Koronakulttuuria

Huono nukkuminen enteili sadetta. Silloin pitää nousta ylös ja ruveta lukemaan. Viime yönä luettavaksi joutui Eino Railon Yleisen kirjallisuuden historia. Kirjanmerkki oli kreikkalaisen kirjallisuuden kohdalla, kun teos on kirjallisuushistorian ensimmäinen osa vuodelta 1933. Ja olen tutkinut kreikkalaisia. Kirja on isoisäni  Pappa-Aukustin kirjastosta. 

Railo kertoo pitkään ja laveasti helleenien yleisestä kulttuurista ja kulttuuritahdosta ja on sitä mieltä että se edustaa arjalaista ajattelua. En ole varma kirjoittiko hän juuri niin, mutta perusteli sen kuitenkin sillä että helleenit asuivat sillä alueella jossa nykyaikainen kulttuuri on syntynyt. Olin jo panemaisillani kirjan takaisin hyllyyn (joka on isoisäni tekemä) kun arvelin että tässä tulee nyt Helsingin yliopiston mentaalihistoriaa 1930-luvulta. Se ei erityisemmin kiinnosta minua. Sen takia sitä pitää yrittää ymmärtää.

Railo selostaa Homeroksen Iliasta ja Odysseiaa. Hän käyttää sivuilla paljon sitaatteja silloisista suomennoksista ja ottaa esimerkkejä joissa on käytetty sodan keskellä − ja vaikka sotaa ei olisikaan − käytetään konfliktien osapuolia kohtaan hirveätä julmuutta. Hän kauhistuu sitä. Sitten kirjoittaa toteavasti:
”Pronssikauden  ihmisiltähän emme kuitenkaan saa vaatia oman aikamme humaanisuutta.”

Niinkö? Juuri tämäkin dosentti (kirjallisuudenhistorian Helsingin yliopistossa) on elänyt läpi Suomen sisällissodan. Olivatkohan ne julmuudet paljon humaanimpia?

Raakuuksien selitysyritys on se, että ihmiselle käy Hellaassakin samalla tavalla kuin muidenkin uskontojen alueella, sillä ”kosmoksen” rakenne oli tämä, ylimmästä alimpaan: Olympos> Maa> Haades> Tartaros. Tällainen rakenne suunnilleen on myös Egyptin kosmoksessa.

Rupesin kiinnostumaan mitä yliopistossa on opetettu kirjallisuustieteestä, siis maailmankirjallisuudesta vuonna 1933. Arjalaisuudella on joku rooli, mutta en käsitä miten se Kreikan antiikin kirjallisuuteen kuuluu. Enkä tunne arjalaisuuden levinneisyysalueita. Intian kyllä tiedän.

Sitten piti katsoa Ylen Areenasta dokumenttielokuva nimeltä Pieni punainen,  ohjaajana Jouko Aaltonen. Alkaa tuntua siltä että tämänkertaisesta karanteeniurakasta (edellinen käsitteli Kai Donneria Siperiassa) voi tulla kiinnostava. Tuntuu hyvältä ajatukselta kuljeskella pitkin ja poikin historiassa, niin että voi miettiä ajattelun ja aatteiden yhteyttä näihin aikoihin. Suomen maolaisten historia oli lyhyt mutta kiihkeä.

Kai Donnerin Siperia-projektin läpikäyminen tuntui minusta tärkeältä. Se alkoi yksinkertaisesti hänen poikansa Jörnin kuolemasta.

Alan ajatella semmoisesta omaan arkeeni melkein aina kuuluneesta jutusta kuin fiktiosta vaihteeksi eri tavalla. Kumpaakin tarvitaan, tarvitaan tutkimusta ja fiktiota.  Sitten tarvitaan vielä niiden keskelle syntyviä tekstejä, esimerkiksi esseitä ja runoutta. Kirjallinen maailma on tavattoman rikas.

En olisi saanut Donnerin Siperia-kirjasta irti kaikkea sitä mitä sain, ellen olisi lukenut Olavi Louherannan väikkäriä. Väitöskirja nojautuu tieteen traditioon. Se oli antropologian suhteen oikeastaan aika lailla alussa vielä joskus 1900-luvun alkupuolella ja Donner ja hänen kaverinsa käyttivät itsestään nimitystä etnografi.  Sana etnos tarkoittaa kansaa ja grafia  näyttää näkyvissä olevan ja mistä saa aineistoa tutkimukseen. Donner oli tarkka esimerkiksi esineistön luetteloinnissa ja sen hankkimisessa. Kaiken piti olla jollain lailla dokumentoitavissa. Esineistö ja kuvat käsittääkseni ovat kansallisarkistossa.

Tutkimusta oli tehty jo 1700- ja 1800-luvuilla.  Oikeastaan sitä oli tehty jo kauan sitten, koska jo ”löytöretkien” aikaan kirkko otti asiakseen ruveta raportoimaan mitä löydöistä pitäisi ajatella. Hassua että niitä pitää kutsu löytöretkiksi. Alkuperäisasukkaat olivat eläneet paikoillaan melkein aina eivätkä ne maat ja mannut olleet hukassa missään vaiheessa.

Kirkolle oli tärkeätä uskonnonharjoituksen kuvaaminen kulloisessakin paikassa, koska kirkot ovat nojautuneet paikallisiin uskontoihin saadakseen alkuasukasväestön puolelleen. Että suostukaa nyt tähän valloitukseen, niin ette joudu helvettiin.

Käytännön sovellus oli sitten semmoinen että siirtomaavallat alkoivat alun ryöstelyn jälkeen miettiä mitä mailla voisi tehdä. Ne piti tietenkin alistaa isännän hallintoalamaisuuteen. Tarkoitus tuntuu olleen koko ajan rahan saaminen valloituksista.

Tutkimukset kertovat usein riiteistä. Jesuiitoilla oli tutkijoita, ja vaikka lähtökohta oli kolonialistinen, niin kyllä Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen  elämäntapaa yritettiin dokumentoida mahdollisimman tarkkaan.

Kai Donner oli opiskellut Englannissa missä antropologiaa opetettiin täyttä vauhtia. Suomessa oltiin aloittamassa kansatiedettä, jonka saksalaisperäinen nimi oli etnologia. Suomen ja muiden pohjoismaiden tutkimusten ja julkaisujen yksi keskus sijaitsi Berliinissä. Siellä oli etnologi- ja etnografi-yhdistyksiä, jotka myös julkaisivat Siperian-kävijöiden tutkimuksia. 
Siperia kiinnosti  ilmastonsakin vuoksi eniten Pohjois-Euroopan maita ja britit ja amerikkalaiset puolestaan olivat  suunnanneet eteläisemmille alueille, niin varmasti painotuksissa on eroa. Tärkein tekijä oli ilmasto. Mikään ei Pohjois-Siperian heimoille ollut tärkeämpää kuin sopeutuminen lapsesta asti kylmyyteen.

Donner oivalsi, että samojedien oli kyettävä tulemaan toimeen keväisin pitkiä aikoja vailla oikeastaan mitään ruokaa. Oli kelirikkoaika, mikä tarkoittaa sitä, että oikeastaan minnekään ei voi lähteä hakemaan riistaa. Joet olivat jäälauttaryteikköjä.

Ihmisten ruumis sopeutui epäsäännölliseen ruuan saantiin ja oli  teki pohjoisen ihmisten aineenvaihdunnan erilaiseksi kuin mitä se oli lähempänä valtameriä, siis etelämpänä ja lännempänä heistä katsoen. Minusta on käsittämätöntä että kokonaiset perheet pystyivät sellaiseen paastoamiseen. Sitten vilkaisen pihamaalle ja mietin miten somaliasukkaidemme Ramadan sujuu.

Nyt kun DNA-näytteet ovat mahdollisia,  aletaan oppia miten kauas ja millä eväillä siperialaiset ovat liikkuneet Amerikkaan, länsi-rannikolle ja muualle. Ja mikä on ollut aikataulu.

