Ajan arvailua

Kun olin lapsi, vanhat ihmiset lukivat aina pitkään ja hartaasti päivän lehteä ja kertoivat kuka oli kuollut. Naisten kuolemaa päivittelivät eniten. Kun he olivat paljon minua vanhempia, niin ajattelin että puhuivat ylipäänsä kuolemasta koska se on se viimeinen juttu. Sellainen päiviteltävä asia. Että sekin meni! 

Pitäjän on täytynyt olla pieni, koska isoäiti ja täti tunsivat kaikki kuolleet. Sitten muistin että ihmisiä on ollut vähemmän. Sairaudet veivät paljon ihmisiä jo lapsina. Tädillä oli tulirokon jälkitautina sydäntauti. Ei ollut rokotuksia vielä.

Vaikuttaa siltä että kuva on otettu ulkona. En tiedä miten on mahdollista että en ole nähnyt kuvaa ennen. Sain laatikon muutama vuosi sitten, suurin osa kuvista oli  isän nuoremman siskon kuvia. Mutta muutama kuva on isompia, valokopioita. En tunnista käsialaa, niin että en tiedä kenellä on ollut alkuperäinen kuva. 

Kaikki kirjekuoren kuvissa  näkyvät paitsi minä yhdessä kuvassa ovat kuolleet. Kuvissa on myös yksi 100-vuotiskuva, isän isoisän kuva. Se kuva on otettu vuonna 1947.

En tiedä miksi joku halusi että saan nämä kuvat. Siellä on paljon selviä kuvia, eikä ole enää muita kuin minä, joka osaa sanoa keitä valokuvien ihmiset ovat. Nämä liittyvät kahden suvun historiaan. Mutta valokuvaaja on ollut tätini. Sen vuoksi kuvia pitää katsoa vähän tarkemmin. Jokaisella kuvalla on syynsä. Kuvien teettäminen maksoi paljon, niitä ei otettu pelkästään huvin vuoksi. Ne olivat tärkeitä, koska muisti sai niistä ruokaa.

En osaa myöskään nyt liittää mitään suuria tunteita noihin kuviin, paitsi että on outoa olla ainut joka pystyy sanomaan keitä ihmiset ovat. Aikaa on kulunut. Ja kuvissa olevat ovat vähintään edellistä sukupolvea.

Sen näen että kun olen  tädin kanssa samassa kuvassa, niin olen surkean, laihan ja elämän alkuun pettyneen 6-vuotiaan minäni aivan aito kuva. Katson poispäin, luen senaikaisesta itsestäni sellaista, että en ole halunnut olla ympäröivän maailman kanssa missään tekemisissä. Muistan että osasin jo aivan pienenä mennä kokonaan pois, johonkin sellaiseen tilaan jossa en ollut kenenkään kanssa, mutta en oikeastaan myöskään mitenkään itseni sisällä.

En muista kuvan ottamista. Mutta muistan sen, että isän nuoremmalla siskolla on ollut kamera. Kamerat eivät olleet halpoja.

Miksi hänellä oli äidinisän Sortavalassa otattama kuva? Nuorimies on siinä merimiespuvussa. Hänhän seilasi kauppalaivoilla, lähetti kotiinsa postikortteja. Takana lukee että ennen vuotta 1918. En tiedä miksi juuri ennen sitä. Ellei sitten ole niin että sen jälkeen kaikki muuttui.

Sitten muistan yhtäkkiä, päivää myöhemmin, että se kuvaaja-täti  ja äitini pitivät toisistaan. Isän sisko oli äitiä nuorempi, mutta ei aivan hirveän paljon. Jäljelle jäänyt perhe asui juuri rakennettua taloa  ja serkku kävi metsän rajassa näkyvää kansakoulua. Muistan kun katsoin yläkerran makuuhuoneesta ja odotin koska hän tulee koulusta. Se maisema oli kaunis alkusyksyn lämpimässä. Syksyn sänkipelto siinä ikkunan alla loisti valoa.

Merkintöjen täytyy siis olla isän nuoremman siskon käsialaa. Äiti on ilmeisesti antanut vanhemmistaan saamansa kuvat ja  kameran omistanut on ottanut kopiot. Silti ihmettelen että en ole missään ennen nähnyt näitä kuvia. Minun ja  toisen tädin kuva on vuodelta 1951, en muista kuvan ottamista, mutta isoisän eläkeläistalo valmistui vuonna 1947,  siellä talossa jäljelle jäänyt suku kokoontui. Missähän kuvan nega mahtaa olla? 

En ole mitenkään erityisen morbidi, mutta piti avata tuo kirjekuori, kun luin että runoilija ja suomentaja Kirsti Simonsuuri oli kuollut. Ajattelin häntä ja avasin kirjekuoren, jossa olivat valokopiot sukulaisistani. Piti saada silmäni johonkin, josta oli aikaa. Ajan kulku ei tunnu lineaariselta. Sen kulku on kuin seinäkellossa jonka patteri alkaa loppua. Viisari kulkee milloin nopeasti, milloin hitaasti. Kello menettää rytminsä. Sen pitäisi mitata aikaa, sekunti kestää yhtä kauan kuin jos sanoo ääneensä yk-si.

Yläkerrassa on hänen suomentamansa Aiskhyloksen Oresteia, se suomennettiin teatteriryhmä “Raivoisien ruusujen” esitystä varten. Näin sen esityksen. Se oli osan aikaa jonkinlainen  kulkue, näyttelijät kulkivat yleisön edessä paikasta toiseen Helsingissä joskus 90-luvulla. Olin siellä ja kuljin paikasta toiseen, mukanani poikani, joka harrasti teatteria niihin aikoihin, aika lapsena vielä. Esityksessä oli ainoastaan naisnäyttelijöitä. En tiedä mitä poika oli esityksestä mieltä.  

En tiedä minkä takia oli välttämätöntä tehdä se esitys pelkästään naisten voimin. Ehkä siinä tahdottiin muistuttaa siitä, että naisille ei teattereissa löydy rooleja. Varsinkaan ei vanheneville naisnäyttelijöille. Kirjan muodossa Simonsuuren Oresteia ilmestyi vuonna 1991, Loven kustantamana. Sovittajaryhmä (Marja Kaarina Mykkänen, Ritva Siikala, Solja Kievari) ilmoittaa kirjan alussa, että esitykseen tehdyt lyhennykset eivät näy kirjan tekstissä. 

Muistan ajatelleeni Oresteian nähdessäni että mitähän “Pohjoisen yökirjan” kirjoittaja on sittemmin ollut mieltä ylipäänsä naisten mahdollisuudesta tehdä työtä Suomessa. Hän oli Oulun yliopistossa kirjallisuuden professori, lähti sieltä  pois ja koko maasta, Pohjoinen yökirja kertoo Oulun ajasta. Minusta valoisinta hänen tuotannossaan olivat ne Ateenan vuosien tekstit, se Akropolis. Ateena-instituutti oli kuin hänelle luotu työpaikka, mutta ne taitavat olla korkeintaan 5-vuotisia työpaikkoja. 

Simonsuuri kirjoittaa Oresteian jälkisanoissa näin:

“Aiskhylos korostaa, että ihminen toimii aina tiettyjen välttämättömyyksien alaisena, jotka hänen on vaistomaisesti tajuttava voidakseen tehdä tekojaan oikein. Miehet ja naiset ovat ‘kuolevaisia’, sidottuja maahan ja luontoon, toisin kuin jumalat. He ovat tilassa, josta he pyrkivät pois tappamalla  vanhempiaan, miehiään, veljiään, vastustajiaan ja siten tietämättöminä luulevat raivaavansa tieltään kuolevaisuuden rajoittavia esteitä.”

Simonsuuren suomennos on hieno, siitäkin hänet tullaan kyllä muistamaan. Joku jo tuolla netissä jo sanoi että hän muistutti kreikkalaista jumalatarta. Niistä jumalattarista ei kyllä ole säilynyt valokuvia. 

