Kilpikonnasaarella

Kirjastomatka oli hyvä. Tuli miltei pelkästään runoja. Kaikkea sitä huomaakin. En ollut tiennyt että Gary Snyderin Kilpikonnasaari on suomennettu, Aki Räsäsen suomena. Suomentajat ovat tärkeitä, koska ilman heidän käsitystään tekstistä omalla kielellään meiltä puuttuisi paljon.

Snyderistä löytyy paljon tietoa netistä. On muun muassa tämä opus pdf-formaatissa saatavissa ja luettavissa. Englanniksi tietenkin, mutta siellä on esimerkiksi hänen luentojaan vuosien varrelta. En ole huomannut että hän olisi viime aikoina julkaissut uutta runoutta esimerkiksi. Voi hyvin olla että laulut on laulettu. Mutta käsittääkseni hän on edelleen työn touhussa. Syntymävuosi on 1930, niin että tänä vuonna hän täyttää 93 vuotta, eikö niin. Tämä netistä ladattava tiedosto on tässä: https://bewildrewild.org/wp-content/uploads/The-Practice-of-the-Wild-by-Gary-Snyder.pdf ja siis on luettavissa ilmaiseksi.

Turtle Island eli Kilpikonnasaari ilmestyi jo 2014, suomeksi kirjoittanut Aki Räsänen, Basam Books. Tuo ilmaisjulkaisu sisältää samoja perusasioita luonnon olemuksesta ja sen säilyttämisestä kuin runotkin. Siinä on Gary Snyderin elämäntyö, luennoissa ja runoissa. Kilpikonnasaari on jonkun intiaaniheimon nimitys Pohjois-Amerikan mantereelle, jota puhekielessä kutsutaan Amerikaksi. Amerikka puolestaan tuli nimeksi Amerigo Vespuccin vuoksi, joka ajatteli ehkä purjehtivansa Intiaan. Hän eurooppalaisten mielestä löysi mantereen. Eurooppa/eurooppalaiset eivät jostain syystä ymmärtäneet että maa oli jo asuttu.

Oli siellä ilmeisesti ollut kylässä jo ajat sitten viikinkiajan pohjoiseurooppalaisia, mutta he olivat ensin purjehtineet Grönlantiin ja sitten sieltä länteen. Siitä keskustellaan osuivatko he Pohjois-Amerikan mantereeseen vahingossa vai tahallaan. Tuskin merimatkoista on säilynyt lokikirjoja. Saagoja voi tietenkin kutsua myös lokikirjoiksi.

Snyder ei ole ainut ihminen Amerikassa joka ajattelee, että maapallo voisi ehkä paremmin jos valkoihoiset olisivat pysyneet omalla mantereellaan. En pysynyt minäkään omalla mantereellani. Lisäksi siellä on ollut lyhyemmän tai pitemmän ajan luvuton määrä sukulaisia, esimerkiksi kolme isovanhempaani.

Minulla on tämä runo tuossa työpöydän vieressä kuvien ja muiden muistilappujen seassa:

Black Mesa Mine #1
Wind dust yellow swirls
northeast across the fifty-foot
graded bulldozed road,
white clouds puffs,
juniper and pinyon scattered groves
              −firewood for the People
         heaps of wood for all
                 at cross-streets in the pueblos,
ancient mother mountain
pools of water
pools of coal
pools of sand
              buried or laid bare

Solitary trucks go slow on grades
smoking sand
writhes around the tires
and on a torn ups stony plain
a giant green-and-yellow shovel
whirs and drags
house-size scoops of rocks and gravel

Mountain,
be kind
it will tumble in its hole

Five hundred yards    back up the road
a Navajo corral
of stood up dried out poles and logs
all leaned in on an angle,
gleaming in the windy April sun.
(Gary Snyder: Turtle Island)

Mesa tarkoittaa vulkaanista maaperää, sellaisia nousevia ja laskevia vuoria tai hyvin korkeita mäkiä, joita on helppo louhia. Snyder pyytää vuorta olemaan ystävällinen. Minä olisin sanonut että olisi kärsivällinen, koska valtava maansiirtokone tuhoutuu onneksi lopulta. Ja kun runo päättyy Navajo-intiaanien karja-aitaukseen, niin katse luodaan sinne, missä noita maansiirtokoneita ei ole. Voi siellä ehkä olla lapiomiehinä intiaaneja. Nyt sanottaisiin että alkuperäisiä amerikkalaisia, 1st Nation, ensimmäinen kansa.

Paikka missä navajot asuvat on neljän valkoihoisten määrittelemän osavaltion kulmauksessa. Alueella asuu sisäkkäin monia kansoja. Hopit ovat keskellä, navajot siinä alueen ulkokehällä. Olen kuullut kerrottavan että kun hopien kanssa haluttiin keskustella, niin navajot toimivat sanansaattajina. Jos haluaa saada enemmän tietoa alkuperäisten amerikkalaisten tilanteesta, niin voi katsoa esimerkiksi elokuvan nimeltä ”Tanssii susien kanssa” tai lukea Hopi-kansan maailmanselityskirjan.

Tässä on viittaus niin kuin monessa muussakin kohden siihen, että olisi opittava vanhat tavat uudelleen ja palautettava suhde luontoon ja ympäröiviin alueisiin (vesistöt, metsät jne.) terveeksi. Pohjois-Amerikka, varsinkin Yhdysvallat on hirveässä kunnossa. Ihmiset eivät tunnu tajuavan mitä tekevät.

Jotain samaa Snyderin teeseissä on kuin Pentti Linkolankin. Runoteoksen muodossa sanottava tiivistyy sellaiseksi että sen voi nähdä kuvina. Meillä sattuu olemaan lisäksi paksu kuvakirja nimeltä Poets on the Peaks, (teksti ja kuvat: John Suiter) jossa kerrotaan Snyderin, Philip Whalenin ja Jack Kerouacin työstä palovartijoina ja muuten vain vuorilla. Palovartijoiden työt on todennäköisesti nyt ulkoistettu satelliiteille. Mutta runoilijoille työ sopi hyvin. Lehtiö ja kynä kulkivat helposti mukana rinkassa.

Kirjassa kerrotaan että Kerouac löysi mielestään San Franciscon blues-illoista todisteen siitä, että blues tai be-bop on liitettävissä Charley Parkerin kautta buddhalaiseen mielenmaisemaan. Olen yrittänyt kuunnella Parkeria vähän eri korvin tämän kertomuksen kuultuani. Joka tapauksessa Yhdysvaltain 1950-luvun runoudessa on kuultavissa kaikuja buddhalaisuudesta. Whalen puolestaan epäilee että Kerouacin mielestä hän ja Snyder olivat aika lailla höyrähtänyttä ulkoilmakansaa.

