Eräs kirjallinen suhde

Kirjan kansikuva: vas. Anna-Maria Tallgren ja Aino Kallas.




Olen juuri lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon 30 vuoden ajalta (Elämisen taiteesta, toim. Silja Vuorikuru, Otava 2008). Ajankohta on historiallisesti mielenkiintoinen, vuodesta 1919 vuoteen 1955, suunnilleen.

Moniin asioihin minun on täysin mahdollista samaistua. Kun kirjaan, joka on dokumentti niin kuin kirjeeenvaihto on, samaistuu, niin elää samalla todellisuutta, joka Suomessa tuolloin vallitsi. Sisällissodan jälkeinen aika oli hyvin pienen suomenkielisen sivistyneistön piirissä toivon ja riemun aikaa, siihen ei vielä sisältynyt tulevan sodan aavistelua.

Sitten tässä on kyse eräänlaisesta sisaruudesta, työtoveruudesta, syvästä ystävyydestä ja myös tarpeesta tehdä edes jotakin, kun oli kulunut pitkään siitä kun saanut työskennellyksi. Kirjeen kirjoittaminen on voinut olla sitä tekemistä. Sehän on kirjoittamalla ajattelemista, tapa työstää tulevia tekstejä.

Kumpikin nainen oli syntynyt ennen 1900-lukua, joten 1920-luku merkitsi kummallekin täyttä tarmokasta työrupeamaa. Aikakausi välittyy selvästi kirjeissä.

Jokainen kirjeraportti on myös eräänlainen avunpyyntö: minulla ei ole ketään muuta joka lukisi näitä tekstejä ja arvostaisin kovasti mielipidettäsi.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja sen vuoksi kirjeitsekin tapahtuva apu on korvaamatonta. Kallaksen ja Tallgrenin perhe-elämä poikkesivat toisistaan oleellisesti. Kallas oli naimisissa virolaisen diplomaatin kanssa ja asui suurimman osan aikaa Lontoossa ja kasvatti siinä sivussa lapsiaan. Tallgren oli naimaton ja riippuvainen lehtien ja teattereiden pomojen hyväntahtoisuudesta. Yksinäinen naiskriitikko ja esseisti tarvitsi tuolloin joko aviomiehen (siis mistä tulee raha elämiseen?) tai komppanian vaikkapa entisiä miesopiskelutovereita, jotka auttaisivat.

Aino Kallaksen eläminen oli siis selvästi turvatumpaa. Mutta siviilisäätyjen ero ei erottanut ystävyksiä, pikemminkin päinvastoin. Kumpikin auttoi toistaan missä saattoi. Kallas oli syntyjään Krohnien sivistyneistösukua, Tallgren oli pappilan lapsi. Kummankin vanhemmat tajusivat mainiosti, että naisten oli aika astua täysvaltaisina koulutettuina kansalaisina Suomen elämään.

Muu yhteiskunta sitä ei ehkä niin selvästi tajunnut. Suomi oli aivan eri maa kuin nyt. Naisten koulutus ei ollut lainkaan itsestään selvää. Korkeintaan koulutus oli sitten käytännöllistä. Kun naiset kuitenkin aina menevät naimisiin, kuten silloin sanottiin. Kyllä sitä asennetta on vieläkin, mutta enemmän piilossa.

Tärkeintä oli kulttuurin edistäminen. Oikeastaan voisi sanoa että 20-luvulla Suomessa käynnistyi valistuksen ponnistus täysimittaisimpana siihenastisen kansakunnan (?) olemassaolon aikana. Kumpikaan kirjoittaja ei puhu sisällissodasta ja sen aiheuttamasta maan kahtiajakautumisesta. Aihe oli todennäköisesti tabu.

Aino Kallaksesta sen paremmin kuin Anna-Maria Tallgrenista ei ole olemassa täydellistä elämänkertaa. Kirjeenvaihdon julkaisu peittää ison puutteen.

Jään ihmettelemään monta asiaa.

Ensimmäinen on tietenkin aika. On hyvin lyhyt aika siitä, kun naisen asema – ja tässä tarkoitetaan suomenkielisen yliopistosivistyksen saanutta naista – oli huomattavasti heikompi kuin nyt. Naiset saivat äänioikeuden, mutta se ei taannut yhteiskunnallisia tai taloudellisia oikeuksia.

Kallaksen perhe oli taloudellisesti turvattu ja kiitokseksi miehelleen Oskarille Aino Kallas kirjoitti hänestä elämänkerran. Kallas oli aika suosittu sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan käännettiin jo hänen elinaikanaan muille kielille. Silti ei ollut koskaan itsestään selvää että Viron myyteistä aiheensa ottava suomalainen kirjailija – suorastaan aikansa EUROOPPALAINEN – saisi jokaisen romaanin julkaistuksi ja suopeat ja ymmärtävät arvostelut kaikista näytelmistä.

Ei kenenkään kirjoittajan elämä ole koskaan epävarmaa parempaa. Naisten tilanne oli selvästi miehiä heikompi.

Vaikuttaa siltä, että virolainen yleisö oli jopa epäluuloinen Suomenlahden pohjoispuolelta tullutta kirjailijaa kohtaan. Ehkä ajatuksena oli, että vain virolaisilla saattoi olla tietoa oman maansa mytologiasta. Virallinen politiikka oli kyllä heimoaatteen läpitunkemaa, mutta saattoi jäädä liturgiaksi.

Tallgren on todennäköisesti tuntematon nykysuomalaisille. Kriitikko-esseistit jäävät tuntemattomiksi – joku saattaa muistaa vielä Kamalan Kajavan, mutta ei ehkä enää sitä, kuinka paljon luutumia Kajava tuli Helsingin Sanomissa murskanneeksi teatterista ja televisiosta kirjoittaessaan. Tallgren aloitti samassa lehdessä mutta joutui sitten ulos. Lehden herrat pitivät häntä tarpeettomana. Kirjeenvaihdon ja varsinkin Kai Laitisen kirjoittaman lyhyen Tallgren-esseen luettuani mietin, että Erkko tai johtokunnassa istunut kirjailija Santeri Ivalo (ja mitäs hän kirjoittikaan?) olisivat olleet epäluuloisia Tallgrenin aika suureen vaikutusvaltaan nousevan Tulenkantajien sukupolven piirissä. Tallgrenin työtä nuoret pitivät tärkeänä. Tallgren julkaisi sentään neljä kirjaa esseitä, jotka käsittelivät kirjallisuutta.

