Tie vie aina eteenpäin

Minulla on useita ystäviä, jotka pitävät fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta. He ovat aivan täyspäisiä ihmisiä, mutta tarvitsevat ripauksen toisenlaista elämää pystyäkseen elämään arjessa, josta helposti poistuu kaikki odottamaton kauneus.

Kirjoitin aiheesta jo ajat sitten yhdeltä sen osalta, kun ajattelin Arthur C. Clarken käsikirjoittamaa elokuvaa 2001. Nyt luen hänen kirjoittamaansa tieteiskirjaa nimeltä The Songs of Distant Earth. Se on mahdollisesti suomennettu, mutta pidän hänen omasta kielestään.

Clarken englanti ei ole tylynkovaa niin kuin joillakin tieteiskirjailijoilla.

Tätä on nyt kyllä ilmassa. Helsingin Sanomien Kuukausi-liite kuvasi kanteensa Risto Isomäen, joka on suomalainen tieteiskirjailija. Joku Blogistanissa parahti tahtovansa olla Isomäki.

Minuuksien vaihtaminenkin on totta kai mahdollista tieteisromaanissa. Mutta luulen että henkilö halusi osata kuvitella niin kuin Isomäki.

Ensimmäinen isompi kosketus fantasiaan lapsuusvuosien jälkeen oli tietenkin J.R.R. Tolkienin Sormusten herra. En tiedä olisinko tullut kompastuneeksi koko Tolkieniin, ellei minulla ollut pientä poikaa. Hänen isänsä luki tätä runoa hänelle miltei joka ilta, nukkumislukemiseksi:

The Road goes ever on and on
Down from the door where it began.
Now far ahead the Road has gone,
And I must follow, if I can,

Pursuing it with weary feet,
Until it joins some larger way,
Where many paths and errands meet.
And whither then? I cannot say.

Ajattelin kuinka Tolkien luki lapselleen itse keksimiään tarinoita Tiestä joka ottaa tavattoman määräävän aseman hobitien, puolituisten elämässä. Sitten ajattelen että hän, kuten myöhemmin poikansa myös, päätyivät englannin kielen ja kirjallisuuden professoreiksi. Virat eivät periytyneet, mutta joillakin isillä voi olla merkitystä pojilleen positiivisessa mielessä. Laulu Tiestä kertoo elämästä, jonka isä kertoo odottavan poikaansa.

Nämä kaksi kirjailijaa, Clarke ja Tolkien eivät ole aikalaisia, mutta kumpikin on matkustanut pitkin ja poikin brittiläistä imperiumia ja kumpikin on kokenut sodan, Tolkien I ja Clarke II maailmansodan. Clarke oli tähtitieteilijä, Tolkien kirjallisuustieteilijä, jonka erityisalue oli muinaisenglanti.

Se puolestaan on lähisukua pohjoisgermaanisille kielille. Sormusten herra on ehdottomasti velkaa saagoille (ks. myös uusi saaganäkemys). Aivan ensimmäiseksi Tolkien yritti saada julkaistuksi keijujen kieliopin, mutta ilmeisesti kustantajat vain murahtelivat.

Työ kielen ja kirjallisuuden parissa ei auttanut yhtään. Sen sijaan Clarken tähtitieteilijän ja varhaisen tietotekniikan uranuurtajan työ tapahtui juuri oikeaan aikaan, ja myös fiktio myi hyvin. Hän puhui innokkaasti SETI-järjestelmän puolesta, jossa tavalliset tietokoneet valjastetaan luppoajoiksi etsimään maapallon ulkopuolista elämää.

Täydellä syyllä häntä voi kutsua Jules Vernen perilliseksi.

Olen miettinyt fantasian ja tieteiskirjallisuuden suosiota. Ilmiö on mielestäni peruspositiivinen, koska se vetoaa kasvaviin poikiin, jotka usein eivät lue huvikseen. Minun on kuitenkin ollut aina vaikea ymmärtää vimpaimien ja tekniikan suurta osaa näissä kertomuksissa.

Mutta ehkä joidenkin ihmisten mieleen täytyy olla kiertotie, joka kulkee esineiden kautta. Clarke kuvaa kaukaisen Thalassa-planeetan avulla draamaa, joka muuttuu varoitukseksi ihmiskunnan tämänhetkistä menoa kohtaan.

Sen sijaan Tolkien pysyttelee uskollisesti Keskimaassa, jossa oliot tosin ovat joskus outoja, mutta kuuluvat kuitenkin yhteiseen länsimaiseen mytologia-perinteeseen. Niistä on mahdollisempaa nähdä unia kuin maapallon ulkopuolisista olioista.

