen pihan hiekkalaatikolle lapioimaan kuraa lasten kanssa. Ei ole olemassa huonoa säätä. Säät ja ilmat menevät miten tahtovat, vaikka ihminen niihin ilmeisesti aika lujaa vaikuttaakin.

Netti sanoi äsken yhteytensä irti, joksikin aikaa. En pääse lukemaan suosikkikirjoittajiani, olivat ne sitten Wordpressin tai Bloggerin alaisia. Postiluukusta tuli uhkaava kirje: tietokone ja oheislaitteet on suljettava jos tulee ukkonen.

Onko mahdollista että palveluntarjoaja on viikkoa aikaisemmin, kirjeen lähettäessään, osannut ennustaa että tänään olisi ukkosta ilmassa?

Mutta nappasin tällaisen palasen Anita Konkan Jaetuista otsikoista. Se koskee minulle tuntematonta slovakialaista kirjailijaa Peter Pistanekia, haastattelun tekijä on Robert Buckeye Rochesterin yliopiston weblogilta nimeltä Three percent.

PP puhuu Ernest Hemingwaysta ja hänen ongelmistaan alkoholin ja kirjoittamisen välisessä maastossa. Mielipide on mielenkiintoinen:

PP: What did him in was his narcissistic personality and endogenous depression. He used alcohol to overcome his problems, which is always dangerous. A good psychotherapist would have helped him. He might not write a word again but he would be able to enjoy his life. Writing is always a sign of a certain disorder. The roots of our problems are buried deep in childhood. Open wounds and narcissistic injuries repressed in the subconscious. When Hemingway was depressed, he was not able to write. A good therapist could have helped him, but at a price. His ability to write would have been lost. Not the craft, but the drive would be gone. Happy people have no stories. The trade-off with therapy is that the writer gets his life back. Fuck the writing, they say. I’d rather be happy.

Eli: ”vitut kirjoittamisesta, olen mieluummin onnellinen”.

Olen kuullut kerran psykologin luentonsa yhteydessä ykskantaan toteavan, että psykoanalyysi on kyllä tiedettä, ja sitä paitsi analyytikon on oltava lääketieteellisen koulutuksen saanut, joten kyseessä ovat aivan oikeat ammattilaiset. Takarivissä joku viittasi ja nousi puhumaan ja kertoi että hänen sukulaisensa, ihkaoikea kuvataiteilija, ei saanut vuosienkaan jälkeen mitään apua analyysista, vaan tila pikemminkin paheni.

Lopulta kuvataiteilijasta tuli maaninen maalari. Maalauksia ostettiin museoihinkin. Mutta maalari oli kuin kirottu, ei kyennyt iloitsemaan aikaansaannoksistaan ja heitti sitten lopulta psykoanalyysinkin pois. Vaimo ja lapset olivat häipyneet jo ajat sitten.

Tässä slovakialainen kirjailija kuvaa kirjoittamista päänsisäisen epäjärjestyksen merkiksi. Ihminen ei ole terve. Maaninen narsismi ja synkkä depressio vaihtelevat, eikä ihmisestä oikein ole eläjäksi.

Nimittäin onnellisuus, jopa pelkkä tyytyväisyys, on se tila johon ihminen kuitenkin pyrkii. Psykologi ilmoitti ykskantaan takarivin negatiiviseen puheenvuoroon, että luovan työn tekijää on mahdoton parantaa psyykkisistä oireista. Yleisön joukosta kuului supinaa.

Hemingwayn kohdalla ei tässä jutussa kerrota sitä, että viimeisinä onnettomina alkoholinhuuruisina vuosinaan hänet leimattiin paranoidiksi. Kirjailija väitti kivenkovaan, että CIA ja FBI seuraavat häntä Key Westin asunnon liepeillä.

Kun sitten aika jätti Hemingwaystä ja FBI:n J. Edgar Hooverista, joitakin papereita tuli julkisuuteen. Uutinen kertoi, että kyseiset organisaatiot olivat todella seuranneet kirjailijaraukkaa. Syy oli vähintäänkin omituinen.

Hän nimittäin oli ystävystynyt Kuuban vuosinaan Fidel Castron kanssa, ennen kuin tämä edes oli vallassa, ja sai tältä ilmeisesti laatikoittain ainakin sikareita ellei myös rommia myös valtaanpääsynsä jälkeen.

Syyn todenperäisyydestä en kyllä voi mennä takuuseen. Mutta tapahtuu Amerikan ihmemaassa muutakin kummallista silloin tällöin. Isoihin maihin mahtuu ilmiöitä.

Oletan joka tapauksessa että Hemingway piti quantanameroista, Quantanamon tytöistä, oli rommia ja sikareita eli ei.



Valokuvat: napattu blogista nimeltä Cocktail called Hemingway. Valokuvaajan nimeä ei ilmoitettu, mitä pahoittelen.