Bysantti, kirjailijat ja tuli

Jatkoa edelliseen. Paavo Haavikon Yritys omaksikuvaksi oli kyllä selventävä. Pystyin sitä lukiessani rauhoittumaan ja ajattelin että se on ollut aivan tavallinen ihminen, kunnes päätyi kirjailijaksi ja toisen sellaisen aviomieheksi.  Liikemies se oli ollut jo ennen sitä

Mutta Haavikolla on ollut aivan erilainen tausta kuin ihmisillä joita lapsena ja nuorena tunsin. Alempaa keskiluokkaa, myymistä ja ostamista. Kun Marja-Liisa Vartio kiukutteli pikkuporvareita ja poroporvareita vastaan, olin samaa mieltä, mutta hän on ehkä tarkoittanut jotain muuta kuin minä sitten kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tuskin 40-luvulla potkittiin sillä tavalla porvarillisuutta vastaan, siis minkäänlaista porvarillisuutta. 

Ei se Vartio-kirja juuri tuonut lisää tietoa, jotain, ei paljon. Mutta löysin Haavikon omakuvaan liittyvän runon, tuosta alakerran runohyllystä:

William Butler Yeats  (1865-1939)

Sailing to Byzantium

THAT is no country for old men. The young

In one another’s arms, birds in trees

− Those dying generations − at their song,

The salmon-falls, the mackerel-crowded seas,

Fish, flesh, or fowl, commend  all summers long

Whatever is begotten, born and dies.

Caught in that sensual music all neglect

Monuments of unageing intellect.

An aged man is but a paltry thing, 

A tattered coat upon a stick, unless

Soul clap its hands and sing, and louder sing

For every tatter in its mortal dress,

Nor us there singing school but studying

Monuments of it’s one magnificence;

And therefore have I sailed the seas and come

To the holy city of Byzantium.

O sages standing in God’s holy fire

As in the gold mosaic of the wall,

Come from the holy fire, perne in a gyre,

And be the singing-masters of my soul.

Consume my heart away; sick with desire

And fastened to a dying animal

It knows not what it is; and gather me

Into the artifice of eternity.

Once out of nature I shall never take

My bodily form from any natural thing,

But such a form as Grecian goldsmiths make

Of hammered gold and gold enamelling

To keep a drowsy Emperor awake;

Or set a golden bough to sing

To lords and ladies of Byzantium

Of what is past, or passing, or to come.

Paavo Haavikko (1931-2008)

Kaksikymmentä ja yksi.

(17. runo, osa)

Missä ovat vanhat miehet?

Vanhat miehet ovat kuolleet.

Missä ovat nuoret miehet?

Nuoret miehet ovat sotimassa.

Mitä tekevät vanhat naiset?

Vanhat naiset itkevät.

Mitä tekevät nuoret naiset?

Nuoret naiset eivät kanna.

Missä ovat lapset?Lapset ovat kuolleet.

Mikä kansa tämä on?

Miksi se kuoli? Se oli liian pieni.

Siihen se kuoli.

Se oli ensin niin suuri.

Siihen se kuoli.

Se oli tehty kahdesta.

Siihen se hajosi.

Se oli niin yhtä.

Se meni rikki.

Sillä oli liian heikkoja liittolaisia.

Siihen se väsyi.

Sillä oli liian vahva liittolainen.

Se ei jaksanut kantaa sitä joen ylitse.

Kyllä nämä runot auttavat. Jos haluan tietää mitä mieltä on hallitsemisesta, voitoista ja häviöistä, niin voi lukea nuo kaksi runoa.  

Niissä on yhdistävä tekijä. Mutta sen voi kyllä oppia kun miettii sitä mitä noissa sanotaan. Jokainen säe leviää kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja sen takia ei kyllä voi sanoa mihin eläminen näissä maissa on menossa. Vai onko se sitten ihan loppu, kaput? Minä mietin mitä on jäljellä Bysantista.

Muistan ajat sitten lukeneeni jostain että Välimerellä on ollut muinoin uhrivalkeita tai vainovalkeita aivan niin kuin Suomessakin ja todennäköisesti muuallakin. Erityisesti muistan puhutun Kreikasta. Voi olla että se ei ole modernia Kreikkaa ollenkaan.  Muinaisilla kreikkalaisilla on ollut laivavarusteina käytössään liekinheittäjiä. Silloin kyllä oli kyse sodasta, aseesta vihollislaivaa vastaan. Suomessa juhlitaan keskikesää juhannuksena. Se taas on ollut uskonnollinen rituaali, ensin vuodenajan muuttumisen juhla, jota uutta kristinuskoa julistaneet ihmiset käyttivät hyväkseen levittäessään uutta uskontoa. 

En löydä mistään netistä vihjettä siihen, mitä ne vanhat kreikkalaiset tulet ovat olleet, siis juhannuskokot.  Saarissa niitä on ollut.  Mutta oliko juuri juhannuksena?  Mikä jumala on ylipäänsä ollut se joka niitä tulia on tarvinnut? Auringon ja valon pitäisi tietysti riittää, hyvää purjehdussäätä sopii rukoilla.  Kyllä niillä ihmisillä on kalenteri ollut ja tiesivät että vuodenaika vaihtuu.

Jouluna kun on puoli vuotta juhannuksesta, jotkut keksivät ajatuksen joulupuusta. Saksalaiset polttivat niitä takassa, pohjoisemmassa koristeltiin kuusipuu ja ripustettiin siihen kynttilöitä ja lippuja.  Muistan sellaisen puun, oljet lattialla ja ylhäällä lähellä öljylamppua joulukaktus kukassa. Sähköä ei vielä ollut.

Sitten joulusta puolen vuoden päästä mentiin isoäidin kanssa etsimään juhannuskoivuja porstuan eteen. Ne olivat portaiden kummankin puolen. Otettiin vielä oksia juhannussaunan vihtoja varten. Olen osannut käyttää jo puukkoa, katkoin ne siinä porraspäässä istuessani. 

Minulle näytettiin miten pajunvitsasta väännetään köysi vihtaa pitelemään. Siinä oli työtä, pitää olla hyvät kädet.  Myöhemmin alkoi tulla köysiä, manillasta tai hampusta tehtyä. Lapsetkin osasivat jo tehdä tulen kiukaan alle. Kasvoivat nekin ja astuivat pitempiä askelia kesän metsissä, poluilla.

Paavo Haavikon kirjoittama ja Kalle Holmbergin ohjaama Rauta-aika on taas nähtävänä, nyt Ylen Areenassa. Kaupunkiin jäävät voivat katsoa sitä ja ihmetellä aikaa, jolloin tehtiin televisioonkin kokonaisia taideteoksia. Siinä on Aulis Sallisen musiikki, joka on paljon parempi kuin muistin. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä selvästi, nieleksimättä loppuja. Sen jälkeen, siis vuoden 1982, jotain tapahtui sen jälkeen näyttelijänkoulutukselle, sen puheopetukselle ainakin. 

Haavikko ja Vartio

”3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä” tuntuu suomalaiseen historiaan kätkeytyneen tyylipuhtaan erehdyksen ja välttämättömän kaaoksen näyttämöltä. Historian kääntöpuolia ja kirjoittamattomia lehtiä! Yleensä sellaisiin uppoavat historian professoreiden emeritukset vaikka eivät ehkä huku. Ja organisaation historiikin nimikin kertoo sen, että tarina on vanha. Siinä oltiin aivan alussa I maailmansodan taisteluissa. 

Mutta tarina kulkee ajassa, parhaimmillaan se on oikea aikakone. Suomi voi olla mitä tahansa. Maan kuvaan mahtuu tarinoita. Tuo ensimmäinen sitaatissa mainittu on Otavan julkaisema vuonna 1981. Siis Paavo Haavikon teos.