Kosmologia on tiede, joka ei lopeta kiehtomasta ihmisiä. Se ottaa valtaansa taas tulevina kirkkaina pakkasöinä ja ihmiset hakeutuvat kaukoputkien läheisyyteen. Sillä välin he kulkevat Tietä joka jatkuu jatkumistaan.

On outoa että pieniä vihreitä miehiä Marsista ei ole vielä koputtanut ovelle. On vaikea kuvitella että olisimme täällä aivan yksin. Ja on täysin mahdollista, että ihminen ei ole saavuttanut sellaista älyllis-fyysistä kapasiteettia, jolla sellainen muukalaisuus havaittaisiin.

Ehkä pienet vihreät miehet puhuvat keijujen kieltä?

Pallo

Olen ollut autuaasti uimassa ja olo on edelleen tavattoman autuas joten jatkan autuutta ja yritän mahdollisuuksien mukaan jakaa sitä mahdollisimman monelle.

Autuas olo on ilmeisesti sen verran harvinainen, että se saa minut viisveisaamaan velvollisuuksista, jotka vaanivat työhuoneessa joka puolella. Varsinkin että pitäisi lukea se ja tämäkin kirja, että pysyisi jollain lailla tietoisena ajan juoksusta.

Aika tosin ei juokse. Sen sijaan uimahallissa moni juoksi vedessä sillä tavoin että heillä oli vyötäröllä kellukevyö. Olen kerran kokeillut sitä ja se painaa niin ilkeästi kylkiluita, että päätin hylätä sen.

Mieluummin pyörin hyrrää vedessä ja heiluttelen epätasaisesti jalkoja ja käsiä, jolloin samalla kun olen hyrrä olen jatkuvasti joutumassa veden alle. Se taas ei käy päinsä koska kloorivesi keuhkoissa ei tunnu miellyttävältä ajatukselta.

Pärskin.

Nyt sitten kävin vain katselemassa mitä blogikaverit ovat kirjoittaneet. Ruu eli Mrs. Morbidi oli ryökäle haastanut minut. Sain tämännäköisen pankkikortin:





Ja sitten:

1. Only 5 people are allowed to receive this award.

2. Four dedicated followers of your blog.

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world.

4. You must link back to whoever gave you the award.

No se oli Ruun blogissa suomeksikin, mutta ideana on siis että viisi ihmistä saa pankkikortin ja neljän heistä on oltava niitä jotka lukevat (=kommentoivat) blogia suht. usein ja yhden on oltava uusi blogi ja toiselta puolen maailmaa.

Eipä minulla hirmuista määrää noita kommentoijia ole, vaikka he sitten kyllä ovatkin mukana jatkuvasti. Heistä kaksi on itsestään selvää koska on tunne kuin olisin tuntenut heidät aina: Aimo-Kalevi Hotanen ja Meri. Merillä ei ole blogia, joten häntä ei voi linkata, mutta häntä voi kyllä käydä lukemassa esimerkiksi Kalevin blogissa. Sitten on Leonoora ja Neulekirppu.

On heitä nyt paljon muitakin, mutta minä olen jakautunut Kalevin ja oman blogini välille, en koe skitsofrenian oireita minkäänlaisia, mutta kummassakin on porukkaa, vaikka Kalevi on isäntä omallaan ja minä jonkinmoinen emäntä taas täällä. Kaikki neljä kuuluvat jollain lailla kumpaankin blogiin, he ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka en ole nähnyt heistä livenä kuin yhden.

Isäntä ja emäntä luontuvat hyvin, kun katsoo vaikka Neulekirpun Pohjanmaa-kuvia. Raiteilla käyskentelee isäntiä ja emäntiä avaimet plakkarissa. Tuollaista sitä näkee junan ikkunasta. Täältä taas näkee merta, mutta mielestäni lakeus ja meri ovat sukulaissieluja.

Sitten pitää olla semmoinen joka ei ole tältä mantereelta ja se taas on lantun ja nauriin käyttöä tutkiva saitti nimeltä Rutabagan ja jossa amerikaksi haukutaan joitakuita suomalaisia patalaiskoiksi ihmisiksi ja sen lisäksi suoraan epäillään, että koko kansakunta koostuu laiskiaisista. Lanttu-blogi johtaa pariin uuteenkin saittiin, joten kannattaa unohtaa epäluulonsa ja käydä katsomassa.


Mutta Ruu keksi sitten vielä meemin, jossa pitää tökätä kätensä lähellä olevan kirjan sisuksiin ja panna tähän sitten se sana sormen alta. Se on pallo. Sana löytyi Ludwig Wittgensteinin kirjasta nimeltä Varmuudesta. Kirja kulkee mukanani kun ramppaan ylös ja alas portaita aina sen mukaan karjuuko Allu vai kiljahteleeko Lidia. Siis kissat.

