Sadepäivänä

Eilen käytiin nopeasti kylässä, puhuttiin maailma valmiiksi, kaikki tuli selväksi. Joskus asiat on selvitettävä. Maailmassa on eläminen.

Aurinko paistoi mutta säätiedotuksessa oli luvattu koko viikolle sadetta. Sateet tulevat nyt Brittein saarilta suoraan tähän Merenkurkkuun. Se saariryhmä on sen verran iso siellä keskellä Atlanttia, että se aiheuttaa lujan kierteen joka pyörii Alankomaiden, Tanskan ja Etelä-Ruotsin läpi suoraan tähän Pohjanlahteen.

Kun olin lähdössä Ruotsiin, mietin miten ennen mentiin ja miten oltiin pari yötä Uumajassa jäljellä olevan perheen kanssa. Sievää ja siistiä matkustajakotia suorastaan pelästyin. Sitä ennen oltiin oltu isän serkun luona Vaasassa. Laivat kulkivat.

Sievä ja siisti kyllä sopi oikein hyvin siihen, että perheestä oli jäljellä tynkä ja kaikki olivat jo ajat sitten hajonneet kaikkiin ilmansuuntiin, joita tässäkin maassa riittää. Minä olin pian lähdössä Ruotsiin töihin. Isä kovasti yritti koota meitä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Sellaista tapahtuu paremmissakin perheissä.

Nyt eivät enää kulje laivat kuin joskus, koska seilaamisesta tuli viinanostomatkoja. Täältä ei lähde kovin hirveästi enää tavaraa kaikkiin ilmansuuntiin. Enää pari isoa tehdasta, ennen on ollut paljon pieniä. On täällä vielä paikallisia, jotka muistavat tällä paikalla sijainneen moottoritehtaan. Veneisiin tarvittiin moottoreita. Sitten paikalliset kertovat että kalastajia oli ihan tarpeeksi vielä, saarissa lampaita ja vuohia ja joku lehmäkin ehkä.

Mutta vielä kauemmin sitten tässä on ollut merenlahti. Korttelin rakentajat ovat kairanneet ahkerasti maata, sadevesiviemäreitä on kaikkialla ja ainoat reiät niiden lisäksi ovat tilkut multaa ja ruohoa, puut jotka nousevat siitä. Muu on asfalttia.

Paikalliset sanovat että kun he kaverinsa kanssa tulivat tähän tehtaaseen töihin, niin eivät löytäneet mitenkään konttoria, vaan kävi niin, että kun avasivat yhden oven, sieltä syöksyi ulos neljä lihavaa rottaa. Puhuja sanoi kauhistuneensa työelämää niin paljon että juoksi seuraavaan tehtaaseen asti. Se oli mäellä ja poika näki sanan Kontor, avasi oven ja sai työpaikan.

Poika oli ollut 14-vuotias, vähän vanha aloittamaan töissä, mutta kun vanhemmat olivat yrittäneet kouluttaa. Siitä ei ollut paljon hyötyä kuin vasta myöhemmin, kun hän älysi suorittaa keskikoulun iltalinjalla ja sitten suoritti teknikon ja insinöörin paperit itselleen.

Luin juuri Helin kehuman kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ja samaistuin Katriina Järviseen. Hän oli myös käynyt Tukholmassa tekemässä töitä niin kuin minäkin.

Mutta kun tänään sataa, on pelkästään omaa unteluuttaan sukellettava vanhojen kirjojen maailmaan. Useimmiten vanhat kirjat minulle tarkoittavat runoja, koska ne säilyttävät paljon itsestään vaikka olisivat kuinka vanhoja.

Tämä kirja hämmästytti, koska muistan lukeneeni runot todella kauan sitten, niihin aikoihin, kun minulla oli vielä jonkinlainen oikea stereokuulo. Tämä on Uuno Kailaan Punajuova (WSOY 1933, Kuoleman jälkeen julkaistu runokokoelma). Kailaan kohdalla punajuova ehkä tarkoitti punaista juovaa nenäliinassa, koska hän kuoli tuberkuloosiin aika nuorena.

Olin unohtanut että moni runoilija vielä silloin saattoi lisätä kokoelmaansa suomennoksia. Kirjan kansilehdellä lukee: Jouluna Hellälle 1940 Aunelta. En yhtään tiedä keitä nämä ihmiset ovat, mutta äidin runokirjojen joukossa ne olivat.

Kailas oli suomentanut Spoon River-antologiaa muutaman runon verran. Kirjahan on klassikko ja melkein kaikki ikäiseni ovat lukeneet myöhemmän version, Arvo Turtiaisen suomennoksen.

Sam Hookey

Minä livistin kotoa sirkuksen mukana,

kun olin rakastunut Mademoiselle Estraladaan,

leijonankesyttäjään.

Kerran, kun olin antanut leijonain paastota enemmän kuin yhden päivän,

minä menin häkkiin ja aloin kurittaa Brutusta

ja Leoa ja Gypsya.

