Valveilla?

Kissanhiekka oli lopussa uudenvuodenpäivänä. Suomessa on alkanut niin jumalaton meno, että pikkukaupat ovat auki aamusta iltaan. Kirkot protestoivat aivan vähän, vähän niin kuin ammatin puolesta, että pyhitettäköön lepopäivä.

En tiedä miksi meidän pitäisi pyhittää yhtään mitään. Jokainen asia on pyhä tai epäpyhä jos se sellaiseksi nimetään, myös kaikenlaiset lepopäivät. Sattuneesta syystä olen asiaa miettinyt.

Täällä on talvi, lunta on enemmän kuin koskaan sen 12 vuoden aikana kun täällä on asuttu. Pakkasta on sähkötornin mittarissa -14 astetta ja tuntuu että on tulossa kylmempää.

Olen ollut jo viikon kahden verran huolissani siitä, että talitintit eivät ole näyttäytyneet. Mutta näin kylmää ja lumistakaan ei ole ollut ainakaan yli kymmeneen vuoteen. Eivät kai ne ole kuolleet?

Talitinteista oli vuosia sitten tutkimus Scientific Americanissa. Lintulaji on näitä napapiirin lajeja, samoja Siperiassa, Suomessa ja Alaskassa. Muistaakseni tämä keltapäinen tapaus on nimeltään yksinkertaisesti ”tilt” englanniksi.

Se on yksi älykkäimmistä pikkulinnuista. Se hakkaa mennen tullen hirmuista meteliä ja touhua pitävän oravan kerätessään talvivarastoa. Se myös muistaa missä siemenet ja jyvät ovat. Lintututkijat tulivat siihen tulokseen, että se yksinkertaisesti käyttää muistiinpanemiseen kumpaakin silmäänsä. Panee jyvän puun kaarnan alle tai muuhun koloon, katsoo paikkaa ensin toisella ja sitten toisella silmällä ikään kuin arvioisi että onko tämä nyt hyvä piilo, etteivät muut linnut huomaa sitä. Kääntelee päätään vähän aikaa ja pyrähtää pois. 

Mutta ei sen tarvitse miettiä, silmät vain yhdessä syöttävät aivoihin avaruusgeometrisen kuvan siitä missä paikka sijaitsee ja se on sillä tallennettu. Eläimiä sen paremmin kuin ihmisiäkään ei voi selittää tarinoimalla vaan miettimällä sitä, miten aivojen muisti toimii.

Orava sen sijaan touhuaa ja tohisee – ja unohtaa piilopaikan saman tien, vaikka sillä on kaksi eteenpäin katsovaa silmää.

Kun lähdin hakemaan kissanhiekkaa, niin päätin tarkistaa takapihan talipallotilanteen. Pallojen syömistä ei paljolta lumelta voinut ylös asti nähdä, joten piti mennä tarpomaan hankeen. Nyt palelee varpaita.

Putosin polvilleni, kaaduin ja mätkähdin pitkin pituuttani. Olin arvellut että kun välillä oli lauhempaa niin aurausauto (sellainen pieni koppakuoriaisen näköinen vehje, joka pitää hirveää ääntä) olisi puskiessaan saanut kestävän pinnan tien reunaan mutta kaikkea muuta. Koko syvyydeltä pelkkää hötöä!

Ensimmäisessä puussa pallot olivat miltei koskemattomat. Eivät edes varikset tai harakat olleet onnistuneet pihistämään palloja. Ehkä niiden nokkaan koski kylmyys? Lintuja pitäisi opetella paljon enemmän. 

Linnut ovat vanhoja eläimiä, perimältään ainoita jäljellä olevia liskoja. Muistelen että jossakin Etelä-Amerikassa olisi löydetty lentoliskon fossiileja joissa siivenväli olisi jopa yli kolmimetrinen ellei neljä. Eikä kaikkia fossiileja taatusti ole vielä löydetty. 

Niiden on täytynyt lähteä lentoon samalla tavoin kuin nykyiset albatrossit lähtevät: vuoden harjalta, ne vain avaavat kolmioksi taitellut siipensä ja antautuvat ilmavirran vietäviksi. 