Kerouac oli kotoisin itärannikolta toisin kuin Whalen ja Snyder. John Suiter näyttää julkaisseen tämä pehmeäkantisen valtavan opuksen vuonna 2002. Minusta näytti siltä että myös tämä kirja on olemassa pdf-muodossa.  Kelpaa hyvin taustakirjaksi jos tahtoo miettiä mitä beat-runoilijat puuhasivat vapaa-aikanaan. Voiko ylipäänsä sanoa että runoilijoilla on vapaa-aikaa?

Mutta takaisin Gary Snyderin  suomennettuun opukseen nimeltä Kilpikonnasaari. Suomennos on OK, tottakai. Snyder ei sitä paitsi ole ikinä varsinaisesti briljeerannut teksteillään. Hän mieluiten sanoo asiansa yksinkertaisesti ja selvästi. Olen selvillä siitä että hän on ollut juuri siksi suosittu luennoitsija matkoillaan ties minne. Japanista hän löysi zen-buddhismin ja vaimon, Yhdysvaltain Länsirannikolle hän sattui syntymään. Länsirannikon tuholta säilyneet metsät näyttävät lajistoltaan, kooltaan ja muutenkin hyvin samanlaisilta kuin Japanin maasto. Ehkä USA:n länsirannikon vuoret ovat vähän korkeampia?

Joka tapauksessa Snyderin vähän pitempi runo nimeltä Kohti kliimaksia päättyy näin:
IV
kaksi puutavaralaulua

Avohakkuu
Metsänhoito. ”Kuinka
monta ihmistä
korjattiin
Vietnamissa?”

Avohakkuu. ”Jotkut
olivat lapsia,
jotkut olivat ylikypsiä.”

Neitseellinen
Neitseellinen
metsä
on ikivanha; moni-
rintainen,
vakaa;
kliimaksissa.

En ole varma siitä miksi olen joutunut tänä keväänä hyvin selvästi runojen maailmaan. Mutta niin kuin Snyder tuossa edellä kertoi ja Aki Räsänen suomensi pätevästi, kyllä ympäristön tila kaipaa runojakin jo. Ei näille ihmisille ole riittänyt Suomen(kin)metsien tuhoaminen, joka masentaa ihmisiä ja on epäterveellistä kaikin tavoin. Nyt on vielä kenties luvassa täystuho sodankin muodossa niin kuin Snyderin runon kirjoittamisen aikaan oli Vietnamissa.

Sattuu olemaan niin että Suomi on ennen sotaa tuonut Venäjältä puuta. Kun kauppa ei enää sodan vuoksi toimi, niin sitten on hakattava omat metsät. Ihmisten on muistettava että samoja metsiä nämä ovat, maapallon keuhkot.

Selailtua, luettua

On vietävä takaisin kirjastoon tämäkin kirja. Suomeenkin heijastuva eurooppalainen sotatila sai minut vielä käymään läpi Mihail Lermontovin (1814-1841) runoja otsikolla Kultaa ja myrkkyä (Atrain & Nord, 2020). Ilmeisesti ainoastaan pieni vähemmistö Suomessa, venäjäntaitoiset, ovat voineet tähän mennessä täällä lukea Lermontovia. Aika outo tilanne siis julkaisemisen suhteen. Runot on valinnut oman makunsa mukaan suomentaja Olli Hyvärinen. 

Lenni suunnittelee

Oletan että Lermontovia on sentään julkaistu joissakin antologioissa. Tuskin hänen nimensä olisi muuten tuttu. Olen kyllä tenttinyt yliopistossa maailmankirjallisuuden, joista ensimmäinen tentti oli yleisesitys maailman tunnetuimpaan kirjallisuuteen. Siitä on aikaa nyt yli 50 vuotta, joten en muista enää painotuksia. Eurooppa oli etusijalla lukemisissa. Siitä keskustellaan onko Venäjä Eurooppaa.

Koska kirja on vietävä takaisin, on kirjattava muistilappu aiheesta Mihail Lermontov. Hyvärinen suomentaa kauniilla, vähän vanhahtavalla suomella runoja, joista jokainen on osa myös Venäjän, siis tsaarinaikaisen, historiaa. Runoissa on riimit, mutta ne eivät häiritse, ehkä pikemminkin päinvastoin. Sattuu niin että 27. tammikuuta 1837 Puškin haavoittuu kaksintaistelussa ja kuolee 29. päivä. Silloin alkaa julkinen uuden runoilijan aika, Lermontovin. Hän nimittäin kirjoittaa kirjan nimeltä Poeetan surma.

Hyvärinen onneksi julkaisee kirjan alussa Lermontovin lyhyen elämänkerran. Lyhyt elämä, niin kuin se on nykyäänkin Venäjällä. Mutta pitikö senkin päättyä kaksintaisteluun? Olin unohtanut nämä vähän varakkaamman kansanosan mieltymykset suuriin ja tappaviin mielenkuohuihin. Ehkä vanhojen yhteiskuntien sotilas-kasti oli erityisen kunnianarka? En ole käsittänyt kunnian yhteiskunnallista merkitystä koskaan. Se ei tunnu olevan yhteydessä n.k. yhteiskunnallisiin luokkiin, eikä ehkä ole sen vuoksi mahdollista poistaa luokkakierron avulla. Yhteiskunnat eivät toimi luonnonlakien mukaan.

Lermontov-opuksessa on kuvittajana Mari Räsänen. Hän on käyttänyt venäläistä divarista löytämäänsä kukka-albumia valokuvaajan työssään. En oikein tiedä mihin venäläisyyteen alppiruusut viittaavat. En voi tietää, koska en muista esimerkiksi keskikoulun kasvinkeruu-aikoinani, siis Suomessa, koskaan törmänneeni alppiruusuihin. Ehkä ne ovat sittemmin tulleet muotiin? Ainakin Helsingissä on alppiruusutarhojakin nykyään.

Kaksintaisteluja taisi olla 1800-luvulla vähän kaikkialla. Niin kutsuttuja demokratioita ei tainnut vielä kovin paljon maailmassa vielä olla. Kunnia-käsite on tietenkin edelleen vähän hankala ja outo. Kaikki eivät kärsi valtavasti kunniantunnosta ja kaksintaistelu oli tarkoin säännelty ja tietysti kiellettyä toimintaa myös Venäjällä. Sellaisen yrityksestä käsittääkseni saattoi saada kuolemantuomion.

