Villiä touhua

Minulla on jo kauan ollut Toivo Rautavaaran kirja Mihin kasvimme kelpaavat. Se on edelleen hyvä lähde sen suhteen, mitä tavallisista suomalaisista kasveista voi tehdä, tieto siitä mikä on syötävää ja mikä ei. Olen lueskellut sitä aina silloin tällöin. Se on lähinnä hakuteos.

Minulla on opuksen 11. laitos vuodelta 1976. Rautavaara oli saanut kansanhuoltoministeriöltä tehtäväksi ennen jatkosodan syttymistä kirjoittaa Suomen luonnonkasvien hyötykäytöstä. Tämä tapahtui juuri ennen sodan puhkeamista vuonna 1941. Rautavaara oli jo koonnut suuren aineiston ulkomailta – kirjassa kerrotaan esimerkiksi miten Amerikan intiaanit, joita nykyään kutsutaan alkuperäisiksi amerikkalaisiksi, ovat jotain kasvia käyttäneet – mutta on ottanut myös tähän uuteen painokseen Elias Lönnrotin kirjoista Suomen kasvistosta (1860) ja Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäristä (1856).

Lönnrotin päiväkirjoja kuuntelin yhden kesän ajan radiosta. Miltei joka päivä hän kirjoitti ylös tunnollisesti mitä hän Vienan ja Aunuksen matkoillaan kuuli parantavista kasveista. Lönnrot oli alkuperäiseltä ammatiltaan lääkäri.

Kun pari viikkoa sitten nousi meteli hulluruohosta, sekoitin sen ensin koiruohoon (Artemisia absinthium), koska kuvittelin hulluuden tarkoittaneen jotakin torajyvien tapaista hallusinaatioita aiheuttavaa kasvia. Olin myös ajatellut koiruohon kuvaavan aamunkoita (vrt. Koska valaisee kointähtönen mua köyhää kerjääjää, virsi jota ei ole uudessa virsikirjassa), mutta Rautavaara sanookin että ihmiset olivat luulleet koiruohon tappavan tehokkaasti koita.

Elias Lönnrot kutsuu kasvia nimellä maruna, joka on käsittääkseni kasvin venäjänkielinen nimi, eli on ilmeisesti kuullut nimen Karjalassa. Kasvi on tavattoman hyödyllinen:

Hyvä vatsanparantava ja matoin surmaava lääke. Viinassa liottamalla saadaan siitä kukkaviinaa, jota kiitetään hyväksi väänteitä asettamaan ja kadonnutta syöntihalua korjaamaan kuin myöski horkan, keltataudin, kerpukin ja pöhön lääkkeeksi, mutta kuumetaudeissa, rintakivuissa, pistoksissa ja liikaverevyydessä se ei ole hyvä.

Koiruohon saksankielinen nimi sattuu olemaan Wermut. Sitä on käytetty viinaan mausteena ja sitten nautittu ruokaryyppyinä. Latinankielisestä nimestä ilmenee että koiruohoa on käytetty absintissa, joka oli Pariisin boheemien juoma vielä ennen sotia. Sitten ajateltiin että ihmiset kuolivat nimenomaan koiruohon vaikutukseen, samaa sanoo tässä Rautavaara.

Nyt kun absintti tekee uutta tulemistaan, olisi mielenkiintoista tietää onko tätä hermosto-oireita aiheuttavaa kasvia käytetty edelleen niin absintissa kuin vermutissakin. Tosin nyt ollaan sitä mieltä että tislaus-menetelmä ja ne putket jota pitkin valmis tavara juoksutettiin, olivat rikkonaisia kapeita kupariputkia ja ihmiset saivat reikiä päähänsä raskasmetalleista.

(Kuva: Degas: Absintin juojat, 1876, Wiki)

Mielenkiintoista. Mutta hulluruoho ei ole artemisia-heimon kasvi. Se on Datura stramonium, ja sukua villikaalille. Se todella on tässä kirjassa. Rautavaara sanoo että hulluruoho on ”harvinainen satunnaiskasvi, joka mustalaisten levittämänä on aikanaan levinnyt yli koko Euroopan”. Ja sitä on ainakin kirjan kirjoittamisaikaan ilmeisesti esiintynyt Lounais-Suomessa ja Uudellamaalla, mutta myös Pohjanlahden rannikkokaupungeissa. Wikipedian mukaan kasvi on peräisin Uuden Englannin alueelta. Jään ihmettelemään 

sitä, millä tavalla nimenomaan mustalaiset ovat hulluruohoa levittäneet. Mihin tarkoitukseen? Vai kenties aivan vahingossa, niin kuin nyt ilmeisesti kävi Suomessa pakastevihannesten kanssa?