Kallas ja Tallgren puhuvatkin Tulenkantajista ja siitä kuinka kovasti paljon porisee padan kannen alla. Kallas päätyy toteamaan että uusi polvi se on siellä tulossa. Niinhän se oli, vaikka Tallgren ilmoittaa kyllästyneensä nuorten tempauksiin silloin tällöin.

On hirveä onnettomuus että 20-luvun ”toivon lempeen” aika päättyi sitten 30-luvun kyräilyyn ja AKS:n esiinmarssiin: sodan kumu voimistui täälläkin. Huolettoman aherruksen aika jäi lyhyeksi. Vain 20 vuotta rauhaa. Sitä on vaikea kuvitella nyt kun eletään Euroopan pisintä rauhanjaksoa. No, Balkania lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomista Tallgren kirjoittaa kirjeessään 10.6.1932:
Ja että sanomalehden on seurattava yleisön makua. Päivälehden perijä on siis yksinomaan rahamylly…Olen surrut sitäkin niin. Ja ollut katkera, sillä en ole jalo – palvelin lehteä 15 vuotta, joten minusta Erkolla olisi erinäisiä ’velvollisuuksia’, kun olen kadottanut terveyteni hänen rahamyllyssään – enkä pyydä apua, vain – työtä, joka hänen olisi erinomaisen helppo järjestää, ilman että kenenkään etuja pienimmälläkään tavallaan loukattaisi, ja niin että lehden arvo sentään jonkun silmissä nousisi. – ”Valvojaa” hallitsee Linkomiehen kankea henki, muistathan, ja Söderströmin – johon sekä Jäämaa että Saarimaa niin lämpimästä puolsivat ja puhuivat suuresta ’kyvystäni’, - valittaa, mutta… Joten minun on jälleen vain jäätävä tänne, Maarian pappilaan, ja mitä siitä tulee, en tiedä. Mutta onhan vielä edes valoisat illat ja marraskuu edes jonkun kuunkierron päässä…

Kumpikin kirjoittaja masentui ajan ilmiöistä. Kallas sätti Englannin päättämätöntä politiikkaa Hitlerin Saksan suhteen ja Tallgren joutui kerta kaikkiaan heitetyksi Helsingin piireistä ulos, jopa rakastamastaan Kansallisteatterista, jossa hän oli toiminut johtaja Eino Kaliman apulaisena hyvin pieni palkkioin, tottakai.

Sodan aikana sielunsiskot joutuivat heitetyksi erilleen Tukholmaan ja Turkuun. Sairaudet olivat jo naisten elämässä ja loppuelämä oli kummallekin vaikea.

Olen lukenut ennen tätä tietysti Edith Södergrania ja Hagar Olssonia (joiden kirjeenvaihto on myös julkaistu kirjan muodossa) ynnä muita ruotsinkielisen kirjailijapolven tekstejä 1910-20-luvuilta. Suomen sivistyselämän keskus oli asettunut Kannakselle ja Viipuriin. Helsinki oli välttämätön paha niin kuin nytkin. Tosin Kannaksen merkitys saattaa olla muistojen kultaama, koska sitä ei enää ole.

Tämäntyyppiset kirjailija-kohtalot ovat ehkä ohitettu vaihe. Vai ovatko?

Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Kallas ja Tallgren eivät koe olevansa vastakkaisella puolella barrikadia niin kuin nykyään on usein laita. Kriitikko saattoi olla oikeasti kirjailijan paras ystävä ja tukija.

Minulla on tunne, että jos esimerkiksi Tallgrenin tekstejä (ja ehkä hänestä kirjoitettu väitöskirja) julkaistaisiin ja jos ilmestyisi kunnon Kallas-elämänkerta, meillä olisi selvempi kuva lyhyen sivistyksemme historiasta. Nyt kun se alkaa olla jälleen uhattuna.

Tällä kertaa kotimaisin markkinavoimin. Joilla markkinoilla on kyllä ulkomaisia osakkeenomistajia.

Mikä siinä oikein on, että kun talous tuntuu toimivan, niin sivistys poljetaan maan rakoon? Mikä on se mekanismi joka saa lukevan yleisön tyhmistymään siihen määrään kuin näyttää olevan nyt? Olettamukseni on nyt niin kuin aina, että tyhmyys on kyllä hankittu ominaisuus.

Euroopassa näkyy tietysti kaiken aikaa heiluriliike, joka muuttaa kansallisia kulttuureita. Se voisi olla myös hedelmällinen tila. On toivottava, että se sitä kohta taas onkin.




Yleisön pyynnöstä esitän tässä kuvan omasta muusastani, n. 6-8 kk. vanhasta Lidiasta.

Pohjatuuli puhaltaa

Mörkö-kivestä muutaman kymmenen metrin päässä mäkeä ylös näkyy taustalla viistosti asemaa vastapäätä sijaitseva Valkolinna, rapistunut rötiskö, jota ei voida ”vapaussodan” kalliiden muistojen vuoksi purkaa.



Huomasin että Helsingissä keskustellaan graffiteista. Aiheeseen tarttui Radio Ylen ykkösen Kultakuumeessa joku taiteilija jonka nimi hujahti ohi – niin kuin nimet kuulovammaisilta usein menevät ohi. Hän oli tehnyt sekä lasten että muiden taiteilijoiden kanssa graffiti-TAIDETTA jonnekin päin Helsinkiä.

Hänellä oli ideoita jatkaa työtä ja toivoi voivansa puhua parhaiden laittomien graffitien tekijöiden kanssa ja saada heidät työhön mukaan. Joko rata- tai katurakennusosasto oli myöntämässä lupaa. Sitten asiasta oli keskusteltu jopa kaupunginvaltuustosta.

Kivi-Mörkö ei ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin se oli tuossa viime syksyn kuvassa. Sen maali on rapistunut, se on aika pahasti myös kolhiintunut. Nimittäin entinen kotipolkuni on muuttunut kaduksi. Se söi pois tieltään ison laikun asemapuistoa, arvokkaita jalopuita, ja se on keskikaupungin ainut puisto tällä hetkellä.