Aiheesta on kirjoitettu paljon. Paitsi tätä kirjaa, päädyn myös suosittelemaan Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu. Alkuteos Duel on vuodelta 1891 ja sijoittuu Krimin niemimaalle. Sen suomensi Juhani Konkka vuonna 1960 (Kariston klassillinen kirjasto). Muistelen että Krimillä on ollut kirjailijoiden ja muun kulttuuriväen sanatorioita - siis kylpylöitä ja muita lepokoteja - koska ilmanala oli välimerellinen ja sitä suositeltiin muun muassa tuberkuloosin hoitoon. Siihen taas Tšehov kuoli, ilmastonmuutos ei auttanut.

Lermontov on kyllä kiinnostava tapaus. En muista aikoihin lukeneeni ketään runoilijaa, joka hyvin tarkkaan kuvaa elämää runomuodossa ja näin intensiivisesti. Tsaarinajan Venäjä ei tuntunut paljon poikkeavan myöhemmästä venäläisen kulttuuriväen elämästä. Lermontovin ensimmäinen runoelma, Poeetan surma, levisi kädestä käteen niin kuin paljon myöhempi kädestä käteen leviävä runous, samizdat, esimerkiksi Ahmatovan ja Brodskin runous 1960-luvulla.

Niitä runoja kulkeutui myös Suomeen niihin aikoihin ja heidän runoutensa tunnettiin. Muistan jonkun myöhäisen, ehkä 1960-luvulta, televisio-haastattelun, jossa kysyttiin Ahmatovalta miten julkaiseminen sujuu. Hän hymyili vähän vinosti ja sanoi että hyvin. Siinä oli koko haastattelu, joka kertoi enemmän kuin sanat Neuvostoliiton olemassaolon aikana.

Tšehov sen sijaan äityy kuvailemaan toista mahdollisen kaksintaistelun osapuolta:
”Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus…Despootit ovat aina olleet kuvittelijoita. Ymmärrän mainiosti häntä, veikkoseni. Pidän häntä arvossa enkä kiellä hänen merkitystään; hänen kaltaistensa varassa maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma annettaisiin hallittavaksi ainoastaan sellaisille kuin me, niin kaikessa hyvyydessämme ja autuaissa tarkoituksissamme tekisimme siitä saman kuin kärpäset tuosta maalauksesta. Niin.” (s. 95)

Tuota sitaattia sietää miettiä. Oliko kaksintaisteluilla suurikin merkitys venäläisessä mielenmaisemassa? Despoottien ja tavallisen kansan välissä oli sitten joitakin kauppiaita ja kenties joitakin runoilijoitakin, jotka ihmettelivät mitä oikeastaan on tekeillä. Krimillä oli tarkoitus hoitaa terveyttä. Mutta vaikuttaa siltä, että despoottien ja  kansan välinen suhde oli häilyvä. 

Lermontov-runokirjan aukeama

En yhtään tiedä keitä ovat olleet Krimin alkuperäiset asukkaat. Olivatko he kenties niitä Krimin tataareita, joita tsaarit ja komissaarit aina välillä ajoivat pois? Ja keitä he sitten olivat? Sitä paitsi miksi heidät oli ajettava pois?

Elämä tuntuu olleen levotonta. Eikä se nykyään ole yhtään vähemmän levotonta. Eikä levottomuus ole sitä paitsi pelkästään Venäjän ihmisten ominaisuus. Myös eläimet voivat olla levottomia, ainakin suhteellisen nuoret kissat. Niillä on paljon temppuja mielessään.

Ääniaalloilla

Aamulla kuultua: ihmisten varaosien määrä kasvaa, mutta nyt sitten vara-osia kasvatetaan esimerkiksi reisilihaksen suojassa, siis sisällä, siinä ihmisessä jolla on esimerkiksi syöpä suussa. Tammikuun viimeisenä päivänä oli ohjelma joka sai kuuntelemaan hyvin tarkasti kaikkea. Kyse ei ole ainoastaan implanteista, vaan jos esim. alaleuka on mennyt, niin se luu pitää ensin kasvattaa siihen. En kyllä tajua miten tämmöinen on mahdollista. Mutta ohjelma on siis täällä:  ja sitten pitää yrittää  kertoa jollain lailla siitäkin.

 

Ei ole mitään hätää. Ainoastaan selkä vihoittelee tällä erää. Luulin olevani harvinainen tapaus: sentään porataan reikä kalloon. Tulee uusi yhteys kuulohermoon. Aivoilla on sitten tehtävänä luoda kuuloimpulsseihin järkeä. Mutta tosiaan: onhan ihmisillä rikkimenneiden hampaiden lomassa hammasimplantteja, esimerkiksi.

Minulla oli radion tiedejuttua kuunnellessani vielä kesken Goce Smilevskin kirja Freudin sisar (suom. Tero Valkonen, Siltala 2022). Olin aiemmin lukenut saman kirjoittajan ”Keskustelu Spinozan kanssa” (suom. Kari Klemelä, Mansarda 2012) ja kuvitellut lukevani heti perään kaikki Spinozan opukset. Suunnitelma on edelleen kesken. Kirjailija on pohjoismakedonialainen, mutta "Freudin sisar" on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta. Makedonia oli kuuluisa siitä, että Aleksanteri Suuri oli sieltä kotoisin.  Mutta Pohjois-Makedoniassa ei puhuta kreikkaa vaan kieltä joka on lähinnä bulgariaa, siis slaavilainen kieli.

Kirjassa kerrotaan myös Sigmund Freudin kuolemasta. Hän sai Itävallasta paettuaan hoitoa Englannissa suusyöpään. Kasvain leikattiin, mutta juuri kukaan ei enää ymmärtänyt mitä hän puhui. Jos hän olisi elänyt nyt, 2023, niin hänen reiteensä olisi voitu istuttaa hänen oma kantasolunsa joka olisi kasvanut siellä sitten otettu pois, kun se oli saatu vastaamaan suunnilleen alaleukaa. Ehkä sitä silti piti hioa ja sahata? Pystyikö se luu ja lihakset ja iho sen ympärillä tuntemaan, entä pystyikö Freud uudestaan puhumaan ja irvistelemään?

