Tanssija ja ystäväni vuosien takaa, Jaap Klevering on mukana tämmöisessä. Kyseessä on kokeellinen musiikki:

Aidan takana puutarha

Kun tarkoitetaan sitä, että korttelissa on paljon ihmisiä, eikä lasten perään ole oikein katsomassa kukaan ja kun puistakin viedään oksia ihan vain huvikseen, niin sanotaan että puusto kuluu.

Se on uuskieltä. Korttelin puuston on suunnitellut puutarhuri. Kuka lienee ollut puutarhuri, mutta oksastus näyttää kyllä tapahtuvan ohimennen ilman erikoisempaa suunnittelua. Kaikilla pihoilla on aronia-pensaita ja musta- ja punaviinimarjapensaita. Ne hakataan jostain syystä tyngiksi ja juuri silloin kun marjat alkavat kypsyä. Olen yrittänyt mennä väliin, mutta sanovat että tekevät vain työtään.

Minulla oli suunnitelma siitä, että kerään tutut lapset ja kerron mihin noita marjoja voi käyttää. Että mitä ne ovat. Minulla oli alkujaan sekin suunnitelma, että voitaisiin lasten kanssa perustaa pieni vihannesmaa. Mutta valitettavasti isommat ihmiset eivät sitä maata edes näkisi, joten taitaa olla turha toive. Kävelisivät päältä ja silppuaisivat sen ruohonleikkuukoneella, joka on ehdottomasti maailman viheliäisin kone.

Ajattelin sotavuosia, joista olen kuullut täällä. Joka pihassa oli vihannesmaa. Perunoitakin tuli, herneitä, porkkanoita, punajuuria. Ei maa ole täällä ollenkaan huonoa, vanhaa merenpohjaa.

En tiedä kukan nimeä, mutta leppäkerttu oli sen jo löytänyt

Lähdin fillarilla katsomaan onko kesä tulossa, onko merkkejä. Peippo luritteli heti alkuunsa niin että oli pakko pysähtyä. Lintu lopetti laulamisen siihen paikkaan. Sillä on täytynyt olla pesän tekeminen meneillään. Sitten tuli hieno paikka. Puutalossa on verkkoaita, mutta sen kukkapenkistä ovat siniset kukat luikerrelleet vapauteen, ne näyttävät kasvavan suoraan asfaltista. Ja leppäkerttu siinä. Varmaan etsimässä kirvoja.

Siihen pysähtyi pyöräilevä nainen ja kysyi tiedänkö että siellä elää 105-vuotias nainen, joka on vielä viime kesänä käynyt rollaattorilla kaupassa. Ei kai, minä sanoin. Hänen veljensä, kuulemma kauhean vanha hänkin, hoitaa kukkapenkkejä ja takapihalla on vielä vaikka mitä.

Pommi oli osunut sisarusten lapsuudenkotiin sodan aikana, ja he pääsivät muuttamaan tähän taloon. Mietin siinä hetken, mutta en olisi uskaltanut mennä koputtamaan oveen. Kuulemma he olivat ruotsinkielisiä, en ehkä saisi puheesta selvää.

Kevätpaisumus

Sitten tuli mieleeni meidän koiramme, Alexander Nevski, se amerikkalainen koira, joka oli puoliksi kojootti ja puoliksi labradorin noutaja. Talon oli täynnä eläimiä, mutta Alexin elämä oli lyhyt ja surullinen. Naapurissa asui iso ja aggressiivinen Volodja, ja Alexin piti lopulta kaivaa reitti pakoon. Niinpä hän päätyi auton alle ja kuoli.

Ajattelin häntä ja viikonloppuja vuorilla. Koira meni kuin väkkärä ylös rinnettä. En ole ikinä nähnyt kenenkään eläimen kierivän ylöspäin, mutta kyllä tämä niin teki. Alex oli onnellinen, Kitchie oli mukana myös, eikä hän ollut yhtään aggressiivinen, koirat leikkivät pitkin matkaa.

Nyt on katsottava Sergei Eisensteinin Aleksanteri Nevski. Siinä on Prokofjevin musiikki, iso taistelu Peipsijärvellä. Idän ja lännen rajaa vedettiin vaihteeksi.

