Joulua & Uutta Vuotta!/Seasons Greetings!

Etsin kirpparilta joululahjoja.

Luulen että tällaista ei saisi sanoa ääneen. Mutta jos ei ole rahaa mennä uusien tavaroiden kauppaan, niin pakkohan silloin on mennä kirpparille. Tai olla antamatta lahjoja. Paketoimatta, rapistelematta, juoksematta postiin viime hetkellä.

Luin juuri todella hienon kirjan, heräsin kolmelta yöllä lukemaan viimeisiä sivuja. Että saa sentään lukea! Kirja oli Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Se jäi aikoinaan minulta lukematta. Olen nyt tavattoman ahdistunut Paavo Haavikon kuolemasta, koska hänellä on ollut varmasti osuutensa kirjan toimittamisessa, vaimon postuumin teoksen. Siinä elämässä on täytynyt olla pitkä suru.

Kirja on hidas ja jotakuinkin täydellinen. Siinä on ympyrä, vaikka se muutenkin puhuu luokkayhteiskunnasta. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, koska Alma on piika ja Adele on emäntä, mutta Alma niistä on viisaampi. Vai onko sittenkin Adele? Mitä merkitsee esimerkiksi tavaton herkkyys?

Ne oheisihmiset, sukuun tulleet, langot ja kälyt ja kylän väki ovat kuin eläviä. Itse asiassa kirja on yhden suvun kudos, oikeastaan yhden kirkonkylän, tosin yksi otos on Alman vanha kotitalo, sivujuonne, mutta hyvin tärkeä. Olen niin onnellinen siitä että minulla sentään on kirjoja, kun ajattelen sitä kuin paljon maailmassa on ihmisiä jotka eivät osaa edes lukea.

Toisaalta ehkä lukutaidottomat oppivat sitten kertomaan tarinoita leirinuotioilla, paljon mahdollista. Meidän aikamme tarinat ovat kirjojen sisällä, kansien, ja kantta avaamatta ei tiedä lainkaan mitä sisällä on.

Vartion kirja oli kirpparilla. Muistan Paavo Haavikon kirjoittaneen miten hänen vaimonsa kuoli, eikä lääkärikään keksinyt mihin kuoli. Oli vain ollut varhain keväällä uimassa, ja sitten tuli kuume ja tappoi.

Nyt kun Haavikkokin on kuollut, niin on entistä vaikeampi olo, koska on mennyt kaksi hienoa kirjailijaa. En tietenkään olisi kumpaakaan kirjailijaa koskaan tavannut. Ei minulla olisi ollut edes kysymyksiä.

Onneksi jäivät kirjat. Ja kirjailija-ihmiset, hekin ovat olemassa niin kauan kuin joku heidät muistaa. Mutta niin on kaikkien ihmisten laita.

Pitäisi lukea jotain kirjaa josta pitäisi kirjoittaa. Juuri sen takia onkin hyvä lukea jotain kaukaa taapäin ajassa, jolloin mielessä voisi syntyä ehkä jonkinlainen spiraali. Voisi oppia ymmärtämään miten kertominen kehittyy edelleen ja on kehittynyt kaiken aikaa.

Nyt kun joulu lähestyy, ja pitää vielä pimeääkin päivätolkulla, tuntuu kovasti hienolta, äärimmäisen etuoikeutetulta, nousta ylös suden hetkenä kello 3.20, kun mistään ei kuulu ääntä minkäänlaista ja päässä pyörii juuri lopetettu kirja.

Voi avata hipihiljaa kannettavan kannen ja ruveta näpyttelemään ja toivoa että en herätä nukkuvaa ihmis- ja kissaperhettäni. Harson takaa näkyy taivasta. Kuvat ovat siltä päivältä kun satoi räntää ja lunta vaakasuoraan kohti silmiä ja kameraa.

Ajattelen lintuja. Niille on ripustettu pihalle talipallot. Huomasin muutama päivä sitten että ne tajuavat sateen mentyä pakkasen tulevan ja tulevat räpistelemään parvekkeelle. Minusta näyttää siltä että niin sinitiaiset, hömötiaiset kuin talitiaisetkin ovat viimevuotisia laihempia.

