Kuningastarina

Olen ollut uppeluksissa aika tavalla vieraan kulttuurin kanssa. Asiat ovat lehdistä tuttuja, mutta kirjassa ne tulevat silti paljon lähemmäksi. Kirjaa olen valmis suosittelemaan vähän enemmän valveilla olevassa tilassa kun ei tahdo lukea mitään täyttä hötöä. Kyse on Triestestä ja sitä ympäröivästä maaseudusta.

Kirjoitin kirjasta täällä.

* * *

Ja sitten tämä!

Tämä on niin hieno että minun on pakko panna tämä tarina eteenpäin. Että jossain ihmiset todella näkevät vaivaa!

Katsokaa noita lapsia! Siis katsokaa jos onnistun saamaan videon teille asti.

Sappikivistä ja keväästä

Joskus 1980-luvulla ilmestyi pamfletti nimeltä ”Huvitammeko itsemme hengiltä?” tai jotenkin siihen suuntaan. Se taisi olla amerikkalaisen tai britin kirjoittama. En koskaan lukenut sitä, mutta muistan hyvin kun ystäväni kirjoitti minulle, että me nyt ainakaan emme huvitu hengiltä.

Ihmiset tarvitsivat huvitusta esimerkiksi televisiosta tai radiosta, joukkotiedotusvälineiden tiedotusarvo alkoi olla kyseenalainen.

Kirja liittyi varmasti televisio-tuotannon lisääntymiseen ja sitten vuosikymmenen lopulla VHS-videoiden tuloon, jonka myötä meillä oli jo ties kuinka mones kalabaliikki aiheesta laittomat tallenteet. Varmaan niitä olikin, olihan jo aiemmin ollut C-kaseteilla n.k. bootleg-kappaleita milloin minkäkin koti- tai ulkomaisen muusikon tai laulajan tuotannosta.

Joka tapauksessa halpaa tavaraa. Mutta ihmisten mielestä tarpeellista.

Istahdin tähän äsken kuuntelemaan radiota sen jälkeen kun suhteellisen kuraisena ja märkänä pääsin kotiin kevään etenemistä havainnoimasta. Kohta tulee kylmä, koska sade onnistui kastelemaan minut aika perusteellisesti.

Radiossa alkoi iltapäivän musiikkiohjelma, Faunin iltapäiväkö se on, vai kenen. Faunihan on se pukinsorkkainen puolijumala joka villitsee ihmiset pan-huilun soitollaan. Toivon hartaasti että juuri nyt Kreikan kaiken kärsinyt kansa saa edes vähän lohtua faunin soitosta. Muistaakseni fauni innosti ihmiset myös tanssimaan ja juomaan hyväätekevää viiniä. Pahaatekevää viini on ainoastaan silloin, jos sitä juo liikaa.

Joka tapauksessa radion ensimmäisenä kappaleen nimi oli Sappikivileikkauksessa. Yritin kuulla säveltäjän nimen, mutta en saanut siitä selvää. Pääroolissa oli viola da gamba ynnä joku muu vanha soitin ja Lasse Pöysti, joka ihan alkuunsa määräsi että ”Skalpelli!”, sitten ilmoitti että ”Veren juoksemista”. Lopuksi (musiikki)instrumentit villiintyivät, kun potilas siirrettiin sänkyyn. Jäin miettimään, kuka runoilija on päässyt katsomaan ja kuuntelemaan vihreäpukuisten kirurgien toimenpiteitä. Minusta ei olisi lainkaan kummallista, jos Lasse Pöysti itse olisi äitynyt runolliseksi sappikivien poistamisesta. Monitaiturin kuva siitä näyttelijästä on välittynyt.

Esitys ei kestänyt kauan, mutta pidin siitä paljon. Ajatelkaa nyt: sappikivet voivat tulla kelle tahansa, ja ne todella siis leikataan pois! Mutta kukaan ei koskaan dokumentoi leikkauksia inhimilliseltä kannalta. Veren juoksemista! Verihän lähtee juoksemaan heti, jos vaikka kissa tarraa kynnellä käteen. Kissa ei tähtää veren juoksemiseen, vaan siihen, että häntä silitetään. Kyllä hän tietää hiiren ja ihmisen eron.

Jäin toivomaan että heräämössä potilastakin silittää joku.

