Takana oli ruuhkapäivä. Hirvittävän korkeilla maksuilla ei saa yhtään mitään. Pahempaa tuo oli kuin millaista oli odottaa kunnanlääkärin odotushuoneessa sen kokonaisen päivän ja sairaan lapsen kanssa. Olen lapsena seisonut jonottamassa ostokortin kanssa sokeria. Odotus oli pitkä. Sen aikana kerroin itselleni tarinoita. En osannut lukea enkä kirjoittaa, joten tarinat tulivat helposti.
Kunnanlääkärin vastaanotolla oli mukavaa. Paikalla oli puoli pitäjää. Ja aina löytyi tuttavia tai sukulaisia. Nyt kukaan ei tunne eikä tervehdi. Jokainen jonottaa hiljaa omassa tuntemattomuudessaan. Se on kertakaikkiaan kummallista.
Sillä ei ole väliä onko kysymys hammaslääkäristä vai fysioterapeutista tai muusta terveyskaupasta. Ne ovat yksityisiä, koska verorahoilla ei saa kunnan omaa hoitoa. Lääkäreillä on oikeus päättää mihin menevät töihin. Terveyskeskukset ovat vihoviimeinen paikka.
Nyt kun on vuoden pimein aika ja sataa koko ajan. Ankeus paistaa paljaana tämän keskiluokan tai sellaiseksi haluavan olemuksessa. Pieni lapsi heilutti minulle. Lapsen äiti huomasi sen ja käänsi lapsen rattaat seinään päin. Lapsen isoäiti tai täti tai tuttu tuli kauppaan myös ja rupesi katsomaan seinillä olevia kuvia.
Kuvassa oli pitkä riippusilta, joka oli ehkä se Päijänteen pitkä silta. Ei se Raippaluodon sillalta näyttänyt. Muuten se olisi voinut se ollakin. Samannäköinen, mutta toiselta rannaltaan asumaton. Pohjalaisissa on se ominaisuus että ne haluavat rakentaa rannoille ja näyttää että eivät missään nimessä päästä ketään asettumaan sinne. Kun ovat olleet täällä aina. Kun mennään itäänpäin, tulee mäkistä maastoa ja mäkien päällä on poltettu vainotulia.
En tiedä mistä keskisuomalaiset ovat niin suuruudenhulluiksi tulleet. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä silta vain liippaa sitä autiota rantaa ja menee siitä ohi muualle. Sateet ja tulvat lisääntyvät, niin että rannoille ei muutenkaan kannata rakentaa. Pohjalaiset eivät ole millänsäkään ilmastonmuutospuheista. Heidän markkinsa on ulkopuolella tulevaisuuden. Uutisten valossa tuntuu tulevaisuus jo häipyneen pois.
Ajattelin sitä poikaa joka asui sen vierastalon yläkerrassa. Se oli kiipeillyt syysmyrskyssäkin siellä pylonin huipulla. Valjaat sillä oli ollut, mutta tuskin niistä hirveästi on hyötyä, jos myrsky pyyhkii yli. Se säilyi ainakin siinä työssään silloin hengissä. Sillä oli pitkä haava otsassaan, ehkä joku kone sitä oli lyönyt. Tai vaijeri, mahdollisesti. Sitä yritin kysyä että miten ne vaijerit kiinnitetään niihin pyloneihin, kun ei kai sinne mitään nostokurkiakaan voinut tuoda. Se poika oli siihen asti vastannut ykstavuisesti. Nyt se meni kokonaan mykäksi. Voi olla että siltä puuttui sen pyloneihin kiipeämisen vimman vuoksi ihmiselle muuten ominainen sosiaalinen ulottuvuus. Mutta kuulin jälkeenpäin, että oli sinne sen opiskelijahotellin pihalle ilmestynyt sittemmin auto. Sitä tiedonantajani ei kertonut mistä se oli sen hyötynyt.
Joka tapauksessa nämä yksityislääkärit ja kauppiaat näyttävät ohimennessään ufoilta. Muutama vuoskymmen sitten heidät on tunnistanut siitä että he kulkevat jonkinlaisen parfyymin sisällä, semmoisessa pilvessä. Nyt nenääni ei osunut muuta tuoksua kuin vahva kahvin lemu. Jossakin sen kaupan uumenissa joku keitti kahvia. Oli pimeä iltapäivä ja kaduilla kulki autoja tasaisena virtana. Pääni alkoi tulla kipeäksi. Katsoin verhojen peitossa olevasta ikkunasta naamaani ja se alkoi selvästi vihertää. Ajatus alkoi tahmaantua. Ne epäolennot, joilla oli täydellinen maski naamassa kuin olisivat menossa teatterilavalle, alkoivat poukkoilla. Niitä ilmestyi milloin mistäkin huoneesta kuin jossain Jacques Tatin leffassa. Kauppa aikoi vaikuttaa jonkinlaiselta labyrintilta.