Kuvaan kuuluu että vihreät olivat mukana päättämässä oikokadusta, jolla siis Kokkolantieltä tulevat pääsevät kätevästi kaupungin autoparkkitunneliin torin alle. Kunnallisvaalit ovat tulossa, ja Mörkö muistuttaa minua niistä joka päivä.

En pidä puolueista enkä niiden politiikasta tippaakaan. Niiden edustajat syövät sanansa (ehkä joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta). Sitä paitsi tämä kadunpätkä kotoani asemapuiston läpi parkkipaikalle on ollut tapetilla ainakin 40 vuotta. Kun luin suunnitelmasta, hälytyin ensimmäiseksi siitä, että asuinkorttelissani asuu paljon lapsia. Mörkökin on eittämättä jonkun lapsen tekemä.

Niinpä yritin ensin asukaskokouksessa saada protestia läpi, ei tullut mitään. Sitten soitin kaupungin instansseille, ja löysin kuin löysinkin virkamiehen joka on ajanut ainakin 40 vuotta suunnitelmaa. Hän kertoi minulle, että ennen kuin hän jää eläkkeelle, päätös kadunpätkästä on tehty. Niin sitten kävikin.

Korttelin takana on kaksi koulua. Koululaiset ja korttelin lapset kulkevat siis läpiajokadun yli päivittäin. Virkamies on enää vailla uutista siitä, kuinka moni lapsi kuolee tai vammautuu auton ajaessa päälle. Autoilla on nimittäin viivasuora tie eikä tähän pantu liikennevaloja. Lapsi ja lapsellinen aikuinenkin kulkee mieluummin polkuja ja mutkitellen.

Kävelin kylmässä pohjatuulessa kotiinpäin. Oli ollut kokous. Se loppui kohdaltani lyhyeen, kun kuulokojeen patteri lopahti ja se piru tekee sen äkkiarvaamatta, eikä mukana tietenkään ollut ylimääräistä patteria. Joku sanoi ilmeisesti jotain hauskaa, ellen se ollut minä, ja kaikki nauroivat. Eli näin auki olevia suita, jotka haukkoivat ilmaa kuin kalat.

Kai se oli naurua?

Lähdin pois tuuleen, ja ilma tuoksui silta kuin aivan kohta tulisi lunta. Ehkä pohjatuuli aina tuoksuu siltä. Käytin uutta tietä koska Mörkö on minusta sympaattinen tervehtijä. Mietin kiven kohtaloa. Se oli ollut asemapuiston kävelytien varrella ennen tietä. Mörkö oli siis ennen katua, mutta sillä ei ollut etuajo-oikeutta, vaan koneet ovat säälittä raapineet sen ilmeikkäitä kasvoja.

Ennen kotimäelle nousua on rautatien tasoristeys. Kaikki valot näyttivät valkoista. Yhtäkkiä aivan edestäni humahti veturi. Vetureiden ja vaunujen huoltopaikka on kahden tasoristeyksen päässä asemalta.

Viereen tuli pyöräilijä, joka sanoi jotain. Että mitä? Kuulemma sitä vaille, etten jäänyt veturin alle. Kohautin olkapäitäni. Seisoin siinä ja puomit nousivat ylös. Valo oli siinä kaikenmaailman asioita miettiessäni muuttunut yhtäkkiä punaiseksi. En kuullut kilkatusta.

Pyöräilijä kopautti päätään ja heilutteli sitä edestakaisin. Niin kai se on. Että jos ei kuule, niin järkikin on jo hävinnyt.

Mikähän olisi parempi, siis ensimmäiseksi? Järki vai kuulo?

Kotona mietin, onko enää mitään keinoa saada jonkinlaista yhteisöllisyyttä markkinavetoiseen kuuliaiseen kansalaismassaan. Elämä olisi hirveän paljon helpompaa jos järjestelmä olisi demokraattinen, ystävällinen ja vielä lisäksi taidemyönteinen.

Taidan yrittää saada joitain taiteilijajärjestöjä tekemään jotain, että saataisiin hauskaa ympäristötaidetta enemmänkin. Taidekoulun oppilaat varmaan olisivat mukana. Eihän asian esittäminen sentään maksa enempää kuin postimerkin hinnan.

Kysymyksiä Spenglerille

NASA:n kuva sukkulan laukaisusta

Luin vuonna 1961 suomennettua Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoa ja Raamattua rinta rinnan ollessani ensimmäistä kertaa Ruotsissa kesätöissä vuonna 1965. Paikka oli keskiaikainen Biskops-Arnö, jossa sijaitsi Pohjola-Nordenin tukikohta.

Tiskasin astioita suuressa keittiössä ja uskoin Spengleriä kun hän aloitti sanomalla että kulttuurit ovat organismeja joilla on aikansa. Kasvitkin lähtevät siemenestä, kukkivat, tuottavat hedelmää (tai eivät tuota) ja sitten kuihtuvat.

Nyt lukiessani sitä uudelleen huomaan että behavioristit, speciestit ja koko evoluutiopsykologien lauma jättänyt Spenglerin, ehkä ajatellen sen olevan vanhentunut, pois lähdeviitteistä. Silti keskustelu evoluution merkityksestä on jatkunut ja jatkuu yhä. Uus-darwinisteja (esim. sosio-) syntyy jatkuvasti, samoin sen vastapuolia, kreationisteja.

Muistan ensimmäisestä lukukerrasta lepakoiden laumat, joita en ollut niin paljon nähnyt ikinä. Pysyttelin iltayöstä poissa puutarhasta, koska epäilin että ne käyvät kiinni kurkkuun ja purevat. Joku oli saanut lepakon puremasta vesikauhun joku aika takaperin. Ja ehti kuolla ennen kuin keksittiin mikä tauti oli.

Goethe: ”Alkuilmiö on se, jossa tulemisen idea on puhtaana silmien edessä.”

Spengler tajuaa että Darwinin aikaan kukaan ei kiinnostu Goethesta. Spengler kirjoitti kirjaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, hartaasti ja pitkään. Goethe oli yksi kirjan lähtökohdista kun hän tutkii kulttuurien syntyä, kukoistusta ja kuolemaa. Ollaan saksalaisuuden ytimessä, ja Goethe ulotti tutkimuksensa monille tieteenaloille. Häneltä on peräisin steinerilaisten käyttämä värioppikin.