Voi tosin olla että nykyään on ainoastaan tähystysleikkauksia ja paikallispuudutuksia, joten ihanaa heräämistä ei tule. Tuskin sairaanhoitajilla on aikaa käydä silittelemässä rutiinileikkauspotilaan poskea. Mahdetaankohan potilaille puhua edes myötätuntoisesti ja ystävällisesti?

Sen kyllä tietävät kaikki että sappikivipotilaat ovat taatusti kivi leikkausjonon kengässä. Haittona ovat. Että nekin vielä pitäisi hoitaa, vaikka jonossa on ihmisiä pää kainalossa! Ja lisäksi kansanperintönä kulkee kamaluuksia ihmisistä, jotka valuttavat mustaa sappea kanssaihmistensä päälle. On mahtanut olla joku näkemässä sellaisenkin tapauksen.

Siinäkään ei ehkä ole mitään uutta. Jo ajat sitten on puhuttu sairauksista vertauskuvina. En tiedä olivatko ne jo Hippokrateen mielessä, mutta en olisi hämmästynyt. Luulen kyllä että Hippokrateen vala on unohtunut yrityslääkäreiltä ja joiltain tavallisiltakin. Minusta on näyttänyt siltä, että lääkärit pikemminkin juoksevat nykyään potilaita pakoon.

Sumuinen ja sateinen ilma on hieno, ei siinä ole mitään melankolista. Puiden nuput turpoavat hurjaa vauhtia. Sadepisaroiden vuoksi ei näe eteensä tämmöinen silmälasipäinen, mutta sen verran kyllä, että löytää sitten kaupasta sapuskaa kissalle ja voi istahtaa kuuntelemaan Sappikivileikkausta. Tuollaista musiikkia pitää olla lisää! Kanava on tietenkin Radio YLE 1, niin että tämä on mainos.

Itseänikin mainostan, koska maksan joka vuosi Yleisradion lupamaksun.

Tanssija ja ystäväni vuosien takaa, Jaap Klevering on mukana tämmöisessä. Kyseessä on kokeellinen musiikki:

Aidan takana puutarha

Kun tarkoitetaan sitä, että korttelissa on paljon ihmisiä, eikä lasten perään ole oikein katsomassa kukaan ja kun puistakin viedään oksia ihan vain huvikseen, niin sanotaan että puusto kuluu.

Se on uuskieltä. Korttelin puuston on suunnitellut puutarhuri. Kuka lienee ollut puutarhuri, mutta oksastus näyttää kyllä tapahtuvan ohimennen ilman erikoisempaa suunnittelua. Kaikilla pihoilla on aronia-pensaita ja musta- ja punaviinimarjapensaita. Ne hakataan jostain syystä tyngiksi ja juuri silloin kun marjat alkavat kypsyä. Olen yrittänyt mennä väliin, mutta sanovat että tekevät vain työtään.

Minulla oli suunnitelma siitä, että kerään tutut lapset ja kerron mihin noita marjoja voi käyttää. Että mitä ne ovat. Minulla oli alkujaan sekin suunnitelma, että voitaisiin lasten kanssa perustaa pieni vihannesmaa. Mutta valitettavasti isommat ihmiset eivät sitä maata edes näkisi, joten taitaa olla turha toive. Kävelisivät päältä ja silppuaisivat sen ruohonleikkuukoneella, joka on ehdottomasti maailman viheliäisin kone.

Ajattelin sotavuosia, joista olen kuullut täällä. Joka pihassa oli vihannesmaa. Perunoitakin tuli, herneitä, porkkanoita, punajuuria. Ei maa ole täällä ollenkaan huonoa, vanhaa merenpohjaa.

En tiedä kukan nimeä, mutta leppäkerttu oli sen jo löytänyt

Lähdin fillarilla katsomaan onko kesä tulossa, onko merkkejä. Peippo luritteli heti alkuunsa niin että oli pakko pysähtyä. Lintu lopetti laulamisen siihen paikkaan. Sillä on täytynyt olla pesän tekeminen meneillään. Sitten tuli hieno paikka. Puutalossa on verkkoaita, mutta sen kukkapenkistä ovat siniset kukat luikerrelleet vapauteen, ne näyttävät kasvavan suoraan asfaltista. Ja leppäkerttu siinä. Varmaan etsimässä kirvoja.

