Sadepisaran ääni

Olo on räytynyt vähän, kun koko ajan sataa. Tai ainakin tuulee. Linnut pitävät hurjaa meteliä. Silmät ovat mustarenkaiset kuin en olisi nukkunut kuukauteen. Nukun minä.

Mutta posliinikukka kukkii hurjasti, tuoksu on voimakas ja raskas, makaa kuin matto koko kodin päällä. Lidia on levoton, ehkä kukkiva kasvit tekee jonkin erikoisvaikutuksen häneen? Se käy pureskelemassa nenääni keskellä vaaleata hämärää, noin kello 3 yöllä. Lisää ruokaa häneen ei kyllä pidä ahtaa sillä rouva/neiti on pikkuinen otus, sillä on pienenpienet luut. Emme tahdo lihavaa kissaa. Mutta kohta nenässäni on ylimääräinen reikä tai kaksi.

Kuin kuulisi raskaanmakean hajun

Tällä viikolla vain kävi niin että sain stereokuuloni takaisin. Päivä on maanantai ja sen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän tolaltani. Menetin vasemman korvani kuulon 12-vuotiaana, joten olen ollut monokuuloinen yli 50 vuotta. En ollut tiennyt että 50 vuotta voi olla pitkä aika. Mutta ehkä se on. Kun olin lapsi, 50-vuotiaat olivat vanhoja.

En minä itse ajattele ikää vanhuutena, keski-ikänä tai minään muunakaan hirveänä kriisinä. Ehkä pitäisi? Voisinko mahdollisesti silloin osata varustautua näin hurjaan asiaan kuin kuulemiseen radion kummastakin kaiuttimesta, stereotelevision kuulemisesta (siis tuo tyyppi kuuluvasti kävelee oikealta vasemmalle!). Tai että osaa jopa sanoa kummalta suunnalta lähestyy auto tappavan kovaa vauhtia, ja minä olen fillarilla ajotiellä, koska pyöräteitä ei juuri ole. Onhan sekin jotain: tietää sekuntia ennen mihin kuolee.

Suomessa on joitakin ilmaisia juttuja julkisessa terveydenhoidossa, vielä. Yksi on kuulovammaisen apuvälineistö (kaikkia uusia hienouksia ei saa, mutta välttämättömän kyllä). Ja ne ovat kehittyneet valtavasti. Tästä ei ehkä pitäisi puhua, koska Suomen on säästettävä. Suomi ei kestä minun kuurouttani.

Tässä kun ollaan Blogistanissa, niin jokainen tajuaa seuraavan vertauskuvan: kuuloteknikko/kuulonhuoltaja kertoi, että nykykuulokojeet ovat kuulolle sitä mitä internet on tietokoneille. Joku aika sitten terveysministeriö määritteli, että kuulokojeita pitää huonokuuloisilla olla kaksi, tähän asti ei ole ollut. Minulla toinen korva on ”kuuro” ja toinen ”kuuleva”, se tarkoitti hertseissä jotain, mutta sille 12-vuotiaalle pörröpäälle sanottiin 1950-luvulla, että vasemman korvan hermo on kuollut. Se oli kuulomestarini mukaan ollut pelkkä arvaus.

Maanantaina hän sitten pani minua varten valetun kuulokojeen vasempaan korvaan. Sen jälkeen oloni on ollut outo. Heikki-kuulomestari näki ilmeeni, näpelöi tietokonetta, jonka avulla otettiin osa kuulosta pois, sormissa asti alkoi kihelmöidä. Kosketin korvaa, puhuin enkä tuntenut ääntäni.

Kysyin oppisinko laulamaan uudelleen. Heikki sanoi että ehkä. Ei sitä tiedä vaikka kurkusta lähtisi vihne pois vielä. Arvaan että hänen teki mieli virnistää. Nainen on ollut kirkkokuorossa joskus alle 12-vuotiaana ja nyt heti pitäisi päästä laulamaan uudelleen! Sitten hän sanoi, että en saa käyttää vasemmassa korvassa kojetta kuin korkeintaan tunnin päivässä ensimmäiset kaksi viikkoa, ettei se hermo oikeasti ota ja vaurioidu. Mutta jo oikean korvan koje on niin paljon parempi, että kuulen jopa omat askeleeni lattialla, sukkasillaan.