Joka tapauksessa kasvin lehtiä on käytetty lääkkeenä ”hengenahdistukseen eli astmaan”, kuten Rautavaara asian ilmaisee. Kun vuoden 1976 laitos ilmestyi, puoskarointi taisi olla vielä rikos. Sen vuoksi Rautavaara ei tässäkään kirjoittanut mikä määrä hulluruohon lehtiä auttaa astmaan.

Kun kirjan ensimmäinen painos ilmestyi (1941 ja -42), opus oli kaksiosainen. Tässä painoksessa on vähemmän kasvien liittyviä ohjeita, esimerkiksi lankojen värjäys-kasvit miltei puuttuvat. Ruokaohjeita on paljon ja niistä olisi varmasti hyötyä ihmisille, jotka etsivät luonnollista ravintoa.

Tämä EI ole neilikka!

Olen maalta kotoisin, kahden talonpoikaissuvun jälkeläinen. Pienenä en ole muuta nähnytkään kuin noin suunnilleen 1920-30-luvun kaltaista maanviljelystä ja töitä jotka siihen kuuluvat. Tiesin että sammaleita ja naavoja voi käyttää suomenlampaan villalangan värjäämiseen.

Tien toisella puolen jonkin matkan päässä asui vanha nainen, joka pani minun pyörällä ajaessani sijoiltaan menneen peukaloni paikalleen. Olin 5-vuotias. Maija oli jäsenkorjaaja, mutta hänen lasiverannallaan riippui myös erinäköisiä kasveja. Kun joku meni hänen luokseen esimerkiksi hierottavaksi, palkaksi piti tuoda pullollinen spriitä tai Koskenkorvaa. Hän ei (kysyin asiasta vuosikymmeniä myöhemmin) ollut juoppo, vaan käytti viinan kasvirohtojen valmistamiseen. Monet ainesosat ovat vaikuttavampia kun niitä on uutettu.

En minä tiedä miksi. Monia kasveja käytetään teenä, esimerkiksi kamomilla-pihasaunion kukkia. Kukkien kuivattamiseen tarvitaan säkkikangasta. Tiedän kyllä missä kukkaa kasvaisi, mutta mistä minä saan säkkikangasta?

Kun Maija on ollut jo kauan kuolleena nyt, olen ihmetellyt mihin mahtoi hänen tietonsa mennä? Säilyikö siitä mitään? Sen muistan että naapurin flikat pelottelivat alkuunsa että pienessä tuvassa asuu noita.

En ole nähnyt kustantajan (WSOY) mainoksissa että Rautavaaran alkuperäisestä kirjasta olisi otettu uusintapainoksia. Mieleeni tuli että kun ruokaskandaali yksi toisensa perään tulee silmille lehdistä ja televisiosta, niin olisi syytä ruveta katselemaan mitä niityillä kasvaa. Kai niittyjä nyt sentään sen verran on vielä jäljellä?

Koivun lehdistä saa hyvää teetä

En usuta siis ihmisiä syömään summittaisesti hulluruohoa hengenahdistukseen, joka kesäisin on ihmisillä yleinen ongelma. Mutta olen aivan yhtälailla epäluuloinen synteettisten lääkkeiden suhteen, joita kuulemma vanhuksille annetaan päivittäin, että pysyisivät rauhallisina. Luulen että niilläkin voi edesauttaa ihmisten kuolemista.

Mutta ennen kuin meille kaikille tulee loppu, hulluruohon kanssa tai ilman, kannattaa lukea Leena Krohnin kirjoittama opus nimeltä Datura (WSOY 2001). Siinä on niin mielenkiintoisia rinnakkaistodellisuuksia, että se kyllä käy vaikka oheiskirjaksi Rautavaaralle.

Vanha

”Tavataan Vanhalla!”, ”Mennään katsomaan mitä Vanhalla on tekeillä!”, ”Käydään Vanhalla ennen kuin mennään Bio-Bioon katsomaan Stalkeria!”, ”Ylioppilasteatterilla on hyvä esitys, mennään katsomaan se!”, ”Ryhmä Ö kokoontuu yläkerrassa, kyllä siitä tulee jotain!”, ”Mennään Vanhalle miettimään seuraavaa siirtoa!”. Ja paljon muita huutomerkkejä. Ne liittyvät kulttuuriväen töihin ja ovat liittyneet jo puolentoista vuosisadan aikana. Tarkkaa aikamäärää en muista.