Liitelevät. 

Tähän yhteyteen kuuluisi tietysti Fleetwood Mac’n tunnetuin kappale eli Albatros. En osaa liittää sitä tähän mutta ainakin tällainen osoite löytyi. Muistan kun olen kuunnellut ja tanssinut sitä vuosikymmeniä sitten ja tanssista tuli liitelyn tunne. En minä Isadora Duncan kuvitellut olevani, kunhan eläydyin.

Mutta nyt kun kissat ovat varustetut ja muutama päivä sen suhteen pelastettu, voin ruveta ajattelemaan taas nukkumista. Talvi on unien näkemisen aikaa. Talvella ne ovat värikkäämpiä kuin muulloin. Sen täytyy johtua harmaan eri sävyistä koostuvasta maisemista.

Luulen että Lidiakin pitää unien katsomisesta, ja näyttää sanovan fotarille että älä jaksa (kuvat Ilmari Ackley):

Ruumis muistaa tuiskahduksen lumeen, myös  kengän sisällä sulavan lumen kipunoivan kylmyyden. Se tapahtui säännöllisesti hiihtäessä ison Kirkkoharjun laduilla, ja usein suksi katkesi ja kotiin tullessa olivat kaikki vaatteet jo jäässä.

Isän silmän pilkkeestä näkyi että hän oli salaa ylpeä rämäpäisestä tyttärestään, vaikka ääneensä valittelikin että vien hänet perikatoon katkomalla kaikki sukseni.

Muistan hyvin lumiset talvet juuri joululomien tienoilla, koska yleensä olin kasvanut niin paljon että sain vähän pitemmät uudet sukset joululahjaksi. Muut lahjat olivat kirjoja. Saatoin hiihtää pitkälle pimeään. Ei ollut valaistuja latuja, mutta olen varma siitä että tähdet valaisivat, koska en huomannut koskaan pimeää.

Tai ehkä lumi hohti puhtaampana kuin nykyään. Tai ehkä hämäräsokeuteni ei ollut vielä puhjennut. 

Lumimies katsoo joulukaktuksia talvipäivänseisauksena

The Snow Man

One must have a mind of winter

To regard the frost and the boughs

Of the pine-trees crusted with snow;

And have been cold a long time

To behold the junipers shagged with ice,

The spruces rough in the distant glitter

Of January sun; and not to think

Of any misery in the sound of the wind,

In the sound of a few leaves,

Which is the sound of the land

Full of the same wind

That is blowing in the same bare place

For the listener, who listens in the snow,

And, nothing himself, beholds

Nothing that is not there and the nothing that is.

Lumimies

On oltava mieleltään talvi

pitääkseen  huurteesta ja 

mäntyjen jäätyneestä tykkylumesta;

on täytynyt olla kylmä pitkään

että näkee katajat suoristumassa jääpuikkojen alla,

kuusien kimaltavan muistuttaen etäisesti itseään

tammikuun auringossa; eikä ole ajateltava

tuulen äänen valitusta,

onttojen lehtien ujellusta,

sillä se on maan ääni

samaa tuulta ilman täydeltä

puhaltaa samaan paljaaseen multaan

lumen kuuntelija 

ei itseään kuuntele, on vain  

olemattomuudesta olevuuteen.

Wallace Stevens (suom. Marjatta Ripsaluoma)

Ensin menetetään järki,

ajaudutaan sotaan ja sitten jäädään hautomaan traumaa. Suomi 1917-18.

Entä tänään? Yhdeksän vuoden kuluttua on kulunut jo sata vuotta tuosta kammottavasta vuodesta.

Luin Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria-opuksen. Sivuja on kuutisensataa, ja kattava bibliografia. Viitteet on merkitty huolellisesti.

Kärsin painajaisista joka yö kun olin illalla lukenut kirjaa. Kirjan faktat tunnen; paljolti niitä on jo Heikki Ylikankaan teoksessa Tie Tampereelle, loput faktat ovat jotakuinkin kattavasti tulleet julki sotasurma-projektissa, jonka kokoaja ja vetäjä Ylikangas oli.

