Kuumaa

Alakerrassa oli lämmintä varjossa olevan mittarin mukaan 29 astetta. Se oli eilen. Edellispäivänä lukema oli 33 astetta. Ulkona ei ollut kuin 25 astetta, sehän on jotenkin kestettävissä. Nyt on satanut koko yön, mutta aurinkolämmitys (siis ihan vain ikkunoista) ilmeisesti tulee toimimaan sisällä, ulkona on enää 17 astetta. Vaihtelevaa, kuten ilmatieteenlaitos ilmoitti.

Eilen piti päästä siis ulos, ihan vain hengittääkseen. Olin unohtanut tärkeimmän. Maan pinta on suhteellisen täydellisesti peitetty asfaltilla. Se hohkaa lämpöä taatusti enemmän kuin sen toissapäiväisen sisälukeman verran. Virallinen ulkolukema olisi ollut sähkölaitoksen tornissa, mutta tunsin sulavani jo postiin ja apteekkiin päästyäni. Ja vielä piti raahustaa aurinkoa ja ihmisiä tungeksivalle torille.

Olen nähnyt kaksi elokuvaa hiljattain, joissa oleellinen asia on kuumuus.

Ensimmäinen oli Michelangelo Antonionin Ammatti: Reportteri (1975), joka näytettiin viikonloppuna klo 2-4.15, suunnilleen. Siis keskellä yötä. En tiedä mistä esitysaika johtui, mutta ehkä illalla esitetyt muut elokuvat olivat kaupallisempia, joten me ei-kaupalliset, ei tallentavia bokseja omistamattomat olimme aivan vapaita valvomaan kerrankin hyvästä syystä puolen yötä.

Olen nähnyt elokuvan edellisen kerran vuosikymmenet sitten, todennäköisesti joskus 1970-luvulla. Se on merkittävä teos. Puhun tässä teoksesta ihan niin kuin sinfoniasta, sen vuoksi että jotkut auteurit ovat kyenneet merkkiteosten luomiseen myös elokuvina. Se ei ole helppoa, koska elokuvan tekeminen maksaa hirveästi rahaa.

Antonioni (29.9.1912-30.7.2007) kuoli samana päivänä kuin ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007). Elokuvan syvällisen uudistajasukupolven kuolema alkaa olla täydellinen. Onko heistä elossa enää Jean-Luc Godard?

Sitten sunnuntai-iltana sain ystävältä kuulla, että kaupungin elokuvateatterissa on, harvinaista kyllä, hyvä elokuva. Kun on vain yksi elokuvateatteri, niin useimmiten siellä menee pelkkää roskaa. KAVA (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) pudotti kaupungin pois arkiston maakuntaesityspaikoista.

Elokuva oli tämän vuoden Cannes'n elokuvajuhlilla esitetty Lars von Trierin (s. 30.4.1956) ohjaama Melancholia. Seurasin poikkeuksellisesti elokuvajuhlia, koska tahdoin nähdä, saako Aki Kaurismäki palkinnon. Ei saanut, mutta ei saanut myöskään tanskalainen von Trier, joka päin vastoin jostain natsivitseistään joutui persona non grata-porukkaan. Cannes on Etelä-Ranskaa, mutta en ole varma siitä, oliko alue Vichyn hallituksen alainen sodan aikaan.

Euroopassa ollaan edelleen varpaillaan natsi-yhteyksien kanssa. Se vaikutelma on jäänyt, että Ranska ei suorittanut yhtä perusteellista kollaboraattoreiden puhdistusta kuin minkä Saksa joutui tekemään.

Melancholia-elokuvan tekijän oma tuotantoyhtiö on nimeltään Zentropa (melkein yhtä hyvä nimi kuin Kaurismäkien & Co Villealfa!). Von Trierin ensimmäinen menestys oli elokuva Breaking the Waves, toinen tunnettu leffa oli pienemmän elokuvaentusiasti-luokan (mikäli sellaista ylipäänsä on!) elokuva Dogville. Ohjaaja ystävineen perusti käsivarakameraheiluntaan ja improvisaatioon perustuvan dogma 95-ryhmän, joka kaiketi on vielä olemassa.

Elokuvilla on mielessäni yhteys, siis Antonionin ja von Trierin uusimman leffan välillä. Valkokankaalta aistii kuumuuden. Kummassakaan ihminen ei pääse pakoon kohtaloaan. Kohtalo on tässä tapauksessa oikea sana eikä liioittelua.