Vanha ylioppilastalo perustettiin tavallisilta suomalaisilta, kansalta siis, kerätyin varoin. Talo oli lahja Suomen kansalta ylioppilaiden kulttuurityölle. Ilmeisesti sellainen asiakirja talon perustamisen ajoilta on olemassa. En usko että tässä on ollut erehdystä.

Joissakin maissa tällainen suuri lahjoitus, joka vaati paljon työtä rahan keräämisen organisoinnissa ja lopputuloksen varmistamisessa, on aivan yksinkertaisesti juridinen juttu. Se on vähän sama kuin säätiöissä. Niillä on syy olemiseen ja se on määritelty niiden perustusasiakirjoissa. Vaikka vanha ylioppilastalo ei olekaan säätiö, niin voisi ehkä ajatella syntyneen sopimus, jonka yksi osapuoli on Suomen kansa ja toinen Suomen opiskelijat.

Nyt on tapahtumassa tämän sopimuksen rikkominen. Opiskelijakuorot ja muusikot on päätetty ajaa omista tiloistaan pois. Taloa isännöi HYY, eli Helsingin yliopiston opiskelijayhdistys. Tänään Radio YLEn 1:n ohjelmassa sanottiin että HYY on ehkä Euroopan varakkain opiskelijayhdistys. Sillä sattuu olemaan omistuksessaan vastapäätä Helsingin rautatieasemaa todella kalliita rakennuksia, joita se hallinnoi, vuokraa, ostaa ja myy.

Vuosia sitten tapasin ystäväni Vanhalla, jossa istuimme vähän aikaa kertomassa kuulumisistamme toisillemme. Mutta tarkoitus oli pian lähteä siitä viereiseen Bio-Bioon katsomaan Andrei Tarkovskin elokuva Stalker. Elokuva on pitkä, se on näytetty monta kertaa sen jälkeen YLEn kanavilla televisiossa, minulla on se myös VHS-kasettina. Tarkovskista ylipäänsä ja Stalkerista erityisesti tuli minulle vuosikymmeniksi – ja vieläkin – maamerkki, joka ohjaa elokuvaa taiteena korkeakulttuuriin.

Stalker on merkittävä eurooppalainen elokuva. Se on monikerroksinen, sen dialogi on tiivistä ja jokainen sana on kilometripylväs. Niinpä jouduin aivan alkuun horjuessamme kokemuksen painon alla ulos Helsingin Mannerheimin tielle hapuilemaan, kun yritin löytää jotain syytä, miksi kokemus oli niin suuri ja valtasi kaikki ajatukset. Minä sanoin että kuvassa oli Tsheljabinsk. Ollaan Alueella ja se alue on ydinsaasteen saastuttama, ja Stalkerin lapsi oli todennäköisesti säteilyn vuoksi vammainen, siis mutantti. Ystäväni mielestä Alue (venäjäksi Zona) on tärkeä siksi, että se edustaa alitajuntaa. Sen vuoksi kaikki repliikit ovat tonnin painoisia vähintään, jokainen. Sanojen paino on yhtä iso, ehdottomasti. En osaa enää lainata keskustelua sanatarkasti, koska siitä on niin paljon aikaa. Joka tapauksessa Stalker vie tiedemiehen ja kirjailijan Alueelle, joka on kummallinen paikka, siellä tapahtuu outoja asioita. Sitten he tulevat takaisin. Matka kestää elokuvan muodossa yli kolme tuntia.

Olen monesti muistanut sen keskustelun. Emme menneet Vanhalle silloin jatkamaan keskustelua, koska sitä elokuvaa oli mietittävä aivan rauhassa. Ystäväni lähti kotiinsa ja minä lähdin majapaikkaani. En asunut silloin enää Helsingissä. Joku vähemmän painavampi elokuva olisi ehkä herättänyt meissä hilpeyttä ja olisimme lähteneet istumaan iltaa Vanhalle, ehkä peräti päätyneet sen jälkeen Kosmokseen, joka on vinosti vastapäätä Vanhaa sivukadulla. Taiteilijakapakka sekin.