Spengler puhuu historian ilmaisusta. Valitettavasti länsimaiden perikato on suomennettu lyhennettynä ja vasta 1961, joten on vaikea sanoa kuinka paljon tutkijan kokonaiskäsitys jää piiloon. Hän kirjoittaa esimerkiksi majesteetillisen suurista kulttuureista. Mutta ensin oli ilmiö nimeltä ”alkusielullinen”, joka vaikuttaa steinerilaiselta käsitykseltä. Ei lainkaan outoa, koska Rudolf Steiner lainaili Goethelta mennen tullen.

Nyt luettuina käsitteet kuulostavat mahtipontisilta. Kyse on ehkä vain semantiikasta eikä majesteetillisia kulttuureita tarvitse käsittää sananmukaisesti. Spengler on kuitenkin myös matemaatikko ja matematiikassa hän löytää yhden ilmiasun lisää tutkimukseen. Matematiikka on lähellä arkkitehtuuria, josta hän innostuu erityisesti.

Ne kuvaavat kutakin kulttuurista vaihetta.

Kyse on Egyptistä, Euroopan antiikista, Intiasta, Kiinasta, keskiajan Euroopasta ja ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Spengler näki tulevan tuhon merkit. Valtavia sotia oli tulossa.

Pitäisikö vielä lukea Faust? Jos tunnen tarinan, se riittää, jos olen nähnyt sen näyttämöllä, siinä on tarpeeksi. En tiedä minkä vuoksi nimenomaan faustilainen kulttuuri on eurooppalaisuuden sekä plus- että miinus-merkki.

Länsimaisen kulttuurin ”määritelmä”:
”Oli sattuma, että Länsi-Euroopassa heräsi juuri vuoden 1000 vaiheilla suuri kulttuuri. Mutta heräämishetkestään alkaen se noudatti lakia, johon se oli mukautunut (kohtaloa).” Tässä on kehäpäätelmä. Pitäisi määritellä sitten myös kohtalo.

Kohtalo on sattumanvarainen, esimerkkinä Napoleon. Jää epäselväksi pitääkö Spengler Napoleonin ilmestymistä yhtenä virstanpylväänä Euroopan kulttuurissa. Mitä Napoleonin ilmestyminen merkitsee? Oliko hän ensimmäinen UUSI Caesar, valloittaja?

Tutkijan mukaan elämän kulku ratkeaa sielun ja maailman suhteessa. Voisinko unohtaa sanan ”sielu” ja käsittää sanan minuutena? Toinen hankala sana on ”vaisto”. Kun puhutaan makrokosmoksesta symbolien kokonaisuutena suhteessa sieluun, niin niskakarvani nousevat pystyyn.

”Minätunne ja maailmantunne alkavat vaikuttaa jo alkuihmisissä- --” Ihmettelen mihin Spengler aikoo sijoittaa dialogin minän ja maailman välille. Ei kai se pelkästään emootioissa asu? Tässä on paljon runollista ilmaisua. Spenglerin retoriikka on paikoin todella suurenmoista.

Myöhemmin: ”Kaikki symboliikka on torjuntaa.” Tässä ehkä kuolemanpelko nähdään tolkuttoman toimeliaisuuden, myös abstraktin ajattelun dynamona. Jotain kiehtovaa on käsiteparissa Empfindung und Anshauung. Ja Spengler lisää tähän: ”Laajennettaessa edellistä syvyyssuunnassa se muuttuu jälkimmäiseksi.” Missä on järkeä jopa psykologisena ilmiönä; paine räjäyttää ilmiasun kaikkien nähtäville!

Seuraava makrokosmoksen idea on kyllä tuttu: apolloninen, faustinen ja maaginen sielu, mutta sitten siirtymä arkkitehtuuriin ja jumalmaailmaan näyttää yhtäkkiä viittaavan antiikkiin. Nyt tuleekin estetiikka mukaan historiallisena tekijänä, ihmisten muuttajana.

Aloitetaan antiikista, tutkitaan pylväät ja ”avaruudet”. Mikäli kirjan koko edeltävä teksti tähtää arkkitehtuurin näkemiseen avaruuden ilmaisijana, se seuraa johdonmukaisesti kulttuuri-morfologiaa.

Hyvin mielenkiintoinen selvitys arkkitehtuurin kupolirakenteen historiasta, varsinkin sen arabialais-islamilaisesta juuresta. Voi miettiä vaikka Hagia-Sofiaa.

Perusidea on siis luola: sisältä/ulkoa. Ei ollenkaan huono lähtökohta. Oikeastaan luonnollinen jatko ihmissuvun ajattelun/ajattelijoiden historiaan: kuka luolassa asuu ja ajattelee?

Tässä tulevat tietenkin mieleen Italian renessanssikirkot, jotka olen nähnyt oikeasti. Mutta myös se hieno basilika Santa Maria Maggiore Roomassa. En tiedä mistä kuutionmuotoisen, mosaiikein koristetun pyhyyden palvontapaikan idea on peräisin. Ateenastako?

Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että Persian ja Arabian tyylisuunnat levisivät niinkin kauas kuin Shantungiin ja Intiaan. Taatusti Taj Mahal on näille kupoleille sukua.

Arabitaidetta kommentoidessaan Spengler tulee olleeksi kummallisen torjuva: ”Arabeskitaiteena se astui sitten houkuttelevan viehkeänä länsimaisen nuorta taiteenpyrkimystä vastaan. Siitä huolimatta arabialaista sielullisuutta on petetty kukinnossa kuin nuorta puuta, jonka kasvua estää ja surkastuttaa romahtanut aarniometsän runko.”

Niin että islamilaisessa taiteessa ei ole ollut todella suurta kautta? Kuitenkin islamilaisissa ”arabeskeissa” voi nähdä piilossa olevan abstraktin taiteen, joka saapui länsimaihin paljon myöhemmin.

”Patoutuneen intohimon, myöhästyneen luomisen ja hillittyjen tekojen paljous kerääntyy täällä yhteen muutamien vuosien kiireellä. Hitaasti kohoavat muut kulttuurit olisivat samoilla voimavaroilla voineet täyttää vuosituhansien historian.”

Tässä on kyse islamilaisen kulttuurin kukoistuskaudesta, jolloin se ulottui Espanjasta Pakistaniin. Spengler todistaa että kulttuuri oli lyhytikäinen.