Sisälle olisi samoin kantasoluista saatu siirretyksi kieli ja hampaat implantteina, joten hän olisi aivan sama kuin aina ennenkin, mutta vain uusittu painos. Toivottavasti hänen aivonsakin olisivat skarpimmat ja hän olisi järjestänyt neljä sisartaan Englantiin Kolmatta valtakuntaa pakoon. Smilevski ottaa yhden sisaren, Adolfinan, päähenkilökseen. Sisarista ei ole jäänyt kirjakasoja jälkeen niin kuin perheen ainoasta pojasta. Sigmund Freud sattui luomaan psykoanalyysin, joten hän oli maailmankuulu henkilö ja pelastamisen arvoinen.

 Smilevski tekee hänestä vähän arveluttavan henkilön. Mutta kuten hän alkulauseessa kertoo, Freudin henkilöhistoria tunnetaan toisin kuin sisarten. Arveluttavuus on moraalista laatua eikä ehkä riippuvainen sukupuolesta. Vai oliko? Sen käsityksen kirjasta saa etteivät sisaret päässeet kouluihin, vain poika pääsi.

Lähdin uudestaan kirjastoon. Suuri osa kirjaston käyttäjistä ei vieläkään ole tullut takaisin kirjastoon. Lapsia siellä kyllä on ja heidän opettajiaan, mutta siellä fiktiohyllyjen tietämillä ei ole ihmisiä sormeilemassa kirjoja, siis ihan vain hakemassa lukemista.

Lapset ovat hirveän levottomia ja puhuvat kiljuen toisilleen, vaikka olisivat vain metrin päässä toisistaan. Ehkä heillä on nuoret korvat. Minun korviini sattuu. Lisäksi ne lapset juoksevat ja huutavat samaan aikaan. On katsottava missä heitä ei ole ja etsittävä lukeminen sieltä. Luen blogikirjoituksia julkaistuista kirjoista ja minulla on mukanani listoja. Tietysti samana päivänä löytyy vielä enemmän kirjoja jotka olisi saatava.

Esimerkiksi Mohsin Hamid on tuttu kirjailija muutaman vuoden takaa. Hän kirjoittaa tarinoita Pakistanista ja sen ympäristöstä lähtevistä ihmisistä ja heidän lähdöstään niin kutsuttuun länteen. Ne ovat jännittäviä kirjoja senkin vuoksi, että pitkään aikaan ei voi tietää miksi ihmiset vihaavat toisiaan. Viha ulottuu rajaseuduilta kaikkialle muihinkin maihin ja tarttuu. Se on kuin pandemia joka ensin on näkymätön ja sitten ihmiset alkavat kuolla. Uuden suomennetun kirjan nimi on ”Viimeinen valkoinen mies”.

Sitten on Aleksandar Hemon, nuori mies joka pakeni Jugoslaviasta sodan aikana, siis kyse oli Jugoslavian hajoamissodista. Nyt Serbian ja Kosovon välillä on taas välikohtauksia. Se on kummallinen sana: välikohtaus. Se on vähän niin kuin väliaika kahden näytelmäkohtauksen välillä. Ei 1990-luvusta ole niin kovin kauan aikaa.

Koska kyse on raja-alueista, kuvittelen että miehillä on aseita ja niitä käytetään. Aleksandar Hemon pakeni muistaakseni Bosniasta ja päätyi Yhdysvaltoihin. Siellä hän kirjoitti kirjan hyvin nuorena ja kirja on muistaakseni jopa suomennettu ja siis alkuperäiskielestä joka oli englanti. Kielellisesti lahjakas nuorimies vaihtoi kieltä nopeasti. Hänen ensimmäisen kirjansa nimi on ”Kysymys Brunosta” (suom. Eva Siikarla, 2000). Nyt mainostettiin hänen uutta teostaan nimeltä ”The World and all that it holds”.  Kirjastossa on myös englanninkielinen osasto, aika pieni kyllä.

Yritän aina silloin tällöin jättää kirjastolle toivomuksia hyvistä kirjoista. Mahtaakohan kirjasto saada kulunsa kaupungilta vai saako myös valtionapua? Ehkä siellä vain budjetoidaan kirjastot ja koulut. Että päätökset tehdään karsitussa muodossa eri instansseissa? Ei aavistustakaan.

Nuo kirjat ovat tärkeitä sen takia, että niissä kuvataan fiktion keinoin maailman ongelmia. Ne menevät uutisotsikoiden taakse, ajassa mahdollisesti kauaskin. Ei uutisista tiedä miltä joku tapahtuma tuntuu. Kirjassa kerrotaan niin kuin olisi itse se näkijä ja kokija. Ehkä kirjastojen käytävillä huutavat lapset voisivat istahtaa alas ja lukea? Oppisivat tietämään millainen maailma on ja lopettaisivat metelin.

Tietysti on olemassa myös tarpeellista kiljumista. Esimerkiksi silloin kun talo syttyy palamaan ja siellä on ihmisiä sisällä. Pahinta ovat navetoiden palot, koska eläimet eivät itse pääse ulos pätsistä: ne on kytketty kettingein karsinoihinsa. Sitä paitsi meillä on Euroopassa sota ja ihmisetkin voivat huutaa myös kivusta.

Olen viime aikoina miettinyt siis ääniaaltoja ja niiden matkaa korvakäytävästä simpukkaan ja siitä aivojen kuulokeskukseen. Kuuloimplantti, se, joka kietoutuu sinne simpukan sisään, sisältää muistaakseni 28 äänitaajuutta. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi ääntä taajuuksina. Mikä mahtoi olla sen saunasirkan sirityksen äänitaajuus? Olen kuullut sen viimeksi 10-vuotiaana. Seuraavana talvena olin korkeassa kuumeessa pitkään enkä kesällä enää kuullut sitä sirkkaa. Alunperin oli vain tavallinen sikotauti, mutta se lähetti viruksensa korviin.

Nyt noilla ammottavin suin juoksevilla lapsilla on rokotus, joka annetaan ilmaiseksi kaikille, he eivät saa sitä tautia enää. Miksi he siis kiljuvat? Kuullakseen kiljuvansa?

Tuota radio-ohjelmaa kuunnellessani tuli mieleen Isaac Asimovin kirjasarja nimeltä Säätiö. Se on tieteiskirjallisuutta, siis tieteisiin perustuvaa fiktiota. Kirjassa esiintyy yli 500-vuotias nainen, jonkinlainen matriarkka. Hänellä on ehkä jäljellä joitakin elimiä tai ruumiinosia, joita hänellä oli syntyessään. Mutta hän ei ollut varma siitä. Ikänsä hän kyllä muisti.

