Dokukevään kohinaa

Taisi muinoin elokuvissa olla dokumentteja näytelmäelokuvan alussa verotuksellisista syistä, vähän niin kuin iltamat olivat olemassa sen takia että saatiin tanssia. Minusta 60-70-lukujen dokkarit olivat hienoja. Ne eivät millään tavalla olleet täytetavaraa, vaan ne oli tehty asiasta ja asiallisesti ja sitä paitsi tyylikkäästi.

Vielä vanhemmat ihmiset sanovat, että ennen dokumentteja oli uutiskatsauksia ja varsinkin sotien aikaan. Ovat täyttäneet nekin tarkoituksensa kun televisiota ei ole vielä ollut.

Olen ollut huomaavinani että hyviä uusia dokumentteja ei edes YLEn televisiokanavilla juuri näy. Eikös käynyt niin että dokumentaristit heitettiin uudesta digi-YLEstä ulos vanhentuneena romuna?

Onneksi on olemassa joitakin yhdistyksiä jotka kuitenkin pitävät perinnettä yllä, kuten esimerkiksi Elokuvakontakti. Harvoinhan noita sitten kumminkaan näkee, mutta joskus kumminkin.

Ulkomailla puolestaan suomalaiset dokumentit kahmivat palkintoja. Kukaan ei ole profeetta jne.

Meillä on täällä Vaasassa Dokumenttikevät ensi keskiviikkona ja torstaina. Ei tosin elokuvateatterissa vaan Pohjanmaan museossa (Terra Nova-salissa). Ja maksettavakin on, neljä euroa/näytös.

Kun Sedis tuolla toisaalla mainostaa milloin mitäkin suurta elokuvafestaria Helsingin muutenkin kulttuuriähkyä poteville ihmisille, niin mainostanpa minäkin nyt piruuttani.

Ensimmäisenä on keskiviikkona ohjaaja Kiti Luostarinen kertomassa dokumentistaan Palnan tyttäret (kuvassa). Hän puhuu ja keskustelee tunnin ennen kuin elokuvat alkavat kello 18.30. Alkukuvakin on dokumentille, Marika Väisäsen Sylistä syliin. Palnan tyttäret kertoo ulkomaalaislasten adoptiosta. Asiasta puhutaan toivottavasti paljon, koska se ei ole suinkaan pelkästään jonkun ministerisrouvan ongelma.

Maailmassa on miljoonittain orpoja joilla ei ole omaa perhettä. Silti Palna, orpokoti, on lasten ensimmäinen koti. Siitä seuraa kaikenlaisia asioita.

Sitten klo 20 nähdään Jouni Hiltusen ohjaama BAM. Joskus 70-luvulla nuoruuttaan eläneet muistavat varmasti Neuvostoliiton voimallisen rummutuksen sankari-iskurityöläisistä rakentamassa uutta Siperian-rataa, jonka nimi siis oli BAM, lyhenne joistain venäjänkielisistä sanoista. Dokumentti ei suinkaan ole 1970-luvun tuotantoa, vaan viime vuodelta.

Alkukuvana nähdään Heikki Aholan ohjaama 3-minuuttinen Juna saapuu Vantaankosken asemalle vuodelta 1991.

Torstai alkaa samaten klo 18.30 ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan leffalla Inshah Allah, joka muistaakseni kääntyy ”Jos Jumala suo”, dokkari on vuodelta 1999. On aika nähdä isolla kankaalla jotain TODELLISTA (dokumenttihan ON todellisuutta?) islamilaisuudesta, joka elää myös meidän keskuudessamme. Alkukuvana on Marja Pensalan ohjaama 4-minuuttinen Pimeys vuodelta 1990.

Sitten kello 20 siirrytään Kiinaan. Dokkarina on Mika Koskisen Ravintola Pekingissä vuodelta 2004. Ajankohta on mainio, koska olympialaiset ovat tulossa ja juuri Pekingiin, ja sillä voi olla vaikutuksia tähän nimenomaiseen ravintolaan. Niitä tullaan tarvitsemaan. Tarvittaisiin kyllä myös vapaa Tiibet, että ihmiset tuntisivat olympialaisvieraina olonsa kotoiseksi ja turvalliseksi.