Lintu pitää erityisen voitonriemuista mekkalaa pyydystämästään ötökästä

En kertonut Heikille että kun olin pieni, minulla ja siskollani oli tapana laulaa järven rannalla niin että vastarannan kalliot kaikuivat, Taivas on sininen ja valkoinen, Mustat silmät, Tyttö oli siviä ja kivi oli siliä ja vesi sitä viirutteli, teli teli. Ei ollut moottoriveneitä, ei yhtään ainutta traktoria järvenrannan maataloissa, sunnuntaisin kuuluivat kirkonkellot 10 kilometrin päästä kirkolta.

Kun kuulo lähti, lähti myös nuottikorva. Olen huomannut että lapset vastarannallakaan eivät laula. Voi olla että heitä on kielletty, laulua saatetaan pitää häiriönä eikä ilona. Silloin kun pidin meteliä rannalla, en muista tunteneeni edes aikuisia jotka eivät laulaneet, isäkin, möreällä bassollaan: ”in tiefen Keller steh' Ich nur...”, joka on jostain oopperasta tai operetista peräisin. Sen sijaan vastarannalta tai jopa soutuveneestä tulee nyt iljettävää bassojumputusta, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua musiikiksi ja joka karkottaa linnut.

On ehkä siis ymmärrettävää, että en ole kiinnittänyt huomiota kovin runsaasti kesän etenemiseen. Tulen kuulemaan taas pitkästä aikaa monia lintuja, sammakot tulevat kurnuttamaan niin kuin ennenkin – ne eivät ole kuolleet sukupuuttoon. Vielä, uhanalaisia ne kyllä ovat myös kuulevien korville.

Eilen kuulin Lidian naukuvan parvekkeella. Sillä on muka kylmä ja se haluaa sisälle. Ennen olen yrittänyt nähdä, onko siellä hämärässä sopessa harmaa kissa. Kuuntelin Rovaniemen uuden musiikkitalon avajaiskonsertin radiosta. Siellä oli Kirmo Lintisen uusi sinfonia, solistina akustinen kitara. Herkkä instrumentti. Olen aina pitänyt siitä, mutta en ole näin hienosti kuullut sitä luultavasti ikinä. Miten kokemuksia voi mitata?

Joku ystäväni sanoi: miltä siis tuntuisi jos olisit ollut rampa ja olisit saanut uuden sähköisesti toimivan raajan? Andre Gide oli kirjoittanut novellin, josta sitten Suomen Yleisradio teki kuunnelman. Olen kuullut sen kuunnelman, mutta digitaalisessa muodossa sitä ei saa esille. Sen nimi oli muistaakseni Lumpeenlehti tai Lumpeenlehdet.

En tiedä milloin se on esitetty. Joskus 1950-luvulla tai sen jälkeen. Siinä tyttö, syntymästä sokea, saa jälleen näkönsä. Kuunnelmassa on tytön päänsisäistä puhetta. Silmillään hän ei näe mitään sellaista, mitä oli kuvitellut. Ihmisetkään eivät ole sellaisia kuin olisi äänestä voinut luulla.

Sitten tyttö kävelee joen rantaan. Siinä on suvantopaikka ja se kasvaa lumpeita. Tyttö menee kävelemään lumpeita pitkin, uppoaa ja hukkuu. Ei tiedetä oliko kuolema vahinko vai itsemurha.

En muista näin lujaa kohinaa, sade, viaton sade!

Happy Birthday, Robert Zimmermann!

Der Zimmermann

Ich Zimmermann/ macht starck gebeuw/

In Schlosser/heusser/alt vnd neuw/

Ich mach auch mancherlen Mülwerck/

Auch Windmüln oben auff die Berg/

Aber die Wasser starcke Brückn/

Auch Schiff vnd Flöß/ von frenen stückn/

Blochheusser zu der gegenwehr/

Dedalus gab mir diese Lehr.

(Das Ständebuch. 114 Holzschnitte von Jost Amman

mit Reimen von Hans Sachs,

toimittaja Richard Graul, painettu Leipzigissa,

ei vuotta, fraktuurakirjasimet)

                    Happy Birthday, Robert Zimmermann!