Siihen pysähtyi pyöräilevä nainen ja kysyi tiedänkö että siellä elää 105-vuotias nainen, joka on vielä viime kesänä käynyt rollaattorilla kaupassa. Ei kai, minä sanoin. Hänen veljensä, kuulemma kauhean vanha hänkin, hoitaa kukkapenkkejä ja takapihalla on vielä vaikka mitä.

Pommi oli osunut sisarusten lapsuudenkotiin sodan aikana, ja he pääsivät muuttamaan tähän taloon. Mietin siinä hetken, mutta en olisi uskaltanut mennä koputtamaan oveen. Kuulemma he olivat ruotsinkielisiä, en ehkä saisi puheesta selvää.

Kevätpaisumus

Sitten tuli mieleeni meidän koiramme, Alexander Nevski, se amerikkalainen koira, joka oli puoliksi kojootti ja puoliksi labradorin noutaja. Talon oli täynnä eläimiä, mutta Alexin elämä oli lyhyt ja surullinen. Naapurissa asui iso ja aggressiivinen Volodja, ja Alexin piti lopulta kaivaa reitti pakoon. Niinpä hän päätyi auton alle ja kuoli.

Ajattelin häntä ja viikonloppuja vuorilla. Koira meni kuin väkkärä ylös rinnettä. En ole ikinä nähnyt kenenkään eläimen kierivän ylöspäin, mutta kyllä tämä niin teki. Alex oli onnellinen, Kitchie oli mukana myös, eikä hän ollut yhtään aggressiivinen, koirat leikkivät pitkin matkaa.

Nyt on katsottava Sergei Eisensteinin Aleksanteri Nevski. Siinä on Prokofjevin musiikki, iso taistelu Peipsijärvellä. Idän ja lännen rajaa vedettiin vaihteeksi.

Mutta nuoruuteni montaasi-mestari ei ollutkaan niin hieno kuin muistin. Rupesi nukuttamaan. Ei näin suurisuuntaista myytinrakentamista juuri enää näe. Venäjän kansaan vedottiin ja sankareihin. Minä ajattelin että ”Keitä ovat ne sankarit?” ja sen jälkeen että ”Lennä Juri Gagarin, lennä!”. Päässä soi omia aikojaan.

Nyt on mietittävä luenko tänä kesänä viimeinkin Anna Kareninan, vai hylkiikö kirja minua edelleen. Ei se kyllä Eisensteinin vaikutusta ole. Kyllä minä sen näin, että kuvat ovat voimakkaita. Millaisia ovat Tolstoin kuvat? Kirjojen kuvakielikin tuntuu muuttuvan ajan myötä.

Ei saa mennä heikoille jäille!

Nuoren ja vanhan soturin puhetta

Toissapäivänä oli Leif Färdingin runojen uusi tuleminen, ei Helsingissä vaan täällä Vaasassa. Siitä syntyi osittain muistelutilaisuus, koska läsnä oli paljon Lefan tunteneita ihmisiä, muun muassa runojen ruotsintaja Göran Ekström. Mutta Göranilla oli paljon asiaa. Ruotsinnos Färdingin runoista on valmis.

Itse tapasin Lefan Vanhalla kesällä 1974, jonossa hakemassa juotavaa, tarkoituksena päästä ulos aurinkoon istumaan. Olin töistä tulossa. Lefa vain osui siihen kuin aurinko. Säteili ja onnitteli minua ison vatsani vuoksi. Kysyi milloin lapsi syntyy.

Sen jälkeen tapasimme siellä sun täällä. On mahdollista että olen tavannut häntä jo aiemminkin, en tiennyt että hän oli kirjoittanut myös Uuden Ajan Auraan, yksi lehdistä joita 1960-luvun puolivälin maissa luin. Lefa oli nuorempi kuin minä, täynnä energiaa, hyvää tahtoa, pulputti puhetta kuin mikäkin kevätpuro.

Ihmettelin että mistäs hän tuohon tipahti, niin jotenkin tähdistä pudonneelta hän vaikutti. Mutta hyvällä tavalla, ei se poika ollut eksyksissä millään tavalla.

Osa takakannesta. Valokuva: Gunnar Bäckman

Göran Ekströmiä olin seurannut jonkin aikaa, tiesin että hän itse kirjoittaa ja puhuimme usein Lefan runojen käännöksistä. Vaasa on kaksikielinen kaupunki, mutta ruotsinkieliset eivät ole saaneet lukeakseen Lefan runojaan omalla kielellään. Tämän niteen kustantaja on nimeltään Fri Press. Minusta hyvä nimi juuri hänen runojensa uudelleen tulemiseksi.