Ehkä silloin joku tiibettiläinenkin ottaisi ja matkustaisi upiuudella junalla rautatiellä, joka on juuri rakennettu Kiinasta Tiibettiin.

Alkukuvana on Rostislav Aallon 3-minuuttinen Metrotanssi. Lyhytdokkareista en oikein tiedä mitä ne sisältävät, mutta toivon että metrotanssissa ei pudota kiskoille.

Aika moni metrojuna on Helsingissäkin joutunut perumaan vuoronsa odottamattoman esteen vuoksi.

Omaa dokukevättämme odotan sen vuoksi, että ne ovat suomalaisohjaajien näkemyksiä ulkomaista tai ulkomaalaisista. Minusta asia on hyvin tärkeä, koska tässäkin kaupungissa suurin väestönlisäys viimeisen 10 vuoden aikana on ollut maahanmuuttajien saapuminen.

Blogistanin kansalaisena pidän tärkeänä informoida kaksipäiväisestä, hienosta festaristamme. Puhuuhan toinen vaasalainen, Marko Hautalaa, tuolla toisaalla myös Vaasan LittFestistä. Hän mainostaa sitä Anja Snellmanilla, josta tulee uusi johtaja.

Ne festarit ovat vasta syksyllä, ottakaa huomioon!

Ahkeruus on ilomme!

(Kuva: Leo Ackley)

Mamma, isän äiti, sanoi pojalleen usein: ”Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä”. Ja kun poika oli menossa syvää uhrimieltä tuntien vapaaehtoisena talvisotaan, niin kuin monet koulukaverinsa, ja hyvästeli juhlallisesti äitinsä täyspakkaus (?) selässä, niin Mamma loihe lausumaan: ”Ei piru omiaan syö”.

Muistan kuinka Ameriikankävijä Mamma sanoi pääruuan jälkeen useimmiten, että jälkiruuaksi on sitten natinkia. Vaikka odottelin siinä ruokapöydässä kauan, mitään ei pöytään enää tullut.

Mamma kävi joskus perheemme mökillä, ja heräsin jo kello kuusi siihen, että Mamma lakaisi tuvan lattiaa. Äiti ärisi minut ylös siitä laittamaan hellaan tulia ja puuroa koko sakille. Ja jäi itse nukkumaan.

Ne aamupuhteet Mamman kanssa olivat mukavia. Hän oli Iisalmen maalaiskunnan tyttöjä alun perin ja säilytti koko elämänsä murteensa.

Istuttiin siinä keinulla kun muu perhe vasta könysi ylös ja kuuntelin outoa puheennuottia, vieraita sanoja, verkkaista, pitkänsitkeää rytmiä. Olen umpilänsisuomalainen, mutta vieläkin jos osun samaan paikkaan jonkun yläsavolaisen kanssa, kerron että kyllä sinä olet Pohjois-Savosta tai Kainuusta.

Me lapset ongimme päivälliskalat, pikkuveli perkasi, Mamma keitti kalasopan ja se oli hyvää. Mamma osasi ilmeisesti osana savolaisperimää sellaisen taidon jota olen opetellut koko ikäni, mutta en vain opi: hän osasi erotella suussaan sopasta ruodot pois. Tuijotin suu auki kun Mamman yhdestä suupielestä tulivat ruodot ulos hyvässä järjestyksessä.

Mamma oli tehnyt työtä koko elämänsä. Vaikka hän oli karskiksi oppinut, kun oli pitänyt poorttihaussia Pittsburgissä aikansa ja hoitanut sen jälkeen isoa perhettä ja vielä muutakin nuorisoa, niin isä aivan selvästi rakasti äitiään.

Ei niin että isä olisi rakkaudesta luritellut, vaan kietoi minulle antamiinsa filosofian, psykologian, suomen, latinan ja historian oppitunteihin siinä metsän keskellä ennen kaikkea työn kunnioittamisen.

Mamma ei ollut ehtinyt elämässään juuri istahtaa alas miettimään tosiolevaisia, mutta isä oli. Ja häneltä opin että sitä saa kaikessa rauhassa vetää lonkkaa, jos on miettimistyö kesken. Se on sallittua.

