Midilimangar!

Jostakin syystä minulle on kerääntynyt runokirjahyllyyni paljon Lassi Nummen runoja. En ole niitä keräämällä kerännyt eikä minulla ole mitään selvää syytä miksi niitä on peräti neljä kokoelmaa ynnä tiedän lukeneeni paljon enemmän niitä nuorena. Tyylisuunta, nummimainen 50-lukulaisuus, ei sitä ole ratkaissut.

Ensimmäiseksi ajattelen häntä sillä tavalla kiehtovana runoilijana, että hänen lauseisiinsa – säkeisiin, ehkä – on helppo päästä sisään, mutta oikealla tavalla vaikeampi päästä ulos. Runojen on aina saatava aikaan myös jonkinlainen päänsärky.

En myöskään ollut ikinä ajatellut häntä uskonnollisena runoilijana. Mutta kyllä hän jumaluudestakin puhuu. Ei sillä tavalla pateettisesti kuin kirjoitettiin vielä sodan aikana, vaan mietiskellen. Ja varsinkin viimeisimmissä kirjoissaan.

Kävi sillä tavalla hassusti että kaksi asiaa johtivat yhteen suuntaan aivan tässä viime aikoina. Ensiksi: radiossa tuli muisteluohjelma Pekka Lounelasta, joka ohjelman tietojen mukaan on kirjoittanut pakinoiden (kolumnien) lisäksi myös runoja. Tulin ajatelleeksi 50-lukulaisia. Toiseksi: ruokakaupan yhteyteen tuli krääsä-putiikki, joka minulle tuntemattomasta syystä rupesi myymään jonkun divarin myymättömiä kirjoja.

Pekka Lounelasta välittyi muotokuva sympaattisesta, mitenkään hirveästi kiivailemattomasta ihmisestä, joka kiireettömästi ajautui vetämään radion kuunnelmaosastoa, josta Olavi Paavolaisen piti vastata. Lounelasta tuli sen myötä korvaamaton ihminen kuunnelmatuotannossa. Mutta tärkeintä oli kuunnella tätä kirjailijaa. Hän vaikutti suorastaan lempeältä. Kun siihen vielä lisää sympaattisen pojan muistelut isästään, niin hänestä tuli kuulokuva: työteliäs ihminen, joka ei tehnyt itsestään hirveästi numeroa.

Sellainen kuva tulee myös Lassi Nummesta. Hänen proosa-/päiväkirjateoksensa Runoilijan kalenteri vuosien 1959-60 maailmanmenosta löytyi krääsäkaupan divarihyllystä. Olen kirjasta tainnut kirjoittaa ennenkin: se on ehkä hauskin runoilijanpäiväkirja, jota olen koskaan lukenut. Sattuu niinkin, että Lassi Nummelle syntyy esikoispoika tuona aikana, Markus. Pojastakin tuli kirjailija, sellainen kohtalo on aika usein kirjailijoiden lapsilla.

Tämän postauksen otsikko on pojan kirjasta nimeltä Kiinalainen puutarha. Siitä on tullut osa omaa kirjahyllymytologiaani. Minulla ei nimittäin ole sitä kirjaa, mutta luin sen yhden kesän aikana mökillä ja hyvin huolellisesti ja tarkkaan. Kirja kertoi uiguureista. Uiguurien kansansirpale, turkinsukuinen heimo, sattui asettumaan asumaan Takla Makanin autiomaan reunamille, Silkkitien varteen. Ennen kuin Kiina, Englanti ja Venäjä 1900-luvun alkupuolella kiinnostuivat alueesta, heimo oli elänyt suuremmitta suruitta alueella. Mutta valtiota heimo ei ymmärtänyt perustaa.

