Ihmisten ihmemaassa

Ollakseni selvillä siitä historiasta, miten ihmiset ovat olleet ja mistä siihen olemiseen tulleet on luettava historiaa. Sitten satuin kuulemaan historioitsijan sanovan, että historia on tarina. Sitten tulin ajatelleeksi uutisia. Myös niissä on oltava tarina, ilman jostain tulevaa tarinaa, jotain ydintä, ei maailmassa oikeastaan tapahdu mitään.

Tai tapahtuu tietenkin, mutta hahmottomasti. Ihmiset eivät kykene ymmärtämään tapahtumia ilman punaista lankaa. Kaikki ovat yhtä monimutkaista tarinavyyhteä ja sen vuoksi he todennäköisesti ovat niin erilaisia. Jokainen tulee tarinaansa eri suunnista. Tarinat koskettavat toisiaan ja liudentuvat toisiinsa.

Työkseni on tullut asioiden ihmettely ja lähdin ihmettelemään ihmisten ilmoille. Kuntsin taidemuseossa oli Teemu Mäen näyttely. Se täyttäisi koko museon, kahdessa kerroksessa on valokuvia. Sen verran tiesin.

Olen seurannut taiteilijan työtä siitä asti kun hän oli 17-vuotias lukiolainen, hurjatahtinen piirtäjä, näin hänet täydessä työn touhussa taideleirillä parina kesänä. Sitten hän jo teki esimerkiksi tunnin mittaisen radio-ohjelman YLEn paikallisradioon, kirjoitti kulttuurilehteen arvion taiteilijaseuran näyttelystä. Nuorena jaksaa.

Tärkeintä kaikessa taiteessa on kyky ajatella ja tuntea. Tietysti kyky silmien ja käden yhteistyöhön on synnynnäinen, mutta usein ympäristö ei ota kykyä huomioon, lasta ei ekä kannusteta. On tärkeää että jo lapset ja nuoret saavat kunnolliset kynät ja kunnon paperia, hyviä värejä ja tilaa missä kuvitella.

Tuo 17-vuotias säilyy aina mielessäni. Siksi minulle oli tärkeätä mennä katsomaan miten tuotanto edistyy. Ei hän nyt aivan tehdas ole, mutta on minusta harvinaista, että joku taiteilija kykenee täyttämään kokonaisen museon. Ripustuksessa on ajatusta ja jokainen työ itsessään herättää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ihmettelyä. Yksi ongelma minulla oli: en voinut katsoa kahta videota. Olen kuulovammainen, enkä tiennyt ottaa mukaan induktiosilmukkaani (miksi muuten museoissa ei niitä ole?). Muuten matka teki tehtävänsä, tulin olleeksi ihmisten ilmoilla ja suhde syntyi lähinnä seinillä oleviin kuviin.

Työt ovat värivalokuvia. Ne ovat suuria, värit ovat kirkkaita. Niissä on tärkeintä sisältö, jolle sitten estetiikka on alisteinen. Pääkysymys näyttelyssä on Kuka sinä olet?, se ei ole kovin tavallinen kysymys arkea elävälle aikuiselle. Se on tärkeä kysymys. Moni aikuinen juoksee varmasti kysymystä pakoon. Mutta ilman asettumista peilin eteen ei tapahdu uudistumista. Ilman uudistumista ihminen kuolee pystyyn.

Identiteetti on aika lailla läpi elämän muotoutuva asia, ei selviö. Henkilökuvat ovat suuria ja värillisiä ja niiden ihmiset voivat kävellä tuntemattomina vastaan missä vain, koska nämä ovat oikeita ihmisiä.

Alakerrassa on paljon kuvia nuorista. Kukin nuori on saanut valita itselleen toiveminän ja sitten sen vastenmielisimmän minän. Keskelle tulee arkiminä, tai se tavallinen minä.

Ne ovat omakuvatriptyykkejä. Niissä näkyy nuorten itsensä etsiminen, työ joka sitten jatkuu edelleen, vaikka sitä he eivät itse vielä aavista. Muotokuvien ihmiset tulevat erilaisista paikoista, mukana on Venäjän nuorisoa ja tietenkin mukana on myös Teemu Mäen oma triptyykki, vaikka hän ei enää teini olekaan. Minusta keskellä on vasemmalla on transvestiitti ja oikealla on Bill Clinton, mutta tulkinta voi olla joku muukin.