Mutta yhteiskunta vetääkin täysin eri suuntaan. Meillä, etenkin naisilla, on taakkanamme perfektionismin kirous. Asiaa on oikein tutkittukin ja lähisukulainen, medisiinari, lähetti juuri aiheesta artikkelin.

Että naisilla on aivan omia luonteenpiirteitä, on tietysti oletettavaakin, mutta en ollut tiennyt että esimerkiksi syömishäiriöt liittyvät täydellisyyden vaatimukseen:

Syömishäiriöt toimivat loistavana esimerkkinä. Tutkijat analysoivat 55 vuosina 1990–2005 julkaistua tutkimusta syömishäiriöistä ja perfektionismista. Useimmat niistä viittasivat siihen, että luonnostaan perfektionismiin taipuvaisilla henkilöillä on taipumus sairastua syömishäiriöihin (etenkin anoreksiaan) ja siihen, että perfektionismi on usein voimissaan vielä toipumisen jälkeenkin. (Lähteet: Bardone-Cone AM, et al. "Perfectionism and Eating Disorders: Current Status and Future Directions," Clinical Psychology Review (April 2007): Vol. 27, No. 3, pp. 384-405.
Miller JL, et al. "Relation Between Childhood Peer Victimization and Adult Perfectionism: Are Victims of Indirect Aggression More Perfectionistic?" Aggressive Behavior (May-June 2007): Vol. 33, No. 3, pp. 230-41. Lisää lähteitä: www.health.harvard.edu/mentalextra)

Samassa tutkimuksessa oli viitteitä siitä että täydellisyyden kaipuu saattaisi osittain olla periytyvää. Joka tapauksessa perfektionismin ilmeisesti laukaisee ainakin osittain aggression kohteeksi joutuminen. Artikkelia lukiessa tuli epämiellyttävä olo. On totta että naiset osaavat juonittelun taidon ja on totta että naistyöyhteisöt saattavat olla kamalia juorunpesiä.

Mistäkö tiedän? No kokemuksesta ja kuulopuheista. Vakavasti puhuen asiaa pitäisi kyllä tässäkin maassa tutkia.

Itsensä tietysti pitäisi tuntea parhaiten. Mitä kauemmin sitä elää ja vaikuttaa maan päällä, sitä hankalammalta alkaa tuntua jatkuva, piinaava itsekritiikki (joka ei välttämättä edes vaikuta parantavasti työhön!), joka tulee uniinkin ja aiheuttaa ruokahalun menetyksen.

Jääkaapin ovessa on Tove Janssonin tarpeellinen muistutus hyvistä elämäntavoista:

Johan sitä masentuu, kun ajattelee kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat. Mitä hyötyä siitä muka on! Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvat lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa.

Olen anorektikko ja Mörköjä on tullut ja mennyt. Kukaan ei ole toistaiseksi syönyt suuhunsa. Saisipa sitä mennyksi kauppaan ja ajatelluksi että tahtoo syödä jotain. Osaisipa nukahtaa ilman että kaiken maailman aaveet nousevat kummittelemaan.

Mutta ennen kaikkea: me suomalaiset kyllä tarvitsisimme aurinkoa ja hetimiten, muuten kansakunta vaipuu synkkyyteen ja mitääntekemättömyyteen eikä nouse siitä enää ikinä.

Tahdon takaisin kunnon talvet ja hellekesät!

Takaisin Indokiinaan!

Se on sitten kevät.

Sanon sen joka vuosi liian aikaisin. Maaliskuussa alkaa vasta pitkä kevään odotus. Ensimmäiset lämpimät tulevat korkeintaan toukokuun puolivälissä. Tämä on luullakseni noin 63 astetta pohjoista leveyttä. Vai itäistä pituutta?

Ystävä oli lähdössä matkalle ja vaihtoi ennen lähtöä mullat huonekasveille ja kirjoitti, että Helsingissä (n. 60 astetta sitä leveyttä tai pituutta) pihalla puskat puskevat hiirenkorvia jo.

Kävelin tiedon saatuani huolestuneena katsomaan mitä tekee kohtalonköynnös, entä posliinikukka. En ole mikään kodinsisustaja, ja kuka tahansa Avotakan tai Kodin kuvalehden toimittaja kääntyisi kauhistuneena jo ovelta poispäin. Valokuvaaja, jos hänellä olisi huumorintajua, saattaisi kutsua itsensä peremmälle.