Juha Siltala ei missään nimessä ole ajamassa sotasurma-projektin yli, vaan heti aluksi pyytää lukijoita tutustumaan projektin lukuihin ja faktoihin, niitä hän ei ole kiistämässä.

Sen sijaan hän puhuu kuudensadan sivun verran siitä, miten suhteellisen rauhallisesta eläjästä tulee aika lyhyessä ajassa täysmittainen peto, suoranainen hirviö. Ei kaikista ehkä, mutta jos korkean sodanjohdon pääkäsky on että vankeja ei oteta, se jo tarkoittaa silmitöntä tappamista. Teloituksia, murhia ja hitaaseen nälkään ja sairauksiin tappamista.

Siltala puhuu Suomen historiasta, itsenäisen Suomen alkuhetkistä. Ne olivat tavattoman veriset. Tiedän mitä isovanhempani tekivät sen sodan aikana. Kaksi heistä oli Tamperetta valtaamassa, toinen muonittajana ja toinen sotilaana. Kaksi heistä pysytteli kotonaan Pohjanmaalla, ja kieltäytyi ottamasta kantaa puoleen tai toiseen.

Tämä jälkimmäinen kaksikko osoitti suurempaa siviilirohkeutta kuin Tampereelle sota mielessä lähtevät. Kummatkin isovanhemmat käyttivät kuitenkin sanaa ”vapaussota”. Samoin käyttivät omat vanhempani. Mutta osa sukulaisista käytti termiä kansalaissota, kapina, sisällissota ja muutama kutsui sotaa myös luokkasodaksi.

En ole ainut jonka historia suvun suhteen on hankala. Jo kauan sitten kuolleiden isovanhempien valintoja on pakko miettiä. Ellen olisi pohjalainen ja ellei Pohjanmaa ollut se paikka jonne valkoinen hallitus päätyi ja jonka kautta jääkärit tulivat sotaleireiltään, minulla olisi ehkä vähemmän mietittävää.

Ongelma on se, että valkoiset tulivat tappaneeksi sodan aikana ja sen jälkeen paljon enemmän kanssasuomalaisia kuin punaiset. Huomattavasti enemmän.

Tilastoja ei helpota lainkaan se, että kumpikin osapuoli oli ilmiselvästi menettänyt järkensä, rationaalista ajattelua oli tuskin missään ja sen vuoksi raakuudet olivat pöyristyttäviä. 

Kyllä, niitä on tässä kirjassa kuvattu aivan kuvinkin enemmän kuin tarpeeksi. Tässä Siltalan kirjan takaliepeen kuva, Rudolf Schlichter: Blinde Macht, 1932/37, © Berlinische Galerie,Landesmuseum für Moderne Kunst, Fotografie und Architectur:

Kyse ei ole kuitenkaan regressiosta, ihmisten taantumisesta alhaisemmalle kehitysasteelle, kuten Siltala kirjan mittaan osuu aika hyvin todistamaan. Kysymys on  ei enemmästä tai vähemmästä kuin kansakunnan synnystä, josta voi käyttää pitkin sodan kulkua synnytykseen liittyvää terminologiaa: poltot, kätilöiminen, hallitsematon verenvuoto, verenvähyys, hygienian puute, puhtaiden vaatteiden ja puhtaan veden puute. Pahimmassa tapauksessa sekä äiti että lapsi kuolevat, parhaimmassa elävät ja tuottavat onnellisuutta läheisilleen ja kanssaihmisilleen.

Synnytykseen kuuluvat myös äidin ja lapsen tunteet. Todennäköisesti myös lapselle jää mielikuvia syntymästä, siitä voi tulla oikein todellinen trauma, jos lapsi on jäänyt pitkäksi aikaa ahtaaseen synnytyskanavaan. Yksi syntymätrauman pohtijoista on Klaus Theweleit, joka tutki I maailmansodan lopussa valtoimenaan riehuvia saksalaisia sotilaita, jotka unohdettiin päästää kotiin. 