Liukuminen fiktiosta tutkimukseen ja takaisin on hyödyllistä. Opin ehkä suhteuttamaan lukemani niin, että informanttien kertomuksista voi lukea oikeita fyysisiä todellisuuksia ja tutkimuksessa sitten päätellään, että erilaisten elämäntapojen ja maailmankatsomusten kuvaaminen ”objektiivisin” keinoin on välttämätöntä. Sana objektiivinen on sitaateissa, koska tutkijan oma persoona vaikuttaa aina tutkimuksen suuntaan ja lopputuloksiin.



Minulla riittää lukemista ja korona-karanteeni on ihanteellista aikaa. Voin keskittyä vailla ulkomaailman paineita. Mutta mitä pitäisi ajatella semmoisestakin, että pitäisi uusia ajokortti? Ihmisiä en kyllä tapaa muutenkaan.

En tiedä millä tavalla voisin uusia ajokorttini menemättä fyysisesti lääkäriin ja poliisiasemalle. Totunko minä sen kirotun maskin käyttämiseen? Eikä tässä tiedä, onko mökille enää menemistä.

Ainakin se siellä asustava savonmurretta puhuva korppi oli jo viime kesänä sitä mieltä, että ihmisten kanssa on tehty sopimus uudesta isojaosta. Korppi sanoi tykkäävänsä juuri siitä saunan takaisesta ryteiköstä. Minuun se suhtautui epäillen.

Reviirejä II

Kuuntelin radiota tällä vappuviikolla. Siinä oli kaikuja menneisyydestä, sellaisia jotka muistan, mutta joita en joka päivä muistele. Marraskuun liikkeen ensimmäiset päivät olivat marraskuussa 1967. Olivat ne kyllä uutisissa ja yliopiston kuppilassa keskusteltiin siitä.

Marraskuun liike ei ollut mikä tahansa liike.  Siinä oli kysymys ihmisoikeuksista eikä niistä oltu pidetty kovin paljon meteliä sotien jälkeen ennen kuin 1960-luvulla. Isä oli ollut sodassa, äiti ilmavalvontalottana. Mutta minä olin nuori saranakohdassa, kun alkoi  uudistusten aika.

Enkä kyllä taida unohtaa koskaan sitä näkyä jonka koin joskus niihin aikoihin. On se voinut olla edellisvuonnakin, tai seuraavana, mutta sen jälkeen olin jo poissa maasta. Olin tulossa myöhäiseltä luennolta tai kokouksesta, oli ilta mutta ei kovin myöhä. Paikka oli Tampere ja lähellä vanhaa Kauppaoppilaitosta, pieni alivuokralaiskämppäni oli siinä lyhyen  matkan päässä yliopistolta.

Siinä oli pieni mäki. Sitä horjui ylöspäin vanhan näköinen ukko, vaikka ei parikymppinen varmaan osaa sanoa kuinka vanha on vanha. Se yhtäkkiä kaatui ja ajattelin että pitää mennä apuun, sitten menin lähemmäs  ja näin ja haistoin että se oli puliukko. Niitä oli joskus bussissa, että tiesin kyllä. 

Miehen suusta tuli sininen liekki. Suu oli auki mutta silmät olivat kiinni. En uskaltanut mennä lähelle, ettei sille kävisi huonosti. En ollut ikinä käynyt edes ensiapukoulutusta.

Juoksin asuntoon ja pyysin saada soittaa ambulanssin. Sain soitetuksi ja jäin odottamaan kadulle. Minusta näytti siltä että se vanha mies kuoli. Se oli marras-joulukuuta, oli aika kylmä, selvästi pakkasta. Tiesin kyllä että järvien rannoilla veneiden alla asui miehiä. Heitä asui roskalaatikoissa. Sitten olivat alkaneet panna roskasäiliöitä pihojen perälle.

Joissakin taloissa oli jo portit, niin että sinne sisäpihalle ei päässyt enää kymmenen jälkeen illalla sisälle. Tuskin sitä taloa on enää olemassa. Sillä alueella taitaa olla aivan erilaisia taloja, ei sellaisia tiilikasarmeja.

Istuin siinä katukäytävän reunalla. Ambulanssi tuli sitten, menin niitä miehiä vastaan ja kysyin miten se mies voi. Sanoivat että kuollut. Ne ottivat sitä jaloista ja hartioista ja heittivät sen ambulanssiin. Kuulin kyllä että se kolahti. Heittivät kuin tukin tai roskasäkin. Eivät kysyneet mitään minulta. En ollut koskaan nähnyt ketään kuollutta aiemmin. Mutta jotain samanlaista oli jossain elokuvassa, jossa kuvattiin sotaa ja ruumiskasoja. Ajattelin että en olisi voinut kuitenkaan tehdä mitään. Oloni oli aika lailla avuton.

Oli reipasta puhetta radiossa. Voi olla että Marraskuunliikettä ei tullut Tampereelle lainkaan. Olin lähdössä sieltä jo pois seuraavana vuonna tai sitä seuraavana. Ei siinä kaupungissa ollut mitään vikaa, mutta ei siellä oikein tapahtunut mitään. Olin tottakai samaa mieltä Marraskuunliikkeen ja Claes Anderssonin ja Ilkka Taipaleen kanssa. Mutta en tuntenut siinä kaupungissa ketään joka olisi ajatellut sillä tavalla.

 

Silkkiuikkupariskunta. (klikkaamalla suurenee!)

Muistan sen sinisellä liekillä palaneen miehen vieläkin. Aika kamala kuolema. Semmoista  Ameriikan presidentti toivoo maansa ihmisille. Presidentin mielestä ihmisten pitäisi juoda puhdistusainetta ajaakseen korona-viruksen pois. Se on hullu tai oikeasti tahtoo tappaa sairaat siitä maasta, mikä voi olla sama asia.

Mitenkähän oli ajatellut järjestää elämänsä siitä lähtien, se presidentti? Ilman ihmisiä presidentillä ei olisi  valtuutusta mihinkään.  Miksi yhteiskunnista oli tarpeen rakentaa sellaisia pyramideja, joiden huipulla istuu yksi tai muutama ihmistä?

Niin että kyllä minä olen ajatellut myös sitä tsaarin Venäjää. Siellä piti oikein olla sotaväkeä häätämässä  ihmisiä pois omilta metsästysmailtaan, Siperiassa. Siellä hävisi varmasti myös suomensukuisia heimoja.

Ei siinä muuta tarvittu kuin tappaa elinkeino. Viimeiset menivät kun löydettiin öljyä ja jätettiin vuotavat putket korjaamatta. Hantien ja mansien kesyporot kuolivat, eikä metsästys saati kalastus onnistunut enää.

Amerikassa kävi samoin. Valkoihoiset esimerkiksi preeria-alueilla  keksivät tappaa biisonit pois. Lakota-intiaanit olivat  puhvelinmetsästäjiä. Heillä oli samanlainen talous kuin oli esimerkiksi hanteilla ja manseilla tai samojedeilla, joita nykyään kutsutaan nenetseiksi. Ei niiden kansojen tuhoaminen ei ole vaikeata. Mutta on vaikea ymmärtää että miksi niin pitää tehdä. Minkä takia Siperian ja Amerikan alkuperäisväestön ihmisoikeuksia ei voitu kunnioittaa? 

Lintu ei suvainnut näyttää naamaansa.  Nokikana?

 

Ei tietenkään silloin ollut vielä kansainvälisiä sopimuksia. Silti kansat olivat eläneet rinnakkain vuossatoja ja tuhansia. Voi olla että joskus on ollut riitoja ja pieniä taisteluja esimerkiksi metsästysmaista, mutta on kai niitä vältetty, koska sekä taigalla että tundralla että preerioilla ihmiset ovat asuneet niin hajallaan, että ne ovat tarvinneet toistensa tukea. Amerikan alkuperäisheimoilla oli soturikasteja, mutta vaikea sanoa kuinka monilla Siperian heimoilla sellainen on ollut.