Luen ruotsia niin hitaasti että en ole ehtinyt lukea koko kirjaa vielä. Suomeksi minulla on opus nimeltä Seitsemän vuoden runot (WSOY, 1979), joitakin runoja olen sitten Helsingin aikojen kuullut täällä Runonkulkijat-nimisen lausujaryhmän esittämänä. Mutta ei heillä ollut ruotsinkielisiä tekstejä:

Jag vänder mitt ansikte mot solen,

farao Ekhnaton drar sommaren till himlen med sin cykel,

         titta,

det dropper frömjöl ner på gågatan,

      bilarna,

            dessa smolk I livets ögon,

vad gör de här.

(kokoelmasta Maailmaa minä rakastan, 1971/Det är världen jag älskar)

Muistan hyvin että ei ollut rajoja siinä mistä asioista Lefan kanssa saattoi puhua. Olin itse tullut pari vuotta aiemmin Amerikasta. Mahtoiko hän mainita Findhornin? En muista. Sen muistan että Vaasasta emme puhuneet. Minä en kaupungista tiennyt mitään, vaikka olin joskus lapsena käynyt.

Mutta Louis Malle kertoi muun muassa Findhornista elokuvassaan Ilta Andrén kanssa. Kommuuni on edelleen olemassa. Ekström kertoo Leif Färdingin elämänkerran pääosat kirjan alkupuheessa. Vaikutti siltä, että poika oli kiinnostunut kaikenmaailman esoteerisyyksistä jo nuorena, ja kun hän kävi koulua täällä, suomenkielistä, niin kyllä häntä katsottiin vähän vinoon. Helsingissä sen sijaan ei ollut vaikeuksia. Ainakaan aluksi.

Helsingissä jo silloin miltei kaikki oli sallittu. Joku ystävä kertoi tavanneensa Lefan usein Oraansuojelijoissa. Sieltä taas lähtivät liikkeelle ympäristönsuojelijat, kasvissyöjät, ylipäänsä maailman globaalisuuden ymmärtäjät. Äänetön kevät oli julkaistu englanniksi jo 1964.

Nyt kun olen hitaasti tavaillut runoja vieraalla kielellä, niin huomaan että Leif Färding oli hyvin moderni runoilija. Tässä edellinen runo suomeksi:

Käännän kasvoni aurinkoon,

faarao Ekhnaton ajaa polkupyörällä kesää taivaalle,

        katso,

siitepölyä tipahtelee kävelykadulle,

         autot,

              nuo roskat elämän silmissä,

mitä tekevät täällä.

Etukansi. Kirjan kuvitus: Tiiti Mendelin

Leif Färding kuvasi itseään vanhaksi sotilaaksi, kuoli jo 1983. Hän katosi, ja löytyi sitten keväällä Gerbyn metsästä. On tästä puhuttu aina, mutta totta se on: moni runoilija on liian herkkä kovaan maailmaan. Minulla on se tunne, että he syntyvät sellaisina.

Aina sitä toivoo että runoilijat ja taiteilijat ja muut maailman reunoja kiertävät ihmiset kestäisivät pitempään, jaksaisivat, ja että ympäristö ottaisi heidät avosylin vastaan, kiertelemättä. Tuntuu oudolta ajatella että kaksi pohjalaisrunoilijaa, Färding ja Arto Melleri kumpikin olivat loukanneet päänsä kolaroidessaan auton kanssa Helsingissä.

Sumuisen päivän haaste

Haaste Unkuri-blogista

Ah, ma lemmin:

1.Lempiväri:  tumman sinipunainen, lämmin

2.Lempieläin: kissat

3.Lempijuoma: tee

4.Antaa vai saada lahjoja: on kivaa antaa jos vain voi, vaikeampi on ottaa vastaan. Yleensä ei  kyllä tavaraa, minulla ei ole mitä lähettää. Puhetta, lohdutusta, pitkä ja hyvä kirje. Sain villasukkia jouluksi!

5.Lempikukka: syvän tummanpunainen dahlia, kukki  isoäidin pihalla.

6.Lempikuvio: siksak.

7.Lempinumero: ei ole, mitä numerot tarkoittavat?