Frank Lake loi psykoanalyyttisen koulukunnan, joka väitti kykenevänsä vapauttamaan ihmisen ryhmäterapiassa esimerkiksi syntymässään kokemasta tukehtumisen tunteesta, joka johtui kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta. Wilhelm Reich kirjoitti paksun opuksen nimeltä Fasismin massapsykologia, jossa hän analysoi autoritäärisen perheen  mallia, ja miten se Saksan tapauksessa johti kansallissosialismin voittoon ja natsien 1000-vuotiseen valtakuntaan, joka sitten supistui hieman, mutta josta ei ehkä ole päästy irti vieläkään. 

Ei varsinkaan maailmanmitassa.

Psykoanalyysi on keskittynyt miltei koko olemassaolonsa ajan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, koska ihmisen varhaisvaiheesta ja perheen tilanteesta, sen valta-asetelmasta, johtuu myös lasten luonteiden kehitys. Vauva-iän kokemuksia on tutkinut erityisen hienosti psykoanalyytikko Melanie Klein. Siltala siteeraa äiti-suhteen ongelmia pohtiessaan juuri Kleinia. Sen sijaan Reichin ja Laken nimeä ei kirjassa ole. 

Siltala on kirjoittanut ihmisiä traumatisoineista tapahtumista Suomen historiassa aiemminkin. Olen lukenut niistä kaksi, Valkoisen äidin pojat (1999), joka käsitteli Venäjänvallan sortovuosia ja Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004/2007). Viimeisestä olen tuottanut joitakin ajatuksia täällä. Se käsitteli 1990-luvun lamaa. Samasta lamasta Siltala lähtee liikkeelle myös sisällissota-kirjassa. Onko yhteyksiä yli sukupolvien vai ei, on ehkä suomalaisten sukujen itsensä tutkittava.

Lehdissä virisi keskustelu huono-osaisuuden sukupolvien ketjusta 1990-luvun laman ja nykyisen laman pohdiskeluissa tänä vuonna.

Olen kirjoittanut Sisällissota-opuksesta Keskipohjanmaa-lehteen ja juttu on luettavissa täällä. Sisällissodasta sattui kirjoittamaan myös Vasabladetin pitkäaikainen toimittaja Anna-Lisa Sahlström. Hän käytti paitsi lukemattomia lähteitä, kirjeitä, sanomalehtiarkistoja, myös omaa mielikuvitustaan, koska Edvard Gyllingistä ei löytynyt kaikin ajoin hänen lyhyttä elämäänsä tarpeeksi tietoa.

Gylling oli merkittävä sekä punaisten senaatin johtajana että sitten Karjalaan lähdettyään Neuvosto-Karjalan perustajia ja onnistui vaivalloisessa työssään niin hyvin, että joutui Stalinin teloittamaksi. Sahlströmin tietokirjan ja romaanin välimaastoon jäävä kirja jäi mielestäni aivan liian vähälle huomiolle. Omia ajatuksiani tästä kirjasta on enemmän toisaalla.

Valkoisen äidin pojat jätti minut lievän trauman valtaan. Minä olen valkoisen äidin tyttären tytär. Se on määritellyt minua jo ennen syntymääni. Mutta siitä seuraa myös painajaisia, koska se mihin naiset kykenevät on paljon. Hyvään ja pahaan.

Rakkaat lukijat! Jos olette päässeet jutun loppuun asti ja käyneet vielä linkitkin läpi, olkaa niin ystävällisiä ja lukekaa tämä kirja. Vaikka se voi aiheuttaa painajaisia, niin psykoanalyyttinen lähestymistapa saattaa tuottaa omakohtaisia ahaa-elämyksiä. Me kaikki olemme kuitenkin osa tämän maan historiaa.

Onnettomuudekseni en saa enää jatkaa free lancerina Keskipohjanmaa-lehdessä. Siitä johtuu myös sitten se, että tulen kirjoittaneeksi kirjoista tulevaisuudessa ehkä enemmänkin täällä. Kaipaan lehtijuttujen määräämää tiukkaa merkkirajaa ja toivon että opin ne joskus myös täällä Blogistanissa...

Leikki leikkinä

Lidia rakastaa kohtalonköynnöksen lehtiä.