Meemi on sellainen että siihen saa osallistua kuka haluaa. Vaikka osallistuisivat kaikki jotka tuolla sivupalkissa ovat.

Pallosta minulle tulee niin hirmuinen määrä assosiaatioita että en kykene niitä tähän edes kirjoittamaan. Katsonpa siis mitä hra filosofi itse ajattelee sanasta pallo:

147. Kuva maasta pallona on hyvä kuva. Se osoittautuu oikeaksi kaikkialla, se on myös yksinkertainen kuva. – Lyhyesti sanoen: Toimimme sen mukaan sitä epäilemättä.

Syntymäpäiväruno

Kaleville ja Leonooralle

10. ja 11.8.2008

Oregon on mielessäni ja löysin kirjakauppiaan pojan runon, mutta siinä täytetään enemmän vuosia kuin te. Yhteensä kuitenkin vähemmän.

Ja tämä tapahtuu runoilijalle Oregonissa, kuinkas muutenkaan. Matt on totta kai tlingit-intiaani, sekin on aivan selvää, tässä kirjassa ei ole vielä omistusta, seuraavassa jo on. Sinä iltana runoilija sanoi että ei ihme että kirjakauppa meni konkurssiin.

Tällainen tarina:

Virrassa on ääni kuin joku soittaisi siten että
Sivistyneesti puhuttaisiin lineaarisesta
Polyfoniasta. Matt istuu kauempana laiturin
Juuressa ja perkaa kaloja.
Sitten hän panee piipuksi.
-Kuule, Otto, kun minä olin kuudenkymmenen
ja kahdeksan ikäinen niin minä äkkiä tulin
köyhäksi. Ja naapurit halusivat kauempaakin
kuulla miten niin oli hyvä elää.
-Siksi kutsuin yhtenä iltana kaikki ihmiset
koolle. Se oli kesää ja me istuimme kuten me nyt
istumme tällä rantanurmella paitsi että oli ilta ja
oli kuuma.
-Kaikilla oli mukit ja mukeissa oli teetä.
-Ja koska ilta oli kirkas minä näin ihmiset
hyvin ja he näkivät hyvin minut. Ja he tahtoivat
kovasti että minä alkaisin ja laittoivat mukit
syrjään. He sanoivat: ”Matt, me olemme nyt kaikki
täällä ja valmiit kuulemaan millaista on olla
köyhä.”
-He kuvittelivat että se oli kertomus joka
viedään läpi yhdellä istumisella ja hämmästyivät
kun minulta meni siihen öitä.

Arto Kytöhonka: illalla jätän oven valmiiksi auki.
Otava 1974


Puuaita olkoon kuva elokuisesta auringosta, joka osuu säleikön läpi vihreisiin lehtiin ja runkoihin. Kuljette ohi tai istutte siimekseen ja luette runon tai kaksi.

Suuri illuusio

Japanilaisen Mokuanin koan:
Miksi Bodhidharma tulee lännestä?

The Saint Louis Museum of Art








Ihmiset kuvittelevat olevansa yksilöitä. Silti kaikki kuuluvat johonkin ryhmään, jolla on omat asiansa ajettavanaan. Jos ihmiset olisivat yksilöitä ja he kuuluisivat kulttuuriin, jonka perusperiaate on itsensä kasvattaminen hyväksi ihmiseksi ja kunnon kansalaiseksi, niin siitä syntyisi hyvä yhteiskunta.

Nyt yksilöllisyys on illuusio, josta ihmiset yrittävät pitää kiinni eivätkä tajua mikä on, kun ei olekaan näin:

Ei, minä en tarvitse puolikasta.
Anna minulle kokonainen maa ja taivas.
Meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun,
en suostu jakamaan. (Jevgeni Jevtusenko)

Jos näkee runon maisemana, niin se on kiinalainen tushipiirros. Tai japanilainen, ne ovat hyvin lähisukua. Siinä käytetään meditatiivista tekniikkaa, jossa suurin osa aikaa menee olemiseen. Mielessä ei ole mitään erityistä. Maalari vain istuu riisipaperin ja hierretyn mustekiven, veden ja siveltimen kanssa ja odottaa. Lattialla, risti-istunnassa.

On hyvä tehdä kopio. Kopio tarkoittaa perinnettä, sitä joka on arvokkainta, perintö. Mutta se tarkoittaa myös opiskelua, koska vanhoja mestareita on.

En tarkoita sitä että vanhoja mestareita ei olisi täällä lännessäkin. Ei ole pakko noudattaa kiinalaista maalaustekniikkaa. Mutta katsellut sitä monta kertaa läheltä. Näen mitä tapahtuu.