Mutta nuoruuteni montaasi-mestari ei ollutkaan niin hieno kuin muistin. Rupesi nukuttamaan. Ei näin suurisuuntaista myytinrakentamista juuri enää näe. Venäjän kansaan vedottiin ja sankareihin. Minä ajattelin että ”Keitä ovat ne sankarit?” ja sen jälkeen että ”Lennä Juri Gagarin, lennä!”. Päässä soi omia aikojaan.

Nyt on mietittävä luenko tänä kesänä viimeinkin Anna Kareninan, vai hylkiikö kirja minua edelleen. Ei se kyllä Eisensteinin vaikutusta ole. Kyllä minä sen näin, että kuvat ovat voimakkaita. Millaisia ovat Tolstoin kuvat? Kirjojen kuvakielikin tuntuu muuttuvan ajan myötä.

Ei saa mennä heikoille jäille!

Nuoren ja vanhan soturin puhetta

Toissapäivänä oli Leif Färdingin runojen uusi tuleminen, ei Helsingissä vaan täällä Vaasassa. Siitä syntyi osittain muistelutilaisuus, koska läsnä oli paljon Lefan tunteneita ihmisiä, muun muassa runojen ruotsintaja Göran Ekström. Mutta Göranilla oli paljon asiaa. Ruotsinnos Färdingin runoista on valmis.

Itse tapasin Lefan Vanhalla kesällä 1974, jonossa hakemassa juotavaa, tarkoituksena päästä ulos aurinkoon istumaan. Olin töistä tulossa. Lefa vain osui siihen kuin aurinko. Säteili ja onnitteli minua ison vatsani vuoksi. Kysyi milloin lapsi syntyy.

Sen jälkeen tapasimme siellä sun täällä. On mahdollista että olen tavannut häntä jo aiemminkin, en tiennyt että hän oli kirjoittanut myös Uuden Ajan Auraan, yksi lehdistä joita 1960-luvun puolivälin maissa luin. Lefa oli nuorempi kuin minä, täynnä energiaa, hyvää tahtoa, pulputti puhetta kuin mikäkin kevätpuro.

Ihmettelin että mistäs hän tuohon tipahti, niin jotenkin tähdistä pudonneelta hän vaikutti. Mutta hyvällä tavalla, ei se poika ollut eksyksissä millään tavalla.

Osa takakannesta. Valokuva: Gunnar Bäckman

Göran Ekströmiä olin seurannut jonkin aikaa, tiesin että hän itse kirjoittaa ja puhuimme usein Lefan runojen käännöksistä. Vaasa on kaksikielinen kaupunki, mutta ruotsinkieliset eivät ole saaneet lukeakseen Lefan runojaan omalla kielellään. Tämän niteen kustantaja on nimeltään Fri Press. Minusta hyvä nimi juuri hänen runojensa uudelleen tulemiseksi.

Luen ruotsia niin hitaasti että en ole ehtinyt lukea koko kirjaa vielä. Suomeksi minulla on opus nimeltä Seitsemän vuoden runot (WSOY, 1979), joitakin runoja olen sitten Helsingin aikojen kuullut täällä Runonkulkijat-nimisen lausujaryhmän esittämänä. Mutta ei heillä ollut ruotsinkielisiä tekstejä:

Jag vänder mitt ansikte mot solen,

farao Ekhnaton drar sommaren till himlen med sin cykel,

         titta,

det dropper frömjöl ner på gågatan,

      bilarna,

            dessa smolk I livets ögon,

vad gör de här.

(kokoelmasta Maailmaa minä rakastan, 1971/Det är världen jag älskar)

Muistan hyvin että ei ollut rajoja siinä mistä asioista Lefan kanssa saattoi puhua. Olin itse tullut pari vuotta aiemmin Amerikasta. Mahtoiko hän mainita Findhornin? En muista. Sen muistan että Vaasasta emme puhuneet. Minä en kaupungista tiennyt mitään, vaikka olin joskus lapsena käynyt.

