Sieltä tänne ja takaisin

Olen myös toisella puolen, tuolla n.k. sosiaalisessa mediassa. Siellä olen viimeisen kymmenen päivän aikana kirjoittanut kirjoista. Siksi tässä on kirjojen kuvia. Kirjat ovat omista kirjahyllyistäni. Mutta äsken juuri luin loppuun Günther Grassin viimeisen romaanin, Oili Suomisen suomentaman nimeltä Grimmin sanat. Lähdin kirjastoon, ajattelin että palautan kirjan. Mutta en palauttanutkaan. Halusin vielä käydä läpi Oili Suomisen loppuun lisäämään sanaston Grimmin veljesten sanakirjasta. Se on siis Saksan etymologinen sanakirja, jotka Grimmin veljekset eivät saaneet loppuun asti toimitetuksi, mutta joiden työtä jatkettiin ja sanakirja on säilynyt läpi kahden maailmansodan ja muiden myllerrysten.

Grassin kirja on samalla hänen viimeisin osansa elämänkerrasta, jota hän kirjoitti. En ole lukenut edellisiä, käsittääkseni. Grass oli tavattoman tuottelias tapaus.  Tässä kirjassa hän kertoo paitsi suhteestaan saksan kieleen myös Grimmin veljeksistä, kustantajista (myös omistaan).

Tärkein kokemus tästä kirjasta oli ehdottomasti se, että tajusin muistavani paljon saksasta. Minulla oli koulussa pitkä saksa, luin sitä yhteensä seitsemän vuotta, mutta en osaa puhua sitä. Silloin tällöin unohdun katsomaan jotain saksalaista dekkaria ja olen huomannut ymmärtäväni kieltä. Se jo sinänsä on omituista, kun kuitenkaan en saa sanaa suustani kun tapaan jonkun saksalaisen. Kysyn puhuuko hän englantia. Puhe ja kuulo tuntuvat toimivan toisistaan irrallaan.

Mutta täytyy nyt taas kiittää ja ylistää suomentajia. Oili Suominen on suomentanut esimerkiksi Grassia oikein urakalla. Ja minulla on omassa kirjahyllyssäni paljon Grassin kirjoja. Minusta hän on kirjailijana vähän sellainen ensyklopedisti eikä se minun käsitteistössäni ole huono juttu.

Tuolla sosiaalisen median puolella tuli kirjailija Anita Konkalta haaste. Vastasin siihen ja tulin katsoneeksi kirjahyllyjä ja nähneeksi kansitaidetta jota en läheskään aina tule ajatelleeksi. Silloin kyllä, kun näen jotain jännää, kansi saattaa joskus saada minut ostamaan kirjan. Graafikoillekin siis kiitos!

Tuli haaste. Ei tämä nyt paljon haittaa mutta kirjahyllyjä on vähän kaikkialla, joten kirjojen löytyminen on ehkä vähän hankalampaa. Pitää löytää kymmenen kirjaa ja kuvata ne, sen enempää niistä ei tarvitse kertoa. Käytän siis kameraa jonka salamalaitetta en ole ikinä käyttänyt, enkä siis luota siihen. Aion käyttää tähän kymmenen päivää. Kirjan kirjoittaja on Kimmo Pasanen, nimeltään Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, kustantaja TEOS, 2008. Kannen kuvan on maalannut Chu Ta (1626-1705), tekijän kokoelmista. 

Toinen kuva. Paljon maailmaa nähnyt opus,  Herman Hessen Magister Ludi. Alussa on pitkä ja polveileva johdanto ja vielä ennen sitä alkusanat.  Minun kappaleeni on englanniksi, en ole lukenut sitä koskaan saksaksi enkä suomeksi. Saksaksi se on Glasperlenspiel ja suomeksi tietysti Lasihelmipeli.  Englanniksi sitä kuulee kutsuttavan nimellä Bead Game. Tämä on se kuuluisa matka aamun maahan, tai sitä se oli minulle. Alkusanat ja johdanto ovat Eric Petersin. En muista lukeneeni niitä koskaan myöskään. Halusin päästä itse asiaan. Olin matkalla jollakin isolla Volvon rotjakkeella Yhdysvaltain Länsirannikolta New Yorkiin. Sieltä lähtisin takaisin Suomeen puolentoista vuoden jälkeen. Menin amerikkalais-tanskalaisen pariskunnan ja ja koiran kanssa Kanadan kautta. Se Volvo piti jättää jollekin siellä New Yorkissa. Siinä oli uusi moottori, joten sillä oli ajettava aika hiljaa. Matka kesti kolme viikkoa ja sain kirjan luetuksi. Kirja on sittemmin kokenut monta muuttoa ja siitä ovat kannet hävinneet. Sisällysluettelo on paikoillaan, vaikka se on irti  En siis tiedä milloin tuo nidottu kirja on painettu tai mikä kustantamo on sen painanut. En tiedä edes kuka on kääntänyt kirjan saksasta englanniksi. Mutta edelleen pelaan I Ching-peliä silloin tällöin. I Ching eli muutosten kirja meillä on englanniksi, koska siitä ei ole ilmestynyt kunnollista suomennosta. Sellaista jostain luin, että Pertti Nieminen oli suomennosta suunnitellut, mutta ei sitten ehtinyt tai jaksanut ruveta isoon työhön.

3. kuvauspäivä. Kaikki kirjat ovat aarteita ja siksi 10 kirjan valokuvaaminen on vaikea juttu. Tämä kirja tuli minulle sen takia että en voinut pitää suutani kiinni. Olin Tampereella jossain kirjatilaisuudessa, en muista tarkkaan missä, mutta hyviä ihmisiä paljon. Yksi kertoi julkaisevansa Gary Snyderin kirjan nimeltä Mountains and Rivers Without End suomeksi. Hän oli Palladium Kirjat-kustantamon J.K. Ihalainen, jolla on kustantamo ja paino Siurossa. Snyder oli  Yhdysvaltain Länsirannikon beat-runoilijana minulle tuttu jo 1960-luvulta. Hän opiskeli siinä kaupungissa josta lähdin matkaan hitaalla Volvolla kohti itärannikkoa. Snyder ja Lawrence Ferlinghetti (täyttää 100 vuotta 24.3.), kaksi lännen runoilijaa, ovat edelleen elossa siellä. Olin kamalan iloinen siitä että Snyderia tulee suomeksi, vaikka oli niitä ennestään jo kaksi. Ihalainen suomensi ja julkaisi sen: Loputtomat vuoret ja joet. Sitten kirja putosi postiluukustani yhtenä päivänä ja se on tuossa työpöydän kirjastossa. Julkaisuvuosi oli 2010. Sain Ihalaiselta omistuskirjoituksen: Loputtomille matkoille. Sitähän nämä ovat siihen asti kunnes loppuvat.  - Kirjoja on kuvattava 10 kaikkiaan, mutta ei tarvitse selittää mitään. Se on hyvä se! 

4. kuvauspäivä. Löysin kirjan jostakin divarista. En muista enää mistä. Siinä on hapertunut muovi päällä ja olen lukevinani takaa merkinnän Helsingin kaupunginkirjasto. Joku ehkä ei ole palauttanut lainaamaansa Proulx’n proosakirjaa, joka kieputtaa lukijaa henkilöhahmojen myötä. Annie Proulx lähettää postikortteja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Suurin osa korteista tulee sieltä Keskilännestä, jossa asuu esimerkiksi maanviljelijöitä, mutta kaikkien amerikkalaisten tavoin he liikkuvat paljon. Postcards on välähdyksiä erilaisista elämäntilanteista. Pokkarin kannen sisäpuolella on kuva voimakkaan näköisestä, iättömästä naisesta. Ensimmäisellä sivulla on siteerattu kritiikkejä E. Annie Proulx’n teoksesta: ”Postcards feels like a fifth or sixth novel, not a first.” (Chicago Tribune). Pokkarikustantaja on Flamingo ja E. Annie Proulx’n copyright vuodelta 1992. 