Syntymäparkaisuja

Eilen kuoli kirjailija Matti Pulkkinen. Hän kirjoitti lyhyen mutta hyvin painavan tuotannon. Minua vuotta vanhempi kirjailija oli ajatellut isoista kirjoistaan saaneensa aivoinfarktin, joka sitten lopetti hänen kirjailijantyönsä.

Kun kuulin hänen sairastuneen vuonna 1988, arvelin aivojen kielellisen kohdan saaneen aikaan sairauden. Kirjat olivat voimakkaan ekspressiivisiä ja paksuja järkäleitä, jotka eivät juuri jättäneet lukijalle hengähdystaukoa. Kirjoittamisen on täytynyt olla kova ponnistus.

Luin Pulkkisen esikoiskirjan Ja pesäpuu itki, kun sitä suositteli tuttu suomen opettaja. Meille oli syntynyt uusi maaseudun kuvaaja ja olin siitä iloinen. Vuosi oli 1978. Suomi oli siinä vaiheessa enimmäkseen tyhjentynyt Etelä-Suomeen ja Ruotsiin Suuren muuton aikana, mutta minä olin juuri muuttanut maalle perheen kanssa Helsingistä. Minusta kokonaisen kansan liikekannallepanossa ei ollut mitään järkeä. Lähellä Pulkkisen asuinpaikkaa, Kainuussa, on toisen itäsuomalaisen taiteilijan, tanssija Reijo Kelan suuri pellolle rakennettu teos Hiljainen kansa. En ole varma missä pitäjässä ja millä kohtaa teos on, mutta oletan itäsuomalaisten suunnilleen sen paikallistaneen.

Kun itse näin kylien tyhjentyvän, kun kuulin ihmisten puhuvan koulujen, pankkien, kauppojen loppumisesta, en voinut muuta kuin siunailla että minulla sentään on auto. Auto oli tilapäisratkaisu. Se mitä olen kuullut asumistani alueista nyt on pahempaa kuin olisin voinut kuvitella. Ihmisiltä on viety jopa puhelinlinjat. Ei ole kylätielle syytä pysähtyä kuuntelemaan lankojen huminaa. Pesäpuu-kirja kertoisi näistäkin, jos se olisi ilmestynyt nyt.

Puhelinlankojen humina ei ole turhanaikainen ääni. Se oli lapsuudessa 1950-luvulla oikeastaan ainut ääni joka tieltä iltaisin  kuului. Päivisin kuului kaikkialta työn ääniä – ja meidän lasten huuteluja lahden yli kavereille. Elämää oli, se ei ollut mennyt vielä pois.

Seuraava kirja Elämän herrat oli aivan erilainen kirja ja sen luin kiinnostuneena siksi, että mahdollisesti ihmiset keksivät kuitenkin keinoja auttaa itseään ja ympäristöään. Kirjan aihe oli psykoterapia. Frank Lake oli saattanut alkuun terapian, jossa ihminen opetettiin käymään syntymänsä läpi uudelleen. Terapiat olivat ryhmäterapioita, niistä kuulin ainoastaan tarinoita, mutta käsitykseni on, että terapia-muoto oli käytössä aika yleisesti.

Ennen tätä päivää en ollut tiennyt, että Pulkkinen oli opiskellut psykoterapiaa muun muassa Sveitsissä ja että terapian tulo Suomeen oli osin hänen työtään.

En tiedä parkaisivatko ihmiset terapiasession lopuksi vai eivät. Varmaan heitä on rohkaistu karjaisemaan ja kiljaisemaan. Näin kuvitetun esityksen kirjan aiheista Vaasan kaupunginteatterissa joskus aika pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Silloin 1980-luvulla Pohjanmaalla oli vielä useissakin teattereissa niihin vartavasten töihin hakeutuneita ihmisiä, jotka muodostivat sitten ryhmän, eräänlaisen ensemblen, ja sai aikaan uudenlaista teatteria. Asuin kaukana kaupungista, mutta ystävien kanssa järjestimme kyydin ja itsemme teatteriin, koska aihe ja kirjailija varsinkin kiinnosti meitä.

