Pääsiäiseksi

HANS ARP

Tyhjiä pesiä tavoittaa tuuli

Tyhjiä pesiä tavoittaa tuuli,

kuivia naamioita.

Hämärässä laulaa ihmisääni

värit,

sulitetut kiitoslaulut,

tarukäärmeet.

Keinuu, keinuu

sinne tänne

välillä valon, pimeän.

                      HELVI JUVONEN

* * *

Hans Arp mit dem Nabel-Monokel, 1928, (Fotograf unbekannt)© Süfung Hans Arp und Sophie Tauber-Arp e.V.

Tämänpäiväinen runo on Jarkko Laineen ( 1947-2006) valikoimasta käännösrunoutta kirjasta nimeltä Runon suku (Otava 1991). Kirjailijaksi tänä pitkänäperjantaina valikoitui surrealistina tunnettu Hans Arp (1886-1966), suomentaja on runoilija Helvi Juvonen (1919-1959). Runon suku on hieno valikoima suomennoksia. Tänään voi ihastella sitä määrää runoutta jota meilläkin sentään on omalla kielellämme.

Pilvet eivät roiku kattojen tasalla. Aurinko paistaa ja on lähdettävä ulos ihmettelemään sitä. Pimeys on poissa puoleksi vuodeksi. Kuuntelin juuri Bo Carpelanin (1926-2011) puhetta radiosta, enemmän hän puhui kuin mitä runoja luettiin. Haastattelijoita ei tarvinnut päästää ääneen. Hän puhui paljon paikoista ja valoista ja varjoista.

Ihmisten suhteen hän oli epäilevä niin kuin varmaan kuka tahansa päätyy olemaan. Ehkä se johtuu siitä että eläimet ovat viattomia. Kasvitkaan eivät pure. Kuristajaköynnökset saattavat yrittää sulattaa nukkuvaa ihmistä, mutta tuskin onnistuvat pikkuvarvasta enempää.

Muitakin poikkeuksia todennäköisesti on. Kyse on listasta syö tai tule syödyksi.

Regressioanalyysi?

Jostain syystä Tieteessä tapahtuu-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero on jäänyt lukematta. Luulen että se johtui siitä, että miltei ensimmäisenä oli juttu kvanttimekaniikasta. En ole lukenut vielä suomalaisen kirjoittajan englanniksi kirjoittamaa scifi-kirjaa nimeltä Kvanttivaras, joten en osaa sanoa, onko tässä artikkelissa jotain aiheesta.

Sen tiedän etten ymmärrä artikkelista yhtään mitään. Se aiheutti minussa mitä ilmeisimmin torjuntareaktion. Moni scifi-kirja tekee sen minulle edelleen. Tiedän, pitäisi lukea niitä vähän enemmän, että ymmärtäisin onko torjuntaan jokin rationaalinen tai emotionaalinen syy, jonka voisin hyväksyä.

Nyt sitten iltapäivän ensimmäisenä pidempänä tuntina, kun odottelin että aurinko alkaisi lämmittää, ja pääsisin ajeluttamaan Jopoani vähän matkaa, hyppäsin kylmästi kvanttimekaniikasta kertovan artikkelin yli ja päädyin yllätyksekseni ex-pääministerin isän Tatu Vanhasen kirjoittamaan artikkeliin, jossa käsitellään Suomen paikkaa kansainvälisessä vertailussa. Tatu Vanhanen näyttää olevan emeritusprofessori valtio-opissa Turun yliopistolla. Hän on siis ainakin ollut tiedemies.

Pohojalaanen verenpaisumus

Luin jutun ja lähdin sitten fillarireissulle. Kamera löysi jokakeväisen vedenpaisumuksen ynnä avovettä ja hanhen. Hanhet ovat vasta tulossa. Missään ei näy vihreää ruohoa vielä, ja sitä olen nähnyt niiden kesällä näykkivän rannalta.

Piti katsoa uudelleen artikkelia ja sen sisältämiä asioita. Olen varma että artikkeli on tässä nyt keskustelunavauksena, koska se sai kaltaiseni maallikonkin hämmästymään.

Minua ällistytti aivan yksinkertainen asia: Vanhanen ja hänen tutkijakollegansa Richard Lynn ovat kirjoittaneet jo aiemmin siitä, että Afrikasta poismuuttaneet populaatiot olisivat älykkäämpiä, siis niiden ÄO olisi korkeampi kuin trooppisten maiden väestöjen älykkyys. Olin luullut että vuonna 2006 kollegoiden tekemä yhteinen tutkimus oli jo ammuttu alas.

Ehkä sitä ei ole ammuttu alas kansainvälisesti, vaan ainoastaan Suomessa? Olisiko siihen vaikuttanut Suomen sisäpolitiikka? Juuri nyt olen kyllästynyt kaikkeen politiikkaan ja syy on se, että en usko sen olevan rehellistä työtä.

Itse artikkelista en löydä kovin paljon mitään uutta. Vaikka asiat on niputettu korrelaatioin pitkin kaltevaa käyrää, niin minusta tässä väitetään että elämisen vaikeus saa älykkyyden lisääntymään. Sen verran olen lukenut että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Elleivät ne siis evoluution kannalta ole ratkaisevia.

