Uusi lumi

Joulukaktus ei ole kukkinut pariin vuoteen, sen jälkeen kun siirsin sen tuohon nurkkaan. Se on ainakin 30 vuotta vanha. Eilen kuljeksin puhumassa puhelimeen (kyllä, jostain syystä matkapuhelimella puhuminen edellyttää käveleskelyä edestakaisin, vaikka kyse ei ole edes elämästä ja kuolemasta, mutta tottakai asiaa minä puhuin). Vilkaisin ulos kaktusikkunasta ja jokin vaalea näkyi siinä valoa kohti oljentelevien kaktuskäsivarsien lomasta.

Kukka!

On tämäkin nyt laitaa. Miksi sitä kutsutaan JOULUkaktukseksi? En muista että se olisi kertaakaan kukkinut jouluna, mutta isoäidin tuvassa niitä kukki joka joulu parikin kappaletta. Ne riippuivat kurkihirren päässä, jossa ennen oli suuri öljylamppu. Kukat olivat punaisia.

Tämä on hennon vaaleanpunainen ja kaksikerroksinen. Kun juuri äsken luin Mark Twainin Matkakirjeitä maasta ja olin erityisen ilahtunut Darwinin evoluutio-opin saamasta runsaasta tilasta Nooan arkkeineen päivineen, niin jäin tottatotisesti miettimään kasveja.

Ihmiseläimet ja eläineläimet eivät kuitenkaan ole kasvikuntaa. Mutta ilman kasveja ne eivät tulisi toimeen.

Sen näkee jo kissoista. Ne tarvitsevat talven ajalle rönsyliljaa syödäkseen. Ennen aikaa sanottiin että kun kissa syö ruohoa niin tulee sade, on mahtanut olla isoäidin sanonta. Nyttemmin kun kissat eivät ole enää navettakissoja, minä tiedän minkä vuoksi ne syövät ruohoa: vatsansa puhdistamiseksi.

Se tarkoittaa suomeksi oksentamista. Hiljan oli amerikkalaisessa piirrossarjassa Simpsoneissa kohta jossa käsiteltiin perheen lemmikkejä. Koira oli OK, mutta kissa, mihin kissa kelpaa? Kamera kohdistui kissaan, joka oksensi takapihalla.

Että kun siis Nooan arkki päätyi juuttumaan Araratin huipulle, niin mistä eläimet saivat ruohoa? Maailma oli edelleen vedenpaisumuksen vallassa. Muistan ihmetelleeni aikoinaan 1970-luvulla kun ihmiset ramppasivat Neuvostoliitossa halvoilla lomamatkoilla ja toivat tuliaisiksi Ararat-brandya, että missä on Nooan arkki.

Sanoin sen ääneeni ja satunnainen matkailija puuskahti että: ”Hölmö!”. Neuvostojen maassa ei uskota jumaliin vaan noudatetaan tieteellistä materialismia.

Tämä tuli mieleeni lukiessani tämän päivän Hesarin mielipidesivua. Kyllä, meille tulee paperi-Hesari jota syömme aamuteetä juodessa. Tämä silloin kun ei ole oikein nukkunut kunnolla eikä tajua maailmasta mitään. Ei siitä tajua paljon sen enempää lehden lukemisen jälkeenkään, kaikki on muuttunut oudoksi.

Tänäaamuna joku tieteen toivo vastasi 1970-luvun rähmälläänolon vuosien kirjoitukseen. En muista mitä 1970-luvusta tällä kertaa oli kirjoitettu, mutta ilmeisesti jotain siihen suuntaan että poliittinen pragmatismi toi Suomelle nousukauden.

Tämä tieteilijä todisti että hänen ikäpolvellaan, siis 1970-luvulla syntyneillä, on syytä olla vihainen, koska hänelle ja muille hänen sukupolvestaan oli niin törkeästi valehdeltu ja nyt on hirveä työ saada totuus esille.

Jäin vähän ihmettelemään. En minä muista mitään kauheuksia. Sen kyllä muistan että ammattiliitot olivat aina asialla ja lakkoja oli tuon tuostakin, mutta toisaalta niillä sitten yritettiin saada niitä pennosia jotka menivät devalvaation nieluun. Voi olla että kyseinen nuori tieteilijä tahtoisi että valuutta devalvoitaisiin, mutta ehkä kysymys rähmällään olemisesta ja valehtelusta kohdistui johonkin muuhun.