Milloin näistä tavallisista yleisönpalvelijoista on tullut robotinkaltaisia epäihmisiä? Ne puhuvat tuskin ääneensä. Sen kyllä ymmärrän. Siinä ihmispaljoudessa muiltakin kuin minulta menisi loppukin kuulo. Sen sijaan kauppa lisäsi valoja auloissa ja teki kaiken kalpeaksi. Siihen päälle tuli sirinää, joka tuli erilaisista huoneista siinä aulojen sivuilla. Maskeeratut ihmiset saavat siitä hyppimisestään palkkaa. He ovat ehkä sitä mieltä että on väärin kun tavallisen yrittäjän on buustattava loppujakin voimia saadakseen byrokraattiset jutut hoidetuksi. Mutta miksi heidän on pidettävä sitä maskia sitten? Kaasuhyökkäys uhkaa?
Opettelevat varmaan kirjoittamista, että valitukset menisivät läpi. En tiedä minne valitukset menevät. Ehkä veroherroille tai aluehallintoon, jotka eivät taaskaan ole ottanut huomioon ihmisiä. He kuitenkin pinnistelevät tuottamisen ja kuluttamisen ristiaallokossa. Eivätkä oikein koskaan opi uimaan vaikka heillä on kysymys omasta ammatista, eikä pelastusrenkaita ja valjaita ole lähetetty, vaikka he pitävät tarpeetonta valtiota pystyssä. Vaikka ei kai valtio sinänsä ole sitä tai tätä. Surinasta ei saa selvää mitä heidän päässään on.
Gogol olisi hieroskellut käsiään jos olisi päässyt katsomaan tavallista yksityislääkäriasemaa ja erikoiskauppaa. Se olisi tietoinen siitä miten kauan on kulunut Päällystakin kirjoittamisesta ja mutisisi itsekseen että ”mitäs minä sanoin!”. Gogol tiesi että jälkipolvet vasta alkaisivat ymmärtää mistä hän on puhunut. Mutta olisi hän varmasti ihmetellyt mistä nämä kaikki kuolleet sielut ovat nyt tänne asti löytäneet tiensä. Kohauttaisi sitten olkapäitään: sielut kyllä osaavat matkustaa vuossatoja vaikka kuinka. Sielut pysähtelevät siellä täällä ja irvistelevät ihmisille, jotka eivät näe heitä ollenkaan. Semmoista se on ollut aina.
Pää oli kipeä päiväkausia sen jonottamisen jälkeen. Tavallisennäköisiäkin ihmisiä tuli eri huoneista vielä pitkään. Sitten ne alkoivat ohentua ja liudentuneina häipyä. Jonot lyhenivät. Ne maskipäiset hävisivät. Ehkä heidät oli määrätty hätyyttelemään ihmisiä huoneista ja sitten alkoivat hyppelehtiä aivan luonnostaan. Parfymoituja ihmisiä ei näkynyt ollenkaan. Ehkä heillä oli joku takaovi mistä luikahtaa ulos.
Silloin oli hirvittävän pimeä. Oli yhtäsoittoa pimeä viikkoja. Ehkä kuukausia. Nyt alkoi eilen valostaa. Taivaan värit ovat hentoja, kun taivasta on pesty nyt sumuilla, tihkulla ja sateella. Vaaleanpunaista ja turkoosiin menevää sinistä.
Olen keskiviikosta asti katsonut televisiosta elokuvia. Enkä ole oikeastaan katsonut niitä, vaan yrittänyt löytää kahden tunnin rakoja että niitä ehtisi katsoa. Aika alkoi mennä omituisiin asioihin. Laskujakin piti maksaa. Yritin jatkaa lukemista mutta päähän ei jäänyt nyt juuri mitään. Teemalla tulee elokuvia. Televisiosta on nyt sisällä sijaitseva aurinko.
Olin ollut päiviä sen kirkasvalotilan surinan nujertama. Nyt alkavat auringon myötä ne äänet häipyä päästä. Mutta kyllä siitä surinaa syntyy kun kymmeniä kirkasvalolamppuja on päällä yhtä aikaa. Sähköt menevät poikki. Yksityisyrittäjät juuttuvat loukkuun niissä takaovien käytävissä. Niille tulisi mieleen mitä rahvas on aina sanonut: et olisi se miksi olet parfymoinut itsesi ellei tämä valtio olisi antanut sinulle ilmaista koulutusta.