Yhtäkkiä lattialla istuva tekee nopean liikkeen. Paperille syntyy kalligrafinen merkki. Tänään hän näyttää kirjoittavan sanaa voima. Se ei tarkoita itsekehua, vaan kehotusta opiskella tämä merkki, koska se on dynaaminen ja päätyy nopeaan vetoon eteenpäin, syöksyyn ja kauniiseen ranneliikkeeseen, jolla synnytetään ennen käden nostamista hienonhieno kaareva viiva.

Voi olla että paperille syntyy samalla tavoin toinenkin merkki. Se riippuu siveltimen ja paperin koosta. Hänellä oli nuorena kiinalainen opettaja. Siitä on jo vuosia, nyt merkit ovat jo hänen aivoissaan valmiina odottamassa tuloaan. Nyt ne eivät ole enää kopioita vaan omia merkkejä. Käsialaa, kuten me sanoisimme.

Jonain päivänä taas syntyy maalauksen osa, joki ja siinä veneitä, taustalla vuoria, rotko. Maalari ei huomaa katsojaa. Aluksi vältän katsomasta, mutta hän saattaa puhua siinä samalla. Ei ehkä maalauksesta, vaan päivällisestä, jota on sinä päivänä ajatellut. Artisokan sydämiä ja salaattia, ehkä paistettua munakoisoa.

Kesällä on mahdollista kasvattaa niitä itse, munakoisoa ja tomaatteja tosin vain kasvihuoneessa.

Maalauksen ohella häneen on tarttunut muutakin oppia. Esimerkiksi mihinkään ei pidä takertua. Hän kulkee eteenpäin pakottomasti, jos tie kulkee sinne päin. Sitten voi olla myös aivan paikoillaan, mikään ei ole pakko.

Mutta sellainen asenne vie vuosien oppimisen, koska ihmiset yrittävät repiä jonnekin muualle.

Hänen onnekseen ei sentään ollut jumaluuksia, joiden alle hänen olisi pitänyt asettua. Sellainen oleminen estäisi tämänhetkisen työn.

Varhaisia mestareita on paljon. Olin lukenut heistä yhdestä, Wu Tao Tzusta, jo vuosia ennen kuin olin tavannut hänet. Löysin kirjan tai se löysi minut. Minulla ei ollut rahaa mutta tarvitsin kirjan mukaani. Varastin sen. Mutta tiedän että kirjakaupan pitäjä tiesi piilossa olevasta kirjasta. Hän oli nähnyt silmäni kun luin kirjaa.

Kirjan sisällä on Wu Tao Tzun (oikeasti 700-luvulla elänyt maalari, nykykiinan kirjaimin Wu Daozi) fiktiivinen tarina. Vanhemmiten hän oli joutunut höpsöyttään vankilaan. Vartija antoi hänelle maalaustarvikkeet. Hän maalasi maiseman sellin seinälle. Vuoren läpi meni tunneli. Alhaalla kulki joki, vuorilla oli puita, mutta alhaalla oli aamuyön usvaa, niin että puut kelluivat rinteessä.

Wu Tao Tzu läpsäytti käsiään yhteen pari kertaa ja astui tunneliin. Vartija tuli takaisin, koska ajatteli vanhuksen tahtovan jaloittelemaan. Sellissä ei ollut muuta kuin maalaustarvikkeet.

Olinko ehkä kuullut kirjasta kirjakauppiaan pojalta, josta tuli sitten runoilija? Häneltä joka on jo kuollut. Ehkä. Hän tiesi että olin lähdössä pitkälle matkalle. En edes tiennyt tulisinko koskaan takaisin. Hänen mielestään siinä tapauksessa minun olisi luettava kirja, koska olin niin nuorikin.

Se oli ruotsalaisen sinologin Sven Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta. Kuvantekijä oli päässyt kirjan nimeen. Siihen asti olin tottunut siihen, että kirjantekijät ovat lähinnä kiinnostuneita itsestään ja kirjoittavat omista kokemuksistaan.

Kirja vaikutti matkakertomukselta, mutta se oli paljon muuta. Afganistanissa hän kohtasi ylpeitä sotilaita, joilla kaikilla oli Kalashnikovit selässään. Hän kohtasi paljasjalkaisia ja paljaskasvoisia suoraselkäisiä naisia, joiden iästä ei ollut aavistustakaan. Köyhää väkeä, mutta tulivat toimeen.