Viides kirjakuvaus. Nyt epäonnistui väritys.  Se on auringonvalossa kyllä selvästi vihertävämpi kuin valokuvassa. Mutta nyt päivät ovat olleet vähän pimeitä enkä osaa käyttää salamaa. Tänään paistaa aurinko, mutta se ei osu vielä sisälle. (Kiinanruusussa on kolme nuppua! Auenneita ruusuja vasten kansi olisi aika kirkas vihreä.) Olen lukenut kirjailijaa ja kirjailijasta jo vuodesta 1965 lähtien. Dagens Nyheterin Olof Lagergrantz oli huomannut saksalaisen jo ajat sitten. Kirjailija on tietenkin Hans Magnus Enzensberger ja minä olin Tukholmassa kesätöissä maksaakseni opiskeluni ja elämiseni. Tässä kirjassa on kaksi esseetä ja tuhoton määrä suomentajia. Kustantaja on Savukeidas ja Tulenkantajien kirjakauppa Tampereen Hämeenpuistossa, talossa jonne muutin syksyisin Tukholmasta tultuani. Kirja ilmestyi vuonna 2013. Labyrintin kuva kuvaa kirjaa hyvin.   

Kuudes kuvaus. Kuva on yksinkertainen, siinä on virheitä. Ylimääräiset valkoiset läikät ovat kansipaperin repeytymiä, kun yritin saada hintalappua ja jotain muuta lappua pois kirjasta. Uusbrutalismia kirjojen myynnissä. Ei pitäisi käyttää hintalappuja joita ei saa pois tuhoamatta kansipaperia. Kansi on muuten minusta tyylikäs. Tiesin kirjasta ennen sen ostamista. Kirja kertoo muun muassa Alma Mahlerista. Se sopii hyvin tähän uuteen feminismin aaltoon, joka ei juuri eroa edellisistä. Taiteilija-avioliitot ovat tietenkin kiinnostaneet ihmisiä aina. Hanna Weselius  voitti WSOYn järjestämän kirjoituskilpailun. Pidin kirjasta paljon. Kun uusia suomalaisia kirjailijoita ilmaantuu, olen aina yhtä ilahtunut tapauksesta. Toivon että Weselius jatkaa kirjojen kirjoittamista. Se ei ole helppoa työtä, mutta nuoret naiset tietävät jo miten työtä tehdään. Pidän kirjoista joissa on kuvia ja minusta kirjan kansi on kaunis, kielestä syntyy koko ajan uusia kuvia myös. Siis: WSOY, julkaisuvuosi 2016. 

Seitsemäs kuvaus. Tunnen kirjailijan, hän kävi samaa koulua kuin minäkin, Kangasalan yhteiskoulua, mutta monta vuotta minua ylempänä. Kirjoitti ylioppilaaksi kun olin vasta keskikoulun alaluokilla. En kirjoita kirja-arvioita tutuista. Aulis kävi meillä abivuonnaan ainakin, istui keittiössä juomassa teetä. Isän kanssa keskustelivat historiasta. En ollut yhtään ihmeissäni kun Aulis oikeustieteen proffan työnsä ohella rupesi kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Münsterin kirjurin kansikuva on valokuva Münsterin taidemuseon kokoelmista: sen on maalannut Gerard Ter Borch vuonna 1646. Kirja kertoo 30-vuotisen sodan lopettamisen ajasta. Kirja on Aulis Aarnion neljäs historiallinen romaani, kustantaja on WSOY, 2001. 

Kahdeksas kuvaus. Kommenttien kohde on Lewis Carrollin Alice ja hänestä kirjoitetut kaksi kirjaa eli Alice’s Adventures in Wonderland ja Through the Looking Glass. Toimittaja on Martin Gardner. Hän on kirjoittanut oheishuomautukset Carrollin tekstin marginaaleihin. Gardner teki elämässään vaikka mitä. Hän oli esimerkiksi matemaatikko ja filosofi ja semiootikko ilman muuta semanttisen materiaalinsa keskellä. Hänellä osui olemaan huumorintajua, hän kirjoitti komediaa, ironiaa, sanaleikkejä, sitten selitti tai ei. Silloin kun hän kirjoitti kolumneja amerikkalaiseen (vakavaan ja oikeaan) tiedelehteen Scientific American, luin niitä juttuja saadakseni annoksen paradokseja ja (korkea)kulttuurisia vitsejä, jollaista piristystä kuka tahansa tarvitsee arkeensa. En käsitä miten Lewis Carrollia voi suomentaa. On selvää ettei Gardnerin hassua ja kriittistä editiota on mahdotonta suomentaa. Mutta niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi asuneet englantia puhuvassa maassa, kirja on ehdottomasti jokapäiväinen ilo. Minä olen asunut tarpeeksi nuorena että pystyn opusta lukemaan. Mutta näin Gardner puhuu ajat sitten kuolleelle Carrollille: Said Gardner to Carroll, ’Come, /let us not/ quarrel ’bout/ Wonderland logic/ Or looking/ Glass lore./ I’m a man/ without malice: /I’ll annotate/ Alice. Yes, I’ll/ wake up the/ dormouse/ And tell it/ the score. Ja niin edelleen. Kirja on Penguinin pokkari ja korjattu jo kertaalleen kun sen selkämyksen liima rapisi pois. 

Yhdeksäs yritys kuvaksi. Saan keskittyä kuvaan. En voi, koska kirja sisältää niin hirveästi tärkeätä asiaa. Sigmund Freud kiehtoi mieltäni jo kun luin lukion Lehtovaaran psykan kirjaa. Siinä todennäköisesti epäiltiin Freudin teoriaa. Johdannossa Mikael Enckell kertoo käännösvirheestä Dmitri Merezhkovskin opuksesta Leonardosta (yhdessä osassa neliosaista teosarjaa nimeltä Kristus ja Antikristus), kirja käännettiin siis venäjästä saksaksi. Se suomennettiin myös ja minulla oli se. Mutta yksi ystäväni muutti Tukholmaan ja otti minulta lainaamansa neliniteisen teoksen mukaansa ja hukkasi sen. Sen koommin en ole sarjaa nähnyt. En siis tiedä oliko suomennoksessa sama virhe, enkä muista suomentajaa. Vauva-Leonardoa piinasi lintu, joka siis ei ollut korppikotka vaan haarahaukka. Freud olisi pitänyt erehdyksestä, koska hän oli tiedemies, joka halusi loogisuutta ja rationaalisuutta. Hän riemastui erehdyksistä, jotka usein tarkoittivat jotain. Alitajunta tahtoi kertoa jotain. Freudin Uni ja isänmurha sisältää kuusi tekstiä vuosilta 1907-1928 ja niistä neljä käsittelee taideteoksia. Tekstit on suomentanut Mirja Rutanen, samoin johdannon. Kustantaja on Love kirjat, vuosi on 1995.  

Kymmenes kuvaus. Ulkona sataa vettä, aamun lumipeitteisten puiden taikapiiri on poissa. On sitä paitsi pimeää, enkä osaa käyttää salamaa. Setääni katsoin joskus ottamassa kuvia, hänellä oli salama joka paukahti kun se leimahti. Ihmiset ehtivät sulkea säikähtyneinä silmänsä. Setä oli toimittaja ja oppi ajoittamaan leimahduksen niin, että ihmiset eivät ehtineet sulkea silmiään.

Veneeni on vedetty korkealle,

tuuli ei korjaa sen kylkiä,

vesi ei siitä välitä,

olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi. (Sub Rosa, 4)

Tämä on rakkain runokirjani, Orfiset laulut (Tammi, 1960). Äiti oli ostanut tai saanut sen, hän tunsi Eeva-Liisa Mannerin. Minä olin kirjan lukiessani 15-vuotias. Kirja on runohyllyssä ja vieläkin otan sen silloin tällöin esiin. Kirja ei vanhene. Mutta haastan Dionysiosta rakastavan blogiystäväni sieltä kaukaa Australiasta asti! 

