Rikkonaiset nivelet

Syksy kun vaihtui talveksi muistin Kari Hotakaisen romaanin nimeltä Bronks. En olisi muistanut muuten, mutta eräänä harmaana päivänä kirjassa kuvattu joutomaa otti ja avautui eteeni ilman että olin muistanut koko asiaa. Linkissä kirjoitan löysähkösti kirjailijan suhteesta työhönsä. Yhtä tarmokas ja utelias kuin kenen tahansa hyvän rock-kitaristin, esimerkiksi.

En ollut edes ajatellut Hotakaista kovin aktiivisesti, paitsi joskus kun  mietiskelin kuinka korkealle hän asettuu mahdollisesti omassa Suomen kirjallisuuden kaanonissani. Ehkä keskivaiheille, en tiedä, huono hän ei ole ollut yhdessäkään kirjassa. Ylipäänsä harmittaa asetella kirjoja järjestykseen. Viittaan edellisen postauksen loppuun, jossa ilmenee miten kirjat suhtautuvat minuun tätänykyä. Tilanne on sietämätön eikä ole muuttunut miksikään.

Taitava sanankäyttäjä, Hotakainen, nerokkuutta hipova tavantakaa. Tuona nimenomaisena aikana, kun satoi yhtenään, eikä sitä päässyt karkuun edes sateenvarjoa käyttämällä, koska täällä rannikolla tuulee aina ja sateenvarjot kääntyvät nurinpäin, Bronksin päähenkilö tuli mieleen.

Olen niitä ihmisiä joilla on nivelrikko. Kaupunkimme ei panosta erityisesti TULE-sairauksiin (tuki- ja liike-elimet, luulisin), se on sanottu joskus aivan präntättynä, kun joku on tahtonut tietää priorisoinnista. Tässä kaupungissa ei ole tarpeeksi hoitohenkilökuntaa, että terveyskeskukset voisivat antaa diagnooseja. Kun niitä ei anneta, ei sairauksia tarvitse hoitaa. Jos jollakulla oli tarpeeksi rahaa käydä hankkimassa diagnoosi yksityislääkäriltä, terveyskeskus joutui ilmoittamaan, että yksityisdiagnooseja ei oteta huomioon terveyskeskuksissa. 

Joitakin poikkeuksia on, esimerkiksi kaihia varten ihmisen on mentävä nimenomaan yksityislääkärille, joka lähettää lähetteen ja diagnoosin kaupunginsairaalalle. Jokin sopimus heillä täytyy olla, koska sellaisen tapauksen kuulin, että silmälääkäri ei ollut lähettänyt lähetettä sairaalalle, kunnes potilas rupesi ihmettelemään että on kulunut jo seitsemän kuukautta ja hoitotakuu koskee kuitenkin tätäkin kaupunkia. Lääkärin vastaanotossa tyttö oli ynseästi ilmoittanut, että lähetettä ei ole lähetetty ja että on tapahtunut virhe. 

Kun kuulin asianomaiselta harmaakaihipotilaalta tästä, kysyin pyysikö tyttö anteeksi. Ei ollut pyytänyt, oli vain kääntänyt selkänsä ja faksin ääni oli ruvennut kuulumaan. Arvelin että ehkä hän ei ollut osannut asianomaisen kieltä, täällä kun kaikkien viranomaistahojen ja monien muidenkin pitäisi osata sujuvasti sekä suomea että ruotsia. Se toinen  mahdollisuus, eli olla lähettämättä lähetettä tieten tahtoen venyttäen hoitotakuuta ihmisen, tässä tapauksessa kaiken lisäksi kuvataiteilijan, kärsimyksen äärirajoille, ei tietenkään voi olla mahdollista. Hoitotakuu-laista on liian vähän aikaa että väärinkäytöksistä olisi ehtinyt tulla maan tapa, tai edes tämän kaupungin. 

Olen eksynyt asiasta.

Satun olemaan niitä ihmisiä joilla on rikkinäisiä niveliä, aivan kuten Bronksin päähenkilöllä, joka joutui aina välillä lopettamaan koikkelehtimisensa kohti keskustaa, koska jokin ruuvi olkapäissä, lonkissa tai jossain muualla löystyi. Piti olla ruuvimeisseli tai jakoavain mukana kun meni sosiaalitoimistoon pyytämään rahaa elämiseen.

Minulla lonksuvat miltei kaikki nivelet. Mutta ne ovat lipsuneet sijoiltaan koko elämäni ajan. Nykyinen muutos sisältää siis vain kivun. Kipu pahenee matalapaineella. Se johtuu siitä, että paineen laskettua veri purskahtaa valtoimenaan rikkonaisten nivelten läpi ja osuu hermoihin. Jouduin selostamaan tämän yhdelle lääkärille. Itse asiassa olen joutunut selostamaan sen aika monelle lääkärille, sillä terveyskeskus väittää kyllä tiedotteissaan, että kaupungissa on omalääkärijärjestelmä, mutta käytännössä sitä ei ole ollut miltei kymmeneen vuoteen.

Nivelten yliliikkuvuuden vuoksi en ole koskaan edes yrittänyt tunkea jalkojani korkokenkiin. Tai ei se pidä aivan paikkaansa, yritin hoippua kerran viisi minuuttia kotiintuloni jälkeen äitini Italiasta ostamilla hyvin korkeakorkoisilla kengillä. Isä oli juuri tullut hakemasta meidät lapset koulusta. Äiti oli kuollut.

Kengät olivat kaksi numeroa liian suuret, minä olin vasta 17-vuotias, oppikoulun kuudennella luokalla,  painoin vain 45 kiloa, joten painovoimakaan ei auttanut. Pituutta minulla oli silloin 168 senttiä, nyt enää 166 senttiä, mikä sekin on normaalia. Mutta silti kiroilen noita niveliä, jotka keskosuuden ja anoreksia jälkioireena rupesivat rikkoutumaan, eivät olleet päässeet kunnolla paikoilleen rustoineen päivineen.  Yhteyttä keskosuuteen ja anoreksiaan eivät ole suomalaiset terveyskeskukset painottaneet, olen löytänyt tiedot kanadalais-yhdysvaltalaisista tutkimuksista. Netistä tosin, mutta SciFiAmin sivuilta.