Intiasta hän ei sanonut paljon muuta kuin että sinne menevällä täytyy olla mukanaan pätkä paksua hamppuköyttä koska sieltä ei selviä ilman itsemurhaa. Kiinassa hän meni pieneen vuorilla olevaan buddhalaisluostariin. Opiskeli ja tuli takaisin toista tietä.

Kirjoitti kirjan. Ilman sitä kirjaa en ottaisi silloin tällöin alas riisipaperirullia kirjahyllyn ylähyllyltä, levittäisi niitä lattialle ja istuisi pitkään katsomassa vuoria, sumua, pieniä kaarnalaivoja, joissa oli pikkuruisia ihmisiä.

Mittasuhteet on muistettava. Sumuun on kyettävä tarvittaessa häviämään.

Alkuperäismusiikkia

Robert Grumbin näkemys Janis Joplinista ja Big Brother and the Holding Company-yhtyeestä älppärin Cheap Thrills (1968) kannessa



Leonard Cohen laulaa jossain kauan sitten julkaisemassaan albumissa biisin nimeltä Chelsea Hotel:

I remember we were in Chelsea Hotel
We were young and you were a beauty[---].
You turned around
And fixed yourself
And you said “Oh well,
We’re ugly
But we have the music.”

Cohen sattui olemaan Janis Joplinin kanssa samaan aikaan New Yorkin taiteilijoiden suosimassa Chelsea-hotellissa. Tapasivat. Muusikon ei tarvitse sanoa kovin paljon toiselle.

He ovat kovasti erilaisia. Cohen on mietiskelijä, kirjoittajakin, Joplin on taas ammentanut bluesin perinteestä rockin suuntaan ja on ennen kaikkea laulaja ja esiintyjä. Katsoin siis vaihteeksi taas Woodstock-leffan.

Se ei ollut sama jonka olen nähnyt aiemmin, tässä näytti yhtenä tekijänä olleen Mike (siis ei ohjaaja Martin?) Scorsese, jonka mieltymyksillä voi olla jotain tekemistä tämänkertaisten konserttikokoonpanon kanssa. Tarkoitus ei ollut nytkään katsoa kolmituntista leffaa kokonaan, mutta totta varmaan nuoruuden musiikki kutittaa aivoja juuri sellaisista mielihyväkerroksista, että se liimaa paikoilleen, vaikka piti vain tsekata uusi versio.

Olin kyllä Amerikassa jo vuonna 1969, mutta tulin muutama kuukausi liian myöhään. Olisin todennäköisesti päätynyt festareille.

En tajunnut musiikkia vielä yhtään, vaikka minulla oli kyllä Velvet Undergroundin Banaani-älppäri, Janis Joplinin Cheap Thrills (ks. kuva) ja joitain muita rock-levyjä. Ne löysin Tukholmasta ennen Amerikkaan lähtöä.

Mutta varsinainen levytysaalto tapahtuikin vasta Woodstock-festivaalien jälkeen. Paikalla oli elokuvan mukaan 1.5 miljoonaa ihmistä. Ainakin yksi vauva syntyi mutavellin keskelle. Paikallinen sheriffi kiitteli hyväkäytöksisiä vieraita ja kutsui heitä kunnon amerikkalaisiksi.

Levy-yhtiöt tajusivat raha-sammon.

Olin taas unohtanut miten uskomattoman lahjakas musiikkikansa amerikkalaiset ovat. Kolmessa tunnissa näin ja kuulin rockin ehdottomasti parhaimman osan, mitä ikinä on ollut.

Tämä ei ole mielipide.

Asuin Amerikassa kaksi vuotta ja tiedän että rock on oikeata kansanmusiikkia, vaikka se onkin sekoitus jazzista, bluesista ja ”travellin’ man”-reissumiesmusiikista. Viimeksimainittua ruvettiin kutsumaan nimellä Blue Grass. Ei Suomessa suunnilleen jokainen vastaantulija osannut vuonna 1969 soittaa jotakin instrumenttia. Ei meillä ollut elävää kansanmusiikkia. Pelimannit alkoivat olla jo haudassa, ja sitä paitsi se musiikki oli alunperin ruotsalaista kansanmusiikkia, aika lailla naftaliinissa.

Country-Joe MacDonald lauloi Woodstockissa sen, jonka opin sitten mielenosoituksissa myöhemmin:

One, two, three, four
I don’t want no fucking war,
Five, six, seven
I don’t give a damn,
Next stop is Viet Nam.

Missä ovat Irakin ja Afganistanin sodanvastaiset laulut? Levy-yhtiöt jauhoivat nuuskaksi lahjakkuutensa, silloiset. Entä nykyiset? Ehkä heillä ei ole enää ajatuksia moraalista, vaan dollarin kuva silmissä. En tiedä. En tosiaankaan tiedä ja se masentaa minua, sekä tietämättömyys että synkät epäilyt.