Ei hänen tänne tarvitse kirjoittaa. Enkä minä ole kumminkaan kirjabloggari. Satun vain elämään kirjojen kanssa ja olen elänyt niin kauan kuin muistan. Sellaista elämää on kyllä kiva elää. Sitä pääsee avarammille aloille, niin kuin on yksi Günther Grassin kirjan nimi.

Bruno Ganzin kuoleman jälkeisenä päivänä

Kuulo meni pois kaksi viikkoa sitten. Se ei ole palautunut ennalleen kuin aivan vähän. Mutta pääsin sairaalan korvapolille, missä lääkäri sanoi että äkillisiä kuulonmenetyksiä on ja ne voivat äkillisesti myös peruuntua. Korvan sisällä tai ehkä kallossa humisee aika ajoin lujaa. Äänet lainehtivat, joskus tuntuu että uppoan aivan hetikohta, herään keskellä yötä ja tolkutan itselleni että osaan uida.

Eilen kykenin joka tapauksessa ensimmäistä kertaa kuuntelemaan radio-ohjelmaa, mutta netissä. Isot stereot tuntuvat juuri nyt hajoittavan sanoja ja sanaketjuja liikaa. Normaali kokemukseni radiosta on tietenkin se, että äänisuunnittelijat eivät osaa tasapainottaa ääntä. Kuulovammaisista viis. Mutta musiikin kuuntelussa ei ole ongelmia. Todennäköisesti kuulen omiani, mutta se ei haittaa, kun en kerran opiskele musiikkia. Minulla on kyllä kuulokojeet korvissa, ilman niitä en oikein selviä mistään kuulemisesta.

Kuulovammaisilla on kaksiosainen hoitokäytävä, tai oikeastaan kolmiosainen. Ensin on päästävä terveyskeskukseen. Se tarkoitti marssimista kolme kertaa sinne ja takaisin. Puhelin oli tullut hyödyttömäksi. Kun en voinut yrittää sopia aikaa puhelimitse, oli käveltävä. Terveyskeskukset tai sairaalat eivät saa lähettää edes tekstareita. Joku semmoinen kuin kanta-palvelu saa. Ehkä siellä on jokin byrokraattinen kynnys? Pääsin aika nopeasti lääkärille. Korvapolia piti odotella toinenkin viikonloppu ja sitten pääsin sairaalaan. 

Kuulontutkijat ovat huippuihmisiä. Ne tietävät ja osaavat kaiken. Ne pystyvät antamaan ohjeita, ne lukevat suunnilleen kuuron ajatuksia. 

Lääkäri oli kiva, mutta ei se saa sille mitään että jos kuulo on mennyt 11-vuotiaana, niin sen saaminen takaisin on onnenkauppaa ja sitä paitsi olisin välttynyt siltä ellen olisi sairastanut kaikkia niitä lastentauteja (ei ollut rokotuksia!). Muistan oikein hyvin miltä tuntui kun hinkuyskän yskä ei loppunut millään ja luulin tukehtuvani. Muistan kun en pysynyt pystyssä kun sikotauti oli tehnyt päästä lasia, kuume oli korkea ja piti pidellä seinistä kiinni. Kesällä 1956 käytiin isän kanssa korvalääkärillä joka sanoi että hermo on kuollut toisesta korvasta. Toisessakin on huono kuulo. Hän sanoi optimistisesti että kun tyttö tulee vanhaksi, sitten tuota parempaa korvaa voi auttaa kuulokojeella. Ehkä sellaisia sitten oli jo, mutta ei lapsille? Sinä kesänä en kuullut enää saunasirkkaa, joka asui mökin savusaunassa.

Nyt kuulokojeet tekevät puheesta puuroa sillä lailla, että kuulostaa kuin puhuvien ihmisten kaulan ympärille olisi kiedottu muutama sihisevä käärme. Kahta erilaista korvaa yritetään saada synkroniin, ja seurauksena on paksuja ja viheltäviä s-äänteitä, vaikka puhuvat päät selvästi eivät käyttäneet sanaa jossa s-kirjainta edes oli. Saati se vesijumppakaveri joka yritti puhua minulle.

En ole tässä muutaman päivän epätoivon ja ihmettelyn välisenä aikana ehtinyt muuta arvella kuin  että ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa sähkötautia, joita maailman sähköyliherkät ja siis ilmeisesti luulosairaat ihmiset haluavat korjattavan. Miten sitä voi olla sähköyliherkkä ja pystyy silti istumaan lampun alla lukemassa? Ehkä nämä (useimmiten ilmeisesti naiset?) eivät vain yksinkertaisesti osaa keskittyä lukemiseensa? Mutta minä en käsitä mistä ne ässät tulevat. Näissä kuulokojeissahan on sähköpatterit. Ehkä ne lukuisat käärmeet sihisevät niissä? Mutta en ole ikinä ollut luulosairas enkä sellaiseksi aio ruvetakaan koskaan. Vanhenemisessa on muutenkin vaivansa.

Mutta. Eilen aamulla sain kuunnelluksi  Kalle Haatasen nimellä kulkevan radio-ohjelman. Sen esittely on tuossa alla. En yrittänyt niitä kahta kuulokojetta, vain yhtä. Se pelasi sihisemättä. Pystyin keskittymään ja puhe oli ikivanhasta asiasta, vapaasta tahdosta:

”Mitä on vapaa tahto? Tämä on filosofian klassinen kysymys, jota on pohdittu jo antiikista saakka. 

Vapaan tahdon olemusta on pohdittu niin filosofiassa, teologiassa kuin muissakin tieteissä.

Vapaan tahdon problematiikka kuuluu myös heikkotahtoisuus. Usein ihminen tietää mitä pitäisi tehdä mutta tekee silti jotain muuta. Mutta onko heikkotahtoisuus laiskuutta vai pahe? Onko heikkotahtoinen vastuussa heikkotahtoisuudestaan, jos ei kuitenkaan voi sille mitään? 

Vapaan tahdon ideaa ovat vastustaneet etenkin deterministit. He on pohtineet sitä, voiko täysin vapaata tahtoa ollakaan, koska ihmisten tekoja ohjaavat monet ulkopuoliset tekijät. Perinteinen determinismi lähti siitä, että jokainen tapahtuma on jollain tavoin seurausta siitä, mitä on ennen tapahtunut, ja ihmisen tahto ei voi tätä lainalaisuutta rikkoa. Mutta osa filosofeista on sitä mieltä, että determinismi ja vapaa tahto eivät sulje toisiaan pois. 

Akatemiatutkija Aku Visala on tutkinut vapaan tahdon olemusta ja sen yhteensopivuutta deterministisen ajattelun kanssa. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.” (Ylen Radio 1 informaatiota)

Muistan kuinka isäni viimeisinä vuosinaan, kun vielä olin Suomessa eikä hän ollut vielä kuollut, äityi luennoimaan minulle filosofiaa, jota sitäkin hän oli jossain vaiheessa lukenut yliopistossa. Hän ei kyllä puhunut determinismistä, vaan fatalismista. No, aste-ero. Olin ilahtunut siitä, kun kuulin selvästi nuoren filosofitutkijan puheessa samanlaisia painotuksia kuin isälläni oli joskus 1960-luvun puolivälissä.  

Tämä Aku Visala käänteli ja väänteli milloin mitäkin puolta tuossa asiassa, eli mikä asettuisi vapaan tahdon esteeksi tai miksi semmoista edes pitäisi olla jotenkin niin vaikka että ”no voi olla että ihmistä kutsutaan laiskaksi kun hän tietää että keittiö pitäisi ehdottomasti siivota, mutta miten semmoinen yhtäkkiä tullut laiskuus ylipäänsä määritellään?” (en osaa äänittää radiosta mitään).  Jotakin tuon tapaista, kuunnelkaa itse.  