Näyttelyn aikana nuoriso pääsee Arja Elovirran ja Teemu Mäen työpajoihin tekemään triptyykkejä myös Vaasaan. Kun teini saa itse ajatella kehitystään ja tuoda sen esiin kuvina, tulevaisuus konkretisoituu. Ehkä nuori työpajoissa oppii sitäkin, miten välttää kompastelemasta aivan jatkuvasti.

Avajaisissa taiteilija puhui paljon kuvataiteensa perustasta. Aistielämykset ovat tärkeitä, sitten voi vetäytyä ja miettiä taidefilosofiaa ja sitten taas mennä tekemään työtä jonkun ryhmän kanssa. Hän on juuri lopettanut 5-vuotiskautensa Aalto-yliopiston professorina, joten hänellä on nuorisoon vähän laajempi näppituntuma, taidekasvatus.

Noin kymmenen vuotta sitten näin ryhmätyönä tehtyjä oppilastöitä, ryhmien vetäjänä Teemu Mäki, joissa suuria pintoja on käytetty ryhmän jäsenten ajatteluun maalaamalla. Työt muistuttivat suurikokoisia sarjakuvia, niitä saattoi lukea nurkasta nurkkaan. Töitä oli kulttuuriyhdistys Kiilan juhlanäyttelyssä Helsingin taidehallissa.

Nyt valokuvien kautta tulee näkyville yksittäisten nuorten ajatus tulevaisuudesta. Valmiit kuvat näyttävät konkreettisesti millaisia mahdollisuuksia ja vaaroja tulevaisuudella on annettavana. Kuvissa näkyy nuorten oma ajattelu. Siitä tulee maailman omakuva tulevaisuudessa. Nuorten kanssa voi luoda perustaa, mutta muutos voi olla pysyvä.

Esimerkiksi nuori tyttö kokee koiransa niin tärkeäksi että siitä tulee osa hänen omakuvaansa. Tässä ei ole triptyykki, vaan kaksi kuvaa pareista, viereen on ripustettu on nuoren ihmisparin kuva. Ehkä koira on tytön tärkein ystävä. Lemmikkieläinten pitäminen on yleistynyt paljon verrattuna omaan lapsuuteeni, jolloin koirilla oli työnsä. Tarkemmin ajatellen tälläkin koiralla on työnsä: sen tehtävänä on auttaa tyttöä aikuistumaan.

Mutta yhteiskunta näkyy kuvissa hyvin. Hätkähdin varsinkin nuoren pojan vastenmielistä omakuvaa, jossa maassamakaavaa poikaa potkittiin. Joillekin lapsille ja nuorille kuva on mahdollinen, väkivalta voi olla sattumanvaraista ja nuoresta riippumatonta. Todellisuudella on paljon erilaisia kasvoja.

Tottakai poika näki väkivaltakuvan uhkana. Ei väkivaltaa kukaan tahdo, silti moni sitä tapaa. Sanojen pitäisi riittää, niistäkin kelpaavat kysymykset, ihmettely, vuoropuhelu. Vihapuhe saisi jo jäädä pois ja ihmiset voisivat oppia olemaan ihmisiksi.

(Kuvia voi suurentaa!)

Yläkerran näyttely on sitten sarja kuvia ihmisistä, joilla jo on identiteettinsä. Osa identiteetistä on seksuaalinen, osa liittyy valtasuhteisiin, pienen sivuhuoneen kuvia taiteilija kutsuu kuoleman ja perheen/rakkauden huoneeksi. Siellä on yhdellä seinällä vanha nainen kuolleena, isoäiti ehkä. Perheen jäsenet kuvataan vaihtuvin henkilöin saman pöydän äärellä. Huoneen nurkkaus on tavattoman koristeellinen tapettia myöten. Punaista ja mustaa. Punaisia huoneita, mustia koristeita, ei ehkä päinvastoin.

Arvelen että on luettava uudelleen Stendhalia. Se ranskalainen filosofi oli minulle nuorena hyvin tärkeä.