Ambulanssi on ehkä sotasaalista jota muinainen Neuvostoliitto ei ole ymmärtänyt? Mutta ehkä oli kyse vielä aikaisemmasta ambulanssista? 3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä? Ei kai vuonna 1915 ole vielä ollut ambulansseja? En pysy perässä noissa vuosissa. Onkohan se ollut jonkinlainen kerosiinilla käyvä vaunu? Vaikuttaa joltain viralliselta tai puoliviralliselta taholta.  Yliopistossa joutui joskus selaamaan vanhaa tietoa ja nimi kuulostaa vanhalta suomelta.

Vaikka olen lukenut ja kuullut radiosta asioita Suomi-nimisen valtion synnystä, en muista kenenkään selostaneen tarkemmin minkälainen asema Suomella oli autonomisena suurruhtinaan maana. Sen käsitän että tämä on ollut jonkinlainen autonominen alue, mutta suoraan tsaarin alainen. Mutta olikohan Suomi sitten Tsaarin omistama myös?

Kun Venäjä kävi I maailmansotaa vuonna 1915, niin Suomi ei sitä käynyt. Ehkä ambulanssi oli siis avustus sotaakäyvälle suuriruhtinaalle? Mutta hirveästi tekstissä on sotilaita ja tapahtuu kaikenlaista. Jotenkin kuitenkin  kuin verhon läpi katsottuna, taatusti ei realistista proosaa. 

Kävin kirjastossa ja löysin sieltä Helena Ruuskan kirjoittaman ja Vuokko Hosian toimittaman Marja-Liisa Vartio-elämänkerran (nimeltään Kuin linnun kirkaisu, WSOY 2012). Siinä on esipuheessa osaksi sama teksti mikä on Haavikon seuraavassa proosatekstissä nimeltä Yritys omaksikuvaksi. Sen on julkaissut Haavikon oma kustantamo Art House vuonna 1987. Teksti kertoo muun muassa Marja-Liisa Vartion kuoleman. Se on vain osa tuota tekstiä, joka on tarkoitettu kirjailija Paavo Haavikon omaksikuvaksi.

”Yritys omaksikuvaksi” näyttää sisältävän myös jäämistöä isoisältä, siis Paavo Haavikon isänisältä. Siinä on perhe joka on ilmeisesti keskiluokkaista, tai kuten Haavikko sanoo että siinä alemmalla askelmalla keskiluokkaa, mutta ei alimmalla. Sellainen on ollut hyvä asema. Kun en tiedä keskiluokasta mitään niin en osaa sanoa. En tiedä mitä sillä tarkoitetaan ellei sitten vain yksinkertaisesti tuloluokkaa.

Haavikko kirjoittaa kirjoittamisen opiskelustaan:

“Isä avasi minulle kirjatilin ja maksoi laskut. Ostin kirjoja, luin niitä. Luettuani runon laitoin lyijykynällä sen yläpuolelle tähden; olen lukenut sen eikä minun tarvitse lukea sitä enää koskaan. En koskaan merkinnyt kirjaan nimeäni. Aloin kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin että asiat ovat selviä, asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä. Vaikeasti ei kannata kirjoittaa, selvää on tultava.

   Sain tehdä paljon työtä, siinä.”

Haavikon tapa opiskella kirjoittamista on ollut systemaattinen ja todennäköisesti johtanut kirjailijan ammattiin. En tiedä miksi minun on niin hankalaa lukea Haavikkoa. Marja-Liisa Vartion, Haavikon vaimon, proosa tuntui sen sijaan helpolta. ”Asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä”? Voin minä kyllä olla joku muu kuin kuka tahansa, mutta ei sillä muuten pitäisi olla mitään merkitystä, enkä ole ainakaan mitenkään vastaan lukijana olemista. Silti on vaikeaa, siis minulla, Haavikon suhteen. 

Nyt kun luen myös Vartio-elämänkertaa niin Haavikosta tulee ehkä toisenlainen? Ei ketään voi mitata toisiaan vasten, mutta erilaisuudet ehkä havaitsee.  Tästä on tulossa projekti.

Kirjahyllyssäni näkyy olevan yksi Haavikko. Se on nimeltään Kansakunnan linja ja julkaistu vuonna 1977 ja käsittelee Suomen historiaa. En tiedä pitääkö sekin kirja lukea. Se tuntuu olevan jonkinlainen liite historiankirjoitukseen ja ehkä pamfletti. En ole varma siitä muuttuiko historiankirjoitus 1970-luvulla. Jotain silloin kyllä muuttui ja lähinnä kai kuuluviin tulivat sisällissodassa hävinneet ihmiset, joita kutsuttiin punaisiksi.

Kun luin ”Kansakunnan linjan” alkupuhetta olin hämmästynyt siitä, että hän ohitti Lapuan liikkeen tai ei kutsunut sitä “fascistiseksi”, eikä myöskään pane liikaa painoa Mäntsälän kapinalle, jota kirjailijan mielestä ei ehkä voi kutsua kapinaksi. Noista liikkeistä ja poliittisista mielipiteistä ja sellaisten osoittamisesta on jo itsessään niin kauan aikaa että ei ole aivan helppoa nähdä yhteyksiä. Sellainen kuva minulle nyt jää, että hän pitää koko maata niin pienenä, että vaikka täällä olisi ollut mitä tahansa liikkeitä, niin niillä ei olisi ollut hirveän paljon merkitystä edes Suomelle. Vai oliko? 

Tässä ohessa on ollut isompia siivoamisprojekteja, kirjahyllyt ovat talven jäljeltä pölyssä. Ovat onneksi aikaiset aamut jolloin nyt on ollut lukemisena Marja-Liisa Vartio-elämänkerta. Tänään huomasin Hesarista että ilmeisesti sama kirjoittaja, Helena Ruuska  kirjoittaa myös kritiikkejä.

Vartion elämä on ollut lyhytjännitteistä ja vähän kummallista. Tiedän ajasta jotain, koska hän on ollut aikuinen silloin, kun minä olin vielä lapsi. Hän oli äidin ikäinen. Siitäkin sen voi tietää. Mutta tuo koulun käymisen ajoittaisuus ja se, ettei hänellä oikeastaan ole ollut vanhempia ollenkaan eikä omaa kotia. Se ei ole mukavaa, mutta silloin oli sota-aika ja lapset ovat voineet olla enemmän tiellä kuin nykyään.

Sota-ajan nuoruus on ollut tietysti aivan eri asia kuin meillä, jotka saimme kasvaa jo rauhan aikana. Jos ajattelen Marja-Liisa Vartiota, niin varmaan peilaan elämänkertakirjaa äitiin, hänen ystäviinsä ja läheisiin sukulaisiinsa. Ja muihin aikuisiin joita tunsin lapsena ja nuorena. Kasvaminen on aina samanlaista, mutta jos sille asettaa esteitä, niin siitä tulee hankalaa. Sotaa isompaa estettä on vaikea kuvitella.

Ruuskan tekstissä on Vartion päiväkirjoista napattua tavaraa ja siinä nuori koululainen arvostelee ankarasti sukulaisiaan, jotka ovat poroporvareita. Semmoisen porukan kesken on varmaan kukkinut kaikenlaisia kaksoisstandardeja.  Ei epäilystäkään. Vaikka olisi rauhan aikakin, niin ei kaksoisstandardeista seuraa mitään hyvää. Vanhemmat voivat piilotella niitä aikansa, mutta puberteetin tullen lapset näkevät ne piilot.

En käsitä kyllä sitäkään että nuori likka meni naimisiin vanhan ja viinaanmenevän taidekauppiaan kanssa. Mutta aika oli levotonta ja nuoruus meni vastaan hangoitellessa. Marja-Liisa Vartio kyllä käytti sen ajan hyvin, tuli lukeneeksi kaikki tärkeät kirjat.

Mutta minun on palattava takaisin Haavikkoon heti kun siivoamiseltani ehdin. Tämä on toivoton urakka, koska siivoaminen ei tule ikinä valmiiksi. Kirjoja on liikaa.  Muuta tavaraa meillä on käsittääkseni paljon vähemmän mitä ihmisillä yleensä on.