Kevät repeää jäähän

Miksi Pohjolaan tulleiden ihmisten älykkyys nousisi ratkaisevasti? Ja miksi, jos se nousisi, se ei saisi ihmisiä kiireen vilkkaa muuttamaan takaisin etelään vähän paremmille laidunmaille?

En käsitä miten olisi hyväksyttävissä, että tropiikissa asustavat ihmiset eivät koskaan joudu miettimään olemassaoloonsa liittyviä asioita. Epäilen sitä hyvin vahvasti. Olen itse asiassa varma siitä että antropologeilla on iso määrä tietoa joka panisi epäilemään tuota hypoteesia vielä enemmän.

Epäilys ei ole sama asia kuin jonkin asian todistaminen. En siis voi todistaa yhtään mitään. Mutta olen aika varma siitä, että korrelaatioita esimerkiksi pitkäikäisyyteen, ruuan saatavuuteen, monipuoliseen ravitsemukseen, sosiaaliseen rakenteeseen suvuissa jne. olisi löydettävissä. En tiedä miksi korrelaatio oli aivan välttämättä saatava sovitetuksi älykkyysosamäärään. Yhdistettynä kylmään ilmanalaan, kaiken lisäksi?

Sitä voi tietysti pohtia mitä älykkyys on. Mutta sitä on pohdittu niin kauan että ei siitä ole todennäköisesti tullut yhtään sen selvempää. Arkikielessä ihminen ehkä mieluummin puhuu viisaudesta kuin älykkyydestä. Älykkyys voi olla pelkkä tekniikkalaji. Ei kai se silloin korreloi hyvinvoinnin tai vaurauden tai jonkun muun mukavan ominaisuuden kanssa. Tai sitten se voi yhtä hyvin korreloida sen kanssa mennen tullen.

Newsweekin artikkelissa, joka ilmeisesti sai Vanhasen kirjoittamaan tämän artikkelinsa, sanotaan otsikossa että The best Countries in the World. Ja artikkeli on viime vuoden elokuulta. Ymmärrän kyllä että kaikenlaiset tahot mittailevat paremmuutta ja huonommuutta. Kansalaiskunto on ilmeisesti edelleen jollain lailla mitattavissa oleva suure. Kansalaisuuden pitäminen on edelleen tärkeätä vaikka meillä onkin YK ja EU. Kansalaisuuteen perustuva yhteiskunta on ihmisille tärkeä.

Ja Pisa-tutkimuksessa Suomi tuli muutamaan kertaan ykköseksi. En minä ole tähän mennessä ymmärtänyt yhtään, mitä silläkään tutkimuksella on mitattu. Ehkä kykyä oppia? Ihminen oppii vaikka apinoidessaan muita, vai mitä? Jos sillä väitetään tutkitun älykkyyttä maailmanlaajuisesti, niin tutkijoilla on virheellinen käsitys maailmasta.

Esimerkiksi älykkyysosamäärän tutkimustulokset ovat riippuvaisia tutkittavien kulttuurista. Se on käsittääkseni tiedetty kymmeniä vuosia. Kulttuurisesti maapallo on hyvin heterogeeninen. Sen vuoksi koko tämänkertainen korrelaatioartikkeli ei mielestäni sano yhtään mitään.

Toisaalta minä en ole edes eläkkeellä oleva tiedemies. Tämä on siis pelkkä mielipide.

Miksi hanhi syö ruohoa?

Olen ehdottomasti sitä mieltä että myös tiedemiehillä on oikeus heittäytyä mitä hurjimpiin spekulaatioihin jos he tahtovat. Tiedemiehilläkin on oikeus olla onnellisia. Mistä tuli mieleeni sekin että minkälainen maa voisi olla maailman paras. Ehkä se olisi sellainen, jossa ihmiset olisivat tyytyväisimpiä elämäänsä. Ehkä jopa onnellisia?

Edit 16.4.2011. On pakko kertoa, että äsken rupesin selailemaan Tieteessä tapahtuu-lehden numeroa 2/2011. Sanoin tuolla postauksessa että ehkä tämä on keskustelunavaus. No, Tatu Vanhasen avaukseen vastaavat Petter Portin (Turun yliopiston perinnöllisyystieten professori emeritus) ja Eka Roivainen (psykologian lisensiaatti ja kuntoutuspsykologi), jotka kumpikin ampuvat regressioanalyysin alas. Roivainen vähän pitemmälle selittäen, Portin lyhyehkösti. Portin kirjoittaa: ”Kuinka moni järkevästi ajatteleva ihminen muuten vielä ylipäänsä pitää totena, että niin monimutkainen ominaisuus kuin älykkyys voitaisiin puristaa yhteen numeroon?”. Ihan samaa mietin itse, kun luin Vanhasen artikkelia. Mutta, kuten sanoin, olen täysi diletantti ja maallikko kaikessa mitä tulee biologiaan, perinnöllisyyteen, matematiikkaan ja muihin ei-humanistisiin tieteisiin. Olen nyt erityisen iloinen siitä, että ihan tavallisella ajattelulla voi/saa reagoida viisaiden ihmisten kirjoituksiin. Viisaus taitaa olla kyseenalainen määre sekin!  