Mutta niitä on enemmän. Minun pitäisi löytää kanssaihminen toiselta pihalta, joka voisi ripustaa palloja sinne. Kyllä nämä tirskuttajat on saatava talven läpi vaikka mikä olisi.

Kolmanteen ja neljänteen polveen

Kuvassa ovat vas. Akseli (Jukka Peltola) ja Elina (Elina Luukkonen). Kuvaaja Jyrki Tervo.

Tilanne tuli äkkiä. Ystävättäreni avec estyi esityksestä ja sain ilmaisen lipun Vaasan kaupunginteatterin ennakkonäytökseen. Se kesti peräti 4½ tuntia, väliaikoineen 5. Eikä kyseessä ollut enempää tai vähempää kuin Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla dramatisointi näyttämölle.

Oli kyllä jo aika. Olen toisaalla puhunut Väinö Linnasta, siitä miten nuoret näkevät hänen kirjansa. Nuorten kirja on tekijöidensä ja aikakautensa näköinen. Samaa ikäkohorttia on myös tämän näytelmän sovittaja ja ohjaaja Juha Luukkonen, samoin hänen vaimonsa ja näytelmän Elinan roolia esittävä Elina Luukkonen.

Tämä ei ole kritiikki.Haluan miettiä tätä ehkä enemmän tätä taustaa vasten. Finnsanityn blogin postaus on pitkä ja perusteellinen. En tiedä mitä hän on käyttänyt tässä taustanaan, mutta sisällöstä päätellen – ja hän myös taannoin esitti järkeenkäyviä ajatuksia koulusurmaajista – hän on tutustunut aiheeseen perusteellisesti. Blogit eivät ole tieteellisiä opinnäytteitä, joten niissä ei tarvitse mainita lähteitä.

Minä käveleskelin hitaasti ystävättäreni kanssa Valkolinnan ohi ja mietin miksi rötiskö on edelleen pystyssä. Vain senkö vuoksi että Mannerheim ohjaili jääkärien liikennettä asemalta kohti rintamaa keväällä 1918? Kun ollaan Suomen valkoisessa pääkaupungissa, niin ehkä täällä edelleen on vanhoillaan pysyviä ihmisiä.

En ole käynyt teatterissa aikoihin. Minulla on kuulokoje, olin soittanut etukäteen teatterille ja kysynyt onko heillä induktio-silmukka. Heillä oli. Mutta ainoastaan suurella Romeo-näyttämöllä. Edellisen kerran olen käynyt pienessä Julia-salissa, jossa induktiosilmukkaa ei ollut. Silloin esitettiin Arto Mellerin rakkausrunoista koottu näyttämöllis-runollinen esitys, joka olisi mielestäni ansainnut Suomen kiertueen. Sitä ei taidettu esittää muutamaa kertaa enempää.

Mutta huonon äänentoiston vuoksi esityksestä jäi paloja puuttumaan.

Arto Melleri oli itse mukana ja käsittääkseni hänen kiitospuheensa oli viimeisimpiä ellei viimeisin hänen elinaikanaan.

Mellerin tunsin, koska asuin Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, josta hän oli kotoisin ja kävi useasti kylässä. Schlaageriseppeleen (Otava 1978) neljännen osaston nimiruno loppuu näin:

Kerran sain 50 markkaa
Järviseudun Sanomilta
Runosta ’Itäkylän Ns:n kahvilassa’.

Muistin hänen kirjoittaneen ”Soi Itäkylän nuorisoseuran kahvilassa blues”. Melleri päätyi Lappajärveltä Helsinkiin, mutta moni muu Seinäjoelle, Kokkolaan tai Vaasaan, töihin, opiskelemaan, naimisiin.

Vaasan suomenkieliset, joita on yli 75% asukkaista, ovat siis niin kutsutusti maakunnasta. Takavuosina tarvittiin työvoimaa. Mutta Suomen syntyyn ja sisällissotaan vaikutti eniten pohjalainen talonpoikaisto, joista suurin osa oli pienviljelijöitä. Sotaa valkoisten puolella johtanut Mannerheim ei olisi voinut edes aloittaa sotaa ilman pohjalaisia talonpoikia.

