Haavikko ja Vartio

”3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä” tuntuu suomalaiseen historiaan kätkeytyneen tyylipuhtaan erehdyksen ja välttämättömän kaaoksen näyttämöltä. Historian kääntöpuolia ja kirjoittamattomia lehtiä! Yleensä sellaisiin uppoavat historian professoreiden emeritukset vaikka eivät ehkä huku. Ja organisaation historiikin nimikin kertoo sen, että tarina on vanha. Siinä oltiin aivan alussa I maailmansodan taisteluissa. 

Mutta tarina kulkee ajassa, parhaimmillaan se on oikea aikakone. Suomi voi olla mitä tahansa. Maan kuvaan mahtuu tarinoita. Tuo ensimmäinen sitaatissa mainittu on Otavan julkaisema vuonna 1981. Siis Paavo Haavikon teos.

Ambulanssi on ehkä sotasaalista jota muinainen Neuvostoliitto ei ole ymmärtänyt? Mutta ehkä oli kyse vielä aikaisemmasta ambulanssista? 3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä? Ei kai vuonna 1915 ole vielä ollut ambulansseja? En pysy perässä noissa vuosissa. Onkohan se ollut jonkinlainen kerosiinilla käyvä vaunu? Vaikuttaa joltain viralliselta tai puoliviralliselta taholta.  Yliopistossa joutui joskus selaamaan vanhaa tietoa ja nimi kuulostaa vanhalta suomelta.

Vaikka olen lukenut ja kuullut radiosta asioita Suomi-nimisen valtion synnystä, en muista kenenkään selostaneen tarkemmin minkälainen asema Suomella oli autonomisena suurruhtinaan maana. Sen käsitän että tämä on ollut jonkinlainen autonominen alue, mutta suoraan tsaarin alainen. Mutta olikohan Suomi sitten Tsaarin omistama myös?

Kun Venäjä kävi I maailmansotaa vuonna 1915, niin Suomi ei sitä käynyt. Ehkä ambulanssi oli siis avustus sotaakäyvälle suuriruhtinaalle? Mutta hirveästi tekstissä on sotilaita ja tapahtuu kaikenlaista. Jotenkin kuitenkin  kuin verhon läpi katsottuna, taatusti ei realistista proosaa. 

Kävin kirjastossa ja löysin sieltä Helena Ruuskan kirjoittaman ja Vuokko Hosian toimittaman Marja-Liisa Vartio-elämänkerran (nimeltään Kuin linnun kirkaisu, WSOY 2012). Siinä on esipuheessa osaksi sama teksti mikä on Haavikon seuraavassa proosatekstissä nimeltä Yritys omaksikuvaksi. Sen on julkaissut Haavikon oma kustantamo Art House vuonna 1987. Teksti kertoo muun muassa Marja-Liisa Vartion kuoleman. Se on vain osa tuota tekstiä, joka on tarkoitettu kirjailija Paavo Haavikon omaksikuvaksi.

”Yritys omaksikuvaksi” näyttää sisältävän myös jäämistöä isoisältä, siis Paavo Haavikon isänisältä. Siinä on perhe joka on ilmeisesti keskiluokkaista, tai kuten Haavikko sanoo että siinä alemmalla askelmalla keskiluokkaa, mutta ei alimmalla. Sellainen on ollut hyvä asema. Kun en tiedä keskiluokasta mitään niin en osaa sanoa. En tiedä mitä sillä tarkoitetaan ellei sitten vain yksinkertaisesti tuloluokkaa.

Haavikko kirjoittaa kirjoittamisen opiskelustaan:

“Isä avasi minulle kirjatilin ja maksoi laskut. Ostin kirjoja, luin niitä. Luettuani runon laitoin lyijykynällä sen yläpuolelle tähden; olen lukenut sen eikä minun tarvitse lukea sitä enää koskaan. En koskaan merkinnyt kirjaan nimeäni. Aloin kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin että asiat ovat selviä, asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä. Vaikeasti ei kannata kirjoittaa, selvää on tultava.

   Sain tehdä paljon työtä, siinä.”

Haavikon tapa opiskella kirjoittamista on ollut systemaattinen ja todennäköisesti johtanut kirjailijan ammattiin. En tiedä miksi minun on niin hankalaa lukea Haavikkoa. Marja-Liisa Vartion, Haavikon vaimon, proosa tuntui sen sijaan helpolta. ”Asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä”? Voin minä kyllä olla joku muu kuin kuka tahansa, mutta ei sillä muuten pitäisi olla mitään merkitystä, enkä ole ainakaan mitenkään vastaan lukijana olemista. Silti on vaikeaa, siis minulla, Haavikon suhteen. 

Nyt kun luen myös Vartio-elämänkertaa niin Haavikosta tulee ehkä toisenlainen? Ei ketään voi mitata toisiaan vasten, mutta erilaisuudet ehkä havaitsee.  Tästä on tulossa projekti.

Kirjahyllyssäni näkyy olevan yksi Haavikko. Se on nimeltään Kansakunnan linja ja julkaistu vuonna 1977 ja käsittelee Suomen historiaa. En tiedä pitääkö sekin kirja lukea. Se tuntuu olevan jonkinlainen liite historiankirjoitukseen ja ehkä pamfletti. En ole varma siitä muuttuiko historiankirjoitus 1970-luvulla. Jotain silloin kyllä muuttui ja lähinnä kai kuuluviin tulivat sisällissodassa hävinneet ihmiset, joita kutsuttiin punaisiksi.

Kun luin ”Kansakunnan linjan” alkupuhetta olin hämmästynyt siitä, että hän ohitti Lapuan liikkeen tai ei kutsunut sitä “fascistiseksi”, eikä myöskään pane liikaa painoa Mäntsälän kapinalle, jota kirjailijan mielestä ei ehkä voi kutsua kapinaksi. Noista liikkeistä ja poliittisista mielipiteistä ja sellaisten osoittamisesta on jo itsessään niin kauan aikaa että ei ole aivan helppoa nähdä yhteyksiä. Sellainen kuva minulle nyt jää, että hän pitää koko maata niin pienenä, että vaikka täällä olisi ollut mitä tahansa liikkeitä, niin niillä ei olisi ollut hirveän paljon merkitystä edes Suomelle. Vai oliko? 

Tässä ohessa on ollut isompia siivoamisprojekteja, kirjahyllyt ovat talven jäljeltä pölyssä. Ovat onneksi aikaiset aamut jolloin nyt on ollut lukemisena Marja-Liisa Vartio-elämänkerta. Tänään huomasin Hesarista että ilmeisesti sama kirjoittaja, Helena Ruuska  kirjoittaa myös kritiikkejä.

Vartion elämä on ollut lyhytjännitteistä ja vähän kummallista. Tiedän ajasta jotain, koska hän on ollut aikuinen silloin, kun minä olin vielä lapsi. Hän oli äidin ikäinen. Siitäkin sen voi tietää. Mutta tuo koulun käymisen ajoittaisuus ja se, ettei hänellä oikeastaan ole ollut vanhempia ollenkaan eikä omaa kotia. Se ei ole mukavaa, mutta silloin oli sota-aika ja lapset ovat voineet olla enemmän tiellä kuin nykyään.

Sota-ajan nuoruus on ollut tietysti aivan eri asia kuin meillä, jotka saimme kasvaa jo rauhan aikana. Jos ajattelen Marja-Liisa Vartiota, niin varmaan peilaan elämänkertakirjaa äitiin, hänen ystäviinsä ja läheisiin sukulaisiinsa. Ja muihin aikuisiin joita tunsin lapsena ja nuorena. Kasvaminen on aina samanlaista, mutta jos sille asettaa esteitä, niin siitä tulee hankalaa. Sotaa isompaa estettä on vaikea kuvitella.

Ruuskan tekstissä on Vartion päiväkirjoista napattua tavaraa ja siinä nuori koululainen arvostelee ankarasti sukulaisiaan, jotka ovat poroporvareita. Semmoisen porukan kesken on varmaan kukkinut kaikenlaisia kaksoisstandardeja.  Ei epäilystäkään. Vaikka olisi rauhan aikakin, niin ei kaksoisstandardeista seuraa mitään hyvää. Vanhemmat voivat piilotella niitä aikansa, mutta puberteetin tullen lapset näkevät ne piilot.

En käsitä kyllä sitäkään että nuori likka meni naimisiin vanhan ja viinaanmenevän taidekauppiaan kanssa. Mutta aika oli levotonta ja nuoruus meni vastaan hangoitellessa. Marja-Liisa Vartio kyllä käytti sen ajan hyvin, tuli lukeneeksi kaikki tärkeät kirjat.

Mutta minun on palattava takaisin Haavikkoon heti kun siivoamiseltani ehdin. Tämä on toivoton urakka, koska siivoaminen ei tule ikinä valmiiksi. Kirjoja on liikaa.  Muuta tavaraa meillä on käsittääkseni paljon vähemmän mitä ihmisillä yleensä on.

Oma kirjasto on tärkeä. Nyt kun olen ruvennut lukemaan ”Kansankunnan linjaa” sieltä täältä, niin löydän lyhyitä lauseita, joilla on suora yhteys tämän päivän maailmaan:

”Suomen oli pakko alkaa itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse.” 