Antonionin leffassa puhutaan yhden ihmisen leikkautumisesta ulos elämästä. Reportteri tietää olevansa tarpeeton. Minä ajattelin Pohjois-Afrikkaan sijoitetun leffan ajan ensiksi Albert Camus'n Algeria-esseitä, jotka pitää jälleen kaivaa esiin. Toiseksi tuli etsimättä mieleen tämänhetken Pohjois-Afrikka, pakolaisongelma, käsittämätön köyhyys ja Euroopan julmuus ja kovakorvaisuus sen edessä. Ei tarvitse kaivaa esiin TV-uutisten Sudan-kuvia, Välimeren eteläosa riittää. Ja se tieto, että suurin osa pakolaisia joutuu pakenemaan jo itse hätää kärsiviiin köyhiin naapurimaihin.

Mitä silloin tapahtuu reportterille, joka tietää tekevänsä televisiostudiolle valheellisia raportteja? Reportterilta ei odoteta tutkivaa journalismia tai muuta sankaruutta. Mutta lopulta hän ei enää jaksa välittää. Jos ei välitä, kuolee. Toisaalta: jos välittää, kuolee myös. Journalismi on aika tappava ammatti. Vuosittain reporttereita kuolee paljon. Suuri osa ammutaan tai räjäytetään.

Toinen elokuva, tanskalaisleffa, on hankalampi ajateltava. Otin käteeni leffan nähtyäni Timo Aarnialan grafiikkakirjan nimeltä Kuolemantanssi (WSOY 2006). Pyydän lukijaa ottamaan esiin sivun 20! Siinä on pätevästi kuvattu Melancholian sanoma. Aarniala kuoli viime vuonna.

Takakannessa Aki Kaurismäki sanoo: Timo Aarnialalla on Suomen kaunein viiva ja hän piirtää voimakkaita kuvia.

Melancholia on täynnä kauniita kuvia. Se ottaa pois ihmisten niskasta ne suuret synnit, jotka näyttävät nyt johtavan maapallon tuhoon. Jos tuho tuleekin ulkoapäin, avaruudesta, kahden planeetan kuolemantanssina, kukaan ei pääse pakoon eikä universumissa luultavasti ole sitten enää ainuttakaan sivilisaatiota.

Kaikki kuolevat.

En ole katsonut Melancholian trailereita ennen enkä jälkeenpäin. Odotan että elokuva näkyy muutaman vuoden kuluttua uudestaan televisiossa, varmaan kesällä kello kaksi yöllä.

Kumpaakin elokuvaa suosittelen, jos on kiinnostunut kuvasta, jos on kiinnostunut tarinasta, jos tuntee tai ei juuri tällä hetkellä tunne eksistentiaalista tuskaa. Kirjoitin myös tästä aiheesta täällä vähän aikaa sitten. Hassua kyllä, tässäkin on kyse tanskalaisesta kulttuurista. Mutta eikös Tanska kuulu pohjoismaihin niin kuin Suomikin? Ovat naapurustoa? Meillä on samanlainen kulttuuri?

Joka tapauksessa kumpikin elokuva kuvaa arkipäivän surrealismia. Sellainen näkyy erityisen selvästi kuoleman kuvissa, joita yleensä hyvinkin tehokkaasti piilotellaan.

(Tässä olevat kuvat johtuvat tolkuttomasta kuumuudesta, joten niiden yhteys tekstiin on väistämätön. Ne saa klikkaamalla isoiksi niin kuin aina.)

Nimen antamisesta

Olen aina ollut sitä mieltä että tuhoton tarve antaa nimiä ilmiöille, asioille, olioille on jossain tekemisissä omistamisen kanssa. Jos osaamme nimetä linnun niin jollain tavalla omistamme sen. Ajattelin sitä keväällä, kun pari telkkää ui niin auringon valaisemina, etten nähnyt sitä kunnolla. Kysyin vastaantulevalta hölkkääjältä että mikä tuo on? Varjosti silmänsä ja katsoi, nuorilla silmillään, että sotkahan se on.

Olin vastauksesta mielissäni. Sotkahan on suomalaisten alkulintu. Ilmatar loikoili kalliolla ja sotka muni hänen polvelleen munan. Sitten Ilmatar kääntyi ja muna hajosi.

Syntyi maailma. Muna levisi metsiksi, maaksi, ihmisiksi, ylipäänsä kaikenlaiseksi elämäksi.

Ei tuntenut tarvetta ruveta katsomaan mikä olisi ”sotka”-sanan etymologia. Luulen että se tarkoittaa ihmisten puheessa vain yksinkertaisesti vesilintua. Se on kaunis nimi. Minusta kauniimpi kuin telkkä joka kuulostaa veneen moottorin nimeltä.