Valot sammuisivat käytävälabyrintista kokonaan. Oletan että kaikki liittyy ilmastonmuutokseen. Ei se ole hysteriaa.
Nyt taivaalla rupesi helottamaan aurinko. Se sattui särkeviin silmiini, mutta harvoin olen tuntenut mitään niin upeaa kuin juuri se eilinen aurinko. Se näkyi ensin mäen päällä olevassa keltaisessa puutalossa. Hätkähdin että kullastako täällä on talot tehty. Sitten kulman takaa aurinko osui suoraan ja hyvin viistosti silmiin. Silmät säikähtivät ja rupesivat räpyttelemään.
Näin eilen unkarilaisen elokuvan nimeltä Kosketuksissa, ohjaajana Ildikó Enyedi. Huomasin sen koska juuri National Book Awardin Yhdysvalloissa voitti unkarilainen László Krasznohorkai eikä meidän Pajtim Statovci, ulkomaisten käännöskirjojen sarjassa. Krasznohorkai on tehnyt paljon elokuvia, varmaan kirjoittaakin niitä kuvien kautta, en ole lukenut kirjoja enkä nähnyt niitä elokuvia. Voittajateos Saatanatango on suomennettu vuonna 1985. Suomalainen Statovci sen sijaan voitti suomalaisen Finlandia-palkinnon.
Enyendin leffa kertoi teurastamosta, jossa oltiin kosketuksen päässä toisistaan. Monella tavalla. Lihaa ei pitäisi syödä. Helsingin Sanomat kirjoitti Enyedin leffasta negatiivisesti, se kun ei ollut koskaan päässyt Suomessa elokuvateatterilevitykseen. Minusta elokuva puhui siitä, että ihmiset olivat joutuneet kauas maailmasta, jossa olisi hyvä olla. Mutta olin saanut siitä omakohtaisen todistuksen jo aiemmin samalla viikolla.
Kaupan kassa hymyili ja toivotti hyvää pikkujoulua. Sillä ihmisellä hymy nousi kasvoille asti, silmät olivat ystävälliset. Mistä sen tietää? Kai semmoisen jo tähän ikään on oppinut tuntemaan. Eikä pidä pelästyä oikeasti ystävällistä kosketusta. Katsettakaan.
Näin jo taas seuraavan merkittävän elokuvan. Se oli Pasolinin Medeia. Näkyy olleen tuotantovuosi 1969. En ole nähnyt sitä, koska en ollut Suomessa silloin. Mutta ei sitä ole myöskään ollut elokuvakerhojen ohjelmissa sitten myöhemmin. Syy on ehkä siinä tolkuttomassa väkivallassa, jota Medeiassa on aivan riittämiin. Samoin on vihjauksia seksistä. Muistaakseni elokuvakerhoihin otettiin elokuvia, jotka oli yleensä sallittu yli 12-vuotiaille. Pasolinia ei ehkä olisi sallittu?
Pasolini antaa runoutensa kukkia tässä työssä. Kuvauspaikka näyttää olleen Turkki. En saanut selvää siitä täsmälleen. Talot on rakennettu kuin valtaviin termiittikekoihin ja sellaisia on ainakin Pohjois-Anatoliassa. Pasolini ei ole ehkä ajatellut asiaa historiallisesti, mutta kaiken järjen mukaan Kultaisen taljan tarina menee jonnekin meren taakse. Siinä ovat siis Jason ja Medeia. Juuri oli radiossa haastateltavana niitä vanhasta kreikasta suomentajia, jotka suomensivat Sofokleen näytelmät. En kuullut mitä heillä on ohjelmassaan nyt. Ehkä Euripides ja siis esimerkiksi Medeia.
Pasolinin tarinassa siellä hyvin kuivassa ilmanalassa ihmisillä on värikkäät vaatteet, heillä on Minotaurus-jumaluus, heillä on eri heimoja, joilla on jonkin verran kahinoita. Ihmisiä tapetaan. Heitä myös uhrataan: pää poikki ja nopeasti. Elokuvasta ei selviä oliko uhri yhteisön hyvinvoinnin vuoksi vai oliko nuori poika tehnyt jonkin rikoksen.
Elokuva pitäisi nähdä vielä uudestaan. En ymmärtänyt ottaa muistikirjaa. Leffan värikkyys ja hirmuinen eksotiikka otti ylivallan. Pitänee ottaa ja katsoa mitä Riane Eisler sanoo niistä alueista. Se ikivanha Vähä-Aasia! Sitten jäin miettimään tietenkin Pasolinin runoutta. Sitä tuskin on paljon suomennettu ikinä.
