Pääsiäiskaktus?

Työpöydän vieressä sijaitsee valtavan iso joulu-/pääsiäiskaktus. En ole ollut täällä joulun aikaan vielä. Huomasin eilen yhtäkkiä kuivuneen kukan riippuvan melkein korkeimmalla kohtaa. Se ON kukkinut. Muistan hyvin kuinka isoäiti kuritti koko syksyn joulukaktusta ja sitten yhtäkkiä viikkoa ennen rupesi antamaan sille vettä tulvaksi asti ja se otti ja rupesi kukkimaan.

Olen nähnyt noita kasveja kerran Maltalla, kasvoivat kiviaitojen päällä, tosin kivet olivat hiekkakiveä. Ne todella kukkivat jouluna ja ulkona. Siellä oli pöyristyttävän kylmä. Se johtui tietysti vain siitä, että ruumis ei ehtinyt lämmetä kertaakaan kunnolla nollan vaiheilla olevasta huoneilmasta yöllä, ulkolämpötila oli siinä 15 lämpöasteen tienoilla.

Välimeri on kaiken lisäksi kostean raaka. En tosin tiedä milloin ilmasto voisi olla parhaimmillaan, koska sisälämpötilat ovat niin hirveän surkean kylmät, kesälläkin hiekkakivitalossa on viileää ja ulkona on kuuma. Kylmyys pysyy muistissa, koska se tuntuu vähän samalta kuin uimahallista tulon jälkeen bussin odottelu ja aina on viima: loppupäivän tuntuu väristys selkäruodossa, kun luut kylmettyvät. Täällä on niemi suoraan merelle päin samoin kuin useimmissa Suomen rantakaupungeissa. En tiedä mikä riivajainen suomalaiset on saanut rakentamaan kaupungit näin kummallisiin paikkoihin.

Olen ajatellut että olisiko ollut pakko päästä äkkiä suksille tai hevosen kanssa reellä saaristoon vaikka piiloon? Ja sitten tulen väistämättä ajatelleeksi pirtun salakuljetusta, kai isännät ovat tahtoneet kovaa teetä nimenomaan talvisin, kun on julmetun kylmä ja viima?

Ei minulla ole mitään valittamista. Viime aikoina on ollut lämmintä yli 5 C, viikkoja. Aurinkoa arvaan kaipaavani. Kun tiedän että pitää mennä lääkäriin tai vesijumppa odottaa, niin itsensä kiskominen ylös aamuhämärässä on vaikeaa. Pian siitä tulee itsestään tapahtuva asia, jos aurinko alkaa oikeasti paistaa. Säätieteilijät käyttävät sievistelevää ilmaisua: pilvipoutaa.

Useammin kuin kerran pilvistä on satanut raakaa tihkua, selviä jäätäviä tikkuja, jotka tekevät reikiä kasvoihin. Tässä kaupungissa ei ehkä ole meteorologeja. Sillä heille olisi yksinkertaista ennustaminen: ojentaa kätensä ja katsoa kuinka sinipunaisena se tulee avonaisesta ikkunasta sisälle ja pitääkö se jäätynyt raaja suorastaan kiskoa sisälle ja kietoa villaröijyyn, että saa veren taas kiertämään.

En ole koskaan nähnyt tällaista, että talvi kieltäytyy tulemasta. Pilvien mustuus on aivan omaa luokkaansa. Ehkä kaktus oli puhjennut kukkaan pelkkää epätoivoaan. Muistan kyllä talvet helposti 65 vuoden ajalta, olisi tämmöinen kyllä mielessä. Yhtä sadattelua tämä on ollut, enkä ole osannut varmaankaan sadatella vielä 3-vuotiaana, vaikka vangit ovat taatusti kuiskailleet semmoisia sanoja, jotka ovat saaneet niiden opettajan, isäni, tuijottamaan oppitunnilla vankeja tuimasti ja arvailemaan, kuka se oli ollut.