Joskus ehkä kymmenen vuotta myöhemmin tajusin että Bio-Bio-elokuvateatteria ei enää ole. Luin lehdestä, että teatteri ei enää kannattanut. Taisi käydä niin, että Tennispalatsiin oli perustettu monta pienempää elokuvateatteria, niin että siinä meni Bio-Bion tuottavuus. Muistan ihmetelleeni sitä lausumaa, koska ajattelin että opiskelijakorttelin elokuvateatteri voisi riippumattomana tuottaa hyviä elokuvia kaikelle kansalle.

Siis: kun kansa on antanut opiskelijoille hienon talon, niin he voivat sitten vastalahjaksi tarjota kaikille hyviä elokuvia. Ajattelin että sivistyspyrkimysten edistäminen on oleellisinta opiskelijajärjestön työssä. Olen aivan tosissani, tämä ei ole ironiaa. HYY valehteli väittäessään, että elokuvateatteri ei kannattanut. En tietenkään ole koskaan tiennyt mikä kannattaa tai ei, siis taloudellisesti. Mutta jos ihmisille annetaan henkisiä elämyksiä, he myös kasvavat. Sen olin itse oppinut jo koulussa. Henkisesti rikkaisiin ihmisiin eivät pysty väärät profeetat, mainokset, painostus, valehtelu. Henkisesti rikkaat ihmiset ovat kykeneviä mihin työhön tahansa, koska heille on kasvanut laaja maailmankatsomus.

Sillä tavalla oppiminen, opiskelu ja yhteisen kansan keskellä eläminen on ollut äärettömän hedelmällistä. Kaikki oppivat toisiltaan ja elämä etenee niin, että nähdään metsiä puilta, eikä opetella parturoimaan niitä pois päiviltä.

Nyt olen hyvin ymmälläni. Tämän päivän Kultakuumeessa haastateltiin jotakuta HYY:n tärkeätä ihmistä, nimeä en kyllä muista. Mutta en käsittänyt mitä tämä nuori mieshenkilö sanoi. Vanha ylioppilastalo olisi myytävä pois, koska sitä ei saada kannattamaan taloudellisesti. Sitten HYY voisi vuokrata sitä uudelta omistajalta, jos siihen olisi tarvetta. Nyt valitettavasti opiskelijoiden musiikinharrastuksen on väistyttävä. Se on ollut vakituista käyttöä eikä siihen ole enää varaa.

Voi olla että ymmärsin väärin. Nimittäin tätä nykyä HYY vuokraa Vanhan ylioppilastalon tiloja kaupallisille yrityksille. Väinämöis-patsaan vieressä lepattaa milloin minkäkin firman logo, ja käytävillä kuljeskelee tärkeän näköisiä ihmisiä, hyvin ja kalliisti pukeutuneita.

En ymmärrä miksi opiskelijoilla ei ole enää käyttöä kulttuurille. Se tarkoittaisi sitä että henkinen kasvu on pysähtynyt. Jos niin on käynyt, niin se on äärimmäisen hälyttävä merkki. Kansa jolta puuttuu henkisesti kypsä nuoriso, on onnettomassa tilassa. Ja jos sen opiskelevan nuorison johto ajattelee vain rahaa, niin tulevaisuutta ei enää ole. Historiattomuudesta kasvaa tulevaisuudettomuus. Hmm. Finis Finlandiae?

Kyllähän HYY:n aikeista nousi aikamoinen meteli. Vanha on sentään käsite ja ollut sitä yli sata vuotta. Yritetään addressilla saada nuorta johtajapolvea pyörtämään suunnitelmansa. Sosiaalisessa mediassa on ollut pitkiä keskusteluketjuja joissa muistellaan Vanhan tapahtumia: teatteriesityksiä, konsertteja, performansseja ja näyttelyitä.

Olen pari viikkoa miettinyt syytä siihen, miksi Vanhan olisi tuotettava vielä muutama miljoona lisää, kun se on vuosi pari sitten tuottanut yli neljä miljoonaa ja pudonnut siitä miltei puoleen. Näin olin lukevinani. Ne ovat käsittämättömän isoja summia. Minkä vuoksi kulttuurille lahjoitetun talon olisi tuotettava yli neljä miljoonaa vuodessa? Kenelle? Mitä sillä rahalla on tarkoitus tehdä?

Ainut syy minkä olen tähän mennessä keksinyt on johtajien henkilökohtainen syy. He tahtovat ehkä liike-elämään ja ainahan HYY on ollut ponnistuspaikka tärkeisiin tehtäviin yhteiskunnassa. Kovin usein se ei varmaan ole kuitenkaan ollut bisnes.