Satun asumaan korttelissa joka on saanut nimensä venemoottoritehtaasta. Sellainen on joskus ollut tässä. Ehkä se on ollut aika lailla rannassa, koska meri pakenee täällä nopeammin kuin missään päin maailmaa. Nyt tämä on pienessä notkelmassa, mutta ei ehkä ennen ollut.

Ehkä kivet tosiaan nousevat ensin. Saaristossa asuvat sanovat että merikortit eivät pidä kutiaan, uusia kareja on joka kevät.

”Ihmisluonnossa sen enempää kuin ihmisten sosiaalisen järjestäytymisen edellytyksissä ei ole mitään, mikä sisäsyntyisesti pakottaisi kulttuurin olemaan ristiriitainen ja alistava ja tuottamaan väkivaltaisia ja turhautuneita kansalaisia. Viime aikoinaan tehdyt antropologiset ja psykologiset tutkimukset tekevät tästä entistäkin selvempää. Jokainen voi varmistua tästä perehtymässä meditaation kautta omaan sisäiseen luontoonsa. Kun ihminen on saavuttanut tämän verran uskoa ja ymmärrystä, hänet täytyy ohjata pohtimaan vakavaa sosiaalisen muutoksen tarvetta, joka toivon mukaan tapahtuu useiden väkivallattomien keinojen kautta.” (Gary Snyder, Earth House Hold 1969, City Lights. Suom. Tero Tähtinen)

Minulla on aarre, jota luen vähä vähältä silloin tällöin. Se on tämän vuoden ensimmäinen Kirjo-lehti. Lehden päätoimittaja on Erkki Kiviniemi ja toimitussihteeri J.K. Ihalainen. Snyderin lyhyt essee on mukana tuossa lehdessä ja se käsittelee maailman muuttamista buddhalaisuuden avulla. Mukana loppupuolella on jonkinverran esoteerisia kuvitelmia siitä millainen uusi maailmanjärjestys voisi olla. Kaksi mainittavampaa muutosta olisi moniavioisuuden ja hampun polttamisen salliminen kaikkialla.

Moniavioisuus on ehkä jo olemassa oleva tilanne tässäkin maassa, ainakin osittain, mutta hampun polttamisesta voi tulla ongelmia. Sen sijaan on selvää, että ihmisen pitäisi tuntea itsensä ja sitä kautta tajuta muutoksen välttämättömyys, monestakin syystä.

Kirjo-lehden 1/2011 käsittelee ekologiaa. Siitä ei ikinä puhuta tarpeeksi ja tässä lehdessä on monta painavaa puheenvuoroa aiheesta.

Päädyin siteeraamaan Gary Snyderia, koska hänen töistään on ilmestynyt uusi eepos. Ehkä senkin kunniaksi, että runoilija on jo 80-vuotias. Loputtomat vuoret ja joet ilmestyi kesän korvalla Palladium-kustantamosta, J.K. Ihalaisen suomentamana. Snyderin opuksen, jonka valmistumisaika oli perusteellisen pitkä, 1956-96, on erilaisten tekstien kooste. Minulla on Mountains and Rivers Without an End 1960-luvulta. Oli myös tuo Tähtisen käsiinsä saama Earth House Hold (opuksessa on simpukoita kannessa), mutta se on juossut tiehensä. Monille kirjoille käy niin, mutta sille ei olisi saanut niin käydä, koska se on hyvin kallisarvoinen kirja, sananmukaisesti. Jos se olisi vielä kirjahyllyssä, en taatusti edes lainaisi sitä kellekään, saati saattaisi pitkäkyntisten ulottuville.

Pyydän siis kaikkia kykeneviä hankkimaan tuon Loputtomat vuoret ja joet. En ole lukenut Snyderin siihen kirjoittamia lisäyksiä, mutta syksyllä 2010 julkaistu tekstien ja puheenvuorojen antologia nimeltä Erämaan opetus sai minut kirjoittamaan erään vähän pitemmän Amerikka-jutun.

Minua harmittaa se, enemmän kuin mikään, että tässä maassa ruvetaan suomentamaan jonkun todella hyvän kirjailijan tekstejä vasta sitten, kun voidaan olettaa ettei hän ehkä kirjoita enää kovin paljon lisää. Gary Snyder on aika tavalla oma tapauksensa, mutta sekin että minä olen yrittänyt hätyytellä suomalaisia kustantamoja jo 1970-luvun alussa esimerkiksi Gary Snyderin suomentamiseksi, on saanut minut pihisemään kiukusta monta kertaa.

Tosiasia on, että vaikka suomalaiset kuinka rennosti puhuisivat englantia satunnaisten turistien kanssa kadunkulmissa, harva heistä kykenee lukemaan runoutta alkukielellä. Runous ei ole sanomalehteen verrattava tapaus.