Kai Donner Siperia-kirjansa loppupuolella miettimään shamanismia. Hän kysyy erityisesti tunguusien shamaanimenojen perään. Hänen mielestään heidän sekä mies- että naisshamaaninsa kärsivät epilepsiasta. Kyse on naisten hulluudesta, joka siis johtuu siitä että nais-ihmisillä on kohtu. Se tuo mukanaan hulluutta joka ilmenee epilepsiana:

”Kuten aikaisemmin mainittu, eivät naisšamaanit ole tavallisia Jenisein länsipuolella. Sitävastoin oli niitä ennen ilmeisesti sangen paljon tunguusien keskuudessa. Nykyään ei liene kuitenkaan enää asian laita niin yhtä suuressa määrässä. (Holmberg, b). Että tunguusilaiset naiset enemmän kuin naiset muiden heimojen keskuudessa sopivat šamaanikutsumukseen, johtunee ehkä siitä, että epilepsia on nähtävästi ollut sangen yleistä juuri tunguuseissa. Mahdollisesti voidaan ajatella, että myöskin  Katšan-tataarinaisissa huomattu ja kuukautisten yhteydessä ilmenevä ’fureur utérine’  (Pallas 4:582) ei ole saattanut ainoastaan aiheuttaa hysteriaa tai ekstaasitilaa, josta mainitaan eräillä tahoilla, vaan myöskin eräänlaisen taipumuksen  šamaanitoimeen.”

Tämä on nyt aivan kirjan loppupuolella. Aiemmin Donner on ylistänyt samojedi-shamaanin hienoa esitystä (viitteet ovat vain teoksiin). Ennen esitystä mies-shamaani on syönyt kärpässientä.  Onko nimenomaan tunguusi-naisilla sitten hysteriaa tai epilepsiaa? Vai eivätkö naiset ole suostuneet syömään kärpässientä?

Muuten oikein hyvä kirja, mutta tämä kyllä veti vähän jalkoja alta. Ja siis epilepsia ja hysteria!  Sitten Donner kertoo miten paljon ostjakkisamojedit ja jeniseiostjakit (siis miehet) söivät kärpässieniä ennen shamaanintyötä. Sitten hän kirjoittaa:

”On kuitenkin paljon  šamaaneja, jotka eivät katso tarvitsevansa huumaavia tai muita sitä vastaavia aineita saadakseen aikaan sen olotilan vaihdoksen, joka tekee heille mahdolliseksi pääsyn toiseen maailmaan, missä he sitten tapaavat kaikki ne henget, jotka vaikuttavat ihmisten oloon ja elämään.”

Seuraavaksi on vuorossa sitten ihmissyönnin pohdiskelua. Ja sitä keitä pitää uhrata hengille. Ja miksi pitää? Tässä Donner rupeaa miettimään totemismin olemusta ja arvelee olevansa lähellä alkuperäistä luonnonuskontoa. Jotkut samojedit ovat myös keränneet päänahkoja. Kannibalismi taas johtui siitä, että ihmislihan syömisellä voi välttyä sairauksilta ja kuolemalta.

Käsittääkseni jo tiedetään joidenkin heimojen yhteys Amerikan serkkujen kanssa. Ihmiset ovat muuttaneet eestaas Beringin salmen yli Amerikan puolelle ja takaisin. Eikä kyse taida olla niinkään siirtolaisuudesta kuin siitä, että ihmiset ovat kalastaneet tai metsästäneet valaita kummankin puolen salmea. 


Alkuperäiset ihmiset  tunsivat valaiden tai esimerkiksi karibujen muuttoliikenteen pitkin Siperian ja Amerikan rannikoita.  Ovat tienneet mihin aikaan vuodesta on mitäkin eläimiä missäkin päin.

Reviirejä

Miksi venäläiset onnistuivat kehittämään itsestään valtion? Miksi eivät esimerkiksi samojedit, jotka olivat erinomainen kauppiaskansa? Miksi venäläiset pyrkivät valtaamaan niiden pohjoisten alueiden alueet? Näyttää siltä noiden matkakuvausten perusteella, että  valtaamiselle ei ole mitään muuta syytä kuin valtaaminen. Kirjoissa kyllä sanotaan että Siperia on tavattoman rikas alue, mineraalit, kaivannaiset, öljy, kivihiili, kaikki. Mitähän venäläiset oikein ajattelivat?

Silloin kun venäläiset alkoivat levittäytyä aroilta kaikkiin ilmansuuntiin, eivät oikeastaan mitkään muutkaan kansat pysyneet paikoillaan. Siperian kansoilla oli tärkein syy kalastus ja metsästys. Se tarkoitti sitä, että alueet joita kukin heimo käytti, olivat suuret. Venäläiset eivät näyttäneet olevan kovin kiinnostuneita metsästämisestä. Sen sijaan keskityttiin aluksi vaihtokauppaan. Samojedit ja muut pohjoisen ihmiset ostivat turkiksilla mitä ajattelivat tarvitsevansa.  Sitten saattoi olla ajatuksena myös jo verotus.

Kai Donner kertoo Siperia-opuksessaan aika selvästi vuoden kierron työt ja matkat ja kaikki. Samojedit matkustivat vuodenkierron mukaan. Kysymys ei ollut porojen mukana jutaamisesta, kuten Suomen lappalaisilla oli sitten paljon myöhemmin, vaan metsästyksestä. Ihmettelin piirroskuvia niistä hyvin siroista ja kapeista kelkoista.   Mutta Donner kertoo että niillä menee todella helposti kumoon. Pulkka on helpompi ajettava. Kelkan päälle heitetään vain poron talja, laitoja siinä ei ole. Mietin sellaista käytännöllistä asiaa, että mitä samojedit tekevät jos jalas menee poikki keskellä matkaa tundralla. Ehkä heillä oli mukanaan korjauskalustoa?

Olavi Louheranta osoittaa väikkärissään syyn Donnerin  laaja-alaisuuteen. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain rakentaa kielioppia eteenpäin, olla kunnon filologi. Hänen piti tietää miten hänen tutkimansa ihmiset elivät. En ole varma oliko etnografeilla rajaukset tutkimusten suunnasta, mutta Donner osasi katsoa ympärilleen. Yksi asia oli mitä sai syödäkseen. Ilman ruokaa ei oikein voi kulkea porokaravaanissa alle 50 asteen pakkasessa.

Louheranta keräsi etnografista materiaalia myös muilta kuin Donnerilta. Mielenkiintoinen oli hänen ajatuksensa dieetistä. Kun samojedit istuskelivat jurtissaan keväällä kuukausitolkulla, eivätkä menneet esimerkiksi pyytämään kutuhaukia joista, niin yksikin suomalainen etnografi (K.F. Karjalainen, yksi Siperian-kävijöistä), on sitä mieltä että samojedit ovat saamattomia ja laiskoja. Ei kyllä kirjoita siitä ylemmyyden tunteesta, vaan vihaisena siitä, että eivät tee mitä pitää.

Donnerin mielestä samojedit odottivat että venäläiset lunastavat lupauksensa ja huolehtivat samojedeista. Sitten hän sanoo, että noiden ihmisten on kyettävä olemaan hyvin vähällä ruualla viikkoja, ehkä kuukausia, koska -50° talvimyrskyjä on, eivätkä ne ole harvinaisia. Ei silloin mennä kalaan tai lähdetä metsästämään. Oli opittava olemaan syömättä.

Donner kiinnittää huomionsa työkaluihin. Hän miettii eri kansojen kulloistakin asuinpaikkaa sillä tavalla, että missä päin on otettu käyttöön kupari ja milloin. Millä kansalla on ollut kuparia? Keiden kanssa samojedit kävivät kauppaa? Sitten kun nuoliin saadaan kuparinen kärki, saaliiden määrä nousee. Ja turkikset ovat samojedien rahaa. 