Joel Haahtelan uusimmassa romaanissa Katoamispiste on keski-ikäinen nainen jonka kirjailija-lääkäri tapaa kaatosateessa Helsingin Esplanadilla. Nuorimies oli kiinnittänyt naiseen huomionsa, koska nainen ei tahtonut pysyä korkeilla koroillaan pystyssä, vaan nuljahteli nilkoillaan puolelta toiselle holtittomasti.

Arvelin että siinä olisi voinut olla minun kuvani 15 vuotta sitten. Silloin ei vielä sattunut niin paljon ja olisin voinut kirjan henkilön tavoin ruveta nauramaan sateessa. Olisin saattanut innostua tuulesta. Olisin saattanut kuvitella että ihoni raikastuu ja kaunistuu aivan tavattomasti sadepisaroista. 

Sadevesihän sentään on vielä puhdasta. Vai onko?

Pohjoisen tyttö, muun muassa

Minua käyvät joskus jotkut tervehtimässä. Näitä notkui puun täysi ja lisää tulossa. Heijatessaan ne helisivät. Mutta tänään olivat poissa.

Girl from the North Country

Halla istuu yön eteisessä, 

koputtelee oveen ja kähisee:

täällä sitä taas ollaan

ja missäs se tyttö on

jonka talvi sinulle antoi

Kamarissa korttiremmi

läiskii ja laulaa

politiikkaa ja naisia,

valju aneeminen kevät

haukottelee, katsoo ikkunasta

pyrytyttö huiskuttaa

Vanhus, lapsi siis

tutkii lintulaudan elämää,

muistelee miten on elänyt tämän

josta pian pääsee pois

Kesän puut laulavat,

kuormat keikkuvat tietä,

haitari laulaa pitkin vettä

ja talven tyttö

pitää unessa kädestä

(Juhani Kellosalo: Liekin varjo hahmosi, WSOY 1991)

Joku sanoi että Girl from the North Country on poliittinen laulu ja missä on sen maan raja? Laulu on viimeisenä Bob Dylanin älppärillä Nashville Skyline ja hän laulaa sen yhdessä Johnny Cashin kanssa. Kaksi kantrimuusikkoa jammaa.

Vuoden kiertokulussa tullaan kohta seuraavaan. Tässä on talven työt tehty. En tiedä mitä tuossa lukee, ehkä Metsäliitto. En ole nähnyt koskaan edes painajaista, jossa metsä liittoutuisi moottorisahan kanssa.

Sahan äänikin on niin ilkeä, sitähän se varmasti on, piru metsälle, vihulainen.

Tänään lähdin olemaan veden varassa, ja kun katsoin, olin ne lapset hyppytelineillä, palelevan näköisinä, palavissaan.

Jalat kuljettavat kohti keinovettä, kellumaan halliin, monien muiden kanssa, samaan aikaan ja rytmistä kii. Värisyttää kun ajattelen hentoja tyttöjä ja poikia katonrajassa, hyppäämässä alas. Jos kaikki eivät olisi pulpahtaneet pintaan, jos pienet keuhkot eivät olisi pitäneet ilmaa sisällään.

Hetken ajan he olivat ilmassa, kädet ja jalat sätkivät. 

Mutta täällä asuu toinen runoilija. Ei aina, mutta varmaan huvitellessaan. Hänen kirjaansa minulla ei ole. Vai onko, ehkä piiloutuneena kirjarivin taakse? Niin on että viime aikoina kirjat ovat aloittaneet kuurupiilon kanssani. En minä niille mitään saa.

Siitä on jo 40 vuotta

Tulin ajatelleeksi helmikuuta vuonna 1970. Talvi oli todella leuto, jopa 45 leveysasteelle. Kirsikat puhkesivat kukkaan jo helmikuun puolessavälissä. Yöt saattoivat olla kylmiä, ei tosin pakkasta, mutta kommuunin takapihalla olevan bambumetsikön juurilta alkoivat työntyä jo uudet bambunversot. Napsittiin niitä aamiaismunakkaan sekaan.

Yhtenä aamuna lähdin haistelemaan ilmaa ja katsomaan kuinka kultakalat voivat omassa lammikossaan. Ne eivät olleet enää puolinukuksissa vaan hyppivät pinnalla hakemassa lehtiä, jyviä ja kaikkea hyvää mitä puista oli pudonnut Tyyneltä valtamereltä tulevien myrskyjen muassa.

Olin oppinut edellisen syksyn aikana aika paljon uusia sanoja. Yksi oli myrsky. Se ei tarkoittanutkaan 12 beaufortin voimalla puhaltavaa tuulta, vaan kahdeksaa kuukautta yhtä mittaa ryöppyävää sadetta. Säätiedotukset radiossa ja televisiossa kertoivat, että sadetta tulee 70 tai 80 prosentin todennäköisyydellä. Pilvet eivät olleet sinisiä vaan mustia. 

Suomessa on turha puhua kaamosmasennuksesta ellei ole kokenut sellaista kahdeksaa kuukautta. Aivan kuin synkin lokakuun sää jatkuisi ikuisesti. Jouluna sattui pari kirkasta päivää, lämpöäkin oli 15 astetta, siis Celsiusta.

Mutta aamiaismunakkaan ainekset tulivat sieltä bambumetsikön alta. Kit ja Larry asuivat  entisessä hevostallissa, pitivät lämpöä ison takan avulla ja puuhellan voimin, Kit oli juuri saanut esikoisensa. Heillä oli tallin vierustan kanaverkon suojissa viisi munivaa kanaa ynnä kukko, lisäksi pihalla ja bambujen lomassa hyppi vuohi. Siitä saatiin maito koko porukalle, jota oli tallissa asuneiden kolmen hengen lisäksi isossa talossa 4-7 henkeä tilanteesta riippuen.  