Toinen isoisäni joutui Mannerheimin vakuuttelujen uhriksi. Hän meni Seinäjoelle kun Mannerheim kutsui. Kysyin häneltä, että miten se oikein kävi, koska olin lukenut viitisen vuotta aiemmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Isoisä kertoi että Mannerheim piti puheen: on lähdettävä riisumaan venäläistä sotaväkeä aseista. Suomi saisi itsenäisyyden.

Hän joutui ensimmäiseen taisteluun Virroilla, jossa oli kiven takaa kuulunut: ”Älä ammu, se olen minä!”. Poika oli lapsuudenkodin naapuri. Isoisä sanoi sitten, että kun oli puumerkkinsä pannut Mannerheimin paperiin, oli mentävä eteenpäin, mutta hätisteli ystävänsä pois.

Teatterin vaikutus on suuri, kun siellä käy harvoin. Tämä sai minut miettimään tätä kaupunkia, sen historiaa, koko Suomea. Näyttämökuva oli niin pelkistetty ja näyttelijöiden liikkeet tyyliteltyjä, että siinä oli tehoa.

Piti kaivaa esiin Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia ja muistuttaa itselleen perheen ja suvun merkitystä kansakunnan vaiheisiin. Johtajan seuraaminen on erityisen otollista patriarkaalisessa kulttuurissa, varsinkin ehdottomassa patriarkaatissa, jossa isän määräysvaltaa ei kukaan kyseenalaista.

En ole väittämässä että Mannerheim rinnastuisi Hitleriin. Mutta minusta oli kammottavaa kuulla, että sisällissota oli alkanut valheella. Valhehan ei voi mitenkään muodostaa kestävää pohjaa tulevalle valtiolle.

Kaupunginteatterin esitys loppui näyttelijöiden yhdessä laulamaan Punaorvon valaan.

Edit.5.12. Valkolinna on siis suojeluskuntatalo, jonka on, kuten kommentissa Anita Konkka sanoo, suunnitellut Viljo Rewell vuonna 1938. Talo on suojelukohde alkuperäiseltä osaltaan aikansa funkkis-talona. Talon tulevaa käyttöä ei vielä tiedä. Olisiko ehkä mahdollista saada alakerran isoista tiloista kuvataiteilijoille halpoja työhuoneita? Sellaisia ei kaupungissa juuri ole.

Mannerheimiin Valkolinna ehkä liittyy suojeluskuntatoiminnan kautta. Olisi mielenkiintoista tietää oliko Vaasassa jääkärirykmentin pääpaikka myös 1930-luvulla. Vaasasta on poistunut rantapyssy ja kasarmialuekin on kaupungin omistama, niin että eipä tässä juuri olla kovin sotilaallisia enää.

Uneton kaamoksessa

Useampi uneton yö takana. Se alkaa olla suhteellisen normaali olotila, koska aina on pimeää. Ei ole väliä milloin nukkuu. Jostain pilvien välistä silti tihkuu valonväreitä, joten kun yöllä nousee ylös kirjoittamaan, niin riipustuksia päivätajunnassa on kaikesta huolimatta vaikea ymmärtää. Aivojen melatoniini-hormonitaso on vuodenkierrossa alhaisimmillaan.

Olisi siis nukuttava öisin. Vai onko tässä jotain mieltä: ”Minä en nyt vain ymmärrä, miksi kollektiivista traumaa on pidettävä väen väkisin hengissä.”? Oletan nähneeni sotaisia unia, joissa mielikuvat ovat takertuneet toisiinsa, johonkin luettuun ja kuultuun, ehkä olen ajatellut keltapaitaisia Thaimaan lentokentän valtaajia tai ehkä kahta kirjaa jotka tulivat toinen toisensa perään, Vladimir Bartolin Alamut ja Don DeLillon Putoava mies.