Ei, emme ole tavanneet

Kirjanmerkkinä on hajamielisesti hahmoteltu karttakuva suvusta. Karttakuva on parempi sana kuin puu, koska karttaan voi piirtää teitä ja jokia ja kuvitella mitä kautta sukuun on tultu ja mitä kautta sieltä on menty päätalosta jonnekin kotivävyksi tai miniäksi.

Vilkaisen kuvaa silloin tällöin. Välillä ahdistaa, koska on melko varmaa ettei siitä valmista karttaa tule. Lapsia tulee kaikkiin sukuhaaroihin koko ajan lisää ja vanhemmasta päästä kuollaan harvemmin kuin vielä 1950-60-luvuilla. Eletään ilmeisen hyviä aikoja.

Kaiken lisäksi en voi enää liikkua enää parin pitäjän puhelinluettelon sivuilla, vaan ihmisiä asuu ihan missä sattuu. Ulkomaillakin. Yksi sukuhaara sijaitsee Espanjassa ja Chilessä, yksi Yhdysvalloissa sekä itä- että länsirannikolla. Minulla on pikkuserkkuja kaikkialla. Useimpien nimiä en tiedä.

Ja nyt kirkkoherrat päättivät sulkea kirjansa. Sitten väestörekisteri päätti olla julkistamatta ihmisten etunimiä. Me olemme äärimmäisen kilttejä ja vaatimattomia ihmisiä mutta juuri meitä ruvettiin yhtäkkiä vainoamaan. En ole edes yliopistossa enää kirjoilla, joten en voi julistaa olevani tutkija. Mitä minä sitä paitsi edes tutkisin, siis sukututkimukseen suhteutettuna? Muutamien eteläpohjalaisten ja yhden savo-kainuulaisen suvun haarojen ”luovuuden esiintymistiheys noin vuodesta 1830 lähtien”?

Luultavasti kirkkoherrat eivät ole hajamielisesti vatsojaan kannattelevia joviaaleja typeryksiä enää. Ne huomaisivat juoneni heti.

Yksi tuttu oli päätynyt etsimään geeniperimiä. Siinä oli todella oivallusta. Nimittäin geenitutkimukseen tarvitaan tätä nykyä kyllä ihan tavallistenkin kansalaisten aktiivisuutta. Suomi on oikeastaan oikeasti yhtä suurta perhettä, mutta geenit ovat pieniä piruja, jotka vaeltelevat perheessäkin sinne tänne, eikä koskaan oikeastaan voi ihan tarkkaan sanoa kuka tulee olemaan seuraavanlaisen genomin perijä. Suomi on geenitutkimuksen kova nimi, koska meillä on niin pieni geenialue, vai miten se suomennetaan, gene pool, geeniallas?

Minä en ole ikinä oppinut edes banaanikärpästen klassista lisääntymisjärjestelmää, eikun siis jälkeläisten ominaisuuksia. Olen aika huono ihminen kyllä. Biologia saa matematiikanvastaiset niskakarvani pörhölleen, eikä opiskelusta tule mitään, vaikka kuka maanittelisi.

Tai pitäisi ruveta mormoniksi, jolloin olisi käsillä koko Suomen sukukartta yhdellä hiirenklikkauksella ja pystyisin ohittamaan typerän suomalaisen valtiokirkon ja väestörekisterin. Mutta miten on tultu siihen, että niissä byroissa istumiseen vaaditaan nimenomaan typeryyttä ja pöyhkeyttä? Sen tahtoisin tietää. Pitäisi maksaa yhden syntymätodistuksen maksu yhteen itäsuomalaiseen seurakuntaan. Aivan niin kuin ne eivät minun veroistani saisi siihenkin maksuun tarpeeksi rahaa valtiolta, jonne maksan itseni kipeäksi rahaa, koska minulle on vain pieni eläke, josta voidaan ottaa veroja ja veroluonteisia maksuja kuten sairaanhoitomaksua miten paljon tahansa. Kukaan ei auta ja puolusta minua.

Onko tämä vaalivuosi? Miksi kukaan ei lupaa mitään minulle? Ilmakin on inhottava sumua ja tihuutusta jatkuvasti että polvikin alkaa olla vaihteeksi kipeänä.

Syynä tähän kaiken normaalielämän epänormaaliin vastustukseen ei kyllä ole kirja jota luen. Päinvastoin. Kirja on niin kamala, että se saa minut näkemään hirvittäviä painajaisia ja lakanat ovat kääriytyneet herätessäni toivottomaksi solmuksi ympärilleni ja siitä selviämiseen menee paljon kauemmin kuin heräämiseen. Joten taas yksi päivä meni pilalle.

Kirjan nimi on i am no one you know ja kirjailijan nimi on Joyce Carol Oates. Kirja ei ole millään tavalla kuoliaaksi naurattaja, kuten sukuni miehet olivat.