Tulin ajatelleeksi uiguureja tällä viikolla, koska mietin Euroopan ja lähialueiden kansoja, tietenkin koska Venäjä on naapuri ja kaikki suomalaiset ajattelevat aina Venäjää. Erityisesti uiguurit tulivat mieleen, koska he ovat pudonneet pois uutisista. Kiina voitti alueen hallinnan itselleen (tarkemmin en tiedä miten ja miksi), britit taisivat häipyä ensin vaikka heillä oli konsulaatissaan kiinalainen puutarhakin jo rakennettuna, sitten häipyi jo Carl Gustaf Emil Mannerheimkin seurueineen. Mannerheim tiedusteli Venäjän nimiin.

Tottakai Kiinalaista puutarhaa lukiessani mieleen tuli Dersu Uzala, Akira Kurosawan kuolemattomaksi elokuvannut ihminen, goldi, uiguurien maasta aikamoisen matkan päässä mutta samaan geopoliittiseen soppaan osunut heimonsirpale. Sen käsityksen sain, että tsaarin tiedustelu-upseeri (tällä kertaa ei Mannerheim) teki karttoja Amur-joen varrelta ja ilmeisesti aiheena oli rajankäynti Venäjän ja Kiinan välillä. En usko että britit olivat sieltäkään kaukana. Tiibettikään ei ollut goldien maasta kaukana, päinvastoin, ihan naapurissa.

En voi lakata ihmettelemästä noita suurvaltoja ja niiden kyltymättömyyttä. Että minkä ihmeen takia niiden on jatkuvasti mietittävä mistä pitäisi vallata lisää maata? Miksi pitää polkea jo alueella asuvat ihmiset alleen ja ruvettava herroiksi? En ole keksinyt miksi, vaikka kysymys tulee etsimättä mieleen kun vain vilkaiseekin minkä tahansa lehden ulkomaanosastoa.

Kun nyt on vuosi 2014 niin se on antanut maailmalle aihetta miettiä II maailmansodan päättymistä. Kun kävin oppikoulua 1950-60-luvulla, niin yleinen historia ei vielä selvittänyt maailmansodan juonteita kuin pääpiirteissään. 1940-luku oli liian lähellä.

Pekka Lounelan ja Lassi Nummen muotokuvista ei ole pitkä matka tuohon sotaan. Kumpikin kirjailija oli selvästi omia polkujaan kulkevia ihmisiä, yksilöitä, mutta eivät nykymaailman muodin mukaisesti narsisteja. Kun heitä ajattelee, niin näyttää siltä, että sota-aikana silloin nuoret miehet olivat tekemisissä kaikenlaisten suomalaisten kanssa, rintamalla tai ei, eli olivat joutuneet viitisen vuotta olemaan hyvin sosiaalisia ja yhteiskuntakelpoisia. Voi olla että juuri nuo kaksi olivat liian nuoria rintamalle, mutta taatusti sota tuntui joka päivä.

Ainakin Lassi Nummi puhuu päiväkirja-kirjassaan usein ruuasta ja sen syömisestä. Siitä on mahtanut olla pulaa 1940-luvun Munkkivuoressa. Tai missä ikinänsä Nummen veljekset silloin asuivatkin. Munkkivuori on kuitenkin näyttämönä pojan syntymälle. Tässä runoilijaisän kirjaamaa keskustelua pojan kanssa, Markus-poika aloittaa:

-KUKKA.

-Niin, sehän on sinun filosofiasi ydinkäsite – sana, jonka olet omistanut vuorollaan kaikille esineille ja olioille, koko maailmankaikkeudelle. Vaikka äidilläsi on oma erisnimensä ÄITTÄ, on hän samalla myös KUKKA; joskus myös AMPP (lyhennys sanasta l-AMPP-u – vertaa myös sähköyksikköä AMP-ere!), mikä nähtävästi ilmaisee ajatuksen ”Sydämeni valo” keskitetyssä muodossa. Toisaalta olet vastavuoroisesti käyttänyt lampusta nimitystä ÄITTÄ, ja luonnollisesti se on myös KUKKA. (”valokukka” – mikä pelkistetty runokuva!) Maailmankuvasi hallitsevansa piirteenä on ilmiselvästi intialaissävyinen näkemys kaiken samuudesta: jokainen esine, olio ja yksityiskohta on osa maailmansielua, koko kaikkeus on (tämähän voi tietenkin tuoda mieleen myös ”Divina commedian” viimeiset laulut) vain yksi ainoa, loistava…

-KUK-KA!