Niitä voi käyttää jääkiekon sijaan.

Niillä on jokin mielenkiintoinen tuoksu.

Sitten harjoittelun voi tältä erää lopettaa kunnes ehkä joskus neljän aikaan yöllä...

Ajattelevat ääneen

Ulkona on tyly pimeä ilta, vaikka aika ei iltaa näytäkään. Vasta puoli neljä iltapäivällä. 

Olen kirjoittanut koko päivän. Niskassa tuntuu kylmyys joka tunkee kaikkialle asunnossa. Lisälämpöpatteriin ei ole varaa. Onneksi voin mielikuvitella Taunon (sen Palon mukaan nimetty) ja Teddyn (Theodore Roosevelt) keskustelua:

-Ihminen kuvittelee välttyvänsä tänä iltana katsomasta itsenäisyyspäivän juhlia presidentin linnasta, sanoo Tauno ja venyttelee pitkästä poseerauksesta jäykistynyttä nilkkaansa.

-Siinä on se, että minulla on turkki jo valmiiksi päällä, joten minä olen ainut joka voi nauttia puolialastomien naisten katselemisesta, sanoo Teddy tyypillisen koiramaisen itsetietoisesti ja typerästi.

-Ei minulla ole suurempaa kiinnostusta alastomia naisia kohtaan, koska minä olen puusta tehty.

-En käsitä miksi ihminen on yleensä tahtonut tehdä meidät, narisee Teddy. - Ei ole edes ainokaista lasta lähellä joka voisi retuuttaa minua. Ajattelen Christopher Robinia ja hänen Winnie the Puh-nallekarhuaan, ja miten sen pää kolhiutui joka kerta kun sitä retuutettiin alakertaan. Minä pidän lapsista.

-Tiedätkö sinä ylipäänsä itsenäisyydestä mitään?

-Kuuluu olleen kova luu ainakin kaimani kansalle, ameriikkalaisille.

-Ai että tuon karvan alla piilisi jotain ajatuksenpoikasiakin? Mitenkähän on suomalaisten laita?

Tauno yrittää vetää suutaan vinoon hymyyn ja kuuluu hyvin pieni rasahdus.

Pään alakulmaan piirustusmalli Taunolle syntyi pieni viiru, halkeaman tapainen. Tajusin että olin kolauttanut Taunon päätä seinään vahingossa kun olin pannut nämä kaksi T-kirjaimella alkavaa keskustelemaan. 

On kääriydyttävä vällyjen sisään. Mykkäleffa Ollin oppivuodet alkaa Ylen Teemalla. Se tulee vielä uusintana myöhemmin. Lehti on hävinnyt jonnekin pimeyden sekaan. Minun on tarkistettava muistanko mitä Anni Swan on tahtonut sanoa. Kun lapsena luin luultavasti kaikki Anni Swanin lastenkirjat ja aikuisena olen kuunnellut, kuinka kaukokatseisen feministinen Anni oli,  on kirjoissa pitänyt olla jotain merkittävää pienelle tytölle.

Kirahvi tuijottaa ilmeettömästi eteensä, enkä usko että siitä riittää keskusteluun edes noiden kahden verran.

Minun on tunnustettava, että olo on vetämätön kun viimeinkin sain luetuksi eilen Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian. Aivan kuin tiedostamaton minäni olisi päättänyt, että itsenäisyyspäivään mennessä se on oltava luettuna ja sitä paitsi mietittynä.

Tarkemmin katsoen kirahvi on mietteliäs. Sanon sille, että en toivo niitä painajaisia kellekään. Elokuva on ohi ja minun pitää miettiä.

Ollin oppivuodet oli kuin kuvitusta Juha Siltalan kirjaan. Äidin sydän on laaja ja rakastava, isän taas murehtiva ja toivova. Perhe on kuin suora muotokuva sisällissodan aikaisesta suomalaisesta säätyläiskuvauksesta. Äiti pyörtyilee ja itkee, isä puristaa kättään nyrkkiin kirjoituspöydän alla.