Naiset taas. Eivät he nauraneet. Yksi tädin serkku kysyi että minunko kuolemaani sinä odotat, mies vastasi että herrajumala pitääkö minun sitten kuolla?! Siinä oli siis kysymysmerkki ja huutomerkki.

Olin puhe-etäisyydellä ja sanoin lukeneeni ohimennen biologian kirjasta että kaikkien on kuoltava. Kumpikin havahtui. Serkku meni suuren sinisen kaapin luo, avasi hitaasti ovet. Otti sokeripalan ja sitten pienen lääkepullon. Pani sokeripalaan pari pisaraa kamferia ja rupesi imeskelemään sitä.

Mies vilkaisi serkkua ja kysyi että sydämestäkö ottaa. Serkku sanoi että ei, hän tässä vain odottelee auringon laskua.

Nyttemmin ne ovat kyllä suunnilleen kaikki kuolleet, ne jotka ennen olivat vanhemmasta päästä. Joskus kuvittelin että ne tietävät kaiken ihan vanhuuttaan. Nyt tiedän paremmin kun olen suunnilleen samanikäinen. Kun päätä särkee, sipaisen etusormeen ihan vähän tiikeripalsamia ja hieron sillä vasenta ohimoa.

Ei sillä ole hirveästi merkitystä, koska kipu johtuu kaularangan nikamien rikkonaisuudesta.

Joyce Carol Oates on helevetin hyvä kirjailija. Näiden tarinoiden nimi on yksinkertaisesti STORIES. Siellä on niin julman rikkinäisiä ihmisiä, että en usko olevan koko Savo-Kainuun sukuhaarassani. Voin sanoa sen, koska en tunne sieltä ketään. Kolmansia ja neljänsiä serkkuja ei nykyään tunne enää kukaan.

Suomi on pirstaleina eikä sille voi kukaan enää mitään.

Tämän tarinan kertoi minulle tänään Lidia. Hän käytti kertomiseen hienosti ja hienovaraisesti ilmaisevia korviaan ja häntäänsä. Tyrkkäsi välillä käsiäni ranteista, ja rupesin kirjoittamaan. Nyt istuu tyynesti ja katsoo televisiota. Se on kiinni, pinnalla heijastuu sen oma kuva. Se siristää silmiään. Se tarkoittaa tervehdystä.

Kuolemanlinjalla

En ollut tietoinen mistään kiireellisestä kirjoitushommasta. Olisi se pitänyt kuitenkin arvata, että sitten joku ilmoittaa kahden päivän varoitusajalla, että deadline eli kuolemanlinja lähestyy. Ei minun olisi pakko silti tehdä mitään. Voi olla että silti teen. Tehtävä voi olla elintärkeä.

Tämä on onneksi suhteellisen normaalia elämää. Muu ei ole kirjoittajan elämässä mahdollistakaan.

Olin tosin ennättänyt tuudittautua siihen, että sukellan nyt sukututkimukseen, ennen kuin siitä tulee täysin laitonta. Minua oikeastaan hykerryttää ajatus, että sukututkijana olen ilmeisesti nyt jo lainsuojaton. Vaikka paperit ovat kulkeneet mukanani vuosikymmeniä. Samoin valokuvat, ihmisten kasvot, puhetapa, sanonnat – oikeastaan koko suvun intonaatio.

Viimeistään kun lasta tapaa tulee miettineeksi, että onko kyseessä ehkä geeneissä asustavasta jutusta. Lapsen tapaaminen sai etsimään kuvia ikuisesta kesästä, auringosta, valosta ja kasvusta. Niitä on pari tässä ohessa.

Oma harrastajageenitutkijan otokseni koskee miltei pelkästään perheen miespuolisia jäseniä. Ne ovat hervottomia tarinaniskijöitä. Kuoliaaksinaurattajia. Muistan pitkiä kesäisiä iltapäiviä, jolloin saatettiin pelata korttia (panoksina tulitikut) ja kertoa tarinoita toisillemme. Ennen kaikkea muistan naurukohtaukset, joista ei ollut tulla loppua.

Suvun miehille on yhteistä se, että heidän huumorinsa on absurdia, jopa surrealistista, vaikka nuo kaksi adjektiivia ensin kuulostavatkin aivan vastakkaisilta. Eivät ne ole.

Yhteistä on se, että naurunaiheet eivät ole kirjoitettavissa paperille. Edes tietokone ei osaa tehdä temppuja, joka saisi ilmeet, eleet, eräänlaisen laajan elämänkaaren, joka ilmenee jokaisessa jutussa, näkymään. Voisi sitä tietysti yrittää.

Mutta nähtyäni traagisen ja oudon elokuvan viime viikolla, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen, tulin ajatelleeksi että suvusta pitäisi tehdä elokuva. Kellään, edes miespuolisella jäsenellä, ei tosin ole tietääkseni koskaan ollut tavallista kinofilmikameraa kummallisempaa dokumenttivälinettä. Minulla oli aina sukutalossa ollessani mukana vihko, johon kirjoittaa asioita.

Jopa tädin ja isoäidin puheet pakenevat sanoiksi muuttumistaan. Isoäiti, Mammaksi kutsuttu, sanoi kyllä useimmiten pääruokalajin jälkeen että jälkiruuaksi on sitten natinkia.

