Painottomuudesta

Uimaan oppiminen oli helppo asia. Käsipohjaa ensin, vielä 3-4-vuotiaana, sitten löysin ajopuita valkoiselta hiekalta ja niistä kiinnipitämällä potkin menemään kauas. Rannalla ollut äkkisyvää.

Ajopuu oli liukas veteen jouduttuaan, se luiskahti käsien alta pois ja nauratti kun pysyinkin mainiosti pinnalla ilman sitä. Kokemuksesta jo tiesin, että nauraessa uppoaa, menee veteläksi ja holtittomaksi. Uin, uin ja uin. Mikään ei ole niin hienoa kuin veden tuoma painottomuus. Isolla järvellä saattoivat laineet vielä keinuttaa kun kelluin.

En oppinut koskaan sukeltamaan. Kun yritin isän opettamana, pompahdin aina ylös kuin korkki. Saatoin kääntää kasvoni kohti pohjaa ja katsella kirkkaan veden läpi näkinkenkiä ja järviruokoa, mutta isän ehdotus että opettelisin ottamaan pohjahaukia käsin kiinni ei erityisesti houkuttanut. Hauki olisi vähintään puraissut muutaman sormen irti.

Isä nauroi, josta arvasin että minusta ei tarvitse tulla sukeltajaa koskaan. Silloin oli niin että mitä tahansa isä ehdotti, se yritettävä tehdä.

Vesi on luonnollinen elementti, luullakseni vastasyntynyt mieluiten pulpahtaisi lämpimään veteen, eikä kylmään ja ankaraan valoon ja ilmaan ja väkivaltaisten kätilöiden läiskimäksi.

Onneksi suurimman osan elämääni, kaikkiaan 50 vuotta, sain olla kesät pienen järven rannalla. Vesi oli lämmintä melkein aina. Pohjatuulikin kannatteli ja laiturilta saattoi juosta suoraan takkatulen ääreen mökkiin sisälle.

Nyt järven on korvannut kloorinhajuinen uimahalli. Painottomuudella on funktio: on huidottava jumppaliikkeitä, jotka ovat erityisen tehokkaita veden vastuksen vuoksi. Mutta nyt kun nousen ylös vedestä, olenkin yhtäkkiä paljon painavampi kuin koskaan järvestä noustessani.

Krzysztof Kieślowskin väritrilogian Sininen kuvasi paljon vettä. Sinisen eri sävyt olivat läsnä muuallakin, esimerkiksi värjätyistä lasinpaloista tehdyssä mobilessa. Lasinpalat soivat toisiaan vasten kun niitä kosketti. Nainen oli menettänyt miehensä ja lapsensa auto-onnettomuudessa ja uiminen oli ainut mihin hän kykeni pitkään aikaan.

Vesi piirsi hänelle omankuvan veteen, joka muuttui hitaasti, hänen takanaan levisi pitkä juova kun hän ensin sukelsi ja sitten vain ui. Hän sai uida useimmiten yksin talon uima-altaassa. Jos joku tuli, hän kapusi äkkiä pois. Varsinkin kun lapsilauma metelöiden hyppäsi hänen ylitseen, naisen silmissä näkyi kauhu. Hänhän oli menettänyt omansa.

Uimahalli sulki täällä ovensa. Painottomuus, vesi, johon surut ja huolet jäivät, on ohi kuukaudeksi.

Minulla on tyhjentymätön kirja, oikeastaan yksi monien joukossa, mutta monella tavalla ylittämätön, Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (Loki 1996). Muistiot ovat Amerikan-luentoja, jotka jäivät toteutumatta kun kuolema tuli väliin. Myös viimeinen muistio jäi kirjoittamatta.

Ensimmäisen osan nimi on Keveys. Keveydessä Calvino käsittelee monia eri kirjailijoita ja ilmiöitä. Esimerkiksi Milan Kunderan Elämisen sietämätön keveys tarkoittaa tietenkin raskautta joten se ei kuulu tähän. Vai kuuluuko?