Oma kirjasto on tärkeä. Nyt kun olen ruvennut lukemaan ”Kansankunnan linjaa” sieltä täältä, niin löydän lyhyitä lauseita, joilla on suora yhteys tämän päivän maailmaan:

”Suomen oli pakko alkaa itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse.” 

Milloinkahan ne alkavat lähteä pois itsenäisestä valtiosta?  Tätä odottelua on kestänyt jo 101 vuotta.

Paksujen cumulusten tumma päivä

Sain luetuksi läpi Paavo Haavikon proosatekstin Barr-niminen mies. Alkuunsa kutkutti se, että Yhdysvalloissa on oikeusministeri, sen numero 45:n valitsema mies, samanniminen, nyt ei kyllä oikein enää kutkuta. Olen lukenut siitä ministeristä, että se on ollut vähän joka puolella jo ennen eikä ole nuori eikä viaton. Vaikuttaa siltä, että vähän kaikkialla nuo vallan miehet ovat kummallisella tavalla marinoituneita. Niistä ei oikein ole enää mihinkään, mutta siellä ne vain istuvat ja tulevat rikkaammiksi ja lihavammiksi.

Marinoituminen edellyttää sitä että ovat syntyneet perheisiin, joissa pitää olla jonkun tietyn luokan ja puoleen jäsen. Sitten saa kasvaa niin vinoon kuin suku kestää ja ympäristö ja suku näyttävät kestävän. Tänään on EU-parlamentin vaalit, mutta ehkä joissakin maissa äänestetään myöhemmin, Suomi on edelleen itsenäinen valtio. Tuskin meillä tiedetään vielä tänä iltana keitä kaikkia parlamenttiin äänestettyjä, paitsi ehkä keitä Suomesta on menossa läpi. 

Vietän päivää pesemällä pyykkiä, koska ne saa ulos kuivumaan. Sade taukosi vähäksi aikaa. Pesen paksua ja aika vanhaa villapuseroa käsin. Koneessa pestessä siitä tulisi jonkun lapsen villapusero. Olen virkannut sen itse, mikä on kyllä huima saavutus. Yläkerrassa on yksi keskentekoinen. Ehkä se tulee joskus vielä valmiiksi. Kun on sunnuntai, voi istua siellä, kuunnella jazzia ja myöhemmin vielä Avaruusromua, radiosta.

Tässä tapauksessa, siis Haavikon kertomana (alunperin nimellä Anders Lieksman, Otava 1976) muistan kyllä joskus jo ainakin kymmenen vuotta sitten katsoneeni tekstiä, en ymmärtänyt siitä mitään. Haavikko jäi kyllä pitkäksi aikaa, koska on aika kamalaa jos edes tavallista proosaa ei enää pysty käsittämään. Tietysti minun pitäisi jollain tavalla selvittää oman pääni tila ensin. 

Teksti on hämäräperäinen ja monimutkainen seikkailukertomus. Pääosassa on pankkitili ja pari naista ja niiden äiti ja vielä sen äidin isä, ellei se ollut aviopuoliso. Pankkitili oli nukkuva, kukaan ei nostanut siitä rahaa, vaikka rahaa kyllä tilille maksetaan, ainakin ajoittain. Rahan alkuperää kyselee muutama ihminen, joilla ehkä on ystäviä siinä Kööpenhaminan pankissa. Kenenkään nimistä ei tule selvää:

”Joku sanoi Barrille että se yhtiö, se josta Barr oli kysynyt, joka toimi Tukholmassa, ja jonka säätiö omisti, se jossa Barr oli käynyt. Se. Se yhtiö omisti myös betonivalimon. Ja, se mies, se jota Barr kysyi ja joka katosi, se tutki betonivalimoita ja jäähdytyskoneita valmistavia yhtiöitä, ja tämän betonivalimon johtoa, ihmisiä, nimiä, se kyseli kyseli niistä, joku sanoi. Kuka? Barr ei muista. Eikä tahdo muistaa.”

Olen kyllä ajat sitten lukenut Haavikkoa ja tuo tuntuu tutulta, tyyli, se tyyli.

Paikka oli joku kööpenhaminalainen toimisto tai jotain sinne päin, asuntojakin siellä oli, sitten oli ranskalainen tai suomalainen jota käytiin tapaamassa Tukholmassa ja sitten taas oli Suomi, jonne oli hävinnyt joku ihminen. Barr-nimi liimattiin umpimähkään vähän kehen tahansa, mutta voi tietysti olla että hän oli poissa kaiken aikaa. Sitten on vielä kertoja, joka ei kertonut nimeään. Ranskalainen ei ollut ranskalainen, silläkään ei ollut nimeä. Niillä kahdella naisella oli nimi, mutta se putosi pois mielestäni. 

Teksti on sellaista, että siitä tulee absurdia aivan itsestään, yrittämättä. Siinä on esimerkiksi tarinoita siitä, että kööpenhaminalaisten asuntojen ulkopuolella jätetään laatikoita. Niissä on kaviaaria tai kallista ranskalaista viiniä tai vodkaa.  Silti kukaan niistä körmyistä, jotka pelaavat surrealistista peliään, ei ole erityisesti juhlivaa sorttia. Se tiedetään, että suomalaiset juovat, mutta ne juovat terävöityäkseen. Terävöitymisen taas tietää katsomalla silmiin.

Tuli mieleen joku amerikkalainen rajalaitoksia johtava henkilö. Viime viikolla hän sanoi, että tietää siirtolaislasta silmiin katsoessaan kenestä tulee kasvaessaan rikollinen, raiskaaja, huumekuski tai muu paha ihminen. Vaikutti siltä, että se körmy oli tosissaan sanoessaan niin kameralle. Maailman hankalia rajoja vartioivat ihmiset olisivat tietenkin kiitollisia jo siitä tiedosta että lapsia silmiin katsomalla tietää millaisia he ovat aikuisina. Sellainen voisi olla tarpeellinen tieto jopa aivan tavallisille pikkulasten vanhemmille. USA tuli kuuluisaksi nykyisiä rajoja vartioivan presidentin päätöksestä panna siirtolaisvanhempien lapset telttaleireihin ja häkkeihin. Lapsista ei tehty papereita, joten kukaan ei tiedä onko heitä enää edes olemassa.

Tukholmalainen betoniyhtiö kuulostaa epäilyttävältä, tulee mieleen salapoliisikertomus, jossa kilpailevia roistoja valettiin jaloistaan betoniin ja heitettiin mereen. Tai ehkä se oli jossakin pohjoismaisessa noir-leffassa (englanniksi Nordic Noir). Mutta olivatko betoniin valetut ihmiset roistoja vai hyviä ihmisiä? Yleensä fiktiossa liioitellaan sen mukaan mitä tarina tarvitsee.

Muistan kyllä kuulleeni Haavikosta että osaa olla hämärä ja ilmeisen tarkoituksellisesti. Pentti Saarikoski kirjoitti runokirjan nimeltä Hämärän tanssit, mutta siinä Hämärä oli vain suomennos kreikasta. Se hämärä oli Herakleitos, joka sanoi että kaikki virtaa.Tässä tarinassa on joku firma, joka lopulta tappaa jonkun pohjoiseen matkaavan ihmisen. Sitä ennen on tarina, jossa se pian kuoleva matkustaa nuoremman tilinomistajan äidin kanssa.

Suomalaisille ei jonkun tarinan henkilön mielestä ikinä pidä kertoa mitään, koska ne valehtelevat. Muistan yrittäneeni joskus ajat sitten kuunnella Haavikon kuunnelmaa jonka nimi on Barr-niminen mies, mutta luovutin kun en käsittänyt mitään. On kyllä mahdollista että minulla ei ollut vielä induktiosilmukkaa kuulokojeiden lisäksi. Olen nyt kuulon pudotessa pois melkein kokonaan huomannut, että  induktiosilmukka on ainut tapa jolla pystyn saamaan varmasti selvää edes uutisista.