Esityksen jälkeen oli keskustelu. Sellaisiakaan ei ehkä enää kovin usein teattereissa järjestetä. Ne ovat työläitä, koska suomalaiset ovat ujoa väkeä eikä heitä välttämättä saa juomaan alkoholia puhehalujen lisäämiseksi, ei vaikka olisi viikonloppu. Teatteri on nimittäin ollut suhteellisen arvokas paikka. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin seurannäyttämön esitys. Niitä oli tuolloin vielä olemassa useammassakin pitäjässä. Pitäjässä saattoi jopa olla useampi seurantalo, jossa pidettiin iltamia.

Olin muuttanut maalle katsoakseni joidenkin vanhojen sukulaisten perään. Ei siinä mitään erityisen epäitsekästä ollut, kyse oli vanhuksista, jotka olin tuntenut aina ja tahdoin edelleen kuulla tarinoita menneistä ajoista. Minusta sellainen vaihtosuhde, että lämmittää saunan, tekee ruokaa ja huolehtii edes alakerran kunnolla siivotuksi parin kolmen illan tarinoiden palkkioksi on todella hyvä.

Matti Pulkkisen seuraava romaani, Romaanihenkilön kuolema, oli sitten sellainen, jonka tulin lukeneeksi arvostellakseni sen. Siitä oli äärettömän vaikea kirjoittaa, koska se ei pysynyt missään raameissa, siis se kirja. Kirjan nimen olisi pitänyt siitä jo varoittaakin. Jostain syystä kirjasta nousi meteli. Käsitän että meteli koski lähetyssaarnausta ja kehitysaputyötä, kumpaakin, jotka Romaanihenkilön mielestä olivat täysin pielessä. Sittemmin olen kuullut useampienkin kehitysapuihmisten sanovan että vikaa on monessa asiassa. Niitä on kuulemma vaikea ruveta edes listaamaan.

Sitten iski aivohalvaus kirjailijaan. Hän joutui opettelemaan kirjoittamisen alusta asti. En ole lukenut hänen viimeistä kirjaansa, Ehdotus rakkausromaaniksi, joka ilmestyi vuonna 1992. Ei ole mitään erityistä syytä miksi en ole sitä lukenut, on vain ollut joitakin muita ajankohtaisia kirjoja silloin.

Mutta ajattelen noita kolmea ensimmäistä kirjaa ja minusta niiden perusteella voi sanoa, että meillä on eiliseen asti elänyt keskuudessamme poikkeuksellisen hieno kirjailija. Pulkkinen on kyllä varmasti muuttanut oleellisesti suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Olen ajatellut että yksi syy hänen lahjakkuuteensa on varmasti ollut Itä-Suomesta peräisin ollut voimakas kielen taju. Oikeastaan olen aina ajatellut, että läntisen ja itäisen puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on iso ero.

Itäiset ihmiset saavat minut kadehtimaan kieltä, jonka he saavat synnyinlahjanaan. Aina välillä pysähdyn kuuntelemaan kotomaakuntani puhetta, silloin tällöin. Ei sekään ole huonoa kieltä. Mutta se ei tartu eikä ilmaise aivan niin kovaäänisesti ja selvästi kuin itäsuomalaisten kieli. En pidä eroa pahana, on hyvä että suomea on monenlaista.

Mutta silti olen vähän kade. Sillä 6-vuotiaaksi saakka olen itse ollut itäisen puheen piirissä. Kyllä se kieli on muistissa, vaikka en enää osaa puhua saati kirjoittaa sitä. Kun perhe muutti, se otti lapset mukaansa. Lapsilta ei kysytty mitään.

Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema jäi lainaksi yhdelle vanhukselleni. Nyt talossa asuvat vieraat ihmiset. En tiedä miten kirjalleni kävi. Mutta epäilen että sitä kukaan on koskaan lukenut. Sitähän pidettiin vaikeana teoksena.

Täällä on kevät ja kaikenlaisia kukkia on puhjennut nupuista, rehotus vallitsee. Keväät ovat vanhusten ja sairaiden kuoleman aikaa erityisesti. He eivät kestä valon äkillistä lisääntymistä.