Mutta Louis Malle kertoi muun muassa Findhornista elokuvassaan Ilta Andrén kanssa. Kommuuni on edelleen olemassa. Ekström kertoo Leif Färdingin elämänkerran pääosat kirjan alkupuheessa. Vaikutti siltä, että poika oli kiinnostunut kaikenmaailman esoteerisyyksistä jo nuorena, ja kun hän kävi koulua täällä, suomenkielistä, niin kyllä häntä katsottiin vähän vinoon. Helsingissä sen sijaan ei ollut vaikeuksia. Ainakaan aluksi.

Helsingissä jo silloin miltei kaikki oli sallittu. Joku ystävä kertoi tavanneensa Lefan usein Oraansuojelijoissa. Sieltä taas lähtivät liikkeelle ympäristönsuojelijat, kasvissyöjät, ylipäänsä maailman globaalisuuden ymmärtäjät. Äänetön kevät oli julkaistu englanniksi jo 1964.

Nyt kun olen hitaasti tavaillut runoja vieraalla kielellä, niin huomaan että Leif Färding oli hyvin moderni runoilija. Tässä edellinen runo suomeksi:

Käännän kasvoni aurinkoon,

faarao Ekhnaton ajaa polkupyörällä kesää taivaalle,

        katso,

siitepölyä tipahtelee kävelykadulle,

         autot,

              nuo roskat elämän silmissä,

mitä tekevät täällä.

Etukansi. Kirjan kuvitus: Tiiti Mendelin

Leif Färding kuvasi itseään vanhaksi sotilaaksi, kuoli jo 1983. Hän katosi, ja löytyi sitten keväällä Gerbyn metsästä. On tästä puhuttu aina, mutta totta se on: moni runoilija on liian herkkä kovaan maailmaan. Minulla on se tunne, että he syntyvät sellaisina.

Aina sitä toivoo että runoilijat ja taiteilijat ja muut maailman reunoja kiertävät ihmiset kestäisivät pitempään, jaksaisivat, ja että ympäristö ottaisi heidät avosylin vastaan, kiertelemättä. Tuntuu oudolta ajatella että kaksi pohjalaisrunoilijaa, Färding ja Arto Melleri kumpikin olivat loukanneet päänsä kolaroidessaan auton kanssa Helsingissä.

Sumuisen päivän haaste

Haaste Unkuri-blogista

Ah, ma lemmin:

1.Lempiväri:  tumman sinipunainen, lämmin

2.Lempieläin: kissat

3.Lempijuoma: tee

4.Antaa vai saada lahjoja: on kivaa antaa jos vain voi, vaikeampi on ottaa vastaan. Yleensä ei  kyllä tavaraa, minulla ei ole mitä lähettää. Puhetta, lohdutusta, pitkä ja hyvä kirje. Sain villasukkia jouluksi!

5.Lempikukka: syvän tummanpunainen dahlia, kukki  isoäidin pihalla.

6.Lempikuvio: siksak.

7.Lempinumero: ei ole, mitä numerot tarkoittavat?

Satunnaisia faktoja
1.Yöpakkasten aikaan, siis nyt, on kivaa hypätä riitteeseen, tai sitten koskea sitä vähän kämmenellä ja katsoa miten vesi muuttaa riitteen laskoksia.

2.Katsoa Tukholman kuvaa ja muistaa millaista oli dallata sen keväisillä kaduilla.

3.Pelätä vähän curry-risottoa: jos se onkin liian voimakasta?

4.Toivoa fillari-ilmoja pian.

5.Tietää että maailmanloppu minulle on kuolema, mutta lapsenlapset eivät ehkä ehdi enää elää, se on suuri suru.

6.Toivoa että fillari-ilmojen mukana bensa loppuu tavallisilta pyöräilijöiden tappajilta ja riittää enää vain ammattikuskeille. Tai sellaisille jotka eivät änkyröi.

7.Pelko siitä että tuomenkehrääjäkoi nimenomaan pitää kylmistä talvista ja että se on taas selvinnyt puun tyvessä elossa. En tiedä mitään niin inhottavaa kuin tyhjäksi kaluttu puu, harson peitossa.

8.Että saisi voimia niin paljon että voisi mennä mökille ja jaksaa kulkea Ponilla kirkolle ja takaisin.