Tässä asunnossa on korkea katto ja aina kaikuu. Meillä ei ole paksuja itämaisia mattoja ottamaan kaikua pois, vaan kasveja, mutta ei tänne sisälle oikeata metsää saa. 

Olen huomannut että uimahallissakin on erilaisia akustisia tiloja. Kuulen aika hyvin altaassa, mutta suihkuhuoneessa ja saunassa en. Kaakelit varmaan syövät ääntä ja kaiuttavat sitä pois korvien ulottuvilta. Kumma kyllä pystyn keskustelemaan vedessä venytellessä jonkun kanssa. Mutta aalloittainen  humina korvissa ei tule jos näitä kuulokojeita ei ole. Kuulon alentuminen aiheutuu jollain tavalla ilmanpaineen aaltoilusta sisäkorvassa. Paitsi että siellä on käsittääkseni jotain nestettä. Ilma puskee nestettä ulos?

Kuulon omituisuuden oheen sopii hyvin kyllä Haavikko. En minä erityisesti pidä sen tavasta kirjoittaa edelleenkään. Miksi ihmisen pitää vartavasten hämärtää tarinoitaan? Ei hämäryys niistä parempia tee. Ehkä hän olisi ollut parempi runoilija, jos ei hänen vaimonsa olisi ollut niin paljon parempi prosaisti? Ehkä. Marja-Liisa Vartion olisi suonut elävän. Hän kuoli uituaan kevätkylmässä vedessä. En ollut kyllä ennen sitä tapaturmaakaan ensimmäisiä heittämään talviturkkia.

Jostain syystä Haavikko tuntuu pitävän noista kenraaleista ja virkailijoista ja betonirakentamisesta. Barr-nimisen miehen jälkeen hän antoi Art House-kustantamon paksuun opukseen kuvauksen joistain Euroopan taisteluista vuonna 1915, mukana siellä on esimerkiksi Itävalta ja kenraaleita joiden nimet kuulostavat jugoslavialaisilta, vaikka en kyllä nyt muista mikä valtio siellä jossain on ollut. 

Bosnia? Vai Monte Negro? Tuntuu hassulta, koska juuri luin kirjan, joka kertoi niistä vuoden 1915 taisteluista, mutta Itävallan ja Italian välillä.  Kaikki nuo sodat! Pitäisi kuninkaiden ja presidenttien haastaa toisiaan kaksintaisteluihin sen sijaan että panevat tavalliset ihmiset sotimaan. Tuskin Balkanin betonityöläisillä on mitään Kaksois-monarkian tiilitehdastyöläisiä vastaan? Mutta tuskin ne valtaistuimilla istujat keltään kysyivät. Mutta lukemani kirja oli kyllä romaani eikä Grimbergin kansojen historia.

Hoboja ja ihmisiä

Perhekuvioilla on pitkät juuret. Sitä rajaa ei ollut merkitty, se on ollut näihin asti Kanadan ja USA:n raja. Nyt siihen juttuun herätti Jenni Stammeier puhumalla hoboista ja wobbleista (yks. wobblie). Kyllä minä tiesin, että niissä oli suomalaisia. 

Minulla on sukulaisia tai on ainakin ollut sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Mutta niistä sukulaisista kertoneet ovat kaikki kuolleet. Tuskin siellä suomea puhuvia sukulaisia enää onkaan. 

Stammeier oli tutkinut Siirtolaisinstituutin juttuja, instituutti on Turussa. Käsittääkseni on kirjoittanut siis kirjan myös suomalaisista hoboista. Ihmettelin että miksi Kanadassa, mutta muistin sitten että vuoden 1924 jälkeen suomalaisia ei enää päästetty Yhdysvaltain puolelle. Sen sijaan laivayhtiöt mainostivat Kanadan merimatkojaan siirtolaisille. Lupasivat työpaikat.

Taas on lähtenyt kävelemään yksi kirja, Gary Snyderin Loputtomat vuoret ja joet. En nyt lähde etsimään sitä. Snyder käynyt  IWW-haalilla ja nähnyt lievästi huojuvan  suomalaisen wobblien tulevan sieltä ulos. Se kyllä tapahtui Washingtonin valtion puolella. Olisiko ehkä ollut Tacoma? Ellei Spokane, joka tapauksessa intiaaninimi sillä paikalla oli.

Suomalaisia pidetty oikein ihmisinäkään, koska olivat mongoleja ja siis villejä. Ja intiaanit pitivät puolestaan suomalaisista. Amerikkalainenkin rasismi on ihmisten leimaamista, sehän on yhteisöllinen sairaus. Suomalaiset tekivät sen minkä osasivat, eli eristäytyivät, leiriytyivät keskenään.  Sitten tulivat välillä ulos metsästä tai vuorilta ja ostivat viinaa ja toikkaroivat kunnollisten jenkkien keskellä.

Tuo hoboilu on kyllä hauska juttu. Vaikka se on rankkaa elämää, niin se on silti vapaata. Siirtolaisten piti yrittää päästä töihin sinne missä töitä on. Mutta kun ei ollut rahaa, niin oli mentävä jäniksenä junaan.

Oli lähdettävä hobo-leiriin, kun ei saa töistä rahaa tarpeeksi. Voi se olla myös yhteiskunnallinen kannanotto. Hobot ovat laulaneet wobblie-lauluja, joita myös Pete Seeger osasi. Metsään meneminen oli luonnollista suomalaisille. Tukkityömaat ja kaivokset olivat ankaraa työtä ja lakot toivat rikkurit. Työläiset olivat niitä jotka ammuttiin. 

Löysin toisen Snyderin kirjan (Erämaan opetus, suom. Tero Tähtinen), joka on proosaa suurimmaksi osaksi, mutta siis tässä IWW-liikkeestä ja vuosi on 1954, paikka on tukkityömaa Oregonissa:

“Kerroin hänelle myös eräistä portlandilaisista piireistä, joiden keskuudessa oli herännyt henkiin kiinnostus anarkosyndikalismia kohtaan. Hän kertoi, ettei kukaan ollut puhunut hänen kanssaan Maailman työläiset –yhdistyksestä kahteenkymmeneen vuoteen, ja hän nautti siitä täysin siemauksin.” 

Snyder antaa tukkityöläiselle nimen: Ed McCullough, joka asui Sullivan’s Gulch –rotkossa Portlandin St. Johns’ssa, paitsi että St. Johns taisi olla vielä erillinen paikka tuolloin. McCullough oli vuonna 1954 jo 64-vuotias, niin että häntä ei voi enää haastatella. Tunsin minäkin yhden wobblien Portlandissa. Mutta vuosi oli silloin 1970.

Stammeier puhui Kalle Haatasen ohjelmassa, että laivayhtiöt mainostivat siirtolaisille nimenomaan että on töitä. Mutta työt loppuivat sitten kuin seinään vuonna 1929, kun tuli suuri lama. 

Nyt pitää merkitä tähän kaksi elokuvaa jotka näin. Kiitos Yle! Onneksi on vielä hyviä leffoja, aina välillä. Näin kaksi tarinaa jotka kertoivat, mitä maailmassa on.

Ensimmäinen tuli Uudestaseelannista, elokuva Musta ratsu oli kertomus maori-yhteisöstä, jossa oli gangstereita ja jengiläisiä, eivätkä lapset saaneet elää normaalia elämää. Se ei mennyt se elämä jälkiä jättämättä, koska valkoihoiset uudisasukkaat ovat ruvenneet johtajiksi. 