Joka tapauksessa muistan 70-luvulta täystyöllisyyden. Ei ollut hirveän hankalaa saada työpaikkaa ja sitä myöten asuntoa edes isoista kaupungeista. Mutta ei kukaan työvoimapulastakaan puhunut. Koko maaseutu ei ollut vielä joutunut muuttamaan etelään.

Poliittiset puolueet kyllä erottuivat selvästi toisistaan ja keskustelu velloi kiivaana. Olisiko valehtelua sanoa että Suomi oli ehkä silloin vielä selvemmin luokkayhteiskunta? En tiedä, koska en ole yhteiskuntatieteilijä.

Joka tapauksessa nyt rupesi satamaan lunta. Olen vähitellen päätymässä siihen käsitykseen, että kaktus on odotellut vähän vielä kylmempää, ja meillä ikkunat ja ovet falskaavat. Öisin on ollut pakkasta yli 10 astetta jo pari viikkoa. Isoäidin luona isossa tuvassa ei ollut muuta lämmitystä kuin puuhella ja takka, joten aamuisin oli aika kylmä. Ja kaktukset kukkivat.

Pienenä puikahdin isoihin aikuisten huiveihin peitettynä potkukelkalla katsomaan aamulypsyä ja laulamaan tädin kanssa. Luulen että ne neljä lypsävää lypsivät laulujemme vuoksi hyvin. Lehmiä rapsuttelin parren päässä ja ne nuolivat sormia. Minun tehtäväni oli herättää ja ruokkia kanat. Kello taisi olla kuuden kieppeissä aamulla.

Nyt minulla on multaa sormissa. Kohtalonköynnös ja kiinanruusu saivat uudet mullat. Toivottavasti ne eivät äkämysty pitkää talvea ja sitä että nyt tuli yhtäkkiä pimeää.

Isoäiti sanoisi että uusi lumi on vanhan surma.

(Kuvan keltasirkuista? on ottanut Jussi Ripsaluoma)

Tätä on ilmassa

Ystävien kanssa tulee vaihdetuksi osoitteita: käy kuuntelemassa tätä tai tätä.

Usein levyt viittaavat johonkin, josta pidimme yhteisessä nuoruudessa. Tämä yksi on tietysti Leonard Cohen. Kuuntelin hänen lauluaan Chelsea Hotel ja ajattelin Janis Joplinia, niin kuin usein muutenkin. Ajattelin heitä kahta ja miten Janis ”Turned away and fixed herself, and said oh well, we’re ugly but we have the music.” Se oli aivan totta. Janis olisi itse voinut sanoa sen, saatoin suunnilleen kuulla hänen äänensä.

Minulla on jossain kaapin uumenissa C-kasetti, johon on äänitetty hänen haastattelunsa David Frost-showssa. Hänen naurunsa on niin sydämestä tulevaa kähinää, että sitä ei unohda koskaan. Kun Frost ihmettelee niin nuoren tytön kuuluisuutta, niin Janis ihmettelee vielä enemmän että hän on ylipäänsä päässyt levyttämään. Hän kun ei pidä ”cardboard eyelashes”, eli meikkaamaton tapaus ja aivan tavallisen näköinen.

Mutta ”her heart was famous”, kuten Cohen sanoi ja Janis Joplin laulaa että ”Take another piece of my heart!”.

Leonard Cohen on enemmänkin kommentoija. Hän näkee ja tekee siitä laulun. Niissä on paljon rakkautta ja surua, ilman toista ei voisi olla toistakaan.

Tätä A Thousand Kisses Deep-biisiä en ole tainnut koskaan kuullakaan. Ylipäänsä olen menettänyt kosketuksen siihen, mitä ihmiset nykyisin kuuntelevat. Tietysti on niin että en edes kuule niin kuin nuorena kuulin, että minulla on oikea fyysinen estekin. Kuulon menettäminen on kyllä osin vertauskuvallistakin, koska siis nuoruus on auttamatta mennyt ja siihen kuului oleellisesti musiikki ja nimenomaan amerikkalainen musiikki.

Kuulokojeessani on onneksi induktiosilmukka, jonka olen liittänyt tietokoneeseen, joten jotain vielä kuulen. Leonard Cohenin ääniala sopii kuulolleni aika hyvin, ei sotkeudu äänitaustoihin ja hänen englannin ääntämyksensä on kaunista.