No, minä olen kukatahansa, jokamies. Eikun jokanainen. Siis jokuhenkilö.

Asun kerrostalossa kaupungin vuokralaisena. En kyllä tiedä kuinka yleistä se on. Lehteä lukiessa tuntuu, että kaikki asunnot ovat kaupan ja ne maksavat hirvittävästi. Ja vuokrat senkun nousevat.

En valita, vaikka täällä on läpitalven vain 17 astetta lämmintä, ikkunat falskaavat. Sen sijaan katsoessani lähietäisyydeltä katonrajassa solmua tekevää posliinikukkaa tuli mieleen että se ei ehkä pidä niin viileästä (kuvassa kukkiva köynnös viime keväänä). Luulen että se on jokin trooppinen kasvi. Ainakin kohtalonköynnös on. Normaalisti se käsittääkseni kiipeilee isompia puita Amazonasilla tai Indokiinassa.

Viime vuonna en vaihtanut multia ja koin syvää häpeää ja syyllisyyttä siitä. Ripottelin vain vähän tuoretta multaa pinnalle. Olen huono ihminen.

Ensimmäiseksi vaihtovuorossa olivat tosin alakerran traakki- eli lohikäärmepuu ja apostolinmiekka. Ne kummatkin olen saanut ollessani lyhyen aikaa tukityöllistettynä alueen taidetoimikunnassa. Kaksi entistä läänintaiteilijaa antoi ne. Traakkipuu oli räytynyt, koska se ei suunnattoman virastotalon pikkutoimistokopissa saanut pohjoisen puolelta oikein tarpeeksi valoa. Nyt se on jo ainakin 15-vuotias. Ja siis puu.

Apostolinmiekasta ex-läänintaiteilija sanoi että kunhan se on kasvattanut 12 miekanmuotoista lehteä se kukkii.

Minä en tajunnut miksi niitä pitää olla 12, kunnes Mies valisti että apostoleja oli Uuden testamentin mukaan 12 kappaletta. No, sillä oli ainakin 40 miekkaa ennen kuin se kaksi vuotta sitten kuumana kesänä suvaitsi puhjeta kukkaan.

Alakerta on nyt suunnilleen OK. Siispä posliinikukan kimppuun. Siinä vasta kasvi! Se vastusti viimeiseen juurenhiveneen asti ruukusta kiskomista. Se oli kehittänyt ruukun pohjalle hirmuisen juuripöheikön. Se oli pakko leikata irti. Minun sydämeni rupesi räytymään.

Lopulta Mies otti kaapista oksasakset ja rupesi silppuamaan ruukkua. Kasvi ei nimittäin antanut periksi. Ruukku saatiin leikatuksi niin että se oli kuin avokadonpuolikkaat auki, ja keskellä oli yksi hitonmoinen solmu joka näytti siemeneltä.

Mies juoksi kaupasta ämpärinkokoisen ruukun. Nyt on suu, silmät, korvat ja vaatteet mullassa. Sängynpeite on harmaanrusehtava vaaleansinisyytensä sijasta. Mutta posliinikukan multa ON vaihdettu.

Pelkään huomista jolloin on vaihdettava kohtalonköynnöksen multa. Se nimittäin alkaa kolmen vartensa alaosasta näyttää lähinnä puulta. Se alkaa ensi kuussa kukkia kuin vimmattu, tai yleensä kukkii. Ja läpi kesän.

Katsoin parvelta alakertaan. Kuvittelin että olisimme Amazonasilla tai ehkä mieluummin Indokiinassa ja meillä olisi takapiha täynnä traakkipuita, apostolinmiekkoja, posliinikukkia ja kohtalonköynnöksiä. Kuvittelin alakerran lattialle mustan ja hedelmällisen mullan.

Mies totesi kuivasti että mikä siirtomaaherra minä oikein kuvittelen olevani. Indokiinaa ei ole ollut olemassa enää 60 vuoteen ainakaan.