Milloinkahan ne alkavat lähteä pois itsenäisestä valtiosta?  Tätä odottelua on kestänyt jo 101 vuotta.

Paksujen cumulusten tumma päivä

Sain luetuksi läpi Paavo Haavikon proosatekstin Barr-niminen mies. Alkuunsa kutkutti se, että Yhdysvalloissa on oikeusministeri, sen numero 45:n valitsema mies, samanniminen, nyt ei kyllä oikein enää kutkuta. Olen lukenut siitä ministeristä, että se on ollut vähän joka puolella jo ennen eikä ole nuori eikä viaton. Vaikuttaa siltä, että vähän kaikkialla nuo vallan miehet ovat kummallisella tavalla marinoituneita. Niistä ei oikein ole enää mihinkään, mutta siellä ne vain istuvat ja tulevat rikkaammiksi ja lihavammiksi.

Marinoituminen edellyttää sitä että ovat syntyneet perheisiin, joissa pitää olla jonkun tietyn luokan ja puoleen jäsen. Sitten saa kasvaa niin vinoon kuin suku kestää ja ympäristö ja suku näyttävät kestävän. Tänään on EU-parlamentin vaalit, mutta ehkä joissakin maissa äänestetään myöhemmin, Suomi on edelleen itsenäinen valtio. Tuskin meillä tiedetään vielä tänä iltana keitä kaikkia parlamenttiin äänestettyjä, paitsi ehkä keitä Suomesta on menossa läpi. 

Vietän päivää pesemällä pyykkiä, koska ne saa ulos kuivumaan. Sade taukosi vähäksi aikaa. Pesen paksua ja aika vanhaa villapuseroa käsin. Koneessa pestessä siitä tulisi jonkun lapsen villapusero. Olen virkannut sen itse, mikä on kyllä huima saavutus. Yläkerrassa on yksi keskentekoinen. Ehkä se tulee joskus vielä valmiiksi. Kun on sunnuntai, voi istua siellä, kuunnella jazzia ja myöhemmin vielä Avaruusromua, radiosta.

Tässä tapauksessa, siis Haavikon kertomana (alunperin nimellä Anders Lieksman, Otava 1976) muistan kyllä joskus jo ainakin kymmenen vuotta sitten katsoneeni tekstiä, en ymmärtänyt siitä mitään. Haavikko jäi kyllä pitkäksi aikaa, koska on aika kamalaa jos edes tavallista proosaa ei enää pysty käsittämään. Tietysti minun pitäisi jollain tavalla selvittää oman pääni tila ensin. 

Teksti on hämäräperäinen ja monimutkainen seikkailukertomus. Pääosassa on pankkitili ja pari naista ja niiden äiti ja vielä sen äidin isä, ellei se ollut aviopuoliso. Pankkitili oli nukkuva, kukaan ei nostanut siitä rahaa, vaikka rahaa kyllä tilille maksetaan, ainakin ajoittain. Rahan alkuperää kyselee muutama ihminen, joilla ehkä on ystäviä siinä Kööpenhaminan pankissa. Kenenkään nimistä ei tule selvää:

”Joku sanoi Barrille että se yhtiö, se josta Barr oli kysynyt, joka toimi Tukholmassa, ja jonka säätiö omisti, se jossa Barr oli käynyt. Se. Se yhtiö omisti myös betonivalimon. Ja, se mies, se jota Barr kysyi ja joka katosi, se tutki betonivalimoita ja jäähdytyskoneita valmistavia yhtiöitä, ja tämän betonivalimon johtoa, ihmisiä, nimiä, se kyseli kyseli niistä, joku sanoi. Kuka? Barr ei muista. Eikä tahdo muistaa.”

Olen kyllä ajat sitten lukenut Haavikkoa ja tuo tuntuu tutulta, tyyli, se tyyli.

Paikka oli joku kööpenhaminalainen toimisto tai jotain sinne päin, asuntojakin siellä oli, sitten oli ranskalainen tai suomalainen jota käytiin tapaamassa Tukholmassa ja sitten taas oli Suomi, jonne oli hävinnyt joku ihminen. Barr-nimi liimattiin umpimähkään vähän kehen tahansa, mutta voi tietysti olla että hän oli poissa kaiken aikaa. Sitten on vielä kertoja, joka ei kertonut nimeään. Ranskalainen ei ollut ranskalainen, silläkään ei ollut nimeä. Niillä kahdella naisella oli nimi, mutta se putosi pois mielestäni. 

Teksti on sellaista, että siitä tulee absurdia aivan itsestään, yrittämättä. Siinä on esimerkiksi tarinoita siitä, että kööpenhaminalaisten asuntojen ulkopuolella jätetään laatikoita. Niissä on kaviaaria tai kallista ranskalaista viiniä tai vodkaa.  Silti kukaan niistä körmyistä, jotka pelaavat surrealistista peliään, ei ole erityisesti juhlivaa sorttia. Se tiedetään, että suomalaiset juovat, mutta ne juovat terävöityäkseen. Terävöitymisen taas tietää katsomalla silmiin.

Tuli mieleen joku amerikkalainen rajalaitoksia johtava henkilö. Viime viikolla hän sanoi, että tietää siirtolaislasta silmiin katsoessaan kenestä tulee kasvaessaan rikollinen, raiskaaja, huumekuski tai muu paha ihminen. Vaikutti siltä, että se körmy oli tosissaan sanoessaan niin kameralle. Maailman hankalia rajoja vartioivat ihmiset olisivat tietenkin kiitollisia jo siitä tiedosta että lapsia silmiin katsomalla tietää millaisia he ovat aikuisina. Sellainen voisi olla tarpeellinen tieto jopa aivan tavallisille pikkulasten vanhemmille. USA tuli kuuluisaksi nykyisiä rajoja vartioivan presidentin päätöksestä panna siirtolaisvanhempien lapset telttaleireihin ja häkkeihin. Lapsista ei tehty papereita, joten kukaan ei tiedä onko heitä enää edes olemassa.

Tukholmalainen betoniyhtiö kuulostaa epäilyttävältä, tulee mieleen salapoliisikertomus, jossa kilpailevia roistoja valettiin jaloistaan betoniin ja heitettiin mereen. Tai ehkä se oli jossakin pohjoismaisessa noir-leffassa (englanniksi Nordic Noir). Mutta olivatko betoniin valetut ihmiset roistoja vai hyviä ihmisiä? Yleensä fiktiossa liioitellaan sen mukaan mitä tarina tarvitsee.

Muistan kyllä kuulleeni Haavikosta että osaa olla hämärä ja ilmeisen tarkoituksellisesti. Pentti Saarikoski kirjoitti runokirjan nimeltä Hämärän tanssit, mutta siinä Hämärä oli vain suomennos kreikasta. Se hämärä oli Herakleitos, joka sanoi että kaikki virtaa.Tässä tarinassa on joku firma, joka lopulta tappaa jonkun pohjoiseen matkaavan ihmisen. Sitä ennen on tarina, jossa se pian kuoleva matkustaa nuoremman tilinomistajan äidin kanssa.

Suomalaisille ei jonkun tarinan henkilön mielestä ikinä pidä kertoa mitään, koska ne valehtelevat. Muistan yrittäneeni joskus ajat sitten kuunnella Haavikon kuunnelmaa jonka nimi on Barr-niminen mies, mutta luovutin kun en käsittänyt mitään. On kyllä mahdollista että minulla ei ollut vielä induktiosilmukkaa kuulokojeiden lisäksi. Olen nyt kuulon pudotessa pois melkein kokonaan huomannut, että  induktiosilmukka on ainut tapa jolla pystyn saamaan varmasti selvää edes uutisista.

Tässä asunnossa on korkea katto ja aina kaikuu. Meillä ei ole paksuja itämaisia mattoja ottamaan kaikua pois, vaan kasveja, mutta ei tänne sisälle oikeata metsää saa. 

Olen huomannut että uimahallissakin on erilaisia akustisia tiloja. Kuulen aika hyvin altaassa, mutta suihkuhuoneessa ja saunassa en. Kaakelit varmaan syövät ääntä ja kaiuttavat sitä pois korvien ulottuvilta. Kumma kyllä pystyn keskustelemaan vedessä venytellessä jonkun kanssa. Mutta aalloittainen  humina korvissa ei tule jos näitä kuulokojeita ei ole. Kuulon alentuminen aiheutuu jollain tavalla ilmanpaineen aaltoilusta sisäkorvassa. Paitsi että siellä on käsittääkseni jotain nestettä. Ilma puskee nestettä ulos?

Kuulon omituisuuden oheen sopii hyvin kyllä Haavikko. En minä erityisesti pidä sen tavasta kirjoittaa edelleenkään. Miksi ihmisen pitää vartavasten hämärtää tarinoitaan? Ei hämäryys niistä parempia tee. Ehkä hän olisi ollut parempi runoilija, jos ei hänen vaimonsa olisi ollut niin paljon parempi prosaisti? Ehkä. Marja-Liisa Vartion olisi suonut elävän. Hän kuoli uituaan kevätkylmässä vedessä. En ollut kyllä ennen sitä tapaturmaakaan ensimmäisiä heittämään talviturkkia.