Kaikissa tapauksissa on kyse jonkinasteisesta kollektiivista. Kun kollektiivi kokoontuu jonkun asian ympärille, se saa pelkästä massasta tukea itselleen ja muodostaa ajamastaan asiasta itseoikeutetun, kyseenalaistamattoman, suorastaan totuuden. Siinä on aina konflikti lähellä.

Alamutin menestys laukaisi shiialaisuuden nousun muinaisessa Persiassa. En tunne islamin historiaa niin hyvin että voisin sanoa jotain varmasti, mutta kun linnake on aivan silkkitien varrella, niin kyllä sitä tietä kulkivat myös aatteet, ajatukset ja uskonnot.

Itse kirjassa pidin erityisen paljon eräästä oudosta käänteestä. Lahjakas fedaji, nuori sotilaskoululainen, osoittautui pystyväksi miltei kaikilla koulutuksen osa-alueilla: sotilastaidoissa, astronomiassa, profeetta Muhamedin (Muhammad?) vävyn ja serkun Ali ibn Abi Talibin, ensimmäisen imaamin, oppien tulkinnassa, geometriassa ja aritmetiikassa, mutta erityisesti runoudessa. Se olikin Alamutin hallitsijan Hasan ibn Sabbahin erityissuosiossa, koska hänen ystävänsä oli kuuluisa runoilija Omar Khaijam.

Vaikka fedaji oli koulutettu assassiiniksi, itsemurhaterroristiksi, niin hän tuli paratiisiin pääsemisensä sijasta pettäneeksi johtajansa, horjui ”oikean” ja ”väärän” opin välillä. Mutta Hasan päätyi keskustelun jälkeen surmaamisen sijaan päästämään lahjakkaan oppilaan vapauteen. Outo diktaattori. Poika lähti Intiaan.

Sitten pitäisi yhtäkkiä kääntää pää 180 astetta ja ymmärtää minkä vuoksi New York ja sen asukkaat ovat pitäneet kynsin hampain elossa kaksoistornien tuhon ja yli 2000 ihmisen kuoleman muistoa ja kehittävät siitä tehokkaasti traumaa. Sitä tarkoittaa putoava mies. En usko että kukaan meistä televisiota 11.9.2001 katsoneista on unohtanut torneista putoavia hahmoja.

Mitä kollektiivinen trauma palvelee?

Yhdysvallat vastasi hyökkäykseen heti niin että valjasti koko sotilaskoneistonsa tuhoamaan Afganistania, jossa tuhannet ja tuhannet ovat kuolleet sen jälkeen. Tuhoaminen ei ollut missään suhteessa New Yorkille ja sen asukkaille aiheutettuun tuhoon.

Kollektiivisen tuhon keskellä suru ei ole koskaan tarpeeksi. Mutta muistamista ainakin nämä kaksi kirjaa palvelevat.

Moni muistaa myös vaatimuksen ”Se maa on pommitettava kivikauteen!”. Afganistanin teknologistaloudellinen tilanne tuskin oli kovin kaukana kivikautisista elinkeinoista ja kulttuureista. Varmuuden vuoksi amerikkalaiset kokivat tärkeäksi usean hääjuhlan pommittamisen. Ei tule jälkikasvua.

Islamilaiset kuulivat omin korvin kun suuren ja mahtavan maan presidentti lupasi aloittaa ristiretken terroristeja vastaan.

Toisella puolen newyorkilaiset asukkaat ihmettelivät miksi joku vihaa heitä noin paljon. Eivät olleet seuranneet maansa ulkopolitiikkaa.

Mutta kumpikaan osapuoli, öljyn tuottajat sen paremmin kuin öljyn ostajatkaan, eivät ymmärtäneet minkälaisessa maailmassa nyt eletään. Tänä harmaana talvipäivänä ajattelen öisistä raapustuksistani, että koulutus on ajettu alas. Onko missään koskaan kasvatettu ihmisiä toisenlaisten ihmisten kunnioitukseen ja ymmärtämiseen?