Wilsonin vuorijoen alkua. Kuva Michael O'Brien

Zen ja keskikesän arvoitus

Sisäinen elämämme ja ulkoinen

virtaava maailma

ovat kuin sokean miehen ylitettävä

puunrungosta tehty silta.

Mieli joka pystyy sen ylittämään

on paras opas.

(Aikuin Ekaku, 1685-1769, enso-maalari)

Ja hän miettii miten. Ja hän miettii miksi.

Mutta osaa katsoa sinne mitä ihmiset eivät huomaa eivätkä näe. Hän sanoo itselleen: minulla on luontoni. Ja näkee tämän niin kuin joskus ennen:

Ylimaallista valoa

Ei ole satanut pitkään aikaan. Mutta tämä on tilastollisesti Suomen aurinkoisinta seutua. Seurauksena on vain se että nurmikukat jäävät pieniksi. Vaikka mehiläisillä onkin hyvät lentoilmat, niin tuuli puhaltaa aina väärään suuntaan ja ne putoavat ruohon sekaan kun piti päästä orvokin kitaan. Täällä tuulee aina.

Viime viikolla on ollut kuunpimennys. Mutta juhlin sitä päivää ennen enkä siis nähnyt sitä. Täällä todennäköisesti ei olisi ollut pilviä edessä. Näinä aikoina viikkovillissä oleminen on erityisen helppoa, sillä seinäkalenterimme on Australiasta, eli siinä viikko alkaa sunnuntaista kun se meillä taas jostain syystä päättyy sunnuntaihin.

Olen myöhästynyt hammaslääkäriltä vain kerran koska olen kuvitellut että on tiistai, vaikka onkin ollut maanantai. Vai miten se nyt meni, väärin kuitenkin. Tuolilla kalenterin alla lojuu käyttämätön Stormossenin (biokaasulaitoksen) kalenteri, mutta siinä taas päivät ovat väärin. Siis kalenterin mukaan nyt olisi maanantai ja 19. heinäkuuta.

Ilmeni äsken että vuosi oli väärä, 2010. Sinänsä sillä ei ole väliä onko tämä vai viime vuosi. Mutta on pakko pitää lappuja ja lippuja jääkaapin ovessa, että muistaa edes jotain. Päivät on katsottava sitten joko lehdestä tai tietokoneesta. Tähän koneeseen ei saa suomalaista kalenteria, jossa olisi sunnuntai viimeisenä päivänä viikossa. Kalenteri on kyllä suomenkielinen ja siinä on oikeat kirkollispyhät.

Aivan taatusti valtionkirkko on sotkenut senkin jutun. Eikä ole toivoakaan valtion ja kirkon erosta niin kauan kuin liikenneministeri on kristillisestä puolueesta vai oliko se? Jotakin se ministeri oli jo höpissyt siitä, että homopareja ei saa vihkiä eikä heille saa antaa adoptio-oikeutta. Voi olla että asia ei kuulu liikenteen alaan lainkaan. Mutta on omituista että tasa-arvon vastainen ministeri saa häärätä hallituksessa. Pohjois-Euroopan maine menee.

Joka tapauksessa tulimme pari iltaa sitten kaupungin läpi oudon oranssissa ilmassa. Yksi tuttu sitten lähetti kuvan kaksoissateenkaaresta joka oli kaartunut kaupungin ylle. On täytynyt olla kosteutta jossain edes!

Valon ylimaallisuus senkun korostui kun ilta oli muuttumassa kesäyöksi. Meillä on valkoinen japanilainen paperilampunvarjostin. Se rupesi näyttämään kuunpimennykseltä. Vaeltelin työhuoneessa taivastellen.

Otin kameran yöpöydälle ja sille löytyi käyttöä. Japanilainen paperivarjostin, se kuunpimennys, alkoi näyttää yhä omituisempia värejä ja niille löytyi myös varjoja.

Viimeiseksi ennen nukahtamista aamupuolella lähetin toiveen rouva Kantorille (muotokuvapiirros kuuluisan matemaatikon vaimosta kohtalonköynnöksen ja posliinikukan vieressä), että hän ilmoittaisi minulle unessa, miten värien fysiikka toimii. Oletan että tässä ilmiössä on kyse fysiikan laeista, joita en tunne lainkaan.

Minulla on jossain täällä Pilvibongarin käsikirja, joka todennäköisesti selittäisi mitä ilmakerroksissa on tapahtunut ottaen huomioon kaksoissateenkaaret ja kaikki, mutta kirja on tietenkin poisjuossut. Ellei Lidia olisi niin ilmiselvästi kädetön, epäilisin, että hän on ruvennut katsomaan pilviä.

