1.10.11

Eläimellisyyttä


Istuin ylähallin sohvalla, josta olin edellispäivänä saanut häädetyksi vuohen. Se seisoi takajaloillaan sohvan olkitäytteiden ja päällyskankaan päällä ja siis kavioilla ja syödä rouskutti yhden asukkaan riisipaperille tekemää tussimaalausta. Siinä oli vuoria, virtoja, pienenpieniä veneitä kuin nähtynä avaruudesta.

Ei perspektiiviä, niin kuin ei alunperinkään kiinalaisissa tai japanilaisissa maalauksissa ollut. Ei edes varjoja. Joen mutkassa oli temppeli, mutta se oli oikeastaan vain katto, jonka räystäät kohosivat ylöspäin. Kuvasta jäi muutaman vuoren huippu jäljelle.

Sain vuohen suurin ponnistuksin alas keittiöön, jossa se suunnisti hellaa kohti tarkoituksenaan ruveta syömään tiskirättiä. Vuohi oli kesy, se ei ruvennut pureskelemaan minua, niin kuin varmasti vastaavassa tapauksessa naapurin Volodja-koira olisi tehnyt. Volodja pihalla tavatessaan meidän talomme koiran  Alex Nevskin paljasti tälle hampaansa, ja Alex meni nöyrästi selälleen ja paljasti kurkkunsa. 

Alexin oli pakko jossain vaiheessa paeta. Se kaivoi vuohiaidan alle kuopan ja pääsi hivuttautumaan toiselle puolen, siitä kotitielle ja siitä kaupungin läpikulkutielle ja siitä se sitten löytyi muutama päivä sitten verisenä möhkäleenä.

Tämä tapahtui kaupungissa, jossa ei saanut pitää kotieläimiä kaupungin alueella. Yläkerran yhdestä ikkunasta näkyi St. Helens ja toisesta Mt. Hood. Lumihuippuja kesät talvet. Ehkä noin Alppien korkuisia.


Vieressäni sohvalla makoili Bakunin, pitkäkarvainen valkoinen kissa, jonka toinen silmä oli vihreä ja toinen keltainen. Se oli kuuleva kissa. Jos sillä olisi ollut siniset silmät, se olisi ollut kuuro. Itse olin silloin puolikuuro. Bakunin oli pentuna selvinnyt hengissä kissarutosta, mutta hänen veljensä Vladimir kuoli siihen. Alexia ei vielä silloin ollut, ja sitä paitsi hän adoptoi meidät, emmekä me häntä. Alex oli puoliksi kojootti.

Bakunin otti elämänsä siitä lähtien hyvin rauhallisesti. Hän lähti mielellään iltakävelyille kanssamme. Vääntäydyin irti kirjasta, joka taisi olla Mark Twainin Huckleberry Finn, ja panin stereoihin uuden levyn, valaiden musiikkia. Olin jo kerran aiemmin kuunnellut levyn, mutta nyt talossa ei ollut ketään muuta kotona, joten saatoin kuunnella sitä lujaa.

Ehdin ajatella että musiikki kuulosti kuorolaulun ja puheen yhdistelmältä. Sitten Bakunin hyppäsi. Se juoksi suoraan alakertaan ja rupesi raapimaan ovea. Menin perässä, vilkaisin pihalle, jossa vihaista Volodjaa ei näkynyt. Se oli niin yksioikoisen vihainen diktaattori, että se ei juuri tarvinnut aivoja, joten tuskin se väijyi päärynäpuun takana. Puu oli valtava ja vanha. Vähän samannäköinen kuin Suomessa olivat hyvin vanhat ja kitkeriä omenoita tuottavat pahkuraiset puut. Mutta paljon isompi.


Pysähdyin keittiöön kuuntelemaan ja sinne asti kaikui outo musiikki. Ajattelin että ehkä se todellakin on valtamerta kaiuttimina käyttävää keskustelua, niin kuin jotkut tutkijat olivat sanoneet. Mutta minua askarrutti Bakuninin käytös.