Kunnes Brutus hyökkäsi kimppuuni ja tappoi minut.

Kun tulin näille seuduille,

kohtasin varjon, joka kirosi minut ja sanoi,

että se oli parahiksi minulle…

Se oli Robespierre!

(Uuno Kailas, 1927)

Olen lukenut nyt miltei koko kokoelman. Nyt on mentävä kauppaan hakemaan hillosokeria ja keitettävä hilloa. On etsittävä lasipurkki, kuumaa touhua, käsiä ei pidä polttaa muuten purkki putoaa kädestä ja särkyy.

Hillo kiehuu hitaasti. Kuvia voi klikata isommiksi!

Siksikö?

Lapset ovat kehityspsykologian mukaan noin 3-4-vuotiaita, kun he alkavat kysyä miksi. Yksinkertaisin vastaus olisi siksi, koska kysymykset ovat elämän perusteita koskettavia. Lapsi on ihminen joka tahtoo asioille nimen.

Syntymä ja kuolema ovat tietysti niitä kysymyksiä. Mutta vastaukseksi ei kuitenkaan koskaan käy siksi. Lapsen on oikeasti saatava tietää mistä lapset tulevat.

Se on äärettömän hankalaa näinä aikoina kun perheitä suunnitellaan täällä hyvinvoivassa lännessä ja luultavasti myös hyvinvoivassa idässä. Lapsi voi kysyä miksi meillä ei ole pikkusiskoa niin kuin naapurissa. Siksi.

Tämän kesän taite oli Tukholman matka. Kun olin nuorena siellä, olin syvien eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Ensimmäisenä kesänäni vuonna 1965 luin läpi Raamatun ja Spenglerin Länsimaiden perikadon.

Tukholman radio lähetti varoituksia rankkasateesta, kun olin lähtemässä pois. Jossakin oli satanut rankasti joskus aiemmin, eikä varoituksia oltu annettu. Nyt niitä annettiin niin, että jopa minä käsitin jotain dramaattista olevan ilmassa. Se oli tyyni, aurinko hohteli, olin katsellut alas kaupunkiin Observatorion mäeltä, tarkoitus oli kirjoittaa ylös milloin se olikaan rakennettu. Unohdin, koska paikka oli pelkkää unenomaista toistoa. Mikään ei ollut muuttunut.

Olisin kovasti halunnut myös ottaa kuvia mäellä loikoilevista opiskelijoista. Tuntuu oudolta että he ovat edelleen siellä makoilemassa niin kuin ennenkin. Mutta kaupunki ei ole muuttunut. On mahdollista että observatoriossa on koloja, jotka sopivat tismalleen ihmisille, etenkin nuorille ihmisille.

Pidin ruostuneista portaiden kaiteista. Jos olisi rankkasade, niin se voisi helposti huuhtoa altaan kivet. Mäki oli jyrkkä, jyrkkä sen pitääkin olla, jos tahtoo nähdä tähtiä. En tosin usko, että sieltä enää voi valosaasteelta nähdä yhtään mitään.

Matkan alussa kävelin ystäväni kanssa pitkiä lenkkejä Drottningholmissa. Kuningas ja kuningatar asuvat siellä. Minä juutuin ajattelemaan nimiä kuningas ja kuningatar. Ne ovat jotain germaanista lainaa, mutta en enää muista mitä.

Veijo Meren Sanojen synnyssä sana selitetään näin:

Kuningas, suora vanha lainaus germaanien kantakielestä, jossa se oli kuningas-z. Sana tarkoitti hallitsijaa, alun perin jaloon ja hyvään sukuun syntynyttä. Se on johdettu sanasta kunja, gootin kielessä kuni. Ne tarkoittavat sukua. Niistä on peräisin suomen kielen kunnia. Muinaisyläsaksassa ja anglosakseilla kuningas oli kuning, josta tavuja tiputtamalla saatiin englannin king ja ruotsin kung. Muinaisskandinaaveilla kuningas oli vielä komeasti konungr. Anglosaksissa sana oli cuning. Liettuan kuningas oli herra ja pappi. Muinaisslaavien kunegu oli ruhtinas. Sen muodosta kunezi tuli venäjän knias, ruhtinas.

Aina kun tekee mieleni miettiä sanoja avaan tämän Veijo Meren mainion opuksen. Se on etymologinen sanakirja. Niitä on myös enemmän virallisen muotoisia, Meri sallii itselleen epiteettejä kuten ”komeasti”, vaikka se on selvä mielipide.

Joka tapauksessa kunkun puutarhan kulmissa on kuutioiksi muotoiltuja seetrejä. Muistin puun apin ja anopin talon nurkalta. Revin muutaman lehden irti kuutioista ja nyt odotan niiden juurtuvan. Niistä kasvaa fantastisen suuria puita ja ihmiset tulevat katsomaan niitä läheltä ja kaukaa.