9.Tahdon sen vertaisen aikamatkan, että suvun vanhimmat ovat vielä elossa ja voin jatkaa keskustelua heidän kanssaan, siivota unen taloni, ja mennä nukkumaan tyynesti.

10.Miksi riippuköynnös ei enää menesty keittiön kaapiston päällä? Liput ehkä ovat syynä siihen?

Mielihyviä

1.Endorfiini, joka tulee monista lähteistä.

2.Surun upottaja on uiminen.

3.Sattui hammaslääkäri, joka on suunnitellut hoitaa hampaani. Kiltti ihminen, vaikka onkin nuori, ei  vihaa meitä vanhoja, joilla ei ollut tarpeeksi ruokaa vauvana.

4.Kissa tulee syliin, nuolaisee poskea, kiehnää, ei halua sapuskaa vaan silitystä.

5.Kissa puhuu ja aina vain minulla on opittavaa!

6.Saan projektin hännän päästä kiinni ja kirjoitus sujuu.

7.Päivä jolloin silmiin ei satu: ovat lisänneet klooria uimahalliin, mutta minä en pidä uimalaseista. Ne vievät näkökentän. 

8.Ihanuus juuri nyt: tsai-teetä, mukana intialaisia mausteita. Ympäristömerkkikin on…

9.Järjestellä valokuvia ja toivoa että joku joskus vuosien päästä voisi nähdä niitä ja arvuutella kuka on ottanut niitä ja mistä. Pysähtyä pitkäksi aikaa miettimään kuvan tilannetta. Minulla oli paljon rakkaita ihmisiä joskus.

10.Kirjoittaa muutama rivi päivässä ihan itseäni varten, muistiinpanoja, ideoita. Niistä alkaa tulla abstrakteja asioita. Tarinoita luen, en kirjoita.

Kaikki ylläolevat asiat ovat muutoksen tilassa. Koska kaikki muuttuu. Oli kyllä aika omituista että koululaitos ainakin minun aikanani yritti välittää pysyvää maailmankuvaa. Ehkä opettajat yksityisesti tiesivät entropian lain.

Kuvassa Leo, elämänkumppani, kotimetsässään. Paikka on vesiputous Herman Creek-metsässä, aika lailla suojellussa, mutta ei ehkä ihan kokonaan:

Kuva: Mickey O'Brien

Tähän vielä kaksi kertaa Burroughs, jota olen viime ajat tutkinut. Hän oli beat-kirjailija, siis amerikkalainen. Kirjat ovat kiinnostavia.

Hiljaisuus

Lukekaa ahkerasti tämä viikko. Niin minäkin teen.

Koneeni meni rikki, joten minua ei juuri täällä näy, mutta onpahan varmaan niitä onnellisia, joiden koneet vielä toimivat. Ehkä. No on.

Kaikille mukavaa pääsiäistä. Lidian voi kuvitella tähän selkä köyryssä, venyttelemässä.

Teetä ja hunajaa, 
pääsiäisillan hupi -
huilaava kone
Juhani Tikkanen (oman bloginsa kommentissa  hunajateen rikkomalle koneelleni! Tuossa on asenne kohdallaan.)

Punaista

Olen nähnyt tämän elokuvantekijän leffoja ennenkin. Niitä ei ole tullut kuin television dokumenttilähetyksinä. Kaupallisessa levityksessä ne ovat tuskin missään. Siihen on ehkä syynsä.

Minut on kasvattanut koulu ja koti niin, että jos tekee oikein, jos noudattaa omantuntonsa ääntä ja on rehellinen, niin elämä sujuu. Se on tietysti valehtelua. Mutta lapsi tai nuorikaan ei vielä käsitä kaksinaismoralismia.

Sen takia jokaisella sukupolvella on oma uusi tiensä ja sen vuoksi edellisten sukupolvien virheiltä ei kyetä oppimaan yhtään mitään. Tämä on äärimmäisen surullista, mutta myös hyvin vaarallista. Joka puolelta tulee maailmanloppuprofetioita eivätkä ne ole enää huuhaata, valitettavasti.

Olen itse ajatellut, että entä jos esimerkiksi Suomi-niminen maa ottaisi ja siirtyisi elintasossaan 50-luvulle. Se olisi joidenkin ihmisten mielestä mahdollista, koska kaikilla oli silloin katto pään päällä, keskiluokka oli pieni eikä syönyt kuormasta, patruunoissa oli moraalia ja kokonaisuuksien käsitystä vielä.