Minä en taatusti kertonut. Ne olivat kavereitani. Sitä vähän ihmettelen, että mistä olin oppinut niiden sanojen olevan kiellettyjä. Mutta muistan hyvin, että niitä sanoja ei pitänyt käyttää varomattomasti. Luultavasti vanhemmat olivat kuunnelleet minua salaa. Kerroin itselleni tarinoita ääneeni.

Mutta kirjojen lukijalle tämmöinen jäätä satava talvi on kivaa aikaa. Ei ole pakko mennä mihinkään, kun voi ottaa ja painua täysin muihin maisemiin kirjojen avulla. Olisin voinut suositella vaikka minkälaisia kirjoja. Tämä viimeinen on ollut suorastaan kipu ranteissa, 700 sivua kirjan lehtiä käännettävänä, paksut kannet.

Se oli muistelmakirja. Toisaalta kaikki kirjat ovat jonkinlaisia muistelmia, koska väistämättä kirjassa tulevat kuvailut sääilmiöineen, henkilöineen, draamoineen sunmuineen on joskus ollut jonkun kirjoittajan aivoissa. Siinä vaiheessa kun kirja tulee lukijalle, kirjailijan ajatukset ovat jo menneitä ajatuksia. Kirjailijoiden on jatkuvasti keksittävä uusia ajatuksia.

Tämä kirja oli aika tuhti tapaus myös. Mutta joku on tehnyt hienon keksinnön: paperi on ohutta, mutta se ei myöskään takerru sivua kääntäessäni edelliseen sivuun. Tiedän että kyse on suhteellisen uudesta keksinnöstä, koska en muista koskaan näpelöineeni tämän tuntuista kirjaa.

Kirja oli aivan tavattoman miellyttävä pideltävä, vaikka se oli hyvän matkaa yli 400-sivuinen sekin. Tuntuu lohdulliselta, että kirjapainotekniikka sentään vielä kehittyy.

Vietin eilisillan yrittäessäni saada tulostimen heräämään. Lopulta hyvin hitaasti rupesin muistamaan, että printteri on asetuksin määriteltävä niin että se lopettaa tekemästä raitoja. Ensimmäinen siedettävä kuva meni lahjaksi alakerrassa lukevalle miehelle.

Kuva oli utuinen. Mutta se oli otettu pimeässä komerossa Solveigin ja Ormin perheonnesta. Kuvassa on Solveig ja Garm, kissaemo ja poikanen. Alkuperäinen kuva on pieni ja hämärä, jouduin tekemään temppuja saadakseni kahden pörröisen otuksen ääriviivat muistuttamaan kissoja.

Ei auta että minä muistan. Muidenkin on muistettava. Mies oli tietysti poijan kans Ameriikassa, mites muutenkaan. Odottava kissaäiti ja hermostunut kissaisä jäivät minun hoitooni. Siitä on nyt ainakin 30 vuotta, ylikin. Katsoin kuvaa ja kuulin korvissani pennun kiljuvan. Se todella kiljui eikä inissyt. Solveig töni pentua kuonolla kunnes pentu tajusi, että emo on jo tullut takaisin.

Tulostus vie hermot, joten tänään on välipäivä siinä suhteessa. Lähdin sen sijaan pilvipoutaiseen säähän kirjastomatkalle. Oli hyvä päivä: koululaiset ovat lomalla, joten korvat säästyivät ihmislasten kiljunnalta. Lepoa ja lomaa pitkästä aikaa.

Sukupolvia

Lapsi ilmoitti joskus vuosikymmen kaksi sitten kuuluvansa sukupolvi X:ään. Nauroin sitä, sehän tarkoitti sitä, että sukupolvi on tuntematon. Ehkä se tahtoi pysyä tunnistamattomana.

Kun nuoriso tunnistautuu joksikin, kai se haluaa tulla nähdyksi? En tietenkään ole varma asiasta, olisiko sillä syytä olla piilossa ja syrjässä? Toinen X:än nimitys oli pullamössösukupolvi. Sitä mietin vähän vakavammin.