Hän (samoin kuin muinoin isäni) löysi jatkuvasti uusia puolia ihmisessä ja ihmisten tavoissa toimia. Ihmiset elävät ideamaailmoissa vaikka eivät sitä itse tajuaisikaan.  Ideoiden yhteyden tajuaminen tuo esille vähän täydemmän ihmisyyden sellaisessa mahdollisessa maailmassa, jossa ajattelu on nautinto ja olemassaolon keskus. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Isän fatalismi johtui tietysti siitä, että hän oli silloin noin 45-vuotiaana loppuunkulunut ja uupunut. Hän oli ehkä tajunnut että tulee pian kuolemaan. Istuin hänen kanssaan vieraassa kaupungissa happiteltassa, hän oli saanut ensimmäisen infarktinsa joskus pari vuotta aiemmin. Oli hän ollut armeijassa sodan ajan lukuunottamatta Lapin sotaa, mutta ei siitä tullut prenikoita eikä asemaa. Vasta vuonna 1944 hän pääsi opiskelemaan. 

Se matka Jyväskylän korvalääkärille hänen kanssaan oli hieno. Matkustettiin linja-autolla ja junalla ja koko ajan puhuttiin. Siinä vaiheessa hän ei vielä puhunut fatalismista vaan siitä hienosta asiasta, että historia ja arkeologia senkun kehittyvät. Onnitteli minua siitä että olin syntynyt rauhan vuonna, koska tulisin näkemään ja ymmärtämään ja muistamaan enemmän kuin hän ikinä.

Isä sanoi tunteneensa sen korvalääkärin ennen sotia. Lääkärit eivät menneet sotimaan koska heidän piti olla hoitamassa vammautuneita sotilaita.  Sanoin että eivät kai aikuiset kaikkea hoida sotimalla, että jos sinä rupeaisit katsomaan rauhan kannalta asioita? En tiedä tuliko isän pää käännetyksi, mutta muistan että silloin hän hymyili. Hänellä oli vihreät silmät ja ne rupesivat kiilumaan kuin hämärässä kulkevan kissan silmät silloin kun hymyili tai oli hirveän innostunut. Kissan näki silmistä. Isä kun innostui niin siihen vihreään tuli hohde. Niin kuin se joku jalokivi joka on vihreä, en muista mikä.

Mutta tulin kokeneeksi eilen aamulla saman kuin monta kertaa yliopiston luennoilla kun luennoitsija oli innostunut aiheestaan. Maailma rupesi valkenemaan. Oli siinä hetkessä istuminen sen arvoista. Tiesi kuuntelevansa ainutlaatuista puhetta, jossa asia liittyy toiseen ja jossa filosofi tulee rakentaneeksi pitkän sillan tavallisesta lauantaiaamusta aivan äärettömiin juttuihin. 

Ennen kuin kuuloni romahti pysyvästi joskus parikymmentä vuotta sitten, pidin tapanani käydä kuuntelemassa luentoja missä niitä nyt vain pidettiinkin. Myös vanhassa yliopistossani, jos onnistuin löytämään joltakin tutulta tai sukulaiselta yösijan. Sitten tuli semmoinen aika, jolloin rupesin vaatimaan luennoitsijoilta täydellistä puhetta, tahdoin että filosofiasta, sosiologiasta tai taidehistoriasta puhuva hallitsee myös puhetaidon, että luennoitsijat ovat opiskelleet Demostheneen puhetaitoa. Ehkä he eivät silti mene myrskyävän meren äärelle pitämään puhetta kiviä suussaan. Niin kuin legenda kertoo. 

Ei siinä mikään auttanut. Kuulokojein päädyin kuuntelemaan radiota. Onneksi olen koko elämäni ollut kiinni Suomen yleisradiossa. Kuunnelmista oli vaikeampi saada enää tolkkua, mutta puheohjelmista nyt sentään. Mutta kyllä tämä Aku oli selvyydessään ja innostuneisuudessaan ehdottomasti niitä parhaita. On hyvä että meillä on Yleisradio. Minäkin pystyn ainakin toistaiseksi kuulemaan niitä juttuja. Ja onneksi on Areena, niin että en ole myöskään monelta suunnalta tulevan äänen, stereoiden, armoilla.

Mutta muistan hyvin vielä ajan jolloin saatoin istua kuulokkeet korvilla ja kuunnella pimenevässä elokuun illassa Avaruusromua. Kuulokojeiden päälle ei kuulokkeita saa. Radio oli pikkuinen taskuradio jonka appivanhemmat lähettivät juuri mökkiä varten. Se taisi olla lapsen lahjakorissa jonain jouluna, mutta hän oli kiinnostuneempi ehkä AC/DC:stä (?) tai Kiss-yhtyeestä kuin tylsästä radiosta.  Jos rock-radiota ei vielä ollut? Tai ehkä se ei noita yhtyeitä sattunut soittamaan? 

Avaruusromua on hieno ohjelma. Se tulee vissiin tänä iltana taas. Ellen etsi verkosta  Wim Wendersin leffaa nimeltä In weiter Ferne, so nah! vuodelta 1993. Siinä näyttelee eilen kuollut Bruno Ganz, tosin sveitsiläinen, mutta saksaa puhui kuten myös Wim Wenders. Olen nähnyt sen leffan kerran. Se on jatko-osa Wendersin leffaan Berliinin taivaan alla. Silmissä on häiriöitä myös, harmaakaihi on kasvamassa uudestaan. Mutta ehkä näen paremmin kuin kuulen.

Tälle nuorelle korvalääkärille yritin kuvailla mitä on synestesia vähän tämmöisen eideetikon kannalta. Kun kuulo loppuu, ihminen rupeaa näkemään hurjia juttuja. Ei siinä todellisuus mene jengoiltaan, se vain alkaa elää ja hengittää uudella tavalla.

Grossman ja nasiiri Simson

Tuntuu kummalliselta että joudun lukemaan paitsi päätäni niin myös kroppaani koko ajan. Siihen liittyy jännitys niskassa, ne vaikutukset ovat fyysisiä. Voiko päätään lukea? Ei kai mutta ei tämä ole kivaa. Vaikuttaa siltä että minulla on pää, jossa on aivot ja se toimii käskijänä, mutta eivät käskyt aina tehoa, koska jotain kautta tulee selkäruodolle tietoa, että nyt pitää yrittää torjua stressiä, vaikka sitä ei pääni mukaan olisikaan. Se liioittelee. Kuulo joka tapauksessa meni melkein kokonaan viikko sitten.

Päässä kyllä kohtaavat kaikki aistit. Sydän on yksi ylityöllistetty elin, joka menee rikki kun ei saa tarpeeksi happea ympäristöstään eikä liiku tarpeeksi. Tai ei syö oikein. Tuskin sillä hirveästi on tekoa tunteiden kanssa, paitsi siis stressin kautta. Mutta kun ei ole stressiä! Ja silti loppui kuulo.

Mikael Toppelius (1734-1821), Haukiputaan kirkko.

Wikimedia

Tämä Tuomareiden kirja on jännittävä, aukkoja täynnä koko juttu.  Kirjuri kirjannut vain kaiken tarpeellisen. Siinä näkyy hyvin omituinen maailma. Jumaliin uskotaan joka käänteessä. Se israelilaisten ( en tiedä kutsuivatko he silloin jo itseään sillä nimellä) Jahve on mustasukkainen, jos joku rupeaa palvelemaan Astartea tai Baalia. Juuri luin Gideonin yrityksestä saada Baalin ja Aseran palvelijat tapetuksi. Jahven tai Jehovan kansa yritti voittaa midianilaiset, amalekilaiset ja itäisen maan paimentolaiset. Tuomari Gideonin keräämät manasselaiset, asserilaiset, sebulonilaiset ja naftalilaiset soturit suunnittelivat midianilaisten jne. tuhoamista, mutta jumala tahtoi olla parempi ja karsi joukkoja. Jumala päätti valita ne vettä koirien lailla latkivat tyypit sotureiksi.