-Niin. Ja tämän kukan, tämän näkemyksen sinä siis haluaisit ojentaa kansallesi tänä jouluna, vuoden 1961 kynnyksellä. Entä olisiko jotakin muuta? Jotakin maallisempaa? Esimerkiksi talouselämän, politiikan tai urheilun alalta?

-KAK…

-…tai jätetään sentään tämä, mitäs me näistä maallisista, entä tulevaisuuden näkymät?Ettäkö ihmiskunta, nämä raskaat ajat…onko ylipäänsä toivoa?

-…?

Ei ole mahdotonta että runoilijat, kirjailijat, kuvataiteilijat ja koko se konkkaronkka, joka aloitteli elämäänsä nollapisteestä eteenpäin oli oikeasti optimistista ja viatonta porukkaa. Pekka Lounelan muotokuvassa tulee välähdys Lounelan ja Väinö Linnan välisestä keskustelusta. Se on tietenkin vähän muodollista, koska mikrofoni on välissä. Mutta kyllä siinäkin tuntuu eteenpäinkatsova mieliala.

Tämä pitäisi saada määritellyksi. Ehkä kyse on hyväntahtoisuudesta. Se on yhä harvinaisempaa tämän päivän Suomessa.

Pitää jatkaa historian lukemista, myös mikrohistoriaa. Päällisin puolin vaikuttaa siltä, että sitten 1950-luvun sodat ovat lisääntyneet. Euroopan mahtimaat ovat sotineet milloin missäkin, samaten tietenkin Yhdysvallat alkaen siitä lautasellisesta Guatemalan verta.

Olen tullut lukeneeksi historiaa viime aikoina. Elääkseen nykypäivää on oltava perspektiivi. Kun mahtivaltiot ottavat itselleen maita, niin alle jää usein kansoja joilla ei ole valtiota. Mitä niitä nyt on paitsi uiguurit ja somalit? Esimerkiksi Amazonasin intiaaniheimot? Eikä Suomikaan 1917 mitenkään itsestään selvästi ollut valtio. Sehän sitten ilmeni sisällissotana.

Mikä sitten on valtio ja miksi se on? Minkä takia Suomella ei ole turvallisuustakuita tai minkä takia taas on? Mitä tarkoittaa olla turvassa? Sitäkö että on tarpeeksi leipää? Ehkä maailmassa on enemmän sirkushuveja kuin leipää, loppujen lopuksi?

Kissan marraskuu

Marraskuussa ihmiset ehdottelevat toisilleen mitä voisivat tehdä, kun pimeys syvenee ja nukuttaa usein jo aamulla. Yleensä ihmiset kumminkin joutuvat pimeydestä huolimatta jollain tavalla selviytymään tavallisista hommistaan. Muuten kaaos ottaa vallan ja sillä on luultavasti semmoinen ominaisuus yhdessä pimeyden kanssa.

Jo ajat sitten, ainakin 40 vuotta taapäin, Tukholman Karoliininen instituutti tutki pimeyden merkitystä ihmisten hyvinvointiin, siis tavallisiin asioihin. Kaamos sillä instituutilla oli lähinnä mielessä, kun se kasvatti valkoisen rottapopulaation ihan tätä tarkoitusta varten.

Jostain tutkijat olivat oivaltaneet että pimeydellä ja alkoholismilla on keskinäinen riippuvuus. Olisi ehkä liian suurpiirteistä todistella että juoppous on pimeyden voimien työtä, sellainen voitaisiin tulkita hurskasteluksi. Niihin aikoihin Norjassa oltiin aloittamassa merenalaista öljynporausta ja työvoimaa virtasi joka puolelta Pohjolaa. Öljynporaustorneissa asuttiin pitkiä aikoja.