Juuri nämä ovat olleet niitä mielikuvia, joiden pohjalta sotaan ajauduttiin. Siihen ei ilmiselvästi ryhdytty, kuten Siltala sanoo, vaan yhden otsikon mukaan: osapuolet loivat toisensa.

Swan kirjoitti Ollin oppivuodet 1919 ja mykkäelokuva tehtiin jo seuraavana vuonna. Koska minulla ei ole kirjaa, en osaa sanoa kuinka tarkkaan Swanin tekstiä elokuva seurailee, mutta ajankuvana se on todennäköisesti hyvin luotettava. En ymmärrä miten on mahdollista liukua terroristiseen sotaan niin kuin sisällissota – kaikki sisällissodat – ovat. Ei kellään päässä järjen häivää?

Ei tässä juuri poiketa Sakari Topeliuksen Koivusta ja tähdestä: isänmaa on se oma koti, oli sitten torppa tai kartano, koivun välistä tuikkii tietty tähti. Tämä on merkityksellistä senkin vuoksi, että sisällissodan retoriikka otti mielikuvia hyvin nopeasti Isovihasta, sen kauheuksista.

Olen sattunut lukemaan juuri oikean kirjan ennen itsenäisyyspäivää. En vieläkään usko että se on sattuma. Ei, en aio katsoa Linnan juhlia. Yhä enemmän on ruvennut tuntumaan, että se tungoksessa tanssiva, itseään esittelevä joukkio kuuluisi johonkin aivan muuhun linnaan.

Joutomaalla

Nyt pimenee nopeimmin vuodessa. Ei se ole huono asia Suomessa ja täällä syntyneellä ja eläneellä. Mutta se ei ole hyvä, että ihmisiä määrätään määräämisen vuoksi olemaan kertakaikkiaan aloillaan ja olemaan säntillisiä klo 8-16 joka ikinen päivä. Ei silloin kun nukuttaa ja pitää saada nukkua. Silloin ei pidä olla aikatauluja.

Kaupungissa on liikenteen ja ihmisten ääniä vuorokauden ajasta riippumatta. Se hankaloittaa talviunille menemistä. Vaikka minä itse en kuulekaan juuri mitään, niin todennäköisesti liikenne tärisyttää niin paljon, että tunnen kuinka työn raskaan raatajia alkaa jo liikkua kuuden aikaan. Meteli kovenee, ilmeisesti se työntyy tärinäaistimuksista aivoihin, jossa serotoniini-hormoni ähisee tuskissaan että joko taas, minua nukuttaa.

Sitä en tajua miten serotoniinin-estäjät voivat toimia depressiolääkkeinä. Mutta ehkä sitten niin että  jo nukkumassa oleva masentunut murmeli ottaa ja herää kun sille tulee kroppaan väite että serotoniinia tuotetaan nyt vähemmän.

Aivoja siis huijataan.

Kuitenkin meillä on vuodenajankierto, joka sopii ilmastoon ja jossa ihmisetkin ovat jo asuneet kauan. 

Minulle tuli mieleen kirjailija Kari Hotakainen. Ensiksi varmaan siitä, kun hän puhui joku aika sitten radiossa nykypäivän isosta kapitalismista ja mietti miten se eroaa hänen pienyrittäjävanhemmistaan, elleivät ne nyt olleet setiä tai tätejä. Hotakainen kuulosti ihmettelevän vilpittömästi sitä, että Suomi on päästetty tähän jamaan jossa on pakko kuunnella jatkuvasti ihan kaikkia muita ihmisiä, varsinkin viranomaisia, kuin niitä, joilla on jotain tekemistä pienen ompelimon tai kioskin tai konepajan kanssa.

Ne pienet yrittäjät, joita huudetaan apuun kun Suomi on nähtävästi jatkuvan laman kourissa, tukahdutetaan kaikenmaailman määräyksillä, joita epäilemättä tulee varsinkin Brysselistä. Eikä se riitä, verottajat ovat ärhäköityneet saman tien. Byrokratia on loppumattoman luovan kekseliästä, eikä huku edes paperitulviin.