Miten voi sanoa, että islamin nopea nousu johtui ahdistuksesta tai arabialaisen sielun ”pettämisestä”? Jos suuren valtakunnan (Rooma) romahtaminen luo valtatyhjiön, se täyttyy.

Firenzessä saatan jäädä istumaan lopuksi päivää Brunelleschin suunnitteleman Santa Spirito-kirkon penkille. Välillä voin käydä työläiskaupunginosassa syömässä halpaa pastaa, jota on lautasella paljon, mutta jonka ravitsevuus on ehkä kyseenalainen.

Santa Spirito on yhtä puhdas ja tyhjä kuin mikä tahansa moskeija. Siellä ei ole edes arabeskeja. Tilan valkoisuus on upea, kupoli näyttää kelluvan ylhäällä. Muodot luovat varjot ja valon. Muuta ei tarvita ja avaruus on siinä.

Jumalan nimi

Kuvassa Clarken/Kubrickin 2001-elokuva ja monoliitti.

Edellisen postauksen kommenteissa tuli esiin ”Jumalan yhdeksän miljardia nimeä". Epäilen että biljoona oli vaihteeksi suomennettu biljoonaksi vaikka se tarkoittaa miljardia. Vai oliko se toisin päin?

Kyseessä on käsittämätön luku, ja koska katsotaan tähtien määrää, joita on kuin jumalia, niin huima luku voi olla oikeastaan mikä tahansa, koska avaruuden katseleminen huimaa ja panee takertumaan takana olevaan seinään, mikäli tähtikaukoputkea on tuijottanut tarpeeksi kauan.

Ja on unohtanut siirrellä jalkojaan, jotka ovat puutuneet. Tai on -25 astetta pakkasta ja kädet alkavat jäätyä, ne kun pitää ottaa vähän väliä ulos lämpimistä rukkasista kun putken suuntaa pitää rukata.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä että Arthur C. Clarken novelli The Nine Billion Names of God; Best Science Fiction Two ( London 1952 , Faber & Faber ), oli osa aika varhaista tieteisnovelliantologiaa. Tarkoitan nykyaikaista tieteisnovellia teknisine vempeleineen; utopioiden ja dystopioiden määrä on aina ollut suhteellisen iso, uskonnoista alkaen.

Novelli on painettu Jaakko Ahokkaan suomentamana ainakin Parnassoon. Ehkä kattavaa suomalaista sci-fi-kirjojen luetteloa ei ole olemassa, ainakaan sitä ei hetikohta löydy. Wikipedia-artikkelia ei aiheesta näy olevan myöskään.

Näinä kopio-oikeuksien voittokulun aikoina novellia ei voi präntätä tähän, vaikka kovasti mieli tekisi. Jo senkin vuoksi että novelli tapahtuu Tiibetissä, toisena päähenkilönä on Lama, toisena taas fantastinen kirjoitin (eli tietokone), joka ratkaisee lopullisesti buddhalaisten suuren kysymyksen jumalien nimistä.

Proosassa on runsain mitoin sekamelskaa näinä Tolkien-boomin jälkeisinä vuosina. Siis: tieteiskirjallisuus (sci-fi), fantasia, maaginen realismi ja reaalifantasia. Tai voi lukea esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa, joka ei ole ihan lastenkirja.

Miksi tieteiskirjallisuus ja sen vanavedessä tulleet muut hyper-sur-reaalisuudessa liikkuvat proosapätkät ovat tulleet yhtäkkiä tärkeiksi? Ehkä suomalaisille pako realistisesta tai jopa psykologisesta realismista on kirjallisuudessa välttämätöntä, koska realismin perintö on raskas ja rankka.

Pitkään aikaan proosassa ei muuta ollutkaan.

Silti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ei ole seikkailutarina vaan allegoria Suomen metsäläisten vastahakoisesta kulttuuristumisesta, jonka Ismo Alanko myöhemmin nimesi syndroomien sarjaksi, jopa hirmuiseksi kulttuurien yhteentörmäykseksi, laulussaan ”Kun Suomi putos puusta”.

Ei ole allegoriaa että ”maito oli milkkiä”, kyllä siinä Suomi-neito joutui ottamaan annettuna uuden kielen ja mielen, valitettavasti.

Parhaiten tulee mieleen tieteistarinoista tietysti kaksi, Arthur C. Clarken kirjoittama ja Stanley Kubrickin ohjaama 2001, Avaruusseikkailu, ja miltei samanaikainen Andrei Tarkovskin ohjaama Solaris, Stanislaw Lemin kirjoittaman romaanin mukaan käsikirjoittama hyvin eri tavalla avaruutta heijastava kertomus.

Monoliitti. Tämä yksityiskohta on outo. Se ehkä on tullut Clarken tai vaihtoehtoisesti Kubrickin alitajunnasta, koska se viittaisi monoliittiseen kulttuuriin joka sitkeän kasvin tai vieraan alkuaineen tavoin iskeytyy maaperään missä ikinä avaruudessa se sitten onkin.

Monoliitti oli kenties länsimaisen kulttuurin/sivilisaation kritiikkiä. Clarke oli vähän aikaa sitten kuollessaan jo vanha. Ehkä jo kaiken kirjoittanut. Kun näin uutisen hänen kuolemastaan, tulin ajatelleeksi tuota monoliittia, jonka vanha mies näkee sängystään avaruuden tähteä kiertävällä planeetalla viimeksi: loppu.

Clarkella oli optimistinen suhde teknisten keksintöjen kykyyn ratkaista ihmiskunnan perimmäisiä ongelmia, kuten tässä tapauksessa esimerkiksi väestöräjähdystä. Avaruuden kolonisoiminen ratkaisisi kaikki ongelmat.

Tarkovski oli itäistä maata. Hänen avaruusasemansa ei kiiltele ja hohda uusien koneiden metallia ja muovin valkoisuutta. Siellä sätivät irrallaan olevat johdonpätkät kun ihminen kulkee ohi. Eikä ihminen olekaan matkalla aika-avaruuden valloittamiseen.

Vaan omaan sisimpäänsä. Se se vasta outo onkin.

Buddhalainen ongelma?

Hävinneiden osa. Osakan linnan valtaus vuonna 1615, yksityiskohta maalauksesta, Osakan linnan museon kokoelmat, Mitsuo Kuren kirjan kuvitusta.