Ei siinä muuten olisi mitään ihmeellistä, paitsi sikäli, että hän on tähän asti ollut kiinnostunut ainoastaan nopeasti liikkuvista, värikkäistä hahmoista televisioruudulla. Kirjat ovat hänen mielestään täysin toisarvoisia. Puhumattakaan lehdistä, jotka ottavat tilan jonka hän tahtoo ihmisen sylistä. Kissa tuntee ja tietää aina arvonsa.

(Huom! kuvat saa hiirellä klikkaamalla niin isoiksi että rouva Kantor ja muutama muukin naisen nimi erottuu kuvista!)

Syreenien aikaan

Koi tarkoittaa yleensä aamunkoita. Mutta se tarkoittaa myös toukkaa, josta tulee perhonen kunhan se on syönyt poskeensa koko perheen villavaatteet. Kaupungeissa on usein myös villaan erikoistuneita muita ötököitä, jotka saavat terminaattorit liikkeelle.

Käsittääkseni perhe joutuu muuttamaan pois siksi aikaa. Kesällä siinä ei ole hirveästi ongelmia, voi vaikka lainata ystävänsä telttaa. Mutta talvella turkiskuoriaisen löytyminen huushollista on kamala asia.

En ymmärrä miksi aamunkoi ja tuholaiskoi ovat sama sana. Englanniksi ei sanota erikseen että villansyöjätoukka, vaan kaikki vähemmän kauniit perhoset ovat nimeltään moth. Minä luulin ensin, kun näin niitä lentelevän ympäriinsä, että moth on perhonen. Mutta se onkin butterfly, eli voikärpänen. Eikä sanaa yökölle ole englannissa erikseen.

On käsitettävä siis, että suomen ja germaanisten kielten etymologialla ei ole mitään tai juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Miksi olisikaan, eihän meidän ihmistenkään välillä ole kovin tiivistä yhteisyyttä. En usko että paljon mainostettu pohjoismaisuus on sen kummempaa kuin ei-eurooppalaisille tarkoitettu design-myyntihoukutin. Tai ehkä sillä on joskus voitu myydä eteläeurooppalaisille demokratiaa.

On ehkä unohdettu että demokratia on alunperin kreikkaa. Ensimmäinen demokratia, sen ateenalainen malli, perustui orjatyölle. Kun lukee yleisönosastoja tai ammattiliittojen lehtiä, vaikuttaa siltä, että meidän työpaikkamme eivät juuri poikkea orjatyöstä. Ei siitä edes paljon makseta, siivoojana tai marketin kassana olemisesta.

Olen miettinyt sitten että mistä ihmiset ottavat kaiken ihmisarvonsa kun työssäkään ei kunnioiteta. Sitten ovat lisäksi koulu- ja työpaikkakiusaamiset jotka päättyvät siihen, että vanhainkodissa ei enää kuin odotetaan kuolemaa: ihmisestä tulee nyytti.

Ihmisellä ei enää ole arvoa. Lapsille kannattaa opettaa arvottomuus heti alkuunsa. Ei tule pettymyksiä ja jos sitten olettamusten vastaisesti he olisivatkin taistelijoita, tai peräti pärjäisivät aivoillaan, niin sittenkin varmasti Gaussin käyrä toteutuisi edelleen.

Juhannukseen asti ehkä kestää tätä kesän kukkimista, ei ihan. Meillä tuomet kukkivat komeasti. Niitä oli erilaisia tuomia, erivärisiä kukkia. Talvi oli ollut kova, mutta puut heräsivät henkiin. Aivan kesän alussa tulee poteneeksi hybristä ihan vain värien loiston vuoksi.

Sitten tulee nemesis ja sitä jatkuu kauan. Kahdesta ikkunasta näkyy koin kehräämä vaippa ja sen sisällä matoja jotka kaluavat puut puhtaiksi. Minusta olisi oikeudenmukaisempaa että kuolema tapahtuisi syksyllä vasta. Ei ole ehkä tahoa jolle valittaa kuitenkaan.

Niin kuin aina kuvista saa isoja klikkaamalla!

Hyönteiset alkavat sopeutua ilmastonmuutoksen ääriolosuhteisiin? Sattumia tulee vuosittain? Lajit tulevat muuttumaan? Ehkä pihalle olisi pitänyt istuttaa pinjoja. Sitten voisi kuvitella olevansa Roomassa kesähelteellä.