Keskellä kaupunkia kävelimme sitten läpi kapean kadun korkealla Slussenin yläpuolella. Olin aivan varma siitä, että täällä jossakin on pieni punainen mökki ja muistolaatta jossa kerrotaan koska Bellman asui talossa.

Edestakaisin säntäilyni ei tuottanut mitään tulosta. Unohdettiin Bellman joksikin aikaa. Ruvettiin kävelemään kohti Katarina-hissiä. Mietin oliko hissin nimi annettu Venäjän keisarinnan mukaan. Jos oli niin miksi. Minulla on sellainen mielikuva että Kustaa III yritti voittaa Katarinan meritaistelussa. Ei kuitenkaan voittanut. Ehkä jälkimaailma oli Kustaan häviöstä niin käärmeissään, että antoi hissille Ruotsin kuninkaan voittajan nimen? Tämä on tietysti kaikki spekulaatiota.

En ikinä ymmärtänyt koulussa, miksi minun piti opetella ulkoa Ruotsin kuninkaat. Mihin minä niitä tietoja olen ikinä tarvinnut? Opettaja vastasi miksi-kysymykseeni että siksi.

En käsitä miksi Kustaan piti hyökätä Katariinan kimppuun. Kuninkaiden ajatuksia ei kyllä tavallinen kansalainen kykene käsittämäänkään. Kustaa olisi varmaan vastannut pää ylväästi pystyssä että siksi.

Kaikenmaailman kaikkeuden asioita on pakko miettiä kenen tahansa. Minä mietin täällä tätä.

Melkein mutta ei ihan

Olen miltei tullut takaisin. Se tarkoittaa sitä että mieli tai sielu tai miksi sitä ikinänsä kutsutaankin, on hieman jäljessä aikataulusta. Se on aivan normaalia kun tulee matkalta kotiin.

Kyseessä oli naapurimaa, jonka vallan alaisina suomalaiset olivat noin 700 vuotta. Suomi maksoi veroja, antoi sotilaita ja majoitti niitä. Suomi omaksui sen maan uskonnon, vaikka todennäköisesti uskonnon vaihtaminen ei oikeasti tapahtunut hetkessä.

Olen viimeksi asunut siellä yli 40 vuotta sitten. Silloin oli käytävä siellä töissä että saattoi opiskella talvet oman maan yliopistossa. Omassa maassa ei olisi ansainnut niin paljon, että olisi voinut opiskella kokoaikaisesti syksystä kevääseen. Paljon oli ikäisiäni, jotka jäivät siihen maahan. Syitä oli varmasti monia, mutta minulla ei ollut jäämiseen yhtäkään.

Tunsin oloni vieraaksi ja viheliäiseksi kaikin tavoin. Suomessa tunnen oloni vieraaksi ja viheliäiseksi vain joillakin tietyillä tavoilla.

Maa on hyvin monikerroksinen, oli jo silloin, mutta nyt se on sitä paljon enemmän. Se on paljon ystävällisempi nyt, kun maahanmuuttajia on paljon enemmän ja joka puolelta maailmaa. Mutta se vaikuttaa moninkertaisesti rikkaammalta kuin ennen – ja paljon rikkaammalta kuin Suomi.

Kävelin varmasti kymmeniä kilometrejä. Selkä on vieläkin kipeä. Katselin kaupunkia kuin turisti, vaikka tiesinkin aivan tarkkaan missä olin milloinkin. Kaupunki oli painanut aivoihini kartan, joka omituista kyllä ei ole kulunut pois. Se ehkä johtuu siitä, että siellä ymmärsin ensimmäistä kertaa, nuorena, että maailman laki on syödä tai tulla syödyksi.

Totta kai, minun on täytynyt olla aika lailla turvassa omassa maassani, että tajusin sen vasta siellä. Kummallisinta siinä on se, että Ruotsissa ei ole ollut sotia eikä sen vammauttamia ihmisiä sukupolvien ajoilta, niin kuin Suomessa oli ollut. Olisi voinut kuvitella että Suomi on tyly ja raaka. Mutta se tuntuu olevan sitä vasta nyt. Nyt vasta eletään keskiluokan ja yläluokan irtioton aikaa tavallisesta kansasta, joka joutuu entisten sukupolvien tapaan sinnittelemään.

Ehkä tylyyteen, välinpitämättömyyteen ja muuhun huonoon käytökseen tarvitaan yksinkertaisesti hyvintoimeentulevia ylempiä luokkia. Vai mikä sitten Suomessa on muuttanut ilmapiirin niin oudoksi?

Ruotsissa siihen ei tunnu olevan jostain syystä enää tarvetta. Kai siellä rikkaita yläluokkia silti on? Tai ainakaan se ei paistanut ihmisten kasvoilta, pahanilkisyys tai vihamielisyys. Sen lisäksi kaupunki oli hienosti hoidettu, missään ei näkynyt lasinsirpaleita, autoilijat antoivat kävelijöille ja pyöräilijöille tasaveroiset oikeuden liikenteessä – lakihan meillä on sama, mutta vain Ruotsissa noudatetaan liikennesääntöjä. Olo oli ja pysyi rentona. Ei tarvinnut pelätä.