Danten Paratiisia pohdittuaan (come per aqua cupa cosa grave eli ”kuin esineen paino syvään veteen uppoo”), Calvino puhkeaa puhumaan juuri niistä asioista joita olen aivan viime päivinä miettinyt. Ajatusten ilmaantuminen saattoi tulla uimisesta, tai jopa Calvinon tiedostamattomasta muistamisesta – hänen ajatuksensa vaativat ajattelua, joten ne saattavat häipyä unohduksiin uusien ajatusten tieltä.

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, että ajatus maailmasta, joka koostuu painottomista atomeista, tekee meihin vaikutuksen koska olemme kokeneet asioiden painon. Samalla tavoin emme voisi ihailla kielen keveyttä ellemme osaisi arvostaa myös painavaa ilmaisua.

Voisimme sanoa, että kaksi vastakkaista kutsumusta on vuosisatojen ajan kiistellyt keskenään kirjallisuuden kentällä. Toinen pyrkii tekemään kielestä painottoman elementin, joka leijailee asioiden yllä kuin pilvi tai pikemminkin kuin hienonhieno pöly, tai vielä paremmin kuin magneettisykäysten kenttä. Toinen taas pyrkii välittämään kieleen asioiden, ihmisruumiiden, tuntemusten painavuuden, tiheyden ja konkreettisuuden.

Kun siis nyt seuraavan kuukauden ajattelen vettä, minun on mentävä ulos sateeseen. Nyt satoi yöllä. Ruoho alkaa kulottua, niin vähän on satanut. Punaruusut ponnistelevat saadakseen kerrotut kukkansa puhkeamaan. Juhannusruusut ovat puolta pienempiä kuin viime vuonna, samoin syreenien tertut.

Merivesi on kylmää eikä minusta ole pingviiniksi.

Joskus seitkytäluvulla

Unohdetun puolueen kansikuva: STP:n rivistöt marssilla ja takana kokonainen kansa!






Tuli jokin este, enkä nähnyt Bo Widerbergin Ådalen 31-leffaa kevään SEAn sarjassa (SEA on nykyään jotain muuta, en saa päähäni sitä nimeä, mutta elokuva-arkistona se toimii edelleen). Olisin todella oikein kovasti tahtonut nähdä sen.

Näin sen aikoinaan Tukholmassa, joskus 1969 ennen muuttoa Amerikkaan. Nyt harmittaa, koska sattumalta katsoin televisiosta Widerbergin Sjöwall-Wahlöö-filmatisoinnin Komisario Beck tähtäimessä vuodelta 1976. Olisin tahtonut verrata näitä elokuvia, koska niissä näkyy sosiaalidemokraattinen paatos, kummassakin, sanoisin. Toisaalta paatoksen ohella näkyi rautainen ohjaajantyö, jollaista tusinajännärit, ruotsalaisetkaan, eivät enää ole.

Koska olen tullut tehneeksi työtä opiskeluvuosina kesäisin Ruotsissa, tulin tuntemaan nahoissani riikinruotsalaisen asenteen maahanmuuttajatyöläisiä kohtaan. Asenne saattoi olla erityisesti kohdistunut suomalaisiin, jotka olivat aikoinaan Ruotsin alamaisia, mutta muistan myös raggarit ja heidän tappelunsa assyrialaisia vastaan jossain Tukholman lähiössä. Uljaat viikingit muinaisia niiniveläisiä vastaan!

Beck-elokuva herätti yhtäkkiä muistoja Tukholmasta. Se oli jopa filmattu asuinpaikkani lähellä Odenplanin ympäristössä. Huomasin ymmärtäväni vuoden 1976 ruotsia, kun sen sijaan tämän päivän riikinruotsi menee ohi korvien.

Suomeen verrattuna Ruotsi oli päältä katsoen kuin toiselta mantereelta 60-luvulla: rikas, salliva, täynnä kulttuurisia karamellirasioita kuten Modernin taiteen museo, jollaisesta Suomessa oli ehkä haaveita, mutta ei mitään edes lähellä toteuttamista.