Jostain syystä Haavikko tuntuu pitävän noista kenraaleista ja virkailijoista ja betonirakentamisesta. Barr-nimisen miehen jälkeen hän antoi Art House-kustantamon paksuun opukseen kuvauksen joistain Euroopan taisteluista vuonna 1915, mukana siellä on esimerkiksi Itävalta ja kenraaleita joiden nimet kuulostavat jugoslavialaisilta, vaikka en kyllä nyt muista mikä valtio siellä jossain on ollut. 

Bosnia? Vai Monte Negro? Tuntuu hassulta, koska juuri luin kirjan, joka kertoi niistä vuoden 1915 taisteluista, mutta Itävallan ja Italian välillä.  Kaikki nuo sodat! Pitäisi kuninkaiden ja presidenttien haastaa toisiaan kaksintaisteluihin sen sijaan että panevat tavalliset ihmiset sotimaan. Tuskin Balkanin betonityöläisillä on mitään Kaksois-monarkian tiilitehdastyöläisiä vastaan? Mutta tuskin ne valtaistuimilla istujat keltään kysyivät. Mutta lukemani kirja oli kyllä romaani eikä Grimbergin kansojen historia.

Hoboja ja ihmisiä

Perhekuvioilla on pitkät juuret. Sitä rajaa ei ollut merkitty, se on ollut näihin asti Kanadan ja USA:n raja. Nyt siihen juttuun herätti Jenni Stammeier puhumalla hoboista ja wobbleista (yks. wobblie). Kyllä minä tiesin, että niissä oli suomalaisia. 

Minulla on sukulaisia tai on ainakin ollut sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Mutta niistä sukulaisista kertoneet ovat kaikki kuolleet. Tuskin siellä suomea puhuvia sukulaisia enää onkaan. 

Stammeier oli tutkinut Siirtolaisinstituutin juttuja, instituutti on Turussa. Käsittääkseni on kirjoittanut siis kirjan myös suomalaisista hoboista. Ihmettelin että miksi Kanadassa, mutta muistin sitten että vuoden 1924 jälkeen suomalaisia ei enää päästetty Yhdysvaltain puolelle. Sen sijaan laivayhtiöt mainostivat Kanadan merimatkojaan siirtolaisille. Lupasivat työpaikat.

Taas on lähtenyt kävelemään yksi kirja, Gary Snyderin Loputtomat vuoret ja joet. En nyt lähde etsimään sitä. Snyder käynyt  IWW-haalilla ja nähnyt lievästi huojuvan  suomalaisen wobblien tulevan sieltä ulos. Se kyllä tapahtui Washingtonin valtion puolella. Olisiko ehkä ollut Tacoma? Ellei Spokane, joka tapauksessa intiaaninimi sillä paikalla oli.

Suomalaisia pidetty oikein ihmisinäkään, koska olivat mongoleja ja siis villejä. Ja intiaanit pitivät puolestaan suomalaisista. Amerikkalainenkin rasismi on ihmisten leimaamista, sehän on yhteisöllinen sairaus. Suomalaiset tekivät sen minkä osasivat, eli eristäytyivät, leiriytyivät keskenään.  Sitten tulivat välillä ulos metsästä tai vuorilta ja ostivat viinaa ja toikkaroivat kunnollisten jenkkien keskellä.

Tuo hoboilu on kyllä hauska juttu. Vaikka se on rankkaa elämää, niin se on silti vapaata. Siirtolaisten piti yrittää päästä töihin sinne missä töitä on. Mutta kun ei ollut rahaa, niin oli mentävä jäniksenä junaan.

Oli lähdettävä hobo-leiriin, kun ei saa töistä rahaa tarpeeksi. Voi se olla myös yhteiskunnallinen kannanotto. Hobot ovat laulaneet wobblie-lauluja, joita myös Pete Seeger osasi. Metsään meneminen oli luonnollista suomalaisille. Tukkityömaat ja kaivokset olivat ankaraa työtä ja lakot toivat rikkurit. Työläiset olivat niitä jotka ammuttiin. 

Löysin toisen Snyderin kirjan (Erämaan opetus, suom. Tero Tähtinen), joka on proosaa suurimmaksi osaksi, mutta siis tässä IWW-liikkeestä ja vuosi on 1954, paikka on tukkityömaa Oregonissa:

“Kerroin hänelle myös eräistä portlandilaisista piireistä, joiden keskuudessa oli herännyt henkiin kiinnostus anarkosyndikalismia kohtaan. Hän kertoi, ettei kukaan ollut puhunut hänen kanssaan Maailman työläiset –yhdistyksestä kahteenkymmeneen vuoteen, ja hän nautti siitä täysin siemauksin.” 

Snyder antaa tukkityöläiselle nimen: Ed McCullough, joka asui Sullivan’s Gulch –rotkossa Portlandin St. Johns’ssa, paitsi että St. Johns taisi olla vielä erillinen paikka tuolloin. McCullough oli vuonna 1954 jo 64-vuotias, niin että häntä ei voi enää haastatella. Tunsin minäkin yhden wobblien Portlandissa. Mutta vuosi oli silloin 1970.

Stammeier puhui Kalle Haatasen ohjelmassa, että laivayhtiöt mainostivat siirtolaisille nimenomaan että on töitä. Mutta työt loppuivat sitten kuin seinään vuonna 1929, kun tuli suuri lama. 

Nyt pitää merkitä tähän kaksi elokuvaa jotka näin. Kiitos Yle! Onneksi on vielä hyviä leffoja, aina välillä. Näin kaksi tarinaa jotka kertoivat, mitä maailmassa on.

Ensimmäinen tuli Uudestaseelannista, elokuva Musta ratsu oli kertomus maori-yhteisöstä, jossa oli gangstereita ja jengiläisiä, eivätkä lapset saaneet elää normaalia elämää. Se ei mennyt se elämä jälkiä jättämättä, koska valkoihoiset uudisasukkaat ovat ruvenneet johtajiksi. 

Tässä näkee taas, että ulkomaanuutiset jättävät aukkoja siihen, mitä kerrotaan koko maailmasta. Australian abot alkavat vasta nyt saada jonkin verran ääntään kuuluville. Heillä on ehkä helpompaa kuin Yhdysvaltain mustilla, jotka tuotiin aikoinaan Amerikkaan orjiksi.  Yhdysvaltain valkoihoiset eivät olleet käyttäneet rikkauttaan siihen, että olisivat rakentaneet vapaiden ihmisten valtakuntaa. Etelän valkoiset olivat siirtolaisia, mustat olivat orjia, mutta intiaanit lähinnä tapettiin pois päiviltä muuten vain. 

Maorit olivat pienessä yhteisössään keksineet tavan selvitä ongelmistaan ja se oli shakin pelaaminen. Se ei ole sotapeli, vaan älyn ja ajattelemisen kehittämispeli. Lapset opettaisivat sitten omille lapsilleen shakkia ja ajattelua myös. Kouluistakin alkaisi tulla parempia paikkoja joissa ihmiset viihtyisivät oppimassa. Elämä laajentuisi.

Tämä leffa oli 2010-luvulta, nyt pitää vain katsoa vielä tuota ohjelmaa että milloin se oli. Maorileffan ohjaaja oli James Napier Robertson, tärkeä elokuva. En ollut tullut ajatelleeksi, että syrjityt maorit olisivat ruvenneet väkivaltaisiksi jengiläisiksi.  Jengiläiset viettivät pahaa elämää ja lapset jäivät jalkoihin. Siksi juuri lapsille järjestettiin shakkikerho. Pääsivät Christchurchiin shakkiturnajaisiin.

Toinen leffa oli sitten näytelmällisempi. Maori-leffa oli on the road-leffa, tämä 1974 valmistunut elokuva oli sisätilojen juttu. Mutta niinpä se oli filmattu Rooman Cinecittassa.  Tämä elokuva on aika lailla Dirk Bogarden näyttelijäntyötä. Tulee mieleeni hänen pääosansa leffassa Kuolema Venetsiassa. 

Tämä palautuu Wienin natsiaikoihin ja siihen että keskitysleireissä miesnatsit käyttivät hyväkseen naisvankeja. Elokuvan nimi oli Yöportieeri.

Olen kyllä kuullut Lina Wertmüllerista ja Liliana Cavanista, jotka olivat leffan ohjaajia ja käsittääkseni edelleen elossa. Ohjaajia pidetään feministisen elokuvan pioneereina. Ylen esittelyssä leffan seksiä  kutsutaan sadomasokistiseksi.Vartijan ja vangin rakkaussuhde on vähän monimutkaisempi juttu kuin sadomasokistinen seksin laji. Virka keskitysleirissä antaa miehille huomattavasti valtaa aivan kaikessa. Kysymys on übermensch-miesten sieluntilasta, ajan supermaskuliinisuudesta ja kohdistuu siis myös naisiin. 