Minulla ei ole sitä kirjasarjaa. Olen löytänyt sen jostain kirjastosta vuosikymmeniä sitten. Olen elänyt jo niin kauan, että voisin oikeastaan lukea sen uudelleen. Toivottavasti kirjasarja on vielä kirjaston varastossa.

Paljon puhuva kieli

Ensin vaikutti siltä, että tulisi taas paljon lunta jouluksi, niin kuin tuli viime vuonna, mutta sitten alkoi lämpötilan sahaaminen ja nyt tulee taivaalta vettä. Ei tarvitse enää pelätä liukastuvansa ja katkaisevansa lisää luita, jään päällä on hiekkaa eikä vesi ole vielä huuhtonut hiekkaa pois. Se on seuraava vaihe.

On hyvä asua suhteellisen pienessä kaupungissa, jonka kirjasto vielä tilaa uusiakin kirjoja. Kirjastoon pääsee kävelemällä. Yleensä palkintokirjat kyllä kulkevat kiivaasti toisilla teillä, mutta olen tyytyväinen siitä, että löysin esimerkiksi Rosa Liksomin kertomuksen nimeltä ”Väylä”( Like) ja Samuel Beckettin suomennetun opuksen ”Puuttuva sana” (Teos, suom. Caj Westerberg) jossa on viisi teosta, kumpikin vuodelta 2021 ja Olli Sinivaaran ”Puut” (Teos 2022, runokirja). Niissä on miettimistä.

Olen käynyt pohjoisessa muutaman kerran juttumatkoilla ja kolunnut vähän sukulaisten maisemia, siis sen haaran, joka joutui pois kotoaan metsänsä menetettyään Savossa ja löysi pohjoisesta kitukasvuisen maatilan sen sijaan. Sitä paitsi yksi opettaja-sukulainen kävi auskultoimassa Torniossa, josta Väylä eli Tornionjoki alkaa. Kun Väylä sai Finlandia-palkinnon ja Liksom sen toistamiseen vuonna 2021, niin heti sitä ei kirjastosta saanut, koska ihmiset kävivät lainaamassa sitä. Sitten netissä alkoi ilmestyä lukijoiden kommentteja siitä, että kieli, siis meän-kieli, on liian vaikeaa.

Piti nyt sitten tarkistaa onko se vaikeaa minulle. Ei ollut, mutta saattaa johtua siitä, että ensimmäiset kieleni olivat Mikkelin ja Sukevan savon murteet ja sen päälle Vimpelin savonsukuinen puhekieli. Meän-kieli on selvästi itäsuomalaista perua.

Mietin sitä, missä menee Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun raja. Sen muistan että jonnekin Kainuun ja Koillismaan kulmalle oli rakennettava poroaitoja, koska sinne oli ilmestynyt uudestaaan metsäpeuroja, jotka pystyvät risteytymään poron kanssa. Ehkä rajoja on aikoinaan lääneille tehty mielessä porojen laiduntaminen? Joka tapauksessa Väylän pääosassa ovat lehmät, ne pikkuiset suomenlehmät, joita itsekin tunsin lapsena ja nuorena useita. Ihmisten tehtävä on yrittää kuljettaa lehmät turvaan Lapin sodalta Ruotsiin ja sieltä takaisin. Kuljettajiksi kelpasivat sodassa olevien miesten sijaan nuoret tytöt ja pojat.

Kertomuksena Väylä on jännittävä ja perusvireeltään surullinen niin kuin kirja voi olla kun aiheena on sodan jalkoihin jäävät siviilit. Se on hurja kertomus. En minä olisi joskus 12-14-vuotiaana pystynyt tuohon matkaan.

Liksom kutsuu kirjaa kertomukseksi ehkä sen takia, että hän on haastatellut evakkomatkaa tehneitä ihmisiä. Kertomus ei siis ole pelkkää kuvittelua niin kuin romaani on?  Paitsi että kaikessa kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on oikeus käyttää mielikuviaan yhtä lailla. Sanat eivät tule tyhjästä. Joka tapauksessa Väylän kirjoittaja on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja tuntee meänkielen, joka on yksi Ruotsin virallisista kielistä. Suomessa sillä ei ole vähemmistökielen asemaa.

On ilo lukea muuta kuin n.k. kirjakieltä, koska sillä voi ilmaista hyvin tarkasti ihmisten kokemuksia, eikä tarvitse käyttää lainausmerkkejä. Meän-kielessä on myös ruotsin lainoja, mutta ne on helppo käsittää, koska meillä ruotsi on toinen valtiollinen virallinen kieli.  Meillä kai suomenkielisten oletetaan osaavan ruotsia edelleen. Ehkä kirjassa oli myös saamea, mutta sitä harvemmin kuuluu koulujen ohjelmaan poroalueiden eteläpuolella. Virallisena kielenä se on Enontekiössä, Inarissa, Utsjoella ja Sodankylän pohjoisosissa.

Väylän lukemiseni aikaan pohjoissaamea puhuva utsjokinen Niillas Holmberg kertoi radiossa uudesta kirjastaan, joka on kirjoitettu saameksi. Kolme Suomen saamelaiskieltä eroavat toisistaan niin paljon, että ihmiset joutuvat opiskelemaan muun kuin oman syntymäkielensä erikseen. Holmberg oli käynyt osan koulustaan Tampereella, joten hän puhui sujuvasti suomea. Onneksi ei unohtanut lapsuuden kieltään.

Mutta muistan suomenlehmät ainakin 2-vuotiaasta. En muista milloin ruvettiin hankkimaan Suomeen paremmin lypsäviä maitokoneita. Nythän maalla asuu tuottajia, joilla pitää olla tilikirjat ja kaikki miinukset ja plussat kohdallaan. He ovat tuotantoväkeä. Lehmien asema on surullinen.

Kuuntelin kesällä Yleisradion Tanssiva karhu -kilpailun runoilijoiden tekstejä. Kirjailijat lukivat niitä itse. Yksi kirjailijoista oli Olli Sinivaara. Olen sillä tavalla hankala ihminen, että en kykene hahmottamaan kuulemaani tarkasti jos vain kuulen äänen radiosta. Pitäisi saada nähdä lukija. Olen huonokuuloisten kastia. Onneksi meillä ovat hyvät kirjastot. Sitten tämä puita kuunteleva ja katseleva ihminen sai sen Ylen palkinnon. Hyvä on että Ylellä on palkinto, koska kyllä se ohjaa ihmisiä kirjastojen ja kirjakauppojen runohyllyille. Yleensä saan käydä läpi runohyllyjä aika lailla rauhassa.