Sitten luin Venjamin Kaverinin satiirisen novellin Kirjanpitäjä, joka meni saunaan,  josta hänet kiikutettiin kiireimmiten viereiseen hullujenhuoneeseen vastalauseista välittämättä ja jossa hän viimein ensin oli omaksuvinaan ja sitten todella omaksui uuden identiteetin.

Novelli on julkaistu Esa Adrianin suomennoksena 1969 antologiassa Neuvostoproosaa I, jossa on kirjailijoita ”Vallankumouksesta sosialistiseen realismiin; 1920-luku”, alaotsikon mukaan. Kirja, jota epäilemättä saa enää divareista, on muuten oikea helmi. Siinä näkee miten hyvää kirjailijoille tekee se, että yhtäkkiä sensuuri on poissa ja maassa puhaltavat vapaat tuulet ja ihmiset ovat kaikinpuolisesta köyhyydestään ja sisällissodan kauheuksista huolimatta optimistisia ja hyväntuulisia.

Keksivät kaikenlaista.

Minulla on Hotakaisen varhaisempi proosateos Bronks, joka kuvaa hyvin tällaista maisemaa,

joutomaata, jossa osista koottu ihmisraunio yrittää pitää kädet ja jalat edes jotenkin vielä ruuvien varassa että pääsee kaupunkiin hakemaan elatusta joltain luukulta.

Kirja on julkaistu ajat sitten, vuonna 1993, mutta kirjailija kuvaa sen ennen kuin joutomaa-ihmiset jäivät olemaan pysyvästi ja leimattiin hylkiöiksi muiden surkeiden tyyppien, kuten vanhusten tapaan. Mutta kyllä jo 1990-luvun alussa oli niitä erilaisiin loukkuihin pudonneita ja työttömyys kiihtyi hurjiin mittoihin, ihan samoin kuin se on tekemässä nyt.

Olin kävelemässä tässä jatkuvassa sateessa kirjastoon, kun näin ilmielävän joutomaan.

Olen kävellyt siitä ohi tuhansia kertoja. Mäennyppylän takana on monttu ja jyrkkä pudotus ja yhtäkkiä ajattelin että siellä voisi olla koju jos toinenkin, joissa sekä Romanian mustalaiset että ruuveistaan höltyneet suomalaiset voisivat asua. Saunakin siellä tietysti olisi, ja kaupunkia ympäröivistä metsistä hyväsydämiset ihmiset toisivat polttopuita. 

Nyt kun mielisairaaloita ja vanhainkoteja ollaan joukkomitassa poistamassa paikka olisi aivan loistava, samoin sijainti. Bronksia lukiessa muistan että kävi sääliksi sen ihmisraukan kivulias  hoippuroiminen pitkin valtavaa joutomaata soskun luukulle.

Että mitä muuta minä kuvittelen olevani kuin joutava hylkiö? Enpä juuri mitään. Joskus silloin tällöin ajattelen hajamielisesti että kukahan ihmiset määrittelee. Ja miksi se on niin tavattoman tärkeää?

Joutomaalta näkee ylöskatsoessaan silloin tällöin taivaan, jonka pilvistä muodostuu mitä omituisimpia näkyjä. Mieli saa kuvitella vapaasti.

Rajatila

Täällä oli sisällä lämmintä 15-16 astetta. No, ei mitään, villapusero niskaan ja lämpöhousut jalkaan. Villasukat ovat useissa pesuissa huopaantuneet, mutta silti paleli.

Tulivat korjausmiehet. Kiinanruusu työnsi samaan aikaan kahta kukkaa, jotka ehkä ovat nyt viimeiset ennen kuin aurinko suvaitsee näyttää naamaansa taas. On ollut pilvessä jo kuukauden.