Heräsin siihen, että on kalpea valo taas. Näyttää sataneen lunta. Ei ehkä sada juuri nyt. Mutta säiden vaihtelu jatkuu. Jossain Oulun korkeudella menee raja: siitä ylöspäin on talvi. Talvessa parasta on se että lumi valostaa. Jostain syystä pimeä ei nyt nukuta.
On mentävä vesijumppaan, sitten pitää yrittää saada kuuloa kohdalleen ja näköä seuraavalla viikolla. Aikataulut nyt vähän heittävät. Ehkä keskityn siivoamaan tänään ja siinä ohella sitten voin kuvitella jatkavani lukemista.
Tajusin eilen, että digitaalisilla välineillä kuulee paremmin kuin analogisen radion kautta. Tarvitsen tämän induktio-silmukan, mutta sen pitäisi johtaa ääntä mistä ikinänsä sitä hakee. Se on riippuvainen jotenkin tuosta äänen lähteestä. Ehkä se siis tarkoittaa volyymia, ehkä en saa sitä säädetyksi oikein? En tiedä. Jostain syystä Mozartin pianokonsertot ovat ruvenneet antamaan ryhtiä lukemiselle.
Ei ole totta että Mozart on kevyt. Mozart on aika pirullisen raskas, koska se on jatkuvasti niin monimutkainen. Mutta jotenkin, ehkä sävelkuluiltaan, se kuitenkin nostaa tajunnan tasoa niin että saankin yhtäkkiä kiinni asioista, jotka ovat kirjassa läsnä koko ajan. Ne ovat käsittääkseni kyllä nyansseja, tarinassa on kyllä selvä rakenne. Tosin George Eliotin kirjoittaminen (The Mill on the Floss) on ollut keskittyneempää kuin mitä se on monilla nykyajan kirjoittajilla: hänellä on ollut aikaa. Hän on kyennyt istumaan missä onkin istunut ja keskittymään. Ja keskittyneeseen lukemiseen tarvitaan juuri tämäntasoista tekstiä. Kuuntelen sitä kyllä, siis kieltä. Olen ollut aina synesteetikko.
En tiedä onko tätä suomennettu. Eliot on kirjoittanut tuon noin 150 vuotta sitten. En tunne hyvin vanhempaa englanninkielistä kirjallisuutta, etenkään proosaa. Se on tuntunut koukeroiselta. Tässähän on vieressä Venäjä ja romaanitaiteen kukoistus, kaikki ne suuret Turgenjevista lähtien. Olisivatko he lukeneet englanninkielistä kirjallisuutta? Romaanin muoto on selvä oikeastaan aivan heti. Siis heti kun alkoi olla ihmisiä, joilla pysyi kynä kädessä. Tarinoitahan on kaikkialla. Venäläisiin tutustuin 1970-luvun alussa.
Onneksi on Eurooppa. Koska siellä on paljon kieliä, niin myös kirjallisuus on moninaista. Sitä on varmasti käännetty muille kielille, ristiin pitkin Eurooppaa, mutta porvaristo on ollut olemassa melkein kaikissa maissa ja sen ihmisillä on ollut kielitaitoa. Jostain kumman syystä Venäjällä nimenomaan naisten lukemista paheksuttiin, ei niinkään moraalin vuoksi, vaan siksi, että romaanit ja niiden lukeminen syövyttäisivät porvarisnaisten aivot pois. Ehkä miehet lukivat vähemmän? Mutta jotain tuossa on takana, koska koulun suomen tunneilla muistettiin mainita, että romaanit − ja romanssit − ovat olleet miesten mielestä vahingoksi Euroopan naisille. Kai meille on sanottu että Euroopan? Tuskin suomalaiset ajattelivat olevansa erityisen eurooppalaisia 1950-luvulla. En minä ainakaan.
Eurooppa on hyvä paikka siksi että kansallisuuksia, joilla on oma valtio, on niin paljon. Nyt kun on ollut pitkä rauhan aika, tuntuu miten tärkeä tämä maanosa on. Tietysti on pelkkä vahinko, että on sattunut syntymään tänne. Ei sitä voi tietää miten olisi käynyt minulle tai keskikoulun koulukavereille, jos olisimme sattuneet syntymään Venäjällä tai Amerikassa. Kumpikin olisi voinut olla mahdollinen paikka, koska suomalaisia on siellä.