Sitten muistin Joseph Loseyn ohjaaman ja Harold Pinterin kirjoittaman viimeviikkoisen leffan televisiossa, Palvelijan. Siinä se tämä herranterttu, yläluokan pitkäksi kasvanut hemmoteltu nulikka, kertoi että sitä-ja-tätä kun hän oli paikassa nimeltä Asia Minor, Vähässä Aasiassa, tai mitä hänen ystävänsä olivat tehneet paikassa nimeltä The Argentine ja palvelija mutisi että millähän vuosikymmenellä nuoriherra elää.

Eivät taida riittää enää keskikoulussa saadut maantiedon eväät meikäläisellekään. Että pitäisi vanhoilla päivillään saada kasveja varten kartano Indokiinassa…

Sitten kuvittelin ulos ilmaan pörräämään jonkun vihreän limaisen kuusijalkaisen avaruusolion, joka katsoisi sisään ikkunasta ja ihmettelisi miksi minä elän akvaariossa ja kaikki nämä muutkin ihmiset.

Omituistahan tämä on.

Hyvinä ja pahoina päivinä

Viime kesänä 30.7. kuoli kaksi merkittävää elokuvataiteen uudistajaa, Michelangelo Antonioni ja Ingmar Bergman. Samana päivänä.

(Kuvassa Liv Ullman ja Erland Josephson)

Bergmanin elokuvia on näytetty muutama YLEn Teema-kanavalla, mutta Antonionin elokuvia ei vielä yhtään. Bergman on toisaalta hyvä valinta aivan vain sen vuoksi, että hän sattuu olemaan huippuohjaaja naapuristamme. Kulttuuriero Ruotsiin on hieman pienempi kuin välimerelliseen Italiaan, vaikka nykyihmiset joutuvat nykyään nauttimaan eksistentiaalisesta vieraantumisesta hyvin samalla tavalla. Ympäri maapallon.

Bergman on kuitenkin muun muassa luterilaisuuden tulkki ja antaa sille kasvot sisältä päin. Siinä ehkä on eroa.

Luin juuri Bergmanin kirjoittaman kirjan nimeltä Kohtauksia eräästä avioliitosta (josta enemmän Kotisivujen kritiikkiosastolla). Se herätti minussa paljon mielleyhtymiä nuoruuden kesiin, jolloin olin ansaitsemassa opintorahoja kesäisin Tukholmassa, vaikka kirjassa ei maisemia olekaan ja vaikka itse tarina kertookin kahden ihmisen konfliktista, vihasta ja rakkaudesta.

Kirjassa on jotain perin ruotsalaista. Aviomies esimerkiksi esitetään pitkään kilttinä ja vaimo hieman hupsuna. Kyllä minä sellaisen ihmiskuvan muistan.

Mitä siis muistan? Muistan sen että minulla ei ollut kontaktia ruotsalaiseen yhteiskuntaan lainkaan. Muistan hyvin selvästi että ulkomaalaiset tukeutuivat toisiinsa, ei ollut suuremmin väliä minkämaalaisesta oli kyse, kunhan ei ollut työnantajan edustaja.

Välimatkan pitäminen oli kyllä molemminpuolista.

Minua on lievästi häirinnyt joissakin Bergmanin kuoleman jälkeisissä kommenteissa hänen kutsumistaan kamarielokuvan tekijäksi. Minusta hän menee tarinoissa syvyyssuuntaan ja avaa niin hirvittäviä märkäpaiseita ruotsalaiseen – ja yleisemminkin länsimaalaiseen – sieluun että kamarielokuva ei tunnu oikealta määreeltä. Bergman on kaukana pinnallisesta sievistelystä, josta hän kyllä tässä kirjassa lähtee liikkeelle.

Nimittäin pintahan täytyy olla näkyvissä ja kulissit eivät saa heilua.Varsinkaan pikkuporvarillisissa avioliitoissa.

Kirja ja samasta aiheesta samana vuonna tehty televisiosarja (1973) kuvaavat pitkää suhdetta. Avioliitto kulkee sen tavallisen pikkuporvarillisen latunsa kyllästymispisteeseen ja sitten alkavat totuusleikit. Niistä on leikki kaukana.

Bergman onnistuu saamaan aviohelvetin kuvaukseen runsaasti huumoriakin kaikesta huolimatta. Pariskunta, Marianne ja Johan, lähenevät ja kaikkoavat vuosikymmeniä. Suhde on elämänikäinen.