Tämä väliaika, 40 vuotta, teki sen että unohdin ruotsin kielen. En osaa enää puhua sitä. Englantiin vastataan puhumalla joko ruotsia tai suomea. Päädyin siis puhumaan kolmea kieltä sekaisin ja ihmiset hymyilivät. Hymyssä ei kertaakaan ollut mitään pahansuopaa. Paljon oli siis muuttunut 40 vuodessa: suomalaiseen ei enää suhtauduttu nurjasti. En kyllä ikinä ymmärtänyt miksi suomalaisiin kesätyöläisiin piti suhtautua nurjasti ennenkään, olisi luullut että meistä oli apua.

Yhtenä päivänä tulin majapaikkaan ja väitin kivenkovaan, että jazzlaulajatar Monica Zetterlund oli suomalainen. Emäntäni sanoi että eikä ole. No, en ollut kovin kaukana arvailustani, koska hän oli Värmlandista. Sieltä muuttivat ensimmäiset suomalaissiirtolaiset Amerikkaan. USA olisi varmasti aivan erilainen maa, jos Monica Zetterlund olisi muuttanut sinne.

Yhden siirtolaisen väitetään olleen mukana kirjoittamassa USA:n perustuslakia, joka tuli voimaan 1776. En muista mikä hänen nimensä oli, ehkä John Morton. Siitä olisi jotenkin johdettavissa itäsuomalainen sukunimi.

Joka tapauksessa kun USA:n perustuslain perustamisesta tuli kuluneeksi 200 vuotta, Ruotsin kuningas ja kuningatar olivat muuraamassa jotakin perustuskiveä Delawaren siirtokunnassa. Sen on täytynyt olla muistomerkki.

Mutta sekä suomalaiset että ruotsalaiset tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa. Heidän kanssaan tehtiin yhteistyötä, otettiin ja annettiin. Semmoistakin on väitetty, että suomalaiset olisivat opettaneet heille hirsitalon rakentamisen.

Jonkin aikaa poissa

Etten juutu tänne kuin mikäkin nahistunut porkkana, niin täytyy lähteä vähäksi aikaa liikkeelle ja mennä vähän kauemmaksi.

On mahdollista että mieleen syntyy sitten uusia kuvia ja ehkä jopa ajatuksia. Ajatukset ja kuvat ovat mielessäni aina kuuluneet yhteen. Ajattelen kuvilla.

Elokuu on puolessavälissä ja on mentävä katsomaan löytyykö vielä niitä samoja paikkoja, joihin ehdin kesäisin kiintyä, koska pian oli mentävä kotiin riippumatta siitä, missä se milloinkin sijaitsi. Tämä toinen paikka ei ollut koti, eikä siitä voisi tulla sitä ikinä, tiesin sen heti.

Ensimmäisestä työrupeamasta siinä maassa muistan tämän laulun, jota esimiesnainen lauloi kulkiessaan minun kanssani pitkin käytävää kohti kansliaa, jossa laskettiin rahoja:

Vi e alla kommunister när vi dör,

vi e alla kommunister när vi dör!

Ty i stora himlasalen spelas Internationalen,

vi e alla kommunister när vi dör!

Om vi dör.

En ikinä ymmärtänyt mitä laulu tarkoitti, enkä myöskään sitä, miksi nainen katsoi asiakseen laulaa sitä minulle. Ajattelen nyt, että entäs jos löydän jonkun joka kertoo miksi laulu laulettiin minulle? Ehkä maailmani muuttuu kertakaikkiaan ja lopullisesti joksikin muuksi.

Mutta kohta on niin pimeää että kynttilät on sytytettävä. Linkin takana on ajatuksia viime kuun lukemisista. Lukemisissa on kolme kirjailijaa ja olen ehkä vähän alkanut oppia jotakin siitä, mitä kutsutaan fantasia-/tieteiskirjallisuudeksi. Kyllä minä minä dystopiat olen tuntenut jo kauan. Näissä on kuitenkin jotain muuta ja kenties enemmän.

Minulla ei todennäköisesti ole aikaa eikä paikkaa missä kommentoida, jos jollekulle tulee mieleen kommentointi. Mutta mahdolliset vastalauseet ja hyväksyvät hyminät odottavat kiltisti vuoroaan kunhan ehdin takaisin kotiin.

Luulen että minulla jo koti on. Toivottavasti. Siksi nämä kynttilät.