Sataa

Koko viikon on tuullut kovaa, navakasti kuten ilmatieteen laitos sanoo. En ole onnistunut tapaamaan ystäviäni sorsia, jotka tosin olivat vähän ujoja. Pari tuttua varista on rääkäissyt epämiellyttävästi, eli ei ole tahtonut minua missään nimessä reviirilleen.

Oletan että linnut ovat nyt pesimäpuuhissaan. Ne suojelevat itseään ja ihminen on kaikkiaan niiden mielestä hankala tyyppi, vaikka niiltä saakin ruokaa. Jos ei muuten niin jätteistä.

Aurinko on paistanut, mutta ei kuumasti. Se on hyvä koska pyöräkypärä muuten kiehauttaa aivot. Pyörä on tullut pölyiseksi, se on pestävä.

Sade alkoi tänään, hitaasti, mutta kyllä se on tosissaan tulossa. Olen miettinyt muutamia ympäristöasioita viime aikoina. Ne vaivasivat siihen määrään, että niistä piti kirjoittaa.

Mutta kuvissa näkyy merenlahden alennustila. En ole huomannut että kaupunki olisi tehnyt lahden siivoamiseksi yhtään mitään. Minäkin olen sinne kerran soittanut, kun näin vuosi sitten keväällä jonkun putken pään alueella kaloja uimassa vatsa ylöspäin.

Ei tuonne uimaan voi mennä, ei sinne voi edes pudota.

Ajan valo ja pimeä

Kevät muuttaa ajan tajua. Olen muutenkin miltei aina viikkovillissä, enkä yleensä koskaan tiedä mikä päivä on, siis numeroina, useimmiten olen selvillä siitä mikä viikonpäivä on.

Valo laajenee. Sitä tulvii asuntoon jatkuvasti. Herään valoon joka iskeytyy huoneen toisen pään ikkunasta sängyn karmin kautta suoraan silmiin kello neljä. Aivan äsken kello neljä oli pilkkopimeää. Siis niihin aikoihin kun aloittelin Joyce Carol Oates'n lukemista. Vielä kauemmin, helmikuun alussa oli pimeää vielä seitsemän aikaan aamulla, kun luin aamiaiseksi Odysseus Elitiksen runoja.

Siihen pimeyteen liittyi lasinen päänsärky. Tauti oli kyllä vatsassa, mutta kuume oli päässä. Päätä ei voinut kääntää ilman, että oli pakko oksentaa. Joten oli oltava vaakasuorassa ja aivan paikoillaan ja toivottava että ajatukset rauhoittuisivat ja niiden vapaa leijailu ehkä tekisi lopun hirveästä päänsärystä. En olisi voinut edes kuvitella jotain niin aktiivista kuin soittaminen johonkin terveyskeskukseen tai päivystykseen sudenhetkenä, yöllä. Sen verran tajusin että olin vieraalla paikkakunnalla, eikä mikään instanssi ottaisi minua vastaan.

En olisi kestänyt edes taksissa istumista, koska pää olisi todennäköisesti haljennut. Tähän liittyivät kaiken lisäksi hurjat värien roiskahdukset näkökentän laidalta keskelle ja vähäksi aikaa pois ja sitten takaisin, kun olin jo kuvitellut ohittaneeni pahimman. Löysin kuumemittarin. Se oli digitaalinen enkä ymmärtänyt miten sitä käytetään. Ohjeet olivat saksaksi.

Mutta sairaus ja koko se matka supistuivat hyvin tiiviiksi pimeäksi, aika oli miltei loppua.  Aika on kuminauha, joka joskus väsyy ja menee yksinkertaisesti poikki. Se kuminauha oli siis minun käsissäni. Pimeys ja sairaus tekivät siitä hauraan.

Sairauden jälkeen pääsin suhteellisen huojuvin askelin lopulta kotiin. Luin Göran Ekströmin syväekologista kirjaa Utopia pelastaa maailman. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjoitin siitä omakohtaisen arvion Kotisivut2:een, joka on blogirullassani. Sitten löysin kirjahyllystä pudonneen kirjan joka vaikutti oudolta. Rupesin lukemaan sitä, koska arvostan sen kirjoittajia, Henri Bromsia ja Pentti Malaskaa. Kirja on nimeltään Nosferatun maa, sen on kustantanut Arator, eikä siinä ole missään julkaisuvuotta. Kirja jäi kesken ja se on edelleen kesken. Sen etukannessa on riikinkukon aukilevähtäneen pyrstön silmiä.