Tosin juutalaisnaisia ei varmaan pidetty edes ihmisinä. Tämä on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ongelma: miksi mennään kaiken aikaa äärimmäisiin ratkaisuihin, kun sivistyneessä yhteiskunnassa (joka siis Itävalta oli?) olisi mahdollista edetä korjaamalla yhteiskuntaluokkien väliset konfliktit niin, ettei leirejä tarvittaisi eikä olisi myöskään tarvetta antisemitismille saati sitten muulle shovinismille.

Uhrin ja alistajan minäkuva on täysin eri, aivan eri planeetoilta. En tiedä onko niiden korjaamista yritetty niin, että siitä olisi tullut jokin positiivinen muutos. Ehkä  ihmislaji on kehittymiskyvytön ja siksi on nyt lopettamassa itse itsensä itsekkyyteen ja kaikenlaiseen pahantahtoisuuteen.

Silloin ihmiskunta kyllä saakin mennä. Elämä ehkä ei silti vielä tähän lopu. Mutta länsimaiden sivilisaatiolla olisi toinenkin mahdollisuus. Juuri ja juuri vielä.  Yöpuolen ei tarvitse hallita ikuisesti. 

Tasavuosia ja Amerikan uutisia

Teen työtä varmaan monen mielestä vaivalloisesti, vaikka ei tämä minua haittaa. Kun luen paksua kirjaa, istun hyvällä tuolilla, jalat oikoisenaan edessä. Tuoli on muinoin Nurmossa asuneen Virtasen Karin suunnittelema ja hirveän hyvä istua tämmöiselle toispuoleiselle ihmiselle, jolla vasen jalkakin pelleilee toisen jalan kanssa ja yrittää kampata sitä. 

Kirja on polvilla ja pöydällä vieressä on muistikirja. Se rupesi täyttymään siitä yksinkertaisesta syystä että kirja oli niin täynnä kirjoitusta. Muistikirjassa on kaikenlaisia huomioita maailmasta, pitkiä pätkiä esimerkiksi luentomuistiinpanoja englanniksi, mutta missään ei lue, mistä oppiaineesta on kysymys. Olen vakuuttunut siitä, että olen siitä huolimatta käyttänyt luennot hyviin tarkoituksiin, yleensä kysymys on vain tiedontarpeesta.

Löysin muistikirjasta pienen jutun. Se on käsittääkseni Papan, siis isoisäni, kirjoittama johonkin amerikansuomalaiseen työväenlehteen. Voi hyvin olla vapunpäivän numero, ei aavistustakaan, joka tapauksessa aihe sopisi hyvin toukokuun alkuun monella tavalla:

“Uskovaiset sanovat että Jumala toisinaan kurittaa ihmistä tehdäkseen hänestä uskovaisen. Minä kuitenkin uskon, että nykyajan ihmisestä tulee sosialisti, vaikkapa hänelle rakkaudesta olisikin kuritusta ja nuhdetta lähetetty. Varma vakaumukseni on, että jos vielä tulee toinen demokraatti aika, niin eivät ihmiset enään kiittele sitä, että saavat nälkää nähdä, vaan vaativat oikeutensa, vaativat sen, minkä kapitalisti on säästänyt heidän työnsä tuloksista tulevaisuuden varalle. Mutta samalla he luovat yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus nauttia omat työnsä tulokset ja jokaisella on myös mahdollisuus tehdä hyödyllistä työtä.” August Luoman

Tuossa on oikein kaunis ja hyvä ajatus. Olen sen verran paljon lukenut amerikkalaisia työväenlehtiä, että Papan kirjoittama ei tunnu ollenkaan oudolta. Tuossa on juhlallista kieltä. Eipä tuo kuitenkaan oikein propagandalta tunnu. Sitäkin olen niistä lehdistä lukenut. Muistan erityisesti suomalaisen lehden, jossa käytiin läpi kaivosonnettomuudessa kuolleiden tai vammautuneiden kohtaloa. Kokonaiset perheet tuhoutuivat sillä lailla. Muistan myös että kaivoksen omistajat eivät puhuneet kuolleista tai vammautuneista, korkeintaan kohtalon tuomasta onnettomuudesta, johon kukaan ei ole syyllinen.

Varsinkin Pohjanmaalta oli lähtenyt paljon ihmisiä mainareiksi tai lumperijäkeiksi tai muuhun kovaan työhön. Pappa oli ensin ollut töissä naulatehtaassa, sen jälkeen hän jäi työttömäksi ja joutui hakemaan työtä mistä sitä oli saatavissa. Silloin 1900-luvun alussa oli hyvä, että suuressa maassa oli jo paljon paikkoja joissa asui suomalaisia. Vaikuttaa siltä, että suomalaiset myös pitivät toistensa puolta. Mutta sitten toisenlaisissa lehdissä levisi kirjoituksia siitä, että suomalaiset ovat kansankiihottajia ja progandisteja, joita ei pitäisi ottaa töihin.

Kun mainarit jossakin menivät lakkoon ja rupesivat katsomaan että kaivoksen omistaja ei saa viedyksi töihin rikkureita, niin poliisit saattoivat avata tulen lakkovahteja vastaan. Myös suomalaisia kuoli noissa välikohtauksissa. Paljon varmasti köyhät siirtolaiset eivät voineet lakkoilla, koska siirtolaisilla oli usein mielessä käydä Amerikassa töissä jonkin aikaa, tarpeeksi että saisivat säästetyksi talon ostamista varten rahaa tai ehkä opiskeluun. Sen tiedän että Pappa säästi rahaa opiskeluun. Hän myös meni sitten opettajaseminaariin. 

Papan kotitalo ei ollut niin iso, että sillä olisi ollut ylimääräistä rahaa lasten kouluttamiseen. Papalle jäi kodistaan mieleen että maaseudulla oli paljon ihmisiä, jotka tahtoivat kouluun, mutta siihen ei ollut varaa. 

Seminaari on ollut yksi mahdollinen paikka. Yliopistoon pääsemiseksi pitäisi olla ylioppilastodistus. Muuta yhteiskunnan tukemaa opetusta ei vielä ollut, siis kaikille, kuin kansakoulu.

Myös vuonna 1949 oli kysymys myös lakoista, Suomessa. En tiedä oliko silloin lakkovahteja paikalla, mutta poliisi tai sotilaat avasivat tulen Kemissä lakkolaisia vastaan. Muistaakseni kaksi kuoli. Voi olla että useampikin, mutta tärkeätä on että lakkolaisia ammuttiin kohti. Kemi oli jollain lailla tärkeä paikka. Ehkä lakot ja/tai lakkomielenosoitukset oli lopetettava nopeasti, etteivät ne pääsisi leviämään. En muista kyllä että koulun historiantunneilla olisi ollut tästä poliittisesta murhasta puhetta. Ehkä sitä ei ole pidetty tärkeänä. Olin vuonna 1949 vasta 4-vuotias, joten omakohtaisia muistoja minulla ei ole. Muistan kyllä jotain muuta siltä ajalta, mutta tuskin olisin ymmärtänyt mitä tarkoittaa lakko. 

Siitä on nyt sitten tänä vuonna 70 vuotta. Eiköhän se ole ainut Suomen poliittinen murha II maailmansodan jälkeen. Köyhiä ihmisiä tietysti kuolee joka tapauksessa enemmän kuin hyvintoimeentulevia. Köyhät ovat kirkon sanoman mukaan aina keskuudessamme. En ole varma siitä mihin tuo viittaa, mutta jos lakko oli jatkunut jo kauan, niin tuskin niillä ihmisillä oli kovin paljon rahaa edes ruokaan enää.  Taivaallisia voimia on kovasti vähän. Voi se viitata myös siihen, että  jumalia ihmiset eivät näe tai kuule joka päivä, mutta köyhiä sen sijaan riittää muulloinkin kuin sapateiksi. On kirkko jossain myös antanut almuja, joiden antamista on pidetty ansiokkaana tekona.

Minusta kyllä on mielenkiintoista että Pappa kirjoittaa tuossa alussa Jumalasta. Hän on lähtenyt Amerikkaan aika nuorena. Kansakoulun hän ehti käydä, olla sitten joitakin vuosia talon töissä, sitten piti todennäköisesti ruveta lähtemään pois kotitalon ruokapöydän äärestä. Lapsia siinä perheessä oli kymmenen, joka ei ollut mitenkään harvinainen lapsiluku.  Iso lapsiluku tarkoitti sitäkin, että ei ollut kovin paljon kohtalokkaita sairauksia, jos olisi ollut, niin lapsia ei olisi noin paljon. On täytynyt olla suhteellisen hyviä viljavuosia, että kaikille oli riittänyt ruokaa.

Aikuisia ei töissä tarvittu kaikkia niitä kymmentä. Siksi lapsista moni lähti Amerikkaan. Ensin lähti yksi joka sitten kertoi millaista on ja muita tuli sitten perästä. Amerikan laivalippu ei ollut halpa sekään.