Kuulolla

Kun muutin tänne, tästä korttelista sanottiin että tämä on Länsi-Suomen tihein ja väkirikkain ja monikulttuurisin paikka. Menin työhön opettamaan aikuisille pakolaisille, joita niihin aikoihin ruvettiin kutsumaan maahanmuuttajiksi (ilmeisesti ruotsin invandrare-sanan elähdyttäminä). He eivät saaneet kuitenkaan olla tunneilla kuin tietyn ajan, tuskin he oppivat paljoakaan.

He yleensä osasivat jo alkujaan 4-5 eri kieltä. Esimerkiksi Keski-Sudanista tulleilla oli ällistyttävän monta kieltä. Katselin heidän kanssaan Afrikan karttaa. Kysyin miksi rajat ovat neliömäiset, miksi ne eivät mutkittele, vaan ovat kuin meidän itärajamme Laatokan kohdalla. Juuri siksi.

Olen aika varma siitä että kahden uuden pakollisen kielen, suomen ja ruotsin, oppiminen on mahdotonta, jos on jo yli 40-vuotias ja tullut aivan erilaisesta kielellisestä kulttuurista. Sittemmin olen tavannut nuoriakin naisia, jotka selvästikään eivät osaa lukea. Kieltä käytetään puhumiseen. Sitä kuunnellaan radiosta.

Meille on onneksi Suomessa kehittymässä ikioma lingua franca joka on suomi. Nyt kun kuulen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suhteellisen hyvin, pystyn vakoilemaan mitä ihmiset sanovat. Lapset, kaikenmaalaiset, puhuvat keskenään suomea.

Mutta ajattelen sudanilaisia. Tuskin koskaan olisi asiaa Afrikkaan, joten ajattelen että oli mukava tulla tuntemaan niitä ihmisiä edes vähän. Kuulla kuinka he sanoja haeskellen yrittivät kuvata mustaa sarvikuonoa ja sitä miten linnut lauloivat aamuisin.

Kävin elämäni ensimmäisessä konsertissa. Siis: kuulin kummallakin korvalla. Ystävä soitti että nyt olisi hieno konsertti kaupungintalolla. Olivat meneillään Korsholman musiikkijuhlat. Siitä on nyt päivää vaille viikko.

Se oli kamarimusiikki-ilta. Lippua ottaessani kuulin että konserttitilassa on induktiosilmukka. Ja minulla on kaksi kuulokojetta, yksi kummassakin korvassa. Tähän mennessä olen kuunnellut vasta ihmisten puheita, radiota tai televisiota. En ole koskaan kuulevana kuullut elävää esitystä. Jännitti.

Musiikilla oli järisyttävä vaikutus. Takaisin tullessa epäilemättä kävelin hoiperrellen, vaikka en ollut väliajalla juonut kuin muovimukillisen vettä. Voi olla että tällainen musiikkikokemus tulee nyt liian myöhään. Tuskin opin ikinä analysoimaan kuulemaani, niin että joku toinenkin ymmärtäisi mitä luulen kuulleeni.

Haluan yrittää kumminkin, koska tämä oli ekakerta. Erik Bergmania olen varttikuuloisena joskus kuunnellut, mutta en ole ollut varma onko Bergman tosissaan. Perusefekti oli nyt flyygelin vimmattu hakkaaminen säännöllisin (säännöttömin?) väliajoin. Luulen että musiikkia kutsutaan atonaaliseksi. Mietin Bergmanin motiiveja: vitsi, maailmanloppu, instrumenttien kokeilu. En muista mikä biisin nimi oli, epäilemättä nimellä sitä olisi kutsuttava. Minun on siis raijattava kirjastosta Bergmanin musiikkia, että pääsen selville hänen skaaloistaan – tämä oli vertauskuva.

Viulusti, alttoviulisti, sello ja piano, ääntä mahtui niin paljon korkeaan saliin, että mietin pitääkö toinen kuulokoje ottaa pois. Mutta sitten tuli Schubertin pitkä konsertto, se Forellen. Onko Schubert kitschiä, onko erityisesti se jokitaimen-osuus sitä? Kuuntelin tarkkaan Ralf Gothonin flyygelinsoittoa ja se oli minusta aivan kertakaikkisen kaunista. Kirkkaan joen veden läpi kuplia, happista vettä, sitä voi ottaa kämmenelle ja juoda sitä.

Olin kuullut väärin yhden osuuden siitä forelli-laulusta, jota on esittänyt esimerkiksi Marian Anderson ja Friedrich Fischer-Dieskau. Päässäni soi väärä biisi! Todennäköisesti silloin kun opiskelukaverit lauloivat ja soittivat, ja sitten nauroivat minulle, koska minulla ei kuulemma ole nuotintajua, oli aivan totta.

En kuullut mitä lauloin. Kyllä sellaista ihmistä pitääkin pilkata. Olin mitä oivallisin kohde ja tottakai omasta syystäni: mitäs olin mennyt saamaan sikotaudin liian vanhana ja mitäs olin hankkinut äidin joka sai keuhkokuumeen ja joutui sairaalaan ja isän joka ei osannut perunoita keittää, niin että kuulo siinä meni kun korkeassa kuumeessa piti tehdä ruokaa koko porukalle!