Kirja kertoo Euroopasta. Se on lajityypiltään romaani. Minulla on kiusaus tuumia että ehkä kirjailijat eivät ole kirjoittaneetkaan sitä. Broms on semiootikko ja kulttuuriajattelija noin ylipäänsä, ja Malaska on Rooman klubin jäsen. Kiusaa etten osaa lukea kirjaa. Oletan että yksi syy kykenemättömyyteen on se, että luulen sen reagoivan Ekströmin syväekologian kanssa ja siinä puolestaan on kysymys maailman hengissäsäilymisestä. Kirjaimellisesti. Koko Telluksen tulevaisuudesta. Voiko olla tärkeämpää aihetta?

Valo oli alkanut lisääntyä. Se lisääntyy hyvin nopeasti noin maaliskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, sitten aivot alkavat tottua erilaisiin heräämisrytmeihin. En ole ikinä ymmärtänyt miten kissat pystyvät nukkumaan missä valossa tahansa. Voi olla että ne ovat enemmän suomalaisia kuin suomalaiset ihmiset ovat.

Minua kiusaa se, etten pääse eteenpäin. Piti mennä hoitamaan lapsenlapsia, viikoksi vain, mutta ongelma oli siinä, silloin helmi-maaliskuussa, että sekä keuhkokuumeileva että kätensä katkaissut lapsi olivat kumpikin nyt jo tottuneet minuun, niin että he erittäin kokeneesti pyörittivät minua edestakaisin. Vedätystä! Onneksi keuhkokuume alkoi vähentyä, sen sijaan kipsattu vanhempi neiti kutisi niin paljon, että rupesin itse raapimaan käsivarttani.

Kirjoilla on täsmälleen sama vaikutus minuun kuin ihmissuhteilla, ne vaikuttavat suoraan silloin kun ne ovat merkityksellisiä. En pysty keksimään merkityksellisempiä ihmissuhteita kuin suhteet lapsiin ja kissoihin.

Lasten nimittäin on pelastettava maapallo. Tässä asiassa Malaska on varmasti samaa mieltä kanssani, koska luulen hänen jo käsittäneen että Rooman klubi ei kykene sitä tekemään. Aikuiset ja tärkeät ihmiset tietävät kyllä että maailma kuolee pian ellei jotain tehdä, mutta ovat halvaantuneet.

Kysyin Göran Ekströmiltä kauppajonossa miten hän suhtautuu ihmisten ja eläinten väliseen myönteiseen suhteeseen, siis sellaiseen jossa hyötyä ei oteta ainakaan lihana, maitona, kananmunina tai jonain muuna syötävänä asiana. Kirjailijalla oli kiire, mutta hän sanoi että periaatteessa ihmisen suhde lemmikkieläimiin on positiivinen ja vie elämää eteenpäin. Tätä keskustelua minun pitäisi viedä eteenpäin. Olen jotenkin solmussa sen kanssa. Minun on tiedettävä merkitykset.

Nyt valo jatkaa kasvuaan. Käyn päivittäin tervehtimässä joitakuita tuttuja. Vihreys kasvaa. Ruohonkorsia ei pysty kukaan enää mittaamaan.

Puistattaa ajatus siitä, että pian tulee ruohonleikkuri. Niittyjä ja ketoja ei ihmisten kaupungissa sallita. Tänään näin ensimmäisen perhosen. On ollut aurinkoista, mutta tuullut pohjoisesta ja lujaa. Perhosia ei kauan enää näy, ellei niittyjä ja ketoja aleta hyväksyä.

Näissä kuvissa on pari sorsaa, jotka palelivat ja ajattelivat että tuon ruokaa. Sorsien silmät ovat kuitenkin ilmeettömät. Sorsaa on tulkittava niin, että kun se tulee lähelle, ele on jo viesti. Kissalla taas silmät kertovat paljon monimutkaisempia asioita.