Woodstock näytti kaksi lahjakkuutta joita ylittäneitä on kyllä vaikea löytää: Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin. Kamera hellii Joplinia kun hän laulaa Work Me, Lord, voimallisuudessaan traditionaalinen negro spiritual kyllä jää toiseksi. Tässä elokuvaversiossa Hendrix ei esitä pelkästään Star Bangled Banneria vaan hän ikään kuin soittaa elokuvan loppuun oman konserttinsa, joka alkaa Voodoo Chile’sta, siirtyy Purple Hazeen ja päätyy sitten Tähtilippulaulun sodan kumuun.

Toisin kuin Jefferson Airplanen, Carlos Santanan tai Country Joe and Fishin kohdalla jalka ei lyönyt tahtia eikä kroppa heilunut, vaan kuuntelin jok’ikistä sointua, joka Hendrixin kitarasta lähti. Kameramies tunsi musiikin, konserttia saattoi seurata kuin olisi aivan lavan reunalla.

Että pitääkö muistuttaa Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin kuolleen jo seuraavana vuonna? Sanoin sen jo. Levy-yhtiöiden ahneudesta tuli loputon. Eihän tilinpitäjä voi ymmärtää minkälainen otus taiteilija on. Lähtökohdat ovat suorastaan vastakkaiset.

Mutta Santana esiintyy ja tekee levyjä edelleen. Ne ovat täyspainoista latino-rock-musiikkia. Luin jostain, että Crosby, Stills, Nash and Young aloittaisi uudelleen, vaikka joku muusikko ei taida enää olla keskuudessamme.

Tarkennan vielä. Tässä alkuperäismusiikissa sähköisten vempeleiden käyttö on minimissään. Sähköinstrumentit ja kovaääniset riittävät. Keskiössä on taiteilijaryhmä, joka on kovien aikojen saumattomaksi hitsaama. Jokainen muusikko on rautainen ammattilainen, mutta rakastaa työtään.

Sanomana rauha ja rakkaus eivät ole mitenkään vanhentuneet. Ydin huutaa edelleen lujaa melkein 40 vuoden takaa.

Kritiikin kuolema?

Kuva taidenäyttelyn avajaisista Anno Dazumal





Olen miettinyt paljon työtä jota olen tehnyt muun työn tai opiskelun ohella jo yli 40 vuotta, kritiikkiä. Olen kirjoittanut useimmiten kirjoista, mutta myös teatterista, elokuvista, vapaasta sivistystyöstä, arkkitehtuurista.

Anita Konkka nosti esille kirjallisuuskritiikin heikon tolan, aiheen hän puolestaan oli saanut englantilaisesta Guardian-lehdestä. Nettilehdessä povataan kirjallisuuskritiikille kuolemaa. Se kuulostaa ihan yhtä kamalalta kuin romaanin jo ainakin sata vuotta povattu kuolema – jaa ehkä ei ihan niin kauan mutta ainakin sen ajan kun olen itse kirjoista kirjoittanut.

Guardianissa on aavisteltu, että kirjallisuuskritiikki muuttaa muotoaan ja asettuu Blogistaniin. Siellä toimiikin jo useita saitteja, joissa harjoitetaan kirjavinkkausta. Blogistan muodostaa erilaisia vertaisverkkoja ja virtuaaliystävän kautta saa todennäköisesti päteviä vinkkejä, jotka sopivat vertaisverkolle.

Se ei ole sama asia kuin kritiikki.

Kriitikolle on asetettava vaatimuksia: koulutus, kokemus, jonkinlaiset suhteet kulttuurin kenttään. Mutta se on vain takaamassa jonkinasteista ammattitaitoa. Kriitikko on väärällä asialla, jos esittelee omaa maailmaansa, kun kyse on juuri julkaistusta uudesta kirjasta.

Sillä jos kriitikko mittaa kritisoitavaa kirjaa esimerkiksi vasten omaa maailmankuvaansa, niin siitä se soppa syntyy. Kyllä kriitikon pitää pystyä olemaan teoksen sisällä ja sieltä arvioimaan sitä suhteessa muuhun samantyyppiseen kirjallisuuteen.

Kriitikko ei ole kirjallisuudentutkija, vaikka siitä ei ole toki haittaakaan, päinvastoin. Hän ei voi asettua tuomariksi. Hänen asemansa parhaimmillaan on mielestäni olla sillanrakentaja teoksen ja lukijan/kokijan välillä.
Missä kritiikkiä voi opiskella? Ei missään.