Nyt on sunnuntain alkava iltapäivä, aurinko paistaa, pitäisi tehdä jotakin pommitetulta näyttävälle huushollille. Mutta ihan kohta. Kunhan kuuntelen tämän vielä kerran:





"A Thousand Kisses Deep"

The ponies run, the girls are young,
The odds are there to beat.
You win a while, and then it’s done –
Your little winning streak.
And summoned now to deal
With your invincible defeat,
You live your life as if it’s real,
A Thousand Kisses Deep.

I’m turning tricks, I’m getting fixed,
I’m back on Boogie Street.
You lose your grip, and then you slip
Into the Masterpiece.
And maybe I had miles to drive,
And promises to keep:
You ditch it all to stay alive,
A Thousand Kisses Deep.

And sometimes when the night is slow,
The wretched and the meek,
We gather up our hearts and go,
A Thousand Kisses Deep.

Confined to sex, we pressed against
The limits of the sea:
I saw there were no oceans left
For scavengers like me.
I made it to the forward deck.
I blessed our remnant fleet –
And then consented to be wrecked,
A Thousand Kisses Deep.

I’m turning tricks, I’m getting fixed,
I’m back on Boogie Street.
I guess they won’t exchange the gifts
That you were meant to keep.
And quiet is the thought of you,
The file on you complete,
Except what we forgot to do,
A Thousand Kisses Deep.

And sometimes when the night is slow,
The wretched and the meek,
We gather up our hearts and go,
A Thousand Kisses Deep.

The ponies run, the girls are young,
The odds are there to beat . . .

Siirtolaiset

Ei meitä ollut kovin monta kävelemässä horjuvin jaloin ulos arkiston näytöksestä lauantai-iltapäivänä. Leffa oli peräti 190 minuuttia pitkä, ja meillä oli väliaikakin.

Elokuva oli Jan Troellin nuoruusohjaus, Wilhelm Mobergin romaanisarjaan pohjautuva Utvandrarna vuodelta 1971. Siihen aikaan sai vielä tehdä oikeita eepoksia ja ruotsalaisten ja amerikkalaisten mielestä siirtolaiseepos oli oikeanlainen.

Liv Ullman ja Max von Sydow kasvoivat eepoksen mittaisiksi ja hyvin nuorina näyttelijöinä vielä. Ohjaaja piti pitkän ja väkirikkaan elokuvansa otteessa, joka ei lipsunut. Olin elokuvan ilmestymisaikaan kyllä Amerikassa, mutta en muista nähneeni elokuvan mainoksia saati Oscar-palkintoehdokkuuksia.

Enkä ehkä olisi jaksanut pitkää leffaa edes katsoa noihin aikoihin, jolloin nuoruus oli niskassa kuin tauti, ja jokainen uusi asia kieltä myöten kesti ikuisuuksia. Tuli kommuunielämää vuoden verran, kirsikkapuut kukkivat helmikuun lopussa, ja sinä kesänä kahden talon yhteisössämme puhkesi kukkaan vuosisataiskasvi (Centennary Plant), jonka suomalaista nimeä en tiedä, mutta joka on sanoinkuvaamaton. Se varjosti kultakalalammikkoa, ja kalat pulskistuivat sen varjossa.

Kissamme Bakunin putosi lampeen yrittäessään saada edes yhtä aamiaiskalaa. Voi että katti oli nolo!

Me ihmiset istuimme bambumetsikön varjossa ja söimme pihalta haettua aamiaista: tuoretta munakoisoa, bambunversoja ja munia, jotka haettiin pihanperän kanahäkistä. Kit ja Larry pitivät kanat jyvissä. Ihmisiä oli ehkä seitsemän tai yhdeksän, kissoja ja koiria suunnilleen saman verran ynnä yksi vuohi, joka harjoitteli hyppäämistä rakentamamme aidan yli.

Kun vuohi (joka rakasti tiskirättien ja kiinalaisten tushimaalausten syömistä) lopulta rankkureiden määräyksestä jouduttiin myymään maalle, niin viljelijät olivat ylen hämmästyneitä maitoa tuottavasta aiturista.

Elin toisenlaista elämää kuin ruotsalaisen siirtolaiseepoksen ihmiset. Oli kulunut 110 vuotta siitä kun ruotsalaiskylä lähti joukolla köyhyyttä ja kurjuutta pakoon Amerikan ihmemaahan. Rakentamaan Amerikkaa, tekemään työtä ja kasvattamaan lapsiaan aikuisiksi.