Väentungos ei tee maailmaa helpoksi paikaksi. Mutta olisiko EU voinut yksinään aloittaa ilmastonmuutoskampanjan? Ei olisi. YK on edelleen tärkein instituutti. Isot maat tuntuvat juuri nyt olevan aika vastuuttomia. Kiina myös. Se että se on kääntynyt vähän paremmaksi viime aikoina, ei ole vähentänyt vähemmistöjen vainoamista. Kestää nähtävästi kauan ymmärtää että vainot vievät ihmisiltä kyvyn nähdä miten pitää elää.
Yhteiskunta ei toimi jos se on pelkkä sortokoneisto. Voi olla että Kiina on tehnyt möhläyksen siinä suhteessa, että se on antanut keskiluokan paisua niin isoksi kuin tuntuu olevan. Se tekee osasta yhteiskuntaa vastuutonta porukkaa.
Tuskin ihminen on syntyjään aggressiivinen tai tahtoo pahaa kellekään. Tuskin se tahtoo pahaa eläimille tai luonnollekaan. Mutta väkeä on syntynyt kerta kaikkiaan liikaa. Linkolahan sanoi että on hakattava ne kädet irti pelastusveneestä, koska kaikki eivät voi säästyä. Ehkä tilanne tulee olemaan niin epätoivoinen.
Ja: ehkä se onkin jo. Miten muuten on selitettävissä se, että Eurooppa yrittää olla päästämästä Afrikasta tulevia pakolaisia tänne? Eihän EU niin sano, mutta se ei pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten tulevat pakolaiset jaetaan maiden kesken. Lopputulos on samanlainen, masentava.
Ei ole hyvä ajatus että Afrikka, valtava manner, jätetään köyhyyteen. Siellähän ilmastonmuutos näkyy ensimmäiseksi, varsinkin savanneilla, jotka kuivuvat. Miten ruoka riittää kaikille? Ilmaston muutos on käynnissä jo, se ihmisten tekemä. Ei sitä enää pääse peruuttamaan enää. Eikä kukaan pääse sitä pakoon, vaikka olisi miljardööri.
Milloin maailmassa oli todella hyvät elinolosuhteet? Mihin asetetaan aikajana esimerkiksi Euroopassa? Olisiko se 1500-luku tai 1700-luku? Vai pitäisikö aikajana asettaa jonnekin Rooman valtakunnan aikaan? Oliko silloin kaikilla tarpeeksi elämiseen? Mutta orjiahan niillä oli ja järjestelmä oli hierarkisista yhteisöistä koostuva Rooman valta. Pakkohan Rooman oli hyväksyä ne valloittamansa provinssit valtakuntaansa, kaikkia ei voinut orjuuttaa. Viljaakin tarvitsivat kaikki.
Mutta kyllä kai orjuus oli yleistä. Olen käsittänyt taloustieteestä, että orjuus koneiden sijaan tuotantovälineenä ei ole kestävä järjestelmä. Ihmisillä on sitä paitsi arvonsa. Orjalle annettiin sen verran ruokaa ettei hän ihan heti kuole. Tuskin hänestä oli huippuhyväksi tuotantovälineeksi.
Valtioiden pitäisi käsittää että demokratiaan perustuva järjestelmä takaa myös kapitalisteille jonkinmoisen työrauhan. Joskus 50 vuotta sitten Suomessa sanottiin eräiden yhtiöiden edustavan valtiomonopolistista kapitalismia (VaMoKap), jota en kyllä käsittänyt, mutta ehkä tarkoittivat sellaisia kuin Valtion Rautatiet, Outokumpu tai Posti. En ole varma. Olen katsonut tänään uutisista vanhojen järjestöihmisten kasvoja. Minusta he ovat vähän hämmentyneen näköisiä.
Sitä kai ei voida välttää että ihmisyhteisöt ovat olleet liikkeessä aina ja esimerkiksi juuri niin että joskus on repressio tai depressio ja regressio. Joskus taas mennään eteenpäin. Ihmiset ovat vain kaikenlaista tietämistä ja tekemistä keksineitä olentoja, jotka sattuivat polveutumaan apinoista ja jotka jäävät eläimiksi edelleen vaikka yrittävät olla jotain muuta tai toista. Mikä vika eläimissä sitten on? No ei mitään.
Kävelin takapihan ohi ja varis, jota kuvasin eilen, tuli pyytämään sapuskaa. Keskustelen takapihan lintujen kanssa päivittäin. Ne puhuvat myös. Ei sattunut olemaan ruokaa mukana. Pitäisi ehkä yrittää viedä niille hedelmiä ja pähkinöitä, jotka olisivat vähän parempaa ruokaa kuin talipallo.
Variksista kirjoitettiin juuri, että niille tulee valkoläikkäisiä sulkia, kun ne joutuvat syömään ihmisten jäteruokaa. Kukaan ei huoli niitä puolisoiksi.