 Raamatun lista noiden pakanoiden jumalista on aika epämääräinen. Siinä lukee näin: 

Israelilaiset rikkoivat jälleen Herraa vastaan. He palvelivat baaleja ja astarteja sekä aramealaisten, foinikialaisten , moabilaisten, ammonilaisten ja filistealaisten jumalia. He hylkäsivät Herran ja lakkasivat palvelemasta häntä.

Vuoden 1933 Vanhan testamentin suomennos ei myöskään mainitse muita jumalia kuin Baalin ja Astarten. Jostain syystä tuossa käytetään monikkoa. Tarkoittaisi siis että sekä Baal- että Astarte-jumalia on monia? Ehkä jumalat ovat erilaisia eri heimojen parissa? Olin ymmärtänyt että aramea on kieli. Nyt kyllä alkaa kiinnostaa, oliko noita kieliä puhuvia rajattu oikein sopimuksin, oliko heillä rajamuureja? Mitä Raamatun kirjoittajat ovat oikeastaan tarkoittaneet jumalien palvelemisella? Hankalaksi tämän miettiminen tulee ihan vain sen takia, että yksityiskohtia ei anneta.

Minulla ei tietenkään ole aavistustakaan siitä, miten nimiä äännetään, tai mitä milläkin nimellä ylipäänsä tarkoitetaan. Uuden Raamatun suomennoksen (1993) viimeisillä sivuilla on kyllä karttoja. Mutta kartoissa ei näy olevan kaikkien heimojen alueita, Moab ja Ammon näkyvät. Ammonista tulee mieleen Ammon Ra, joka on käsittääkseni egyptiläinen jumala tai kuningas, mikä voi olla sama asia. 

Olen lukenut Raamatun vuoden 1965 kesänä. Kun alamarginaalissa on viitteitä toisiin Vanhan testamentin kohtiin, ne pitäisi käydä läpi. Mutta jos katsoo viitettä jostain muualta, niin sitten  vasta meneekin pyörälle päästään. Alan tajuta myös mitä tarkoittaa eksegetiikka. Onneksi minua ei ole missään vaiheessa yritetty pakottaa uskomaan mitään jumalia.  Ovat ne kyllä olleet ympärillä ja niistä on puhuttu. Kirkkohissaa pystyi lukemaan pitkinä kertomuksina.

Sillä tavalla David Grossman on kirjoittanutkin tuon kirjansa, kertomuksena, mutta myös kysymyksinä tarinan hahmoista (Leijonahunaja. Simsonin myytti. Suom. Kristiina Lampola, Tammi. 2006). Grossman on kirjailija. Juutuin tutkimaan yhtä ja samaa Tuomareiden kirjaa, mutta siinä oli sama juoni: Israelilla oli jumala, joka oli jatkuvasti tyytymätön kansaansa. Huomasin todella puhuttavan noista Israelin heimoista: Daan, Asser, Isaskar, Sebulon, David ja Benjamin. Ja muutamia muita, ne piti lapsena osata ulkoa. 

Simson on vasta Tuomareiden kirjan luvussa 13. Siinä käytetään syntyvästä lapsesta nimitystä nasiiri. Nimitys tarkoittaisi jumalalle vihkiytynyttä ihmistä. Sellainen kyllä on ”pyhä mies”, mutta saattaa se tarkoittaa jotakuta muutakin, joka työkseen vapauttaa israeliitit pakanoiden vallasta. Esimerkiksi soturia?

Israelilaiset ovat kovasti korkea-jumalisia, vaikka ovat aina asuneet muiden keskellä. Mahtoiko juutalaisilla sama juttu Jahven kanssa niin kuin kristityillä myöhemmin, että on lähetyskäsky ja kaikki kansat ja maat pitää panna kumartamaan juuri tätä yhtä jumalaa?

Tulin ajatelleeksi yhtä asiaa, joka selittäisi pluraalin tuossa ”baaleissa” ja ”astarteissa”. Voi olla kysymys ikonoklastisesta laista. Juutalaisilla ei ole jumalastaan kuvaa. Jos he sitten ajattelivat että kun Baalin alttareita ja niihin liittyviä esineitä on erilaisia ja kaikkialla, niin sitten ne ovat myös vähän erilaisia jumalia vaikka samalla nimellä. Kristityilläkin on ollut tekeminen että Mariaa ei yksistään hirveästi kumarrettaisi. Ehkä kysymys on sitten vain naisten asemasta?

Mutta Simsonin pitkät hiukset olivat hänen suojansa. Mikähän siinä oli? Niitä lettejä ei saanut leikata. Ja sitä paitsi: Simsonin tuomarin työstä ei puhuta mitään.

Tarina on vanhaa juurta: enkeli on ilmoittanut vaimolle että tämä pitkästä lapsettomuudesta huolimatta tulee raskaaksi ja että sitä lasta on hoidettava niin kuin hän käskee. Kun lapsen nasiiriudesta oli ilmoitettu jo äidille, niin ei voi sanoa että lapsi, Simson, olisi itse vihkiytynyt. Jostain syystä, jota syytä David Grossman ei mieti, Simson saa kuitenkin olla kanssakäymisessä naisten kanssa. Ja käyttääkin oikeutta hyväkseen.

Simson löytää ensimmäiseksi filistelialaisen naisen ja pyytää isäänsä hankkimaan hänelle vaimoksi. Vanhemmat protestoivat, koska heidän mielestään vaimon pitää olla omaa heimoa. Filistelialaisilla on eri jumalat. Simson ei saa koskaan leikata hiuksiaan. Hiuksissa on joku taika.

David Grossman sanoo että Simsonilla oli kahdeksan isoa lettiä. Tai seitsemän. Sitten vaimoksi ei tullutkaan se filistelialainen vaan  joku toinen ja sitten vielä Delila. Delila onnistui keksimään lettien salaisuuden, filistelialaiset tulivat, Simsonin silmät puhkaistiin ja hänestä tehtiin orja.  Hän onnistui kumminkin romauttamaan kaupungin portit ja paljon ihmisiä jäi alle.  Ihmiset olivat tulleet katsomaan kun orjia kiusattiin. Ihmisiä kuoli nyt enemmän kuin hän oli koskaan ennen saanut surmatuksi. Ja hän oli surmannut hirveän lauman vihollissotilaita heiluttamalla aasin leukaluuta.

Vaikuttaa siltä että Simson oli lähinnä soturi. Hänet tunnetaan siitä että hän repii leijonan kappaleiksi pelkästään käsillään. Mehiläiset tekivät pesänsä leijonan raatoon. Simson kulki sitten myöhemmin samaa reittiä ja löysi mehiläiset ja vei niiltä hunajaa. Hunajan hän vei käsissään vanhemmilleen, jotka nuolivat sen hänen käsistään.

Tätä yksityiskohtaa Grossman pitää tärkeänä. Ehkä siinä on kyse erityisestä suhteesta lapsen − jo miehen silloin − ja vanhempien välillä. Grossman pitää kohtausta kauniina ja liikuttavana. Vanhemmat nuolemassa hunajaa lapsen käsistä! Ehkä tässä vain kerrotaan yksinkertaisesti siitä, että vanhemmat rakastavat sitä lastaan? Ehkä se tarkoittaa myös luottamusta? Jostain syystä Simson ei kertonut vanhemmilleen leijonan tappamisesta. 

Grossman on tutkinut asiaa, hänen pohdintansa vaikuttaa jonkinlaiselta kansatieteelliseltä pitkältä esseeltä. Nyt sattuu olemaan niin että suomentaja on ollut tarkka viitteiden pitäjä. Luotan suomentajaan joka kirjoittaa näin:

Juutalaisten suhde nasiiriuteen on ambivalentti. Toisten mielestä se edustaa niin korkeaa henkistä tasoa, että kaikki eivät voi saavuttaa sitä. Näin esimerkiksi profeetta Aamos: ”minä herätin teidän pojistanne profeettoja ja nuorista miehistänne nasiireja.” (Aamos 2:11”, ja  Talmudissa rabbi Eleazar (Bavli ta’anit 11a). Toisten mielestä taas askeesin harjoittaminen ja erottautuminen maailmasta ovat suuri synti: esimerkiksi Talmud-oppinut Shamuel sekä rabbi Eleazar Ha-Kappar (Ta-anit 11a).