Samurai-asiasta minulla alkaa olla muodostunut mielipide. Olen melko varma nyt siitä että Kurosawa teki kuvaustaan Ikko-ikki-liikkeestä. En tiedä ovatko elokuvaihmiset Japanissa huomanneet sitä. Liike oli talonpoikien kapina jatkuvaa sisällissotaa vastaan 1400-1600-luvuilla.

Toisaalta. Kuten samurai-kirja (Mitsuo Kure: Sotaisat samurait, Gummerus 2008 ) näyttää, niin kyllä japanilaiset ovat pitäneet huolta historian tuntemuksestaan. Minua lähinnä nyt huolestuttaa se, että Tiibetin buddhalaisesta menosta tehdään liian glorifioituneita johtopäätöksiä.

Jos on niin että buddhalaistemppelit ovat olleet sekä maallisia että henkisiä keskuksia, niin silloin kyse on jonkinmoisesta feodaalisesta jäänteestä. Kyse ei ole uskonnosta. Mutta kyse ei ilman muuta myöskään ole vallasta sinänsä, vaan siitä että temppeleillä on ollut vastuu koko kansasta alkaen riisisadosta.

Japani taas on ollut aika lailla omanlaisensa valtakunta sen vuoksi että se koostuu saarista. Saaret ovat rajallisia. On täysin mahdollista että siellä on vaikuttanut väestöpaine jo aika aikaisin: maa on hedelmällistä, se tuottaa paljon ja ykskaks ihmisiä on aikamoinen määrä.

Buddhalaiset ovat osoittaneet kuitenkin maallisen vallan pidollaan sen, että heidän maailmankatsomuksensa on rauhanomainen. Kukin buddhalaiskulttuuri on omanlaisensa. Niitä ei voi eikä pidä niputtaa yhteen.

Vaikuttaa siltä, että buddhalaiset maat joutuvat toinen toisensa perään konfliktiin länsimaiden ja naapuriensa kanssa. Temppelien ihmiset eivät ole ottaneet vain hyvän hyvyyttään huomioon riisinviljelijöitä. Kyllä heidän on ollut pakko saada lisätuloja aivan yksinkertaisesti sen vuoksi, että temppeleiden harteilla on ollut esimerkiksi paikallisten maanviljelijöiden opetus. En tiedä mikä on Tiibetin luku-ja kirjoitustaitoprosentti, mutta Japanissa se oli samuraiden aikaan kansan keskuudessa aika olematon – ja uskon että niin on myös Burman, Thaimaan, Laosin, Vietnamin ja Etelä-Kiinan suhteen.

Ja sitten. Nuo maat ovat olleet kaupankäyntiä keskenään harjoittavia maita. Kaupankäyntiin tuli konflikti silloin kun ylimääräiset samurait ynnä alemmat samurait ja merenkulkijat jäivät ilman työtä ja toimeentuloa ja rupesivat merirosvoiksi.
Kiinassa vaihtui valta ja merirosvous saatiin lopetetuksi. Ulkopolitiikka toimi.
Nälänhätiä on täytynyt olla paljon kaikissa noissa maissa. Nälänhädät johtuvat hyvin usein sodista – jälleen Japanin tilanne on ollut selvä. Sodat jatkuivat miltei taukoamatta yli 200 vuotta. Ei mikään kansa selviä siitä ilman vakavia vaikeuksia, varsinkin kun on kyse sisällissodista. En usko että feodaalisen valtiomuodon vuoksi talonpojilla on ollut minkäänlaista ajatusta valtiosta tai että olisivat japanilaisessa kulttuurissa jollain oleellisella tavalla mukana.

Mutta sotamiehiksi, alemmiksi samuraiksi, talonpojat kelpasivat.

Tämä on erilainen yhtälö kuin Euroopassa, jossa alkoi kolonialismi aika aikaisin. Länsimaat repivät Kiinastakin palasia – ja noina aikoina Tiibet kuului Kiinaan.
Mikään ei ole mustavalkoista. Kiina on tällä hetkellä sielläpäin roistovaltio. Mutta onko Japani sanonut asiasta jotain, entä Thaimaa tai Vietnam tai Korea? En ole kuullut.

Minun mielestäni olympialaiset olisi peruutettava nyt kun vielä olisi aikaa. Kiirehtivätkö ne soihtujen viemistä Pekingiin?

Mutta. Onko enää tässä vaiheessa mahdollista pelastaa Tiibetin vanhaa kulttuuria? Voisi, jos siihen olisi tahtoa, mutta se näyttää puuttuvan. Avaaz-kansalaisyhteisö sai kokoon yhteensä 1,5 miljoonaa vastalausetta, se on paljon, mutta ei riitä. Maailmassa on miljardeja ihmisiä.

Rauhan puolella pitäisi ehdottomasti olla. Kyllä. Jos henkiset keskukset lakkaavat yksi toisensa perään, niin sitten on toivottava hurskaasti että ne jatkavat jotenkin suusta suuhun, maan alla.

Suomessa näyttää siltä, että yliopistot ovat joutumassa sivuun. Opetusministeriön politiikka ei näytä hyvältä. Tärkeintä olisi pitää yllä perustutkimusta. Nyt vaikuttaa siltä että tulevaisuudessa kukin yliopisto joutuu anelemaan rahoja yhtiöiltä.

Eikä tässä maassa kovin monta jättiyhtiötä ole. Onko yhtäkään? Entä ovatko yliopistot nyt henkisiä keskuksia, sivistysyliopistoja?
* * *

Anita Konkka luovutti minulle plakaatin. Sääntönä on että se pitäisi antaa viidelle muulle bloggarille joka tekee blogia tarkoituksella (?). Minä myönnän sen nyt sitten
kaikille tuossa sivupalkissa oleville ihmisille. Saavat uuden plakaatin Anita, Kalevi ja Iineskin.

Lauantai-iltapäivän huumaa

Melkein menetin juuri nämä tunnit. Ellei 8-vuotias Ruska olisi ollut niin väsynyt, olisimme saaneet muutaman tunnin puhetta monesta suusta.

Pidän senikäisistä tytöistä. Heitä ei ole koulu vielä ehtinyt pilata (no, hieman hän oli ujompi kuin kaksi vuotta sitten) ja heillä on ehtymätön varasto mielikuvitusta, jonka hän voi tarjoilla häneen ehdoitta lankeaville vanhahkoille ystävilleen. Ikäeromme on ihmisiässä hurja.