On niin pimeä että ei näe edes ajatella. Linnut tuntuvat olevan enemmän läsnä. Niitä on enemmän. Tässä on tietenkin lähellä saaristo, ehkä ne voivat halutessaan mennä metsiin myös? Vai eikö metsissä ole tarpeeksi niille ruokaa? Jos niin on, niin ihmiset tajuavat, että tässä maassa on hakattu liikaa metsiä.
Eivät ihmiset ja linnut niin erilaisia otuksia ole. Jos linnut joutuvat lähtemään metsistä pois, niin mihin ihmiset menevät, kun kaupungeista tulee elinkelvottomia?
Syksy otti ja harppasi eteenpäin. Kelloja on siirretty niin että nyt on tunti enemmän aikaa nukkua. On myös ollut ensimmäinen isompi myrsky. Säiden reunat ovat entistä terävämpiä, kaikki muuttuu aika nopeasti. Nyt jos rupeaa satamaan, niin ei se matalapaine niin iso ole kuin oli ennen myrskyä. Se tuntui monta päivää ennen.
Kun kävin välillä näyttelyn avajaisissa Kuntsissa (vaasalainen nykytaiteen museo) ja tapasin Marita Liulian taas uudestaan, edellinen kerta oli 10 vuotta sitten, ei ollut pitkä aika. Se oli lyhyt. Aika ei ole symbolinen käsite, vaan jotain mistä on sovittu. Jossakin on oikea kello joka tikittää. Sen tikityksestä tietää kyllä aika hyvin missä on menty, mutta ei se päde kokemuksiin. Kokemukset päässä ja muistissa laajenevat ja supistuvat, vähän sen mukaan miten elämä on siinä välissä mennyt.
Kesällä huomasin taas siinä omassa kesämaisemassani, joka on nyt ollut olemassa jo 64 vuotta, on tapahtunut huomattavan nopea kasvu. Pihakuusi on hurahtanut valtavaksi aivan lyhyessä ajassa. Sitten vaahterat ottivat ja sairastuivat. Osa muutoksista johtuu siitä ihmisestä jonka piti tappaa minun metsäni ja kaikki ne eläimet. Varsinkin linnut. Siitä on varmasti kauan, melkein ne samat 64 vuotta kun siellä kulki hirviä ja kauriita ilman aikojaan. Vesi oli puhdasta eikö suomönjää.
Lapsena jo tunsin metsiä, moniakin. Niissä isä oli kuljettanut pyörän jopparilla. Tai oli menty junalla jonnekin kauemmas.
Junalla kun menee niin Tampereen jälkeen puut ovat korkeampia. Mutta kyllä ne kasvavat täälläkin. Nyt kello on melkein yhdeksän aamulla ja rupeaa valostumaan. Jos näkisi horisontin, niin siellä aukeaa tuo punainen viiva joka on tulossa tännepäin. Se muistuttaa aurinkoa.
Pari päivää sitten oli televisiossa elokuva oli nimeltään Youth. Yhtenä päivänä huudatin tätä kirjoituskonettani, siellä oli Kiti Neuvosen Nuoruustango. Ajattelin häntä silloin jonkin aikaa. Muistan kun hän lauloi yhtenä aamuna ranskanleipälaulun. Siitä on yli 50 vuotta.
Leffa on Paolo Sorrentinon vuonna 2015 ohjaama, valmistuspaikka oli Italia. Se lopputekstien mukaan oli hyvin kansainvälinen tuotanto. Muistan jo edelliseltä katsomaltani olleeni siitä iloinen. Näin juuri Euroopassa pitää tehdäkin. Tapahtumapaikka oli hotelli Alpeilla, jonkinmoinen retriitti ja lomapaikka, jossa oli kaikenlaisia hyvinvointipalveluja rikkaille ihmisille. Muistin elokuvaa katsoessani miten hyvältä hierominen tuntui. Leffassa hierojatyttö sanoi ajattelevansa käsillään ja sen takia hän ei puhu. Sillä erää hieronnan kohteena sattui olemaan säveltäjää näyttelevä Michael Caine, joka irvisteli hieromalavitsan läpi aukosta kun sattui. Se johtui siitä, että hierojatyttö puhui silloin, että puhuu käsillään.
Hierominen kyllä mielestäni todella auttoi. Koska vanhoja ihmisiä ei kannata enää hoitaa, niin nekin palvelut ovat siirtyneet köyhien ihmisten ulottumattomiin täällä. Sveitsissä palveluista nautti joku Miss Universum, joka ei suostunut olemaan pelkästään nätti. Sellainen huomautus ei taida olla kovin yleinen.