Me lapset jäimme vesi kielellä odottamaan sitä, mutta ei sitä tullut koskaan. Muuten touhukkaan ja topakan Mamman ilmaisu jäi mysteeriksi joka selvisi vasta Ameriikanmatkani myötä. Olin yötä toisen isoisän kyläpaikassa jossa puhuttiin fingelskaa.

Käsittääkseni ne kaksi sukua eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, siis vaikka kaikki olivat olleet Ameriikassa. Se on tässä se syvin kulkusuunta, Ameriikka. Kun olen nukahtamaisillani, muistan taas jonkun uuden jutun 1960-luvun Ameriikasta. Ajattelen vieläkin että se aika oli niitä autenttisimpia ja tiiviimpiä elämässäni, eikä sille voi mitään. Kyllä se on sitä ollut myös muille sukupolville ja niiden jäsenille, jotka siellä asuivat.

Sekö että kaikki oli uutta? Uusi manner oli ollut jo kauan olemassa. Se että minä en ollut siellä, ei merkinnyt taatusti kaduilla käveleville, istuville, nukkuville mitään. Laskeuduin nimittäin New Yorkiin. Isoisä ei ollutkaan vastaanottamassa, niin kuin olin luullut. Hän oli ollut retkeilemässä ameriikansuomalaisten tuttaviensa luona.

Lentokoneessa olin tutustunut pariin suomalaiseen mormonityttöön. En muista yhtään, minne ne tytöt olivat menossa, varmasti Utah’n osavaltioon, mutta jossain tapasin heidät jonkun ajan kuluttua.

En unohda sitäkään paikkaa koskaan. Kaksi nuorta ja hyvin pidättyväistä ja kilttiä suomalaistyttöä täydellisen amerikkalaisen sisustuksen keskellä. Olin kuullut siitä, mutta sitä oli vaikea uskoa todeksi. KAIKKI OLI PASTELLISÄVYISTÄ JA MUOVISTA.

Olin jo aiemmin saanut ameriikanpaketissa minulle ja muille lapsille tarkoitetut villatakit, JOTKA EIVÄT OLLEET VILLAA. Se oli täysin käsittämätön asia ja siitä alkoi aikakausi, jolloin minun oli opittava että edes esineet eivät ole sitä mitä ne esittävät.

Eivät ihmiset, talot, kissat, koirat, pensaat, puut, kukat, hymyt, puheet. Jos joku sanoi että olisi kiva tavata ja antoi osoitteensa, niin se ei tarkoittanut, että minä etsin bussiyhteyden osoitteeseen ja menin koputtamaan ovelle.

Minua tervehti pariskunta, joka katsoi minua päästä jalkoihin aivan kuin olisin ollut ufo. Oli pakko katsoa taakseni, että ehkä siellä oli joku muu. En ole vieläkään aivan varma siitä oliko siellä joku muu vai olinko minä joku muu. Tilanne on vaihtelevassa määrin jatkunut samanlaisena koko senjälkeisen elämäni ajan. Muiden elämästä minulla on kyllä aavistus, mutta ei niistäkään mitään varmaa.

Ehkä jotkut ylioppilasjuhlat keväällä?

Tuttuja tapaamassa

Olen käynyt Tapiolassa viimeksi 1970-luvulla. Tuttava asui siellä ja lainasi vauvan hoitopöydän ja kehdon, joka ripustettiin roikkumaan nukkumalaverilta. Pritsi oli rakennettu sen verran hyvin, että tiesi että kehto vauvoineen päivineen ei tule alas eikä kukaan loukkaannu, ei ainakaan vauva.

Tapiolan keskustassa oli yllättäen yksi kustannustalo, Weilin & Göös. Vanha ja kunnianarvoisa todennäköisesti, koska talo on iso. Sitä en tiedä, oliko talossa myös paino.

Sitten kustannustalo lopetti. En muista milloin se lopetti, perheemme muutti pois Helsingistä maalle, jossa oli ystävällisempi ilmasto eli vähemmän saasteita. Lapsen sairastelu loppui kuin seinään. Helsinkiä tuli seuratuksi, mutta vähemmän intensiivisesti.

Se tuntuma on että W&G lopetti ennen näitä isompia lamoja. Silloin kustannustalot sulautuivat toisiinsa ja esimerkiksi Bonniers osti Tammen. Vasta aivan viime vuosina on ruvettu puhumaan kustannustalojen finanssikriisistä. En tiedä onko se todellinen vai ei. Yhtä hyvin voi olla kyse laajalle levinneestä välinpitämättömyydestä kulttuuria kohtaan.

Tapiolan muistan mukavana paikkana. Se oli rakennettu harvaksi ja se vaikutti aivan oikealta puistokaupunginosalta. Espoosta en tiennyt mitään, mutta Tapiolassa tuli käydyksi silloin tällöin kun asuttiin Lauttasaaressa. Siitä meni moottoritie Tapiolaan.

En tunnista enää koko paikkaa. En ole juuri kiinnittänyt huomiota Espooseen, koska sinne ei pääse junalla eikä metrolla, siis nopeasti. Auton käyttäminen tiiviisti asutulla seudulla jos silloin muinoin tuntui pröystäilyltä.