Sitten ovat lasten äidit; pienempi lapsi olisi ollut viikon vanha. Aivan uusi ihminen. Äitiä en ole koskaan tavannut, Ruskan äiti taas on niitä ihmisiä, jotka istahtavat vastapäätä ja tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina.

Sellainen on äärettömän harvinaista.

Mutta Ruska oli väsynyt ja hänen äitinsä mielestä oli viisainta kääntyä ympäri ja ajaa takaisin Turkuun, auto oli täynnä muuttotavaraa, myös peräkärry ja se pitäisi kaiken lisäksi vielä illalla purkaa.

Ihmiset kulkevat hämmästyttävässä määrin ylös alas länsirannikkoa. Joko koti tai työpaikka ja useimmin kummatkin ovat jossain kaupungissa Turusta Ouluun. Itsekin olen kulkenut sekä pohjoiseen että etelään täältä keskeltä ja oppinut inhoamaan autolla ajamista.

Sen sijaan että olisin (ja aivan mielelläni) kuunnellut äitien ja lasten puhetta ja pikkuisen tuhinaa, vajosin sohvan nurkkaan lukemaan Virginia Woolfin kirjaa Jacob’s Room. Kirja on paksu, punainen, Woolfin valitut teokset, mukana on myös Orlando ja A Room of One’s Own, mistä viimeisen olen lukenut vuosia sitten. Orlandon olen nähnyt ainoastaan elokuvana televisiossa, sellaisenakin se oli huumaava.

Jaakobin huone on nyt suomennettu. Työn teki runoilija, tutkija Kirsti Simonsuuri ja minua jännittää tavattomasti englanninkielisen jälkeen lukea hänen suomeaan. Hän on kyllä runoilija, mutta miten ihmeessä tällainen kieli kääntyy?

Virginia Woolf on kielellisesti täysin omaa rotuaan. En ainakaan muista juuri nyt saaneeni lukea mitään niin puhtaasti soljuvaa, runonkaltaista englantia kuin hänen, siis proosassa:

Anyhow, whether undergraduate or shop boy, man or woman, it must come as a shock about the age of twenty – the world of the elderly – thrown up in such black outline upon what we are; upon the reality; the moors and Byron; the sea and the lighthouse; the sheep’s jaw with the yellow teeth in it; upon the obstinate irrepressible conviction which makes youth so intolerably disagreeable – ‘I am what I am, and intend to be it,’ for which there will be no form in the world unless Jacob makes one himself.

Yhtään lausetta ei voi ohittaa. Ne sisältävät hirmuisen määrän informaatiota, joka määrittelee romaanin henkilöt, tilanteet ja mielenliikkeet ja Woolf liikkuu sujuvasti eri ihmisten päiden sisällä. Tavallaan päähenkilöä ei voikaan olla.

Oikeassa elämässäkin sisäinen ja ulkoinen puhe sotkeutuvat toisiinsa. Mutta Woolf ei sano ”Ajattelin Byronin yhteyttä nummiin.” tai ”Muistan sen kerran kun löysin puolet lampaan kallosta.”. Woolf kirjoittaa hyvin abstraktisti. Abstrakti puhe on aina konkreettista, siinä pyritään täydellisyyteen. Olin sanoa että totuuteen, onneksi siitä ei tarvitse puhua.

Kyllä, Jacob’s Room saa minut tuntemaan oloni 20-vuotiaaksi enkä kaipaa lordi Byronia lainkaan. Kuuntelin radion kulttuuriohjelmasta Kirsti Simonsuuren puhetta kirjan käännöksestä ja kuulosti siltä, että hän on nuortunut. Ainakin hän oli selvästi iloinen.

Alun kuva on Stephen Daldryn, Michael Cunninghamin samannimisestä romaanista ohjaama elokuva Tunnit, jossa Virginia Woolfin roolia näyttelee Nicole Kidman. Leffa on fiktiivinen elämänkertaelokuva. Kirjailijasta kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä esimerkiksi Nigel Nicolsonin elämänkertateoksen Virginia Woolf (suom. Ruth Jakobson, Ajatus Kirjat 2007).

Olen upoksissa. Mutta ulkoilma jotenkin toistaa Woolfin kirjan maisemia, nopeita muutoksia, kirkkautta ja kuulautta, joita kaikkia kirjassa on tavaton määrä: mustia pilviä ajelehtii auringon editse, tuulee pohjoisesta, varmuutta kevään tulosta ei ole.

Kesä tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi. Menneet kesät taas muuttuvat haperoiksi.

Viime kesänä minulla kasvoi parvekkeella horsmia ja pari kolme pienenpientä koivun tainta. Koivut ovat selvinneet talvesta hyvin, ja luulen että horsmat ovat niiden kavereita ja asettuvat taas taloksi parvekkeelle. Mutta niitä on muistettava kastella.

Kohtalonköynnöksessä on valkoisia nuppuja. Lehdet ovat päivän aikana hiukan rypistyneet, on muistettava kastella sitäkin illalla. Sisäelämä jatkuu.

En ole koskaan nähnyt perienglantilaista nummea enkä ole ikinä lukenut Byronia.

Pitäisikö niitä kaivata?

Koivikko

Alkupuolella on hieno näkymä koivikkoa, hyvin tavallinen venäläisyyden (ja suomalaisuuden!) symboli: koivu on rakas ihminen, tai koti, jota osattomaksi jäänyt tahtoisi.

Katson televisiosta kaikki venäläiset sarjat. Idiootti, Mestari ja Margarita ja Tohtori Zivago. Osittain se johtuu siitä, että asuin 70-luvulla Helsingissä ja kaikki ystäväni ja tuttuni kävivät katsomassa Capitolin leffat. Olen ehkä ehdollistunut venäläiseen visuaaliseen kuvastoon.

Eilen sattui olemaan Kansallisen arkiston, mikä lieneekään SEAn uusi nimi, en kykene oppimaan sitä, esityksenä Vasili Shuksinin Punainen heisipuu(1973). Muistelin että senniminen kirja on olemassa, en tiedä, mutta tässä käsikirjoitus, ohjaus ja pääosan esittäjä olivat yksi ja sama: Shuksin. Ehkä kirja on olemassa, mutta tiedän varmasti, että sitäkään en ollut lukenut. Miten lienee jäänyt väliin niin kuin elokuvakin.