Viimeisenä soitti isompi kamarimusiikkikokoonpano Antonin Dvořákin sinfonia numero joku, mutta lisänimeltä Uudessa maailmassa, eli Amerikkalainen. Sinfonia oli tuttu minulle, mutta tajusin että en ole ikinä ennen kuullut yksityiskohtia. Siellä on lukuisa määrä kansanlauluja, eri väestöryhmien ja epäilen että varmasti itäeurooppalaista tavaraa suurelta osin. Lisäksi Amerikkalaisessa tuntui mutkan kautta selvä rockin kaiku. Tai siis se menee päinvastoin, rock on kaikua amerikkalaisesta kansanmusiikista. Tarkemmin: rock ON amerikkalaista kansanmusiikkia.

Dvořák on minusta ehdottomasti romantikko. Tämä pitäisi varmasti perustella. Sävelkulut olivat tavattoman kilttejä. Ei tarvinnut pelätä niin kuin Bergmanin tapauksessa että taas äänimassat hukuttavat pääni, vaan saattoi arvata mihin suuntaan musiikki kulkee.

Tai en minä pelännyt koko aikana. Kokemus oli niin suuri, että se sai minut viikon ajan puhumaan itsekseni, soittamaan musiikkia, ajattelemaan värejä. Kiinanruusu tuntuu reagoivan puheeseen. Minulla on yhä vahvemmin se tunne, että kasvit pitävät oikeasti myös musiikista.

En tarvitse siihen tiedettä. Kyllä kai minulla on silmät, näen että nuppuja tulee paljon ja posliinikukka kukki kuin kuumekasvi, oikea rämehirviö helteen ajan. Nyt alkaa viiletä. Kattojen tasalle nousi tummia pilviä.

Kotona oli sitten kaikki mitä minulla tähän vuodenaikaan on. Punainen alkaa voittaa, pimeys lisääntyä. Lidia kysyi missä olen ollut. Kyllä se pitää musiikista myös. Järjestäytyneeseen ääneen ehkä vastaavat kaikki elolliset. Ei ole vielä ollut tilaisuutta kokeilla kumminkaan esimerkiksi sienten kasvukäyrää, jos niille soittaa romantiikan ajan musiikkia.

Taivas pilveilee, eilen tihuutti koko päivän. Maa on ollut rutikuiva näihin asti.

Taite

Taittelin papereita. Yläkerran työhuoneosasto on vaihteeksi räjähtänyt. Minun on hankittava muutama laatikko, ja pahvinen kelpaa, että saan papereita lajitelluksi aiheittain jonnekin. Ongelma on siinä että jokainen muistivihkokin tuntuu kuolemattomalta, kerta kaikkiaan. Jos ajattelen jotain nyt, niin samaa ajatusta olen ajatellut mielestäni kymmenen kertaa paremmin kymmenen vuotta sitten.

Sellainen on elämän kulku, vaikka nuoret ihmiset varmasti pitävät sellaista kehitystä mahdottomana. Haastattelemani n. 30-vuotiaat ihmisenalut miltei järkiään pelkäävät esimerkiksi kuolemaa. Minun on helppo muistivihoista nähdä, että en ole pelännyt kuolemaa oikeastaan ikinä, siis omalta kohdaltani. Mutta minä olen sodankäyneiden vanhempien lapsi ja lapsuudessa sota oli aivan lähellä, siitä puhuivat kaikki. Sitten oli pitkään sienenmuotoisen pommin varjo. On vieläkin jos siihen kohdistaa huomionsa.

Ehkä onnistuisin sijoittamaan muistivihkot johonkin yhteen laatikkoon, jossa olisi jonkinmoinen ajallinen järjestys? Minulla ei ole ajatuksia kuolemattomuudesta tältä osin muuten kuin ehkä lapsenlapsenlasten suhteen, mikäli yhteiskunta edelleen jatkuu ja nykylapset alkavat tuottaa omia lapsiaan ja niin edelleen. Mutta kolmas sukupolvi on jo hyvin kaukana. Horisontti pakenee.

Lukuisissa dystopioissa, joita olen eksynyt lueksimaan muutaman viime vuoden aikana aika paljon, oletetaan aivan ensimmäiseksi että nykymallista yhteiskuntaa ei enää ole olemassa. Yksi syy sen olemassaolemattomuuteen on sukupolvien välisten siteiden katkeaminen. Ei sitä kirjoissa sanota, mutta oletan sen syyksi.

Yhdessä muistivihkossa oli pitkä pätkä espanjalaisen kirjailijan (jonka nimi katosi päästä) mökkipitäjän kirjastosta hankitusta kirjasta nimeltä jotain sinne päin kuin Tokio ei muista meitä enää. Tai ehkä ei kaipaa enää. Tai ei välitä meistä. Mutta kaupunki oli Tokio.