Lumi näkyy taustalla, kaktus nuokkuu uhkaavasti. Ruokaa, se sanoo, aurinkoa!

Patruunoita ei enää ole. Ei ole myöskään tiiviitä kaupunginosia ja kyliä, jossa hoidettiin lapset ja katsottiin heikompien jäsenten perään. En väitä että se oli paratiisi. Ihmiset kuluivat loppuun raskaassa työssä, mutta lapset pääsivät kouluun.

Kun me pääsimme kouluun, rupesimme puuhaamaan aika nopeasti sosiaalis-yhteiskunnallisia muutoksia. Niitä puuhaamaan perustettiin yhdistyksiä, niitä puuhasivat myös vanhat puolueet. Politiikasta keskusteltiin. Lista 1960-70-lukujen uudistuksista on pitkä ja iso. Niiden toteuttaminen oli mahdollista koska Neuvostoliiton kauppa oli hyvin tuottoisaa. Sieltä tuli esimerkiksi öljyä ja kaasua.

Ne pahalaiset, öljy ja kaasu, ovat niitä jotka pilaavat nyt ilmaston.

Elokuva oli Chris Markerin Punaista ilmaa. Hän on tehnyt alkuperäisen elokuvan vuonna 1977, mutta lisännyt ja editoinut sitä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen – eivät suomalaisetkaan puhuneet bilateraalisen kaupan aikaan savijaloilla seisovasta jättiläisestä. Niin että ilkkumiseen ei ole syytä.

Elokuvan pitäisi olla Areenassa nähtävillä, se nimittäin tuli Teemalta ulos. Löysin sen, mutta video ei toiminut minun koneellani.

Kuva oli päivitettävä joulu-/pääsiäiskaktuksen statuksen muutoksen vuoksi! Ja ulkona on takatalvi. Ehkä pääsiäiskaktukseni pitää a) pimeydestä, b) kirkollisista juhlapyhistä.

Marker näyttää hienosti sen, miten nuorison toivo heräsi ja miten se murskaantui. Keskiössä oli Vietnamin sota, Prahan kevät ja Pariisin toukokuu vuonna 1968. Se oli merkittävä vuosi, ja voin vakuuttaa että sellaista ei ole ollut sen jälkeen.

Elokuvassa siis soditaan. Sota on Boliviassa (Che Guevara tapettiin), Chilessä (presidentti Allende murhattiin ja tuli sotilasvallankaappaus), Kongossa (YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld ammuttiin alas lentokoneessaan), Vietnamin yllä lentää helikopterissa amerikkalaissotilas, joka ylistää tappamisen ihanuutta. Sitten vielä Varsovan liiton joukot ajavat panssareineen Prahaan tukahduttamaan n.k. ihmiskasvoisen sosialismin.

Kun sitten pieni Vietnam voitti ison USA:n vuonna 1975, nuoret kokivat että nyt on mahdollisuus lähteä eteenpäin. Mutta revanssi oli paljon suurempi, johon kukaan protestoijista oli varustautunut.

Esimerkiksi USA:n 20 miljoonan aktiivisen sodanvastustajan leiri hävisi savuna ilmaan, syntyi monia pieniä liikkeitä, joista ei enää ollut vastustamaan kasvavaa militarismia. Ja militarismi lisääntyi kaikkialla maailmassa. Aseiden valmistajilla oli lihavat päivä ja on edelleen.

Jos joku nuori lukee tämän, niin pyydän muistamaan että 60-lukulaiset kasvoivat pommin varjossa. Nyt oikeastaan on vielä suurempi vaara että joku ottaa ja räjäyttää pommin ja aiheuttaa ilmastonmuutoksen päälle ydintalven.

Lintu on lakannut olemasta. Pari päivää sitten se vielä makasi tuossa kymmenen metrin päässä. Kuollut kylmään ja nälkään?