Pitäisi tutkia taas välillä Siirtolaisinstituutin arkistoja. Niitä ei kovin usein mainosteta. Tietoja instituuttiin kyllä tulee, koska ihmiset lähtevät edelleen pois maasta. Instituutti ei ehkä  ole Suomen kuuluisimpia, mutta siellä on monien esi-äitien ja –isien muuttotarinoita. Ehkä siellä on myös kertomus siitä, minkä takia Papan naulatehdas ei enää voinut pitää entistä määrää työntekijöitä? Pappa tuskin oli ainut suomalainen emigrantti siinäkään tehtaassa.

Mutta Papasta tuli sitten Suomessa lasten ja nuorten koulutuksen puolestapuhuja. Siirtolaiset eivät useimmiten osuneet kultasuoniin. Pappa ajatteli että se kultasuoni tarkoitti kasvatusta ja koulutusta kotimaassa, täällä silloisessa Suomen Suuriruhtinaan maassa. 

Sitten jälkeenpäin huomasin että Helsingin Sanomissa oli juttu Kemin mellakoista ja kuolemista, siinä vapun tietämissä. Olin itse korviani myöten uppoutunut lukemaan ja miettimään Leonardo da Vinciä. Sattui merkkivuosia: Leonardon kuolemasta on kulunut 500 vuotta ja Kemin lakoista vain 70 vuotta.

Lakot eivät olleet koulun historiankirjoissa. Ehkä ne nyt ovat kirjoissa ja kansissa. Mutta lukevatko lapset läksynsä? Olisi kyllä syytä tutkia historiaa. Tulevaisuudesta ei tiedä minkälaisia asioita lasten pitäisi ymmärtää, saati minkälaisia asioita heidän pitäisi oppia pysyäkseen hengissä. 

Nivelside pääsiäisenä ja valo

On ollut kipu siinä haljenneessa polvessa. Tai sääriluu se kai meni pirstaleiksi, kun putosin. Siinä on polven alapuolelle pantu jotain keinotekoista luuta ja nyt tuntuu että polvi alkaa hölskyä. Sillä tavalla hassu asia, että tuskin se hölskyy ja todennäköisesti kipu on polven sisällä. 

Jostain syystä lääkärit ovat kaikki ruvenneet väittämään että tasapainoni on huono. Yhdelle sanoin että jalat ovat epätasapainossa. Se määräsi fysioterapeutin katsomaan onko toinen jalka pitempi kuin toinen. En osaa käyttää kieltä niin että saisin nämä ihmisruumisteknikot ymmärtämään mitä tapahtuu polvissani. En usko että kysymys on eripituisista koivista, jos tuo särkevä jalka, joka meni rikki kun putosin pyörältä, aivan varta vasten pyrkii jatkuvasti kamppaamaan minut. Se toimii ennen kuin aivoni ehtivät kertoa että älä nyt mene sen toisen koiven reviirille.

Heräsin aamulla siihen ajatukseen että jestas sentään. Se lääkäri luulee että menetin tasapainoni ja putosin. Minulla ei ole ikinä ollut mitään häikkää tasapainon kanssa, eikä pahemmin muutenkaan pääni kanssa. Sanoin selvästi lääkärille, kun se tuli kysymään että miksi olen säpäleinä, että takapyörän alle osui talvelta jäänyttä hiekoitushiekkaa. Se oli kesän kuluessa hienontunut tuhkamaisen liukkaaksi kerrokseksi betonilaattoja vasten. Ehkä se lääkäri ei uskonut hiekoitushiekkaan, vaikka on päivänselvää että jäätiköt katkovat ihmisten koipia vielä enemmän, jos jalkakäytäviä ei hiekoiteta.

Mutta sitten tajusin että aivan varmasti joku lääkäri elleivät kaikki tarvitsee minut tilastoihin, joissa tilastoidaan vanhenevien tai vanhusten tasapainon tilaa. Tietystikään lääkintöhallitus ei tiedä kansan terveydentilasta mitään, ellei jokainen lääkäri kerro jokaisesta potilaasta jotakin. Niminä emme merkitse mitään. Eikä meitä tarvitse ajatella myöskään hoidettavina potilaina, se on

ollut selvää jo kauan. Lääkärin tehtävänä on raportoida potilasmateriaalista.  Ajattelin siinä heräämisen keskellä että olen osa valtioruumista minäkin.

Ei ollut vielä tarkoitus herätä, mutta valo lisääntyy, vaikka olisi taivas pilvessä, eikä se edes aina ole. Ja silloin kun tuo pahuksen kesäaika tuli niin valo rupesi suorastaan tulvimaan. Se vain jaksaa olla yhtä hyvä, tuo kirkas valo, joka vuosi. 

Kuvittelen edelleen nukkuvani tuossa valossa, mutta ei siitä mitään tule. Otin sitten Eeva-Liisa Mannerin kirjan Tämä matka. Olin pannut sen jo ajat sitten juuri sitä varten siihen yöpöydälle, että voisin rauhoittua olemaan. Nyt en ole herännyt sillä lailla kunnolla öisin pitkään aikaan. Kun tuo toinen nukkuu toisella puolen isoa kirjahyllyä, niin siinä on rauha. En kuule edes hengitystä, koska en kuule. Siinä on ihminen, joka on ollut lähellä kohta 50 vuotta. Ilman häntä en olisi, koska hän osaa tehdä ruokaa. 

Lapsena opin olemaan syömättä. Minun ei aivan käynyt kuin mustalaisen hevosen, koska pääsin välillä isoäidin luo. Sain olla ja lukea ja hiihtää keväthangilla pääsiäisen ajan. Sain uunijuustoa ja isoäidin isossa leivinuunissa paistamaa leipää. Lähdin pitemmälle potkukelkkamatkalle, kävin kylässä ja taas söin. Mutta olin  silloin  11-vuotiaana yhtä pitkä kuin aikuisena, 168 cm ja painoin 35 kiloa. Sitten juna kuljetti takaisin kotiin ja siihen että en voinut syödä.

Olen oppinut syömään tässä omassa huushollissa aivan viime vuosina.  Tuon toisen on syötävä vähän väliä oman painonsa verran ruokaa ja koko ajan, koska muuten hän haihtuu ilmaan. Ja hän on edelleen vähän lapsi, joka ihmettelee ja saa minutkin ihmettelemään ja sitten tulen syöneeksi ruokaa, jonka hän keksii kun pohdin kaupassa jälkkäriä: päärynöitä vai viinirypäleitä? 

Tuo polven äityminen on tietenkin hankalaa. Kun tulin portaita alas ja on tultava varovasti, että ei satu ihan kamalasti, vaikka ei se lopeta kulkemista kuljin sitten minne vain, se toinen polvi sanoi niks ja naks. Polvet oppivat toisiltaan. Tuo toinen, jossa on keinonivel, tuntee yhtä lailla kun toinen kipuilee. Jonkinmoista symmetriaa. Menin seisomaan keittiöön, pidin kiinni kaappien kulmista ja heilutin sitä särkevää jalkaa.  Sitten ei satu aivan niin paljon vähään aikaan, kiipeän yläkertaan lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Näinä aikoina se on ollut jazzia.

Kun olin Helsingissä kissasitterinä, huomasin miten tuttu kissa rupesi näkemään minut myös omanlaisenani, se tuli lähelle ja hyrräsi. Mutta kissa ei pakota itseään muuttamaan mielipidettään. Tällä kertaa kissa oli terve ja tuntui tyytyväiseltä. Sillä tavalla rauhallisesti onnelliselta, nukahti polvitaipeeseen kun katsoin telkkaria. Se oli täysin rento. Avasi välillä silmänsä ja katsoi minua suoraan silmiin.

Ihminen ja kissa sovittautuvat toisiinsa ja se tapahtuu joskus, mutta ei ehkä aina. Aina välillä mietin isoäidin talon kissoja, sitä, että niitä ei päästetty sisälle, navettakissoja, ja että ne säännönmukaisesti kuolivat kissaruttoon muutaman vuoden välein. Minun oli vaikea oppia siihen, että kaupungeissa kissojen pitää olla sisällä. Mutta sitten ne eivät kaikki kuole aina muutaman vuoden välein. Kissaruttoon on nyt olemassa rokote.

Mutta kissat sopeutuvat. Eivät ne sopeudu käskien eikä sopeudu ihminenkään. Kissa oppii näkemään ihmisen jonka kanssa se on. Se on tavattoman arvokasta. Minulla ei ole koskaan ollut pelkästään ihmissuhteita. Tuttujani ovat myös puut, jotkut talot, savusauna, järven selkä, joka on pohjoiseen ja saa käsien ihon sinistymään.

Tärkeätä tässä päivässä, ja aivan äskeisissä, ovat Sylvia Plathin Ariel ja Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka. Selvästi sukua toisilleen. Sattuvat olemaan läheisiä minulle ja tapaavat minussa, päässäni. Niitä lukiessa olen siellä runojen keskellä keskittyneesti. Ne auttavat olemaan hereillä. Huomaan että olen lyijykynällä merkinnyt jotain Lady Lasarukseen aivan selvästi hyvin nuorena. Näen sen käsialasta.

On tuosta nyt ainakin 50 vuotta aikaa kun ostin kirjan. Varsinkin naiset puhuivat Sylvia Plath’sta siellä Amerikassa. Hänen runojaan voi vaikka vain silmäillä, mutta näkee heti, sieltä tulee vastaan kokonainen aikakausi. Se oli amerikkalainen aikakausi, toisen maailmansodan jälkeen.