Meillähän on syntynyt Suomessakin, vähän niin kuin Ruotsia matkiessa, verkosto mitä erilaisimpia terapiasuuntia, ja ihmisten pahaa oloa pyritään helpottamaan heti kun sielussa tuntuu pieni pistos.

Kun puhutaan rakkaudesta, ei puhuta vihasta tai konflikteista, vaan puhutaan parisuhdekriiseistä. Vihan tunteita yritetään siis kieltää kielenkin keinoin: kriisi on jotain käsiteltävää, jotain muuta kuin olisi viha. Vihan juurten löytäminen sattuisi aivan eri tavalla kuin pikkukriisin solmujen avaaminen.

Bergman on hyvä kirjoittaja, siitä ei pääse mihinkään. Risto Hannula on suomentanut kirjan ja se julkaistiin vasta kuukausi sitten. Ehkä on ajateltu, että kun meillä tuoreeltaan nähtiin televisiosarjana Kohtauksia eräästä avioliitosta vuonna 1974 ja sen epilogi Saraband vuonna 2003, televisioelokuva, Bergmanin viimeinen, niin kirjalla ei ollut niin väliä. Saraband kyllä ilmestyi kirjan muodossa Petteri Granströmin suomentamana jo 2004 (Like).

Tuolla edellisessä postauksessa puhun kirjan imusta ja kommenttiosastossa yllättäen mentiinkin teatterin suuntaan.

Bergman oli aikamoinen renessanssi-ihminen. Hän ohjasi eniten teatteria ja Tukholman Dramateniin, josta myös suuri osa hänen näyttelijöitään tulevat. Sitten Bergman osasi itse kirjoittaa (esim. Fanny ja Alexander. Suom. Elina Hytönen. Otava 1984; Laterna magica. Suom. Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki, 1987) ja kaiken lisäksi kiinnostui elokuvien tekemisestä jo 1950-luvulla.

En tiedä näemmekö vielä tämän televisiosarjan. Ainakaan kirjan lukeminen (siis Kohtauksia eräästä avioliitosta) ei tuottanut tunnetta että lukisin mitenkään vanhentunutta tekstiä. Hassulta tuntuu, että pääasiassa pitää toistaa itseään: teksti tuottaa erittäin eläviä kuvia päässä. En aikoinaan nähnyt televisiosarjaa, joten eipä minulla ole onneksi taakkana kuvia jonkun muun päästä.

Kirjan imu

Kirja kulkee helposti mukana. Voisin kuvitella että Michelangelon Firenzessä sijaitseva luonnos on tehty lukevasta ihmisestä. Silmät eivät ole kiinni, mutta ilme on rento. Kirjaan tyyntyy.

Suomessa on aivan pieniäkin kustantamoita. Joku ajoittain julkaisee jotakin, harvakseltaan, omaksi ilokseen, kuten pikkuinen ai-ai (esim. Augusto Monterroso: Kootut teokset [ja muita kertomuksia, 1998]) tai Kari Klemelän ullakkohuoneellaan kääntämät teokset etelä-slaavin kielistä omalle Mansarda-kustantamolleen.

Kustantamot ovat marginaalisia, mutta ne täyttävät monia ammottavia aukkoja joita suomalaiseen käännöskirjallisuuteen väistämättä jää. Niitä on muitakin kuin nuo kaksi. Ja niitä syntyy kaiken aikaa lisää.

Tai sitten hieman aikaisemmalta ajalta myös oikeasti taskuun mahtuva kosminen kokonaisuus, Carl-Gustaf Liliuksen Eimikään. Kaikkeudessa. Eräs maailmanselitys. Sen onkin yllättäen kustantanut WSOY jo vuonna 1990. Ei isokaan aina käänny aukkoja katselemasta.

Suomi on niin pieni kielialue, että me tarvitsemme paljon käännöskirjallisuutta ja on hyvä jos kirjallisuus tulee muista periferioista. Periferian kokemus on luultavasti samankaltainen. Siihen kuuluu olennaisesti mykän ja kuuron arki.