Niihin aikoihin kun tutustuin suomenlehmiin vanhemmat raahasivat minua seurantalojen iltamiin ja oli pakko kuunnella lausujien tulkintoja runoista. Kesti pitkään ennen kuin oikeasti opin lukemaan niitä. Yksi lukemiseen houkuttaja olikin sitten huono kuulo, koska en enää voinut olla varma siitä mitä lavalla lausuttiin.

Sinivaaralla ei ole paljon korvinkuultavaa, mutta sitäkin enemmän nähtävää:
”Kukaan ei tiedä, se ei kukaan
joka lukee lumen hiljaisuutta,
lintujen muistoja,
vanhaa aikaa,
joka lukijan käsissä vanhenee
ja vanhenee
ja syntyy niin kuin jokainen kevät,
nälkäänsä rääkyvä poikanen. ”
(Puut, s. 29)

Puita ei oikein ole olemassa ilman lintuja ja linnut kuulee parhaiten. Talvella kaupungissa on vuosi vuodelta enemmän muuttolintuja kun vuodenajat muuttuvat toistensa kaltaisiksi. Siksi tuo poikasen nälkä tulee esiin yhä selvemmin silloin kun sen on joskus kuullut. Siihen ei pidä jäädä odottamaan emon saapumista, koska emo tuskin pitää ihmisen läsnäolosta. Puita on yhä harvemmassa.

Linnuille ei siis uskalla jäädä juttelemaan. Nyt joskus linnut tulevat kyllä koputtamaan ikkunalle, mutta ne vain muistuttavat että talipalloja pitää lisätä. Asun kyllä kaupungissa, jossa puita kaadetaan kaiken aikaa kun on saatava noita korkeita kuutioituja taloja. Kun jo on ehditty repiä puutalot pois. Pienikin lisä ruokaa on tarpeen linnuille. Niitä kuolee koko ajan, lajisto köyhtyy. Linnuilla ei ole enää suojaa puista missään.

Sitten löysin jo 1960-luvulta tutun Samuel Beckett’in uusimman kirjan suomennoksen kirjastosta. Tahdon puhua erityisesti kirjastoista, koska  ne ovat hyvin demokraattinen tapa oppia kirjoista ja lukea niitä mielikseen. Ei tarvitse maksaa, koska kirjastoilla, kustantamoilla ja kirjailijaliitolla on sopimus siitä että jokainen ihminen Suomessa saa lukea ilmaiseksi. Ennen on ollut myös koulukirjastoja. En tiedä onko niitä enää.

”Talvi-ilta laitumilla. Lumisade tauonnut. Askeleet niin kevyet että juuri ja juuri painavat jälkiä lumeen. Ovat lumentulon loputtua juuri ja juuri painaneet. Juuri riittävästi jotta jäljet yhä näkyvät. Lumi tuuliajolla. Minne hänen päänsä häntä vie tässä tuoksinnassa? Yhtäältä yhtäälle toisaalta toisaalle? Vaiko suoraa päätä kangastukseen? Mihin pysähdyksiin? Vihdoin silmä erottaa kaukaa jotain joka muistuttaa tahraa. Se on lopultakin jyrkkä katto josta lumet ovat alkaneet luisua.”
(Beckett: Puuttuva sana/Kehnosti nähty kehnosti sanottu. Suom. Caj Westerberg, Teos 2021, s. 79)

Minulla on edellinen suomennettu Beckett, runoja nimeltä ”Miten sanoa”(runoja vuosilta 1930-1988, Basam, 2006), samoin Westerbergin suomennoksena. Se on silläkin tavalla hieno runokirja, että siinä on ensin alkukielinen runo - englanniksi tai ranskaksi - ja sitten sama suomeksi. Proosaa olisi aika vaikea julkaista sillä tavalla. Westerberg on muistanut edellistä suomennostaan tuossa ”Puuttuvassa sanassaan”. Kun kirjailija tai suomentaja katsoo ympärilleen, niin siinä on oltava tarkka, muuten tekstistäkin tulee epätarkka.

Se muuttuu tahraksi. Näkökyky on tärkeä. Nyt sitä käytetään kaikenlaiseen turhaan, kuten itsensä huvittamiseen liikkuvalla kuvalla. Ihmisiltä unohtuu, että näköään ja näkökenttäänsä voi tarkentaa ja tehostaa. Väsyneistä silmistä ei ole lukijoiksi.

Jäin miettimään Beckettin talvimaisemaa. En tiedä mistä se on. Irlannista hän käsittääkseni on lähtenyt nuorena pois. Mutta II maailmansodan aikaan hän on ollut Ranskassa vastarintaliikkeessä ensin Pariisissa ja sitten Etelä-Ranskassa. Hän on varmaan tuntenut esimerkiksi Rene Char -nimisen runoilijan, jolta ei ole käsittääkseni vieläkään suomennettu mitään. Jostain netin syövereistä onnistuin löytämään muutaman hänen runoistaan englanniksi, mutta sitten ne ovat hävinneet jonnekin tietokoneen uumeniin. Char oli loistava runoilija, teki työtään taistelujen lomassa niin kuin varmaan myös Beckett.

Olen Beckettissä näkevinäni sillä lailla linjan suoraan antiikista, että hän on runoilija, joka kirjoittaa proosaa tai näytelmiä tai jotain muuta, jonka on oltava kerralla oikein. Westerberg on onneksi kirjoittanut noihin suomennoksiin loppuun Beckettin elämästä ja tekstien syntymisistä. Hyvä.

Itselleni Beckett on ollut tärkeä, sillä hänen Godot’insa (En attendent Godot) oli silloin 1960-luvulla yksi suurimmista mullistuksista mitä nuori draamastudiolainen pystyi kuvittelemaan. Näyttämö muuttui pysyvästi.

Mutta täällä lumisade on nyt rännän sekaista vettä. Räntä puolestaan on veden sekaista lunta. On käveltävä varovasti lätäköissä sillä veden alla voi olla jäätä. Minusta talvien pitäisi olla talvia eikä tällaista eestaas vellontaa.

Talven valostakaan ei ole tietoa. Joskus tulee häivähdys sinistä ikkunan läpi, mutta on se harvinaista. Talvella voi sitten vaikka katsella enemmän unia.