(Kuvat saa isommiksi että nousevat vesililjatkin näkyvät)

Sorsalla on paikkansa ja samoin kissalla. Perhonen, hyönteiset, kaikki ötökät ovat lainsuojattomia. Niitä ei uhkaa ainoastaan tuleva viileä kesä. Ruohonleikkurin pienhiukkaset ovat niin myrkyllisiä, että ne tappavat jokaisen ötökän joka on lähellä. Minulla on pyörä ja pääsen karkuun. En ole varma kuinka kauaksi. Jossain vaiheessa todennäköisesti pökerryn itsekin. Siinä se sitten on.

Joku lintu on syönyt pökertyneen ötökän ja linnun pää on muuttumassa lasiseksi ja se oksentaa päätään kääntäessään.

Vappukissoja sosialistien keskellä

Puoli lasillista proseccoa saa minut hihittelemään vähän aikaa todella typerälle macho-Bondille, ne vanhat joissa oli Sean Connery ja Roger Moore eivät olleet sellaisia. Ihan niin kuin Bondin idea olisi tuottaa fantastisen isoja katastrofeja ilman, että edes juonta on kukaan viitsinyt kuvitella. Saati kirjoittaa ja miettiä.

Se oli vappuaatto. Vappuaamuna löysin toinen toistaan hilpeämpiä vappupostauksia, opin jälleen kerran että tämä on mahdollisesti ollut se alkuperäinen uuden kuninkaan juhla, näin kuvan Walpurgis Nachtista Goethen Faustin mukaan Corneliuksen kuvituksena, grafiikkaa, luin tinyurlin linkistä miten hankalaa oli Lou Reedin ja Bob Dylanin tapaaminen ja sitten myöhemmin ystävystyminen. Ystävystyminen oli hyvä juttu, koska kumpikin on niin paljon hieno muusikko. Toivon että musisoivat joskus yhdessä. Ei siitä tarvitse isoa konserttia tehdä.

Rupesi häiritsemään etten tiennyt mitään tästä Corneliuksesta. No, nimen googlaaminen ei auttanut mitään. Heitä oli hirmuinen määrä, yksi on jopa pyhimys. Oli joutunut olemaan paavina jonkun kahden merkittävämmän paavin välissä ja päässyt sitten pyhimykseksi. Sitten on muusikko Cornelius, ja vaikka keitä. Joku Cornelius sijaitsee Japanissa ja on jonkinmoinen pop-ryhmä.

Vapun kunniaksi on ehkä syytä siteerata John Barker -nimisen oppineen (googlatkaa itse jos tahdotte tietää kuka tämä Barker on!) selostusta Corneliuksesta, joka oli anarkisti tai trotskilainen. Sellainen sivuhuomautus vain ensin, että kumpikaan mainituista sosialisteista ei tarkoita pomminheittelijää. Ne ovat lisämääreitä jotka ovat tulleet joidenkin kuumapäiden mukana. Ainahan heitä täytyy olla joka paikassa. Mutta pilaavat kunnon ihmisten nimen vain, niin kuin nyt tämän Corneliuksenkin, joka siis EI ole kuvittanut Goethen Faustia:

Cornelius Castoriadis

1922-1997

Cornelius Castoriadis who died the day after Christmas 1997 was a tough and tough-minded intellectual and survivor of revolutionary politics who, more recently, gained considerable academic recognition. He was born in Constantinople and would have been part of the Greek exodus at that time of mutual ethnic cleansing between Greece and Turkey. By his own reckoning he began reading philosophy at the age of 13, an activity soon politicized by taking place under the dictatorship of General Metaxas. He became a member of the Greek Communist Party at the age of 17 but three years later, when the Party was gaining real power through its somewhat tortured relation with the mass resistance organisation EAM-ELAS, he became a Trotskyist. Another 3 years later in 1945, so the bald details go, he fled to Paris on both Fascist and Communist death lists.