Vanhan vaiheilla

On mahdollista että istuin Vanhalla, tai sitten istuin jossain muualla. Oletan että vuosi oli 1966 tai 1967. En juuri tuntenut Helsinkiä, paitsi tien Rautatieasemalta Kallioon, jossa asui sukulaisia. Ne olivat läheisempiä sukulaisia kuin ne joiden luo mentiin jouluksi tai pääsiäiseksi. Läheisyyden mittaa ystävyys, joskus harvoin rakkaus myös.

Oli ollut lähellä joulu tai pääsiäinen, kun istuin Vanhalla, muuten olisi ollut luentoja yliopistolla. Joku tuttu pysähtyi äkisti katsomaan ulos ikkunasta. Maassa oli lunta, palelin aina. Mutta Stockmannin kellon edessä seisoi hyvin laiha joulupukki. Ajattelin että amerikkalainen joulupukki ei ole vielä saavuttanut Suurta Tavarataloa. Joka vuosi kävin katsomassa tavaratalon ikkunat, ikkunoissa oli liikkuvia leluja ja mekaanisia olentoja.

Se tuttu kiskoi minut ulos ja sanoi, että mennään tapaamaan Kalevia. Olin jo ymmärtänyt olla kyselemättä liikoja, joten menin. En ehtinyt saada takkia mukaani. Vanhalla oli vahdissa pelottava Kerberos ja mietin mahdanko nähdä enää takkiani ikinä.

Ilmeni että Kalevi oli kaveri joka oli pukeutunut punaiseen kauhtanaan. Minusta se näytti enemmän itämaiselta munkilta kuin joulupukilta. Oli sillä kyllä karvalakinreuhtana päässään. Siinä oli valkoista lampaankarvaa.

Kalevi ei luonut meihin silmäystäkään. Niinpä tuttu vinkkasi että mennään kulman taakse ja kurkitaan. Kalevi heilutteli pieniä kortinnäköisiä kädessään ja huusi että ostakaa joulukortti. Vain viisi markkaa.

Minulla oli viisi markkaa, joten menin ostamaan yhden joulukortin. Se oli punainen kortti, mutta siinä oli yhdessä kulmassa kysymysmerkki. Tiesin kyllä kenelle kortin lähettäisin.

Kuulin että se oli runoilija Kalevi Seilonen. Sitten kun istuimme Vanhalla samaan aikaan, kuulin myös että hän oli kotoisin Mikkelistä ja tunsi minun Kallion sukulaiseni. Siinä oli eikä ollut jotain niitä yhteensitovaa. Mikkelissä ja Kalliossa, kummassakin.

Kalevi oli silloin jo kirjoittanut runokirjoja ja sitä varten sen joulukortteja ostettiin. Joku näytti minulle mitä ylioppilaslehti oli kirjoittanut Kalevin kirjasta Tosiasioita minusta:

Minä väitän että Seilonen esittää vääriä tietoja ja että hän hämää lukijaa, yllyttää yhteiskuntaa. Hän valmistautuu kohtaamaan poliisit torilla; mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa kun se ei pane sitä liisteriin.

(Jussi Kylätasku, Yo-lehti)

Tiedän että Kalevi kirjoitti mielessään melkein koko ajan. Mutta aina sitä ei näkynyt ja silloin se varmasti kirjoitti kokoelmia. Kalevi oli aika tavalla minua vanhempi, mutta ei puhunut niin kuin pikkulapselle. Arvelin sen johtuvan Kallion sukulaisista. Tai ehkä se johtui Mikkelistä, jossa oli myös sukulaisia.

Minä kuljin silloin monen kaupungin väliä ja kesät töissä Ruotsissa. Kalevi kirjoitti Helsingistä, johon en ollut ihan saanut vielä tuntumaa:

Iso kaupunki tämä Helsinki ja meitä on pirusti,

mistä meitä riittää. Tuore pommin kuva pelottaa meitä, se on pelkoa.

Asuminen on väsymistä matkalla,

köyhtymistä, verot poistuvaa rahaa, Lasipalatsi on kaunis.

Kun tulee loppu, ei ole ruohoa eikä sitä mikä vuoti,

lasin alla ei ole solua, meitä ei ole yhtään, puhdasta on.

(Kalevi Seilonen: Ilman valloitus, Tammi 1968)

Sanoin tuosta runosta sille, että ei Helsingissä niin pirusti ole ihmisiä. Kalevi köhi, yski vähän enemmän ja hymyili, sillä lailla vähän vinosti, nojautui eteenpäin ja rupesi selittämään. Minä intin väliin että tulisi joskus katsomaan Tukholmaa. En tiedä kävikö se koskaan Tukholmassa. Tuntuu kyllä siltä, että ei, ei se käynyt edes Tampereella ainakaan silloin kun minä olin siellä. Jotenkin se oli niin perusteellisen helsinkiläinen että mahtoiko Mikkelikään olla totta. Mikkelin todenmukaisuutta mietin joskus itsekin.