Aaton jälkeen

Aattona istuttiin syömään ja arkkienkeli Mikael suojeli. Firenzen yksi parhaista taiteilijoista, Botticelli, on mitä todennäköisimmin myös miettinyt tulikärpäsiä. Nyt kun on talvi, niitä ei näy ehkä sielläkään. Mitähän Pasolini on niistä miettinyt? Miksi ne olisivat menneet pois?

Maailmanlopun ennustajaksi en kuitenkaan rupea. Ulkona on pikkupakkasta, parvekkeen lasit huurteessa.

# 68
In the hills above Firenze
              the fireflies
         in the heart of night
                                        in the tall grasses
    by the tall Italian cypresses
              Tiny tiny soft sparkles
                      like the eyes of magic winged faeris
flitting about
                    silent in the soft darkness
With tiny tissue-paper eyelids
                                 they blink mutely
                    on and off
                   off and on
        in the still silence
                            of the country night
And Pasolini was mistaken
There still are fireflies
                on earth at night
And the world
             not about to end
                                              in a dearth of light

Lawrence Ferlinghetti: A far Rockaway of the Heart (New Directions 1997)

Retroa IV

Nyt pitäisi ajatella Aronpuron Retron jotain asioita valmiiksi asti - valmiiksi tällä tietoa. Hänen kootut teoksensa pitävät sisällään aika lailla enemmän vielä. Niitä ei kirjastossa vielä näkynyt. Huomasin että hän on ehtinyt tässä välillä suomentaa W. G. Sebaldin varhaisen kirjan, jota ei ole vielä suomennettu. Laskujeni mukaan sitten Sebald jäi neljän painetun opuksen kirjailijaksi. Sebald kuoli nuorena.

Olen kirjoittanut ylös joitakin Aronpuron  huomioita. Jotkut ovat voineet olla vain sitaatteja, jotkut taas voivat olla johtopäätöksiä. Tuolla on esimerkiksi otsikolla Vähäfysiikka 2 ja sitten De rerum signo  lyhyt sitaatti Umberto Econ huomautuksesta esimerkiksi sattumasta ja sen kaltaisista asioista:

”Ihminen lähestyessään maailmaa
aiheuttaa sen,
että luonto alituisesti muuttuu kulttuuriksi”  

Sitten siitä sattumasta:
”Maailmankaikkeudessa kaikki on sattuman ja välttämättömyyden satoa” (Demokritos)

Sitten vielä tähän Aronpuro itse(?) perään:
”Järjestyksen välttämättömyydet:
sattuma kumoaa todennäköisyyden,
epäjärjestyksen järjestyksen. ”
(Aronpuro s. 512-13)

Tuosta sitten Aronpuro siirtyy miettimään Richard Longin juttuja. Olen nähnyt joskus lyhytelokuvan jossa Long rakentaa sitä pitkää kivistä uraa jonnekin autiomaahan. En tiedä mikä tuossa nyt on merkityksellistä.  Ehkä se, että se Longin kivityö näkyi johonkin satelliittiin, kun astronautit saivat koordinaatit. Mutta Longista saa lukeakseen sivulla 534, siis Retrossa.

Nimittäin juuri merkityksen antaminen on oleellista kaikelle mitä näissä semioottisesti värittyneissä teksteissä on. Merkit ovat merkillinen juttu, mutta niistä on kirjoitettu maailmassa ehkä yhtä kauan kun niitä merkkejä on raapustettu johonkin näkyville. Meillä muistaakseni Ristiinassa ovat lähimmät kalliopiirrokset, pektoklifit. Klif tarkoittaa merkkiä ja on käsittääkseni vanhaa kreikkaa.

Näin televisiosta Rosa Liksomin kirjaan perustuvan leffan Hytti numero 6 (vai oliko se numero 5?), jossa suomalainen nuori nainen ja venäläinen nuori mies joutuivat samaan hyttiin. Muistaakseni kirjassa mennään Siperian läpi junalla, mutta leffassa Moskovasta Muurmanskiin. Leffassa suomalaisnaisessa (venäjäksi finka) oli herännyt halu nähdä Muurmanskin ulkopuolisen Jäämeren rannoilla olisi pitänyt olla petroklifejä. Nekin ovat merkkejä.

Ilman kieltä tuskin voi merkeistä puhuakaan. Tai voi näyttää, niin kuin elokuvassa oli (kuvat olivat jään ja lumen alla). Kalliopiirrokset  ovat kyllä jälkien kaltaisia ja todennäköisesti useimmiten kertovat siitä että ihmisiä siellä ja täällä on asunut.  Vähän aikaa sitten suomalaiset(kin) runoilijat kirjoittivat aseemista kieltä, joka ei ollut kieltä. Tai oli runoilijoiden omaa visuaalista kieltä. Sillä lailla kieli kommunikoi tai ei kommunikoi riippuen ihmisistä.

Sitten voi miettiä vaikka sitä, mitä vauvan kertovat jokellessaan. Tai minä kykenen kertomaan mitä Lenni-kissa kertoo korvillaan ja hännällään. Lenni on sellainen kissa joka ei puhu. Kun se on autuaassa tilassa, se painaa kyntensä sisään päin ja tassuja nyrkkiin ja ojentelee niitä. Kehräyskone on aloittanut murinansa jo aiemmin. Silloin ihminen saa silittää sen pehmeää ja silkkistä vatsaa. Muuten ei saa: se ottaa ihmiskäden suuhunsa ja uhkaa puraista.

Kissa on erillinen otus, se ei ole ihminen, mutta kyllä meillä on tarve keskustella myös ilman ihmiskieltä. Sellaisia otuksia joita asuu ympärillä on paljon. Ennen kuin lumisade alkoi kolme neljä päivää sitten tintit ja varpuset tulivat tirskuttamaan parvekkeelle. Tietysti kävi niin, että talipallot loppuivat lähikaupasta. Ihmisille tuli kiire lähteä etsimään linnunruokaa.

Se että olisiko annettava ruokaa koko ajan on hankala juttu. Kissa ainakin rupeaa lihomaan jos niin tekee. Pihalintujen suhteen asia on eri, koska nyt on paljon variksia, harakoita ja naakkoja. Kyllä ne tarmokkaasti syövät suuhunsa kaikki ruuanjätteet joita ihmiset heittelevät pihalle, mutta on kamala ajatus, että tulevat nielaisseeksi samalla muovia. Se ei sula naakankaan vatsassa. Että pärjäävätkö tintit noille varis-linnuille? Sitä paitsi vastakkaisella katolla näkyy kymmeniä ellei satoja puluja. Ei niitä ole ollut noin paljon edellisinä talvina.