Until a proper biography is written that is as far as it goes. In later years, commenting on his break with Trotskyism he talked of its misunderstanding of the nature of Communist parties with specific reference to the fact that the Greek Communist Party had gone for a coup d'etat in 1944. On a personal note, I met him very briefly in 1993 to help do an interview and then in a mad taxi dash to get him to the ICA on time for a debate. He was someone who had helped give me and many other comrades in the late 1960s the confidence to be libertarian socialists, but by 1993 I also knew many Greeks whose fathers and uncles had been murdered as communists by British-backed death squads in the period after 1945. The impression given in novels like Captain Correlli's Mandolin (based very much on the writings of British intelligence officers) had given a uniformly black picture of the communist resistance, but from the other side, Trotskyist writers had tried to rescue it from the Communist party and focussed on Aris Velouchiotis, himself finally murdered by the communists and EAM-ELAS as a mass organisation distrusted by the party for being an overhelmingly peasant organisation. I asked him about this in the taxi but he said it had all, all of it, Velouchiotis too, been Stalinist bullshit, that it was like that long before the return of the psychotic Nikos Zachariades

I do not know what then it can have meant to be a Trotskyist in 1942-5 Greece, but am sure it would have been quite possible to be on the two death-lists of both sides. In Paris he got a job as an economist with the OECD, and from then on, with a three year break and later as a psychoanalyst, always worked professionally as he put it. At the same time, despite the professional job he did not gain French citizenship until 1970, which meant that in principle he could have been deported at any time with 24 hours notice. I mention this since most Western European revolutionary socialists have not had such experience, and to forestall any jeers or sneers at this man.

Netti on hauska juttu. Ulkona on sitä paitsi nyt kylmä. Pari päivää sitten alkoi viiletä nopeasti. Nyt puhaltaa lujaa pohjoisesta, lippu kääriytyy itsensä ympärille.

Minusta on ylipäänsä mukavaa lukea Kreikan tai muunkin Euroopan sosialismin historiaa, koska en oikein usko, että aate olisi täysin kuopattu ja sitä paitsi on olemassa paljon ihmisiä, jotka olivat toisinajattelijoita n.k. reaalisosialismin aikoina. Sen puoleen moni ajattelee että se oli kenties parempi valtiojärjestelmä kuin nykyinen ihmisiä ja ihmisyyttä polkeva kapitalismi.

Toisinajattelijat ovat muutenkin olleet viime aikoina mielessäni. Heitä pitäisi olla kaikissa maissa ja heille pitäisi antaa rahaa ajatella ja kirjoittaa, tai ajatella ja maalata tai musisoida tai jotain muuta, josta syntyy uutta yhteiskuntiin. Kulttuuri kai on yhteiskunnan perusjalka?

On hyvä päivä istua ja lukea. Luen Pentti Linkolan Johdatus 90-luvun ajatteluun-opusta, joka koostuu artikkeleista. Nyökkään päätäni muistamisen merkiksi ja tajuan että olen aikoinaan lukenut kirjan tarkkaan. Nyt se piti tarkistaa, koska vaiheeksi Linkolasta keskustellaan.

Keskustelua käydään Tieteessä tapahtuu-lehdessä, joka löytyy myös netistä. Netti on hyvä juttu.

Välillä käyn katsomassa mitä rannan pajunkissoille kuuluu. Vihertyvät jo.

Sen sijaan viime lauantain pihan afrikkalaiset lapset toivat pajunkissoja, jotka eivät ole alkaneet vihertyä. Voi olla että pajunkissat tarvitsevat joka puolelta tulevaa auringonvaloa alkaessaan kukkia. No, joka tapauksessa hyönteisiäkään ei vielä ole. En ole tavannut edes pökertyneitä mehiläisiä, joita yleensä vapun tienoilla jo on. Enkä ensimmäistäkään kärpästä edes.

Joku amerikkalainen taho esitti että ensi kesästä tulee kylmä ja märkä. Minä olin ehtinyt ehdottaa jo ennen ihan samaa, mutta minulle ihmiset pudistivat päätään. Ja mikä muka niistä amerikkalaisista tekee niin viisaita?

Lidian käyttäytymisestä voi kyllä päätellä että kesä voi todella olla viileä. Hän osaa elellä sen mukaan.

Joinakin päivinä ei jaksa oikein avata edes silmiä.

Hän sanoo.