Sitaatti kertoo että suomentaja tuntee myös juutalaisuutta, eikä pelkästään osaa hepreaa. Ratkaisu on erinomainen: ensimmäiseksi tulevat Vanhan testamentin jakeet, ne jotka kertovat Simsonin tarinan. Sitten tulee David Grossmanin pitkä essee, oikeastaan tutkielma, siitä mitä mahdollisesti myytti kertoo. 

En ymmärrä miksi en muista kuulleeni Tammen sarjasta, jossa käsitellään myyttejä.  Tässä listataan hyviä kirjailijoita: Chinua Achebe, Karen Armstrong, Margaret Atwood, A.S. Byatt, David Grossman, Milton Hatoum, Natsuo Kirino, Alexander MacCall Smith, Tomás Eloy Martínez, Viktor Pelevin, Ali Smith, Donna Tartt, Su Tong, Dubravka Ugresić, Salley Vickers, Jeanette Winterson. Jostain syystä en ollut hereillä, koska taatusti tästä on kirjoitettu. 

Oli hyvä idea lukea ensin Juudas, Amos Ozin viimeinen suomennettu kirja, ja sitten tämä kirja. Kummassakin tutkitaan vanhoja tekstejä. Ehkä kyky uppoutua vanhoihin hepreankielisiin teksteihin on oleellinen osa juutalaisuutta. Suomenkin synnyttämiseksi piti luoda ensin eepos. Kalevalan kerääjiähän oli muitakin kuin Lönnrot. Uskomukset ja myytit ovat oleellista aineistoa oli sitten kulttuuri  ja kieli mitä tahansa ja missä tahansa.

Tässä Grossmanin opuksessa näkyy kyllä myös kirjailijan herkkyys löytää tarina ja sen vahvat osat, käännekohdat ja ristiriitaisuudet. Siksi se Grossmanin pitkä tutkielma tarvittiin tuohon. Minusta on hienoa että hän löysi syitä analysoida Simsonin lapsuuden perhettä. Hän ainakin yritti päästä parin tuhannen vuoden taakse. Kaikki semmoista yrittäneet tietävät että ei siinä ikinä täysin onnistu. Ajat muuttuvat aina.

Kirjojen kanssa sisällä

Tietokoneiden kanssa pelaaminen on hankalaa. Minulla olisi käyttöä aivan kaikkeen, elleivät ne rikolliset olisi alkaneet syöttää viruksia ja haittaohjelmia näihin koneisiin, ja se alkoi aika pian heti sen jälkeen kun niitä alkoi olla tavallisilla ihmisillä. Ehkä joskus 1990-luvun alussa. 

Silloin sain käyttää konetta aivan rauhassa. Sain kirjoittaa graduni, laudaturseminaarityön ja sentata niin paljon kuin ehdin, mikään ei asettunut esteeksi. Sitten kun Neuvostoliitto ja Euroopan itäblokki kaatuivat, alkoi näkyä, että siellä on jossain paljon fiksuja ja turhautuneita ihmisiä, jotka eivät keksi mitä tehdä. Katsoivat sitten sitä mötikkää pöydällään ja rupesivat tekemään jotain. Keksivät ne virukset, joita saattoi kuljetella mielinmäärin sähköposteihin ja heille tuntemattomien ihmisten työnteko tyssäsi siihen.

Sellainen rikollisuus vaikutti silloin pelkältä huliganismilta. Nyt olen jostain ymmärtänyt, jos siis olen käsittänyt oikein, että viruksiin voi liittää kaikenlaisia vakoilijaohjelmia, vaikka en yhtään ymmärrä mitä hyötyä niistä on tavallisten ihmisten koneella, siis hyötyä rikollisille. Amerikassa on saatu presidentti virkaan vaikuttamalla ihmisten mielipiteisiin väärien tilien kautta. Niin ainakin lehdissä kerrotaan.

Hyvän uutisen pitäisi olla se, että kapinaliike syntyi oikeista presidentinvaaleista köyhien asuttamilta alueilta Caracasissa. Mutta jos ne köyhät ovat aivan tavallisia populisteille altistuneita ihmisiä, ovat höyrähtäneet uskomaan puhujia? 

Venezuelassa hävisivät vasemmistolaisen presidentin aikana öljyrahat. Sen jälkeen tuli presidentti joka tuki samanlaista politiikkaa. Oliko se vasemmisto sitten täysin korruptoitunut?  Vallassa olevilla on yksinkertaisesti paljon kiusauksia ja sitten on mahdollisuus korruptioon. Sen ei tarvitsisi olla niin. Mutta terveydenhoidossa ei ole vielä käytössä korruptionvastaisia rokotteita. 

Yksi kyllä on. Sitä kutsutaan kasvatukseksi tai koulutukseksi. Jos ihminen oppii kysymään sitä Bertolt Brechtin kysymystä että ”Miksi tämä on näin?” ja toistaa sen joka kerta kun ei aivan tajua jotain mutta tahtoisi tajuta. Silloin pitää oppia ne perusasiat.

Kauan sitten valtion pitäisi perustaa itsensä samaa kieltä ja kulttuuria edustavien ihmisten alueeksi. Joka tapauksessa tämä ajatus oli esillä jo Wienin tanssivassa kongressissa vuonna 1814. Olen joskus kuullut sitä kongressia nimitettävän Euroopan unionin aluksi. Kongressi perustettiin siksi, että Napoleon (Bonaparte) oli saanut Euroopan sekaisin. Ranskalaiset olivat tahtoneet keisarin ja sitten keisari sai päähänsä ruveta valloittamaan Eurooppaa. Napoleonin matka tyssäsi Venäjään samoin kuin sitten myöhemmin Hitlerin reissu. 

En ole koskaan lukenut Leo Tolstoin opusta Sota ja rauha. En ole edes katsonut kirjasta tehtyä elokuvaa, jonka ohjaajia tai tuottajia en muista lainkaan. Kaiken järjen mukaan Neuvostoliitto olisi tehnyt sen elokuvan. Ehkä se tsaarin Venäjän perillisenä olisi ajatellut, että kansa tarvitsee esikuvakseen sen, miten Venäjä pysäytti Napoleonin valloitusaikeet. Samaa tarinaa kerrottiin  myös sen jälkeen kun Hitlerille kävi samoin.

Kummassakin tapauksessa ne hyökkäävät armeijat eivät olleet varustautuneet Venäjän talvea varten. Armeijoilla ei ollut toimivaa huoltoa ja Venäjä poltti syksyiset viljapeltonsa. Tai niin ainakin kerrotaan.  En pidä siitä että ihmisten ja kansojen historiat ovat sotien historioita. Minusta historiat pitää kirjoittaa rauhan asioista. Kyllä minä sen ymmärrän että sodat muuttavat karttoja ja rajoja. Mutta eivät ihmiset kulje kartoilla vaan kaduilla ja kartanoilla ja yrittävät elää elämänsä edes jollain lailla pärjäämällä.

Luen parastaikaa Amos Ozin viimeistä kirjaa, Juudasta (suom. Minna Tuovinen, Tammen Keltainen kirjasto 2018) ja hämmästelen sen nuoren päähenkilön Shmuelin sankareiksi valikoituneita Castroa ja Che Guevaraa. Latvialaisen isän ja äidin  lapsi  asui ja kasvoi ja kävi koulua maassa, jolla ei ole mitenkään selvää ja ehdotonta kansainvälistä oikeutta olemassaoloonsa, joten hän piti vapaustaistelijoista? Kirja on ajalta jolloin Israel oli vasta alussa. Shmuel tuntuu elävän 1960-lukua.  