Olen aivan varma siitä että lapseni ei koskaan tullut pienenä syöneeksi pullamössöä. Luulen että pienenä hän piti eniten maitoperunoista, ja vaikka näinkin hänen kiemurtelevan naapurin emännän tuvan penkillä ja tekevän maidon keskellä uivista perunalohkoista muusia, niin kyllä hänestä oli mukavaa istua ainoana ihmisenä pirtin pöydän ääressä syömässä perunamössöä. Naapurin emäntä kutsui häntä hymyillen pikkuisännäksi.

Emännällä oli hyvää aikaa kysellä kuulumiset. Se emäntä piti lapsesta, koska lapsi piti eläimistä ja teki navettaan asiaa lehmien lypsyn aikaan. Kun ne kaikki pitivät toisistaan, minä lähdin asioilleni siitä.

Minua ja satoja tuhansia muita ihmisiä kutsuttiin suuriksi ikäpolviksi. Kummallista kyllä nimitys ei ollut sukupolvi. Havahduin omieni paljouteen vasta silloin, kun lapsi kysyi että mitä hän nyt tekisi. Pihalla yksinkertaisesti ei ollut kovin paljon kavereita.

Meitä oli ollut aina paljon. Se oli luonnollinen olotila, joka jossain vaiheessa alkoi vaikuttaa luonnottomalta, koska sitten ei lapsia enää paljon ollutkaan. Vasta paljon jälkeenpäin kuulimme olevamme tulppa niille pienille sukupolville.

Viime viikolla Suomemme maassa julkaistiin nuorisobarometri. Se ilmeisesti koostuu 18-29-vuotiaista nuorista. Aiheesta oli parikin radiolähetystä (yksi Kultakuumeen lähetys ja yksi Ajankohtainen Ykkönen), jotka saivat hymyilemään. Joku radiossa oli kyllä huolissaankin. Nyt meitä on siunattu Y-sukupolvella.

Sen lähtökohta on ollut se, että kaikki on oletettu annettuna ja ansaittuna. Ei ole mitään ihmeempää syytä ruveta osallistumaan mihinkään, saati osoittamaan mieltään tai peräti ajattelemaan yhteisiä asioita. Politiikkaa ovat käsittääkseni viime vuosikymmenien aikaan kyllä karttaneet kaikki mahdolliset sukupolvet. Politiikka-inho on mielestäni lisääntynyt samaan aikaan kun uusia korruptiotapauksia ilmenee. Tässä on varmasti syy- ja seuraussuhde.

Joskus tosin supistaan tapauksista, että vanhainkoteihin olisi jonkun tytär tai tyttärenpoika mennyt äänestyttämään vanhaa emäntää tai isäntää, joka on ihmetellyt rehellisesti, että eikö hän ole jo tarpeeksi monta kertaa äänestänyt Kekkosta, Karjalaista ja Sukselaista. Ja eikös se Vennamo jo kuollut? Jälkikasvu ei ole ruvennut selostamaan kaikkien mummon ja papan mainitsemien ihmisten kuolemaa.

Riippuu tietenkin paljon paikkakunnasta. Paikkakunnilla ovat omat puolueensa riippuen paikallisesta poliittisesta historiasta. Sukulainen oli huononäköisen mummon ja papan kanssa äänestyskopissa, eikä sieltä kai yleensä hirveästi meteliä kuulunut. Vanhainkodeissa opitaan säyseiksi.

Sukupolvi Y on diginatiivi. Se tarkoittaa että se asuu nollien ja ykkösten kuvittamassa maassa, joka muodostuu erilaisista teknisistä härveleistä, käskyillä toimivista. Yleisin on komputointikone, eli se kone joka tietyin käskyin kirjoittaa nollat ja ykköset jonoihin joista tulee vaikka kirjoitusta tai kuvia. Se kone laskee ne ykköset ja nollat joita käskyissä vaaditaan, komputointi tarkoittaa laskemista.