Vaikuttaa siltä että kansat, kokonaiset kylät ja pienet kaupungit ovat liikkeessä. Varmasti liikkuivat koska venäläiset lyövät hallinnollaan ja veronkeräyksillä kiiloja ihmisen alkuperäisiin asuinsijoihin. Osin heillä kyllä on keskinäisiäkin nahinoita. Mutta yleensä ne koskevat yksittäisiä metsästäjiä tai metsästäjäkyliä, jotka ovat liukuneet toisten kansojen reviirille. Tuskin niitä merkittiin. Mutta porotokista tiesivät kuitenkin kenen ne ovat. Donner ei näytä tuntevan sanaa tokka. Korvamerkittyjä olivat ilmeisesti aika aikaisin.

Jo Castrén huomasi matkoillaan, että joitakin kieliryhmiä oli hävinnyt kokonaan. Olivat muuttaneet pois tai ruvenneet puhumaan venäjää. Sitten joissain kaupungeissa oli kouluja jo alkuperäisasukkaille. Häviäminen tapahtui liudentumalla. Etnografit joutuivat vain toteamaan että se tai tämä kansa hävisi eikä kieltä ehditty tallentaa.

Noita venäläisten ja alkuperäisasukkaiden välisiä konflikteja seuraan jännittyneenä juuri siksi, että ne muistuttavan amerikkalaisten intiaanisotia. Jenkit olivat sitä mieltä että maa on autio ja tyhjä ja kun se ei jostain kumman syystä sitä ollut, niin se piti kiireimmiten saada siihen tilaan. Venäläiset olivat brutaaleja omalla tavallaan ja lopputulos oli tietysti sama.  Sekä Pohjois-Amerikan että Siperian alkuperäiskansat alkoholisoituivat hyvin helposti. Ehkä yksi syy nopeaan addiktoitumiseen on ollut häpeä siitä, että on juuttunut venäläiskylän laitamille ja alkanut unohtaa millaista on lähteä metsästämään.

Luen Louherannan väikkärin viimeisiä sivuja. Ja samaan aikaan viimeisiä sivuja Donnerin Siperia-kirjaa. Tulin lukemaan kirjoja rinnakkain (Siperia-kirja löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista ja Louherannan väikkäri YLEn sivuilta). Louherannan tekstiä vasten huomaan yhtäkkiä oudon asian Donnerin tekstissä: kieli alkaa vaihdella ja muuttua. Olisikohan Donnerilla ollut apunaan esimerkiksi kansatieteen opiskelija, jonka hän on voinut panna puhtaaksikirjoittamaan muistiinpanojaan? Ja sieltä on tarttunut tekstiin mukaan puheenomaisuuksia ja vieraita sanontoja? Tuntuu jonkun suomen murteen kaiku osassa tekstiä. Sen laatu siis vaihtelee. 

Donner ei mainitse suomentajia, mutta olisiko hän ollut noin sujuva suomen kielessä?Donner kyllä kävi suomalaisen oppikoulun, mutta  en tiedä tuliko hänestä kirjallisesti kaksikielistä. Suomen kirjoitettu kieli tuskin oli vielä vakiintunut.

Mitä kieltä oli käytettävä yliopistossa? Helsingin yliopisto on kai ollut suurelta osin ruotsinkielinen. En ole ikinä onnistunut pääsemään näiden n.k. fennomaanien pään sisään. Suomen itsenäisyyteen oppineet ruotsinkieliset selvästi tähtäsivät.  Sekä Castrén että Donner ovat pureutuneet uralilaiseen, altailaiseen ja fenno-ugrilaiseen filologiaan ja etnologiaan. Siinä on ollut selvä ja johdonmukainen alku: millainen on ollut kieli? Mille se on sukua?  Siis suomi, ei ruotsi.

Kyllä sukulaisuus tarkoittaa jotain. Siperiassa on ollut kansoja ja kieliä vaikka kuinka paljon. Niistä voi päätellä mistä mikin kieli on peräisin. Missä on asuttu? Ja asuminen on sitten johtanut muihin kysymyksiin.

Pidän kansatieteestä juuri sen takia, että siinä on läsnä niin monta tiedettä. Donnerin suku on ollut alunperin lübeckiläinen kauppiassuku. Donnereita sitten muutti Suomeen ja täällä jostain syystä Keskipohjanmaalle. Donner miettiikin esimerkiksi miesten ja naisten töistä ja rooleista puhuessaan miten on asiat järjestetty Keskipohjanmaalla. Hän erityisesti kiinnitti kyllä huomionsa naisten töihin.

Samojedien keskuudessa ollessaan hänen kävi sääliksi naisia, joiden hän näki tekevän enemmän työtä kuin miesten. Onko metsästäjä-keräilijöiden taloudenpito yhteismitallinen maanviljelykseen perustuvan Keskipohjanmaan kanssa? Jostain syystä Keskipohjanmaan Kokkolassa on toiminut ja vaikuttanut Anders Chydenius, taloustieteilijä. En ole varma siitä, mitä taloustiede on. Tällä hetkellä se tuntuu olevan tapa tehdä ennustuksia siitä, mihin suuntaan ajat ovat menossa.

Korana-karanteenin aikana varmaan kaikki ovat kuulleet, että Suomen talouden arvellaan syöksyvän lamaan. En tiedä mitä käytetään ennustusten pohjana. Ja jos suunta on kehno, onko mahdollista tehdä jotain?

En aivan vielä nosta katsettani näistä opuksista. On mietittävä vielä. 

Kevään kohinaa III

Tuossa parvekkeen alapuolella olevassa männyssä istui oikea kyyhkynen aamulla. Näytti katselevan pesäpaikkaa. Olen kuullut että niitä on nykyään kaupungeissa. Tämä kyllä ei ole turkinkyyhky, niitä on vain jokivarressa tästä itään. Tämä taisi olla sepelkyyhky.

On mentävä yläkertaan ja etsittävä se von Wrigthtien lintukirja. Siinä olivat kyllä parhaimmat lintukuvat joita olen nähnyt.

Puoli tuntia myöhemmin. En käsitä mihin se von Wrightien kirja meni. Viimeksi olen nähnyt sen Evijärven vanhan kansakoulun käytöstä poistetun pulpetin päällä. Nyt siinä on muita kirjoja. Tämän siitä saa kun rupeaa siivoamaan kirjahyllyä, jossa on paras ja suurelta osin historiallinen tietokirjallisuus. Mutta kun se pöly näkyy auringossa ja minua rupeaa aivastuttamaan.

Muistan kyllä jokin aika sitten lukeneeni että filosofi Georg Henrik von Wright on samaa sukua.

Mutta näyttää kyllä olleen tuo lintu sepelkyyhky. Tänään on selvästi kylmempi, niin että saa nähdä saako se aikaiseks sitä pesää. Missään tapauksessa se ei ole voinut ymmärtää sitä, että normaalisti ihmiset ovat liikkeellä paljon enemmän kuin miltä nyt näyttää. Jos se on vailla rauhallista pesäpaikkaa. Käsittääkseni tuo kyyhky on hyvin yleinen.

Meillä oli mökin takaisessa metsässä vuosia niitä kauniin harmaita metsäkyyhkyjä, jotka huhuilivat. Mutta oli siinä samassa mettässä myös joku pöllö. Se taas piti ääntä joka kuulosti jänikseltä, paitsi että puput eivät taida puputtaa. En tiedä sanovatko ne yhtään mitään. Lintujen on matkittava toisiaan. Tottakai sitten ilmeni että kyyhkyt ne vasta huhuilevatkin. Se pöllö sulki suunsa kun kyyhkyt huutelivat.

Eilen oli kyllä aikamoinen urakka kun karsin kuvia koneelta. Mutta oli kyllä hauskaakin. Olen ollut vuoskaudet tarmokkaasti marssimassa eestaas pitkin rantoja ja katsomassa miten puut voivat tänään verrattuna eiliseen. Sen huomion kyllä tein, että oikeasti puistoihmiset ovat antaneet puiden olla rauhassa pitkään. Vasta viime vuosina ne ovat ruvenneet tappamaan niitä.