Vuohi oli erityisen mielistynyt tiskirättien syömiseen. Se kapusi tyytyväisenä aina keittiöön, kun joku ruoja oli taas jättänyt oven auki. Kerran kun tulin töistä, se oli kiivennyt yläkerran olohuoneeseen ja oli juuri syödä rouskuttamassa sohvalla isännän tekemiä riisipaperitussimaalauksia. Se oli taitava menemään ylös rappusia, mutta alas sitä ei meinannut saada millään,  piti huikata joku vetämään sitä kaulasta alas, samalla kun minä työnsin peräpäätä samaan suuntaan. Alhaalla oleva oli vaarassa taittaa niskansa jos vuohi sattuisi kompastumaan päälle.

Miltei kaikilla oli aina joku vieras kylässä.

Sinä nimenomaisena aamuna Bakunin seurasi minua pihalle ja kiinnostui kultakaloista. Se harasi tassullaan vähän liian syvälle yrittäessään saada itselleen kultakala-aamiaisen ja putosi lammikkoon. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin noloa kissaa. Ja niin hirveän hölmön näköistä. Pörröinen, osaksi persialainen kissamme kömpi ylös turkki liiskaantuneena kylkiä vastaan ja häntäkin muistutti lähinnä hiiren häntää. Bakunin oli kokonaan valkoinen, mutta sen toinen silmä oli vihreä ja toinen ruskea. Siitä tietää ettei kissa ole kuuro. Jos se on valkoinen ja sillä on siniset silmät, se on kuuro.

Naapurissa asui aggressiivinen iso koira nimeltä Volodja, niitä harvoja koiria joita olen koskaan pelännyt. Se roikotti siivestä yhtä Kitin ja Larryn kanaa, jonka se oli onnistunut pyydystämään verkon alta. Minä kiljaisin niin pontevasti, että Bakunin juoksi ylös puuhun, Volodja pudotti hölmistyneenä kanan, joka juoksi bambutiheikköön, Larry ryntäsi kanan perään, koiramme Alexander Nevski tuli ulos, mistä riemastuneena Volodja ryntäsi koiraparkamme kimppuun.

Alexin ei koskaan auttanut muu kuin mennä selälleen Volodjan eteen. Joka kerta pelkäsin että se kuitenkin puree Alexin kurkun auki. Eikä Alex ollut mikä tahansa koira vaan labradorin noutajan ja kojootin risteytymä. Se ulvoi öisin. Alexin elämä oli lyhyt. Se lopulta kaivoi tiensä aidan ali, ja kuoli muutaman sadan metrin päässä olevalle kaupungin läpikulkukadulle. Ehti se onneksi olla mukanamme vuorilla, jossa olimme kaikki mahdolliset ajat, kun vain töiltä, opiskeluilta ja mielenosoituksilta pääsimme.

Tontin ympärille oli pystytetty korkea teräsverkko, että eläimet eivät pääsisi kadulle. Se oli välttämätöntä muutenkin, koska kaupungissa ei saanut pitää kotieläimiksi luokiteltuja eläimiä. Vuohi tahtoi kuitenkin aina maailmalle käveleskelemään ja harva se päivä me jouduimme soittamaan rankkurille. Vuohi oppi lopulta hyppäämään kahden metrin korkuisen aidan yli. Aitaa korotettiin, ja aina se vain hyppäsi.

Sieltä tuli sitten sadattelujen kera että ”Vuohi! VUOHI! Kyllä, meillä on täällä vuohi ja sakkolappu.”. Kumma kyllä rankkuri oli ystävällinen ihminen ja suostui joka kerta hyväksymään selityksen että vuohi oli vain pysähtynyt matkalla maalle yhdeksi yöksi ja karkasi. Ei saatu sakkoja, eikä kyllä olisi ollut rahaa niitä maksaakaan.

Lopulta Kit ja Larry kuitenkin luovuttivat ja muuttivat vuohen mukana maalle ”oikeaan” kommuuniin, jossa saattoi pitää muitakin eläimiä ja kasvattaa viljaa. Sieltä kommuunista he sitten alkoivat tuoda luomutuotteita pieniin terveyskauppoihin, joita rupesi ilmestymään kaupungin keskustaan.

Kit ja Larry ja heidän ystävänsä soittivat bluegrass-musiikkia, meidän talossamme asuvalla Sharlilla taas oli rokkibändi, muut bändin jäsenet asuivat muualla kaupungissa. Kirsikka- ja päärynäpuiden alle asetettiin sitten ämyrit ja koko ajan soi. Ihan samalla tavoin kuin tässä kirjassa, jonka äsken lukea hotkaisin.

Niin kuin jo tuolla sanon, kirjaa on vaikea ymmärtää tuntematta amerikkalaisen rokin ensimmäistä vuosikertaa, kaikkia näitä, Jimi Hendrixiä, Janis Joplinia (kumpikin kuolivat sinä vuonna), Jefferson Airplanea, Country Fish and Joe’ta, Chicagoa, Steppenwolfia, Canned Heatia, Bob Dylania ja tietysti meidän kaupunkimme omaa hienoa bändiä nimeltä Total Eclipse. 

Kuulo kyllä alkoi sitten olla jo menoteillään.

Kuvassa naapuriin on kokoontunut joukkio Devil's Disciples-bikersien porukkaa matkalla sunnuntaipiknikille. Poseeraavat minulle. Kuva on otettu laatikkokameralla ja olen kehittänyt sen itse, mistä johtuvat todennäköisesi rusehtavat reunat.

Hyvää sukua

Muistan hyvin lapsuudesta ja nuoruudesta vanhempien sukulaisten huokailuja suvun uudesta nuorestaparista. Sukuun tuleva oli selvästi joko huonoa tai hyvää sukua. En koskaan osannut kysyä, mitä tällä tarkoitettiin.

Vuoden 2009 viimeinen Tieteessä tapahtuu-lehti toikin sitten ahaa-elämyksen. Hyvä suku on kreikaksi eu=hyvä, genos=suku. Sanasta johtuu eugeniikka, joka nautti aikoinaan tieteen statuksesta, sen perustajana pidetään Marjatta Hietalan artikkelin mukaan englantilaista antropologia ja tilastotieteilijää Francis Galtonia (1822-1911). Suomeksi eugeniikka on yksinkertaisesti rotuhygienia. 