Satuin asumaan maalla niihin aikoihin ja kuulin monista ihmisistä jotka lähtivät Norjaan kun pientila ei elättänyt ja kettujen tarhaus oli ilmeisesti vielä epävarmaa. Joitakin yksilöitä näinkin kun tulivat käymään Suomessa. Kehuivat norjalaista elämää hienoksi.

Sitten Karoliininen instituutti jo ilmoittikin, että pimeys ja alkoholismi korreloivat vahvasti. En muista että asiasta olisi hirveästi keskusteltu missään. Ehkä tutkimus oli vain aivan tavallista aivotutkimusta, mielihyväkeskuksen kartoitusta. Rottien ja ihmisten välillä ei taida olla hirveästi eroa. Pimeässä asustavat rotat kasvattivat riippuvuussuhteen alkoholiin helpommin kuin valoisassa elelevät.

Nyt varmaan senkin takia ihmisillä on kirkasvalolamppuja aamiaispöydissään. Minä olen edelleen sitä mieltä, että mieluummin nukun. Nytkin on sunnuntai eikä pitäisi olla kiire minnekään. Astiat on tiskattava ja keittiö raivattava muutenkin. Kissa nukkuu, joten en ota esiin pölynimuria vielä.

Kissa alkoi käyttäytyä oudosti joskus syyskesällä. Eläinlääkäri löysi munuaisten toimintavajauksen. Se alkoi lääkkeen jälkeen nukkua enemmän. Mutta valveilla se käyttäytyi oudommin kuin ennen lääkitystä. Se alkoi arastella meitä.

Selvitettiin asiaa. Jos ihmisellä olisi munuaisten toimintavajaus, hänet pantaisiin ensin dialyysiin ja sen jälkeen ehkä munuaisten siirtoleikkaukseen. En tiedä miten munuaisten saatavuus on lisääntynyt, mutta minusta olisi hyvä ajatus että kuolleiden elimiä voisi käyttää hyväksi lukuun ottamatta niitä kuolleita, jotka ovat kieltäneet sen. Kenenkään ei tarvitsisi arvuutella mistä päin maailmaa katulapsen munuainen on löytynyt. Katulapselta ei tarvitse kysellä lupia, kunhan vie munuaisen ja heittää lapsen kaatopaikalle.

Eläinlääkäri sanoi että kissan munuaiset ovat niin pieniä, ettei siirtoleikkauksia oikein voi tehdä. Tulisi liikaa invalidikissoja. Tietenkin suurin osa niistä tapettaisiin aivan niin kuin katulapsetkin, mutta ennen kaikkea eläinlääkäreitä, saati eläinkirurgeja ei ole tarpeeksi.

Kissat selviävät isostakin toimintavajauksesta aika hyvin. Eikä kissa ole koskaan ollut rämäpää, niin että kaipa lääke vahvistaa olemassa olevia ominaisuuksia. Kissa on kyllä suhteellisen vanha jo, todennäköisesti yli 15-vuotias, joten hän tulee kohtaamaan arvokkaan vanhuuden. Kissarouvaamme tullaan palvelemaan ensiluokkaisesti aina siihen saakka, kun vanhuus iskee useampiin elimiin ja on aika tehdä johtopäätöksiä.

Kissa ei saa kitua. Ihminen saa. Kituuttaminen on rangaistus liian vanhasta iästä. Ihmisille ei ole sallittu eutanasiaa kuin muutamassa maailman kolkassa. Hoitotestamentteja ei taideta muutenkaan etsiä kovin aktiivisesti.