Minulla ei ole sen kaupungin kanssa ollut koskaan mitään tekemistä, paitsi että tiedän mikä oli Edo-kausi ja tunnen ulkonaisesti sivellintekniikan ja osaan hiertää tussia. Riisipaperiakin meillä on.

Kirjassa käsiteltiin superhuumetta. Päähenkilö, joskus kaukana tulevaisuudessa, oli huumejakelija. Huume ei ilmeisesti ollut kielletty, tai sitten yhteiskunnat olivat muuttuneet sellaisiksi että kukaan ei oikein välittänyt olivatko huumeet kiellettyjä tai sallittuja. Sen muistan että oikeita lapsia ei näkynyt missään, eikä edes perheitä.

Huume oli semmoinen, että kun otti napin, niin kaikki muisti pyyhkiytyi pois. Seuraavan aamun, siis unien jälkeen, sai siis aloittaa n.k. puhtaalta pöydältä. Kirjailijan nimi oli Ray Loriga. Kirjassa kerrotaan syyt siihen, miksi muistinpyyhkimisnapit olivat niin suosittuja. En muista enää mitä ne syyt olivat, mutta voisi ehkä ajatella unohtavansa Norjan joukkomurhan tai Afrikan sarven tolkuttoman nälänhädän ja sen, että nyt Mogadishun niskan päällä oleva klaani ei suostu päästämään YK:n hätäapua paikalle. Se menee Keniaan, jonne tulee tuhansia nälkään kuolemaisillaan olevia ihmisiä päivittäin.

Että sellaisia olisi siis mukavaa pyyhkiä pois muistista! Olo olisi kuin silkkiä vain, keskellä hieman viilenevää kesää, viikonloppua, joka taittuu kohti elokuuta. Meillä on vettä vielä, vaikka tässä kaupungissa pohjavesi on paennut jo pois. Tai kaivon pitäisi olla niin syvä, ettei sellaiseen ole varmaan varaa.

Ajattelen tietysti, että hyvä omatunto on hyvän unen tae. Taas nukuin huonosti. Sillä ei ole mitään tekemistä omantunnon kanssa, koska minulla ei juuri ole tekemistä muiden ihmisten kanssa. Aivoni pyrkivät askartelemaan enemmän abstrakteissa asioissa. Huono uni johtuu siitä, että aivojen muistikennot alkavat olla kertakaikkiaan täynnä. Ainakin tuo kenno-teoria kuulostaa johdonmukaiselta. Tuskin se biologiaa kuitenkaan on.

Kiitos kysymästä, selkä on ollut viime aikoina kipeä. Olen harjoitellut päivittäin risti-istuntaa paperin, vesivärilehtiön ja siveltimen kanssa. Niitä on käytettävä lattiatasolla. Harjoittelen värejä. Kuviin on pitkä matka.

Luulen että värit lähtevät liikkeelle tästä hennosta muutoksen viitteestä. Syksy on jo parin kuukauden päästä. Seinät eivät huo'u niin kovaa kuumuutta enää kuin viime viikolla. Itse asiassa olin kiukkuinen kuin ampiainen eilen illalla kun sisälämpömittari kohosi taas 29 asteeseen klo yhdeksän illalla suunnilleen. Luulen alkavani ymmärtää ampiaista. Se raukka on elellyt täällä Pohjan perillä suuren sukunsa kanssa satoja vuosia ja eikös nyt sitten tule yhtäkkiä kovia helteitä. Tällaiseen sopeutuminen on rankkaa mille tahansa oliolle.

Ehkä ampiaisilla ei ole pesissään kunnon tuuletusta? Joka tapauksessa aikoihin ei ole satanut. Ampiaiset tulevat kohti ja purevat. Ehkä ne ovat lihansyöjiä ja saavat vetensä tuoreesta lihasta?

Yläkerran työpöydän vieressä näkyy olevan ampiaisen raato. On mukavaa etten astunut sen päälle kun se oli vielä elossa. Kerran astuin ja jalka turposi möhkäleeksi. Nurkasta löysin huopatöppösen joka kesäkuumalla oli älytön jalkine, mutta yhtenä päivänä jalka rupesi taas muistuttamaan jalkaa.

Olen edelleen kävelevä otus. Olisi hyvä ajatus että huopatöppösiä ruvettaisiin taas tekemään, jos/kun ilmasto alkaa muistuttaa yhä enemmän mannermaista, niin kuin se on viime vuodet ollut.

Initiaatio

Voisin olla ehkä omassa kesäkodossa jos.

Josseja kertyy vuosi vuodelta yhtä enemmän. Vastarannalta on ruvettu hakkaamaan metsää pois. Se tarkoittaa jonkun pikkutilan sukupolvenvaihdosta. Vanhaisäntä tai emäntä ovat olleet sitä mieltä, että niin kallioista ja soista paikkaa ei kannata ruveta perkaamaan.