Pääsiäinen on tulossa taas. Lähden jonain päivänä rannalle tapaamaan ainakin sorsia. Viimeksi joutsenia ei vielä näkynyt.

Polvi ei hölsky. Kyllä siinä revähti joku nivelside. On ollut kaikki nämä viikot kipeä, eikä toennut vesijumpassa. Mutta tämän päivän vesijumpan jälkeen aivan kuin niveltä sitova side, joka ei ole lihasta eikä luuta vaan jänne, anatomian kirjassa aivan vaaleanpunainen tai valkoinen, olisi venynyt vähän. 

Vanhemmiten kroppa ei anna anteeksi virheitä. Se vihoittelee, jos koukistamisen sijaan kierrän jalkaa. Ajattelen Eeva-Liisa Mannerin viimeistä pitkää runoa, jossa hän sukelsi lapsuuteen. Runossa on hyvin tarkat ja hyvin tummat ääriviivat kaikella. Pieni tyttö meni komeroon itkemään kun isoäiti oli antanut selkäsaunan. Ei semmoinen tummuus ja pölyisyys ja virrenveisuu mollissa ole onnellista lapsuutta. 

Minulla oli muut syyt. Lapsen ahdistus voi olla sitä, ettei voi puhua oikeasti muille kuin eläimille. Kissat esimerkiksi tietävät kuka minä olen. Niin tiesivät myös hevoset 1940-luvun lopulla Sukevan vankilassa. Söin äsken jäätelöä ja luin sitä tummanharmaata lapsuutta Mannerin Viipurissa. Minulla oli myrkynvihreätä Sukevalla, ehkä muita maaleja ei ollut kun kaikesta oli pulaa?

Olisi hölmöä odottaa onnellista ja päivänpaisteista elämää. Ei semmoinen ole todellista. Nuoret ja jo lapsetkin tekevät itsestään videoita, joissa esittävät onnellista ja hymyilevää ihmistä. Kävelin pari päivää sitten semmoista blogia tekevän nuoren tytön ohi. Tuntui pahalta katsoa, miten hiusten piti heilua jäisessä tuulessa ja sorsatkin piti hätistellä kauemmaksi.

Toivoin siihen saapuvaksi sen mukavan lihavan kiinalaisnaisen, jolla on aina pussillinen leivänmuruja linnuille. Tulisi lokkiparvi niin kuin aina! Lisäsapuskaa ne tarvitsevat tämän pitkän ja yhä pitkittyvän kevään aikana. Ei kai se likka osaisi olla hymyilemättä sen parven keskellä? Ainakaan se ei voisi keskittyä olemaan nätti.

Runojen viikko

Kuuntelen aivan rauhassa jazzia jota tulee nyt Kulttuuritalolta vuonna 1964. En ollut kuin 18-vuotias, aikuisikäraja taisi olla 21 vuotta. Radiossa soi 1960-luvun jazz, taltioitu silloin täällä. En muista että olisin ollut keväällä sinä vuonna Helsingissä.  Jazzkonsertin olisin ainakin muistanut.

Olen taas kissasitterinä. Täällä on radio, joka soittaa sitä jazzia selkäni takana, kumpikin kuulokoje on päällä. Kuuluu kyllä vähän lujaa. Ehkä se ei haittaa. Tarkoitus on lukea oikein urakalla. Sitten kävelen, kuljen kaupungilla, keskityn olemaan yksin.

Luen René Char’n Hypnoksen muistikirjaa. En usko että olen Charista edes kuullut. Tulin sen sentään löytäneeksi ystäväni kirjahyllystä. Kirja on omistettu Albert Camus’lle ja kannessa lukee vielä alaotsikkona: 1943-1944. Char osallistui tietysti Ranskan vastarintaliikkeeseen ja kirjoitti kaiken muun ohella koko ajan. Lyhyesti, mutta tarkkaan. Se siinä on tärkeätä. Hänellä ei ollut paljon aikaa ja sen vuoksi hänen on ollut supistettava sanottavansa mahdollisimman lyhyeksi. Paperikääröä, muistiinpanoja sodan ajalta, hänen piti piilotella.

Aika, jolloin lopen uupunut taivas tunkeutuu maahan, jolloin ihminen kärsii kahden ylenkatseen välissä. (36)

Tiiviit mietelmät on merkitty juoksevin numeroin. Joskus tulee vähän pitempi kertomus niin kuin siitä, kun lentokoneen pudottama paketti sytytti metsän tuleen. Silloin se porukka sai kuitenkin pelastetuksi aseita ja ammuksia eivätkä saksalaiset ja ranskalaiset sotilaat saaneet pientä porukkaa kiinni.  Käsitykseni mukaan Char oli suurimman osan aikaa etelässä, jossain Provencen tienoilla. Sieltä hän oli kotoisinkin.

Nyt kyllä harmittaa, ettei Char’n muita kirjoja ole suomennettu. Kun ajattelen sitäkin että hän oli sentään Camus’n hyvä ystävä. Muistan kun Camus kuoli. vuonna 1960. Lehdet spekuloivat sillä, että ehkä Algerian sodan aikainen terroristijärjestö tappoi Camus’n. Ilmeisesti mitään attentaattia ei ollutkaan, kyse oli vain sotahysteriasta, sillä kertaa Algerian itsenäistymistaistelusta.

Suomentaja Kristian Blomberg kertoo Char’n elämästä esipuheessa. On kummallista että häntä ei ole suomennettu. Ehkä meillä ei ole tarpeeksi ranskasta suomentajia? Tai ehkä suomentajat eivät tunne niin tarkkaan sitten kirjailijoita tai ehkä heitä ohjaavat jotkut muut asiat kuin tärkeysjärjestys? En nyt puhu kirjallisuuden kaanonista. Ehkä Char’n tärkeydestä puhuu se, että häntä yritettiin saada suostumaan Nobelin kirjallisuuspalkintoon. Hän ei halunnut. Eikä hän ole ainut joka ei ole semmoista palkintoa halunnut. Ehkä hän ajatteli että hänen vapautensa menisi sitten sen siliän tien.

Todellisuuden ja sen esityksen välissä on sinun elämäsi,  todellisuutta ylistävä, sekä natsismin luoma alennustila, joka turmelee tuon esityksen. (126)

On todella kauan siitä että joku lukemani fragmentaarinen opus toimii näin täsmällisesti ja täydellisen kirjallisesti, tässäkin on selvä pätkä dokumenttia. Tarvitaan tarkka ja selvä mieli että nämä tekstit tulivat kirjoitetuiksi. Sen lisäksi oli tietysti poikkeuksellinen aika. Tätä lukiessani mietin, että onko kenenkään kirjailijan aika lopulta ollut niin kovin poikkeuksellinen.  Kaikki aikakaudet ovat outoja. Ehkä ihmisten mittapuukin on nyrjähtänyt.

Char ei pitänyt de Gaullesta, joka sitten kipusi presidentiksi. En tunne vastarinnan historiaa että tietäisin mistä on kyse, mutta oletan että runoilija Char ei pitänyt taistelemisesta kovin paljon, vaikka hän osasikin sen kun oli pakko. Vapaan Ranskan presidentti sen sijaan pukeutui aina sotilaaksi, muistan de Gaullen lehdistä 1950-luvulta. En usko että vastarintataistelijat kovin selvästi ajattelivat olevansa sotilaita. Kyllä he halusivat säilyttää Ranskan kotinaan ennen kaikkea.

Sellaiseen kertomukseen törmäsin netissä, että Char oli ajatellut menevänsä mukaan Camus’n autoon kun hän lähti Algeriaan. Mutta autoon tuli ihmisiä ja tavaraa sen verran, ettei ollut tilaa. Sitten Camus teki ohjausvirheen ja auto päätyi rotkoon.  Luin jostain, että hänellä oli silloin mukanaan käsikirjoitus, josta tuli sitten hänen postuumi romaaninsa Ensimmäinen ihminen, mutta se julkaistiin vasta joskus hiljattain. Olikohan hänen kustantajansa Gallimard, mutta se ihminen joka oli autossa oli kyllä Michel Gallimard, niin että riippuu siitä, miten yleinen tuo sukunimi on. Joka tapauksessa Char ja Camus olivat ystäviä. Camus ja Gallimard olivat matkalla Algeriaan.

Mutta sitten. Koko viikko menee runouden kanssa. Tiesin kyllä tästä jo aiemmin ja sitä on syytä juhlia. Luen näitä runoja. Tulin takaisin matkalta ja ajattelin yhtä syntymäpäivää.

24.3.2019 on Lawrence Ferlinghettin 100-vuotispäivä. Nyt nuo ovat kumpikin omistamani kirja tuossa, siis kirjailija on toinen niistä elossaolevista beatnikeistä. Meillä on hänen kirjojaan kaksi, ne ovat selvästi pari. Ne sisältävät paikkoja Amerikassa ja muuallakin. Kirjoissa ollaan liikkeellä. Kirjailija matkustaa koko ajan. Mutta niin oli kaikkien beatnikkien laita.