Jos meidän pitäisi olla globaaleja (tässäkin maassa), niin meidän pitäisi kouluttautua heti omien nurkkiemme siivoojiksi. Ensimmäiseksi pitäisi ilman muuta siivota oman pään hämähäkinseitit pois.

Mistä tulisi perusasioiden oppimisen halu? Entä mistä terve itsetunto ja identiteetti?

Arvoituksia

Otin viattomasti kirjahyllystä vanhan kirjan nimeltä Valkoinen valas. Sehän on sama kuin Herman Melvillen Moby Dick. Vai onko?

Kustantaja on Kansanvalta ja suomentaja Arvi Nuormaa. Julkaisuvuosi on 1928. Halusin löytää suomenkielisen vastineen kirjan alkusanoille: ”You can call me Ishmael.”. Ismael on kirjan kertoja-kirjuri. Mutta kirjan alussa lausetta ei olekaan.

Nopea vilkaisu alkuperäiseen englanninkieliseen opukseen todistaa, että kirja on lyhennelmä. Englanninkielinen on yli 500-sivuinen, suomenkielinen vain 284. Suomi on pitempisanainen kieli.

Seuraavana vuonna eli 1929 (jolloin puhkesi kauhea lama) ilmestyi nuorisopainos nimeltä Valkoinen valas, suomentajana Erkki Auer. Häntä olen pitkin iltaa yrittänyt metsästää google-ohjelmien ja kirjastotietueiden perässä. Auer-nimisiä on vaikka kuinka paljon tässä maassa. Epäilen että se johtuu J.L.Runebergistä.

”Halk’ illan ruskon auerman
käy lento joutsenten.
Ne laskee lahden poukamaan
ja soutaa laulellen.”

Ja auer on taatusti sama kuin auerma. On aika kaameata tuo vanha runokieli, mutta laulu juuttui soimaan pääkopassa.

Arvi Nuormaa kyllä löytyi, lehtimies ja kirjailija. Kansanvalta-kustantamonkin muistan. Illan pimetessä ja räntäsateen yltyessä olen alkanut tuntea toivottomuutta. Erkki Auer ei ehkä ole ollut koskaan muuta kuin nimimerkki. Ehkä Arvi Nuormaa ei ole uskaltanut julkaista omalla nimellään Otavalle nuorisopainosta. Ehkä Kansanvalta on tuntunut liian kansalliselta, mutta kenen mielestä?

Mutta en käsitä miksi hän ei uskaltanut präntätä että ”Kutsukaa minua Ismaeliksi”. Ehkä hän oli selvillä siitä että ismaeliitat olivat shialaisia ja aika kovaa joukkoa.

Asiasta perillä olevat huomannevat minun lukevan Vladimir Bartolin kirjaa Alamut. Minulla on taipumus sotkeutua täydellisesti erilaisiin selityksiin ja sivujuoniin ja historiallisesti mahdollisiin ja mahdottomiin asioihin.

Tajusin nyt, että Wikipediaan ei ole noin vain luottaminen. Siellä esiintyy englanninkielisillä sivuilla Marco Polosta kahdenlaista tietoa: hän oli liioittelija ja romantikko eikä lainkaan luotettava, tai että kyllä, hän todella oli Alamutin linnoituksessa v. 1273 ja kuuli kaiken mitä kerrottiin hash-assasiineista ja uskoi ne tarinat myös.

Jos siis joku uskoo, niin se on totta.

Joka tapauksessa Herman Melvillen Moby Dick on ilmestynyt suomeksi neljä eri kertaa. Vuosina 1928, 1929, 1966 ja 2002, mikäli olen löytänyt oikeat tiedot ja siinä etsimisessä on konekin kyllä jo kuumennut.

Omituisin viite joka tästä salaperäisestä Erkki Auer-nimisestä (Autereesta?) henkilöstä ilmestyi ruudulle oli Vapaamielisten Klubi. Se toimi ansiokkaasti lähinnä 30-luvulla ja sen jäsenet ja pöytäkirjat ovat netissä. Siihen on kuulunut kaikenlaisia kuuluisuuksia, esimerkiksi tulevat presidentit Risto Ryti ja Urho Kekkonen, ynnä entinen K.J. Ståhlberg. Se on tutkinut ajankohtaisia ilmiöitä kuten Italian ja Saksan poliittista tilannetta.