Se näytti johtuvan sosialidemokratiasta, jonka voisi ajatella saaneen alkunsa Norrlannin Ådalenin sahatyöläisten lakosta vuonna 1931 ja sen mielenosoituksiin ammutuista ihmisistä. Suomessa vielä 1949 ammuttiin ihmisiä Kemin lakoissa.

Suomeen ei ikinä oikein tullutkaan Ruotsin kaltaista rauhanomaista tasa-arvoista hyvinvointivaltiota. Sosiaalidemokraatit olivat kyllä olleet maan päällä 30-luvullakin, mutta valtaa heillä ei ollut, semminkin kun muu vasemmisto oli kielletty. Tai ainakaan Suomi ei siirtynyt sodanjälkeiseen n.k. sekatalouteen (=markkinoita lännen kanssa ja bilateraalista kauppaa idän kanssa) rauhanomaisesti vaan tarvitsi ne kaksi sotaa Neuvostoliiton kanssa ja lujaa lyömistä päin Karjalan mäntyjä, ennen kuin tokeni jonkinmoisen köyhän miehen hyvinvointivaltion luomiseen.

Tämä ei ole aasinsilta, mutta jostain syystä Ruotsi on ensimmäinen assosiaatio, kun rupesin lukemaan virtuaaliystävä Kalevi Hotasen kirjaa Unohdettu puolue. Olin unohtanut Ruotsin aivan samoin kuin olin unohtanut suomalaisen 70-luvun, sen poliittisen jargonin, jota on kirjassa sanasta sanaan, täytenä dokumenttina.

En ollut muistanut myöskään Sosialistisen työväenpuolueen olemassaoloa. Muistan kyllä opiskelutoverin, Rotkon Jorman, siitä joskus puhuneen, mutta se oli sitten yhtäkkiä jo ohi, koko puolue. Häipyi silmistä ja korvista.

1970-luvulla eläneet eivät voineet välttyä kuulemasta edistyksellisistä ja taantumuksellisista voimista, jotka olivat sitä tai tätä suhteessa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen. Kalevin kirjassa on paljon asiaa EEC-sopimuksen vaiheista, jotka olin todella jo unohtanut. EEC on sama asia kuin EU, suunnilleen.

Muistan Helsingin ratikan penkeissä tarrat, joissa luki Kyllä YYA, Ei EEC. Kysäisin joltain tuntemaltani toverilta, että mitäs tämä on. Hän sanoi että on hyvä kirjoittaa ensin ”kyllä”.

1970-luvun ilmapiiri oli politisoitunut ja Kalevin kirjaamat tapahtumat välittävät hienosti sen ilmapiirin. Sellaisena kuin se oli, ei niin kuin nyt jälkipuheissa: hyi miten kauheita ihmisiä ne sosialistit olivat. STP eli Sosialistinen työväenpuolue sijaitsi jossakin SKDL:n, SKP:n ja SDP:n välisessä maastossa. Koska se oli TPSL:n seuraaja, ainakin osittain, niin mukana olivat niin tehtaiden kuin maaseudunkin työtätekevät ja köyhät ja vaivaiset.

Politiikan kieli oli aika kammottavaa. Kammottavaa se on edelleen, mutta eri tavalla. Nyt sitä on jossain määrin helpompi nonsaleerata, kun voi olla aika varma valehtelusta. Sen sijaan 70-luvun puheen takana oli aitoakin solidaarisuutta.

Poliittiset intohimot olivat melkoiset. Kukaan ei voinut olla ottamatta huomioon köyhiä ja kipeitä ihmisiä. He olivat olemassa toisin kuin tänään, jolloin he ovat vain numeroina elossa, mieluummin kyllä kuolleina, siltä tuntuu. Kekkosen hätätilahallituskin livahtaa kirjassa, oli kokonaista 60 000 työtöntä ja Kekkonen äityi perustamaan hallituksen työttömyyden poistamiseksi.