Puistot ovat rumia nyt. On tietenkin mukavaa että on nyrhityt nurmikot ja muutama hassu puska meriteeraamassa puistoa. Pääsee kulkemaan pitkin ja poikin niiden kakstahtimoottorileikkureiden kanssa saastuttamassa kaikkien keuhkot.

Kun annetaan leikkuupuimurin ohjaamiseen koulutetulle ihmiselle mahdollisuus päättää jonkun maiseman ulkonäöstä, niin ne päätyvät karsimaan kaiken roskan pois. Niiden silmissä autius on parasta.

On se näkynyt muuallakin. Kaikenlaisten perhosten ja mehiläisten väheneminen suurelta osin johtuu siitäkin, että on niitettävä tarkkaan ne tien pientareet. Jostain syystä niittykukat ovat pahinta mitä tie- ja vesirakennushallituksen miehet tietävät. Ne istuvat niissä haisevissa keltaisissa koneissaan ja päättävät että ei kellään muullakaan ole oikeutta kauneuteen.

Huomaan muutokset parhaiten kun kevät tekee tuloaan. Aurinko paistoi tänään jo aamusta ja tiesin että pitää mennä tarkistamaan tulokkaita meren rantaan. Ovat tulleet kun on tuullut muutaman päivän etelän suunnalta.

Otin kameran mukaan. Tulin nähneeksi pienimuotoisen draaman.

 

Yksin

 

Mikä on?

 

Kaveria oottelen!

 

Yksin.

Ps. kuvat saa isommiksi klikkaamalla!

 

Kevään kohinaa II

Pysyttelen lähinnä sisätiloissa. Silloin tällöin, vähän vastahakoisesti, käyn kaupassa.  Olen tietoinen siitä, että nuoremmat voivat kävellä ympäriinsä levittämässä virusta eivätkä ole köyhiä eivätkä kipeitä.  Eivät tiedä sairastavansa.

Entäs välimatka muihin ihmisiin? Juuri nyt kuuntelen Aikojen loppua, voiko se olla sävellyksen nimi? Messiaen ja sävellys on syntynyt saksalaisten vankileirillä käsittääkseni I maailmansodan aikana. Kuuntelen tätä induktio-silmukan avulla  ja tämä  kokonainen konsertti on äänitetty Tampereen tuomiokirkossa.  

Muutama vuosi sitten istuin melkein tunnin siinä kirkossa. Olin menossa junalla kotiin ja minulle oli siunaantunut aikaa. Minulla oli kamera mukana. Ikkunoista lankesi kaunis sinertävä valo.

Nyt olisi ollut Tampere Biennale, mutta sitä ei voitu järjestää. Se olisi ollut Tampere-talossa. Nyt Yleisradio otti kulttuuritehtäväkseen äänittää osia ohjelmasta meitä kaikkia varten. En ole koskaan ollut siellä Biennalessa, mutta konsertissa kyllä. Melkein vuosi sitten kuoli koulutoverini Anja Aarnio, joka oli ollut ennen eläkkeelle jäämistään suunnittelemassa ohjelmaa Tampere-taloon.  Anja on ollut mielessäni paljon tämän vielä aika lyhytaikaisen karanteenin ajan. Kertoisin hänelle millaista on täällä poikkeustilan aikana ja hän kertoisi millaista on Huutijärvellä. Hänen talonsa oli siinä pienen harjun päällä, alhaalla oli järvi. En ole varma siitä mikä järvi se on, ehkä Roine. Mutta voi se olla joku muukin niistä järvistä.

Olin vuosi sitten ajatellut lähteä Anjan luo sinne taloon ja pyytää että jos nyt lähdettäisiin kapuamaan johonkin näköalatorniin ja hän kertoisi, kun olin onnistunut unohtamaan ne järvet. Meillä oli ollut keskikoulussa mukava maantiedon opettaja, joka oli vienyt meidät Kirkkoharjulle ja kertonut hyvin täsmällisesti mitä kaikkea siellä harjun päällä kasvaa. Ja mikä harju ylipäänsä oli. Kyllä me kaikki tiesimme mikä järvi on mikäkin. Meillä oli siinä vieressä, alas mäkeä Ilmonin talolta Lepokodille päin Ukkilampi. Anja nauroi, että kyllä se on nykyään Ukkijärvi. 

Lampi oli kasvanut järveksi niinä 50 vuotena kun olin ollut poissa. Se opettaja oli vain väliaikaisesti koulussa. Kuultiin että tienaamassa rahaa opintojen loppuun saattamiseksi. 

Poikkeustilan tulo ei oikeastaan hämmästyttänyt minua. Kevät tuli aikaisemmin kuin koskaan ennen, alkoi jo maaliskuun alussa, vaikka talvea ei tullut lainkaan. Silloin alkoi olla selvä, että korona-virus tulee leviämään. Meille oli siunaantunut hallitus, joka määräsi sisätiloihin vanhemmat ikäryhmät, koska heistä suurin osa sairastuu vakavasti − jos siis sairastuu. Linjaus on hämmästyttävä, kun ajattelee kuinka kehnosti vanhoja ihmisiä on kohdeltu vuosikaudet. 

Juuri ennen tätä hankalaa elämänmuutosta sain luetuksi Tero Tähtisen esseekokoelman nimeltä Virginian hiukset (Savukeidas 2014).  Tiedän kyllä hänet sanankäyttäjänä, minulla on hänen suomentamansa eräänlainen esseekirja, Gary Snyderin Erämaan opetus (Savukeidas Kustannus 2010), joka on runsaudensarvi varsinkin sellaiselle, joka on tottunut lukemaan Snyderin runoja. Jostain syystä en ole sattunut lukemaan Tähtisen omia tekstejä ennen tätä. Se voi johtua siitäkin, että kirjastossa essee-valikoima on pieni. Nyt tämä sattui silmiini ja muistin kuka Tähtinen on. Ymmärsin jo ennen kirjaan tarttumista että kysymyksessä on Virginia Woolf.

Olin vähän vastahakoinen tarttumaan Tähtiseen, koska olen kesken Woolfin teosten lukemisessa. Woolf ei ole kuulunut pitkäaikaiseen luku-urakkaani samalla tapaa kuin esimerkiksi antiikin kreikkalaiset draamat, joita olen opiskellut jo 1960-luvulla.  Onneksi kirja rönsyilee vähän kaikkialla, eikä keskity pelkästään Woolfin itsemurhaan. 

Olin nuorena lähellä itsemurhatapausta ja olen sen aiheen kolunnut läpi. Se on oikea ja tosi aihe, mutta jonkun toisen näkökulma saattaisi sotkea hienon ja periaatteellisen rakennelmani. Sellaista lähimmäisen tekoa vastaan ei voi rakentaa suojamuuria, siitä tulisi liian hauras. 

Mutta Tähtinen onnistui onneksi voittamaan (mahdollisen?) melodraaman tajunsa vaatimuksen. Ne Virginian hiukset olivat vasta kirjan lopussa kellumassa joessa, jonne kirjailija käveli kiviä taskussaan. Sen sijaan tekstissä on mietiskelyä puista, metsistä.   Yhdysvaltain länsirannikolla ollaan paljon, aihe on tässä peräisin Gary Snyderilta. Mietin hetken aikaa mitä pitäisi ajatella ”ekotietoisuudesta”, mutta ei sitä oikeastaan voi muutenkaan kuvata, Snyderin ajattelua.

Meillä on kirjahyllyssä muutaman beatnikin tekstejä ajoilta kun he olivat palovartijoina vuorilla (John Suiter: Poets on the Peaks. Gary Snyder, Philip Whalen & Jack Kerouac in the North Cascades, 2002). Olen lukenut kirjaa silloin tällöin, siinä on hienot mustavalkoiset kuvat. Kirja ei vaikuta kovin kaupalliselta, kyllä siinä on lähinnä nuorten runoilijoiden ääni kuuluvissa.