Entä jos villit valaat olivatkin laulussaan esittäneet vastalauseensa laivoja ja varsinkin niistä pudotettuja mikrofoneja vastaan? Jos valaat karjuisivat vastalauseensa mereen tulleesta koneiden metelistä? Mitä olisi tapahtunut, jos ihmiset puolestaan olisivat pudottaneet vedenpitävän kaiuttimen alas ja valaat joutuisivat kuuntelemaan itseään? Vai säikähtikö kissa vain aivan vierasta lajia, kuuliko hän veden äänen?

Tästä on paljon aikaa, noin 40 vuotta, vähän yli. Mutta suoritin kokeen uudelleen, uuden kissan Garmin kanssa ehkä parikymmentä vuotta sitten. Se juoksi valaat kuultuaan – radiosta tuli niiden pitämä konsertti – toiseen huoneeseen ja sängyn alle. Koko iltana se ei suostunut tulemaan lähellekään.

Illansuussa se meni ulos. Seuraavana aamupäivänä naapuri tuli kysymään onko teidän kissanne kotona, tuolla makaa juuri samannäköinen. Se oli ilmeisesti jäänyt auton alle. Oli lentänyt tieltä ainakin 20 metriä koivukujan päässä olevan talon pihalle. Sen korvasta tuli vähän verta, mutta se oli aivan lämmin ja kuollut. Olin näkevinäni sen hengittävän.


Nyt on taas kulunut 20 vuotta eteenpäin. Luin juuri Silene Lehdon kirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY 2011, 99 s.). Jos osaisin arvioida runoja, arvioisin. Mutta tästä en voi sanoa muuta kuin sen, että se on hyvin lähellä omia kokemuksiani eläimistä ja ihmisistä (joka on eläinlaji tiettävästi).

Olen ollut aivan pienestä asti tekemisissä kaikenmaailman eläinten kanssa. Useimmiten ne ovat olleet kesyjä, mutta ne eivät ole koskaan täysin. Mutta ihmiset ne vasta ovat varsinainen eläintarha.

Ne myös näyttävät riehuvan kuin vimmatut ympäriinsä, tekevän mitä sattuu ja niitä löytyy sekä valaita (Lou Reed on laulanut sellaisista New York-älppärissään biisissä Great American Whale) että kiukkuisia koiria. Susi välttäisi minua, mutta karhua ei pidä tavata pentujen kanssa. Puuma ja jääkarhu tappaisivat ja söisivät minut.

Asuisin vieläkin maalla, ellei siellä olisi niin paljon Volodjan tapaisia ihmisiä. Siellä on helppoa hyökätä kimppuun keskellä tasankoa eikä koira perään hauku.

Mutta tämän valaskirjan matkaan minusta kannattaa lähteä. Se ei tyhjene ensimmäisellä lukemalla. Sitä paitsi se on hauska. Harvemmat runokirjat uskaltavat olla sitä. Se ei ole pelleilyä, vaan rohkeaa ironisointia nykypäivän ihmiselämästä. Ja realiteetteja löytyy joka sivulta.

Nyt on lopetettava, koska Lidia-kissa tuli viereen tahtomaan käsiä pois näppäimistöltä hänen turkilleen. Se takoo näppäimiä takovia sormiani käpälällään.


Kuvat liittyvät syksyyn valmistautumiseen. Puut ja pensaat ovat eläviä olioita. Niillekin on puhuttava ja ne kuuntelevat.


13 kommenttia:

  1. Toissapäivänä oli DN:ssä notiisi joka kertoi koirasta, jonka emäntä oli jättänyt sen päiväkotiin. Pari ensimmäistä päivää meni kai hyvin, mutta sitten koira kyllästyi ja karkasi. Meni metrolla kuusi pysäkkiä ja hyppäsi ihan oikella pois. Ei kuitenkaan ehtinyt ihan kotiportille kun vahdit ottivat sen asemalla kiinni ja hälyyttivät poliisin.
    Itse muistan kun olin lapselikkana yli viiskymmentä vuotta sitten ja hommiini kului myös koiran ulkoiluttaminen. Meillä oli hauskaa mökillä. Olimme molemmat nuoria tyttöjä ja kirmasimme ja peuhailimme niityllä.Talvella sitten kun menin tervehtimään, niin koira oli niin järkyttynyt ja onnellinen että hallin lattialle tuli iso lätäkkö.