En muista että meillä olisi koulussa luettu Mobergia. Kun itse olin Amerikassa kirjailija oli jo vanha mies. Maastamuuttajien alku on Smålannin pikkukylässä ja sen loppu perillä puhtaiden vesien ja viljavan maan äärellä talvea vasten.

Tunnistin kyllä elokuvan kylän. Eivät pienet eteläpohjalaiskylät 1850-luvulla ole olleet juuri sen kummempia. Tässä Moberg kuvaa lähinnä yhden perheen kautta jatkuvaa raatamista, huonoja satoja, ja miltei vuosittain uusia vauvoja, jotka otettiin rakastavasti vastaan, mutta joiden ruokkimisesta ei lopulta enää tullut mitään.

Oli pakko lähteä.

Ajattelen kahta isoisääni ja yhtä isoäitiäni jotka lähtivät Amerikkaan, mutta myöhemmin, 1800-luvun lopulla. Silloin oli jo siirtolaisryhmien perustamia kyläntapaisia. Suomalaiset ja ruotsalaiset pyrkivät tieten tahtoen samanlaiseen ilmanalaan kuin täällä Pohjolassa on.

Isänisä löysi kainuulaisen vaimon Pittsburghista, jonne hänen veljensä oli tullut jo aiemmin. Isoäiti taas oli lähtenyt kotoaan Oulujärven rannalta siskonsa kanssa.

Siirtolaisista suomalaiset ja venäläiset ovat kyllä surkeimpia. Tämä runo on todiste siirtolaisen ikävästä (linkki viittaa johonkin kyllä aivan muuhun!). Suurin osa yritti kovasti päästä takaisin, säästää ja samalla elää maassa, jonka hiekka ei ollutkaan kultaa. Sen sijaan esimerkiksi saksalaiset tai italialaiset eivät jääneet menneitä haikailemaan.

Meiltä Pohjanmaalta pojat menivät Amerikkaan, tytöt joko naimisiin tai Tampereelle tehtaalle töihin. Isoisän isän rakentama navetta, lutti ja sauna ovat edelleen olemassa, vain talo on uusi, vuodelta 1947.

Siellä on nurkassa Amerikan hääkuva. En ole varma vuodesta, mutta puvuista ja kuvataustasta luulisin että 1904 tai 1905. Pariskunta pääsi takaisin ja onnistui jopa säästämään rahaa isoisän seminaarikoulutusta varten.

Sekin oli suoritus, josta alkoi elämänmittainen matka. Troellin elokuvassa lähtö, pitkä ja raskas matka purjelaivalla ja saapuminen uuteen maahan on elämän symboli. En olisi sitä silloin nuorena edes käsittänyt niin siirtolainen kuin olinkin.

Kuusi tiedostoa

Näistä riittää kyllä seuraavallekin vuosituhannelle.

Motto voisi olla vaikka tämä:

"No! I am not Prince Hamlet, nor was meant to be;
Am an attendant lord, one that will do
To swell a progress, start a scene or two,
Advise the prince; no doubt, an easy tool,
Deferential, glad to be of use,
Politic, cautious, and meticulous;
Full of high sentence, but a bit obtuse;
At times, indeed, almost ridiculous
Almost, at times, the Fool."
(T.S. Elliot)