Tässä näkee taas, että ulkomaanuutiset jättävät aukkoja siihen, mitä kerrotaan koko maailmasta. Australian abot alkavat vasta nyt saada jonkin verran ääntään kuuluville. Heillä on ehkä helpompaa kuin Yhdysvaltain mustilla, jotka tuotiin aikoinaan Amerikkaan orjiksi.  Yhdysvaltain valkoihoiset eivät olleet käyttäneet rikkauttaan siihen, että olisivat rakentaneet vapaiden ihmisten valtakuntaa. Etelän valkoiset olivat siirtolaisia, mustat olivat orjia, mutta intiaanit lähinnä tapettiin pois päiviltä muuten vain. 

Maorit olivat pienessä yhteisössään keksineet tavan selvitä ongelmistaan ja se oli shakin pelaaminen. Se ei ole sotapeli, vaan älyn ja ajattelemisen kehittämispeli. Lapset opettaisivat sitten omille lapsilleen shakkia ja ajattelua myös. Kouluistakin alkaisi tulla parempia paikkoja joissa ihmiset viihtyisivät oppimassa. Elämä laajentuisi.

Tämä leffa oli 2010-luvulta, nyt pitää vain katsoa vielä tuota ohjelmaa että milloin se oli. Maorileffan ohjaaja oli James Napier Robertson, tärkeä elokuva. En ollut tullut ajatelleeksi, että syrjityt maorit olisivat ruvenneet väkivaltaisiksi jengiläisiksi.  Jengiläiset viettivät pahaa elämää ja lapset jäivät jalkoihin. Siksi juuri lapsille järjestettiin shakkikerho. Pääsivät Christchurchiin shakkiturnajaisiin.

Toinen leffa oli sitten näytelmällisempi. Maori-leffa oli on the road-leffa, tämä 1974 valmistunut elokuva oli sisätilojen juttu. Mutta niinpä se oli filmattu Rooman Cinecittassa.  Tämä elokuva on aika lailla Dirk Bogarden näyttelijäntyötä. Tulee mieleeni hänen pääosansa leffassa Kuolema Venetsiassa. 

Tämä palautuu Wienin natsiaikoihin ja siihen että keskitysleireissä miesnatsit käyttivät hyväkseen naisvankeja. Elokuvan nimi oli Yöportieeri.

Olen kyllä kuullut Lina Wertmüllerista ja Liliana Cavanista, jotka olivat leffan ohjaajia ja käsittääkseni edelleen elossa. Ohjaajia pidetään feministisen elokuvan pioneereina. Ylen esittelyssä leffan seksiä  kutsutaan sadomasokistiseksi.Vartijan ja vangin rakkaussuhde on vähän monimutkaisempi juttu kuin sadomasokistinen seksin laji. Virka keskitysleirissä antaa miehille huomattavasti valtaa aivan kaikessa. Kysymys on übermensch-miesten sieluntilasta, ajan supermaskuliinisuudesta ja kohdistuu siis myös naisiin. 

Tosin juutalaisnaisia ei varmaan pidetty edes ihmisinä. Tämä on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ongelma: miksi mennään kaiken aikaa äärimmäisiin ratkaisuihin, kun sivistyneessä yhteiskunnassa (joka siis Itävalta oli?) olisi mahdollista edetä korjaamalla yhteiskuntaluokkien väliset konfliktit niin, ettei leirejä tarvittaisi eikä olisi myöskään tarvetta antisemitismille saati sitten muulle shovinismille.

Uhrin ja alistajan minäkuva on täysin eri, aivan eri planeetoilta. En tiedä onko niiden korjaamista yritetty niin, että siitä olisi tullut jokin positiivinen muutos. Ehkä  ihmislaji on kehittymiskyvytön ja siksi on nyt lopettamassa itse itsensä itsekkyyteen ja kaikenlaiseen pahantahtoisuuteen.

Silloin ihmiskunta kyllä saakin mennä. Elämä ehkä ei silti vielä tähän lopu. Mutta länsimaiden sivilisaatiolla olisi toinenkin mahdollisuus. Juuri ja juuri vielä.  Yöpuolen ei tarvitse hallita ikuisesti. 

Tasavuosia ja Amerikan uutisia

Teen työtä varmaan monen mielestä vaivalloisesti, vaikka ei tämä minua haittaa. Kun luen paksua kirjaa, istun hyvällä tuolilla, jalat oikoisenaan edessä. Tuoli on muinoin Nurmossa asuneen Virtasen Karin suunnittelema ja hirveän hyvä istua tämmöiselle toispuoleiselle ihmiselle, jolla vasen jalkakin pelleilee toisen jalan kanssa ja yrittää kampata sitä. 

Kirja on polvilla ja pöydällä vieressä on muistikirja. Se rupesi täyttymään siitä yksinkertaisesta syystä että kirja oli niin täynnä kirjoitusta. Muistikirjassa on kaikenlaisia huomioita maailmasta, pitkiä pätkiä esimerkiksi luentomuistiinpanoja englanniksi, mutta missään ei lue, mistä oppiaineesta on kysymys. Olen vakuuttunut siitä, että olen siitä huolimatta käyttänyt luennot hyviin tarkoituksiin, yleensä kysymys on vain tiedontarpeesta.

Löysin muistikirjasta pienen jutun. Se on käsittääkseni Papan, siis isoisäni, kirjoittama johonkin amerikansuomalaiseen työväenlehteen. Voi hyvin olla vapunpäivän numero, ei aavistustakaan, joka tapauksessa aihe sopisi hyvin toukokuun alkuun monella tavalla:

“Uskovaiset sanovat että Jumala toisinaan kurittaa ihmistä tehdäkseen hänestä uskovaisen. Minä kuitenkin uskon, että nykyajan ihmisestä tulee sosialisti, vaikkapa hänelle rakkaudesta olisikin kuritusta ja nuhdetta lähetetty. Varma vakaumukseni on, että jos vielä tulee toinen demokraatti aika, niin eivät ihmiset enään kiittele sitä, että saavat nälkää nähdä, vaan vaativat oikeutensa, vaativat sen, minkä kapitalisti on säästänyt heidän työnsä tuloksista tulevaisuuden varalle. Mutta samalla he luovat yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus nauttia omat työnsä tulokset ja jokaisella on myös mahdollisuus tehdä hyödyllistä työtä.” August Luoman

Tuossa on oikein kaunis ja hyvä ajatus. Olen sen verran paljon lukenut amerikkalaisia työväenlehtiä, että Papan kirjoittama ei tunnu ollenkaan oudolta. Tuossa on juhlallista kieltä. Eipä tuo kuitenkaan oikein propagandalta tunnu. Sitäkin olen niistä lehdistä lukenut. Muistan erityisesti suomalaisen lehden, jossa käytiin läpi kaivosonnettomuudessa kuolleiden tai vammautuneiden kohtaloa. Kokonaiset perheet tuhoutuivat sillä lailla. Muistan myös että kaivoksen omistajat eivät puhuneet kuolleista tai vammautuneista, korkeintaan kohtalon tuomasta onnettomuudesta, johon kukaan ei ole syyllinen.

Varsinkin Pohjanmaalta oli lähtenyt paljon ihmisiä mainareiksi tai lumperijäkeiksi tai muuhun kovaan työhön. Pappa oli ensin ollut töissä naulatehtaassa, sen jälkeen hän jäi työttömäksi ja joutui hakemaan työtä mistä sitä oli saatavissa. Silloin 1900-luvun alussa oli hyvä, että suuressa maassa oli jo paljon paikkoja joissa asui suomalaisia. Vaikuttaa siltä, että suomalaiset myös pitivät toistensa puolta. Mutta sitten toisenlaisissa lehdissä levisi kirjoituksia siitä, että suomalaiset ovat kansankiihottajia ja progandisteja, joita ei pitäisi ottaa töihin.

Kun mainarit jossakin menivät lakkoon ja rupesivat katsomaan että kaivoksen omistaja ei saa viedyksi töihin rikkureita, niin poliisit saattoivat avata tulen lakkovahteja vastaan. Myös suomalaisia kuoli noissa välikohtauksissa. Paljon varmasti köyhät siirtolaiset eivät voineet lakkoilla, koska siirtolaisilla oli usein mielessä käydä Amerikassa töissä jonkin aikaa, tarpeeksi että saisivat säästetyksi talon ostamista varten rahaa tai ehkä opiskeluun. Sen tiedän että Pappa säästi rahaa opiskeluun. Hän myös meni sitten opettajaseminaariin. 