Fyysistä ja virtuaalista matkaa

Kerroin että ruokakaupan kylkiäisenä on krääsäkauppa, joka on ajatellut tienata divareiden loppuunmyynnillä. On se ilo. Krääsäkauppa vetää puoleensa paljon ihmisiä, jotka vetäytyvät nurkkaan miettimään kirjojen ostamista. Niitä saa selailla ja sormeilla. Joissakin niissä on entisen omistajan nimi. Yksikin nimistä on Jaakko K, mutta sitten sukunimestä ei saa etukirjainta enempää selvää.

Olisi kivaa tietää jotain kirjojen historiasta. Mutta kassaflikka on kaupassa vain töissä eikä ota minkäänlaista kantaa kirjoihin. Ehkä hän ei lue. Alan vähitellen oppia sen että sellaisia ihmisiä oikeasti on.

Jos krääsäkauppias käsittäisi mikä aarre sillä on hallussaan, se perustaisi siihen nurkkaan pienen kahvilan, jossa voisi istua selailemassa, että ei tulisi ostaneeksi sikaa säkissä. Se ei kannata koskaan. Että siitä välttyisi, nurkassa voisi olla hylly jossa olisi erivoimakkuuksin varustettuja lukulaseja.

Minulla on lasit, jotka voitin kilpailussa. Nyt niissä ilmaiskehyksissä on lukulinssit, jotka on viilattu piilokarsastavien silmieni avuksi. Kaukonäkö palautui kaihileikkauksen jälkeen. Aina en muista ottaa laseja mukaan kauppaan, joten lainattavat lasit olisivat tärkeä juttu.

Kirjastossa lasit ovat mukana samasta syystä: ei sikaa säkissä. Ongelma on sitten siellä käveleminen. Kävelen pahki seiniin ja kyynärpäät ovat mustelmilla kun yritän nähdä jotain lukulinsseillä. Viimeksi en viitsinyt panna lukulaseja nenälle. Seuraus: tulin kantaneeksi kotiin kamalan huuhaa-kirjan. Omituista kyllä kirjan selailusta, sitten kotona, tuli likainen olo. Joku onnistui jujuttamaan minua: minulla ei ollut lukulaseja ja otin kirjan johon en halua tarttua edes tikulla.

Tuli toinen kilpailuvoitto lukulasien voiton jälkeen: kirja. Kävin SusuPetalin blogissa ja hetken inspiraationi oli osallistua kirja-arvontaan. Olin kyllä huomannut kirjan tulon. SusuPetalia oli lähestynyt valokuvaaja Lasse Ansaharju, joka tahtoi tekstejä valokuviinsa. Tuloksena on valokuvaajan ja bloggarin yhdessä tekemä kirja.

Kirjan nimi on Kultainen talja. Nimi kannattaa googlata ellei omista antiikin Kreikan kirjallisuudesta kertovaa teosta tai peräti tuota argonauttien seikkailukirjaa. Kirjan tekstit ja kuvat päivittävät antiikin tähän päivään. Valokuvaaja on liikkeellä vähän kaikkialla, eniten kuitenkin Euroopassa. Hän ottaa kuvia kaduilta, sieltä missä ihmisiä on kuvan ottamisen ajan tarpeeksi pysähtyneenä, niin että heistä saa otoksen. Susu tulkitsi kuvat ja niiden tapahtumat suomeksi ja englanniksi. Tuossa vinosti skannaamani kuva sukupolvista, teksti vieressä:

(Kuvaa voi suurentaa!)

Hassua kyllä mieleeni tulee hakematta jonkinmoinen kalevalainen perintö: laulaminen. Nuoret (ja usein vanhemmatkin) laulajat kokoontuivat Karjalan laulumailla keinumäelle, kun työt oli tehty, talvisin isompiin pirtteihin. Ihmiset lauloivat tapahtumista ja laulut levisivät muistinvaraisina laajalle alueelle, syntyi uusia lauluja ja vanhojen variaatioita.

Argonauteista en ole varma. Mutta olen varma siitä, että tapahtumilla on jonkinlainen todellisuuspohja, joka on kaukana muinaisuudessa, siis kirjallinen muoto tulee vasta myöhemmin. En väitä että voittamani kirja olisi epiikkaa samassa mielessä kuin taljan tarina. Mutta muistan hyvin kun luin lapsille kirjoitetun suorasanaisen suomennoksen Kultaisesta taljasta. Argonautit olivat seikkailleet jossain Mustan meren tienoilla yli 2000 vuotta sitten.