1. Huomaan päivittäin että on kivaa olla asua syrjässä kaikesta ja ajatella omiaan. Kukaan ei estä, ei kiellä. Mutta syrjässäkin on keskellä, koska paitsi harakan, myös talitintin kanssa voi keskustella.
2. Nukun mielelläni, en sen takia että olisin kamalan väsynyt, vaan siksi että unet ovat oma maailmansa ja joka kerran herätessään voi miettiä kumpi maailma on todellisempi.
3. Olen suhteellisen köyhä, mutta kirpputorit ovatkin paljon hauskempia paikkoja ostoksiin kuin yksikään tavaratalo tai muu ostoshelvetti. Tämä on tärkeä huomio jonka tajuaa joka päivä ihmisten arvioivista katseista: selvästi syrjäytynyt mutta hymyilee. Marssin menemään tuulitakin haaltuneen punainen päälläni.
4. Kaipaan nuoruudesta ystäväröykkiöitä, jotka yliopistoaikojen jälkeen hajosivat kuka minnekin. Muistan sen pojan irvistyksen ja sen tytön naurun. Samassa pöydässä istuvien kädet viuhtoivat selittäen maailmaa. Maailma oli uusi. Mutta ei maailma nytkään entinen ole, muuttunut vain.
5. Kirjoista tuli ystävien korvike, mutta vuosikymmenten myötä ne osoittautuvat pysyvämmiksi kuin mikä tahansa iloinen seurue. Kirja seuraa toistaan, niistä voi onneksi keskustella esimerkiksi Blogistanissa. Jos olisi korvat kuulla, voisi kuunnella öisin kirjojen keskinäistä supinaa.
6. On hyvä olla useamman maan tuttu, lukea eri kielillä, miettiä kansanluonnetta, koska sillä tavoin ymmärtää oman paikkansa maailmassa. Tietää olevansa hiekanjyvänen.

Jokaisesta kuudesta tiedostosta aukenee alitiedostoja jotka ovat jossain suhteessa toisiinsa. Kovasti olen miettinyt yhden kaukaisen ystävän masennusta. Jos olisi rahaa, ottaisin ja puhuisin pitkän puhelun edes. Minusta hän ei ole ikinä ollut masennukseen taipuvainen. Ehkä elämme huonoja aikoja.

Maailma tekee temppuja ihmisille ja siksi elämänmeno on sattumanvaraista.

Meemi otti ja laajeni. Sain sen Anitalta ja Tillmannilta. Meemillä on kuitenkin sääntönsä, mitkä täten präntättäköön:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Haastetuksi tulkoot kaikki tuossa sivupalkissa olevat, jotka tuntevat siihen kutsumusta!

* * *

Poijan pikkuperhe on sairastanut viikon. Onneksi he ovat pitkästä aikaa tänään jalkeilla. Olen varma siitä että sairaus oli arabiemiirikuntien sheikkien kosto, kun Ida pääsi juuri ratsukilpailussa olleen kamelin selkään. Ties mikä vääräuskoinen likka se onkaan! Paluumatkalla autossa nimittäin Elsa kuittasi erämaan oksentamalla pontevasti. Poika siivosi sotkun hiekalla. Hiekassa on todennäköisesti vaikka minkämoisia yksisoluisia ja ameeboja ja kirppuja, skorpioneista puhumattakaan.

Mutta tämmöistä täällä on kun lapset ovat kunnossa ja täällä kylässä. Kuvassa neuvonpitoa lastenhoidosta, Elsa arvaa olevansa keskustelun kohde:




Grandpa telling Ida his usual tall tales! It remains to be seen if she ever cook up world explanation from these tales:

Katsokaa Afrikan karttaa!

Kuuntelin kahden sivistyneen ihmisen, toimittaja, kirjailija J.P. Pulkkisen ja toimittaja, käsikirjoittaja Matti Ripatin keskustelua Radio 1:n Tiiliskivi-keskustelusarjassa, jota tulee nyt vielä jokin osa lisää. Sarja käsittelee suureksi osaksi minulle tuntemattomia televisiosarjoja. En juuri katso televisiota, ja sarjoja vielä vähemmän.

Siltä vaikuttaa että nyt uusintana käsitelty televisiosarja Mullan alla on ollut morbidin aiheensa vuoksi suosittu ja ilmeisesti hyvin kirjoitettu ja näytelty. Samassa talossa on kellarissa ruumiiden balsamointi ja yläkerrassa omistajaperhe kaikkine ihmissuhdekiemuroineen elää elämäänsä.

Vainajat eivät elä. Mutta tuollaisen talon elämä tietysti herättää hykerryttäviä mielleyhtymiä. Arto Mellerin näytelmässä Siriuksen vieraat (muistinvaraisesti siteerattuna) joku kylähullu kertoo unestaan, jossa viimeisen tuomion jälkeen oli enemmän kuolleita kuin eläviä. Unen kuittasi joku kuulija niin että niinhän se on täällä maan päälläkin.

Muistin amerikkalaiset hautajaiset joihin minut rahdattiin ja tajusin että kuollut oli todella balsamoitu. Olin joutunut keskellä suurinta, kauneinta, kaupallista ja kapitalistista Amerikkaa kuolemankieltäjien alueelle niin kuin jo muinaisessa Egyptissä oltiin. Mutta egyptiläisillä olikin käsitys että vainajat matkaavat Niilin kaislasta tehdyillä veneillä auringonlaskun maahan.