Tie vie aina eteenpäin

Minulla on useita ystäviä, jotka pitävät fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta. He ovat aivan täyspäisiä ihmisiä, mutta tarvitsevat ripauksen toisenlaista elämää pystyäkseen elämään arjessa, josta helposti poistuu kaikki odottamaton kauneus.

Kirjoitin aiheesta jo ajat sitten yhdeltä sen osalta, kun ajattelin Arthur C. Clarken käsikirjoittamaa elokuvaa 2001. Nyt luen hänen kirjoittamaansa tieteiskirjaa nimeltä The Songs of Distant Earth. Se on mahdollisesti suomennettu, mutta pidän hänen omasta kielestään.

Clarken englanti ei ole tylynkovaa niin kuin joillakin tieteiskirjailijoilla.

Tätä on nyt kyllä ilmassa. Helsingin Sanomien Kuukausi-liite kuvasi kanteensa Risto Isomäen, joka on suomalainen tieteiskirjailija. Joku Blogistanissa parahti tahtovansa olla Isomäki.

Minuuksien vaihtaminenkin on totta kai mahdollista tieteisromaanissa. Mutta luulen että henkilö halusi osata kuvitella niin kuin Isomäki.

Ensimmäinen isompi kosketus fantasiaan lapsuusvuosien jälkeen oli tietenkin J.R.R. Tolkienin Sormusten herra. En tiedä olisinko tullut kompastuneeksi koko Tolkieniin, ellei minulla ollut pientä poikaa. Hänen isänsä luki tätä runoa hänelle miltei joka ilta, nukkumislukemiseksi:

The Road goes ever on and on
Down from the door where it began.
Now far ahead the Road has gone,
And I must follow, if I can,

Pursuing it with weary feet,
Until it joins some larger way,
Where many paths and errands meet.
And whither then? I cannot say.

Ajattelin kuinka Tolkien luki lapselleen itse keksimiään tarinoita Tiestä joka ottaa tavattoman määräävän aseman hobitien, puolituisten elämässä. Sitten ajattelen että hän, kuten myöhemmin poikansa myös, päätyivät englannin kielen ja kirjallisuuden professoreiksi. Virat eivät periytyneet, mutta joillakin isillä voi olla merkitystä pojilleen positiivisessa mielessä. Laulu Tiestä kertoo elämästä, jonka isä kertoo odottavan poikaansa.

Nämä kaksi kirjailijaa, Clarke ja Tolkien eivät ole aikalaisia, mutta kumpikin on matkustanut pitkin ja poikin brittiläistä imperiumia ja kumpikin on kokenut sodan, Tolkien I ja Clarke II maailmansodan. Clarke oli tähtitieteilijä, Tolkien kirjallisuustieteilijä, jonka erityisalue oli muinaisenglanti.

Se puolestaan on lähisukua pohjoisgermaanisille kielille. Sormusten herra on ehdottomasti velkaa saagoille (ks. myös uusi saaganäkemys). Aivan ensimmäiseksi Tolkien yritti saada julkaistuksi keijujen kieliopin, mutta ilmeisesti kustantajat vain murahtelivat.

Työ kielen ja kirjallisuuden parissa ei auttanut yhtään. Sen sijaan Clarken tähtitieteilijän ja varhaisen tietotekniikan uranuurtajan työ tapahtui juuri oikeaan aikaan, ja myös fiktio myi hyvin. Hän puhui innokkaasti SETI-järjestelmän puolesta, jossa tavalliset tietokoneet valjastetaan luppoajoiksi etsimään maapallon ulkopuolista elämää.

Täydellä syyllä häntä voi kutsua Jules Vernen perilliseksi.

Olen miettinyt fantasian ja tieteiskirjallisuuden suosiota. Ilmiö on mielestäni peruspositiivinen, koska se vetoaa kasvaviin poikiin, jotka usein eivät lue huvikseen. Minun on kuitenkin ollut aina vaikea ymmärtää vimpaimien ja tekniikan suurta osaa näissä kertomuksissa.

Mutta ehkä joidenkin ihmisten mieleen täytyy olla kiertotie, joka kulkee esineiden kautta. Clarke kuvaa kaukaisen Thalassa-planeetan avulla draamaa, joka muuttuu varoitukseksi ihmiskunnan tämänhetkistä menoa kohtaan.

Sen sijaan Tolkien pysyttelee uskollisesti Keskimaassa, jossa oliot tosin ovat joskus outoja, mutta kuuluvat kuitenkin yhteiseen länsimaiseen mytologia-perinteeseen. Niistä on mahdollisempaa nähdä unia kuin maapallon ulkopuolisista olioista.

Kosmologia on tiede, joka ei lopeta kiehtomasta ihmisiä. Se ottaa valtaansa taas tulevina kirkkaina pakkasöinä ja ihmiset hakeutuvat kaukoputkien läheisyyteen. Sillä välin he kulkevat Tietä joka jatkuu jatkumistaan.