Kun aika ei riitä selaamaan pöytäkirjoja tarkemmin, oletan että klubilaisista on sukeutunut kansanvaltaisia ihmisiä – mutta myös muita, koska Yrjö Ruutukin oli siellä ja kyllä hän käsitykseni mukaan johti myöhemmin Suomen kansallissosialistista puoluetta.

Tämä liittyy siihen, että mietin historiallista romaania ja sitä, kuinka paljon sellaisessa on oikeata tietoa, voiko siihen luottaa, ja miksi kirjailija kirjoittaa romaanin eikä tietokirjaa.

Alamutin hallitsijan (Hasan ibn Sabbah, n. 1000 j.a.a.) suhteen on kysymys karismaattisen johtajan muotokuvasta, joka ei olekaan yksinkertainen. Maailmassa ei ole hyviä ja pahoja ainoastaan, vaan harmaan sävyt hallitsevat. Johtajat ovat kuitenkin outoja ihmisiä.

En tiedä oliko Erkki Auer sitten lopulta Vapaamielisten klubilla vai ei. Sellaisenkin salaperäisen tiedon löysin että klubi olisi kokoontunut peräti vain puhelinsoittojen myötä. Oliko klubi salaseura?

Ismaelia ei ole vaikea löytää. Tarvitaan vain Vanhan testamentin Genesis.

Kissalla pyyhitään pöytää?

Lidia ei osaa vielä linssiluteen hommaa. Sen häntäkin on aina kysymysmerkkinä. Kuvan näppäsi Sanat-blogin kirjoittaja ja kirjailija Anita Konkka



Meillä on Vaasassa jo kahdeksan vuotta ollut vuoden pimeimpään aikaan, marraskuun alkupuolella, ollut oudonniminen festari, LittFest. Olen ollut joka vuosi mukana.

Se tarkoittaa jonkun kirjailijan vetämää ja ideoimaa, ynnä tietysti työryhmää, rahoittajia ja semmoista, kirjallisuuden juhlaa, joka on kaksikielinen, suomea ja ruotsia. Tänne sellainen sopii erittäin hyvin. Jos katsoo karttaa ja paikannimiä, niin kyllä täällä on suomenruotsalaisten kulttuurinen koti.

Täältä Uumajaan oli myrsky miltei koko ajan, Unescon maailmanperintöalueella. Jos olisi ollut venekierros siellä, oltaisiin oltu aika merisairaita. Merenkurkun kapeikoissa syntyy hetkessä tuulitunneleita.

Tämän vuoden teema, kirjailija ja media, oli kyllä järkyttävän hankala käsiteltävä. Siis ei hankala sikäli, etteivätkö käsitteet olleet selvät, vaan siksi että kaiken aikaa löytyi uusia näkökulmia. Mikä oli tärkeintä?

Voidaan ajatella historiallista perspektiiviä, voidaan puhua kritiikin määrästä ja laadusta, kirjailijat saattavat kertoa mehukkaitakin anekdootteja kaikenmaailman median tapaamisesta, lukijat puolestaan haluavat kysyä, millaisia kissoja kirjailijat haluavat nostaa esiin.

Joku mainitsi kaiken lisäksi kissan hännän noston. Kyseinen sanonta on vähän outo. Milloin kissan hännän nostosta tuli itsetehostuksen symboli?

Toisaalta on aivan ilmeistä, että oikeastaan kukaan muu kuin kirjailija ei voi omaa häntäänsä nostaa. Minulle tuli puheenvuoroja kuunnellessani mieleen että miksi ei kirja riitä. Miksi ei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti?

Kyllä minä tietysti olen kustantajien kaupallisuuden ja keltaisen lehdistön nousun huomannut. Tämän vuoden vetäjä Anja Snellman sanoi jossain vaiheessa ymmärtävänsä toimittajan työtäkin oltuaan naimisissa kahden kanssa.