    Väittävät jotkut että linuilla on niin olemattomat aivot että niitä vie vaan pelkkä vaisto.Muistan yhden undulaatin joka myös silloin tällöi jätettiin hoivattavaksi. Sen sanavarstoon kuului muutamia kymmeniä sanoja.Väitetään että papukaijat puhuvat pelkkää pötyä ja mitä sattuu, mutta kun tälle annettiin pehmeä mohairlanknystyrä niin kuului rakkauden ja hellyyden vuodatukset samalla kun se yritti pariutua. Tämä oli myös rikas lintu joka omisti pienen kasan kymmenäyrisiä. Jos yritit niitä järjestelläniin kyllä jouduit nokittavaksi,ja linnun jalat ihan kuumenivat ja kuului kova kiroilu.
    Pari päivää sitten kun siivosin kesäkukkia puutarhassa niin tuli punarinta sinne seuraksi. Aloin jutella sen kanssa, ja ihan selvästi se kuunteli. Kallisteli päätään ja katsoi kiinnostuneena.

    VastaaPoista
  2. meilläkin on ollut pohjoisessa vahva valaskulttuuri. se näkyy äänisjärven ja vienanmeren kallioista. niihin hakatut kuvat kertovat karhun- ja hirvenmetsästyksen lisäksi valaanpyynnistäkin. alueella on eletty jo jääkauden aikoihin. maitovalaiden kevätpyynti on ollut tärkeä osa elämää ja vuodenkiertoa.

    maitovalaita oleilee jatkuvasti solovetskin luostarisaaren rantavesillä vienanmeressä. sinne hakeutuu kesäisin maitovalaiden perheyhteisöjä. vanhan legendan mukaan ne kerääntyvät usein kuuntelemaan luostarin iltakellojen soittoa.

    VastaaPoista
  3. Tepa,
    kertomasi vain vahvistaa havaintoani, että eläimet, n.k. kesytkin, osaavat keskustella ihmisten kanssa.

    Se koira jonka kanssa te leikitte yhtenä kesänä, piti teistä. On luonnollista rakastaa toista oliota. Ja tunne on ollut molemminpuolinen. Kyllä siitä ilosta koira pissaa lattialle! Ehkä talon emäntä kuitenkin siivosi lätäkön?

    Linnut taas, nehän ovat todella viisaita. Niillähän on dinosaurusten geeniperimää mukanaan. Ne ovat vanhimpia olentoja joita täällä on, ellei lasketa joitakin kuumien lähteiden arkeobakteereja. Ne ovat ehkä olleet ensimmäinen elämänmuoto maapallolla.

    Joka on aika tavalla uhanalainen, kuten hyvin tiedämme...

    Meri,
    päivän runoilija, Silene Lehto, puhui myös kirjasta, joka kertoo Vienanmeren "belugasta", maitovalaasta. Beluga on tietysti venäjää. Paksu kirja on kuvitettu, siinä on myös vedenalaisia kuvia maitovalaista, jotka katsovat sukeltajaa selvästi epäluuloisesti.

    Kirjan on kirjoittanut suomalais-norjalais-venäläinen tutkijaryhmä. Noh, minullahan on se, mutta en minä juuri nyt sitä löydä.

    Valailla on syytä epäluuloon, koska niillä on vähintään norsun muisti. Ne muistavat hyvin kuinka Äänisen kalastajat tulivat niitä jahtaamaan harppuunoineen kaikkineen.

    Käsittääkseni niitä ei enää saa tappaa.

    Nykyään Solovetskin entiselle Stalinin nälkäleirisaarelle saa mennä ja siellä on nyt taas luostareita. Silene Lehdon blogissa (silenee ja oikenee) on kuvia viime kesältä, kun maitovalaat uiskentelivat siinä saarten rannan tuntumassa.