Satunnaisia faktoja
1.Yöpakkasten aikaan, siis nyt, on kivaa hypätä riitteeseen, tai sitten koskea sitä vähän kämmenellä ja katsoa miten vesi muuttaa riitteen laskoksia.

2.Katsoa Tukholman kuvaa ja muistaa millaista oli dallata sen keväisillä kaduilla.

3.Pelätä vähän curry-risottoa: jos se onkin liian voimakasta?

4.Toivoa fillari-ilmoja pian.

5.Tietää että maailmanloppu minulle on kuolema, mutta lapsenlapset eivät ehkä ehdi enää elää, se on suuri suru.

6.Toivoa että fillari-ilmojen mukana bensa loppuu tavallisilta pyöräilijöiden tappajilta ja riittää enää vain ammattikuskeille. Tai sellaisille jotka eivät änkyröi.

7.Pelko siitä että tuomenkehrääjäkoi nimenomaan pitää kylmistä talvista ja että se on taas selvinnyt puun tyvessä elossa. En tiedä mitään niin inhottavaa kuin tyhjäksi kaluttu puu, harson peitossa.

8.Että saisi voimia niin paljon että voisi mennä mökille ja jaksaa kulkea Ponilla kirkolle ja takaisin.

9.Tahdon sen vertaisen aikamatkan, että suvun vanhimmat ovat vielä elossa ja voin jatkaa keskustelua heidän kanssaan, siivota unen taloni, ja mennä nukkumaan tyynesti.

10.Miksi riippuköynnös ei enää menesty keittiön kaapiston päällä? Liput ehkä ovat syynä siihen?

Mielihyviä

1.Endorfiini, joka tulee monista lähteistä.

2.Surun upottaja on uiminen.

3.Sattui hammaslääkäri, joka on suunnitellut hoitaa hampaani. Kiltti ihminen, vaikka onkin nuori, ei  vihaa meitä vanhoja, joilla ei ollut tarpeeksi ruokaa vauvana.

4.Kissa tulee syliin, nuolaisee poskea, kiehnää, ei halua sapuskaa vaan silitystä.

5.Kissa puhuu ja aina vain minulla on opittavaa!

6.Saan projektin hännän päästä kiinni ja kirjoitus sujuu.

7.Päivä jolloin silmiin ei satu: ovat lisänneet klooria uimahalliin, mutta minä en pidä uimalaseista. Ne vievät näkökentän. 

8.Ihanuus juuri nyt: tsai-teetä, mukana intialaisia mausteita. Ympäristömerkkikin on…

9.Järjestellä valokuvia ja toivoa että joku joskus vuosien päästä voisi nähdä niitä ja arvuutella kuka on ottanut niitä ja mistä. Pysähtyä pitkäksi aikaa miettimään kuvan tilannetta. Minulla oli paljon rakkaita ihmisiä joskus.

10.Kirjoittaa muutama rivi päivässä ihan itseäni varten, muistiinpanoja, ideoita. Niistä alkaa tulla abstrakteja asioita. Tarinoita luen, en kirjoita.

Kaikki ylläolevat asiat ovat muutoksen tilassa. Koska kaikki muuttuu. Oli kyllä aika omituista että koululaitos ainakin minun aikanani yritti välittää pysyvää maailmankuvaa. Ehkä opettajat yksityisesti tiesivät entropian lain.

Kuvassa Leo, elämänkumppani, kotimetsässään. Paikka on vesiputous Herman Creek-metsässä, aika lailla suojellussa, mutta ei ehkä ihan kokonaan:

Kuva: Mickey O'Brien

Tähän vielä kaksi kertaa Burroughs, jota olen viime ajat tutkinut. Hän oli beat-kirjailija, siis amerikkalainen. Kirjat ovat kiinnostavia.

Hiljaisuus

Lukekaa ahkerasti tämä viikko. Niin minäkin teen.

Koneeni meni rikki, joten minua ei juuri täällä näy, mutta onpahan varmaan niitä onnellisia, joiden koneet vielä toimivat. Ehkä. No on.

Kaikille mukavaa pääsiäistä. Lidian voi kuvitella tähän selkä köyryssä, venyttelemässä.

Teetä ja hunajaa, 
pääsiäisillan hupi -
huilaava kone
Juhani Tikkanen (oman bloginsa kommentissa  hunajateen rikkomalle koneelleni! Tuossa on asenne kohdallaan.)