Leffa kertoi vanhuudesta tietenkin. Pääosan esittäjät ovat näyttelijöitä ja jo vanhoja. Harvey Keitel peräti näytteli elokuvaohjaajaa. Hän tahtoi ehdottomasti elokuvansa pääosaan Jane Fondan. Sillä tavalla hurrasin hänen näkemiselleen, että juuri pari viikkoa sitten hän joutui mielenosoitukseen osallistumisen vuoksi vankilaan. Hän osoitti mieltään maansa ilmastopolitiikkaa vastaan. Niin ja hänet pidätettiin tämän viikon perjantaina myös. Mielenosoitukset jatkuvat. Siinä maassa on väärän kuninkaan päivä. Tai ehkä kyse oli kissasta niin kuin on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdessä opuksessa. Väärän kissan päivä?
Elokuva oli omistettu Fransesco Rosille. Hän ohjasi muun muassa televisiosarjan nimeltä Kristus saapui Eboliin. Se sarja pitäisi esittää uudelleen. Se on eurooppalainen mestariteos.
Muistan kuvat Jane Fondasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Hän marssi muiden mukana 1960-luvulla silloisen miehensä Tom Haydenin kanssa. Kunnon ihmisiä. Ilmastosta tiedettiin kyllä jo silloin, että se muuttuu ihmisten toiminnan vuoksi ja siksi ihmisten pitää se lopettaa myös.
Jane Fonda tuli elokuvassa hotelliin kieltäytymään henkilökohtaisesti leffasta. Harvey Keitel teki ilmoituksesta ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Nuorisoa taisi edustaa käsikirjoittaja, joka piti savuketta korvansa takana. Jossain vaiheessa hän poltti sen savukkeen. Sitten oli Cainen tytär, joka kaipasi äitiään ja itkeskeli. Äiti oli jo kuollut, tai sitten eli edelleen Venetsiassa. Kun ihminen elää tarpeeksi pitkään, ei hänestä voi aivan varmasti sanoa onko hän elossa vai kuollut.
Loppupuolen laulu oli aivan hirmuisen kaunis. Se kertoi nuoruudesta tietenkin. Säveltäjä ohjasi vielä kerran esityksen. Piti oleman niin että kuningatar Elisabeth ja prinssipuoliso Philip halusivat sen konsertin. Vähän aikaa sitten kuningatar joutui huolehtimaan vanhasta kiukuttelijasta, joka on Amerikan presidentti. Hän tuntui osaavan rauhoittamisen, olihan hän kertonut iltasatuja pienille lapsilleen nuorena äitinä. En ole missään nimessä rojalisti, mutta Elisabet ei onneksi ole seniili. Maailma on muuttunut oudoksi. Vanhuksetkin jakaantuvat hyviin ja pahoihin, hyvin- ja huonostisäilyneisiin.
Jäin tälläkin kertaa huokaamaan Euroopan olemusta. Tämä maailmankolkka tuntuu olevan hengissä ja vaikka Euroopan unioni välillä hapertuu tai jäykistyy sitä byrokraattisuuttaan, niin silti siitä kulttuurien moninaisuudesta syntyy esimerkiksi tällainen elokuva. Ranskan monta televisiokanavaa esimerkiksi olivat tässä tuottajina. On elokuvan valmistumisesta jo neljä vuotta. Eikä ihmisyyden perusasioista on nyt sentään iäisyyttä vielä kulunut eikä myöskään tästä.
Sitten ne alppiniityt. Olen ollut sellaisilla niityillä, vaikka en Alpeilla. Ilma oli hirveän ohutta. Lähdin juoksemaan niitylle ja askel nousi keveästi, ja sitten puserolle valui punaista vettä, nenästä valui verta solkenaan kun joku pieni suoni ratkesi. Sellaiseen asuinpaikkaan täytyy varmasti syntyä. Olen lukenut jostain, että Tiibetin sherpoilla on laajemmat ja paremmat keuhkot kuin laaksoissa asuvilla muilla tiibettiläisillä.
Lapsena näin elokuvateatterissa jonkun Pikku-Heidi -leffan, joita oli ilmeisesti jo tehty ennen sotia. Laaksotkin ovat Sveitsissä korkealla ja siellä oli pieniä jyrkkäkattoisia taloja ja paljon lapsia. Yritin katsoa jonkun niistä, mutta eivät toimi enää. Nyt kannattaa lukea mieluummin vaikka Friedrich Dürrenmattin Kuunpimennystä tai muita kamalia juttuja siitä maasta. Kyllä vain. Minkä takia synkät jutut ovat uskottavampia kuin kaikki ne lepertelyt, joita niitäkin näkee? Jaa mutta ei. Tuskin lepertelyä näkee enää muualla kuin mainoksissa.