Papan kotitalo ei ollut niin iso, että sillä olisi ollut ylimääräistä rahaa lasten kouluttamiseen. Papalle jäi kodistaan mieleen että maaseudulla oli paljon ihmisiä, jotka tahtoivat kouluun, mutta siihen ei ollut varaa. 

Seminaari on ollut yksi mahdollinen paikka. Yliopistoon pääsemiseksi pitäisi olla ylioppilastodistus. Muuta yhteiskunnan tukemaa opetusta ei vielä ollut, siis kaikille, kuin kansakoulu.

Myös vuonna 1949 oli kysymys myös lakoista, Suomessa. En tiedä oliko silloin lakkovahteja paikalla, mutta poliisi tai sotilaat avasivat tulen Kemissä lakkolaisia vastaan. Muistaakseni kaksi kuoli. Voi olla että useampikin, mutta tärkeätä on että lakkolaisia ammuttiin kohti. Kemi oli jollain lailla tärkeä paikka. Ehkä lakot ja/tai lakkomielenosoitukset oli lopetettava nopeasti, etteivät ne pääsisi leviämään. En muista kyllä että koulun historiantunneilla olisi ollut tästä poliittisesta murhasta puhetta. Ehkä sitä ei ole pidetty tärkeänä. Olin vuonna 1949 vasta 4-vuotias, joten omakohtaisia muistoja minulla ei ole. Muistan kyllä jotain muuta siltä ajalta, mutta tuskin olisin ymmärtänyt mitä tarkoittaa lakko. 

Siitä on nyt sitten tänä vuonna 70 vuotta. Eiköhän se ole ainut Suomen poliittinen murha II maailmansodan jälkeen. Köyhiä ihmisiä tietysti kuolee joka tapauksessa enemmän kuin hyvintoimeentulevia. Köyhät ovat kirkon sanoman mukaan aina keskuudessamme. En ole varma siitä mihin tuo viittaa, mutta jos lakko oli jatkunut jo kauan, niin tuskin niillä ihmisillä oli kovin paljon rahaa edes ruokaan enää.  Taivaallisia voimia on kovasti vähän. Voi se viitata myös siihen, että  jumalia ihmiset eivät näe tai kuule joka päivä, mutta köyhiä sen sijaan riittää muulloinkin kuin sapateiksi. On kirkko jossain myös antanut almuja, joiden antamista on pidetty ansiokkaana tekona.

Minusta kyllä on mielenkiintoista että Pappa kirjoittaa tuossa alussa Jumalasta. Hän on lähtenyt Amerikkaan aika nuorena. Kansakoulun hän ehti käydä, olla sitten joitakin vuosia talon töissä, sitten piti todennäköisesti ruveta lähtemään pois kotitalon ruokapöydän äärestä. Lapsia siinä perheessä oli kymmenen, joka ei ollut mitenkään harvinainen lapsiluku.  Iso lapsiluku tarkoitti sitäkin, että ei ollut kovin paljon kohtalokkaita sairauksia, jos olisi ollut, niin lapsia ei olisi noin paljon. On täytynyt olla suhteellisen hyviä viljavuosia, että kaikille oli riittänyt ruokaa.

Aikuisia ei töissä tarvittu kaikkia niitä kymmentä. Siksi lapsista moni lähti Amerikkaan. Ensin lähti yksi joka sitten kertoi millaista on ja muita tuli sitten perästä. Amerikan laivalippu ei ollut halpa sekään.

Pitäisi tutkia taas välillä Siirtolaisinstituutin arkistoja. Niitä ei kovin usein mainosteta. Tietoja instituuttiin kyllä tulee, koska ihmiset lähtevät edelleen pois maasta. Instituutti ei ehkä  ole Suomen kuuluisimpia, mutta siellä on monien esi-äitien ja –isien muuttotarinoita. Ehkä siellä on myös kertomus siitä, minkä takia Papan naulatehdas ei enää voinut pitää entistä määrää työntekijöitä? Pappa tuskin oli ainut suomalainen emigrantti siinäkään tehtaassa.

Mutta Papasta tuli sitten Suomessa lasten ja nuorten koulutuksen puolestapuhuja. Siirtolaiset eivät useimmiten osuneet kultasuoniin. Pappa ajatteli että se kultasuoni tarkoitti kasvatusta ja koulutusta kotimaassa, täällä silloisessa Suomen Suuriruhtinaan maassa. 

Sitten jälkeenpäin huomasin että Helsingin Sanomissa oli juttu Kemin mellakoista ja kuolemista, siinä vapun tietämissä. Olin itse korviani myöten uppoutunut lukemaan ja miettimään Leonardo da Vinciä. Sattui merkkivuosia: Leonardon kuolemasta on kulunut 500 vuotta ja Kemin lakoista vain 70 vuotta.

Lakot eivät olleet koulun historiankirjoissa. Ehkä ne nyt ovat kirjoissa ja kansissa. Mutta lukevatko lapset läksynsä? Olisi kyllä syytä tutkia historiaa. Tulevaisuudesta ei tiedä minkälaisia asioita lasten pitäisi ymmärtää, saati minkälaisia asioita heidän pitäisi oppia pysyäkseen hengissä. 

Nivelside pääsiäisenä ja valo

On ollut kipu siinä haljenneessa polvessa. Tai sääriluu se kai meni pirstaleiksi, kun putosin. Siinä on polven alapuolelle pantu jotain keinotekoista luuta ja nyt tuntuu että polvi alkaa hölskyä. Sillä tavalla hassu asia, että tuskin se hölskyy ja todennäköisesti kipu on polven sisällä. 

Jostain syystä lääkärit ovat kaikki ruvenneet väittämään että tasapainoni on huono. Yhdelle sanoin että jalat ovat epätasapainossa. Se määräsi fysioterapeutin katsomaan onko toinen jalka pitempi kuin toinen. En osaa käyttää kieltä niin että saisin nämä ihmisruumisteknikot ymmärtämään mitä tapahtuu polvissani. En usko että kysymys on eripituisista koivista, jos tuo särkevä jalka, joka meni rikki kun putosin pyörältä, aivan varta vasten pyrkii jatkuvasti kamppaamaan minut. Se toimii ennen kuin aivoni ehtivät kertoa että älä nyt mene sen toisen koiven reviirille.

Heräsin aamulla siihen ajatukseen että jestas sentään. Se lääkäri luulee että menetin tasapainoni ja putosin. Minulla ei ole ikinä ollut mitään häikkää tasapainon kanssa, eikä pahemmin muutenkaan pääni kanssa. Sanoin selvästi lääkärille, kun se tuli kysymään että miksi olen säpäleinä, että takapyörän alle osui talvelta jäänyttä hiekoitushiekkaa. Se oli kesän kuluessa hienontunut tuhkamaisen liukkaaksi kerrokseksi betonilaattoja vasten. Ehkä se lääkäri ei uskonut hiekoitushiekkaan, vaikka on päivänselvää että jäätiköt katkovat ihmisten koipia vielä enemmän, jos jalkakäytäviä ei hiekoiteta.

Mutta sitten tajusin että aivan varmasti joku lääkäri elleivät kaikki tarvitsee minut tilastoihin, joissa tilastoidaan vanhenevien tai vanhusten tasapainon tilaa. Tietystikään lääkintöhallitus ei tiedä kansan terveydentilasta mitään, ellei jokainen lääkäri kerro jokaisesta potilaasta jotakin. Niminä emme merkitse mitään. Eikä meitä tarvitse ajatella myöskään hoidettavina potilaina, se on

ollut selvää jo kauan. Lääkärin tehtävänä on raportoida potilasmateriaalista.  Ajattelin siinä heräämisen keskellä että olen osa valtioruumista minäkin.