Kirjan nimi tuottaa heti mielleyhtymän: missä olen kuullut tuosta aiemmin. Kirja voi toimia huutomerkkinä, muistutuksena. Kokemusmaailmat eivät välttämättä enää kohtaa. Sen vuoksi on aina vain tärkeämpää puhua toistemme kanssa. Edes tällä tavoin, blogeissa, nettijutuissa.

Kun luen Freudia parastaikaa (ks. edellinen postaus), niin tuli asiaa omaan kirjahyllyyni. Entisessä sivistys-Suomessa iso kustantamo nimeltä WSOY kustansi Klassillista sarjaa. Minulla sattuu olemaan tätini perua sarjasta yksi kirja, No 2, Euripideen Medeia, suomentaja Otto Manninen ja kustannusvuosi 1949. Kirjassa Argo-laivalla Jasonin johtamat argonautit purjehtivat hakemaan kultaista taljaa Medeian kotimaasta Kolkhiista. Aluetta kutsutaan nykyään Kaukaasiaksi.

Meillä ei enää julkaista näytelmiä, koska suuria sivistyskustantamoita ei oikein enää ole. Oma kirjasto alkaa olla todella arvokas. Tuskin löydän Medeia-näytelmää edes kirjastosta. Antiikin kirjallisuushistoriaa voi onneksi lukea vielä esimerkiksi kirjasta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos 2007), josta saa hyvän kuvan länsimaisen kirjallisuuden alusta.

Nyt alan lukea antiikin kokonaisesitystä. On päivitettävä ikivanha koulutietämykseni antiikin kulttuurista. Se on kuitenkin kovasti tärkeä osa omaakin kulttuuriamme, läntiseen maailmaan kun kuulumme, ja vaikka kuuluisimme itäiseenkin: kulttuurihistoriansa on tunnettava.

Edit. klo 22.59: Että ei tule väärää käsitystä niin on kerrottava että WSOY julkaisi 2004-2013 Shakespearen näytelmien uudet suomennokset ja Tammellakin oli antiikin näytelmien suomennossarja, aikaa en nyt muista. Onneksi näitä on jonkin verran päivitetty!

Arkipäivän analyysia

En oikein voi lukea kymmeniä sivuja tätä kirjaa yhteen menoon. Tämä aivan siitä riippumatta luenko sitä unilukemiseksi, löytääkseni jonkun uuden ajatuksen vai vain vahvistaakseni vanhoja ajatuksiani tai parantaakseni itseni siitä tai tästä vaivasta. Nimittäin seuraavaksi minua odottaa uusi kissakäsikirja, jossa taloutemme valtiasta käsitellään persoonallisuus-näkökulmasta.

Kaikki kietoutuu huushollin otusten ympärille ja jokainen meistä kolmesta kieppuu mukana ja ajattelee asioita vähän omaan suuntaansa. Ja koko ajan on käynnissä muutos: ei olla huomenna samoja kuin oltiin eilen.

Kirjoittaja on Sigmund Freud. Kirjan nimi on hykerryttävä: Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899-1939. Suomennos ja sivunvalmistus: Markus Lång. Helsinki 2014. 232 s. Kustantaja: Books on Demand, paino Nordenstedt, Saksa. Kirja koostuu ennen suomeksi julkaisemattomista Sigmund Freudin artikkeleista. Hän joko ei saanut näitä mahtumaan joihinkin sillä hetkellä työstämiinsä kirjoihin tai sitten ne poikkesivat sen verran muusta hänen kirjoittamistaan kirjoista, niin että hän ehkä jätti ne pois julkaisulistoistaan.

Kirja on kulttuuriteko, ehdottomasti. Minun oli napattava kirja kirjastosta parista syystä. Ensinnäkin Anita Konkka julkaisi syksyllä kirjan nimeltä Unennäkijän muistelmat (Teos) ja siinä puhutaan unista. Kirjassa unen näkijä muistelee. Uni on yksi todellisuus. Ilman unien näkemistä ihminen ei pysy järjissään, noin lyhyesti sanoen. Sen lisäksi unet sanovat kaikenlaista ihmisen kulloisistakin ongelmista, toiveista – ylipäänsä hänen elämästään. Freud on kirjoittanut ihmisten vitseistä ja heidän tekemistään virheistä. Ja sairauksillakin on viestinsä.