Syy siihen miksi Tähtisen ja Snyderin jutut nyt  osuivat oli tietysti yksinkertainen. Ihminen on yksi osa ”ekotodellisuutta” ja vaikuttaa olevan vaarassa. Sen kimppuun on tällä kertaa hyökännyt korona-virus. Ajattelen omaa suhdettani muuhun elävään luontoon  (paitsi ihmisiin) ja useasti olen kääntynyt pois. En kestä katsella läpikaupallistumista ja kvasielämää, joksi monien ihmisten elämä on muuttunut. Puut lähinnä yrittävät vain selvitä hengissä. Ne eivät puhu vaan humisevat.

Eikä virus ole rangaistus ihmisten huonosta käytöksestä. Ei virus ole maapallon ekologisen järjestelmän poliisi, joka iskee lajistaan huonontuneeseen ihmiseen. Tuskin ihminen tietää historiastaan tarpeeksi miettiäkseen mistä sen tuhovimma on peräisin. Eikä virus tee muuta kuin mitä sen oma RNA vaatii.

Ekosysteemillä ei ole parlamenttia, ei EU:ta eikä edes YK:ta. Onhan meillä kansainvälisiä lakeja, mutta kaikki näkevät miten loputonta luonnon riistäminen ja tuhoaminen on. Ei meillä metsäsuomalaisilla ole edes metsää enää.

Sille ei näy loppua. Ei näy myöskään loppua ihmisten riistämiselle. Jotkut ihmiset riistävät joitakin toisia ihmisiä. Jostakin Aasian ihmisten keskuudesta on lähtenyt paljon epidemioita. Edellinen isompi pandemia oli käsittääkseni Espanjan kuume vuosina 1917-19. En tiedä mistä se virustauti tuli.

Mihin tahansa uusiin ja nopeisiin kriiseihin on tietenkin olemassa jokin selvä ja käsitettävä syy. Espanjan kuumetta edelsi I maailmansota. Ihmiset olivat köyhiä ja kipeitä jo ennestään.  Virus löysi helposti tiensä.  

Nyt pitää keskittyä siis lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta mitäs muutakaan minä tekisin paitsi oleellisinta. Kävin tänään rannalla kävelemässä, kevään tulo on lohdullista. Että kaikesta  huolimatta kevät alkaa tulla, yksi ystäväni kirjoitti. Meren lahdella näkyi yksi joutsen. Mutta löysin niitä kuvia Tampereen Tuomiokirkosta. Kaunis valo, eikö?

Kevään kohinaa

Sain uusvanhan koneen, jota opettelen. Samaan aikaan alkoi valo lisääntyä ulkona ja levottomuus. Tuli koronavirus ja poikkeustila.

Koneen vaihto sujui aika helposti. Jatkojohto ensin pätki ja sammutti jääkaapin. Teksti näyttää vähän pieneltä toistaiseksi, mutta on paras totutella siihen kun sitä edellistä fonttia nyt sitten ei voi olla. Se joka oli oma häipyi. 

En sitä paitsi edes tiedä mikä olisi hyvä. Enkä omista näitä fontteja. 

Opiskeluaikoina tuli eteen kirjoja, jotka oli kirjoitettu fraktuuralla. Sen lukemiseen olin ottanut varaslähdön. Kun olin 15-vuotias, vanhempani menivät kuukaudeksi Rooman Villa Lanteen, kun isä rupesi kaivamaan Pompeijin raunioita. Isoäidin luona minun tehtäväkseni tuli siivota ullakkoa. Siellä oli hiekan ja sahajauhon keskellä vanhoja kirjoja. Löysin sieltä Nostradamuksen ennustukset, kirja oli mustakantinen synkeän näköinen opus, josta innostuin tavattomasti. Fraktuuraa opin lukemaan itsekseni päättelemällä sanoista ja asiayhteydestä. 

Ullakolla ei ollut  kuin yksi kesähuone, muuten se oli suuri tyhjä tila. Sellaiset  olivat lapsena ja nuorena harvinaisia. Istuin suuren päätyikkunan ääressä lattialla ja luin. Onneksi täti, joka asui silloin sitä kesähuonetta, tajusi oikein hyvin mitä tein. Hän löysi luettavaksi myös Genoveevaa mutta se oli tylsä. Siinä ei ollut niitä maailmanlopun kertomuksia, jotka sopivat täydellisesti 15-vuotiaan maailmaan. 

Ei tarvitse olla erityisiä kirjasimia, kunhan on luettavaa tekstiä. Olen lähdössä kävelemään vähäksi aikaa. Käsittääkseni poikkeuslait ovat voimassa kaikkialla Euroopassa. Pysyttelen muuten kotona enkä merenrantapolulla juttele ihmisten kanssa. En kuulisi kuitenkaan kuin menemällä ihan lähelle, eikä se ole viisasta.

En käsitä miten tämä voisi olla onneton asiaintila. Tuli onnellisia yhteensattumia, jotka ovat väistämättömiä niin kuin aina katastrofien aikaan. Olen lukenut Siperian alkuperäiskansoista ja antropologiasta 1800-1900-luvuilla, semmoinen tiede alkoi muotoutua ja muuttuakin jo. Kirjasto sai vihdoin jostain varastokirjastosta Juvan Šeštalovin opuksen Ugrien kehto ja sen Juri Rytheaun Kun valaat lähtevät. Kävin hakemassa mukaan myös muita kirjoja.  Kirjasto meni kiinni jo seuraavana päivänä.

Viruksia ei havaitse paljain silmin. Minusta mikään flunssa ei ole kiva, saati tämmöinen paha. Ja jos uhittelee, niin kannattaa miettiä mitä uhmaa.

Ulos pitää päästä. Pahuksen pölyallergiani on innostunut, koska on ollut niin kovasti leuto ja olematon talvi. Kirjastosta käynnistä ei ole vielä viikkoakaan. Sitten pantiin kiinni uimahalli myös. Ne kaksi kuuluvat jokaviikkoiseen ohjelmaan.

Kävelylenkki teki sen että piti yrittää saada leikatuksi Apostolin miekasta joitakin kuivuneita lehtiä. Lehdet olivat pahuksen pölyisiä ja nyt on pärskittävä.  Ulkona olivat värit ja ilma niin selviä, että kasviraukka pisti silmään heti.

On ilmeisesti myös lähitulevaisuudessa pestävä nuo verhot.  Kirjoitan ikkunan vieressä. En tosin näe nyt ulos, mutta ei se häiritse, koska voin välillä tuijottaa sisäänpäin, nurin. Minusta tulee oikein hyvä karanteeni-ihminen. 

Uusi kone on kyllä pätevä.  Pidän tästä kyllä kovasti, koska tässä on hyvä äänentoisto. Kirjoituskoneet tekevät nykyään vaikka mitä. Kuuntelen usein musiikkia kun kirjoitan.  Mutta en aina. En tiedä miksi. Ehkä jotkut asiat vaativat enemmän keskittymistä kuin jotkut toiset, valoa ei ole lukemiseen kovin paljon paitsi nyt  kun alkaa olla kevät. Jos en voisi lukea, tulisin kipeäksi. Tässä on kirkas ja iso näyttö.

Jostain syystä haikailemaani uutta Euripides-suomennosta ei näy. On minulla joku Euripideen näytelmä, mutta englanniksi. Lukenut olen, mutta olisi ollut mukavaa saada tuon osaavan klassikkoporukan suomennos käsiinsä. Tämän suomentajaporukka on suunnilleen sama kuin edellisen Sofokleen suomennoksen.  Toivottavasti virus ei ole iskenyt kustantamoon. 