Suomalaisia aihe kiinnosti siksi että miltei hetikohta ”tutkimusten” aloittamisesta suomalaiset leimattiin alempiarvoiseen itäeurooppalaiseen rotuun. Sillä perusteella heiltä jopa evättiin pääsy Yhdysvaltoihin siirtolaisiksi vuonna 1924. Tiesin tuon vuosiluvun, koska sinä vuonna isoisäni muutti jälleen kerran New Yorkiin ja kun tapasin hänet New Yorkissa 1969 ja kysyin että miksi, niin hän sanoi että suomalaisia ei sen vuoden jälkeen enää päässyt Yhdysvaltoihin. 

Kyllä isoisä tiesi etten kysynyt sitä. Tarkoitin tietenkin miksi hän lähti ja jätti vaimonsa ja kolme pientä lasta yksin kotiin.

Kanadaan kyllä pääsi, ja osa suomalaisista ilmeisesti livahti rajan yli sillä tavoin. Isoisä ei joko tiennyt tai välittänyt tietää kuulumisestaan alhaisempaan rotuun kuin englantilaiset tai vaikkapa italialaiset.

Rotuhygienian taustalla oli tietysti pelkkä rasismi. Orjuus poistettiin ensimmäiseksi Englannista ja orjalaivojen kulku Amerikkaan estettiin sieltä, mutta se ei estänyt luomasta ihmisten keskeistä arvojärjestelmää. Ilman arvojärjestelmää siirtomaiden oikeutus olisi ollut hankalaa. Valkoiset eurooppalaiset olivat nimittäin maailman korkein rotu.

Tämä tuli mieleeni kun luin aamulla Laajiksen blogia (kirjailija Jukka Laajarinne), jossa hän miettii ismien merkitystä. Hänen esimerkkinsä koskee natsismia. Aatesuunta, kansallissosialismi, tuli sittemmin tunnetuksi 1000-vuotisena valtakuntana ja juutalaisten, vasemmistolaisten ja homoseksuaalien ja muiden ei-arjalaisten annihiloijana. Kaikkia heitä paloi savuna ilmaan, myös joukko Suomen juutalaisia. Tämä siis Saksassa.

Diktatuurit eivät suosineet alempien rotujen sortajia ja tappajia ainoastaan Saksassa, Sven Lindqvist kirjoittaa rasismin historiaa kirjassaan Tappakaa ne saatanat!. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Belgian kuningas Leopoldin henkilökohtaiseen omistukseen kuulunut Kongo, josta suomalainen dokumentaristi teki juuri leffan. Se on nähtävissä Doc-point –festareilla. Helsingissä. Kuulemma joitakin nähdään myös YLEn Teemalla.

Dokkari on suomalaisen tekemä, koska ohjaaja törmäsi tietoon suomalaisista jokilaiva-insinööreistä ja teknikoista ynnä muusta työvoimasta Belgian Kongossa (kuningas Leopoldin henkilökohtaisen omistuksen jälkeisenä aikana). Hän löysi Turun siirtolaisinstituutista yhden työntekijän muistiinpanoja ajastaan Kongossa. Elokuvasta kerrottiin tämän päivän Kultakuume-lähetyksessä, mutta valitettavasti en saanut ylös sen paremmin ohjaajan kuin suomalaissiirtolaisenkaan nimeä.

Isot syövät pienet. Tämäkin siirtolainen tuli köyhistä oloista, mutta lähti tienestien perään Afrikkaan asti. Ensin hän ei hyväksynyt mustien sortamista, tappamista ja silpomista, mutta muuttui huomaamattaan itsekin kolonialistiksi ajan kuluessa ja iloitsi neekereiden pieksemisestä lopulta.

Muistan ällistelleeni ruotsalaisia, joiden mielestä oli naurettavaa että vuoden 1912(?) Tukholman olympialaisissa Suomi kantoi omaa Finlandia-kylttiä, että mitä nuo mongolit kuvittelevat täällä tekevänsä. En ollut ennen kuullut että ruotsalaiset olivat kuvitelleet suomalaiset rodullisestikin itseään alemmiksi, sen kyllä tiesin että he pitivät suomalaisia siirtomaanaan noin 700 vuotta. Ja tulin tuntemaan pitkin nenänvarttaan katsovat riikinruotsalaiset itse 1960-luvulla Tukholman kesätöissä.

Suomen murteella ruotsia puhuvat olivat automaattisesti huonopalkkaisten ja raskaiden töiden tekijöitä. On täysin mahdollista että ruotsalaisiin oli iskostunut tieto mongoleista ja sitä myötä alemmalla älykkyystasolla olevista naapureista.

Suomi puolestaan ei ole voinut ratifioida alkuperäisasukkaiden oikeuksien sopimusta, koska se ei ole ratkaissut saamelaisten maanomistusta heidän vaatimustensa mukaisesti. Valtio vain otti ja merkitsi alueet omikseen keltään kyselemättä. Siis Suomen valtio.

Juuri kun on vietetty Darwinin juhlavuotta, niin kannattaa kiinnittää huomio sosiaalidarwinismin varhaiseen esiintymiseen kaikkialla maailmassa. Se on vaarallinen mielipidesuuntaus. Onneksi tieteilijät ovat enemmän varpaillaan nyt kuin ennen III valtakunnan syntyä.

Rotuhygienistien mielestä tervein kansanosa asui aina maalla. Talonpoikaisuus oli kansakunnan elinvoiman lähde. Kun itse olen lähtöisin talonpoikaistosta – tosin pienviljelijä-suvuista – niin kokemukseni mukaan eivät talonpojat, ne aidot ja oikeat joita vielä oli lapsuudessani, olleet läheskään aina terveitä ja täyspäisiä. Päinvastoin, kylissä saattoi olla tiukka hierarkia, niissä saattoi vallita patriarkaatti, jonka hallitus oli mielivaltainen. 

Sitä paitsi työ oli kovaa ja eliniän odote oli vielä ennen sotia paljon nykyistä alempi. Ihmiset menivät työstä rikki ennen aikojaan. Lapset kuolivat pieninä sairauksiin, joita ei ennen antibiootteja voitu hoitaa.