Lisäksi ne ovat kumpikin New Directions-kustantamon julkaisuja. Niitä ei ole julkaissut City Lights, Ferlinghettin oma kustannusyhtiö. Ensimmäinen on A Coney Island of the Mind (Ferlinghetti copyright 1955, New Directions 1958), näkyy olevan 20. painos. Toinen, tuon kirjan kaveri, on nimeltään A Far Rockaway of the Heart, 1997, Ferlinghettin copyright, siis nyt ei ole erikseen merkitty kustantamoa, paitsi tuossa listassa, jossa kielletään julkaiseminen lukuunottamatta sitaatteja lehdistössä.

En tiedä mitä tuo tarkoittaa. Mutta nyt taitaa olla kyllä runouden viikko minulla.

And lost teacups

full of our ashes

floated by

(A Coney Island of the Mind)

But no matter where I wandered

                                                 off the chart

I still would love to find again

                                             that lost locality

Where I might catch once more

                                        a Sunday subway for

                                                                  some Far Rockaway of the heart

(A Far Rockaway of the heart)

Olen kertonut ennenkin unettomuuden estolääkityksestäni. Kun herään sudenhetkenä, otan runohyllystä kirjan ja rupean lukemaan. Sitten kun vähän väsyttää, on helppoa liukua uneen jossa toistuvat runojen antamat ajatukset. Usein ne ilmenevät paikkoina, maisemina. Joskus eläiminä, ihmisinä hyvin harvoin. Jos ihmisiä on, he ovat kuin elokuvissa. Unistakin voi kysyä aina, että kuka ne on käsikirjoittanut. 

Tuo omituinen uusi vieras ilmestyi olohuoneeseen. Se on lajiltaan tyräkki. Sen sisuksissa vaeltaa myrkyllinen maitiaisneste aivan kuin olisi  joku karvalaukku. Aivan selvä ufo. Jos nyt pitää kysyä sitä kysymystä että missä kaikki ovat.

Sieltä tänne ja takaisin

Olen myös toisella puolen, tuolla n.k. sosiaalisessa mediassa. Siellä olen viimeisen kymmenen päivän aikana kirjoittanut kirjoista. Siksi tässä on kirjojen kuvia. Kirjat ovat omista kirjahyllyistäni. Mutta äsken juuri luin loppuun Günther Grassin viimeisen romaanin, Oili Suomisen suomentaman nimeltä Grimmin sanat. Lähdin kirjastoon, ajattelin että palautan kirjan. Mutta en palauttanutkaan. Halusin vielä käydä läpi Oili Suomisen loppuun lisäämään sanaston Grimmin veljesten sanakirjasta. Se on siis Saksan etymologinen sanakirja, jotka Grimmin veljekset eivät saaneet loppuun asti toimitetuksi, mutta joiden työtä jatkettiin ja sanakirja on säilynyt läpi kahden maailmansodan ja muiden myllerrysten.

Grassin kirja on samalla hänen viimeisin osansa elämänkerrasta, jota hän kirjoitti. En ole lukenut edellisiä, käsittääkseni. Grass oli tavattoman tuottelias tapaus.  Tässä kirjassa hän kertoo paitsi suhteestaan saksan kieleen myös Grimmin veljeksistä, kustantajista (myös omistaan).

Tärkein kokemus tästä kirjasta oli ehdottomasti se, että tajusin muistavani paljon saksasta. Minulla oli koulussa pitkä saksa, luin sitä yhteensä seitsemän vuotta, mutta en osaa puhua sitä. Silloin tällöin unohdun katsomaan jotain saksalaista dekkaria ja olen huomannut ymmärtäväni kieltä. Se jo sinänsä on omituista, kun kuitenkaan en saa sanaa suustani kun tapaan jonkun saksalaisen. Kysyn puhuuko hän englantia. Puhe ja kuulo tuntuvat toimivan toisistaan irrallaan.

Mutta täytyy nyt taas kiittää ja ylistää suomentajia. Oili Suominen on suomentanut esimerkiksi Grassia oikein urakalla. Ja minulla on omassa kirjahyllyssäni paljon Grassin kirjoja. Minusta hän on kirjailijana vähän sellainen ensyklopedisti eikä se minun käsitteistössäni ole huono juttu.

Tuolla sosiaalisen median puolella tuli kirjailija Anita Konkalta haaste. Vastasin siihen ja tulin katsoneeksi kirjahyllyjä ja nähneeksi kansitaidetta jota en läheskään aina tule ajatelleeksi. Silloin kyllä, kun näen jotain jännää, kansi saattaa joskus saada minut ostamaan kirjan. Graafikoillekin siis kiitos!

Tuli haaste. Ei tämä nyt paljon haittaa mutta kirjahyllyjä on vähän kaikkialla, joten kirjojen löytyminen on ehkä vähän hankalampaa. Pitää löytää kymmenen kirjaa ja kuvata ne, sen enempää niistä ei tarvitse kertoa. Käytän siis kameraa jonka salamalaitetta en ole ikinä käyttänyt, enkä siis luota siihen. Aion käyttää tähän kymmenen päivää. Kirjan kirjoittaja on Kimmo Pasanen, nimeltään Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, kustantaja TEOS, 2008. Kannen kuvan on maalannut Chu Ta (1626-1705), tekijän kokoelmista. 

Toinen kuva. Paljon maailmaa nähnyt opus,  Herman Hessen Magister Ludi. Alussa on pitkä ja polveileva johdanto ja vielä ennen sitä alkusanat.  Minun kappaleeni on englanniksi, en ole lukenut sitä koskaan saksaksi enkä suomeksi. Saksaksi se on Glasperlenspiel ja suomeksi tietysti Lasihelmipeli.  Englanniksi sitä kuulee kutsuttavan nimellä Bead Game. Tämä on se kuuluisa matka aamun maahan, tai sitä se oli minulle. Alkusanat ja johdanto ovat Eric Petersin. En muista lukeneeni niitä koskaan myöskään. Halusin päästä itse asiaan. Olin matkalla jollakin isolla Volvon rotjakkeella Yhdysvaltain Länsirannikolta New Yorkiin. Sieltä lähtisin takaisin Suomeen puolentoista vuoden jälkeen. Menin amerikkalais-tanskalaisen pariskunnan ja ja koiran kanssa Kanadan kautta. Se Volvo piti jättää jollekin siellä New Yorkissa. Siinä oli uusi moottori, joten sillä oli ajettava aika hiljaa. Matka kesti kolme viikkoa ja sain kirjan luetuksi. Kirja on sittemmin kokenut monta muuttoa ja siitä ovat kannet hävinneet. Sisällysluettelo on paikoillaan, vaikka se on irti  En siis tiedä milloin tuo nidottu kirja on painettu tai mikä kustantamo on sen painanut. En tiedä edes kuka on kääntänyt kirjan saksasta englanniksi. Mutta edelleen pelaan I Ching-peliä silloin tällöin. I Ching eli muutosten kirja meillä on englanniksi, koska siitä ei ole ilmestynyt kunnollista suomennosta. Sellaista jostain luin, että Pertti Nieminen oli suomennosta suunnitellut, mutta ei sitten ehtinyt tai jaksanut ruveta isoon työhön.

3. kuvauspäivä. Kaikki kirjat ovat aarteita ja siksi 10 kirjan valokuvaaminen on vaikea juttu. Tämä kirja tuli minulle sen takia että en voinut pitää suutani kiinni. Olin Tampereella jossain kirjatilaisuudessa, en muista tarkkaan missä, mutta hyviä ihmisiä paljon. Yksi kertoi julkaisevansa Gary Snyderin kirjan nimeltä Mountains and Rivers Without End suomeksi. Hän oli Palladium Kirjat-kustantamon J.K. Ihalainen, jolla on kustantamo ja paino Siurossa. Snyder oli  Yhdysvaltain Länsirannikon beat-runoilijana minulle tuttu jo 1960-luvulta. Hän opiskeli siinä kaupungissa josta lähdin matkaan hitaalla Volvolla kohti itärannikkoa. Snyder ja Lawrence Ferlinghetti (täyttää 100 vuotta 24.3.), kaksi lännen runoilijaa, ovat edelleen elossa siellä. Olin kamalan iloinen siitä että Snyderia tulee suomeksi, vaikka oli niitä ennestään jo kaksi. Ihalainen suomensi ja julkaisi sen: Loputtomat vuoret ja joet. Sitten kirja putosi postiluukustani yhtenä päivänä ja se on tuossa työpöydän kirjastossa. Julkaisuvuosi oli 2010. Sain Ihalaiselta omistuskirjoituksen: Loputtomille matkoille. Sitähän nämä ovat siihen asti kunnes loppuvat.  - Kirjoja on kuvattava 10 kaikkiaan, mutta ei tarvitse selittää mitään. Se on hyvä se! 