Joku väitti että kyllä täälläkin olisi kierrellyt joku kamala virus jo ennen kuin tätä nyt nimettyä. En tiedä mitä tarkoittaa ”täällä” tässä tapauksessa. Ehkä ”täällä” on näinä aikoina Suomi tai Eurooppa?  Mutta selvästi kärsivät nyt kyllä kansallisvaltiot. Italian epidemia kuulostaa kamalalta. 

Olen siinä maassa ollut ja tavannut paikallisia ihmisiä, jotka suhtautuivat ystävällisemmin kuin mitä oikeastaan turisteihin tarvitsisi suhtautua. Oikeastaan monien ihmisten kanssa saattoi puhua aivan heti kuin olisi tunnettu aina.  Ei kovin suomalainen tapa tutustua. Enkä tarkoita tässä sosiaalista tyhjänpuhumista, small talkia, kuten englanniksi sanotaan. Se on usein pelkkää mikro-talkia, ajan hukkaa. 

Mutta oli helppoa viitata siihen tai tähän renessanssin mestariteokseen ja ruveta miettimään miksi se vaikutti minuun, joka en ollut ikinä nähnyt mitään sellaista, ja yhtä lailla italialaiseen tuttuun  baarinpitäjään, joka oli ollut siinä Bargelloa vastapäätä puolen elämänsä. Bargellossa kiekui kukko keskellä iltapäivääkin. Firenzen kaupunki taas on väkimäärältään suunnilleen Helsingin kokoinen.

Näinä päivinä olen ajatellut näyttelijätuttuani, joka kuoli edelliseen kiinalaisvirukseen, SARSiin, tämänkertainen on sen variaatio. Hän oli täällä esiintymässä, ohjelmassa oli Goethen Faust, pitkä ja perusteellinen näytelmä. Näyttelijä esiintyi Mefistoteleen roolissa. Sitten jälkeenpäin mentiin istumaan hänen kanssaan johonkin. Esitys oli vierailu jostain muualta, en muista enää mistä.

Hän oli jostain syystä ollut menossa Pekingiin ja sattui joutumaan pärskivän kiinalaismiehen viereen. Näyttelijä oli nuori aikuinen enkä minäkään vielä vanha ollut.

Teatterissa varmaan kävisinkin, jos siellä olisi kovasti houkutuksia ja jos kuulo olisi parempi. Olen 8-vuotiaasta asti käynyt paljon teatterissa, ensimmäisen kerran oopperassakin jo 4-vuotiaana. Teatteri on aivan oikea taidemuoto. Esitysten tekemiseen tarvitaan suunnilleen kaikkia taidemuotoja. Kun näyttämöllä keskustelevat eri taiteet, niin ihmisetkin tuntevat olonsa mukavaksi, suorastaan sosiaaliseksi.

Nyt ovat teatteritkin kiinni. Toivottavasti  kriisi saa aikaan sen, että tallentavat esityksiä enemmänkin. Ihmiset saisivat nähtäväkseen jotain muutakin kuin ikäviä pandemia-uutisia. Teatteri on suomalaisten suosima taidemuoto, olisi kivaa nähdä esityksiä kotonaan, ilman koronavirustakin. On meillä ennen ollut jopa televisioteatteri.

Muistan vieläkin mistä puhuimme Faustin esityksen jälkeen. Mietittiin sitä kuka on tänä aikana Mefistoteles, joka kävi kauppaa sieluilla. 

Oivalluksia valon lisääntyessä

Joku minulta kysyi siinä siinä vaiheesa kun lähdin yliopistoon, että luulinko kulttuurin ja sen ympärillä olemisen ja tekemisen olevan jotain todellista. Olenko varma että en ole erehtynyt? Mutta olin edelleen kesiä maalla ja tapasin niitä ihmisiä, jotka tuottivat ruokaa ja jotka elivät elämäänsä niissä kylissä ja murehtivat kesän hallaöitä. Se oli yksinkertaista ja selvää.

En ollut oikeastaan kiinni missään. Mutta sen tiesin että kirjallisuus ja muu kulttuurin tekeminen oli kyllä Suomellekin tärkeä juttu. En ollut kuullut tai ainakaan en ollut kiinnittänyt huomiotani Suomen menestymiseen Milanon Biennaaleissa, mutta on sen täytynyt olla ympärillä senkin. Mentiin eteenpäin.

Vaikka minultakin monta kertaa sitä tivattiin, niin olin varma siitä, että Suomi on monimuotoinen maa ja tänne mahtuu mitä tahansa, jos vain halutaan olla sitä tekemässä. Kaikki se optimismi oli aivan totta. Ei siinä ollut mitään harhakuvitelmia. 

Olin vasta aloittamassa todellisuuden tutkimista. Siitä on yli puoli vuosisataa. Se aika ei ole paljon mitään, kun miettii sitä, että ihmiset ovat aina tahtoneet miettiä menneisyyttä ja sen suhdetta nykyisyyteensä ja tahtoneet ymmärtää ja tehdä siitä merkintöjä. Vaikkapa vain kivipiirustuksina, niin kuin Kai Donnerin Siperia-kirjassa on.  Luen sitä kirjaa. Ylen sivuilta löytyy myös linkki Olavi Louherannan väitöskirjaan ja se tuntuu hyvältä esitykseltä suomalaisten etnografien ja antropologien tutkimustyöhön.  Luen sitä myös. Oikeastaan luen nyt koko ajan. Onneksi valo lisääntyy.

 Väitöskirja muun muassa Kai Donnerista liittyy tietysti kaikkeen muuhun antropologiseen tutkimukseen, ihminen haluaa tehdä karttoja siitä, miten on oltu, miten tähän on tultu ja mitä se kaikki tarkoittaa. Sen takia väitöskirjoja tehdään. Luen sitä väikkäriä, olen jo sen loppupäässä. Se on hyvä opus, koska siinä on kartoitettu aika tarkkaan, mikä tilanne oli silloin vuonna 2008, kun väitöskirja oli valmis. Väikkärissä on myös mietitty antropologian tämänhetkistä tilaa.

Väikkärin loppupuolelta Olavi Louherannan tekstiä, jossa alkaa olla outoja kirjaimia:

”Helmikuun ensimmäisellä viikolla Donner saapui Poqqəĺ ky-nimiselle paikalle, jota Donner kutsuu Tasin alueen pääkaupungiksi. Alue oli samojedien kokoontumispaikka ja siellä sijaitsi viisikulmainen hirsistä valmistettu ja osittain maahan kaivettu talo, jonka sisälle mahtui noin 30 henkilöä. Tällä samojedit maksoivat veronsa samojedin päämiehelle, vaihtoivat kuulumisia sekä tapasivat toisiaan talviaikana. Poqqəĺ kyyssä oleskellessaan Donner tapasi paikallisen samojedin päämiehen, harjoitti lääkärintointaan ja täydensi muistiinpanojaan tundran alkuperäiskansoista. Donner viihtyi Poqqəĺ kyyssä kuukauden vaihteen yli varustaen samalla itseään matkaan kohti suurta tundraa ja Larjatskoea. Hän osti itselleen lisää poroja sekä palkkasi ostjakkisamojedi Mîki Semjonovin ja samojedilaistuneen tunguusin Guzaulin tekemään matkaa kanssaan. Helmikuun alussa 1913 matkalle mukaan Poqqəĺ kyystä lähti 22 ajoporon ja 11 nartan karavaani. Matka-reitti kulki melko läheltä Lōzəĺ to tundrajärveä, jonne Donner suunnitteli aluksi poikkeavansa. Ruokatavaroiden vähyyden vuoksi Donner piti kuitenkin kiinni alkuperäisestä reittisuunnitelmasta ja pyrki lyhintä tietä kohti Larjatskoeta. Myöhemmin – helmikuun puolenvälin jälkeen – karavaanin mukaan liittyi Tasin varrella asuva ostjakkisamojedi Jäägon perheineen.”