Voi kyllä kysyä että onko nykyisen kaltainen agri-bisnes kenellekään hintansa arvoinen juttu. Maaseudun autioituminen on valtava sosiaalis-taloudellinen tragedia, jota ei varmasti vielä edes tajuta.

Lapsena  kuulin useammissakin iltamissa kylän lausujan esittävän runon ”Kylväjä lähti kylvämään”. Talonpoikaisuus koetaan vielä kulttuurisesti sentään, vaikka runo onkin kammottavan pateettinen. Kun sen siis lukee nyt, pettyneenä kaikkeen puheeseen maa-uskosta. 

(Työnäytöksestä vanhaan malliin, kuva Valto Ensio Heikkinen)

Päivittelen silloin tällöin noita kotisivuja. Eilen kirjoitin ensimmäisen kerran (siis koskaan, ainakaan julkisesti! Tämä on kai julkista?) vähän pitempään yhdestä runokirjasta. Kestää ennen kuin pääsen kirjoista kirjoittamisessa uudestaan vauhtiin, nyt kun en enää kirjoita lehteen. Tällä kertaa kirjoitin myös sydäntäriipaisevan jeremiaadin, sekään ei kuulu tapoihini. 

Minusta on tulossa itselleni outo olento.

Talvi jatkuu, talvi

Koska tahansa räystään lumi putoaa niskaan. Tiaiset räpyttelevät epätoivoisesti yrittäessään löytää kolon josta pääsisi räystään alle lumen suojaan.

Lumi on pakkautunut jääksi ja ruvennut luisumaan pitkin kaltevia kattoja kohti ohikulkijoita. Odotan milloin ylilentävä helikopteri (se tuo Pete) tai roskisauto tai vain päiväkotilasten kimeät äänet pudottavat jään päähäni. 

Sitten olen päätä lyhyempi.

Onneksi on hirmupakkasilla sentään sisällä lämmin. Ei vaiskaan, ei meillä juuri koskaan ole hirmupakkasia. Tänään näkyy olevan -12, mutta on se lauhtunut ja taivaalla näkyy harsomaisia pilviä, joista yleensä seuraa säätyypin muutos.

On kivaa kun voi selata kaiken maailman lehtiä ja löytää kiinnostavia asioita. Olen käynyt New Yorkin keskuskirjastossa ja nettilehti Literary Kicks ilmiantoi pari päivää sitten, että Lou Reed ja kumppanit pitävät konsertin Tuli Kupferbergin terveydenhoitomenojen kattamiseksi. Kupferberg kuului aikoinaan, ennen aivoinfarktia, The Fugs-yhtyeeseen, joka on Amerikan hienoimpia. Tilaisuudesta tehtiin myös radiojuttu. Tämä linkki on uusi, ja radiojuttu löytyy saman tien vielä, koska se oli sentään tehty joulukuussa. 

Jälkimmäisessä linkissä puhuvat kaksi Velvet Undergroundin jäsentä, Maureen Tucker ja Lou Reed. Haastattelija kysyy kyllä typeriä kysymyksiä siitä miten sävellykset syntyivät, ja Lou Reed korvin kuultavasti miettii vastausta ja toteaa sitten että kunhan soitettiin. Hän muisti kiittää vielä Andy Warholia, jota ilman koko yhtyettä ei olisi aikoinaan syntynyt. Musiikki syntyi Warholin Factoryssä, tehtaassa, jossa hänellä oli työhuone ja jonne kerääntyi New Yorkin nuorta taideväkeä joskus 1960-luvun puolivälissä.

Olisi toivottavaa että presidentti Barack Obama onnistuu terveydenhoitouudistuksessaan, vaikka republikaanit saivat nyt enemmistön senaatissa. Tavalliselle ei-kellekään ei pidetä tukikonsertteja aivoinfarktin jälkeen. Kyllä ei-kukaan kuolee ja sillä hyvä.

Englantia puhuville tekee hyvää aina välillä pelkästään kuunnella englantia, se onnistuu jopa tällaiselta varttikuuloiselta ja olen huomannut että silloin tällöin kuuntelu tekee hyvää sanavarastolle ja ääntämiselle. Tässä on yksi syy tietokoneiden siunauksellisuudelle. On mahdollista ilman erillistä maailmanradiota kuunnella radioita ympäri maailman.

Kun siis ulkona on viima ja pakkanen puree, niin on mukava painaa korvansa tietokoneen kaiutinta vasten ja kuunnella sitä musiikkia, jonka on joskus osannut ulkoa. 

Allu-vanhakissa ajattelee että kun menisi ulko-ovesta ulos, sen sijaan että tyhmät ihmiset usuttavat parvekkeelle, niin siellä olisi vastassa kesä. Kissaparka on menettänyt turkkinsa pörröisyyden, niinhän me vanhemmat ihmisetkin menetämme. Hän on sentään ihmisiässä jotain yli 90-vuotias, vaikka kissanikä 20 vuotta ei kuulostakaan kovin paljolta.

Yritän saada ylipursuavaa valokuvakansiota johonkin järjestykseen. Olen viikon ajan siirrellyt tai kopioinut niitä rompuille ja toiseen tietokoneeseen, niin että en menetä niitä yhdessä rysäyksessä jos tämä kone ottaisi ja kuolisi.

Mutta sitten unohdun katsomaan kuvia.

Tässä Ilimari panee Elsan kiljumaan (kuva ei ole epäskarppi vaan kuvattavat!). Muistan oikein hyvin kun Ilimari oli itse kaksivuotias ja sitä piti ottaa koivista kiinni ja pyörittää ympäri että se sai kiljua. Kommuunin ihmiset ryntäsivät katsomaan, onko se pentu taas viittä vaille halkaissut kallonsa kun on yrittänyt kävellä alas portaita tai on kiivennyt ylös nukkumalaverille ihan vain sillä puheella että ”kyllä mä osaan”.