Mutta tiedän mistä oli kysymys, Helsinki olisi iso pommikuoppana, Vietnamin sota oli käynnissä ja Helsinkiin voisi pudota myös joku pommi. Kyllä minä muistan pelon. Se oli joskus poissa hallinnasta, kun kaksi hullua maailmanvaltaa kilpailivat aseista. En tiedä pelkäävätkö nuoret nyt, kun yhä useammat maat pitävät hallussaan maailman tappavia aseita.

Minulla ei ole enää sukulaisia Kalliossa eikä edes Mikkelin kaupungissa. Tai ainakaan en kummassakaan ole käynyt katsomassa pitkään aikaan.

Kalevi kuoli 30. toukokuuta, muutama päivä sitten. Sitä on vaikea käsittää. Itsestään selvä osa nuoruutta meni sen mukana. Katosi ilmaan. Mutta onneksi ovat vielä kirjat.

Kirjailijat osaavat tehdä työtä yhdessä, Kalevin Metsäroisto syntyi yhdessä kirjailijatoveri Anitan kanssa. Kirjathan syntyvät luonnostaan! (lisäys 5.6.2011, Anita Konkan teksti Kalevi Seilonen R.I.P.)

Vuodenkierrossa

Jonkinlainen stagnaatiotila tuntuu vallitsevan. Luin ammattilehteä, mutta en jaksanut innostua. Sataa edelleen.

Sitten löysin Ylen Areenasta sarjasta kirjojen henkilöitä nopeasti piirretyn kuvan läkkiseppä Lindbladista. Haastateltavana oli kirjallisuudentutkija Pertti Lassila. Olen kuullut P. Mustapään monia runoja lausuttuina kauan sitten. Mutta eniten ehkä mieleeni on jäänyt juuri läkkiseppä Lindblad, joka rupesi jossain vaiheessa tuntumaan elävältä ihmiseltä.

Läkkiseppiä oli lapsuudessani muuallakin kuin tehtaissa, joissa tehtiin sarjatyönä ämpäreitä ja maitokannuja. Läkkiseppä oli tarpeellinen ihminen. En ollut ikinä tavannut sellaista, mutta tiesin mitä läkki on. Se on metallia, jossa on epätasaisen harmaa pinta. Joskus ämpäreitä myös maalattiin, mutta maali kului äkkiä pois. Läkki ei ruostunut.

Mutta kun siihen pani kielen, maku oli outo. Ei maku veteen silti tarttunut. En vieläkään tiedä mistä läkki on tehty. Tinaa, messinkiä, rautaa? Jaa, mutta ei siinä ole ollut rautaa, koska se ei ruostunut. Mistä sitten?

Ämpäreitä ja maitohinkkejä kävivät kiertävät kauppiaat myymässä isoäidin talossa. Usein kiertävillä myyjillä oli jotain muutakin. Kerran tädin silmiin syttyi intohimoinen katse, kun hän näki yhdellä kulkumyyjällä pitkänomaisen laatikon selässä. Se oli sidottu hihnoilla, mutta näki että se oli painava.

Täti oikein vasta vasten kysyi, että mitä siinä on, ja kulkukauppiaan silmissä välähti vähän samalla tavoin. Kauppias asetteli laatikon varoen seinänvieruspenkille. Sitten hän naputteli lukot irti ja avasi sen. Sahajauhoja, sitten välissä paperia, vanhoja lehtiä, joiden sisältä paljastui punasavisia viilikulhoja. Isoja ja pieniä. Isoäiti sanoi että onhan meillä noita.

Kauppias kysyi että onko tällaisia, joissa on englanninsaviraita? Menin lähemmäs: punaisessa viilipunkissa oli kaksi valkoista raitaa kulhon reunalla. Sitten laatikon pohjalla oli vielä iso lautanen, johon joku oli piirtänyt hirven kuvan samalla englanninsavella. Tai ehkä se oli kauris?

Isoäiti katseli lautasta, minä katsoin pieniä viilipunkkia, täti piti eniten isosta kulhosta, johon voisi panna vaikka omenoita syksyllä. Arvasin että minulta ei kysyttäisi. Sanoin varmuuden vuoksi, että muistatteko kun viime viikolla minulta putosi yksi viilipunkki? Isoäiti katsoi minua kiinteästi. Se katse ei ollut vihainen.