Selvisi mitä nuo oudot  merkit ovat. Ne ovat foneemeja. Niiden mukaan on mahdollista ääntää sanat niin kuin paikalliset ne ääntävät. Myös suomeksi on olemassa IPA-sivusto, jossa ovat nuo International Phonemic Alphabets. En tiedä miten tuo suomennetaan. Äänneaakkoset?

Löytö oli oikeastaan aika järisyttävä, siis foneemien, koska pitkän aikaa sivustoa tuijoteltuani muistin että meillähän oli suomen kurssi yliopistolla syksyllä 1965. Kyllä nämä siellä käytiin läpi. Ja lopussa oli tentti jonka läpäisin heti. Se ei ollut ihan helppoa ensin. Minulla oli lukion todistuksessa suomi 10, mutta ei siellä noita puhuttuja juttuja käsitelty. Luulen saaneeni numeron kirjallisuuden tuntemukseni ansiosta,  mutta en muista kuulleeni koko kouluaikana mitään muuta erityistä suomen ääntämisestä kuin äng -äänne.  Siinä IPAn johdannossa sanottiin että suurin osa äänteistä on juuri niin kuin suomessa on. Meillä on kieli joka kirjoitetaan niin kuin luetaan ja päinvastoin.

Muistan miettineeni, pitääkö minun osallistua tuolle kurssille koska minulla on tuo todistuksen numero ynnä laudatur kirjoituksista, mutta suomenopettajatätini käski mennä. Sanoi vielä että en minä mitään tiedä. Menin ja huomasin että en tiennyt mitään.

Sitten olin vielä puheviestinnän kurssilla, jossa todettiin että minusta ei ole radion töihin, koska en saa ässääni kuntoon. Puheviestintä oli ainakin silloin Tampereen yliopistolla hyvä juttu. Tätä nykyä siellä ei tarvitse muuta kuin osata sanoa WAU. Ei siellä ehkä nytkään ole aivan yksinkertaista, mutta tuskin niitä muinaisia humanistisia juttuja enää juuri on. Ja onko tämän Wau-sanaa toistelevan rehtorin puhevikoja analysoitu ja onko harjoitukset tehty? Wau ei kyllä ole suomea. Se kuulostaa aika infantiililta,  sellaiselta vauva-kieleltä.

Loppua kohden Louherannan väikkäri on selvempää kieltä, ymmärrettävämpää ja ehkä hieman luonnosmaisempaa. Hän ei anna mitään selitystä siihen, miksi hän alkaa kirjoittaa samojedi- tai ostjakkisamojedipaikkojen nimiin foneemivokaaleja.  Täytyy olla että hän tahtoi korostaa Donnerin kiirettä. Ehkä Donner on todella niitä käyttänyt. Juuri siinä ja siinä paikassa, missä hän oli matkalla oli muuttunut tapa sanoa sanoja. Kansainväliset foneemit-merkit ovat olleet olemassa jo kauan.

Sitten toinen ajatus iski päähäni: entäs jos hän on pääsyt käymään niissä paikoissa, missä oli kenties vanhempia käsikirjoituksiakin? Siis Louheranta. Väikkäriä tämä tutkija teki ennen vuotta 2008, joka on merkitty tähän. Olisiko silloin ollut suotuisa aika käydä tutkijana Venäjällä? Olisiko silloin ollut jostain syystä parempi aika päästä tapaamaan esimerkiksi tutkijoita sinne Pietarin Pohjoisten kansojen instituuttiin? Se on edelleen olemassa, vaikka siitä ei ole näkynyt kulttuurisivuilla mitään. Se on nykyään yksi osasto Herzenin yliopistoa Pietarissa.

Foneemit ovat tietenkin kansainvälisiä merkkejä. Kun löysin Pohjoisten kansojen instituutin ja että se on edelleen olemassa, toivon todella että siellä on opiskelijoita ja että he ovat ahkeria.  Tottakai tulin hurranneeksi: instituutti on perustettu vuonna 1930.

Mielessäni on tietysti myös Juvan Seštalovin kirja Ugrien kehto. Minähän vuonna se suomennettiin? Tässä tulee aivan sen väikkärin loppupuolella paljon kysymyksiä. Ja jotain tekemistä oli Seštalovillakin sen Pohjoisen instituutin kanssa. Sellainen muistikuva minulla on, että hän olisi ollut siellä joko opiskelemassa tai haastateltavana. Sitten on myös toinen Siperiaan liityvä kirja, tsuktsien maalta, Juri Rytheun  Kun valaat lähtevät. Kumpikin kirja on suomennettu.

Mietin tutkijoiden tapaa tehdä töitä.  Se että joku, niin kuin Ahlqvist tarvitsi sen kamarinsa, josta päin hän hoiteli tutkimuksiaan, mutta Donner ja varsinkin Pälsi, tarvitsivat ulkoilmaa ja ymmärtämystä siitä, miten ihmiset elävät. Tietenkin etnografit käyttävät nimitystä informantit, mutta käsitin niinkin, että heiltä saattoi kysyä sanojen merkityksiä. Ehkä he olivat niitä, jotka toistivat sanoja niin kauan että Donnerin oli mahdollista kirjoittaa sana foneemein, niin että osaisi sitten tehdä kirjan ja sen muodon niin kuin se oli, ääntämisineen päivineen. En tiedä tekikö hän niin. Se käsitys minulle jäi Kai Donnerista että hänen työnsä jäi kesken.


Donner oli kenttämatkoillaan vv. 1911-13 ja 1914. Siperian tutkijoilla oli apunaan ihmisiä joita he kutsuvat kielimestareiksi. He ovat olleet sellaisia, jotka ovat osanneet venäjää ja esimerkiksi samojedin kieltä. Donnerin Siperia-kirjassa on paljon esimerkkejä aivan yksittäisistä sanoista. 

Käsitin asian niin, että kun ei tarvinnut juuri silloin tapella alle -50° C pakkasen kanssa ja nähdä nälkää ison karavaanin keskellä, niin Donner perusti kirjoittamispaikkansa siihen missä sattui olemaan ja kirjoitti oppimansa kortistoonsa. Varmaan hän oppi päivittäin jotain uutta: jokin uusi sana tai sen käyttötapa.  Se on jotain konkreettista. Sen takia sitä voi käyttää alkuna esimerkiksi jollekin kieliteoreettiselle asialle. Voi miettiä mistä sana on peräisin ja olisiko tunguuseilla samankantainen sana.

Onneksi Kai Donnerin matkapäiväkirjat olivat säilyneet. Niissä on paljon sellaista aineistoa, joka on aivan suoraa ja selvää antropologiaa. Se käsitys minulle tätä väikkäriä lukiessa jää,  että matkapäiväkirja on oleellinen asia.  Ja tietenkin kirjeenvaihto, jota hän käy Siperiasta asti.

Kielitiede voi olla tärkeä juttu, mutta kieli ei synny tyhjiössä. Voi ihminen puhua yksinäänkin. Mutta ehkä hän yksinään tekisi mieluummin kuvan, josta näkee mitä on  metsästysretkellä tullut näkemään ja yrittää vielä selittää kirjaiminkin mitä on tapahtunut ja milloin. Kun luen Donnerin Siperia-kirjaa, opin paljon. Ja nyt näitä tutkimuksen taustoja lukiessani tajuan että kaikkea ei ikinä saa kirjaksi asti, kutistetuksi pieneen tilaan.

Siperia on valtava alue. Siinä riittäisi tutkimusta aina, ikuisesti. Menneisyyshän lisääntyy koko ajan.

Juuri nyt toivon että samojedeilla on mahdollisuus jatkaa elämistään. Toivottavasti heitä kuitenkin vielä on. Olisi hirveätä kuvitella pelkkää autiota taigaa ja tundraa ilman ensimmäistäkään kyläkuntaa. Kulkemista avoimella tundralla ilman tietoakaan seuraavasta ihmisasutuksesta. Lumituiskussa kun pakkasta on -55 astetta. Joku kota pitää silloin löytää.