Kun asuttiin maalla, kissat saivat suuren osan ravinnostaan ulkoa. Ne pitivät kurissa kylien rottapopulaatiota. Ihmisten ruokakomeroihin ei myöskään tullut hiiriä eivätkä oravat rapistelleet välikatossa niin kuin oli kissattomien talojen laita. En kyllä muista koskaan kuulleeni oravia välikatoissa, mutta ennenaikaan oravilla oli pesiä tuuheissa kuusissa, joissa heiluhännät tuudittuivat unien kultalaan.

Ihmisen on nyt vain syytä yrittää pysyä jollain lailla hereillä. Keinut kuuluvat kesiin. Sitä paitsi marraskuun murretut värit ovat hienoja.

Marraskuun valossa kirjoja

Kaupungeissa kohisee enemmän kuin ennen. Lehdet ovat pudonneet, autoja on enemmän, ihmisillä on kylmä. Käyttäisivät julkisia liikennevälineitä!

Joka päivä pimeys on pimeämpi. Sitä on vaikea nähdä, koska katulamput yrittävät sitä torjua. On katsottava välillä kesän kuvia, että näkisi tämän vuodenajan vaihtuvan. Viikon olen ollut kotona. Sitä ennen vaelsin edestakaisin vanhan kotikaupungin katuja.

Kuu kulki viikon alussa näkyvänä ja täytenä, mutta ei sitä ollut aikaa ulvoa. Pääsin uuden lukemisen alkuun Helsingissä. Sain käsiini Martti Anhavan kirjoittaman Romua rakkauden valtatiellä, joka on Arto Mellerin elämänkerta. Olen tottakai tuntenut Mellerin, oli kotoisin naapuripitäjästä ja alkanut kirjoittaa runoja joskus silloin kun muutin etelästä Pohjanmaalle. Arto ja hänen tyttärensä Vera olivat kerran meillä yökylässä kauan sitten, joskus 1980-luvun alkupuolella. Myös Vera on kirjassa haastateltavana ja toinen tytär Sara samoin kuin tyttöjen äiti Kaija Kangas.

En ollut nähnyt Kaijaa vuoskymmeniin, nyt hän antoi minulle avaimen että pääsin Ninni-kissan kumppaniksi toiseen asuntoon. Ninnin kanssa-asukas Anita Konkka oli puhunut uudesta kirjastaan Unennäkijän muistelmat Helsingin kirjamessuilla, mutta minä en ehtinyt täältä kaukaa sinne kuuntelemaan. Ninnin ihminen oli ylistänyt Anhavan Melleri-elämänkertaa, joka on julkaistu vuonna 2011, niin että sain kirjan sitten lainaksi Kaijalta.

En juuri ikinä lue minkäänlaisia muistelmia tai elämänkertoja. En ole tehnyt koskaan päätöstä etten lukisi eikä minulla ole ennakkoluuloja elämänkertoja kohtaan. Niitä vain ei ole sattunut tulemaan kohti. Kaija tarjosi kirjaa aivan vain pyytämättä. En ruvennut edes mutisemaan.

Kun maisema alkoi olla yhä pimeämpi ja hämärämpi, on vaikea kuvitella mitään yhtä mukavaa kuin kietoutua peittoon ja lukea. Ajalla ei ole merkitystä, se saa olla mitä tahansa. Ainut tärkeä oli Ninnin syöttäminen ja silittäminen. Päädyin roikkumaan yhdessä kirjassa kiinni melkein koko matkan. Sitä kutsutaan keskittymiseksi.

Kävin minä katsomassa ystäviä. Kuulin kun he puhuivat ja osasin sentään vielä vastata. Joskus intensiivisen lukemisen aikaan tuntuu ulosmennessä siltä, että puhuminen ei enää onnistu. Kun lähdin kirjan luota ihmisten ilmoille, seisoin peilin ääressä ilmeilemässä aivan niin kuin harjoittelisin puheterapeutin istuntoa varten. Olen käynyt sellaisella muutaman kerran opiskeluaikoina, mutta kyllä terapeutti joutui luovuttamaan.