Muistan hyvin kuinka sillä vuosikymmenellä isoäitini, pohjalainen pienviljelijä, ikänsä työtä tehnyt maalaisliittolainen ja nuorisoseuralainen, sanoi minulle käydessäni joskus talossa, että tulonjako perustuu vääryyteen. Kyllä sosialisti ja tehtaantyöläinen kykenee auton ostamaan, mutta ei pienviljelijä.

Tuntuu omituiselta ajatella että pienviljelijöitä ei juuri enää ole. Kohta ei ole tehtaantyöläisiäkään, kun tehtaat viedään Aasiaan.

Pyörällä ajellessa joudun kuitenkin nielemään yhä enemmän pakokaasuja ja pölyä. Kukahan ne autot nyt omistaa ja miksi he tahtovat ajaa pienen Vaasan keskustaan ja myrkyttää hengitysilmani? Totta kai ostaakseen jotain.

Tuskin he ovat matkalla Korsholman musiikkijuhlille, jotka alkoivat juuri. Seitkytäluvulla ei juhlia vielä ollut.

Eräs kirjallinen suhde

Kirjan kansikuva: vas. Anna-Maria Tallgren ja Aino Kallas.




Olen juuri lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon 30 vuoden ajalta (Elämisen taiteesta, toim. Silja Vuorikuru, Otava 2008). Ajankohta on historiallisesti mielenkiintoinen, vuodesta 1919 vuoteen 1955, suunnilleen.

Moniin asioihin minun on täysin mahdollista samaistua. Kun kirjaan, joka on dokumentti niin kuin kirjeeenvaihto on, samaistuu, niin elää samalla todellisuutta, joka Suomessa tuolloin vallitsi. Sisällissodan jälkeinen aika oli hyvin pienen suomenkielisen sivistyneistön piirissä toivon ja riemun aikaa, siihen ei vielä sisältynyt tulevan sodan aavistelua.

Sitten tässä on kyse eräänlaisesta sisaruudesta, työtoveruudesta, syvästä ystävyydestä ja myös tarpeesta tehdä edes jotakin, kun oli kulunut pitkään siitä kun saanut työskennellyksi. Kirjeen kirjoittaminen on voinut olla sitä tekemistä. Sehän on kirjoittamalla ajattelemista, tapa työstää tulevia tekstejä.

Kumpikin nainen oli syntynyt ennen 1900-lukua, joten 1920-luku merkitsi kummallekin täyttä tarmokasta työrupeamaa. Aikakausi välittyy selvästi kirjeissä.

Jokainen kirjeraportti on myös eräänlainen avunpyyntö: minulla ei ole ketään muuta joka lukisi näitä tekstejä ja arvostaisin kovasti mielipidettäsi.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja sen vuoksi kirjeitsekin tapahtuva apu on korvaamatonta. Kallaksen ja Tallgrenin perhe-elämä poikkesivat toisistaan oleellisesti. Kallas oli naimisissa virolaisen diplomaatin kanssa ja asui suurimman osan aikaa Lontoossa ja kasvatti siinä sivussa lapsiaan. Tallgren oli naimaton ja riippuvainen lehtien ja teattereiden pomojen hyväntahtoisuudesta. Yksinäinen naiskriitikko ja esseisti tarvitsi tuolloin joko aviomiehen (siis mistä tulee raha elämiseen?) tai komppanian vaikkapa entisiä miesopiskelutovereita, jotka auttaisivat.

Aino Kallaksen eläminen oli siis selvästi turvatumpaa. Mutta siviilisäätyjen ero ei erottanut ystävyksiä, pikemminkin päinvastoin. Kumpikin auttoi toistaan missä saattoi. Kallas oli syntyjään Krohnien sivistyneistösukua, Tallgren oli pappilan lapsi. Kummankin vanhemmat tajusivat mainiosti, että naisten oli aika astua täysvaltaisina koulutettuina kansalaisina Suomen elämään.

Muu yhteiskunta sitä ei ehkä niin selvästi tajunnut. Suomi oli aivan eri maa kuin nyt. Naisten koulutus ei ollut lainkaan itsestään selvää. Korkeintaan koulutus oli sitten käytännöllistä. Kun naiset kuitenkin aina menevät naimisiin, kuten silloin sanottiin. Kyllä sitä asennetta on vieläkin, mutta enemmän piilossa.