Sukupolven ei itsensä tarvitse kirjoittaa niitä käskyjä, ellei välttämättä halua, koska maassa ei ole kovin paljon ammatteja joissa informaatioteknologiaa enää käytetään. Kiinalaiset ovat oppineet senkin. Ohjelmoijia ei paljon tarvita.

Niinpä sukupolvi on oppinut käyttämään kaikenlaisia härveleitä sellaisiin tarkoituksiin, mitä ajattelevat tarvitsevansa. En tiedä mitä.

Heräsin siis viime viikolla siihen outoon ajatukseen, että en tiedä yhtään mitä 18-29-vuotiaat nuoret ajattelevat. Barometrin tietojen mukaan nuoriso ottaa annettuna esimerkiksi hyvinvointivaltion. Se on ollut sen näkökulmasta olemassa aina. Kaikki vannovat sellaisen nimeen. Nimensä mukaan se tarkoittaa maksimaalista hyvinvointia maksimaaliselle ihmismäärälle kulloisessakin maassa.

Eräs barometriä tutkinut oli huolestunut. Hänen mielestään ei ole mitenkään selvää että hyvinvointivaltio pysyy aivan itsestään yllä. Se nimittäin perustuu verotukseen ja siihen että hyvinvoinnilla taataan yhteiskunnallinen tasa-arvo. Euroopasta kantautuu tietoja pankkikriiseistä ja tiedot ovat sen verran epämääräisiä että tällainen suuren ikäluokan ihminen haluaisi mielellään että diginatiivit ottavat selvää siitä, säilyykö hyvinvointi ja tasa-arvo ja sitä myötä työ ja rauha. En pyydä sitä itselleni, vaan ajattelen heitä, että he selviäisivät kompastuskivistä.

Yksi asia sai höristämään korvia. Barometrin mukaan sukupolvi on ottanut haltuunsa internetin niin että siitä on tullut jo täysverinen kommunikaatioväline, ja siitä saattaa seurata painetun sanan ja kuvan lukemisen nopea väheneminen. Kommunikaatio on välttämätöntä sähköisin välinein, koska perheet ja suvut eivät välttämättä elä lähellä toisiaan. Mutta eivät edes ystävät.

Aina välillä joku netissä innostui julistamaan kuinka hienoa on saada kirja .pdf-muodossa omalle koneelle, millainen se sitten onkin. Että voi muiden mentyä nukkumaan lueskella kokonaista kirjaa vaikka tablettitietokoneelta ketään häiritsemättä. Luin julistajan tekstiä ja olen varma siitä että hän oli tosissaan. Hän oli oikeastaan tavattoman tosissaan.

Ajattelin hälyttyneenä kahta asiaa: miten tekstit enää säilyvät kun ne roikkuvat vain tukevasti jossain palvelupilvessä ja miten käy diginatiiville jos/kun tulee viikkojen tai kuukausien sähkökatko, kun maailman sähkölinjat sattuvat syystä tai toisesta romahtamaan. Ehkä diginatiivi on suunnitellut itselleen ja kavereilleen jonkun takaportin, pelastuskäytävän?

Mutta diginatiivit eivät enää oikeasti tahdo hipelöidä kirjoja, pitää esinettä käsissään ja kuljettaa sormiaan sen hienoa pintaa pitkin. En tiedä onko kirjan kuolema todella aivan lähellä vai ei – tai lehtien. Mutta enemmän vielä olen huolissani siitä, mitä sukupolvi Y, nuoriso, pääsee/tahtoo ruveta tekemään elääkseen. Aivan vain siis hengissä säilyäkseen.

Aivan proosallisesti mietin, mitä nuorten omat perheet syövät. Kai he syövät terveellisesti ja saavat kaikki ne vitamiinit, jotka ovat tarpeen, kun aurinkoa ei ole tarpeeksi ja saastesumut valtaavat kaupungit? Kai ruokaa kasvaa vielä tarpeeksi lähellä, että sitä saa sittenkin jos autoja ei enää ole?

Entä jos katastrofi ulottuu niin pitkälle, että nuorison on pakko löytää ruokaa itselleen. Kauppojen hyllyt tulevat nopeasti ryöstetyksi (ks. esim. New Orleansin kuvia hirmumyrsky Katrinan jäljiltä).