Tuleeko keskuksista jotakin vielä, joka ei ainoastaan huuda? Ehkä, mutta sitten me emme sitä varmaan löydä koskaan suomeksi. Ja suomeksi meidän on saatava kirjamme löytää koska äidinkieltä lukien ainoastaan kehittyy oma kieli. Meitä on niin kohtuuttoman vähän.

Silti kirjoissa eläminen ei ole eskapismia niin kuin television omaksuminen puhetoveriksi on. Televisiosta näkee muiden juttuja, eikä pääse puhumaan omiaan.

Tuossa tuntuisi olevan ristiriita mutta ei ole.

Kun lukee kirjaa niin sana kurottuu lauseeksi, lause kappaleiksi ja kohta se käsittää pitkänkin tarinan. Sama tarina vain on aina erilainen riippuen lukijasta. Kirja syntyy vasta päässä. Kirjailija voi hyvinkin väittää synnyttäneensä kirjan ja ehkä hän sen tekikin, mutta sen jälkeen tarvitaan jo toinenkin synnyttäjä: lukija.

Tämä on myös kommunikaatiota. Lukiessa ajatus ei virtaa yksinomaisesti lauseissa, virkkeissä ja kappaleissa, vaan tajunta hamuaa käyttöaineekseen mitä tahansa lukijan päässä sattuu olemaankin.

Siellä voi päässä olla jotain aivan akuuttiakin, jokin läheinen voi olla sairas, ystävä tarvitsisi lohdutusta toisella puolen maailmaa, entä lapsi sitten, miten hän menestyy ja kestää siellä kaukana kotoa. Melkein kirja kuin kirja antaa asioihin vastauksen.

Kirjan ainut vaatimus voi olla rauha, mahdollisuus kahdenkeskeisyyteen. Vaikka metrossa tai lentokoneessa. Linja-autossakin, ellei satu olemaan huonovointinen autossa lukiessaan.

Mieluiten ehkä kuitenkin olisi hieman uneton ja levoton yö, johon kirja tuokin yhtäkkiä oman maailmansa uppouduttavaksi, voi mennä alakertaan keittiöön istumaan ja juoda lasillisen mehua ja syödä vaikka näkkärin.

Sellaista lyhyttä intensiivistä matkaa voisi kutsua uneksi. Intensiteetin mukana levottomuus häipyy, kissa tulee sohvalle istumaan viereen ja tahtoo silitystä.

Ulkona ei mikään pauhaa, ei kuulu ääntäkään, ja sisällä on lepoa ja rauhaa ja täyttä valvetta.

* * *

Aamuteellä luin lehdestä, että Alain Robbe-Grillet oli kuollut. Radion kulttuuriohjelmassa kerrottiin, että häneltä on suomennettu vain yksi teos, Labyrintissa, joka on kustannettu Tammen keltaisessa kirjastossa ja suomentajat ovat Olli-Pekka Ronimus ja Pentti Holappa. Vuosi oli 1964.

Kirja oli nuoruuteni tärkeimpiä teoksia. Sen myötä opin huomaamaan, että realismit eivät sano minullekaan kaikkea, jota haluaisin sanottavaksi. Tajusin että kaltaisiani täytyy olla aika paljon.

Huomaan että olen puhunut vain kuolleista kirjailijoista. Tuli ehkä todistetuksi että vaikka kirjailijaa, hänen kustantajaansa tai jopa suomentajaansa ei enää ole, kirja elää.

Sieltä katsoo mieluusti myös suomentajan, etusivulta, ja sen takaa ilmestymisvuoden.

Kun avaan Robbe-Grillet’n kirjan sattumanvaraisesti, silmäni osuvat tähän tapahtumaan:

Napsaus. Pimeys. Napsaus. Keltainen valo valaisee nyt pienen eteisen, jossa on pyöreä vaatenaulakko. Täynnä päähineitä ja vaatteita. Napsaus. Pimeys.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstain teema on yhdessä. Hieno päivä tuo ihmiset meren rantaan.

Wienin piiri

Kuva on vuoden 2005 Pariisin näyttelystä, jossa olivat mukana ekspressionistit Klimt, Schiele, Moser ja Kokoshka. Livenä olen nähnyt näistä Klimtiä, Schieleä ja Kokoshkaa, kaikki todellisia mestareita.