Tärkeintä oli kulttuurin edistäminen. Oikeastaan voisi sanoa että 20-luvulla Suomessa käynnistyi valistuksen ponnistus täysimittaisimpana siihenastisen kansakunnan (?) olemassaolon aikana. Kumpikaan kirjoittaja ei puhu sisällissodasta ja sen aiheuttamasta maan kahtiajakautumisesta. Aihe oli todennäköisesti tabu.

Aino Kallaksesta sen paremmin kuin Anna-Maria Tallgrenista ei ole olemassa täydellistä elämänkertaa. Kirjeenvaihdon julkaisu peittää ison puutteen.

Jään ihmettelemään monta asiaa.

Ensimmäinen on tietenkin aika. On hyvin lyhyt aika siitä, kun naisen asema – ja tässä tarkoitetaan suomenkielisen yliopistosivistyksen saanutta naista – oli huomattavasti heikompi kuin nyt. Naiset saivat äänioikeuden, mutta se ei taannut yhteiskunnallisia tai taloudellisia oikeuksia.

Kallaksen perhe oli taloudellisesti turvattu ja kiitokseksi miehelleen Oskarille Aino Kallas kirjoitti hänestä elämänkerran. Kallas oli aika suosittu sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan käännettiin jo hänen elinaikanaan muille kielille. Silti ei ollut koskaan itsestään selvää että Viron myyteistä aiheensa ottava suomalainen kirjailija – suorastaan aikansa EUROOPPALAINEN – saisi jokaisen romaanin julkaistuksi ja suopeat ja ymmärtävät arvostelut kaikista näytelmistä.

Ei kenenkään kirjoittajan elämä ole koskaan epävarmaa parempaa. Naisten tilanne oli selvästi miehiä heikompi.

Vaikuttaa siltä, että virolainen yleisö oli jopa epäluuloinen Suomenlahden pohjoispuolelta tullutta kirjailijaa kohtaan. Ehkä ajatuksena oli, että vain virolaisilla saattoi olla tietoa oman maansa mytologiasta. Virallinen politiikka oli kyllä heimoaatteen läpitunkemaa, mutta saattoi jäädä liturgiaksi.

Tallgren on todennäköisesti tuntematon nykysuomalaisille. Kriitikko-esseistit jäävät tuntemattomiksi – joku saattaa muistaa vielä Kamalan Kajavan, mutta ei ehkä enää sitä, kuinka paljon luutumia Kajava tuli Helsingin Sanomissa murskanneeksi teatterista ja televisiosta kirjoittaessaan. Tallgren aloitti samassa lehdessä mutta joutui sitten ulos. Lehden herrat pitivät häntä tarpeettomana. Kirjeenvaihdon ja varsinkin Kai Laitisen kirjoittaman lyhyen Tallgren-esseen luettuani mietin, että Erkko tai johtokunnassa istunut kirjailija Santeri Ivalo (ja mitäs hän kirjoittikaan?) olisivat olleet epäluuloisia Tallgrenin aika suureen vaikutusvaltaan nousevan Tulenkantajien sukupolven piirissä. Tallgrenin työtä nuoret pitivät tärkeänä. Tallgren julkaisi sentään neljä kirjaa esseitä, jotka käsittelivät kirjallisuutta.

Kallas ja Tallgren puhuvatkin Tulenkantajista ja siitä kuinka kovasti paljon porisee padan kannen alla. Kallas päätyy toteamaan että uusi polvi se on siellä tulossa. Niinhän se oli, vaikka Tallgren ilmoittaa kyllästyneensä nuorten tempauksiin silloin tällöin.