Itse olin sikäli onnekas, että pääsin opiskelemaan muinaiseen Draamastudioon Tampereen yliopistoon ja siellä tutkija/kriitikkolinjalle. Opettajat olivat kirjoittamisen, kritiikin, dramaturgian, journalismin ja ylipäänsä kulttuurin kentän asiantuntijoita. Näitä erityiskursseja oli noin 20 viikkotuntia kolmen vuoden ajan ja sen ohessa vaatimuksena oli humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja sen draamalinja.

Sitten Helsingin teatterikoulu rupesi kutsumaan itseään korkeakouluksi. Se koulu ei sietänyt muita kouluja rinnallaan ja Tampereen Draamastudio hävisi.

Rahoitin opintoni lehtijutuilla, joista suurin osa oli kritiikkejä. Enää opiskelua tuskin voi kritiikeillä rahoittaa, mutta nyt onkin opintotuet ja –lainat ja asumistuet. Siihen aikaan lehdissä oli jopa runoja ja novelleja. Esseet olivat myös lehtien suosima laji, siis aivan tavallisen maakuntalehden, ei erikoisaikakauslehden. Esseitä oli tavallisten sanomalehtien kulttuurisivuilla vielä 1980-luvulla yleisesti.

Sanomalehdistö on vähentänyt kaikkia kritiikinlajeja. Viimeksi aiheesta älähtivät kuvataiteilijat. Kun heidän näyttelyitään arvostellaan, niin se vie paljon tilaa, koska mukana täytyy olla kuviakin. Jokaisella lukijalla on oma visuaalinen maailmansa ja lehden kuva voi saada lukijan menemään galleriaan tai museoon.

Minulla on sellainen tunne että blogien kirjavinkit ovat hyvin suosittuja. Minusta se on hyvin hedelmällinen tilanne kirjallisuuskeskusteluille. Mutta myös muista taiteista pitäisi voida keskustella.

Blogien yhteyteen voi panna valokuvia. Tässä yhteydessä varmaan pitäisi taas huutaa professori Jukka Kemppistä apuun, mutta olen tosissani miettinyt sellaista, että jospa joku taidenäyttelyissä kävijä saisi kirjoittaa kokemuksistaan blogiinsa ja panna esille ilman kustannuksia jonkun teoksen kuvan.

Sama pätisi teatteriin.

Kuvaajalla on oikeus valokuvaansa, mutta entä jos joku on ottanut kuvan taideteoksesta? Tai teatteriesityksestä? Sehän käy nykyään jopa puhelimeen liitetyllä digikameralla.

Täällä kyllä on olemassa joitakin taidesivustoja, mutta ne ovat yleensä jonkun yksittäisen kuvataiteilijan. Meiltä puuttuu kokoava kulttuurisivusto, jossa voisi olla kuvitus mukana.

Tilanne on muuttumassa hankalammaksi, kun uusi tekijänoikeuslaki astuu voimaan. Minulle on tullut se käsitys, että blogin kirjoittaja on silloin vastuussa jopa kommenteista (eli hänellä pitäisi olla sulku ja tarkistaa kenet päästää läpi ja kenet ei).

Se kyllä tarkoittaisi jonkinasteista vertaisverkon loppumista. Sananvapaus kutistuisi oleellisesti.

Viimeisessä Guardianin puheenvuorossa kysyttiin: A penny of your thought? Blogien kirjoittajat tekevät työtään ilmaiseksi, kaikkien huviksi ja hyödyksi. Ei ole tarkoitus että sillä joku eläisi.

Jokaisella kirjoittavalla ihmisellä jää töistään ajatuksia yli, eikä niitä kannattaisi raahata roskikseen. Niistä voisi jalostaa kuvin varustetun reportaasin, esseen tai kolumnin. Sen voisi sitten omalla vastuullaan julkaista Blogistanissa. Joskus se voisi olla jopa kritiikkiä, jolle, kuten sanoin, on kyllä asetettava selviä omia ammatillisia vaatimuksia.

Tämä ei tarkoita etteikö kritiikki voisi olla iloista, sellaista on joskus jopa tiede.

Tänään

Day in the Life

I read the news today, oh boy:
4000 holes in Lancashire
And thought eh holes were rather small,
They filled them all.
Now I know how many holes it takes
To fill the Albert Hall.
I love to turn you on.
(The Beatles: Seargent Pepper Lonely Hearts Club Band)

Olen kulkenut viikon sumussa. Kaukolinssit olivat korjattavana. En vaadi enkä tahdo paljoa, uudet kehykset olivat mahdottomat lisätä hintaan, koska pelkät linssit olivat jo 230 euroa, enkä tiedä miten selviämme loppukuun ruokalaskuista. Ulkonäöstä minun ei tarvitse onneksi välittää.