Valokuva kuuluu kotimme vessagalleriaan. Se kuvaa Egon Schielen teosta Kardinaali ja uskovainen (1912). Pariisiin se saatiin Wienin Leopold-museosta. Schiele eli lyhyen ja intensiivisen elämänsä 1890-1918 ja kuoli espanjantautiin.

Juuri tätä työtä en ole nähnyt, se on kooltaan 70 x 80,5 cm. Skannatessa pikkuvalokuvasta löytyi paljon uusia sävyjä. Schiele oli ehdottomasti koloristi.

Wikipedian mukaan espanjantauti oli pandemia, taudin aiheuttaja, influenssavirus, oli A:n alatyyppi H1N1 ja se tappoi 1918-1919 50-100 miljoonaa ihmistä. Ehkä pahin ihmiskunnan historian pandemia, jonka hirmuisuutta lisäsi tietysti I maailmansodan aiheuttama ihmisten heikentyminen.

Kuten viruksen tyypistä ilmenee, se on sukua lintuinfluenssalle, joka ei ole vielä tarttunut ihmisestä toiseen. Siitä ollaan aika varmoja, että erilaisia influenssoja muuttolinnut ovat kuljettaneet maista ja maanosista toisiin aina. Wikipediassa kirjataan joitakin espanjantaudin kuuluisia uhreja.

Schielen kuolema sattuu, koska sattumalta saksalainen ekspressionismi ja Wienin piiri ovat ylitse monien muiden minun kokemusmaailmassani. Wienin piiriksi yleensä luetaan filosofia, mutta minä teen reippaasti omin päin ja luen siihen kirjailijat, psykoanalyytikot, kuvataiteilijat filosofien lisäksi.

Heitä oli hurja määrä, kaikkia noita, ja lisää vielä jotka olen unohtanut. Minkähän takia Wien?

En usko että filosofit elivät munkinkammioissa, vaan tarvitsivat wieniläisiä kahviloita joissa istua ja väitellä milloin mistäkin ajankohtaisesti kulttuuriaiheesta.

Tätä kirjoittaessani tuntuu kuin aina välillä tuoli liukuisi alta pois, omin päin, kuin ruutu vääristyisi ja kuulo on pelkkää huminaa. Sairastuin influenssaan.

Sairauden ehdottomasti paras puoli ovat kuvat. Minulla on sellainen ominaisuus, joka luultavasti johtuu pään yleisestä hataruudesta tai kallokuoren ohuudesta, että kun olen oikein väsynyt, saatan nähdä mitä tahansa värikkäitä hahmoja suljettujen silmäluomien alla.

Siellä ne marssivat eivätkä välitä mitään heikoista protesteistani että älkää nyt viitsikö, antakaa nukkua.

Jo tämän kuvan aihe on merkittävä: kardinaali ja uskovainen. Synnintekijä (nainen) ja anteeksiantajana kirkon korkea edustaja (mies). Mutta oikeasti: kumpi on kumpi? Ja mitä piti antaa anteeksi?

Rakkauskohtaus tämä on selvästi. Ja miten outo. Katsokaa pariskunnan paljaita, muhkuraisia jalkoja, katsokaa kasvoja, joilta voi lukea sekä torjuntaa että seksuaalista kiihkoa!

Punainen väri, joka heittyy heidän ympärilleen on rakkaudenpunainen. Ehkä myös kardinaalinpunainen. Värit ovat katolisen kirkon järjestöjen tunnusvärejä. Eri munkki- ja nunnajärjestöillä on eriväriset kaavut. Vanhalla valtakirkolla on myös enemmän erilaisia viranhaltijoita, jotka pukeutuvat asemaansa kuuluvasti eri värein.

Mutta ympäristö kuvassa on eriasteista mustaa. Ekspressionismiin oleellisesti kuuluneen groteskin lisäksi Schielen teos on myös vahvasti symbolistinen.

Mustaa ja punaista aivan kuin Stendahlin kirjassa.

Vessassa kuva on silmien tasalla, että sitä voi katsella mietiskellessään maailman menoa. Minä ajattelen kuvan nähdessäni aina, että voi että, hieno maalari kuoli vain 28-vuotiaana. Mitä tuhlausta!