On hirveä onnettomuus että 20-luvun ”toivon lempeen” aika päättyi sitten 30-luvun kyräilyyn ja AKS:n esiinmarssiin: sodan kumu voimistui täälläkin. Huolettoman aherruksen aika jäi lyhyeksi. Vain 20 vuotta rauhaa. Sitä on vaikea kuvitella nyt kun eletään Euroopan pisintä rauhanjaksoa. No, Balkania lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomista Tallgren kirjoittaa kirjeessään 10.6.1932:
Ja että sanomalehden on seurattava yleisön makua. Päivälehden perijä on siis yksinomaan rahamylly…Olen surrut sitäkin niin. Ja ollut katkera, sillä en ole jalo – palvelin lehteä 15 vuotta, joten minusta Erkolla olisi erinäisiä ’velvollisuuksia’, kun olen kadottanut terveyteni hänen rahamyllyssään – enkä pyydä apua, vain – työtä, joka hänen olisi erinomaisen helppo järjestää, ilman että kenenkään etuja pienimmälläkään tavallaan loukattaisi, ja niin että lehden arvo sentään jonkun silmissä nousisi. – ”Valvojaa” hallitsee Linkomiehen kankea henki, muistathan, ja Söderströmin – johon sekä Jäämaa että Saarimaa niin lämpimästä puolsivat ja puhuivat suuresta ’kyvystäni’, - valittaa, mutta… Joten minun on jälleen vain jäätävä tänne, Maarian pappilaan, ja mitä siitä tulee, en tiedä. Mutta onhan vielä edes valoisat illat ja marraskuu edes jonkun kuunkierron päässä…

Kumpikin kirjoittaja masentui ajan ilmiöistä. Kallas sätti Englannin päättämätöntä politiikkaa Hitlerin Saksan suhteen ja Tallgren joutui kerta kaikkiaan heitetyksi Helsingin piireistä ulos, jopa rakastamastaan Kansallisteatterista, jossa hän oli toiminut johtaja Eino Kaliman apulaisena hyvin pieni palkkioin, tottakai.

Sodan aikana sielunsiskot joutuivat heitetyksi erilleen Tukholmaan ja Turkuun. Sairaudet olivat jo naisten elämässä ja loppuelämä oli kummallekin vaikea.

Olen lukenut ennen tätä tietysti Edith Södergrania ja Hagar Olssonia (joiden kirjeenvaihto on myös julkaistu kirjan muodossa) ynnä muita ruotsinkielisen kirjailijapolven tekstejä 1910-20-luvuilta. Suomen sivistyselämän keskus oli asettunut Kannakselle ja Viipuriin. Helsinki oli välttämätön paha niin kuin nytkin. Tosin Kannaksen merkitys saattaa olla muistojen kultaama, koska sitä ei enää ole.

Tämäntyyppiset kirjailija-kohtalot ovat ehkä ohitettu vaihe. Vai ovatko?

Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Kallas ja Tallgren eivät koe olevansa vastakkaisella puolella barrikadia niin kuin nykyään on usein laita. Kriitikko saattoi olla oikeasti kirjailijan paras ystävä ja tukija.

Minulla on tunne, että jos esimerkiksi Tallgrenin tekstejä (ja ehkä hänestä kirjoitettu väitöskirja) julkaistaisiin ja jos ilmestyisi kunnon Kallas-elämänkerta, meillä olisi selvempi kuva lyhyen sivistyksemme historiasta. Nyt kun se alkaa olla jälleen uhattuna.

Tällä kertaa kotimaisin markkinavoimin. Joilla markkinoilla on kyllä ulkomaisia osakkeenomistajia.

Mikä siinä oikein on, että kun talous tuntuu toimivan, niin sivistys poljetaan maan rakoon? Mikä on se mekanismi joka saa lukevan yleisön tyhmistymään siihen määrään kuin näyttää olevan nyt? Olettamukseni on nyt niin kuin aina, että tyhmyys on kyllä hankittu ominaisuus.

Euroopassa näkyy tietysti kaiken aikaa heiluriliike, joka muuttaa kansallisia kulttuureita. Se voisi olla myös hedelmällinen tila. On toivottava, että se sitä kohta taas onkin.




Yleisön pyynnöstä esitän tässä kuvan omasta muusastani, n. 6-8 kk. vanhasta Lidiasta.