Nyt minulle selitettiin, että kaupunkirakentamisen on oltava tiivistä eikä sille siis voi mitään että Tapiola piti tiivistää. En edelleenkään vain käsitä sitä, miksi autoilla pitää tulla ihan joka paikkaan. Parkkiluolat saavat minut voimaan pahoin.

Nyt kumminkin menin Weilin & Göösin taloon. Sen nimi on Emma ja siellä sijaitsee mm. taidemuseo, mutta myös kellomuseo ja lelumuseo. Kun kuljeskelee eestaas, törmää mitä kummallisimpiin asioihin.

Lähellä pääsisäänkäyntiä oli esimerkiksi jonkun naisen tekemiä veistoksia puusäleistä. En muista kuka taiteilija oli, vai oliko hän ehkä puuseppä, mutta työ oli taidokasta. Ihmettelin siinä aikani, pienessä huoneessa ja pidin puun tuoksusta. Sen verran tiedän puusta, että jos siitä tekee jotain, niin puu täytyy kaataa näin maalis-huhtikuulla, ehkä jo helmikuulla, jolloin pihka ja terva alkavat nousta juurista kohti puun latvaa. Edit. 26.3.11 Teosten tekijä on kuvanveistäjä Hanna Vahvaselkä ja huomenna 27.3. hän esittelee WeeGee talon Galleria Aarnissa töitään klo 15-17.

Parin kuukauden päästä koivuissa on jo mahla.

Kuuntelin radiosta Emman johtajan Markku Valkosen juttelua uusista näyttelyistä. Olin päättänyt mennä ystäväni kanssa käymään siellä, koska kumpikin pidämme Joan Mirón töistä.

Tässä näyttelyssä oli pääosassa kuvanveisto. Olin tähän asti kiinnittänyt oikeastaan huomioni vain maalauksiin ja grafiikkaan. Nyt oli näyttelyyn hommattu mukaan myös suomalaisia kuvantekijöitä, jotka ovat saaneet inspiraationsa tältä espanjalaiselta taiteilijalta.

Minusta moni töistä vaikutti vähän liikaa plagiaatilta. Olen valmis uskomaan että suomalaistaiteilijat eivät ole sitä tarkoittaneet, siis plagioida, vaan he ovat innostuneet Mirón kuvamaailmasta. Minä olen todennäköisesti törmännyt siihen maailmaan joskus 1950-luvulla. En voi olla siitä varma, mutta voisin kuvitella että tämäntapaisia töitä on ollut jossakin Ateneumin kiertonäyttelyssä, siis varhaista modernia taidetta.

Kiersin yksinäni näyttelyä ja Emman kokoelmia ynnä Saastamoisen kokoelmaa pari tuntia. Sitten tuli ystäväni kameran kanssa ja saimme otetuksi kuvia. Sen jälkeen aloin miettiä, millä tavoin tulin nyt sukeltaneeksi modernismin maailmaan. En ollut aivan varma edes siitä keitä kaikkia olin tervehtinyt gallerioiden ja museoiden seiniltä, mutta paljon ja kaikenlaisia.

Tällainen kummallisuus oli yhdessä Emman nurkassa. Jonkun koneen kautta kävelijä tulee monistetuksi hidastetuin liikkein hopeanvärisessä monitorissa. Onkohan tämä nyt postmodernismia? Tuon pitäisi olla minun pääni ja käteni, mutta eivät ne kumminkaan ole. Mitä se sellainen on?

Kuva: Anita Konkka

Sunnuntaina kuuntelin Kai Niemisen kirjoittaman Radioateljee-ohjelman Japanista. Olisi ollut kummallista ellei sellaista olisi tehty ja lähetetty maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen. Ystäväni Seppo J. Tanninen (tuon sivupalkin blogista Seppo-Zen-Selällään) lähetti uuden runokirjansa. Lainaan siitä tähän yhden runon.

Tie

Yllättäen kesken hiljaisuuden

        kilahtaa tuulikellon vieno ääni.

Sydän vie harhaan, kuin epäkelpo paikannin;

        se johtaa jyrkänteen laelle,

        yllyttää myrkkyyn, ehdottaa pistoolia.

Nukahdan vaikeaan asentoon,

        pää seinää vasten työntyneenä.

Kysymykseen väärin vastannut munkki

        joutui syntymään 500 kertaa ketuksi.

Tuo munkin ketale, sanoo mestari Tong,

       500 makoisaa elämää kettuna.

Yön kaaos nostattaa rajuilman,

       salamat valaisevat puutarhaa.

Kaikki voisi olla toisinkin,

       mutta mikään ei koskaan ole.

(Seppo j Tanninen: Paluu. N.A.B. 2010)

Sama tarina ketuksi syntyneestä munkista oli myös Kai Niemisen tekstissä. Muistaakseni mestari käski sitten munkkeja mennä hautaamaan kuolleet munkit puutarhasta. Se saattaa olla tuo sama jossa salamoi.