Silloin kuollaan kaikki. Siis ihmiset. Sitten voi ehkä kysyä, oliko sivistyksestä, filosofiasta, taiteista, musiikista, oliko niistä mihinkään ihmisyyden edustajina. Tämä on ihan oikea kysymys, ei retorinen. En tiedä onko enää ketään joka kysyisi, saati jotakuta vastaajaa.

Siihen mennessä: katson edelleen keskiyöllä televisiota, koska siihen aikaan ainoastaan on hyviä ohjelmia. 

Arvo ja tasaus

Kevätpäivänseisaus. Sen lisäksi kalenterissa oli karkauspäivä viime kuussa. Kaiken huipuksi ensi viikolla on käännettävä kelloja johonkin suuntaan. Junat pysähtyvät tunniksi joillekin asemille. Siis keskellä yötä. Junan seisomisessa keskellä yötä on aavemainen fiilis. Voi kuulla se puuskahtavan ja huokaisevan.

Muistan hyvin höyryveturien vetämät vaunut Seinäjoen asemalla. Piti hyppiä kurkkaamassa 1. luokan ravintovaunun hienoja ihmisiä. Ne puolestaan epäilemättä tahtoivat konduktöörin loihtivan jostain pimennysverhot asemien seisomisajaksi, kun nuo likaiset lapset...

Juliaaninen kalenteri jo tiesi, ettei ajanlasku ole aivan selvä, vaan pitää ottaa kiinni, muuten kahdeksas kuukausi onkin yhdeksäs tai päinvastoin. Sekoilin sen verran paljon planeettojen konjuktion kanssa, että en yritä selittää kalenteria yhtään tätä enempää.

Mutta vuodenaika on muuttumassa. Nyt jo kuuden, seitsemän maissa aamulla on niin valoisaa että silmät aukenevat. Mutta ne pahukset eivät sulkeudu vastaavasti yhtään aikaisemmin illalla, vaikka on pimeää.

Kuvista näkee että elän keskellä viidakkoa. Viidakko söi verhot.

Kaupunki sotkee jossain määrin ajantajua. Olisi kivaa asua jossain saaressa, josta pääsisi äkkiä vesibussilla kaupunkiin, jos pitäisi mennä. Minulla olisi pieni soutuvene, jolla voin käydä onkimassa, heittämässä virveliä, pudottamassa katiskan ja jos saisin kumppanin, laskemaan verkot. Meidän isäntä ei ole kovin innostunut veneistä. Voisi tulla liikaa soutamista ja huopaamista.

Lidian olisi opittava syömään kalaa. Hyvä on, voin luvata keittää kalat häntä varten. Mutta en mitään muuta! Kyllä hänen on tiedettävä ominaislaatunsa, viimeinkin, ja vähitellen hän voisi luopua eläinruu’ista. En usko että ne ovat edes kovin terveellisiä. Lukuun ottamatta tauriinia, joka auttaa silmiä säilymään terävinä. Ihminen ei tarvitse tauriinia, vaan D-vitamiinia.

Muuttamisesta ei todennäköisesti tule mitään, sillä vesibusseja ei ole. En aio opetella käyttämään moottorivenettä. Sellainen pitäisi kaikenlisäksi ostaa.

Eilen oli Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Radiossa haastateltiin Canthin elämänkerran kirjoittajaa. Elämänkertoja on useita, tämä on uusin. Radiossa sanottiin monta kertaa Minna Canthin nimen yhteydessä, että tämä on ainut merkittävälle naiselle omistettu suomalainen juhlapäivä. Ei sanottu että tässä on merkittävin suomalainen nainen.

Pitäisikö keksiä lisää naisia joiden syntymäpäivänä voi vetää lipun salkoon? Minä kiinnitin huomioni siihen, että kirja oli elämänkerta, eikä kirja Canthin kirjoitustöistä. Luulin että ne ovat tärkein asia, näytelmät, lehtijutut, kaikki se mitä hän teki kauppiaan työnsä ohessa Kuopiossa.

Ja olisi mukava tietää millainen kauppias hän oli. Ehkäpä hän osasi markkinoida näytelmiään ja lehtijuttujaan hyvin? Ehkä hänet muistetaan tämänkin vuoksi omista ansioistaan?

Homsantuun repliikki kannattaa pitää mielessä:

-Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua!

Se on merkittävä repliikki.