Shmuel oli lähtenyt yliopistosta kun isä ei voinut enää maksaa opiskeluja. Hän meni työhön seuralaiseksi vanhalle intellektuellimiehelle, joka käveli vähän hankalasti. Mies ja hänen miniänsä asuivat talossa, jossa puhuttiin kaikenlaisia asioita. Vanha mies katseli nuorta Shmuelia ja totesi että hänenlaisensa kuuluisi lukea Tolstoita, joka on lempeä ja salliva humanisti. Eikä sotkeutua johonkin melkein 2000 vuoden ikäiseen tarinaan, jossa kerrotaan maan päälle tulleesta Jeesuksesta ja hänet pettävästä Juudaksesta. Että siis ei siitä Juudaksesta tule tolkkua millään.

Oliko  David Ben Gurion silloin vielä Israelin johtaja, siis Ozin kirjan tapahtumien aikaan? Hän on yksi taustahenkilöistä tässä kirjassa. Oz teki viimeiseksi kirjakseen opuksen Israelin synnystä, fiktion keinoin. Niin hän oli tehnyt ennenkin. Oz kuului rauhanoppositioon koko elämänsä. Olisi saanut elää vielä ja kirjoittaa. Ehkä hänen työhuoneestaan löytyy vielä käsikirjoituksia.

Kuuden päivän sodan aikana vuonna 1967 ajattelin, että kun Israelissa oli paljon ihmisiä, jotka olivat holokaustista selvinneitä tai heidän sukuaan, niin miksi heidän piti ehdottomasti hankkiutua n.k. Pyhälle maalle, joka oli jo asuttu? Kun kaiken järjen mukaan kuka tahansa tajuaisi, etteivät ihmiset tahdo luopua maistaan ja kodeistaan?

Kirjailija Ozin kirjoittamat ihmiset kyllä miettivät miksi näin on. Shmuelin mielestä juttu meni sillä tavalla, että ajattelivat vain mennä takaisin kotiin. Heidät on ajettu kodistaan ja tahtovat sinne takaisin. Mutta satoja vuosia on kulunut, no, melkein 2000 vuotta. Shmuel pui nyrkkiään myös Ranskalle ja Englannille, jotka kannattivat Israelin valtiota. Mutta nuori mies tutkii miten Juudas on ollut mahdollinen ja miksi. Tarina on sekin 2000 vuotta vanha.

Juudaksen lukeminen etenee hitaasti. Suomennos on vähän kummallinen. Se on jollain lailla huonoa suomea, mutta sitten toisaalta rentoa. Kun en tunne heprean kieltä, niin en voi sanoa. Vai onko se ollut hepreaa? Jos Oz on yrittänyt tavoitella latvialaisen maahanmuuttajan pojan puhetyyliä ja jos siinä on jiddishiä mukana? Mutta en tiedä puhuivatko Baltian juutalaiset sitä kieltä.

On katsottava mistäpäin Ozin oma suku on. Hänen nimensä ei kuitenkaan ollut Oz, siis sukunimensä. Amos voi olla nimenä mistä päin vain. Pohjois-Afrikassa on tapahtunut todennäköisesti paljon kansainvaelluksia aikojen kuluessa. Ja esimerkiksi Palestiinan/Israelin alueella on asunut vaikka väkeä vaikka mistä. En tiedä mikä on ollut tilanne siinä vaiheessa kun tämän kirjan kertomus tapahtui. En tiedä onko ollut ennen vai jälkeen kuuden päivän sodan, mutta sen sodan kyllä muistan. 

Joskus Ozin kirjan tapahtuma-aikaan aloin vasta ymmärtää mistä johtuu Israelin ja Palestiinan välinen konflikti. Sitä on kestänyt nyt 70 vuotta. Sinä aikana väkivallasta on tullut tavallinen tapa toimia, eivätkä lapset ovat saaneet käydä koulua rauhassa tai valmistautua tavallisiin ammatteihin. Kaikkien on pakko osallistua sotaan. Sota voi olla enemmän vapaaehtoista palestiinalaisella puolella, mutta raketteja sieltäkin lentelee muurin yli. Ja sen väestön on saatava oma tunnustus olemassaoloonsa myös. Täällä on minusta aika hyvä esitys Juudaksesta ja sen kirjoittajasta Amos Ozista, Se on englanninkielinen, mutta Guardianin englanti on helppolukuista, lukekaa! 

Muureista ja rajoista olen saanut tarpeekseni. Olen todennnäköisesti sen kuuden päivän sodan aikana jo ollut sitä mieltä, että rajat pois. Ja että pitäisi olla niin, että passeja ei tarvita. Se edellyttäisi että ihmisillä olisi toisiaan kohtaan hyvä tahto. Ei se ole liikaa vaadittu. 

Mutta vielä edit. tähän kohtaan, kun aivojen yhdellä osalla mietin myös suomennettuja kirjoja, säistä ja ilmastosta riippumatta. 

Loppiaisaatto kuten haluatte

Olin influenssassa sen ajan jonka jonka se kestää, sisällä, nukuin, luin välillä jotain, söin huushollin toisen ihmisen tekemää keittoa. Siinä oli yksinkertainen resepti: tavallista kananlientä, jota myydään kuutioittain kaupoissa, ja siihen pilkottua inkivääriä. Aika yksinkertainen mutta tehokas lääke. Vähitellen on mahdollista ruveta nukkumaan niin että väsymys vähän hellitti. 

Nivelet kyllä naukuvat edelleen. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Täällä oli monen päivän myrsky, matalapaine, joka saa asiaankuuluvat ja asiattomat nivelten nesteet loiskumaan vasten hermoja joita on siellä täällä. Mutta ennen myrskyä kävin etelässä. Sekin on tehokasta, maiseman vaihtaminen. Kävin puhumassa muutaman päivän ajan tutun kissan kanssa. Rupesin tervehtymään kun kissa nukkui jalkojen päällä. Sitten kissan liesussa ollut ihminen tuli takaisin ja minä tulin kotiin.

Nyt yritän suoristaa selkäruotoa Pendolinon penkkien mutkalta. Kerran jo pääsin uimahalliin. Ihmiset toivottelivat toisilleen hyvää loppuvuotta. En oikeastaan huomannut vuoden vaihtumista. Kuuntelin myrskyn vinkumista katolla. Ei se onneksi lähtenyt rullautumaan pois, katto. Kun ruoto alkoi suoristua, rupesin kuuntelemaan radiota. Ylen Areena on ollut hyvä kumppani jo vuosia. Muutenkin radion Yle 1, koska se on ollut hyvä kulttuuriradio. Nyt siellä on kyllä jotain ruvennut muuttumaan.

Siellä tuli joku omituinen juttu aiheesta Leväluhta (joka on isokyröläinen suohauta noin 500-luvulta jaa), jonka vainajien muinainen DNA tuli luetuksi joulukuussa. Radio Variaation lukijoiden (näyttelijöiden?) lausunta oli vähän niin kuin lausuntaa. Selvää oli. Mutta se oli tehty tavattoman monotoniseksi. Siinä ei ollut sisältöä nimeksikään, pelkkää haikailua muinaiseen hauta-tapaan, siis vesihautoihin. Oikea kukkanen oli käsikirjoituksessa: vainajat ovat olleet kunnioitettuja naisia. Juuri päästiin sanomasta että naisia ja lapsia ja joitakin miehiä! Eivät tiedä. Sanovat että kunnioitettuja naisia, mutta sitten on lapsiakin ja muutama mies. Eivät ole ottaneet selvää. Eivätkä saa selvää, koska hautaa ei ole kokonaisuudessaan vielä edes tutkittu. Tyhjää tunnelmointia.