Toimittajan työ eroaa kirjailijan työstä, mutta ei siitä haittaakaan ole, esimerkiksi uusi kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kertoi pitävänsä siitä, että välillä voi tehdä jonkun lehtijutun. Ei tarvitse aivan koko aikaa ajatella uutta kirjaa.

Kirjoittajan työt voivat olla moninaisia. Ehkä lehtijutut ovat ikään kuin sormiharjoituksia itse luovan työn ohella. Mutta kynnyskysymys saattaa silti olla raha: apurahojen määrä on olematon ja summana se on vain noin 1300 € kuussa, eli pienempi kuin lähihoitajan peruspalkka. Naiskirjailijan euro on noin 75 senttiä.

Puhuttiin myös solidaarisuudesta. Tiedekirjasto Tritonian päivän juontaja Kirsi Piha nosti kissaa pöydälle arvellessaan että Märta Tikkasen puheista voisi kuvitella suomenruotsalaisten olevan solidaarisempia toisiaan kohtaan kuin suomenkielisten. Tikkanen nyökytteli ja sanoi että ateljeekritiikki kirjailijoiden kesken ei ole ollenkaan harvinaista. På svenska.

Se kyllä sattui omaan nilkkaan. Miten suomenkieliset ovat päätyneet niin surkeaan jamaan? Ja kaiken lisäksi ruotsinkieliset elävät pitempään kuin suomenkieliset. Ehkä solidaarisuus pitää terveenä? Onko tämä nyt ihan tottakaan?

Kirjailijoita oli kumminkin nyt riittävästi (paljon enemmän kuin tässä on mainittu!) ja heidän antamansa hengenruoka oli hyvää.

Olin tyytyväinen siitä, että tapahtuma on kodikas, että se on mukavissa tiloissa – Tritonian lisäksi kaupunginkirjaston Draamasalissa ja Kuntsin nykytaiteen museossa – lukuun ottamatta kenties esteettömyysnäkökohtaa. Kuulovammaisille ei ollut missään tilassa induktiosilmukkaa. Minä olisin sitä tarvinnut ehdottomasti.

Olen suhteellisen tuore vaasalainen eikä minun korviini ole juuri tullut edes täällä kovin paljon ruotsia lukuun ottamatta ehkä joitakin terveyskeskuskäyntejä, joissa en ole kaikin ajoin ymmärtänyt lääkärin tai hoitajan puhetta. Siksi korvien pitäisi olla kunnossa, mutta kuulokojekorvahan ei ole.

Ensimmäisenä päivänä Panu Rajala, Tuula-Liina Varis ja Märta Tikkanen puhuivat suhteellisen kokoavasti alkoholin vaikutuksesta kirjailijaminuuksiin – Panu Rajala tosin oman Waltari-kirjansa tiimoilta. Eikä alkoholia vaan kissanhännännostamista silmällä pitäen ehkä enemmän.

En ollut ikinä tullut ajatelleeksi että Olavi Paavolainen ja Mika Waltari olisivat voineet olla kilpailijoita. Ja huomionkipeitä!

Juhlat loppuivat siihen kun Tommi Melender (Antiaikalainen) ja Anita Konkka (Sanat) kertoivat kokemuksistaan Blogistanin avarassa maailmassa. Anita on netin maailmassa konkari, Tommi on tullut mukaan suhteellisen hiljakkoin.

Kumpikin piti Blogistaniaa mukavana maailmana, jonne voi kirjoittaa kaikenlaista ja kaiken lisäksi useimmiten siitä tulee palautetta. Voisi kuvitella että tämä maailma on aivan omiaan kirjailijoille. Eikä tässä edes tarvitse ajatella kissan häntää.

Voitto?

Louis ”Satchmo” Armstrong, hieno trumpetisti ja jazz-musiikin uudistaja.


Kyllä, meidän perheessä äänestettiin Barack Obamaa. Siis puoliso ja hänen sukulaisistaan suurin osa. Siinä suvussa on ollut tapana ainakin kolmen, neljän sukupolven ajan äänestää demokraatteja.