Nuori neito, paikallisen yhdistyksemme viisas ja lämmin puheenjohtaja, esitteli elokuvan ja vertasi Shuksinin ja Andrei Tarkovskin tuotantoa ja totesi ne yhteismitattomiksi. Andrei Tarkovski vain sattuu olemaan runoilijaisänsä perua hyvin filosofinen, paikoin jopa mystikko. Shuksin sen sijaan kykeni kirjoittamaan ja ohjaamaan suoraa tarinaa. Olen varma siitä että sensuuri, joka ei millään ollut päästää edes Tarkovskin helpointa leffaa eli Solarista, läpi, piti filosofista otetta epäilyttävänä, suorastaan vastavallankumouksellisena. Joka tapauksessa elitistisenä.

Shuksin tuntuu panneen kaikkensa Punaiseen heisipuuhun, se oli käsittääkseni hänen päätyönsä. Siitä on niin paljon aikaa, että nyt se voidaan nähdä omana taideluomanaan ja sen takana ollut neuvostoliittolainen poliittinen konteksti voidaan unohtaa. lukuunottamatta ehkä sosiaalipolitiikkaa.

Minusta olisi oikeasti sen aika.

Rikollinen pääsee vankilasta, menee tapaamaan naista jonka kanssa on ollut kirjeenvaihdossa, repii ja reuhtoo vankilaa itsestään pois, saa lopulta kylänkin puolelleen, ja rupeaa traktorikuskiksi kylälle.

Ymmärtäisikö amerikkalaisen gangsterileffan läpisyömä koivikon merkitysta, sen viattomuuden, näkisikö kauneutta? Todennäköisesti hymähtelisi. Mutta täällä kaupungissa, kevään loskan keskellä, huomaan kaipaavani juuri kotikoivikkoa. Sitä jota en enää ikinä näe.

Kohtalo tai menneisyys, joka tapauksessa ennalta-arvaten, elokuvassa hiipii takaapäin ja tappaa. Sen koivuahalaavan miehen. Ja entinen kirkko on vajoamassa veteen. Jäikö sitäkään kukaan suremaan?

Olen ajatellut yhä enemmän sitä, miten lapsemme ja lapsenlapsemme tulevat selviämään tulevista katastrofeista, joita on ilmassa, maalla ja meressä, ylipäänsä ilmastossa.

Keskiluokka on paisunut siihen mittaan että se heittää alkoholistinsa ja muun yhteiskunnan pohjamudissa tarpovan porukan röttelöihin, jotka syttyvät palamaan miltei itsestään, niin kuin viime viikolla Espoossa, tuossa keskiluokan paratiisissa.

Eivät juopot, työttömät tai sairaat ja vanhukset tarvitse palovaroittimia. Jos ovat pudonneet yhteiskunnan pohjalle, kuolkoot pois, mitä pikemmin sen paremmin.

Jos on koivikon halaileminen romanttista typeryyttä ja naiiviutta, niin on tämänhetkinen köyhien kohtelu kovasydämistä, pahaa, epäinhimillistä. Se on jo kostautunut: lapset ja nuoret voivat pahoin. Ne palaneet viisi ihmistä saattoivat olla heitteillä olevien lasten ja nuorten isiä ja äitejä.

Yksi ihminen tai edes pieni ryhmä ei tälle yhteiskuntafilosofian puutteelle voi mitään. Ei ole olemassa psykiatrien Ilkka Taipaleen ja Claes Anderssonin jo 1960-luvulla aloittamaa Marraskuun liikettä. Ja sen perhesosiaalista siipeä, Yhdistys 9:n kaltaista moneen asiaan kiinnittyvää liikettä. Jossain muistan nähneeni kuvan Kati ja Pekka Peltolan keittiössä istuskelevan ihmisjoukkion miettimässä 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, jonka sitten Pekka Kuusi kirjoitti.

Hyvinvoivassa nykynuorisossa on tietysti myös ajattelevia ihmisiä. Heitä on vain niin vähän, että isommaksi liikkeeksi heistä ei ole. Enkä edes tiedä, mistä tämän hetken 20-vuotiaat ovat kiinnostuneet.

Ymmärrän että moni 30-vuotias pitää elämässä kiinni sinnitteleviä suuria ikäluokkia tulppina, vaikka he niin heidän isiään ja äitejään ovatkin. Mutta kun tietäisi ja käsittäisi minne lapsemme maata ovat viemässä! En ole nähnyt minkäänlaista suuntaa. Paitsi rahan kahmimisen ja shoppailun, joka tuntuu olevan pääasiallinen viihtymisen muoto.

Shuksinin elokuva päättyi tragediaan. Mutta tragedia on niin epäoikeudenmukainen, että se yhdisti sitä kylää. Siellä todennäköisesti edelleen eletään kädestä suuhun, niin kuin Venäjällä arviolta 40% kansasta elää. Ja taatusti siellä on omanarvonsa tuntevaa porukkaa, jos ovat juopot miehetkin. Paitsi että nuoret tahtovat kyllä jo raatamisesta eroon ja kaupunkien valoihin.

Espoo on sellainen epäpaikka että sitä tuskin yhdistää mikään, ei edes hamassa tulevaisuudessa paikalle huristava metro.

En voi sille mitään, että mieleen tulevat isoäitien ja isoisien tolkuton työ sodan jälkeen, jälleenrakennus, optimistinen tulevaisuus. Ja heidän lapsillaan oli jo lapset, me. Suuret ikäluokat.

Ilman meitä ja vanhempiamme ei olisi päivähoitoa, vanhempainvapaita, lastenneuvoloita, opintorahoja, opintovapaita, kaikkea sitä jota edes meillä ei ollut. Ei edes terveyskeskuksia.

Nuoret ovat vihaisia siitä, että joutuvat maksamaan eläkkeemme ja kaikenlisäksi vanhusten hoidon. Minusta meidän pitäisi heidän kaikinpuolisen hyvinvointinsa nimissä luvata, että lopun häämöttäessä teemme kaikki itsemurhan.

Se on ainut rationaalinen ratkaisu. Vaihtoehto, kituminen jonkun hälläväliä joukon armoilla jossakin laitoksessa on sietämätön. Siis myös meidän kannaltamme.