Ehkäpä HYY:n johtajisto on siis sitä ainesta, josta syntyy uusia uljaita nokioita, kunhan vain saadaan tarpeeksi hyvä tuotto kansan lahjoittamasta talosta. Tavalla tai toisella.

Tässä skenariossa on niin rappeutunutta ajattelua, että en kestä ajatella sellaista Suomea. Suuri osa kansaa voi jo nyt huonosti. On selvää että se voi vielä huonommin, jos siltä systemaattisesti viedään mahdollisuus päästä osalliseksi taiteesta ja kulttuurista. Tehdä sitä itsekin?

Niin. Miksi ihmiset haluaisivat tehdä taidetta, kirjoittaa kirjoja? Opetella näyttelemään, pitää seminaareja erilaisista aiheista? Oppia tanssimaan? Niin, tanssi, ihmisethän liikkuvat siinä. Tanssin liikkeestä syntyy aivan uudenlaisia kuvioita, uudenlaista kohtaamista.

Outoja sanoja

Opettelen lukemaan viktoriaanista englantia. Kiertoilmauksia on tuhottomasti. Osa niistä on sanakirjoissa, osan oppii vain asiayhteydestä: he took familiarities. Siinä kaikki. Mutta seuraavaksi sanotaan että se tyttö ei oikein kyennyt ikinä elämään aviomiehensä kanssa niin kuin vaimot tapaavat elää. Joku Lady saattoi kutsulla kuiskuttaa ystävättären korvaan, että neidillä ei ole käytöstapoja.

Minusta tuossa oli tavattoman iso loikka. Miten pitkälle se serkku tai naapurinpoika siis oikein meni? Tarinassa mennään eteenpäin sen verran että lapsia ei koskaan tule, paitsi sille serkkupojalle ja jonkun muun kanssa, sen sijaan tyttö kasvaa naiseksi, opiskelee yliopistossa ja rupeaa kirjoittamaan kirjoja. On kyllä naimisissa ja tekee yhdessä työtä miehensä kanssa.

Viktoriaanisessa tekstissä joudutaan hyvin koukeroisin sanakääntein kertomaan, että kukaan ei oikein tiedä, mikä on sukupuoli ja miksi. Asioista ei puhuttu kuin kiertoteitse. Olin ilahtunut oivalluksesta: jo viktoriaanisen ajan Englannissa joku on pohtinut sukupuoliroolin, sukupuolen ja sivistyksen merkitystä oppineiden naisten keskuudessa. Ja siinä sivussa miesten maailma tuntui muuttuneen myös.

Mukaan sekoittuu valitettavasti brittien luokkayhteiskunta, niin että tarina muuttuu entistä monimutkaisemmaksi. Yritän miettiä Suomessa jotain vastaavaa enkä löydä kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin ja sitä ennen veren- mutta ennen kaikkea rahanhimoisia Ruotsin kuninkaan ruotsia puhuvia vouteja maakunnissa, jostain syystä niitä oli isompien kirkkojen liepeillä. Ja tietenkin tätini kertomukset Helsingin yliopiston kielisodasta 1930-luvulla. Hän toimi ylioppilaskunnassa jonkin aikaa, mutta kuului tietenkin liberaalisiipeen.

Sillä ei todellakaan 30-luvulla tarkoitettu nykyistä oikeistoliberalismia, joka on lähinnä sanaväännös, mikäli ajatellaan yhteiskuntapolitiikkaa ja/tai -filosofiaa. Tuolloin yliopisto haluttiin suomenkieliseksi, jota se ei monasti käytännössä ollut. Nyt kun sitä ajattelen, niin ei sitäkään skismaa ollut historianoppikirjoissa koulussa. Mutta täti luki suomea ja kansanrunoutta, jollaista ei hänen mielestään ollut syntynyt ruotsinkielisille, joten kulttuurinen juopa oli olemassa.

Analogiaa ei synny varmaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi on ollut kolonisoitu maa, kun sen sijaan Englanti on se siirtomaaherra, oikea maailmanvaltias. Että siis johduin kiinnostumaan rouvista ja neideistä, jotka ovat olleet enemmän varjossa. Epäilemättä heidät on kasvatettu pysyttelemään varjossa.