    Minä kyllä luulen että ne kuulevat ne kirkonkellot. Kyllähän vesi kantaa ääntä. Maitovalaat eivät taida suoranaisesti laulaa, mutta kyllä ne puhua pulputtavat.

    Todella kauniita kuvia! Katsokaa runoilijan blogista!

    VastaaPoista
  4. Käy blogissani. Saat tunnustuksen ja tehtävän.

    VastaaPoista
  5. Herrajjukelis, oikein tehtävä. Käyn katsomassa pystynkö ja kykenenkö!

    VastaaPoista
  6. ripsa,

    mietin noita valasasioita ja rupesin pohtimaan ihmisen ja eläimen eroa.

    mikä erottaa ihmisen biologisena lajina muista eläimistä, missä kulkee raja ihmisen ja eläimen välillä, siis mikä tekee meistä ihmisiä?

    ihminen lajina kehittyi afrikassa fossiililöytöjen ja nykyaikaisen molekyylibiologisen tiedon mukaan 100000-200000 vuotta sitten. tuolloin evoluutio antoi meille sen viisauden lahjan, että voimme kysyä tällaisia kysymyksiä.

    se onkin yksi tärkeä piirre, joka erottaa meidät muista nykyisin elävistä eläinlajeista. minkään muun lajin yksilöt eivät pohdi omaa olemustaan tai olemassaoloaan puhumattakaan sen tarkoituksesta.

    kuitenkaan ihmisessä ei ole loppujen lopuksi mitään ominaisuutta, joka ei olisi jo idulla eläimissä. esimerkiksi simpanssien tiedetään jokseenkin varmasti olevan tietoisia omasta kuolevaisuudestaan ja siis siinä suhteessa omasta minuudestaan. simpanssien on nimittäin havaittu luonnonoloissa surevan lähiomaistensa kuolemaa. lisäksi kun on viittomakielellä keskusteltu gorillojen ja simpanssien kanssa kuolemasta, ne ovat osoittaneet omaavansa joitain ajatuksia siitä.

    olisiko taide ihmistä muista eläimistä erottava piirre? kenties.

    VastaaPoista
  7. Meri,

    siinä sitä pohdittavaa riittääkin. Valaat ovat suhteellisen lähellä meitä. Lähempänä kuin dinosaurukset.

    Kyllähän niillä musiikkia on. Valaita on tarkkailtu veden alta ja mikrofonein jo niin kauan, että tiedetään ettei kaikki ääni ole puhetta, vaan siellä on leikkiä. Leikkivä valas/homo ludens. Ei siinä hirveästi ole eroa taiteilijaan.

    Niin että krossasin sen eron pois.

    Ihminen on suurimpia nisäkkäitä, sen lisäksi se on kehittänyt niin isot aivot, monimutkaistunut siihen mittaan, että synnytys on sen pään vuoksi jo vaikeaa ihmisillä. Aivot ovat vissiin se isoin elin joka meillä on.

    Näin dokkarin valaan poikasen kuolemasta. Jos siitä vedestä olisi erottunut valasemon kyyneleet, niin kyllä se olisi itkenyt. Orca-parvi erotti vauvan äidistään ja söi sen. Simpansseilla on tiettävästi sotia, ja siellä myös syödään vieraan heimon lapsia. Tällaisesta käyttäytymisestä ihmisten kesken on huhuja sekä Amazonasin että Tyynen meren alueen saarilta. Ihmissyöntiä on esiintynyt historiallisella ajalla aivan varmasti ritualistisena asiana.

    Vaikuttaisi siltä että emme ole ainutkertaisia myöskään tappamisen suhteen.

    Aivot eivät olisi kasvaneet niin isoiksi kuin mitä meillä on, ellei se olisi tämän lajin evoluutiolle ollut tarpeellinen asia. Ihminen on oppinut ajattelemaan.

    Silti en voisi mitenkään sulkea pois ajatusta vuorigorilla-filosofista! Mehän ei voida tietää! Ei tunneta niiden kieltä vaikka se Goodallin flikka väitti kommunikoivansa niiden kanssa ihan päivittäin.