Nuoremmat ajattelevat, että rahat pois, koska maailmanloppu on tulossa joka tapauksessa.

Käsitykseni ihmisten kouluttautumisesta, koulutuksesta, siihen kykenevyydestä, opettajuudesta on pessimistinen. Olen sitä mieltä että maailma säästyäkseen tarvitsee koulutusta. Tarvitaan filosofiaa ja biologiaa, tarvitaan taideaineita ja käsitöitä. Saha ja kirves, kankaankudonta, kutominen, kaikenlainen tarpeellinen työ pitää oppia. Ennen kaikkea on osattava ajatella, ja ihan itse.

Mutta se vastarannan puuhastelu on ainutta, mitä ainoastaan voi odottaa. Sehän on jonkun muun omistama alue. Jos jonkun muun omistaman hiilinielun eli metsän suhteen tapahtuu jotain, niin sille ei kukaan voi mitään, vaikka kohta kuollaan kaikki. Ei ole virastoa joka vastustaisi omistamisen väärinkäyttöä. Olen tyytyväinen, jos olen väärässä.

On vaikea nähdä vastarannan kasvatuspyrkimyksiä tai niiden hedelmiä. Minusta pitäisi olla silleen jättämistä ja paljon enemmän.

Minä elän siis itselleni tarpeellista elämää, eikä muu ole mahdollista. Se tarkoittaa tänä kesänä erityisesti runoja. On ällistyttävää kuinka moni lähipiirissä, siis siinä jonka olen kokenut itselleni läheisiksi vuosikymmenien myötä, kirjoittaa runoja.

Vaikka:

Istun kivelle.

Aika menee läpi.

Tuuli vie meren.

(Keijo Nevaranta: Rajakivet. Non Art Books 2008)

Tapasin Keijon junassa matkalla mökille. Hän oli menossa tapaamaan jotakuta yhteisöä vähän kauemmaksi. On mahdollista että hän muuttaa pois Pohjanmaalta. Hän tahtoi kuvan meidän mietiskelypaikastamme, jota ei ole enää. Siinä kasvaa nyt heinää, sammalta ja mansikoita, niin kuin pitkin niityn pohjaa. Söin ne mansikat.

En ole pätevä arvioimaan runoja. Mutta niiden arvioimispätevyyttä ei kukaan enää pyydäkään. Runous on henkilökohtaista ihan samoin kuin oma elämäni on. Jossain vaiheessa sitä elämää en ajatellut sitä erityisen henkilökohtaisena, enkä tarkemmin miettiessäni voi sanoa niin nytkään. Vieläkään. Koskaan. Loppujen lopuksi täysin henkilökohtaisia ovat vain syntyminen, rakkaus ja kuolema. En tiedä ovatko nekään henkilökohtaisia, koska ne koskettavat jokaista ihmistä.

Parasta on ollut kuulua moniin ryhmiin. On ollut suku, perhe, toinenkin perhe, ystävät, kommuunit, yritys elää yhdessä vaikka kuinka kauan. Tuntui oudolta että kaikkien kanssa eläminen ei olekaan mahdollista. Ihmiset muuttuvat. Suku otti torjuvan kannan.

Ihmiset pysyvät samoina kuin lapsinakin. Eivät he perustaltaan muutu. Noitalinna Huraa lauloi: ”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan aikuistu, ei tämä talo enempää aikuisia tarvitse.”, se tarkoitti kaiken yli käyvää järkevyyttä, sitä että hetkeäkään ei voinut tuhlata turhaan, ei mihinkään typerehtimiseen. Aikuiset hallitsevat, tai aikuisuus, joka on joskus jonkun kiveen hakkaama määritelmä.

Kysykää vaikka keltä kunnialliselta aikuiselta niin he kyllä tietävät. Eivät ehkä välttämättä osaa tietämistään sanoa, mutta ilmoittavat kyllä heti tarpeen tullen missä ja minkä vuoksi kaikki muut ovat aina olleet väärässä. Myös se jonka kanssa ovat puheissa kulloinkin.

Että ei saa olla lapsi, ei saa koskaan jäädä lapseksi. Mitä se on? Rippikoulussa vaadittiin vastaamaan Vähäkatekismuksen määräyksiin. Oli osattava ne ulkoa. Sitten sen oppimisen jälkeen oli lupa mennä tansseihin. Minä en mennyt. Tai menin joskus, monta vuotta myöhemmin, mutta se ei kuulu tähän katekismus-asiaan.

Myrsky puhkesi vasta monen hellepäivän jälkeen. Sitä ennen kukat saattoivat elellä rauhassa ihmisistäkin piittaamatta aivan niin kuin tahtoivat. Mutta vastarannalta näkyvät aukot, ne ovat totta. Samoin oma niittymme, joka kukoistaa ja jossa perhoset ja kaikenmaailman ötökät viihtyvät. Kaikki vain on.