Sitten mentiin taas Auroran poliklinikalle ja lujaa. Kai ne lääkärit tajusivat että poika on juuri oppinut kävelemään, eikä tietenkään suostu kävelemään, vaan juoksee, kiipeää, työntää sormiaan pistorasioihin, avaa tulikuumia hellan tai pönttöuunin metallisia kahvoja tai muuten vain menotessaan  kaatuu naamalleen.

Joka kerta pelkäsin että joku lääkäri soittaa poliisille: täällä on lastaan pahoinpitelevä äiti. Kyllä,  asiasta puhuttiin jo 1970-luvun puolivälissä. En ole ollut ollenkaan hämmästynyt lapsia pahoinpitelevien vanhempien löytymisestä nyt tämän uuden sukupolven vanhempien joukosta.

Mihinkäs ne olisivat hävinneet. Kai meillä nyt sentään jonkinmoinen sukupolvien ketju vielä toimii. 

Inspiroitumista

Nyt kun kirjoittamisesta on tullut sillä tavoin salonkikelpoista, että sitä opetetaan jopa suomalaisissa yliopistoissa, niin voi katsella vanhoja suomenkielisiä kirjoittajien työt- opuksia.

Olin jo aloittanut Väinö Kirstinän Polttorovioiden valot-opuksen uusintalukemista. Claes Andersson on kirjoittanut aiheesta useamassakin opuksessaan ja käyttää kirjoittamishetken kaikenvoittavasta tilasta nimitystä flow.

Koska uusia kirjoja ei paljon enää tule käsiini, menin kirjastoon. Löysin Margaret Atwoodin  kirjan Negotiating with the Dead: A Writer on Writing. Käsittääkseni opusta ei ole suomennettu. Kirja on kirjoitettu Atwoodin Cambridge-yliopistolle  kirjoittamien luentojen pohjalle, luentosarjan nimi on The Empson Lectures. Luentoja on kuusi. Sattuneesta syystä, eli matkustamisesta Eurooppaan, johtui sitten se, että Atwood joutui improvisoimaan, kun ei löytänytkään Espanjan kirjakaupoista kaikkia omia teoksiaan, joita on paljon.

Alkupuheessaan Atwood kirjoittaa miten hän valitsi luentojensa aiheet. Pääteema on se tavallinen: mikä on kirjoittamisen motiivi. Kysymys osoittautui vaikeaksi, kun hän pääsi viimein purkamaan sitä kirjan muotoon. Atwood ei kirjoita kirjailijanelämänkertaa, vaan nojautuu kirjailijoihin kautta aikojen, sen vuoksi jokaisen luvun alussa olevat sitaatit ovat tärkeitä, samoin tekstin sisälle sijoitetut sitaatit.

Oikeastaan niitä seuraamalla saisi kirjoitetuksi ainakin länsimaisen kirjallisuuden historian. En tiedä mikä on kirjallisuudenhistorian nykytilanne, koska en ole yliopistossa, mutta en muista nähneeni kokonaisesitystä pitkään aikaan, sellaista joka olisi tarkoitettu kelle tahansa lukijalle. Tämä luentosarja on suhteellisen helppo lähestyttävä siksi, että Cambridgen yliopiston luentosarja on tarkoitettu myös kelle tahansa kuulijalle, ei ainoastaan opiskelijoille, tutkijoille ja muille kirjailijoille.

Sattumalta kirjailija Italo Calvinon leski  Esther Calvino kokosi myös kirjan muotoon Amerikan luennot (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1996), jotka oli määrä pitää Cambridgessä, Harvardin yliopistossa lukuvuonna 1985-86, mutta Italo Calvino ehti kuolla ennen matkaansa. Luentosarjan nimenä oli Charles Eliot Norton Poetry Lectures.

Kuudesta muistiosta jäi uupumaan yksi, nimeltä Consistency. Olen kirjoittanut kirjasta täällä. 

Calvinon kirja on erittäin tärkeä kenelle tahansa kirjallisuutta lukevalle, se on systemaattinen ja paikoin hyvin abstraktia ajattelua sisältävä teos, joka pakottaa palaamaan kirjaan takaisin. Vaikka luentosarjan nimessä on runous, sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea kirjallisuutta.

Atwood kirjoittaa hyvin eri tavalla. Hän antaa kenties itselleen luvan assosioida enemmän kuin Calvino antaa. Mutta tässä on muistettava se, että Calvino ei itse kirjoittanut kirjaa painokuntoon.

Atwoodin kirjan löysi myös kirjailija Anita Konkka, joka huomasi kirjan kaksos-ajatukseen. Siinä käy niin, että jos ihmisestä tulee kirjoittaja, hän tavallaan halkeaa kahtia. Hän ei voi olla pelkkä henki joka kulkee luovien vetten päällä, koska hän tarvitsee ruokaa. Mutta se toinen, joka ei hanki rahaa, on kerta kaikkiaan toinen. Ihmisiä kaksoset ovat kumpikin.

Tämä ei tarkoita sitä, että inspiraatio ja luomisen tuli tekisivät hänestä yliluonnollisen, ainoastaan vain että ne tekevät hänestä sellaisen toisen, massasta poikkeavan, joka poikkeaa jopa lukijoista, vaikka he ovat lähellä. Sanoista jotain aivan uutta, ennennäkemätöntä ja lukematonta kehittäminen on aika epätavallista. Taiteilijat, kirjailijat ja muut luovat ihmiset ovat harvinaisia, jopa uhanalaisia otuksia.

Siksi on pakko jakautua kahdeksi. Sen voisi kuvitella olevan paitsi väkivaltaista ja tuskallista, niin myös mielikuvitusta ruokkivaa. Sellaisenaan paras mahdollinen humaanisuuden ja parhaimmilleen tähtäämisen maksiimi, mutta myös enemmän, koska kirjat jäävät elämään vaikka kirjailija kuolisi. Kirja muuttuu lukijassaan toiseksi, se itsessään jakautuu osiinsa. Se on artefakti, jota ei ole olemassa sinänsä, sellaisenaan. Totta kai, hyllyssä, fyysisenä esineenä se kerää pölyä ja pyytää päästä lukijan tomuttamaksi.