Mitäs sitten?

Valokuvamuisti

Talvea on ohuelti. Oleellista on saada olla ulkona, kulkea ja katsoa. Siitä ei tule vielä mitään, täydellisestä vapaudesta. Hermottuminen vie aikansa. Jalan ja käden hermot ovat olleet poissa ja katkeilleet. Jalassa olen tuntevinani ruuvit ja titaanilevyn, vaikka se on todennäköisesti haamutunne. Siis ei tunne vaan tunnottomuus.

Sillä lailla ihminen on rakentunut, että se imee ulkopuolelta sen minkä voi, koko ajan. On onneksi helppoja tapoja olla yhteydessä toisiin ja heitä on. Mutta kun ilma kulkee läpi kropan, viima ja pakkanen, ja on odotettava bussia, kylmä leviää jalkapohjista ylöspäin, eikä liike enää auta, niin painovoimasta tulee kirous.

Kesän kuvat tulevat avuksi. Sellaisen lämmön kuvat, jotka liittyvät hellan puiden hakemiseen, tuohenpalasten kiskomiseen koivupuista, puiden latomiseen oikein, sytyttämiseen (yhdellä tikulla), niin siinä on jo yhteys, joka on likimain täydellinen. Olla siellä, viluisena, odottamassa lämpöä joka on kohta.

Minulla on tallessa paljon sitä mitä isovanhempien ikäpolvi on puhunut. Vanhemmat ovat häipyneet jo muistista. Heistä on jäänyt varmaan vain kaksi tai kolme kirjettä, ei muuta. Mutta valokuvia on. Niitä on jossain enemmänkin, mutta ei ole järkeä käydä läpi satoja kuvia tuottaakseen yhden tai kaksi varmaa muistoa. Valokuvien katsominen tuo juuri ne asiat lähelle jotka olivat. Valokuvat ovat muistin apu.

Siniset silmät minulla on, mutta ne ovat tummat. En tarvitse vaaleanpunaisia laseja.

Talvi on muuttunut, siinä ei ole enää sitä samaa mitä oli ennen, syventymistä ja olemista. Aika on muuttunut. On pakko kerätä jäljellä olevat voimat että saisi takaisin tilan ympärilleen, sen joka katosi, seinät tulivat lähemmäksi ja öisin sellaiset unet, joissa maisemat olivat outoja.

On hyvä että lukee pitkiä juttuja kirjoista, miettii niitä ja käsittelee. Muistiinpanovihko on lukunurkan vieressä. Huoneissa on varjonsa, valoisina päivinä lumen väri on sinistä, puiden varjoissa, heleää. Puhdas sini ei ehkä olekaan kaikki taivaalla, sitä paitsi pakkasen sini on turkoosia.

En ole varma siitä mitä on ulkopuolella sellaista, mikä tarkoittaa totta. Suhteellisuudesta on tullut vallitseva olomuoto. Aistit pettävät, ne pettävät johonkin määrään aina, toisaalta epävarmuus panee etsimään. Kuva vangitsee katseen kirjaimia tehokkaammin. Mutta sitten kun otan taidekirjan käsiini, tajuan että vangitseminen ei ole aina väkivaltaa.

Kuvataide tuo usein lähelle avaruuden sillä tavoin, että värit menevät toisiaan kohti ja siitä tulee unia. Katsoin televisiosta Teeman Valokuvan voimaa-sarjan ensimmäisen jutun. Tekijä on sama Miina Savolainen, joka joku vuosi sitten teki puberteetti-ikäisten tyttöjen kanssa valokuvaterapia-projektin, jossa tytöt saivat pukeutua asuihin kuin prinsessat.

Tytöt olivat siinä iässä, jolloin identeettiä etsitään. Se saatetaan löytää ja sitten taas kadottaa. Kun he tulivat nähdyiksi, ja sillä tavoin nähdyiksi kuin he olivat itsensä ehkä ajatelleet unissaan tai päiväunissaan, he alkoivat tuntea olonsa paremmiksi. Sarja näitä terapia-valokuvia oli näyttelynä seinillä, siitä tuli dokumentti.