Ajattelin että ehkä unisyklini korjaantuu tästä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta häiriöstä ihan vain Freudia lukiessa. Toinenkin syy johtuu kirjoista: jostain syystä johduin marras-joulukuussa lukemaan Siri Hustvedtin kirjoja englanniksi ja hänen kirjallisuuslistassaan on usein Freud. Ehkä hän on vaikuttanut jopa enemmän käsityksiimme ihmisistä kuin toinen juutalaissyntyinen henkilö, Karl Marx?

Tässä nimenomaisessa artikkelissa telepaattisista unista on aika tavalla järjenvastainen ajatus. Unia ihmiset näkevät yksin, erikseen, tiettävästi yhteisiä unia ei ole (vaikka Juice laulaa XV yössä: ”---ja samaa unta nään ja kun aamu on en tiedä missä herään”), sen sijaan telepatian pitäisi olla ajatusten (sähköistä?!) siirtymistä yhden ihmisen päästä toiseen päähän, vaikka satojen kilometrien päästä. Telepatiaa ei ole koskaan pystytty todistamaan olemassa olevaksi ilmiöksi, sen sijaan unia ovat nähneet kaikki.

Näin Freud kirjoittaa kirjeen lähettäjälle, joka tahtoo vahvistuksen sille, että telepaattisia unia oikeasti on olemassa ja että hän on itse juuri nähnyt yhden:

Onko Teille syntynyt vaikutelma, että kaikessa hiljaisuudessa kannatan telepatian todellisuutta siten kuin salatieteilijä esittävät? Siinä tapauksessa pahoittelisin suuresti, että sellaista vaikutelmaa on vaikea välttää. Haluan nimittäin pysytellä täysin puolueettomana. Minulla on siihen myös täysi syy, sillä minulla ei ole asiaan mitään kantaa enkä tiedä siitä mitään. (s. 47)

Freud on kohteliaan pirullinen alusta loppuun. Telepatia ei vain mahdu tähän arkipäivän psykopatologiaan, tai siitä tulee mahdotonta tappelua. Lukekaa esimerkiksi Freudin Unien tulkinta-opus! Unet kertovat kaikenlaista hauskaa meistä kaikista.

Ihminen on mestari keksimään itselleen milloin mitäkin kamalia fyysisiä tai psyykkisiä tai psykofyysisiä ongelmia. Freud on siitä hyvä tiedemies, että hän on vankkumatta tiedon puolella huuhaata vastaan. Pidän paljon Tiina Raevaaran, kirjailijan (koulutukseltaan jonkun kovan tieteen tohtori, en uskalla sanoa minkä, koska sanon kumminkin väärin) Suomen Kuvalehden blogista. Raevaara näyttää jatkuvasti törmäävän myös kaikenlaiseen huuhaa-tietoon. Epätieto on leviämässä kaikkialle ja yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monesti väärä tieto voi olla vaarallistakin.

Ihmisparka on hätää kärsimässä, kun yrittää vajavaisella tietämyksellään sortteerata edes jollakin lailla oikeaa tietoa väärästä. Eilen joku amerikkalainen lehti otsikoi että jossain osavaltiossa monta lasta oli sairastunut tuhkarokkoon, vai oliko se nyt vesirokko? Joku sellainen tauti kuitenkin, jota vastaan nykyään rokotetaan.

Kun nyt kyseessä on USA, niin on kerrottava, että sieltä se rokko oli ehtinyt hävitä kokonaan. Amerikassa – kuten myös Euroopassa – on vastuuttomia vanhempia, jotka ovat jonkun uskomus-/epätiedon vuoksi päättäneet olla rokottamatta omia lapsiaan ja sillä tavalla ovat saattaneet vaaraan muita lapsia.

Mikä tahansa lastentauti on vaarallinen ja kelle tahansa ihmiselle lähinnä siksi, että niiden jälkitaudit ovat pahoja. Minulta hävisi vasemmasta korvasta kuulo sikotaudin vuoksi 12-vuotiaana. Ei ollut rokotuksia.

Miksi on aina toivottava pakottavia lakeja, ennen kuin ihmisten järkiintyminen on mahdollista? Se on kerta kaikkiaan järjetöntä. Mikä telepatiassa on niin tärkeää, että siihen on uskottava? Mitä se usko ylipäänsä on? Ehkä sillä sitten tullaan autuaaksi.