Myöhemmin tutkimusmatkailija Thor Heyerdahl yritti todistaa että muinaiset egyptiläiset ovat todella kaislaveneineen purjehtineet Amerikkaan jo ennen viikinkejä. Muistaakseni vene kumminkin upposi. Muistan lukeneeni, että uppoaminen ei ollut aivan luonnollinen tapahtuma, vaan johtui meriin päästetyn öljyn kaislaa syövyttävästä vaikutuksesta. Tutkimusmatkasta on jo aikaa ja meret ovat yhä saastuneempia.

Sitten radio-ohjelma loppuikin yllättäen jo 40 minuutin jälkeen (vaikka edes Egyptiin ei oltu päästy ollenkaan) ja ääneen tuli Peik Johanson, joka kertoi nigerialaisesta ympäristönsuojelijasta nimeltä Nnimmo Bassey.

Jos olette lukeneet ulkomaanuutisia lehdistä, niin muistatte esimerkiksi kirjailija Ken Saro-Wiwan sotilasjuntan aikaisen hirttotuomion, joka pantiin täytäntöön kansainvälisistä protesteista huolimatta. Kirjailija oli ogoni ja pyrki kaikin keinoin lopettamaan kansainvälisten öljy-yhtiöiden tuoman kurjuuden maanviljelystä ja kalastusta harjoittavan Ogonimaan kansan keskuudessa.

Öljyä päästettiin rannalle surutta. Nyt kun sotilasjunttaa ei enää ole ja Nigeria on niin sanotusti demokratia, uutisia Nigeriasta tulee hyvin vähän. Siksi olin kiinnostunut Bassey’n puheenvuorosta.

Ken Saro-Wiwa on kirjoittanut Ogonimaan olosuhteista niin painavaa tekstiä, että se syöpyy mieleen. Sitä on myös hänen Vankilapäiväkirjassaan, jonka Like on julkaissut Markku Tuiskulan suomennoksena vuonna 2007. Alueen tämänhetkisestä tilasta enemmän täällä.

Basseyn puheenvuoro todisti että mikään ei ole muuttunut. Viime vuonna British Royal Dutch Shell kotiutti öljyrahoja omistajilleen enemmän kuin koskaan aiemmin.

Nigeria kyllä laatii lakeja ja vakuuttaa suojelevansa rannikon ihmisiä. Hallitus on muun muassa kieltänyt kaasun yötäpäivää polttamisen (katsokaa esimerkiksi Google-Earth’n tai Wundergroundin kuvia yön aikana: tulet näkyvät), koska ne aiheuttavat vakavia sairauksia alueen asukkaille. Ilmakehään ja maaperään joutuu esimerkiksi syöpää aiheuttavaa bentseeniä.

Bassey sanoi laskeneensa että kaasu riittäisi koko Nigerian pohjoispuolisen Afrikan energiaksi. Kaasun käytöllä on ongelmansa, kyllä siitäkin tulee hiilidioksidia, mutta kuitenkin vähemmän kuin öljyn poltosta. Laki kaasun polttamisen kieltämisestä on voimassa mutta kukaan ei pane lakia täytäntöön.

Pitää muistaa tietysti että Afrikka ei ole monoliitti. Kyllä siellä on myös rauhallisia kolkkia, niitä, joista kansainväliset yhtiöt eivät ole kiinnostuneet.

Mutta kun joitakin maita on joissa rikotaan räikeästi alkeellisiakin ihmisoikeuksia rikkauksien rohmuamisen nimissä, niin varmasti pieni Suomikin voisi edes sanoa jotain.

Ympäristönsuojelija Nnimmo Bassey päätyi ehdottamaan että öljyn poraus lopetettaisiin. Jäljet siivottaisiin ja loppu öljy saisi olla maakerrosten alla ja otettaisiin käyttöön vasta silloin, kun ihmiset ovat kykeneviä hoitamaan luonnonvarojaan ja sitä paitsi vastuussa niistä itse Shell-yhtiön asemesta.

Pitäisikö Shell-yhtiön puheenjohtajaan ottaa suomalaisten ihan yhdessä yhteyttä?



Kuva on Kepan sivuilta, valokuvaajan nimeä ei ollut.