Kirjaa saa ostaa vähän joka puolelta, mutta mikään kirjakauppa ei enää nykyään ole hyvin varustettu, joten kehotan tilaamaan sen.

Mutta taidematkasta lisää täällä.

Homo ludens

On tottakai väärin että lapsia ei tule tavatuksi useammasti ja niinkin että he olisivat terveitä. Mutta kun viruksia ja muita pöpöjä on mielettömästi. Lapsen työ on leikki, mutta samalla ympäristö pommittaa virushyökkäyksin kuin mikäkin nettihuligaani verkkoja ja niissä asuvia pieni kaloja.

Näiden kuvien ottamisaikaan Japaniin oli iskenyt maanjäristys. Yritin selittää mitä uutiskuvat tarkoittivat, mutta pienet lapset eivät voineet tietää mikä on maanjäristys saati sitten tsunami, joka on käsittääkseni japania.

Lasten työtä katsellessa tulin ajatelleeksi minkälaiseen tulevaisuuteen heitä voi/pitää kasvattaa/kouluttaa. Meillähän ei ole maanjäristyksiä, hurraa! Sitten ajattelin että maapallon navat ovat nyt siirtyneet. Sillä tulee olemaan vaikutus.

Kerroin isommalle lapselle paikasta jossa asuimme kun heidän isänsä oli pieni. Siellä oli lähellä kalkkikaivos. Kaivoksesta löytyi yllättäen suuren männyn oksan sirpale, onkalosta, ja siinä oli valtavan isot hampaan jäljet. Otus on ollut jättiläismajava. Koska sellaisia on ollut, likka kysyi. Sanoin ajan, ehkä noin 250 000 vuotta sitten, ehkä enemmän. Silloin joka tapauksessa pohjoisnapa, jossa amerikkalaiset väittävät joulupukin sijaitsevan, oli eri paikassa kuin nyt ja täällä oli paljon lämpimämpää. Oikein paljon lämpimämpää, minä sanoin. Oikein kuumaa, kysyi likka. Vielä kuumempaa, minä sanoin.

Rupesin miettimään miten ihmeessä koulu osaa kertoa mitään tulevaisuudesta. Ei sitä pysty ennustamaan. Aivan mitä tahansa voi tapahtua.

Sitä minä en lapsille sanonut että tässä voi käydä aika ikävästi vielä. Siis ikävästi ihmiselle. Koska jos sen sanoisi lapselle, sitten pitäisi vastata kysymyksiin muista ihmisistä, kavereista, isovanhemmista, tädeistä, kummitädeistä ja -sedistä, äidistä ja isästä. Kaikista. Mikä on iso määrä ihmisiä?

Sitten ajattelin että eikös kasvatuksen tarkoitus ole kaikenlaiseen elämään. Filosofoiva isäni kyllä sanoi että mikään ei ole varmaa ja kaiken lisäksi kaikki virtaa. Sen lisäksi se sanoi jonkun Göötten sanoneen että kyllästyttävää on kaikkinainen harmaa teoria. Sitten äiti sanoi toisesta huoneesta että turhuuksien turhuus ja ne kumpikin rupesivat nauramaan.

Vanhemmat tuntuivat olevan suhteellisen luottavaisia elämäänsä. 1950-luvulla tulevaisuus oli jossain määrin vielä ennakoitavissa. Oli suhteellisen varmaa että uutta sotaa ei tule, ainakaan pian. Ne sanoivat että uutta sotaa ei tule, mutta mistään muusta ei puhuttu kuin sodasta.

Joka tapauksessa vanhemmalla likalla oli toinen käsi kipsissä ja kipeä ja kutiseva kuin mitä. Käskin likan sanoa käsivartensa iholle että lopeta kutiseminen ja heti. Kuulemma loppui. Mutta kädelle tiuskimista tulee jatkumaan vielä 3 viikkoa.

Nuorempi oli toipumassa keuhkokuumeesta. Leikki väsytti ja joskus oli pakko nukkua. Antaisin vaikka mitä, jos pystyisin kurkkaamaan noihin uniin. Lapsuuden unet olivat rajattomia ja sitä paitsi jatkuivat valveen aikana.

Edit 17.3.2011: P.s. Sain viimeinkin katsotuksi läpi lehtiä, blogeja, kirjoja, eli kaikkea sellaista missä puhuttiin/kirjoitettiin Japanin katastrofin merkityksistä. Nyt on sellainen tunne, että ehkä jotain on tapahtumassa. Tarkoitan asenneilmapiiriä ja sitä varsinkin täällä lännessä. Kuuntelin äsken Risto Isomäen ja STUKin Lehtisen (valitan, en muista etunimeä, mutta se ei ollut Lasse) Radio YLE 1:n Ajankohtaisesta ykkösestä. Siis uusinta tältä päivältä. Mieleen jäi STUKin vakuutus siitä että Suomen ydinreaktorit tarkistetaan ja se Isomäen puheesta, että Loviisan reaktoreihin voi vaikuttaa katastrofaalisesti esimerkiksi suuren myrskyn nostama tulva. Sitten katsoin YLEn blogeja ja tältä päivältä oli aina luotettavan ja paljon lukevan Jertta Blomqvistin kolumni. Tältä päivältä ja vaikka kyseessä on ”vain” Zizek, niin vaikuttaa siltä että siitä löytyy paljon asiaa. Joka tapauksessa vaaleihin ei ole paljon aikaa ja siksi energiapolitiikka on hyvin tärkeä asia. Ennen kaikkea lasten ja lastenlasten vuoksi.