Marita Liulian uusi näyttely ilmestyi Kuntsiin nyt syksyllä, joka on muuttumassa talveksi. Hän ei ole siitä muuttunut yhtään, sama itämainen prinsessa. Minulla oli hänen silkkipainolla tekemänsä kesäpusero, jossa oli I Chingin heksagramma, siis sen kiinalaisen ennuskirjan yksi kohta. Se pusero hajosi. Edes se kiinalainen merkki ei säilynyt, kangas hiutui pois.
Maritan suurissa maalauksissa kiiltää kulta, eikä se ole katinkultaa: kultaisia maisemia, jossain on kuusi lähdössä lentoon, jossakin japanilaissävyisiä maisemia. Pinjanoksia suuressa tuulessa.
Joka tapauksessa ihmiset tekevät Suomessakin työnsä hyvin. Täällä kävi kylässä ensin Risto Vuorinen, jonka kirja Vastarannan lumo ilmestyi alkusyksystä. Risto on entinen työtoveri. Tehtiin yhdessä aika monen ihmisen kanssa kulttuurilehteä 1980-luvulla Vaasan läänivainaan alueella. Sitten Riston ääni alkoi kuulua radiosta, kun hän oli muuttanut Viroon. Radio on paras tiedotusväline nyt, kun lehdet toisensa perään lopettavat.
En ollut käynyt Virossa koskaan Minun piti lähteä sinne tätini kanssa jo muinaisella Georg Ots-laivalla, mutta sitten hautautui se idea. En saanut sinne lähdetyksi, koska tätikin jo kuoli. Jos olisinkin Georg Otsin aikana voinut tuntea vähäisiä kaikuja tätini kertomasta Virosta 1930-luvulla, niin nyt ei sitä Viroa varmaan enää ollut.
Riston kirja kertoo Virosta joka vuosikymmenien jälkeen alkoi syntyä. Hän osui maahan jo pian laulavan vallankumouksen jälkeen. Se meidän lehti oli Kemun lehti ja Kemu puolestaan aloitti Provinssi-rock-festarit. Risto tuli tutuksi sieltä.
Uskaltauduin Suomenlahden yli viimein vuosi sitten syksyllä. Risto tuli mainostaneeksi Tallinnan rock-kahvilan esitystä. Siellä yhtenä syyslauantaina soitti lapualainen Miljoonasade. Pääsin kävelemään ympäri Tallinnaa ja mietin missä kaikkialla täti olisi voinut olla. Kadut ovat varmasti paikoillaan. Vai pommitettiinko kaupunkia sodan aikana?
Viro ei ole Suomen veli tai sisko, vaikka tuntui tutulta. Se kaupunki ei ollut niin pilattu kuin Helsinki on. Matkalla sinne katsoin Lauttasaarta, sieltä Tallinnan lautalta, ranta ei näyttänyt samalta kuin mitä se oli silloin kun asuin siellä 1970-luvun alussa. Se ei ole yhtään sama, kuin mitä se oli silloin kun äiti ja isä asuivat siellä vuonna 1944.
En tiedä pommitettiinko Lauttasaarta. Sitten: merissä tärkeitä ovat juuri rannat.
Tallinnassa satoi kaksi päivää vuosi sitten. Luin sen Vastarannan lumon. Olen usein ajatellut Tallinnaa kävellessäni Vuosaaren rannalla. Sanovat että kirkkaalla ilmalla sieltä näkyisi Viro. Risto kertoo Viron 1990-luvusta, kun se maa ottaa kiinni menetettyjä vuosikymmeniä. Suomessa oli lama ja siitä kärsivät toisen ja kolmannen sukupolven ihmisetkin vielä. Pankkien rahat säilyivät jossakin?
Kirjassa virolaiskoira löytää uuden ihmisen ja pääsee isossa laukussa lautalla Suomeen. Koiran uusi isäntä oli ollut joskus aikoja sitten, Neuvosto-Eestissä, rakentamassa Viru-hotellia. En asunut siinä hotellissa, mutta kyllä se näytti vähän varoittavalta esimerkiltä.
Matka sateessa sieltä sataman läheltä Kumun museoon oli puistoineen kaikkineen hyvä, rauha tuntui ja oltiin kaukana ainakin 1930-luvun aatteiden taistelusta, joista olin kuullut jo 1960-luvulla. Liikennemerkissä varoitettiin oravista!