Nyt alkava sarja käsittelee perheitä.

Ensimmäisessä otoksessa oli kaksi sisarta Pohjois-Karjalasta ja heidän uudelleentapaamisensa. Nuorempi sisar oli jäänyt kaipaamaan etelään muuttanutta isosiskoa ja miettinyt millainen isosisko oikeastaan oli. Sisarussarja oli iso, kaikkiaan kuusi lasta, joten vertauskohtia olisi ollut muitakin.

Savolaisen kamera ja televisiokamera seuraavat tapahtumia ja kameran edessä alkaa tapahtua. Sisaret saavat pitkästä aikaa yhteyden äitiinsä ja samaten muihin sisaruksiin, aivan lopussa. Kamerat olivat tavallisia kinofilmikameroita ja ajattelen taas pitkästä aikaa mikä tekee niin hienoksi ne hetket kun sukeltaa omiin valokuva-albumeihinsa ja isoon laatikkoon, joissa niitä on enemmänkin. Valokuva esineenä on tuttu asia, se tuntuu edelleen läheiseltä, mikä on oikeastaan vähän outoa.

Koska kuitenkin digi-kuvat ovat tarkempia, niissä ei ole niin paljon värivirheitä, niitä voi korjata, jos valotus on ollut väärä, on mahdollista tehdä kaikenlaista. Miksi pölyinen laatikko tuntuu niin hyvältä?

Ehkä yksi syy on se, että niissä on niin usein jotain aivan konkreettista omaa tai toisten historiaa. Kun olen aina tarmonpuuskan saatuani ruvennut käymään läpi dioja, huomaan että siellä on paljon kuvataidetta ja arkkitehtuuria. Silmäni ovat kiinnittyneet joihinkin tiettyihin asioihin ympäristössä.

Pohjoiskarjalaisten sisarten tapaaminen ja näkymät kameran linssin kautta olivat hienoja. Sisarten välinen lämpö välittyi television ”viileän median” -nimestään (ks.Marshall McLuhan) huolimatta. Sanoma oli kyllä intiimi, mutta vielä enemmän yleisinhimillinen. Minusta perheitä kannattaa ajatella ja kuvata, koska ne ovat edelleen yhteiskunnan perusyksikkö.

Jos kuvilla saa aikaan jonkinlaisen parantumisen ja tunteen eteenpäin menossa jo keski-ikäisten naisten elämässä, on vaikea ajatella mikä voisi olla parempaa. En tietenkään tiedä mitä terapia on, en tiedä toimiiko se, vai ovatko naiset hyviä näyttelijöitä, mutta he tulevat antaneeksi kaikenlaisille perheille positiivisen esimerkin.

Lähelle tuota valokuvan eheyttävää ideaa tulevat luokkakokoukset. Niissä käyminen tai vaikka vain jonkun koulutoverin tapaaminen voi olla hyvin lämmin tapahtuma. Kyllä siihen on aivan yksinkertainen syy: me opimme toisiltamme paljon kasvuvaiheessa, lapsina ja nuorina. Siksi niitä ihmisiä aikuisinakin tavatessa on hyvä olo.

Luokkakokouksista on jäänyt vain yli-/alivalottuneita tärähtäneitä kuvia. Mutta muistossa on aivan oikea yhteys joka syntyi. Asumme eri puolilla Suomea, mutta meillä on ollut samoja opettajia jotka ovat vaikuttaneet elämäämme ihan yhtä lailla. Huiminta on se, että näkee niin monen selvinneen elämästään hyvin, ovat kaverit päässeet tekemään niitä töitä joita halusivatkin.

Ja jos ei olisikaan ollut onnea, niin tässä vaiheessa ihmiset jo tietävät missä se onni on, jos ei työssä joka on aikoinaan antanut palkan. Eläkeiässä on puolensa.