Parvekkeelta tuli kuva jossa on ulko- ja sisätila. Johduin ajattelemaan käsitettä interface. Minusta se oli kuin loitsu jostain tulevaisuudesta, kun sain ensimmäisen tietokoneeni. Vielä enemmän se oli sitä, kun tuli ensimmäinen unix-pohjainen WWW-selain. Sitä käyttäessä eksyin ensimmäiseksi Cernin sivustoille. Siellä sanottiin, että vaikka hiukkaskiihdytin on tärkein asia mitä nyt tehdään ja työ, jonka  kimpussa työskentelee valtava joukko tiedemiehiä, insinöörejä, työmiehiä ja muita tärkeän infrastruktuurin rakentajia, niin tultiin kiperissä paikoissa siihen tulokseen että Arpanetin tapainen järjestelmä on tarpeen, mutta sen pitäisi olla niin yksinkertainen että sen rajapinnalla suunnistaminen siellä onnistuu keltä tahansa.

Siksi Cernin jossain toimistossa keksittiin World Wide Web, ja sen interface-järjestelmän luomisessa työskenteli luvuton määrä tietokonespesialisteja.

WWW ja interface kuulostivat aivan paikalta. Ihan niin kuin edelleen sanon että kävin siellä ja siellä, kun tarkoitan esimerkiksi Blogistania.

Olen selvillä siitä, varsinkin nyt kun ajattelukin alkaa hieman virota kylmyydestä, että  kiinanruusu ja kaktukset, puhumattakaan rönsyliljasta (jota kissat syövät), hyötyisivät päivänvalolampusta. Minulla vain ei ole tarpeeksi pituutta. Olen kaiken lisäksi kutistunut nuoruuden päivistä kaksi senttiä. Tarvitsisin ennen kaikkea pitkät käsivarret, koska ainut mahdollinen paikka lampun pitämiseen on noin kahden metrin korkeudessa.

Enkä ymmärrä miksi ei kehitetä lamppuja jotka suuntaavat säteensä myös ylöspäin. Seinää kiipeää tarmokkaasti joku kasvi, joka kykenee sekä roikkumaan alassuin että kiipeämään sileää seinää. Päästyään noin 4-5 metrin korkeudella olevalle ikkunalle se rupeaa riippujakasviksi taas. Lasi on sille liian silkoinen.

Luin Risto Isomäen uusimman romaanin nimeltä  Jumalan pikkusormi, jossa tavan takaa uhmataan painovoiman lakeja. Pikkusormi on tolkuttoman korkea torni joka toimii aurinkotuulivoimalana. Kun se valmistuu täyteen toimintatehoon, se kykenee muuttamaan Saharan uudestaan savanniksi. Norsut, antiloopit ja seeprat tulisivat takaisin, ja kuivilla alueilla asuvat saisivat uudelleen vehnäsatoja niin että heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi.

Isomäki on tiedekirjailija ja –toimittaja. Romaania voisi kutsua sci-fi-ksi, mutta fantasiaa se ei ole, koska Jumalan pikkusormen kaltaisia torneja on täysin mahdollista rakentaa jo nyt.

Kaiken muun lisäksi  aurinkotuulivoimala tuottaisi onnistuessaan sähköä suurimmalle osalle Eurooppaa ja Afrikkaa. Jossain päin Kaliforniaa (joka on näissä ilmastoasioissa hyvin edistyksellinen osavaltio, onhan siellä eurooppalainen Arnold Schwarzenegger kuvernöörinä) on tehdas tai tehtaita, joissa valmistetaan paperinohutta aurinkopanelin kennostoa. Sitä voi sitten kuka tahansa ostaa oman talonsa lämmityksen  ja valon eikä maksa oikeastaan mitään.

Täällä tornilla eli tuulivoimalalla saisi energiaa vaikka kuinka paljon. Täällä tuulee ympäri vuoden, aurinko paistaa suurimman osan kesää.

Totta kai, rajapinnasta minulla on ollut kyse jo puoli vuotta myös tietokoneiden kanssa. Yksi taho valmistaa ja huoltaa verkot, toinen taho toimii operaattorina ja kolmas taho, se tämä kuningaskuluttaja, kärsii ja maksaa ja joutuu pahimmassa tapauksessa rajatuksi kokonaan ulos. Suomi alkaa tuntua vanhanaikaiselta ja takaperoiselta paikalta.

Tämä kuviteltu torni sijaitsee Siwan keitaalla jossain Etelä-Egyptissä. Lähikaupathan meillä ovat samannimisiä, omituista kyllä.