Eilisiä uutisia – suomalaisia ja amerikkalaisia – seurattuamme emme olleet aamulla kovin yllättyneitä enää tuloksesta. Olisi mustan presidentin aika ollut jo kauan sitten, jos valkoiset amerikkalaiset olisivat luopuneet rotusorrosta.

En usko että mustien äitien yksinhuoltajuus ja isien työttömyys tulee vähenemään. Olen varma siitä että edelleen köyhimmät ihmiset joutuvat lähtemään palkka-armeijaan minne päin maailmaa tahansa, jos poliitikot niin päättävät.

Mutta. Tällä on tavattoman suuri symbolinen merkitys. Obaman koti on Afrikassa, joka taitaa olla maailman köyhintä aluetta monin paikoin. Muistan lukeneeni koulun historiankirjoista myös pan-afrikkalaisesta liikkeestä, joka oli voimissaan 1920- ja 30-luvuilla. Noin 10-vuotiaana sankarini sekä musiikissa että ihmisenä oli Louis Armstrong. Pieni tyttö käsitti, että hän edustaa niitä ihmisiä, jotka eivät saa opiskella samoissa kouluissa, eivät kulkea samoissa busseissa, eivät istua samoissa ravintoloissa ja kahviloissa kuin valkoiset.

Lakota-intiaani Floyd Westerman laulaa levyllä Custer died for your sins:

Red,White,&Black
America, you invite the redman
To sit at your table and be your guest
To justify the guilt that you are feeling.
Now you tell us that you like us the best.
And the black man waiting on the sidelines
For the chance to get into your game
To show you that he’s just as good as you are,
To show you that he can be the same.
And the triangle that you have created
Keeps you by yourself and keeps you paranoid.
For the red, white and blue that you keep flying
For the red, white and black that you avoid.
Cause the redman was here so long before you,
While the black man was a slave you brought ashore.
And the redman was killed to free the frontier
While the black man was killed for sport and nothing more.
And you wonder why rhe redman won’t be like you
You should wonder why the black man wants to be.
And you came to this land because you wanted freedom
But that you have forgotten now that you are free.
(Perception Recording. London 1969)

Ylläoleva saattaa tuntua kovin voimakkaalta, mutta kyllä siinä on sisällä yhdysvaltalaisen rasismin periaate.

Ei ole väliä sillä onko mahdollisesti mustan väestön tilalle tullut alempiarvoisena jokin muu kansanosa, esimerkiksi muslimisiirtolaiset. Asenneilmasto sinänsä on kova, raaka, säälimätön ja syrjivä.

Ei USA ole ainoa sellainen valtio maailmassa.

Vuotta ennen tämän levyn ilmestymistä Martin Luther King Jr. ammuttiin. Samana vuonna ammuttiin Robert Kennedy, presidenttiehdokas. Näin televisiosta pätkän, jossa joku valkoinen veti kädensyrjällään kaulasta poikki, että jos Obama valitaan, hänet tapetaan.

Toivon että Barack Obama edustaa tästlähin maailmalle sitä Toista Amerikkaa, joka on dynaaminen, luova, salliva. Sanalla sanoen supervalta.

Vielä on mahdotonta sanoa pystyykö Obama lopettamaan sodat Afganistanissa ja Irakissa. Syytä olisi, koska ne ovat täysin järjettömiä kosto-operaatioita, jollaisiin supervalloilla ei pitäisi olla varaa, mikäli ne nojautuvat sivistykseen ja ihmisoikeuksiin.

Ongelma on sisäinen. Hitaasti, ehkä Lyndon B. Johnsonista lähtien, maahan on luotu puolustusteollisuus, jolla on niin suuri taloudellinen valta, että sen purkaminen voi viedä maan kaaokseen.

Tosin kaaos siellä taitaa vallita jo nyt. En muista kuinka paljon kodittomuus on lisääntynyt taantuman jyllätessä, mutta kyllä se varmasti miljooniin ihmisiin nousee. On toivottava parasta. Olisi kyllä jo rauhan aika.