Täti ja isoäiti rupesivat keskustelemaan hinnoista. Maitohuoneeseen tarvittaisiin myös iso maitohinkki, koska kuorma-autokuski oli saanut edellisen pahasti lommolle. Eivät ne apupojat ole niin kuin ennen, kauppias myönteli.

Kyllästyin kaupanhierontaan ja menin ulos etsimään kissanpentuja. Mutta kielot olivat puhjenneet kukkaan. Menin istumaan niiden viereen ja nuuhkin hajua, jota joku hieno hattupäätäti oli sanonut taivaalliseksi. Jälkeenpäin täti ja isoäiti olivat nauraneet.

Kuuntelin ohjelman läkkiseppä Lindbladista ja menin etsimään löytäisinkö jonkun runon hänestä. Löysin, ja hienon löysinkin. Toivon kovasti että lausuja ja toinenkin ottaisi tämän ohjelmistoonsa, tässä ovat antiikin Kreikan muusatkin läsnä. Tämä ei olekaan sellainen Hei hattu kallellaan-runo.

P. Mustapää:

Tuulimyllyfantasia

eli Lindblad Musagates

Taas soita, Lindblad, joutessas, taas soita myllyn luona,

ja paina bassotangetteja ensin.

Näe järvi syksyharmaja ja kaislat syksyntummat

ja taivaanrannan tuulenraskas pilvi.

Nyt melodiaa tapaillen sä etsi kirkas sointu,

herätä suvi harmonikastasi,

pää kallellansa soittele, kun ajaa tuuli sisään,

kun laine vierii vaahtoava rantaan,

kun sorjat kaislat huojuvat ja sini vipajava

levittyy yli armaan kotojärves.

Nyt tuulimylly rummuttaen pyörii soitostasi

ja raskas siipi nousee ylemmäksi,

hitaasti siipi nousee nyt ja soittos hopeainen

nyt kiirii yli hopeaisten vetten.

Nyt soita veteen hopeaiseen venhe sinipurje

ja soita vielä: sanomaton kaipuu

on venheessä ja liitää yli vetten hopeaisten

hitaasti, rytmikkäästi kaukaisuuteen.

Ja soita vuori etäinen, Helikon, unten vuori,

ja Aganippe, unten lähde, soita,

ja vielä soita Kaukaisuuden lehto viheriöivä

ja soita laulun linnut puihin

ja soita Muusat tunnetut ja lauluin ylistetyt

ja vielä soita Tuntematon Muusa.

Ja tuulimylly rummuttaen pyörii soitossasi

ja kohoavan myllynsiiven päästä

voit nähdä kaus, kauemmas, ja aivan kauas, kauas,

nyt Kaukaisuuden lehtoon viheriöivään:

vaan viipyy alla laakereitten Muusa Tuntematon

hämyiset unet päänsä ympärillä.

Ja alas, alas, alemmaksi vaipuu myllynsiipi.

On vaiti harmonikkas, Musagetes.

* * *

Löysin tämän Lindbladin lausujien antologiasta Runon ääni. Olin varma että minulla on äidin kirja Jäähyväiset Arkadialle, siis P. Mustapään, mutta eipä vain ollut. Olen aina joskus ihmetellyt että eikö äidillä ollutkaan enemmän runokirjoja, ne olisi pitänyt olla minulla kaikki, mutta ilmeisesti kirjoja on jäänyt jonnekin. Jäähyväisistä olen aivan varma, muistan keskustelleeni äidin kanssa, minkä runon hän ottaisi ohjelmaan iltamiin ja mikä taas sopisi lausuttavaksi radiossa.

Tässä Tuulimyllyfantasiassa on huomionarvoista se, että runo on selvästi myöhempää tuotantoa, loppusoinnut puuttuvat, vaikka rytmi onkin selvästi havaittavissa. Ja ei, en tiedä miksi runon nimessä lukee että Musagates ja lopussa Musagetes. Luulen kuitenkin että oikea versio on viimeinen. Kreikkalainen mytologian maisema on Helikon, muusien puisto, jossa myös kuolleet saivat kävellä. Eurydike asui Helikonin kartanossa. Ja kuka olisi enemmän muusa kuin Eurydike?

Tässä P. Mustapää on pukenut Lindbladin Panin hahmoon, harmonikkamestarin. Siinä ei ole mitään vikaa, samantapainen soitin on ollut se moniääninen huilu, panhuilu, jota oikean Panin on kuvattu soittaneen. Joka tapauksessa jälleen tässä on esimerkki laulajan voimasta: syksyn keskelle tulee kesä musiikin voimalla. Niinhän se on. Niin on myös runon laita, se työntää parastaikaa hitaasti sadepilviä pois kaupungin yltä.

Tuuli on lakannut.