Kirjaston englanninkielisestä hyllystä tarttui mukaani Leon Edelin laiha ja tiheä kirja Bloomsbury. A House of Lions. Olen lukenut kirjaa vähittäin, henkilön kerrallaan. Bloomsbury-ryhmään kuului paljon ihmisiä: Clive Bell (1881-1964), Vanessa Bell (1879-1961), Roger Fry (1866-1934), Duncan Grant (1885-1978), Maynard Keynes (1883-1946), Desmond MacCarthy (1877-1952), Lytton Strachey (1880-1932), Leonard Woolf (188o-1969), Virginia Woolf (1882-1941). Kaksi noista nimistä oli ennestään tuttuja: taloustieteilija Keynes ja Virginia Woolf. Olin kyllä kuullut ryhmästä, mutta nyt vasta löysin kirjan jossa kerrotaan miten näiden ihmisten tiedot, taidot ja ajatukset limittyvät, miten he päätyvät kaikki tahollaan pyrkimään irti entisestä ja luomaan uusia tapoja lähestyä asioita.

Mutta juuri tällaista englantia en ollut ennen lukenut. Se on ilmeisesti erittäin huoliteltua. En ihmettele yhtään, että kirjaa ei ole suomennettu. Joka sivulla tulee vastaan ongelmia. Kirjahan ei ole fiktiota, vaan se on löyhästi toisiinsa liittyviä esseitä. Niistä lopulta alkaa syntyä kuva hyvin elinvoimaisesta porukasta, joka epäilemättä on vaikuttanut osaltaan siihenkin, että imperiumi alkoi näyttää tarpeettomalta. Woolfin perhe julkaisi esimerkiksi kirjoja, joissa kritisoitiin sekä imperiumia että maan sisäisiä luokkaeroja. Puhumattakaan runouden ja fiktion uudenlaisesta tavasta lähestyä tavallisia aiheita, kuten perhettä, rakkautta, luontoa.

Virginia Woolf on se kirjailija, jota olen lukenut alkukielellä ja huomaan että hän on kyennyt luomaan aika tavalla omanlaisensa englannin. Äimistelen englantia siksi että kotikieleni on englanti, mutta vaikuttaa siltä, että eniten luen englantia amerikkalaisittain. Australialaiset puolestaan ovat todennäköisesti kehittäneet omanlaisensa englannin. Samoin ne kenialaiset, ihonväristä riippumatta, jotka ovat käyneet koulua englanniksi.

Bloomsbury-ryhmä koostui yläluokkaan kuuluvista ihmisistä, niin että kielikin tulee jostain sieltä Oxbridgestä. Aivan nuorinakin näillä ihmisillä oli palveluskuntaa. Useimmilla suomalaisilla tuskin on sellaista taustaa. Tuntuisi sietämättömän rikolliselta kilistää kelloa ja pyytää teetä tai kuumavesipulloa, jos jalat sattuvat tuntumaan kylmiltä. Minulle on opetettu pienestä pitäen että ihmiset syntyvät tasavertaisina. Sitten seuraavat ihmisoikeudet, jotka kuuluvat kaikille vanhempien taustasta riippumatta. Raha syntyy taatusti epäarvoisella tavalla. Se on pois joltakin ihmiseltä, jos se siirtyy toiselle.

Mutta tuossa taisin kuvata suomalaista koululaitoksen opetusta joskus 50-luvulla. En muista silloin käsitellyn erityisesti britti-imperiumia missään. Mutta esimerkiksi Kenian Mau-Mau-liike syntyi vasta 1950-luvulla, joten se ei olisi ehtinyt historian tai maantiedon kirjoihin vielä 60-luvun alussakaan. Ja näin kauan aikaa kouluvuosien jälkeen vasta alan ymmärtää kielen ja ajan muuttumisen yhteyden. Imperiumin loppu on taatusti ollut vaikea prosessi.

Yritän aloittaa päiväni runolla, joka löytyy omasta runohyllystä. Nyt käteen osui Kai Niemisen Oudommin kuin unessa (Tammi 1983):

Ammatinvalinta

Kirjastokadun ja Rantakadun kulmassa Vaasassa

sanoi hyväntuulinen humalainen merimies

viisivuotiaalle pojalle

Gudaa poikke.

Siitä alkoivat kieliopintoni:

puistossa harjoittelin gudaa gudaa

ja muutaman päivän ajan vartioin kadunkulmaa,

arvelin että joskus hänen oli tultava takaisin satamaan.

Halusin näyttää että minäkin osasin

olla kohtelias

ruotsiksi.

Ei häntä näkynyt,

mutta pitkään hän oli minulle

Hyvän Käytöksen ruumiillistuma:

tervehti minua kuin varteenotettavaa henkilöä

vieraalla kielellä:

näki että tässä on poika

joka ottaa siitä selvän.