Miinusta vai plussaa, mutta 5C?

Nyt on sentään tuoretta valoa.

Nyt on niin vähän matkaa ollut vasta maaliskuuta, ja kurkku on vasta pikkuisen karhea siitä, että eilen oli +5C ja tänään -5C ja tuulee koko ajan. Jäänmurtaja Sisu puskee läpi ahtojäiden tuolla aika lähellä. Tai vaihtoehtoisesti jäänmurtaja Tarmo.

Tuulta vasten nojatessa saa käyttää painovoimaa. Mutta kun se tulee pyörteissä, niin päädyn niiaamaan sille, kun se yht'äkkiä vaihtaakin suuntaa ja huomaan astuvani suoraan kuralätäkköön mokkasaappailla.  En mennyt nenälleni. Kumppareita ei voi vielä ottaa, koska nuoskan alla on pelkkää jäätä, saati sitten lätäköiden.

Seinälle on syntynyt uusi lamppu, joka käy auringonvalolla ja muuttaa paikkaa. Minä seuraan sitä. Luen viimeisiä sivuja Patti Smithin kirjasta Just kids. Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa ja mietin miten tavattoman nopea oli siirtyminen pois suvun ulottuvilta nuorena. Ei siksi että suku olisi mitenkään erityisemmin uhannut minua.

Nuoruus on huimaa. Patti Smithin kirjasta on täällä ja täällä eivätkä tarinat toivoakseni ole yhteismitallisia. Onneksi jokainen lukee omalla tavallaan. Mutta ilman tuota ensimmäistä juttua en olisi kirjaa varmaan lukenut.

Mutta ei perheeni myöskään ollut niin rahakas, että olisi voinut pitää minua helmoissaan lopun elämääni. Varsinkin kun olin esiintynyt ylioppilasteatterin kabareessa, eikä eversti evp ja proffa suostunut päästämään meistä ketään kirjallisuustieteen cumun yleisestä osasta läpi.

Tuli ajolähtö, mutta en välittänyt jäädä selvittelemään sen syitä perheelle. Tukholma-New York sujui aivan hyvin, samoin asettuminen Lower East Sidelle Tukholmassa tavatun Dannyn luo. Vuosi oli 1969, jolloin tapahtui ihan kaikkea ja tietysti minulle erityisesti. Onneksi en ollut mitenkään erityinen ja aivan päinvastoin opin, että Ameriikassa ei suinkaan kiehuttu sulatusuunissa vaan ihmiset olivat joutuneet jonkinmoisen tornadon viskeltäväksi ikäänkuin kaikki olisivat preerialla.

Pienet talot, suvut, eläimet, maissipellot, kaikki menivät villiä ympyrää ja minä viskauduin Kalliovuorten yli Tyynen meren rannalle ja otin vähän aikaa ihan rauhallisesti.

Patti Smith jäi New Yorkiin. En minä tiennyt hänen olemassaolostaan mitään vielä silloin. Nytkin oli yllätys ylipäänsä löytää hänet, koska en ollut kumminkaan seurannut Suomessa entisen asuinmaani musiikkia niin tarkkaan.

Päädyin nimittäin takaisin Suomeen. Suomalaiset ovat surkeita emigrantteja. Ne itkevät vanhan maan perään, vaikka kohtalo olisi ollut mitä hirvein sielläkin. Kohtalo on kumminkin sellainen, että se seuraa mukana vaikka olisi mikä. Kohtalo liimautuu selkään jossain vaiheessa elämää. Ei sitä ihan sellaista kohtaloa odottaisi. Oikeastaan se on vähän epäreilua.

Olen viime viikkoina ollut mietteliäs katsottuani ruotsinsuomalaisista kertovaa Kansankodin kuokkavieraita. En tuntenut itseäni kovin toivotuksi ihmiseksi Kansankodissa, mutta taaksepäinkään ei voinut enää mennä. Oli siis päästävä eteenpäin.

Dokumenttileffan haastateltava, Susanna Alakoski, kirjailija (Svinalängorna), sanoi sitä samaa: oli päästävä eteenpäin, pois Ruotsista, niin nopeasti kuin mahdollista. Minä pääsin. Mutta ihan vain sattumalta.

Olisi ylipäänsä hirvein ajateltavissa oleva kohtalo jäädä jonnekin loukkuun. Nyt voin aivan rauhassa istua aurinkolukulamppuni valossa ja mennä sitten ulos katsomaan kuinka lumi sulaa silmissä. Voin liikkua pääni sisällä aivan yhtä lujaa kuin lentokoneella, eikä ole sitä vaivaa, että sielu jäisi odottelemaan jonnekin kauas.

On mahdollista kulkea missä tahansa. Niin kauan kuin se ylipäänsä on mahdollista.