    Kokemus todennäköisesti todistaa ryhmälle kuin ryhmälle, että toisen ryhmän kanssa kannattaa olla nätisti, muuten käy huonosti.

    Delfiinejä on varmaan tutkittu paljon myös, koska niitä on vangittu paljon temppujen tekijöiksi. Siis ihmisten huviksi. Samoin ennen on ollut paljon sirkushylkeitä.

    Mutta vangittujen eläinten tutkiminen ei sano paljon. Guantanamon leirissä oleviltä ei ole enää vuosiin saatu mitään hyödyllistä tietoa. Jos koskaan. Kiduttamallahan sitä ei saa.

    Ihmisyys ja humaanisuus on meistä kaukana. Todella hölmö juttu kun sitä aattelee, koska niin paljoon hyvään me olisimme kykeneväisiä. Aivojenkin vuoksi, mutta myös kaikenmaailman umpieritysrauhasten takia.

    VastaaPoista
  8. Eikös se olennaisimpia eroja, sen mitä viimeksi luin, ollut se, että ihminen pystyy hyödyntämään muistiaan ajassa ja paikassa liikkumiseen. Samalla myös halutessaan melko hyvään asioiden ennalta suunnitteluun ja tapahtuneiden, opittujen asioiden hyödyntämiseen hyvin pitkältä ajalta taaksepäin.

    Tämä siis toisin kuin useimmilla eläimillä, joilla on noin vuorokauden mittainen nykyhetki ja korkeintaan epämääräinen aavistus muusta ajasta, enemmän vaistottu kuin ajateltu.

    Koira kyllä kykenee strategiseen päättelyyn, tai muistamiseen, vaikkapa siitä mitkä kengät emännällä on jaloissaan ja mitä se koiran kannalta tietää.

    Taitaa olla niin, kuin Mark Twain todisti, ihminen on eläimistä huonokäytöksisin. Ja että juuri se erottaa häntä eniten, tahalliset pahanteot sekä irrationaalisuus silloinkin kun hyvin tietää, mitä rationaalista pitäisi tehdä.

    VastaaPoista
  9. Heli,
    Tarkoitat siis esimerkiksi navigointia metsässä tai kaupungissa? Avaruudellista muistia, vai miksi sitä kutsutaan?

    Mutta täytyyhän sitä olla myös esimerkiksi savannien eläimillä, jotka muistavat miten mennä takaisin järvien ja jokien rannoille, kun siellä, siis ehkä satojen kilometrien päässä, satoi? Noista vaelluksista taitaa olla peräisin sanonta norsun muistista.

    Minä taas luin jostain että vaistoa ei ole. Sitä sanontaa käytettiin minun kouluaikanani vielä muuttolintujen kykyyn mennä suurinpiirtein samoille alueille talvehtimaan. Nyt tiedetään että linnut osaavat lukea karttaa ja niillä on jokin aisti, jolla ne tunnistavat magneettisuuden muutoksen, siis kun matkustavat öisin. Kiirushan niillä on aina.

    Hanhista tiedetään, että joku laji, enkä nyt muista mikä, noudattaisi muuttomatkoillaan muinaista jäätikön reunaa. Lintuja rengastetaan niin paljon nykyään että niistä tiedetään aina vain enemmän.

    Savanneillahan se homo sapienskin liikkui ennen kuin sai jostain päähänsä tulla Välimeren pohjoisrannalle, todennäköisesti ruuan perässä.

    Mutta Mark Twain oli oikeassa, ehdottomasti! Sitä tuota samaa ovat muutkin valitelleet. Siis humaanit ihmiset, jos heitä nyt kokonaan sellaisia voi olla olemassakaan.

    VastaaPoista
  10. Jonkinlaiset "muistianturit" kai meillä ihmisillä on jopa raajoissakin. Kun kuljin vuosia sitten metsässät niillä paikkeilla, jossa oli sittemmin hävitetyssä metsässä päivittäin kulkemamme polku ja vaikka sitä ei enää maastosta erottanut, "tunsin" sen jalkapohjissani ja osasin kulkea oikeaan suuntaan niin kauan, kunnes tuli kangas vastaan, missä polku vielä häämötti.