On outoa että pieniä vihreitä miehiä Marsista ei ole vielä koputtanut ovelle. On vaikea kuvitella että olisimme täällä aivan yksin. Ja on täysin mahdollista, että ihminen ei ole saavuttanut sellaista älyllis-fyysistä kapasiteettia, jolla sellainen muukalaisuus havaittaisiin.

Ehkä pienet vihreät miehet puhuvat keijujen kieltä?

Pallo

Olen ollut autuaasti uimassa ja olo on edelleen tavattoman autuas joten jatkan autuutta ja yritän mahdollisuuksien mukaan jakaa sitä mahdollisimman monelle.

Autuas olo on ilmeisesti sen verran harvinainen, että se saa minut viisveisaamaan velvollisuuksista, jotka vaanivat työhuoneessa joka puolella. Varsinkin että pitäisi lukea se ja tämäkin kirja, että pysyisi jollain lailla tietoisena ajan juoksusta.

Aika tosin ei juokse. Sen sijaan uimahallissa moni juoksi vedessä sillä tavoin että heillä oli vyötäröllä kellukevyö. Olen kerran kokeillut sitä ja se painaa niin ilkeästi kylkiluita, että päätin hylätä sen.

Mieluummin pyörin hyrrää vedessä ja heiluttelen epätasaisesti jalkoja ja käsiä, jolloin samalla kun olen hyrrä olen jatkuvasti joutumassa veden alle. Se taas ei käy päinsä koska kloorivesi keuhkoissa ei tunnu miellyttävältä ajatukselta.

Pärskin.

Nyt sitten kävin vain katselemassa mitä blogikaverit ovat kirjoittaneet. Ruu eli Mrs. Morbidi oli ryökäle haastanut minut. Sain tämännäköisen pankkikortin:





Ja sitten:

1. Only 5 people are allowed to receive this award.

2. Four dedicated followers of your blog.

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world.

4. You must link back to whoever gave you the award.

No se oli Ruun blogissa suomeksikin, mutta ideana on siis että viisi ihmistä saa pankkikortin ja neljän heistä on oltava niitä jotka lukevat (=kommentoivat) blogia suht. usein ja yhden on oltava uusi blogi ja toiselta puolen maailmaa.

Eipä minulla hirmuista määrää noita kommentoijia ole, vaikka he sitten kyllä ovatkin mukana jatkuvasti. Heistä kaksi on itsestään selvää koska on tunne kuin olisin tuntenut heidät aina: Aimo-Kalevi Hotanen ja Meri. Merillä ei ole blogia, joten häntä ei voi linkata, mutta häntä voi kyllä käydä lukemassa esimerkiksi Kalevin blogissa. Sitten on Leonoora ja Neulekirppu.

On heitä nyt paljon muitakin, mutta minä olen jakautunut Kalevin ja oman blogini välille, en koe skitsofrenian oireita minkäänlaisia, mutta kummassakin on porukkaa, vaikka Kalevi on isäntä omallaan ja minä jonkinmoinen emäntä taas täällä. Kaikki neljä kuuluvat jollain lailla kumpaankin blogiin, he ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka en ole nähnyt heistä livenä kuin yhden.

Isäntä ja emäntä luontuvat hyvin, kun katsoo vaikka Neulekirpun Pohjanmaa-kuvia. Raiteilla käyskentelee isäntiä ja emäntiä avaimet plakkarissa. Tuollaista sitä näkee junan ikkunasta. Täältä taas näkee merta, mutta mielestäni lakeus ja meri ovat sukulaissieluja.

Sitten pitää olla semmoinen joka ei ole tältä mantereelta ja se taas on lantun ja nauriin käyttöä tutkiva saitti nimeltä Rutabagan ja jossa amerikaksi haukutaan joitakuita suomalaisia patalaiskoiksi ihmisiksi ja sen lisäksi suoraan epäillään, että koko kansakunta koostuu laiskiaisista. Lanttu-blogi johtaa pariin uuteenkin saittiin, joten kannattaa unohtaa epäluulonsa ja käydä katsomassa.


Mutta Ruu keksi sitten vielä meemin, jossa pitää tökätä kätensä lähellä olevan kirjan sisuksiin ja panna tähän sitten se sana sormen alta. Se on pallo. Sana löytyi Ludwig Wittgensteinin kirjasta nimeltä Varmuudesta. Kirja kulkee mukanani kun ramppaan ylös ja alas portaita aina sen mukaan karjuuko Allu vai kiljahteleeko Lidia. Siis kissat.

Meemi on sellainen että siihen saa osallistua kuka haluaa. Vaikka osallistuisivat kaikki jotka tuolla sivupalkissa ovat.

Pallosta minulle tulee niin hirmuinen määrä assosiaatioita että en kykene niitä tähän edes kirjoittamaan. Katsonpa siis mitä hra filosofi itse ajattelee sanasta pallo:

147. Kuva maasta pallona on hyvä kuva. Se osoittautuu oikeaksi kaikkialla, se on myös yksinkertainen kuva. – Lyhyesti sanoen: Toimimme sen mukaan sitä epäilemättä.