Toinen kirjan juonne on provinsiaalisuuden pohtiminen. Atwood on elänyt II maailmansodan lapsuuden perheessä joka muutti jatkuvasti. Mutta hän asui paljon suojaisemmin kuin Suomessa on asuttu, ei Kanadaa pommitettu, sen lisäksi hän sai veljensä kanssa asustella milloin missäkin biologitutkijaisänsä ja äitinsä kanssa. Mielikuvitus oli yksinäisille lapsille tärkeätä.

Kun sisarukset kertoivat toisilleen tarinoita, ne olivat peräisin tieteistarinoista tehdyistä sarjakuvista. Sellaisia ei juuri Suomessa julkaistu 1940-50-luvuilla. Vanhemmilla ei täällä ollut aikaa, energiaa, koulutusta eikä muitakaan kykyjä yrittää ruokkia lasten henkistä kasvua edes 1950-luvulla. Silloin elettiin sodanjälkeistä pula-aikaa.

Atwood kirjoittaa ensimmäisessä luvussa ajautumisestaan kirjailijaksi. Että millä sitten eläisi. Kanadassa ja USA:ssa on paljon ihmisiä jonottamassa pelkkiin opettajan virkoihin. Voisi ajatella että englanninkielisen kirjallisuuden alueella fiktio myisi niin, että sitä ostetaan. Mutta kulttuuri on niin läpeensä kaupallistunut, että Atwood kertoo vasta kirjallisen agentin saatuaan pystyneensä paneutumaan työhönsä. Siis kirjoittamiseen.

Yksi siteeratuista kirjailijoista on Primo Levi, joka todistaa biologin tietämyksellään maitolasin juomisen muuttuvan pisteeksi. Todistelu on kirjassa Jaksollinen järjestelmä. Kysymys on vain siitä, että materia on olemassa tietyllä tasollaan ja sitä on mahdollista seurata ja katsoa mihin se päätyy, tässä tapauksessa tähän:. Pisteeseen.

Olin itse tekemisissä aktiivisimmin alkutuotannon, tässä tapauksessa siis lehmien, kanssa asuessani 2-4-vuotiaana Sukevan maatilavankilassa. Maitoa tuottivat näiden kyyttöjen esi-isät ja äidit. 

(Kuvan keskusvankilan kyyttöjen uudesta kodista Seppälän maatalousoppilaitoksessa on ottanut Valto Ensio Heikkinen, kyytöt pääsevät kesälaitumille)

Atwoodin kirja vertautuu Italo Calvinon muistioon. Tälle vuosituhannelle tarvitaan kiteytyksiä ja sellaisessa muodossa että siitä riittää pureksittavaa. Näissä kirjoissa on esimerkkejä ihmisistä, jotka kykenivät pääsemään esille, puskemaan läpi sen muurin joka erottaa yksityisajattelijat, omituiset nerot ja ne jotka saavat sanomansa painettuina kirjoina ihmisten ulottuville.

Atwood muistuttaa että kirjat voivat palaa. Ilmeisesti vanha, hellenistinen Alexandrian kirjasto poltettiin tahallaan. Kolmas valtakunta poltti kirjarovioita ja sitten juutalaisia. Mutta Kanadan (tai vaikka Suomen!) provinsiaalisuus ei ole ollenkaan paha lähtökohta, heitä on siellä muitakin, esimerkiksi Alice Munro ja Michael Ondaatje. Ondaatje on pohtinut kaksos-ajatusta enemmänkin kirjassa nimeltä Divisadero. Atwoodin ehkä paras romaani, Oryx ja Crake otti käyttövoimansa  biologismaterialististisesta elämänasenteesta, vanhempien antamana (tahattomana?) potkuna, johon liittyi taustalla ollut 30-luvun lama.

Kovasti erilaisia potkuja vanhemmat antavat. Mutta ihmiset tulevat itsekseen niin monimutkaisia polkuja, että niistä selvän saaminen ei onnistu. Primo Levi oli biologi ja Auschwitz-Birkenaun entinen vanki! On hyvä että kirjailijoitakin tulee monia eri polkuja, elämä rikastuu.

Entä Suomi? Suomi on riippuvainen kustantajien halukkuudesta suomentaa kirjallisuutta. Ilman suomennettua maailmankirjallisuutta meillä ei oltaisi yhteydessä ilmiöihin ja tapahtumiin, jotka kuitenkin heiluttavat jokaista ihmistä niin täällä kuin sielläkin.

Lamat, maanjäristykset, ilmastonmuutos. Sitten on vielä ihmisten oma yksityiselämä, josta riittää kelle tahansa kertomista vaikka loppuelämä.

  

Hyvien ihmisten juhla

John Steinbeckin samannimisessä kirjassa hyvyys syntyy vetelehtijöiden ja prostituoitujen ystävyydestä, jolla he kykenevät väistämään ympäristön vihamielisyyden. Naisten talo ei ole hieno punaisten lyhtyjen talo, vaan sellainen, jossa elää kaikesta köyhyydestä huolimatta ilo.

Kirjan lukemisesta on pitkä aika, kyllä siinä tarinakin on, Steinbeck on nimenomaisesti tarinankertoja. Mutta juuri tästä kirjasta on lähtöisin hyvien ihmisten juhlan käsite, jolla ei tarkoiteta yhteiskunnan merkkihenkilöiden juhlia, vaan marginaalissa elävien yhteisyyttä.

Joku tuttava joskus laskeskeli että tässä pienessä kaupungissa on aika paljon taiteilijoita ja muuta kulttuuriväkeä. He vain harvemmin tapaavat ja kohtaavat. Jokaisella on hoidettavana omat työnsä ja kuten aina, työstä saatava palkka riittää elämiseen juuri ja juuri – mutta vielä useammin ei riitä, vaan koulutettu kuvantekijä joutuu tekemään jotain muuta saadakseen vapaa-aikanaan (?) sitten tehdä sitä mihin on koulutettu.

Varmasti suuri osa heistä – meistä – ainakin ajoittain pelkää että entä jos tästä vielä putoaa. Sosiaalisia turvaverkkoja ei juuri enää ole.

Ainut turva on pitäytyä omiin töihin ja niin, että ne muodostavat oman maailman. Tekstit ja kuvat eivät tietenkään synny tyhjiössä, ihminen ottaa aina vaikutteita myös ulkopuolelta, mutta rahan maailmasta ei vauhtia oikein voi ottaa. Ei siellä ole tarttumapintaa. 

Nyt on rauhallinen lauantai juhlan jälkeen. Oltiin juhlimassa Sinin ja Jimmyn näyttelyn avajaisia. Kaamoksen keskelle juuri oikeanlainen tapahtuma.

Sini kertoi että ihmisiä taisi olla yli 120 joka tapauksessa. 3-vuotias Natte pyöri suvereenisti ihmisten jaloissa, joku kävi kysymässä kun poika istahti minun viereeni onko tämä yksi lapsenlapsistani. Natte meni jo vanhempiensa luo, kiirettä piti pikkumiehellä.

Vaasassa vaikuttaa Uudenkaarlepyyn taidekoulun läheisyys. Paikalla oli todennäköisesti enemmistö nuoria, mikä teki minut hyvin iloiseksi. Vaasan taidehalli ei ole suuren suuri, se sijaitsee kaupungintalon yhdessä nurkkauksessa ja takahuoneessa on vielä Ibis-valokuvagalleria.

Mutta koska kaupunki ei ole houkutellut taidekoulua tänne tai antanut halpoja ja käytännöllisiä ateljeetaloja täällä jo asuvien kuvataiteilijoiden käyttöön, niin ei taide kovin hyvin näy katukuvassa. En edes tiedä mitä n.k. tavallinen vaasalainen on edes kuvataiteesta mieltä.

Kuuntelin toissapäivänä Radio Ylen 1:n Kultakuumeesta Jorma Hynnisen mietteitä suomalaisen laulun tilasta. Hän sanoi että peruskoulun taide-ja taitoaineiden leikkaukset ovat syypäät siihen että esimerkiksi laulaminen on miltei loppunut. Ei sitä enää missään kuule, spontaania laulamista.

Se käsitys minulle on tullut, että useimmissa peruskouluissa musiikki ja kuvataide ovat valinnaisia: jos valitset musiikin et saa kuvataidetta ja päinvastoin. Hynninen muistutti siitä, että luovat aineet ovat tarpeellisia kaikille ihmisille, ne kasvattavat personallisuutta ja sitä myötä mahdollisuuksia tulevaisuudessa tehdä mitä tahansa työtä ehkä hieman paremmin kuin ennen.

Mielikuvituksen kehittäminen on tapa saada työpaikoille paljon kaivattua innovaatiota, joka on lähinnä mantra-sana ilman sisältöä nyt.

Hynninen sanoi että oli aikoja jolloin laulua saattoi kuulla työmailla. Ihmiset laulaa hoilottivat heinäpelloilla. Hänen mielestään lapsille on nyt opetettu passiivinen musiikin kuuntelu, jolloin he eivät opi itse tekemään musiikkia. Hän myös kuulutti persoonallisuuksia opettajiksi, sillä heidän avullaan kiinnostus syntyy ja kasvaa.

Olen sitä mieltä että vanhassa oppikoulussa taideaineiden tila oli paljon parempi. Meillä oli oppikoulun alaluokilla jopa kaunokirjoitusta, joka kaiken tuskallisen ähellyksen lomassa kasvatti käden ja aivojen koordinaatiota, kirjaimista alkoi tulla luettavia.

Peruskoulun alaluokkien opettajien koulutuksessa musiikki, kuvataiteet tai teatteri alkavat olla niin minimissään, ettei asiansa osaava opettaja saa oppia opettajankoulutuslaitoksesta eli entisistä seminaareista. Jos opettaja sattuu olemaan kulttuuriin hurahtanut, hän ehkä ehtii hankkia itselleen lisäkoulutusta. Ongelma voi olla siinä että mistä, millä ajalla ja rahalla.

Minusta tästä aiheesta ei voi puhua kylliksi. Jo vuosia taideaineiden opettajat ovat puhuneet julkisesti että kouluissa tunnettava yleinen pahoinvointi olisi voitettavissa yksinkertaisesti lisäämällä taideaineiden tuntimääriä. Vetoomukset ovat kaikuneet poliitikkojen ja virkamiesten kuuroille korville.

Meillä ei sitä paitsi enää opetusministeriö vastaa koulujen oppisisällöistä, kunnilla on niistä päävastuu. Niinpä nämä hankalanharvinaiset aineet on lakaistu käytännössä nurkkaan miltei kaikkialla.

Joku näytti kommentoineen Aalto-yliopiston hidasta marssia tummissa puvuissa pitkin Helsinkiä että ketä nyt haudataan. Ei ollenkaan huono kysymys.

Tottakai joku myös kysyy mikä on tärkeintä, lastentarhojen taidepainotteinen opetus vai opettajien koulutuksen muuttaminen, entä sitten vanhempien kasvatus? Voisivatko neuvolat kehittää kasvatusneuvontaa siihen suuntaan, että vanhemmat osaisivat kannustaa lapsiaan laulamiseen, piirtämiseen, näyttelemiseen? Eiköhän kaiken pidä tapahtua samaan aikaan ja nopeasti sittenkin!

Eilen olin iloinen nuorten aikuisten runsaudesta taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelyn nimi oli Proteggimi, epäilen että se tarkoittaa ”Suojelkaamme”. Taide alkaa kaikissa muodoissaan olla häviävä luonnonvara. 

Tässä maassa on jo vuosikymmenet noudatettu yksisilmäistä ja lyhytnäköistä politiikkaa, yksi kappale Nokia-nimistä yritystä on saatu aikaiseksi ja siihen se jäi. Se on ohi nyt.

Käveltiin kotia kohti hyvässä seurassa, Färdingin Lefan poika oli ilmestynyt Helsingistä asti isänsä kotikaupunkiin ja näyttelyyn sen tien. Korjailee isänsä lapsuudenkotia hiljakseen, kesäisin saaressa olevaa mökkiä. Poika on muusikko ja opiskelee kotimaista kirjallisuutta yliopistossa.