En tapaa ketään. Jos joku tuttu tulisikin, en tuntisi häntä. Sanokoot sitten ylpeäksi, mutta enhän minä voi madella pitkin katuja pyytämässä anteeksi, että olen hukannut ikivanhat kaukolasini.

Tänään aamulla tuli tekstiviesti ystävältä. Tiesin että hän on lähtenyt matkaan ja koska n.k. roaming maksaa hirveästi, muut kuin tekstiviestit eivät ole mahdollisia, ellei satu tietokonekahvilaan.

Siinä kysyttiin suomeksi muistanko kuinka monta reikää tarvitaan täyttämään Albert Hall. Muistin sen heti ja kirjoitin koko säkeistön ylös ja lähetin sen takaisin. Hän osaa saksaa paremmin kuin englantia. Nyt pelkään että hän toistaa näitä päivän uutisia jok’ikiselle tapaamalleen engelsmannille ja minkä käsityksen ne taas saavat Suomesta.

Säkeistöhän on unta. Ja kun vielä lopuksi laulaja tahtoo kääntää ystävänsä päälle, niin alkaa selvästi mennä psykedelian puolella. Ja kyllä biisi siihen suuntaan useimmissa säkeistöissä meneekin reippaasti.

Seuraava tekstiviesti tuli optikolta: saisin lasit tänään. Hapuilin vanhoja lukulaseja käsiini, koska olen jättänyt vanhat kaukolasit ilmeisesti mökille. Ainakaan niitä ei ole missään todennäköisessä sen paremmin kuin epätodennäköisessäkään paikassa. Olen joutunut katselemaan pihan sadetta ruikuttavia punaruusuja sumun läpi, en ole uskaltanut hypätä Jopon selkään, olen joogannut niin että oloni alkaa olla suhteellisen puhdas.

Lähdin epäteräville kaduille. Päätä jomotti ja silmät ovat punaiset kuin päivällä valvomaan joutuneen ärtyneen pöllön.

Olin lukenut että Taivaansusi etsii matkakumppania Roomaan ja sydämeen alkoi sattua. Olisi hauskaa olla 30 vuotta nuorempi, vailla nivelrikkoa ja kaikki aistit toimivina. Haluaisin nähdä ainakin etruskimuseo Villa Giulian ja sen jesuiittakirkon, jonka kattomaalaukset ovat väärennettyä, taitavasti maalattua kolmiulotteisuutta. Kirkko sijaitsee vähän matkaa Espanjalaisia portaita alapäästä vasemmalla puolen katua ja sen ohi voi vahingossa kävellä, ovi on vaatimaton ja huomaamaton.

Italia on sellainen maa että tunsin heti sinne päästyäni oloni kotoisaksi. En ole missään muualla käymissäni paikoissa ajatellut kotia heti, silmänräpäyksessä. Voi se johtua isän kertomuksista Pompeijin kaivauksilla ja äidin Villa Lanten ihastelusta.

Kyllä, yllytin ystävääni lähtemään mieluummin Italiaan kuin Lontooseen. Lontoossahan vain sataa, oli kesä tai talvi. Sen lisäksi brittihuumori on tavattoman vaikea laji, enkä usko että ilman sitä siellä selviää.

Sain lasit ja maailma muuttui teräväksi mutta samalla kuperaksi. Optikko vakuutti että kuperuus häviää. Päätä särkee jos mahdollista vielä kaameammin kuin aamulla.

Tuon ylhäällä olevan briljantin lähetti minulle Sari (). Hän lopettaa bloggauksen ainakin joksikin aikaa. Sari joutuu tulemaan Italian Modenasta Suomeen hautaamaan äitinsä. Aika oli tullut. Toivon Sarille jaksua, koska valoisat päivät tulevat vielä.

Sari ilmoitti saatteessa, että minun (ynnä kuuden muun) on lähetettävä briljantti eteenpäin seitsemälle (7) blogistille. Haluan antaa sen sille nuorisolle, jota pidän eräinä parhaimmista humanisteina Blogistanissa, lähettäkööt nuoret aikuiset kiviä eteenpäin! Heitä on onneksi paljon muitakin, mutta nämä ovat kyllä mielestäni briljantteja:








Huomautus: Vaikuttaa siltä, että linkit eivät toimi. Panen briljanttilinkit sitten sivupalkkiin. En ole ikinä yrittänytkään tehdä linkkejä, joten eivät kai ne hetikohta toimi... Annoin ne siis Timon ajalle, Silumiinille,Penjamille, Taivaansudelle, Koskikaralle, Susille jotka tulevat, ja kyllä vielä Takkiraudallekin, vaikka en onnistunut saamaan sitä linkkilistalle