4. kuvauspäivä. Löysin kirjan jostakin divarista. En muista enää mistä. Siinä on hapertunut muovi päällä ja olen lukevinani takaa merkinnän Helsingin kaupunginkirjasto. Joku ehkä ei ole palauttanut lainaamaansa Proulx’n proosakirjaa, joka kieputtaa lukijaa henkilöhahmojen myötä. Annie Proulx lähettää postikortteja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Suurin osa korteista tulee sieltä Keskilännestä, jossa asuu esimerkiksi maanviljelijöitä, mutta kaikkien amerikkalaisten tavoin he liikkuvat paljon. Postcards on välähdyksiä erilaisista elämäntilanteista. Pokkarin kannen sisäpuolella on kuva voimakkaan näköisestä, iättömästä naisesta. Ensimmäisellä sivulla on siteerattu kritiikkejä E. Annie Proulx’n teoksesta: ”Postcards feels like a fifth or sixth novel, not a first.” (Chicago Tribune). Pokkarikustantaja on Flamingo ja E. Annie Proulx’n copyright vuodelta 1992. 

Viides kirjakuvaus. Nyt epäonnistui väritys.  Se on auringonvalossa kyllä selvästi vihertävämpi kuin valokuvassa. Mutta nyt päivät ovat olleet vähän pimeitä enkä osaa käyttää salamaa. Tänään paistaa aurinko, mutta se ei osu vielä sisälle. (Kiinanruusussa on kolme nuppua! Auenneita ruusuja vasten kansi olisi aika kirkas vihreä.) Olen lukenut kirjailijaa ja kirjailijasta jo vuodesta 1965 lähtien. Dagens Nyheterin Olof Lagergrantz oli huomannut saksalaisen jo ajat sitten. Kirjailija on tietenkin Hans Magnus Enzensberger ja minä olin Tukholmassa kesätöissä maksaakseni opiskeluni ja elämiseni. Tässä kirjassa on kaksi esseetä ja tuhoton määrä suomentajia. Kustantaja on Savukeidas ja Tulenkantajien kirjakauppa Tampereen Hämeenpuistossa, talossa jonne muutin syksyisin Tukholmasta tultuani. Kirja ilmestyi vuonna 2013. Labyrintin kuva kuvaa kirjaa hyvin.   

Kuudes kuvaus. Kuva on yksinkertainen, siinä on virheitä. Ylimääräiset valkoiset läikät ovat kansipaperin repeytymiä, kun yritin saada hintalappua ja jotain muuta lappua pois kirjasta. Uusbrutalismia kirjojen myynnissä. Ei pitäisi käyttää hintalappuja joita ei saa pois tuhoamatta kansipaperia. Kansi on muuten minusta tyylikäs. Tiesin kirjasta ennen sen ostamista. Kirja kertoo muun muassa Alma Mahlerista. Se sopii hyvin tähän uuteen feminismin aaltoon, joka ei juuri eroa edellisistä. Taiteilija-avioliitot ovat tietenkin kiinnostaneet ihmisiä aina. Hanna Weselius  voitti WSOYn järjestämän kirjoituskilpailun. Pidin kirjasta paljon. Kun uusia suomalaisia kirjailijoita ilmaantuu, olen aina yhtä ilahtunut tapauksesta. Toivon että Weselius jatkaa kirjojen kirjoittamista. Se ei ole helppoa työtä, mutta nuoret naiset tietävät jo miten työtä tehdään. Pidän kirjoista joissa on kuvia ja minusta kirjan kansi on kaunis, kielestä syntyy koko ajan uusia kuvia myös. Siis: WSOY, julkaisuvuosi 2016. 

Seitsemäs kuvaus. Tunnen kirjailijan, hän kävi samaa koulua kuin minäkin, Kangasalan yhteiskoulua, mutta monta vuotta minua ylempänä. Kirjoitti ylioppilaaksi kun olin vasta keskikoulun alaluokilla. En kirjoita kirja-arvioita tutuista. Aulis kävi meillä abivuonnaan ainakin, istui keittiössä juomassa teetä. Isän kanssa keskustelivat historiasta. En ollut yhtään ihmeissäni kun Aulis oikeustieteen proffan työnsä ohella rupesi kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Münsterin kirjurin kansikuva on valokuva Münsterin taidemuseon kokoelmista: sen on maalannut Gerard Ter Borch vuonna 1646. Kirja kertoo 30-vuotisen sodan lopettamisen ajasta. Kirja on Aulis Aarnion neljäs historiallinen romaani, kustantaja on WSOY, 2001. 

Kahdeksas kuvaus. Kommenttien kohde on Lewis Carrollin Alice ja hänestä kirjoitetut kaksi kirjaa eli Alice’s Adventures in Wonderland ja Through the Looking Glass. Toimittaja on Martin Gardner. Hän on kirjoittanut oheishuomautukset Carrollin tekstin marginaaleihin. Gardner teki elämässään vaikka mitä. Hän oli esimerkiksi matemaatikko ja filosofi ja semiootikko ilman muuta semanttisen materiaalinsa keskellä. Hänellä osui olemaan huumorintajua, hän kirjoitti komediaa, ironiaa, sanaleikkejä, sitten selitti tai ei. Silloin kun hän kirjoitti kolumneja amerikkalaiseen (vakavaan ja oikeaan) tiedelehteen Scientific American, luin niitä juttuja saadakseni annoksen paradokseja ja (korkea)kulttuurisia vitsejä, jollaista piristystä kuka tahansa tarvitsee arkeensa. En käsitä miten Lewis Carrollia voi suomentaa. On selvää ettei Gardnerin hassua ja kriittistä editiota on mahdotonta suomentaa. Mutta niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi asuneet englantia puhuvassa maassa, kirja on ehdottomasti jokapäiväinen ilo. Minä olen asunut tarpeeksi nuorena että pystyn opusta lukemaan. Mutta näin Gardner puhuu ajat sitten kuolleelle Carrollille: Said Gardner to Carroll, ’Come, /let us not/ quarrel ’bout/ Wonderland logic/ Or looking/ Glass lore./ I’m a man/ without malice: /I’ll annotate/ Alice. Yes, I’ll/ wake up the/ dormouse/ And tell it/ the score. Ja niin edelleen. Kirja on Penguinin pokkari ja korjattu jo kertaalleen kun sen selkämyksen liima rapisi pois. 

Yhdeksäs yritys kuvaksi. Saan keskittyä kuvaan. En voi, koska kirja sisältää niin hirveästi tärkeätä asiaa. Sigmund Freud kiehtoi mieltäni jo kun luin lukion Lehtovaaran psykan kirjaa. Siinä todennäköisesti epäiltiin Freudin teoriaa. Johdannossa Mikael Enckell kertoo käännösvirheestä Dmitri Merezhkovskin opuksesta Leonardosta (yhdessä osassa neliosaista teosarjaa nimeltä Kristus ja Antikristus), kirja käännettiin siis venäjästä saksaksi. Se suomennettiin myös ja minulla oli se. Mutta yksi ystäväni muutti Tukholmaan ja otti minulta lainaamansa neliniteisen teoksen mukaansa ja hukkasi sen. Sen koommin en ole sarjaa nähnyt. En siis tiedä oliko suomennoksessa sama virhe, enkä muista suomentajaa. Vauva-Leonardoa piinasi lintu, joka siis ei ollut korppikotka vaan haarahaukka. Freud olisi pitänyt erehdyksestä, koska hän oli tiedemies, joka halusi loogisuutta ja rationaalisuutta. Hän riemastui erehdyksistä, jotka usein tarkoittivat jotain. Alitajunta tahtoi kertoa jotain. Freudin Uni ja isänmurha sisältää kuusi tekstiä vuosilta 1907-1928 ja niistä neljä käsittelee taideteoksia. Tekstit on suomentanut Mirja Rutanen, samoin johdannon. Kustantaja on Love kirjat, vuosi on 1995.  

Kymmenes kuvaus. Ulkona sataa vettä, aamun lumipeitteisten puiden taikapiiri on poissa. On sitä paitsi pimeää, enkä osaa käyttää salamaa. Setääni katsoin joskus ottamassa kuvia, hänellä oli salama joka paukahti kun se leimahti. Ihmiset ehtivät sulkea säikähtyneinä silmänsä. Setä oli toimittaja ja oppi ajoittamaan leimahduksen niin, että ihmiset eivät ehtineet sulkea silmiään.

Veneeni on vedetty korkealle,

tuuli ei korjaa sen kylkiä,

vesi ei siitä välitä,

olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi. (Sub Rosa, 4)

Tämä on rakkain runokirjani, Orfiset laulut (Tammi, 1960). Äiti oli ostanut tai saanut sen, hän tunsi Eeva-Liisa Mannerin. Minä olin kirjan lukiessani 15-vuotias. Kirja on runohyllyssä ja vieläkin otan sen silloin tällöin esiin. Kirja ei vanhene. Mutta haastan Dionysiosta rakastavan blogiystäväni sieltä kaukaa Australiasta asti! 

Ei hänen tänne tarvitse kirjoittaa. Enkä minä ole kumminkaan kirjabloggari. Satun vain elämään kirjojen kanssa ja olen elänyt niin kauan kuin muistan. Sellaista elämää on kyllä kiva elää. Sitä pääsee avarammille aloille, niin kuin on yksi Günther Grassin kirjan nimi.