Ei ollut vielä tarkoitus herätä, mutta valo lisääntyy, vaikka olisi taivas pilvessä, eikä se edes aina ole. Ja silloin kun tuo pahuksen kesäaika tuli niin valo rupesi suorastaan tulvimaan. Se vain jaksaa olla yhtä hyvä, tuo kirkas valo, joka vuosi. 

Kuvittelen edelleen nukkuvani tuossa valossa, mutta ei siitä mitään tule. Otin sitten Eeva-Liisa Mannerin kirjan Tämä matka. Olin pannut sen jo ajat sitten juuri sitä varten siihen yöpöydälle, että voisin rauhoittua olemaan. Nyt en ole herännyt sillä lailla kunnolla öisin pitkään aikaan. Kun tuo toinen nukkuu toisella puolen isoa kirjahyllyä, niin siinä on rauha. En kuule edes hengitystä, koska en kuule. Siinä on ihminen, joka on ollut lähellä kohta 50 vuotta. Ilman häntä en olisi, koska hän osaa tehdä ruokaa. 

Lapsena opin olemaan syömättä. Minun ei aivan käynyt kuin mustalaisen hevosen, koska pääsin välillä isoäidin luo. Sain olla ja lukea ja hiihtää keväthangilla pääsiäisen ajan. Sain uunijuustoa ja isoäidin isossa leivinuunissa paistamaa leipää. Lähdin pitemmälle potkukelkkamatkalle, kävin kylässä ja taas söin. Mutta olin  silloin  11-vuotiaana yhtä pitkä kuin aikuisena, 168 cm ja painoin 35 kiloa. Sitten juna kuljetti takaisin kotiin ja siihen että en voinut syödä.

Olen oppinut syömään tässä omassa huushollissa aivan viime vuosina.  Tuon toisen on syötävä vähän väliä oman painonsa verran ruokaa ja koko ajan, koska muuten hän haihtuu ilmaan. Ja hän on edelleen vähän lapsi, joka ihmettelee ja saa minutkin ihmettelemään ja sitten tulen syöneeksi ruokaa, jonka hän keksii kun pohdin kaupassa jälkkäriä: päärynöitä vai viinirypäleitä? 

Tuo polven äityminen on tietenkin hankalaa. Kun tulin portaita alas ja on tultava varovasti, että ei satu ihan kamalasti, vaikka ei se lopeta kulkemista kuljin sitten minne vain, se toinen polvi sanoi niks ja naks. Polvet oppivat toisiltaan. Tuo toinen, jossa on keinonivel, tuntee yhtä lailla kun toinen kipuilee. Jonkinmoista symmetriaa. Menin seisomaan keittiöön, pidin kiinni kaappien kulmista ja heilutin sitä särkevää jalkaa.  Sitten ei satu aivan niin paljon vähään aikaan, kiipeän yläkertaan lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Näinä aikoina se on ollut jazzia.

Kun olin Helsingissä kissasitterinä, huomasin miten tuttu kissa rupesi näkemään minut myös omanlaisenani, se tuli lähelle ja hyrräsi. Mutta kissa ei pakota itseään muuttamaan mielipidettään. Tällä kertaa kissa oli terve ja tuntui tyytyväiseltä. Sillä tavalla rauhallisesti onnelliselta, nukahti polvitaipeeseen kun katsoin telkkaria. Se oli täysin rento. Avasi välillä silmänsä ja katsoi minua suoraan silmiin.

Ihminen ja kissa sovittautuvat toisiinsa ja se tapahtuu joskus, mutta ei ehkä aina. Aina välillä mietin isoäidin talon kissoja, sitä, että niitä ei päästetty sisälle, navettakissoja, ja että ne säännönmukaisesti kuolivat kissaruttoon muutaman vuoden välein. Minun oli vaikea oppia siihen, että kaupungeissa kissojen pitää olla sisällä. Mutta sitten ne eivät kaikki kuole aina muutaman vuoden välein. Kissaruttoon on nyt olemassa rokote.

Mutta kissat sopeutuvat. Eivät ne sopeudu käskien eikä sopeudu ihminenkään. Kissa oppii näkemään ihmisen jonka kanssa se on. Se on tavattoman arvokasta. Minulla ei ole koskaan ollut pelkästään ihmissuhteita. Tuttujani ovat myös puut, jotkut talot, savusauna, järven selkä, joka on pohjoiseen ja saa käsien ihon sinistymään.

Tärkeätä tässä päivässä, ja aivan äskeisissä, ovat Sylvia Plathin Ariel ja Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka. Selvästi sukua toisilleen. Sattuvat olemaan läheisiä minulle ja tapaavat minussa, päässäni. Niitä lukiessa olen siellä runojen keskellä keskittyneesti. Ne auttavat olemaan hereillä. Huomaan että olen lyijykynällä merkinnyt jotain Lady Lasarukseen aivan selvästi hyvin nuorena. Näen sen käsialasta.

On tuosta nyt ainakin 50 vuotta aikaa kun ostin kirjan. Varsinkin naiset puhuivat Sylvia Plath’sta siellä Amerikassa. Hänen runojaan voi vaikka vain silmäillä, mutta näkee heti, sieltä tulee vastaan kokonainen aikakausi. Se oli amerikkalainen aikakausi, toisen maailmansodan jälkeen.

Pääsiäinen on tulossa taas. Lähden jonain päivänä rannalle tapaamaan ainakin sorsia. Viimeksi joutsenia ei vielä näkynyt.

Polvi ei hölsky. Kyllä siinä revähti joku nivelside. On ollut kaikki nämä viikot kipeä, eikä toennut vesijumpassa. Mutta tämän päivän vesijumpan jälkeen aivan kuin niveltä sitova side, joka ei ole lihasta eikä luuta vaan jänne, anatomian kirjassa aivan vaaleanpunainen tai valkoinen, olisi venynyt vähän. 

Vanhemmiten kroppa ei anna anteeksi virheitä. Se vihoittelee, jos koukistamisen sijaan kierrän jalkaa. Ajattelen Eeva-Liisa Mannerin viimeistä pitkää runoa, jossa hän sukelsi lapsuuteen. Runossa on hyvin tarkat ja hyvin tummat ääriviivat kaikella. Pieni tyttö meni komeroon itkemään kun isoäiti oli antanut selkäsaunan. Ei semmoinen tummuus ja pölyisyys ja virrenveisuu mollissa ole onnellista lapsuutta. 

Minulla oli muut syyt. Lapsen ahdistus voi olla sitä, ettei voi puhua oikeasti muille kuin eläimille. Kissat esimerkiksi tietävät kuka minä olen. Niin tiesivät myös hevoset 1940-luvun lopulla Sukevan vankilassa. Söin äsken jäätelöä ja luin sitä tummanharmaata lapsuutta Mannerin Viipurissa. Minulla oli myrkynvihreätä Sukevalla, ehkä muita maaleja ei ollut kun kaikesta oli pulaa?

Olisi hölmöä odottaa onnellista ja päivänpaisteista elämää. Ei semmoinen ole todellista. Nuoret ja jo lapsetkin tekevät itsestään videoita, joissa esittävät onnellista ja hymyilevää ihmistä. Kävelin pari päivää sitten semmoista blogia tekevän nuoren tytön ohi. Tuntui pahalta katsoa, miten hiusten piti heilua jäisessä tuulessa ja sorsatkin piti hätistellä kauemmaksi.

Toivoin siihen saapuvaksi sen mukavan lihavan kiinalaisnaisen, jolla on aina pussillinen leivänmuruja linnuille. Tulisi lokkiparvi niin kuin aina! Lisäsapuskaa ne tarvitsevat tämän pitkän ja yhä pitkittyvän kevään aikana. Ei kai se likka osaisi olla hymyilemättä sen parven keskellä? Ainakaan se ei voisi keskittyä olemaan nätti.