    Nyt viime viikonloppuna kuljin poikieni kanssa myös metsässä, joka oli muuttunut muutaman kymmenen vuoden aikana aivan tunnistamattomaksi, mutta kun olimme lenkkimme heittäneet, vanhin poikani epäili, ettemme suinkaan enää osaa autolle takaisin, niin sanoin vain, että tuossa se kohta metsäautotien päässä näkyy. Ja niin myös näkyi. Eli minulla on lapsuusseutujeni "kartta" täällä jossakin "tunteessa". Vaikea selittää, mutta varmaan ymmärrätte?

    VastaaPoista
  11. Valto,
    tuolla edellisessä postauksessa mietinkin maiseman, siirtolohkareiden ja puiden asettumista jalkojen tallata. Meillä oli polku pyöreälle lammelle, meillä oli polku joka meni isoäidin luo ja jota pitkin oli nopeampi ja kivempi kuin tietä pitkin.

    Oli hyvä että opetit maiseman tietämisen pojillesi. Mutta sinulla on parempi suuntavaisto kuin minulla. Hakkuut tekivät minut epävarmaksi.

    Osa epävarmuutta oli varmaan sitäkin, että koin aukkohakkuut väkivaltana, ja minulle tuli tunne että metsä ei ollutkaan enää "minun", lainausmerkit siksi että en tarkoita omistamista.

    Suomessa on onneksi jokamiehen oikeus ja voi olla että sitä olisi vaikea enää edes poistaa.

    Muutama vuosi on mennyt että en ole päässyt olemaan mökillä ja kuljeskella metsässä ja kaikkea sitä. Nimittäin kissaa ei voi enää viedä sinne, koska minkki söi yhden kissan. Tämä meidän yksi asukkimme on sitä paitsi kertakaikkiaan sisäkissa eikä varmaan selviäisi uudessa paikassa yhtäkkiä.

    Helppo saalis pedolle. Kettujakin siellä on ja kyllä sekin kissan syö ja kanahaukka ja näätä.

    Mutta tiedän täsmälleen mitä tarkoitat sillä että jalat tuntevat maan. Yleensä kuljin mökillä aina paljasjaloin. Oli paksut anturat syksyisin.

    VastaaPoista
  12. Niin, no miksei navigointiakin. Oikeastaan kyllä tarkoitin enemmän ennalta suunnittelua. Sitä esimerkiksi, että arvaan mitä toinen ihminen tekee, jos minä ensin teen jotakin. Siis todennäköisyyksiin ja kokemuksiin nojaavaa ennakointia. Laskelmointiakin. Niin ja manipulointia.

    Ja paikassa liikkuminen muistin varassa - siitähän tämä postauksesi on hyvä esimerkki. Siinä sinulla on toinen aika ja toinen paikka, silti yhä sinulle elävä ja ehkä tuntuvakin.

    Ihmisellä on siis kykyä muistaa sekä taaksepäin että käyttää sitä hyödykseen, kun on suunniteltava tulevaa, "muistettava eteenpäin".

    VastaaPoista
  13. Heli,

    otit ja haukkasit tuossa kommentissasi koko elämän suuhusi!

    Ensin ajattelet mitä olet jollekin toiselle, mitä olet itse. Tarkkailija tässä vaiheessa. Ja sitten kun on tapahtunut jo paljon, tulee muisti ja osoittaa miten on, mitä on. Miksi on vielä isompi kysymys. Moni on sitä mieltä että ihmisellä ei ole kohtaloa edes.

    Geenit ratkaisevat melkein kaiken. Onneksi on ihmisiä, onneksi moni ihminen vielä tietää miten pitää olla. Ei saa aiheuttaa murhetta.

    Siinä tarvitaan oikeastaan elämänikä. Oikein sanoit: on muistettava eteenpäin.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista