Ylimaallista valoa

Ei ole satanut pitkään aikaan. Mutta tämä on tilastollisesti Suomen aurinkoisinta seutua. Seurauksena on vain se että nurmikukat jäävät pieniksi. Vaikka mehiläisillä onkin hyvät lentoilmat, niin tuuli puhaltaa aina väärään suuntaan ja ne putoavat ruohon sekaan kun piti päästä orvokin kitaan. Täällä tuulee aina.

Viime viikolla on ollut kuunpimennys. Mutta juhlin sitä päivää ennen enkä siis nähnyt sitä. Täällä todennäköisesti ei olisi ollut pilviä edessä. Näinä aikoina viikkovillissä oleminen on erityisen helppoa, sillä seinäkalenterimme on Australiasta, eli siinä viikko alkaa sunnuntaista kun se meillä taas jostain syystä päättyy sunnuntaihin.

Olen myöhästynyt hammaslääkäriltä vain kerran koska olen kuvitellut että on tiistai, vaikka onkin ollut maanantai. Vai miten se nyt meni, väärin kuitenkin. Tuolilla kalenterin alla lojuu käyttämätön Stormossenin (biokaasulaitoksen) kalenteri, mutta siinä taas päivät ovat väärin. Siis kalenterin mukaan nyt olisi maanantai ja 19. heinäkuuta.

Ilmeni äsken että vuosi oli väärä, 2010. Sinänsä sillä ei ole väliä onko tämä vai viime vuosi. Mutta on pakko pitää lappuja ja lippuja jääkaapin ovessa, että muistaa edes jotain. Päivät on katsottava sitten joko lehdestä tai tietokoneesta. Tähän koneeseen ei saa suomalaista kalenteria, jossa olisi sunnuntai viimeisenä päivänä viikossa. Kalenteri on kyllä suomenkielinen ja siinä on oikeat kirkollispyhät.

Aivan taatusti valtionkirkko on sotkenut senkin jutun. Eikä ole toivoakaan valtion ja kirkon erosta niin kauan kuin liikenneministeri on kristillisestä puolueesta vai oliko se? Jotakin se ministeri oli jo höpissyt siitä, että homopareja ei saa vihkiä eikä heille saa antaa adoptio-oikeutta. Voi olla että asia ei kuulu liikenteen alaan lainkaan. Mutta on omituista että tasa-arvon vastainen ministeri saa häärätä hallituksessa. Pohjois-Euroopan maine menee.

Joka tapauksessa tulimme pari iltaa sitten kaupungin läpi oudon oranssissa ilmassa. Yksi tuttu sitten lähetti kuvan kaksoissateenkaaresta joka oli kaartunut kaupungin ylle. On täytynyt olla kosteutta jossain edes!

Valon ylimaallisuus senkun korostui kun ilta oli muuttumassa kesäyöksi. Meillä on valkoinen japanilainen paperilampunvarjostin. Se rupesi näyttämään kuunpimennykseltä. Vaeltelin työhuoneessa taivastellen.

Otin kameran yöpöydälle ja sille löytyi käyttöä. Japanilainen paperivarjostin, se kuunpimennys, alkoi näyttää yhä omituisempia värejä ja niille löytyi myös varjoja.

Viimeiseksi ennen nukahtamista aamupuolella lähetin toiveen rouva Kantorille (muotokuvapiirros kuuluisan matemaatikon vaimosta kohtalonköynnöksen ja posliinikukan vieressä), että hän ilmoittaisi minulle unessa, miten värien fysiikka toimii. Oletan että tässä ilmiössä on kyse fysiikan laeista, joita en tunne lainkaan.

Minulla on jossain täällä Pilvibongarin käsikirja, joka todennäköisesti selittäisi mitä ilmakerroksissa on tapahtunut ottaen huomioon kaksoissateenkaaret ja kaikki, mutta kirja on tietenkin poisjuossut. Ellei Lidia olisi niin ilmiselvästi kädetön, epäilisin, että hän on ruvennut katsomaan pilviä.

Ei siinä muuten olisi mitään ihmeellistä, paitsi sikäli, että hän on tähän asti ollut kiinnostunut ainoastaan nopeasti liikkuvista, värikkäistä hahmoista televisioruudulla. Kirjat ovat hänen mielestään täysin toisarvoisia. Puhumattakaan lehdistä, jotka ottavat tilan jonka hän tahtoo ihmisen sylistä. Kissa tuntee ja tietää aina arvonsa.

(Huom! kuvat saa hiirellä klikkaamalla niin isoiksi että rouva Kantor ja muutama muukin naisen nimi erottuu kuvista!)

Syreenien aikaan

Koi tarkoittaa yleensä aamunkoita. Mutta se tarkoittaa myös toukkaa, josta tulee perhonen kunhan se on syönyt poskeensa koko perheen villavaatteet. Kaupungeissa on usein myös villaan erikoistuneita muita ötököitä, jotka saavat terminaattorit liikkeelle.

Käsittääkseni perhe joutuu muuttamaan pois siksi aikaa. Kesällä siinä ei ole hirveästi ongelmia, voi vaikka lainata ystävänsä telttaa. Mutta talvella turkiskuoriaisen löytyminen huushollista on kamala asia.

En ymmärrä miksi aamunkoi ja tuholaiskoi ovat sama sana. Englanniksi ei sanota erikseen että villansyöjätoukka, vaan kaikki vähemmän kauniit perhoset ovat nimeltään moth. Minä luulin ensin, kun näin niitä lentelevän ympäriinsä, että moth on perhonen. Mutta se onkin butterfly, eli voikärpänen. Eikä sanaa yökölle ole englannissa erikseen.

On käsitettävä siis, että suomen ja germaanisten kielten etymologialla ei ole mitään tai juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Miksi olisikaan, eihän meidän ihmistenkään välillä ole kovin tiivistä yhteisyyttä. En usko että paljon mainostettu pohjoismaisuus on sen kummempaa kuin ei-eurooppalaisille tarkoitettu design-myyntihoukutin. Tai ehkä sillä on joskus voitu myydä eteläeurooppalaisille demokratiaa.

On ehkä unohdettu että demokratia on alunperin kreikkaa. Ensimmäinen demokratia, sen ateenalainen malli, perustui orjatyölle. Kun lukee yleisönosastoja tai ammattiliittojen lehtiä, vaikuttaa siltä, että meidän työpaikkamme eivät juuri poikkea orjatyöstä. Ei siitä edes paljon makseta, siivoojana tai marketin kassana olemisesta.

Olen miettinyt sitten että mistä ihmiset ottavat kaiken ihmisarvonsa kun työssäkään ei kunnioiteta. Sitten ovat lisäksi koulu- ja työpaikkakiusaamiset jotka päättyvät siihen, että vanhainkodissa ei enää kuin odotetaan kuolemaa: ihmisestä tulee nyytti.

Ihmisellä ei enää ole arvoa. Lapsille kannattaa opettaa arvottomuus heti alkuunsa. Ei tule pettymyksiä ja jos sitten olettamusten vastaisesti he olisivatkin taistelijoita, tai peräti pärjäisivät aivoillaan, niin sittenkin varmasti Gaussin käyrä toteutuisi edelleen.

Juhannukseen asti ehkä kestää tätä kesän kukkimista, ei ihan. Meillä tuomet kukkivat komeasti. Niitä oli erilaisia tuomia, erivärisiä kukkia. Talvi oli ollut kova, mutta puut heräsivät henkiin. Aivan kesän alussa tulee poteneeksi hybristä ihan vain värien loiston vuoksi.

Sitten tulee nemesis ja sitä jatkuu kauan. Kahdesta ikkunasta näkyy koin kehräämä vaippa ja sen sisällä matoja jotka kaluavat puut puhtaiksi. Minusta olisi oikeudenmukaisempaa että kuolema tapahtuisi syksyllä vasta. Ei ole ehkä tahoa jolle valittaa kuitenkaan.

Niin kuin aina kuvista saa isoja klikkaamalla!

Hyönteiset alkavat sopeutua ilmastonmuutoksen ääriolosuhteisiin? Sattumia tulee vuosittain? Lajit tulevat muuttumaan? Ehkä pihalle olisi pitänyt istuttaa pinjoja. Sitten voisi kuvitella olevansa Roomassa kesähelteellä.

Vanhan vaiheilla

On mahdollista että istuin Vanhalla, tai sitten istuin jossain muualla. Oletan että vuosi oli 1966 tai 1967. En juuri tuntenut Helsinkiä, paitsi tien Rautatieasemalta Kallioon, jossa asui sukulaisia. Ne olivat läheisempiä sukulaisia kuin ne joiden luo mentiin jouluksi tai pääsiäiseksi. Läheisyyden mittaa ystävyys, joskus harvoin rakkaus myös.

Oli ollut lähellä joulu tai pääsiäinen, kun istuin Vanhalla, muuten olisi ollut luentoja yliopistolla. Joku tuttu pysähtyi äkisti katsomaan ulos ikkunasta. Maassa oli lunta, palelin aina. Mutta Stockmannin kellon edessä seisoi hyvin laiha joulupukki. Ajattelin että amerikkalainen joulupukki ei ole vielä saavuttanut Suurta Tavarataloa. Joka vuosi kävin katsomassa tavaratalon ikkunat, ikkunoissa oli liikkuvia leluja ja mekaanisia olentoja.

Se tuttu kiskoi minut ulos ja sanoi, että mennään tapaamaan Kalevia. Olin jo ymmärtänyt olla kyselemättä liikoja, joten menin. En ehtinyt saada takkia mukaani. Vanhalla oli vahdissa pelottava Kerberos ja mietin mahdanko nähdä enää takkiani ikinä.

Ilmeni että Kalevi oli kaveri joka oli pukeutunut punaiseen kauhtanaan. Minusta se näytti enemmän itämaiselta munkilta kuin joulupukilta. Oli sillä kyllä karvalakinreuhtana päässään. Siinä oli valkoista lampaankarvaa.

Kalevi ei luonut meihin silmäystäkään. Niinpä tuttu vinkkasi että mennään kulman taakse ja kurkitaan. Kalevi heilutteli pieniä kortinnäköisiä kädessään ja huusi että ostakaa joulukortti. Vain viisi markkaa.

Minulla oli viisi markkaa, joten menin ostamaan yhden joulukortin. Se oli punainen kortti, mutta siinä oli yhdessä kulmassa kysymysmerkki. Tiesin kyllä kenelle kortin lähettäisin.

Kuulin että se oli runoilija Kalevi Seilonen. Sitten kun istuimme Vanhalla samaan aikaan, kuulin myös että hän oli kotoisin Mikkelistä ja tunsi minun Kallion sukulaiseni. Siinä oli eikä ollut jotain niitä yhteensitovaa. Mikkelissä ja Kalliossa, kummassakin.

Kalevi oli silloin jo kirjoittanut runokirjoja ja sitä varten sen joulukortteja ostettiin. Joku näytti minulle mitä ylioppilaslehti oli kirjoittanut Kalevin kirjasta Tosiasioita minusta:

Minä väitän että Seilonen esittää vääriä tietoja ja että hän hämää lukijaa, yllyttää yhteiskuntaa. Hän valmistautuu kohtaamaan poliisit torilla; mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa kun se ei pane sitä liisteriin.

(Jussi Kylätasku, Yo-lehti)

Tiedän että Kalevi kirjoitti mielessään melkein koko ajan. Mutta aina sitä ei näkynyt ja silloin se varmasti kirjoitti kokoelmia. Kalevi oli aika tavalla minua vanhempi, mutta ei puhunut niin kuin pikkulapselle. Arvelin sen johtuvan Kallion sukulaisista. Tai ehkä se johtui Mikkelistä, jossa oli myös sukulaisia.

Minä kuljin silloin monen kaupungin väliä ja kesät töissä Ruotsissa. Kalevi kirjoitti Helsingistä, johon en ollut ihan saanut vielä tuntumaa:

Iso kaupunki tämä Helsinki ja meitä on pirusti,

mistä meitä riittää. Tuore pommin kuva pelottaa meitä, se on pelkoa.

Asuminen on väsymistä matkalla,

köyhtymistä, verot poistuvaa rahaa, Lasipalatsi on kaunis.

Kun tulee loppu, ei ole ruohoa eikä sitä mikä vuoti,

lasin alla ei ole solua, meitä ei ole yhtään, puhdasta on.

(Kalevi Seilonen: Ilman valloitus, Tammi 1968)

Sanoin tuosta runosta sille, että ei Helsingissä niin pirusti ole ihmisiä. Kalevi köhi, yski vähän enemmän ja hymyili, sillä lailla vähän vinosti, nojautui eteenpäin ja rupesi selittämään. Minä intin väliin että tulisi joskus katsomaan Tukholmaa. En tiedä kävikö se koskaan Tukholmassa. Tuntuu kyllä siltä, että ei, ei se käynyt edes Tampereella ainakaan silloin kun minä olin siellä. Jotenkin se oli niin perusteellisen helsinkiläinen että mahtoiko Mikkelikään olla totta. Mikkelin todenmukaisuutta mietin joskus itsekin.

Mutta tiedän mistä oli kysymys, Helsinki olisi iso pommikuoppana, Vietnamin sota oli käynnissä ja Helsinkiin voisi pudota myös joku pommi. Kyllä minä muistan pelon. Se oli joskus poissa hallinnasta, kun kaksi hullua maailmanvaltaa kilpailivat aseista. En tiedä pelkäävätkö nuoret nyt, kun yhä useammat maat pitävät hallussaan maailman tappavia aseita.

Minulla ei ole enää sukulaisia Kalliossa eikä edes Mikkelin kaupungissa. Tai ainakaan en kummassakaan ole käynyt katsomassa pitkään aikaan.

Kalevi kuoli 30. toukokuuta, muutama päivä sitten. Sitä on vaikea käsittää. Itsestään selvä osa nuoruutta meni sen mukana. Katosi ilmaan. Mutta onneksi ovat vielä kirjat.

Kirjailijat osaavat tehdä työtä yhdessä, Kalevin Metsäroisto syntyi yhdessä kirjailijatoveri Anitan kanssa. Kirjathan syntyvät luonnostaan! (lisäys 5.6.2011, Anita Konkan teksti Kalevi Seilonen R.I.P.)

Vuodenkierrossa

Jonkinlainen stagnaatiotila tuntuu vallitsevan. Luin ammattilehteä, mutta en jaksanut innostua. Sataa edelleen.

Sitten löysin Ylen Areenasta sarjasta kirjojen henkilöitä nopeasti piirretyn kuvan läkkiseppä Lindbladista. Haastateltavana oli kirjallisuudentutkija Pertti Lassila. Olen kuullut P. Mustapään monia runoja lausuttuina kauan sitten. Mutta eniten ehkä mieleeni on jäänyt juuri läkkiseppä Lindblad, joka rupesi jossain vaiheessa tuntumaan elävältä ihmiseltä.

Läkkiseppiä oli lapsuudessani muuallakin kuin tehtaissa, joissa tehtiin sarjatyönä ämpäreitä ja maitokannuja. Läkkiseppä oli tarpeellinen ihminen. En ollut ikinä tavannut sellaista, mutta tiesin mitä läkki on. Se on metallia, jossa on epätasaisen harmaa pinta. Joskus ämpäreitä myös maalattiin, mutta maali kului äkkiä pois. Läkki ei ruostunut.

Mutta kun siihen pani kielen, maku oli outo. Ei maku veteen silti tarttunut. En vieläkään tiedä mistä läkki on tehty. Tinaa, messinkiä, rautaa? Jaa, mutta ei siinä ole ollut rautaa, koska se ei ruostunut. Mistä sitten?

Ämpäreitä ja maitohinkkejä kävivät kiertävät kauppiaat myymässä isoäidin talossa. Usein kiertävillä myyjillä oli jotain muutakin. Kerran tädin silmiin syttyi intohimoinen katse, kun hän näki yhdellä kulkumyyjällä pitkänomaisen laatikon selässä. Se oli sidottu hihnoilla, mutta näki että se oli painava.

Täti oikein vasta vasten kysyi, että mitä siinä on, ja kulkukauppiaan silmissä välähti vähän samalla tavoin. Kauppias asetteli laatikon varoen seinänvieruspenkille. Sitten hän naputteli lukot irti ja avasi sen. Sahajauhoja, sitten välissä paperia, vanhoja lehtiä, joiden sisältä paljastui punasavisia viilikulhoja. Isoja ja pieniä. Isoäiti sanoi että onhan meillä noita.

Kauppias kysyi että onko tällaisia, joissa on englanninsaviraita? Menin lähemmäs: punaisessa viilipunkissa oli kaksi valkoista raitaa kulhon reunalla. Sitten laatikon pohjalla oli vielä iso lautanen, johon joku oli piirtänyt hirven kuvan samalla englanninsavella. Tai ehkä se oli kauris?

Isoäiti katseli lautasta, minä katsoin pieniä viilipunkkia, täti piti eniten isosta kulhosta, johon voisi panna vaikka omenoita syksyllä. Arvasin että minulta ei kysyttäisi. Sanoin varmuuden vuoksi, että muistatteko kun viime viikolla minulta putosi yksi viilipunkki? Isoäiti katsoi minua kiinteästi. Se katse ei ollut vihainen.

Täti ja isoäiti rupesivat keskustelemaan hinnoista. Maitohuoneeseen tarvittaisiin myös iso maitohinkki, koska kuorma-autokuski oli saanut edellisen pahasti lommolle. Eivät ne apupojat ole niin kuin ennen, kauppias myönteli.

Kyllästyin kaupanhierontaan ja menin ulos etsimään kissanpentuja. Mutta kielot olivat puhjenneet kukkaan. Menin istumaan niiden viereen ja nuuhkin hajua, jota joku hieno hattupäätäti oli sanonut taivaalliseksi. Jälkeenpäin täti ja isoäiti olivat nauraneet.

Kuuntelin ohjelman läkkiseppä Lindbladista ja menin etsimään löytäisinkö jonkun runon hänestä. Löysin, ja hienon löysinkin. Toivon kovasti että lausuja ja toinenkin ottaisi tämän ohjelmistoonsa, tässä ovat antiikin Kreikan muusatkin läsnä. Tämä ei olekaan sellainen Hei hattu kallellaan-runo.

P. Mustapää:

Tuulimyllyfantasia

eli Lindblad Musagates

Taas soita, Lindblad, joutessas, taas soita myllyn luona,

ja paina bassotangetteja ensin.

Näe järvi syksyharmaja ja kaislat syksyntummat

ja taivaanrannan tuulenraskas pilvi.

Nyt melodiaa tapaillen sä etsi kirkas sointu,

herätä suvi harmonikastasi,

pää kallellansa soittele, kun ajaa tuuli sisään,

kun laine vierii vaahtoava rantaan,

kun sorjat kaislat huojuvat ja sini vipajava

levittyy yli armaan kotojärves.

Nyt tuulimylly rummuttaen pyörii soitostasi

ja raskas siipi nousee ylemmäksi,

hitaasti siipi nousee nyt ja soittos hopeainen

nyt kiirii yli hopeaisten vetten.

Nyt soita veteen hopeaiseen venhe sinipurje

ja soita vielä: sanomaton kaipuu

on venheessä ja liitää yli vetten hopeaisten

hitaasti, rytmikkäästi kaukaisuuteen.

Ja soita vuori etäinen, Helikon, unten vuori,

ja Aganippe, unten lähde, soita,

ja vielä soita Kaukaisuuden lehto viheriöivä

ja soita laulun linnut puihin

ja soita Muusat tunnetut ja lauluin ylistetyt

ja vielä soita Tuntematon Muusa.

Ja tuulimylly rummuttaen pyörii soitossasi

ja kohoavan myllynsiiven päästä

voit nähdä kaus, kauemmas, ja aivan kauas, kauas,

nyt Kaukaisuuden lehtoon viheriöivään:

vaan viipyy alla laakereitten Muusa Tuntematon

hämyiset unet päänsä ympärillä.

Ja alas, alas, alemmaksi vaipuu myllynsiipi.

On vaiti harmonikkas, Musagetes.

* * *

Löysin tämän Lindbladin lausujien antologiasta Runon ääni. Olin varma että minulla on äidin kirja Jäähyväiset Arkadialle, siis P. Mustapään, mutta eipä vain ollut. Olen aina joskus ihmetellyt että eikö äidillä ollutkaan enemmän runokirjoja, ne olisi pitänyt olla minulla kaikki, mutta ilmeisesti kirjoja on jäänyt jonnekin. Jäähyväisistä olen aivan varma, muistan keskustelleeni äidin kanssa, minkä runon hän ottaisi ohjelmaan iltamiin ja mikä taas sopisi lausuttavaksi radiossa.

Tässä Tuulimyllyfantasiassa on huomionarvoista se, että runo on selvästi myöhempää tuotantoa, loppusoinnut puuttuvat, vaikka rytmi onkin selvästi havaittavissa. Ja ei, en tiedä miksi runon nimessä lukee että Musagates ja lopussa Musagetes. Luulen kuitenkin että oikea versio on viimeinen. Kreikkalainen mytologian maisema on Helikon, muusien puisto, jossa myös kuolleet saivat kävellä. Eurydike asui Helikonin kartanossa. Ja kuka olisi enemmän muusa kuin Eurydike?

Tässä P. Mustapää on pukenut Lindbladin Panin hahmoon, harmonikkamestarin. Siinä ei ole mitään vikaa, samantapainen soitin on ollut se moniääninen huilu, panhuilu, jota oikean Panin on kuvattu soittaneen. Joka tapauksessa jälleen tässä on esimerkki laulajan voimasta: syksyn keskelle tulee kesä musiikin voimalla. Niinhän se on. Niin on myös runon laita, se työntää parastaikaa hitaasti sadepilviä pois kaupungin yltä.

Tuuli on lakannut.

Sadepisaran ääni

Olo on räytynyt vähän, kun koko ajan sataa. Tai ainakin tuulee. Linnut pitävät hurjaa meteliä. Silmät ovat mustarenkaiset kuin en olisi nukkunut kuukauteen. Nukun minä.

Mutta posliinikukka kukkii hurjasti, tuoksu on voimakas ja raskas, makaa kuin matto koko kodin päällä. Lidia on levoton, ehkä kukkiva kasvit tekee jonkin erikoisvaikutuksen häneen? Se käy pureskelemassa nenääni keskellä vaaleata hämärää, noin kello 3 yöllä. Lisää ruokaa häneen ei kyllä pidä ahtaa sillä rouva/neiti on pikkuinen otus, sillä on pienenpienet luut. Emme tahdo lihavaa kissaa. Mutta kohta nenässäni on ylimääräinen reikä tai kaksi.

Kuin kuulisi raskaanmakean hajun

Tällä viikolla vain kävi niin että sain stereokuuloni takaisin. Päivä on maanantai ja sen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän tolaltani. Menetin vasemman korvani kuulon 12-vuotiaana, joten olen ollut monokuuloinen yli 50 vuotta. En ollut tiennyt että 50 vuotta voi olla pitkä aika. Mutta ehkä se on. Kun olin lapsi, 50-vuotiaat olivat vanhoja.

En minä itse ajattele ikää vanhuutena, keski-ikänä tai minään muunakaan hirveänä kriisinä. Ehkä pitäisi? Voisinko mahdollisesti silloin osata varustautua näin hurjaan asiaan kuin kuulemiseen radion kummastakin kaiuttimesta, stereotelevision kuulemisesta (siis tuo tyyppi kuuluvasti kävelee oikealta vasemmalle!). Tai että osaa jopa sanoa kummalta suunnalta lähestyy auto tappavan kovaa vauhtia, ja minä olen fillarilla ajotiellä, koska pyöräteitä ei juuri ole. Onhan sekin jotain: tietää sekuntia ennen mihin kuolee.

Suomessa on joitakin ilmaisia juttuja julkisessa terveydenhoidossa, vielä. Yksi on kuulovammaisen apuvälineistö (kaikkia uusia hienouksia ei saa, mutta välttämättömän kyllä). Ja ne ovat kehittyneet valtavasti. Tästä ei ehkä pitäisi puhua, koska Suomen on säästettävä. Suomi ei kestä minun kuurouttani.

Tässä kun ollaan Blogistanissa, niin jokainen tajuaa seuraavan vertauskuvan: kuuloteknikko/kuulonhuoltaja kertoi, että nykykuulokojeet ovat kuulolle sitä mitä internet on tietokoneille. Joku aika sitten terveysministeriö määritteli, että kuulokojeita pitää huonokuuloisilla olla kaksi, tähän asti ei ole ollut. Minulla toinen korva on ”kuuro” ja toinen ”kuuleva”, se tarkoitti hertseissä jotain, mutta sille 12-vuotiaalle pörröpäälle sanottiin 1950-luvulla, että vasemman korvan hermo on kuollut. Se oli kuulomestarini mukaan ollut pelkkä arvaus.

Maanantaina hän sitten pani minua varten valetun kuulokojeen vasempaan korvaan. Sen jälkeen oloni on ollut outo. Heikki-kuulomestari näki ilmeeni, näpelöi tietokonetta, jonka avulla otettiin osa kuulosta pois, sormissa asti alkoi kihelmöidä. Kosketin korvaa, puhuin enkä tuntenut ääntäni.

Kysyin oppisinko laulamaan uudelleen. Heikki sanoi että ehkä. Ei sitä tiedä vaikka kurkusta lähtisi vihne pois vielä. Arvaan että hänen teki mieli virnistää. Nainen on ollut kirkkokuorossa joskus alle 12-vuotiaana ja nyt heti pitäisi päästä laulamaan uudelleen! Sitten hän sanoi, että en saa käyttää vasemmassa korvassa kojetta kuin korkeintaan tunnin päivässä ensimmäiset kaksi viikkoa, ettei se hermo oikeasti ota ja vaurioidu. Mutta jo oikean korvan koje on niin paljon parempi, että kuulen jopa omat askeleeni lattialla, sukkasillaan.

Lintu pitää erityisen voitonriemuista mekkalaa pyydystämästään ötökästä

En kertonut Heikille että kun olin pieni, minulla ja siskollani oli tapana laulaa järven rannalla niin että vastarannan kalliot kaikuivat, Taivas on sininen ja valkoinen, Mustat silmät, Tyttö oli siviä ja kivi oli siliä ja vesi sitä viirutteli, teli teli. Ei ollut moottoriveneitä, ei yhtään ainutta traktoria järvenrannan maataloissa, sunnuntaisin kuuluivat kirkonkellot 10 kilometrin päästä kirkolta.

Kun kuulo lähti, lähti myös nuottikorva. Olen huomannut että lapset vastarannallakaan eivät laula. Voi olla että heitä on kielletty, laulua saatetaan pitää häiriönä eikä ilona. Silloin kun pidin meteliä rannalla, en muista tunteneeni edes aikuisia jotka eivät laulaneet, isäkin, möreällä bassollaan: ”in tiefen Keller steh' Ich nur...”, joka on jostain oopperasta tai operetista peräisin. Sen sijaan vastarannalta tai jopa soutuveneestä tulee nyt iljettävää bassojumputusta, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua musiikiksi ja joka karkottaa linnut.

On ehkä siis ymmärrettävää, että en ole kiinnittänyt huomiota kovin runsaasti kesän etenemiseen. Tulen kuulemaan taas pitkästä aikaa monia lintuja, sammakot tulevat kurnuttamaan niin kuin ennenkin – ne eivät ole kuolleet sukupuuttoon. Vielä, uhanalaisia ne kyllä ovat myös kuulevien korville.

Eilen kuulin Lidian naukuvan parvekkeella. Sillä on muka kylmä ja se haluaa sisälle. Ennen olen yrittänyt nähdä, onko siellä hämärässä sopessa harmaa kissa. Kuuntelin Rovaniemen uuden musiikkitalon avajaiskonsertin radiosta. Siellä oli Kirmo Lintisen uusi sinfonia, solistina akustinen kitara. Herkkä instrumentti. Olen aina pitänyt siitä, mutta en ole näin hienosti kuullut sitä luultavasti ikinä. Miten kokemuksia voi mitata?

Joku ystäväni sanoi: miltä siis tuntuisi jos olisit ollut rampa ja olisit saanut uuden sähköisesti toimivan raajan? Andre Gide oli kirjoittanut novellin, josta sitten Suomen Yleisradio teki kuunnelman. Olen kuullut sen kuunnelman, mutta digitaalisessa muodossa sitä ei saa esille. Sen nimi oli muistaakseni Lumpeenlehti tai Lumpeenlehdet.

En tiedä milloin se on esitetty. Joskus 1950-luvulla tai sen jälkeen. Siinä tyttö, syntymästä sokea, saa jälleen näkönsä. Kuunnelmassa on tytön päänsisäistä puhetta. Silmillään hän ei näe mitään sellaista, mitä oli kuvitellut. Ihmisetkään eivät ole sellaisia kuin olisi äänestä voinut luulla.

Sitten tyttö kävelee joen rantaan. Siinä on suvantopaikka ja se kasvaa lumpeita. Tyttö menee kävelemään lumpeita pitkin, uppoaa ja hukkuu. Ei tiedetä oliko kuolema vahinko vai itsemurha.

En muista näin lujaa kohinaa, sade, viaton sade!

Happy Birthday, Robert Zimmermann!

Der Zimmermann

Ich Zimmermann/ macht starck gebeuw/

In Schlosser/heusser/alt vnd neuw/

Ich mach auch mancherlen Mülwerck/

Auch Windmüln oben auff die Berg/

Aber die Wasser starcke Brückn/

Auch Schiff vnd Flöß/ von frenen stückn/

Blochheusser zu der gegenwehr/

Dedalus gab mir diese Lehr.

(Das Ständebuch. 114 Holzschnitte von Jost Amman

mit Reimen von Hans Sachs,

toimittaja Richard Graul, painettu Leipzigissa,

ei vuotta, fraktuurakirjasimet)

                    Happy Birthday, Robert Zimmermann!

Syntymäparkaisuja

Eilen kuoli kirjailija Matti Pulkkinen. Hän kirjoitti lyhyen mutta hyvin painavan tuotannon. Minua vuotta vanhempi kirjailija oli ajatellut isoista kirjoistaan saaneensa aivoinfarktin, joka sitten lopetti hänen kirjailijantyönsä.

Kun kuulin hänen sairastuneen vuonna 1988, arvelin aivojen kielellisen kohdan saaneen aikaan sairauden. Kirjat olivat voimakkaan ekspressiivisiä ja paksuja järkäleitä, jotka eivät juuri jättäneet lukijalle hengähdystaukoa. Kirjoittamisen on täytynyt olla kova ponnistus.

Luin Pulkkisen esikoiskirjan Ja pesäpuu itki, kun sitä suositteli tuttu suomen opettaja. Meille oli syntynyt uusi maaseudun kuvaaja ja olin siitä iloinen. Vuosi oli 1978. Suomi oli siinä vaiheessa enimmäkseen tyhjentynyt Etelä-Suomeen ja Ruotsiin Suuren muuton aikana, mutta minä olin juuri muuttanut maalle perheen kanssa Helsingistä. Minusta kokonaisen kansan liikekannallepanossa ei ollut mitään järkeä. Lähellä Pulkkisen asuinpaikkaa, Kainuussa, on toisen itäsuomalaisen taiteilijan, tanssija Reijo Kelan suuri pellolle rakennettu teos Hiljainen kansa. En ole varma missä pitäjässä ja millä kohtaa teos on, mutta oletan itäsuomalaisten suunnilleen sen paikallistaneen.

Kun itse näin kylien tyhjentyvän, kun kuulin ihmisten puhuvan koulujen, pankkien, kauppojen loppumisesta, en voinut muuta kuin siunailla että minulla sentään on auto. Auto oli tilapäisratkaisu. Se mitä olen kuullut asumistani alueista nyt on pahempaa kuin olisin voinut kuvitella. Ihmisiltä on viety jopa puhelinlinjat. Ei ole kylätielle syytä pysähtyä kuuntelemaan lankojen huminaa. Pesäpuu-kirja kertoisi näistäkin, jos se olisi ilmestynyt nyt.

Puhelinlankojen humina ei ole turhanaikainen ääni. Se oli lapsuudessa 1950-luvulla oikeastaan ainut ääni joka tieltä iltaisin  kuului. Päivisin kuului kaikkialta työn ääniä – ja meidän lasten huuteluja lahden yli kavereille. Elämää oli, se ei ollut mennyt vielä pois.

Seuraava kirja Elämän herrat oli aivan erilainen kirja ja sen luin kiinnostuneena siksi, että mahdollisesti ihmiset keksivät kuitenkin keinoja auttaa itseään ja ympäristöään. Kirjan aihe oli psykoterapia. Frank Lake oli saattanut alkuun terapian, jossa ihminen opetettiin käymään syntymänsä läpi uudelleen. Terapiat olivat ryhmäterapioita, niistä kuulin ainoastaan tarinoita, mutta käsitykseni on, että terapia-muoto oli käytössä aika yleisesti.

Ennen tätä päivää en ollut tiennyt, että Pulkkinen oli opiskellut psykoterapiaa muun muassa Sveitsissä ja että terapian tulo Suomeen oli osin hänen työtään.

En tiedä parkaisivatko ihmiset terapiasession lopuksi vai eivät. Varmaan heitä on rohkaistu karjaisemaan ja kiljaisemaan. Näin kuvitetun esityksen kirjan aiheista Vaasan kaupunginteatterissa joskus aika pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Silloin 1980-luvulla Pohjanmaalla oli vielä useissakin teattereissa niihin vartavasten töihin hakeutuneita ihmisiä, jotka muodostivat sitten ryhmän, eräänlaisen ensemblen, ja sai aikaan uudenlaista teatteria. Asuin kaukana kaupungista, mutta ystävien kanssa järjestimme kyydin ja itsemme teatteriin, koska aihe ja kirjailija varsinkin kiinnosti meitä.

Esityksen jälkeen oli keskustelu. Sellaisiakaan ei ehkä enää kovin usein teattereissa järjestetä. Ne ovat työläitä, koska suomalaiset ovat ujoa väkeä eikä heitä välttämättä saa juomaan alkoholia puhehalujen lisäämiseksi, ei vaikka olisi viikonloppu. Teatteri on nimittäin ollut suhteellisen arvokas paikka. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin seurannäyttämön esitys. Niitä oli tuolloin vielä olemassa useammassakin pitäjässä. Pitäjässä saattoi jopa olla useampi seurantalo, jossa pidettiin iltamia.

Olin muuttanut maalle katsoakseni joidenkin vanhojen sukulaisten perään. Ei siinä mitään erityisen epäitsekästä ollut, kyse oli vanhuksista, jotka olin tuntenut aina ja tahdoin edelleen kuulla tarinoita menneistä ajoista. Minusta sellainen vaihtosuhde, että lämmittää saunan, tekee ruokaa ja huolehtii edes alakerran kunnolla siivotuksi parin kolmen illan tarinoiden palkkioksi on todella hyvä.

Matti Pulkkisen seuraava romaani, Romaanihenkilön kuolema, oli sitten sellainen, jonka tulin lukeneeksi arvostellakseni sen. Siitä oli äärettömän vaikea kirjoittaa, koska se ei pysynyt missään raameissa, siis se kirja. Kirjan nimen olisi pitänyt siitä jo varoittaakin. Jostain syystä kirjasta nousi meteli. Käsitän että meteli koski lähetyssaarnausta ja kehitysaputyötä, kumpaakin, jotka Romaanihenkilön mielestä olivat täysin pielessä. Sittemmin olen kuullut useampienkin kehitysapuihmisten sanovan että vikaa on monessa asiassa. Niitä on kuulemma vaikea ruveta edes listaamaan.

Sitten iski aivohalvaus kirjailijaan. Hän joutui opettelemaan kirjoittamisen alusta asti. En ole lukenut hänen viimeistä kirjaansa, Ehdotus rakkausromaaniksi, joka ilmestyi vuonna 1992. Ei ole mitään erityistä syytä miksi en ole sitä lukenut, on vain ollut joitakin muita ajankohtaisia kirjoja silloin.

Mutta ajattelen noita kolmea ensimmäistä kirjaa ja minusta niiden perusteella voi sanoa, että meillä on eiliseen asti elänyt keskuudessamme poikkeuksellisen hieno kirjailija. Pulkkinen on kyllä varmasti muuttanut oleellisesti suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Olen ajatellut että yksi syy hänen lahjakkuuteensa on varmasti ollut Itä-Suomesta peräisin ollut voimakas kielen taju. Oikeastaan olen aina ajatellut, että läntisen ja itäisen puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on iso ero.

Itäiset ihmiset saavat minut kadehtimaan kieltä, jonka he saavat synnyinlahjanaan. Aina välillä pysähdyn kuuntelemaan kotomaakuntani puhetta, silloin tällöin. Ei sekään ole huonoa kieltä. Mutta se ei tartu eikä ilmaise aivan niin kovaäänisesti ja selvästi kuin itäsuomalaisten kieli. En pidä eroa pahana, on hyvä että suomea on monenlaista.

Mutta silti olen vähän kade. Sillä 6-vuotiaaksi saakka olen itse ollut itäisen puheen piirissä. Kyllä se kieli on muistissa, vaikka en enää osaa puhua saati kirjoittaa sitä. Kun perhe muutti, se otti lapset mukaansa. Lapsilta ei kysytty mitään.

Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema jäi lainaksi yhdelle vanhukselleni. Nyt talossa asuvat vieraat ihmiset. En tiedä miten kirjalleni kävi. Mutta epäilen että sitä kukaan on koskaan lukenut. Sitähän pidettiin vaikeana teoksena.

Täällä on kevät ja kaikenlaisia kukkia on puhjennut nupuista, rehotus vallitsee. Keväät ovat vanhusten ja sairaiden kuoleman aikaa erityisesti. He eivät kestä valon äkillistä lisääntymistä.