Johduin ajattelemaan monia tuttuja ihmisiä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulta ja varsinkin maisemia,koska ihmisistä tulee aina monella tavalla maisemiensa näköisiä. Pitäjät olivat pieniä ja nyt varmaan vielä pienempiä, joten maisemista tulee tärkeitä. Vein Arton ja Veran autolla takaisin Itäkylään. Runoilija oli puheissaan vähän romanttinen. Musta lintu sattui lentämään tien yli, Arto väitti että se oli korppi. No, hänellä oli näytelmässään Sopimus Mr. Evergreenin kanssa henkilö nimeltä Nevermore, mutta ei se silti kaikkia mustia lintuja muuta korpeiksi. Edgar Allan Poe on kirjoittanut runon Nevermore, jossa yksi kertosäe kuuluu: Quoth the raven: Nevermore!

Se silloin lentänyt oli harvinaisen tumma ja lihava varis. Runoilija oli yli 10 vuotta minua nuorempi, innokas ja juuri puhunut yömyöhään meitä tarmokkaasti nurin (onnistumatta!), joten en viisinyt oikaista runoilija-ornitologia.

Olen miettinyt runoilijan elämää nyt viikon päivät. Tulee mieleen ensimmäiseksi se, miten tyystin erilainen ilmapiiri on Helsingissä kuin kaukana maalla. Helsinki ajattelee olevansa jonkinlainen napa, kunkku maan eteläkärjessä, eivätkä siellä asuvat kuin joskus harvoin tule ajatelleeksi muuta Suomea. Kun Anhava kuvaa runoilijan lapsuutta, tuntuu kummallisesti siltä, että hän ei puhu samoista pitäjistä joita minä kuljin.

En tulisi ajatelleeksi sitä ellen olisi itse asunut joskus Helsingissä. Nyt kun siellä vain käväisee, siitä ei enää tule elämänpiiriä ja sen vaikutus pyyhkiytyy äkkiä pois.

Muistan yhden kerran kun olin lähdössä kauas pois ja kävelin pitkin rantoja ystävän kanssa matkalla lentokenttäbussiin. Osa matkasta käveltiin pitkin Sörnäisten rantaa. Nyt päädyin ajamaan keskellä sitä kaupunginosaa illalla bussilla, Sörkka tai Sörkkä, kumpikin sopii minulle.

Se on teollisuus- ja varastoaluetta. Yhtäkkiä bussi valaisi anonyymia kaupunkia, punaisenmustia tiilitaloja, entisiä tehtaita ja konepajoja. Katuvaloja oli paljon harvemmassa kuin keskikaupungilla, niiden valo keräsi sumua ympärilleen. Siinä maisemassa ei ollut mitään kutsuvaa, silti se jollain rujolla tavalla näytti kauniilta. Ajattelin että siinä on oma öinen kaupunkini ja mistä ihmeestä sen noin hyvin tunnistaa, vaikkei ole ikinä ollut siellä.

Sitten hymyilytti. Olin ruvennut ajattelemaan yhtä romanttisesti kuin Melleri, iso ihminen. Otan hänen itsensä kokoamat runot kirjasta Nuoruus, siivekästä ja veristä (Runot 1972-1989, Otava 1989) ja löydän sieltä selityksen miettimälleni:

On monta Suomea, ja suorat tiet

eivät vie minnekään, valtatiet,

katkoviivaa nikottelevat.

On syksy, ja luulet jo olevasi perillä:

äkkiä lehdet puissa kourivat

ruotinsa rikki, joessa

helähtävät hopeiset vedet.

(Suomalainen syyslaulu, osa runosta)

Nyt on sunnuntai, lumi on alkanut sulaa, ilma on raaka, talitintit roikkuvat pää alaspäin puusta ja huutavat. Lippu roikkuu tangossa märkänä rättinä. Kuolleen kuukauden alkupuolta. Pimeää kestää.