Saa tietysti tarinoita kertoa mistä tahansa. Mutta tarinoiden kertominen on taitolaji ja se on osattava. Tässä ei tuntunut olevan keskusta eikä sydäntä. Tarina lihavoituu silloin aivan itsestään, jos siinä on kunnollinen ydin.

Mutta sitten päästettiin asialle tehosteihmiset. Lausujan ääni asennettiin tulevaksi jostain kaukaa, himmattiin samalla. Siitä ei juuri saanut enää selvää. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun huomasin että verrattuna Radioateljeen äänisuunnittelija Pekka Lappiin, nämä tekijät eivät ymmärrä tekstin ja näyttelijöiden ja äänen yhteissointia. Sitten otetaan ja annetaan korville mössöä, jota kutsutaan ehkä radiofoniseksi (Radio Variaatio!) siksi, että otetaan tietty määrä ohjelmaa ja esitetään se sillä tai tällä volyymilla, mutta sitten vaihdetaan se monotoniseen seuraavaan moodiin, ilman että sisällössä mikään käskisi tehdä sellaista. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ihmettelen sitä, onko Ylen Opisto todella lopetettu. Mistä tulisivat enää radiota välineenä ymmärtävät ihmiset, elleivät Ylen työpajoista? Mistä noita tehosteihmisiä napataan? 

Käsittämättömintä tässä on se, ettei Yle tajunnut lukuisia Prix Italia -palkintoja voittaneen Radioateljeen loppumisen aikoihin (sitä ajettiin alas tosi hitaasti), että sen porukan pitäisi  antaa kouluttaa seuraajia. Radioateljeessa osattiin käyttää stereota, niitä ääniä joilla on suunta, tapaa millä saa tuotetuksi kuuntelijalle kokemuksen tilasta. Tässä Leväluhta-esimerkissä nuoriso tunnelmoi ”pohjanmaalaisessa” (suomeksi sanotaan että pohjalaisessa!) maisemassa hauta-ajatuksilla. 

Siinä ei ollut  paikan henkeä. Olen itse käynyt siellä jo pikkulikkana. Isonkyrön kirkkoherra vei. Mutta hän kuului sukuun, joten kyse ei ollut minkäänlaisesta ”kirkottamisesta”, vaan historianopetuksesta. 

Isä ajeli mopolla, mutta kirkkoherralla oli jo silloin auto. Isä oli opiskellut historiaa ja latinaa ja arkeologiaa, kirkkoherra sen sijaan teologiaa, mutta ilmeisesti miehet kuuntelivat toisiaan. Olin joskus kuuntelemassa ilman että ne tiesivät.

Minun oli pakko jälleen vaihtaa ohjelmaa. Radioateljeesta löytyi Markku Innon (äskettäin kuollut Markku Into), turkulaisen runoilijan tekstiin tehty kertomus jostakin käsittääkseni Raunistulan baarista, jossa tapahtui kamalia. Mutta tärkein juttu oli Kierkegaard. Aamu päättyi hyvin koska sain korvilleni höristämisen arvoista kuunneltavaa. Ei tarvinnut pinnistellä. Kierkegaardista puhuttiin Innon tapaisen tyypin ja tanskalaisen kesken. Tanskan yliopiston filosofian laitokselta sitten löytyi se Sören, joka siis ei ollut Viettelijän päiväkirjan kirjoittaja Kierkegaard, vaan joku muu. Se Sören istui alas siksi, kun runoilija istui baarissa mukanaan Kierkegaardin aforismi-kirja tai vastaava. Tanskalaisvierasta houkutteli turkulaisessa baarissa Kierkegaard suomalaisen runoilijan pöydällä vai oliko se vieressä siinä tuolilla. 

Olen kuullut Innon lukevan runojaan ja hän oli todella hyvä. Nyt ei ollut runoilijaa vaan näyttelijä joka oli todella hyvä. Se oli eleetöntä puhetta, mutta eläytyvää. Siinä oli asiaa koko ajan. Siinä oli tarina ja aivan tarinan lopussa vasta selitys siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Tavallinen tarina. Mutta kun kyse on Kierkegaardista, niin tottakai ihmisten oleminen ja ajatukset olivat se tärkein. Toivoisin että kulttuuriradiossa ymmärrettäisiin, mitä on runous ja miksi se on niin tärkeä asia ja aivan kulttuurielämän ydintä!

Ei tietenkään ole mitenkään yllätys että Kierkegaard tuli nyt aamuna näkyville. Olen toipumassa matkasta ja myrskystä heti sen päälle. Vuoden vaihtuminen ei ollut muuten ongelma. Joskus se nähtävästi tarvitsee tämmöisen draaman että pitää myrskytä. Ja tulomatkalla pääsin ison harppauksen eteenpäin. Jotain kautta olin tajunnut mistä Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja lähti liikkeelle ja pystyin lukemaan kirjaa. 

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että joskus jotkut kirjat vastustavat. Kummallista olisi jos erilaisten ajatusten risteyksessä kaikki vaihtoehdot avautuisivat yhtä hyvin ja nopeasti. Sellainen kaikkien ilmansuuntien samanaikainen avautuminen olisi tuottanut vain hirveän ajatuspuuron päähän.

Minun on ilmeisesti selitettävä tätä vähän tarkemmin vielä. Menetin kuuloni toisesta korvasta ja osin myös toisesta sikotaudin jälkitautina 11-vuotiaana. Nykyään lapsilla ei ole sellaista vaaraa, koska heillä on kolmosrokote, joka suojaa tuhkarokkoa, sikotautia ja vihurirokkoa vastaan. Se on ollut jo muutamille sukukupolville helpotus. Nyt on sitten ilmestynyt kansanliike Pohjanmaalla (kannattaa lukea Heikki Ylikankaan Kansanliikkeiden Pohjanmaa!) ja sen kannattajat eivät usko rokotuksiin. Täällä on paljon ihmisiä jotka sen sijaan tahtovat kuuroja tai puolikuuroja lapsia. Minulta hävisi lapsena moni ammatti kuulon myötä.  Silloin ei vielä ollut niitä rokotuksia, 1950-luvulla. 

Nyt olen varttikuuloinen ja tahdon kuulla kaiken mahdollisen jonka vielä voin, koska on keksitty kuulokojeet. Yritän jopa kuunnella musiikkia, vaikka siitä suuri osa on peruuttamattomasti menetetty. Kuulokojeet eivät pysty täysin toistamaan esimerkiksi klassista tai muuta konserttimusiikkia, intervallit ovat mitä sattuu.

Nyt on Loppiaisaatto. Muistan nähneeni sen äitini kanssa ehkä Tampereen Työväen Teatterissa joskus 1950-luvulla. Silloin oli tapana pitää ohjelmistossa muutama Shakespeare. Yksi niistä oli tietenkin Loppiaisaatto, toiselta nimeltään Kuten haluatte. Sitä lueskelen joka vuosi tähän aikaan. Shakespearen englanti on kaunista, pieni ote:

Twelfth-night; or, What you will

Scene V. Olivia’s house

—-

Clown: Wit, an ’t be thy will, put me into good fooling! Those wits, that think they have thee, do  very oft prove fools; and I, that am sure I lack thee, may pass for a wise man: for what says Quinapalus? ’Better a witty fool than a foolish wit’.

Enter Lady Olivia with Malvolio

God bless thee, lady!

Olivia: Take the fool away.

Clown: Do you not hear, fellows? Take away the lady.

Olivia: Go to, you’re a dry fool; I’ll no more of you: besides, you grow dishonest.

Clown: Two faults, madonna, that drink and good counsel will amend: for give the dry fool  drink, then is the fool not dry; bid the dishonest man mend himself, he is no longer dishonest; if he cannot let the blotcher mend him. Any thing that’s mended is but patched: virtue that transgresses  is but patched with sin; and sin that amends is but patched virtue. If that this simple syllogism will serve, so; if it will not, what remedy? as there is no true cuckold but calamity, so beauty’s a flower. The lady bade take away the fool; therefore, I say again, take her away.