Tietysti ovat myös kuvat. Noita piktogrammeja näkyy kaikkialla ja jo kivikaudelta. Käsittääkseni se viimeisin suuri luolamaalauspaikka on yli 40 000 vuotta vanha. Luola on suljettu, mutta sitä ennen siitä otettiin valokuvia ja tehtiin yksi video. Sen kun on nähnyt niin tietää että ne ihmiset ovat tunteneet erittäin hyvin saaliseläimensa ja myös ne jotka syövät ihmisiäkin. Niitä eläimiäkään ei enää ole.

Ihmisistä ei tiedä. Joidenkin ihmisten perimässä on neandertaalien dna-perimää. ”Ihmiset” ovat nykyään nimeltään homo sapiens, mutta ihmislajeja tiedetään olleen kokonainen pensaikko, eikä niitä saa enää mahtumaan lajipuihin. Niin kuin ei muitakaan eläimiä.

Jostakin luin ajat sitten, että yrittävät saada DNA:ta talteen Siperiasta löydettyjen mammutinpoikasten turkista tai hampaista ja käyttää elefanttien alkioita (?) hyväkseen. Sillä lailla saisivat sitten  uuden eläinlajin aikaiseksi. Vaikka ei luontoa tuolla tavoin pidä muutella, koska sopeutuminen ympäristöön uutena lajina ei todennäköisesti käy noin vain. Ilmaston muuttuminen ei ehkä tarkoita pelkästään lämpenemistä, vaan paikoin maa voi jäätyä.

Aronpuro alkaa julkaista Retron loppupuolella juhlarunoja. Yksi on Kemin kaupunginteatterin vihkiäisruno 22.11. 1980 (s.589), ajatuksena on: ”Synnyttäkää elämän kuva!”.  Elämän kuvia ovat juuri ne Jäämeren kalliopiirrokset.  Niissä on tärkeää se että maisemassa liikkuvat toiset eläimet ja niiden välinen suhde on ollut tärkein. Näin aika pian uusimman Ranskan luolan löytymisen jälkeen kirjan, jonka olivat koonneet niistä kuvista. Samalla luolasta oli tehty videonauha, joka on esitetty parikin kertaa myös Suomen televisiossa. Mutta sinne ei saa mennä, koska ihmisen hengityskin tuhoaisi ne kuvat.

Luin jostain, että Kemin kaupunki on jälleen kerran tahtonut lopettaa kaupungin tuen teatterille. Tuntuu kummalliselta. Kaupunki ei yksinkertaisesti voi kustantaa teatteria? Todennäköisesti valtionapu on pienentynyt. Kemistä on tainnut loppua teollisuus, eli siellä ei ole enää verotuloja. Teatteri on ihmisten viihdyttämistä varten. Se voisi olla myös jotain muuta. Se on ihmiskulttuurille tärkeä osa, teatteri.

Sitten Aronpuro alkaa miettiä ilmiötä nimeltä ”Kuka tahansa”. Kukatahansisuus on ilmeisesti olemassa. Tässä sen ilmeneminen kohdassa 17:
”Kukatahansisuudessani löysin löyhkävalmuskan, haistelin
sen valokaasun tuoksua.
Se toi elävänä mieleen Charles Baudelairen,
Henri Toulouse-Lautrecin Pariisin, Punaisen myllyn.
Kukatahansisuudessani keskustelin Kemijoen suistossa
löyhkävalmuskan kanssa.
Sieni muistutti kesästä kun lohen suku,
tonneittain kalaa kylki kyljessä,
tungeksi kutumatkalla
voimalaitostyömaan edessä.
                   the dimension of stillness.
                                            And the power over wild beast.”
(s. 624)
Aronpuron Retrossa liikutaan monissa paikoissa joissa olen ollut, joissakin vähän pitempäänkin. Olin joskus ystävän mökillä jossain Kuivaniemen ja Iin välimaastossa, joen rannalla. Siitä pohjoiseen taisi olla Kemi, sitten päädyin Tornioon. En tiedä milloin Kemijoki on valjastettu, mutta koskiosuudet on ostettu joko sodan aikana tai sen jälkeen köyhiltä joen varren asukkailta. Käsittääkseni niin meneteltiin kaikkien pohjoisen jokien valjastamisen kanssa. Ostajia olivat voimalaitosyhtiöt.

Villilohikanta on nykyään entistäänkin taantunut, kun esimerkiksi Tornion lohikantaa pienentävät kyttyrälohet. Vähiäkin lohia turistit pääsevät edelleen pyytämään. Saamelaiset saattavat jäädä ilman saalista. Näin siellä Iin tuntumassa pienen ja tumman joen varren tiellä poron jolkuttelevan.

Joki oli suosta värjääntynyt. Ehkä siellä oli turvetyömaa ja hakkuuaukioita. Se pieni talo näytti jonkun perheen kotitalolta. Siinä oli ulkorakennuksessa navetta ja ulkokäymälä, joka oli ylhäällä navetan kattoparrujen tasalla. Kaikki oli paljon pienempää kuin muutaman sadan kilometrin päässä etelässä, jossa olin yleensä ollut kesiäni. Matkaa kauppaan oli noin 15 kilometriä yhteen suuntaan.

Kaikki merkitsee jotain. Se on merkillisintä. Aronpuron osaston ”Tuumia” motto on:
”Merkillä ja jumaluudella on sama syntymäaika ja -paikka. Merkin aikakausi on pohjimmiltaan teologinen.” (Derrida) Motto on sivulla 641. Tuumimisesta ei silti tule teologiaa.

Aronpuro on edelleen elävien kirjoissa. Viimeksi hän suomensi ennen suomentamattoman Sebaldin teoksen, ”Luonnon mukaan” (ntamo, 1988/2022) kirjailijan varhaiskaudelta. Edelliset Sebaldit on suomentanut Oili Suominen. Kirja on Sebaldin ensimmäinen ja lyriikkaa.  Kirja on hankittava ja luettava.

Interludum

Huomasin sattumalta että jazz-radiossa on tänään Raoul Björkenheim, joten se soi nyt taustalla. Muistan sen kerran kun olen kuunnellut häntä livenä oikein hyvin. Tarkoitus oli siis vain pysähtyä vähäksi aikaa Seinäjoen teatteriin kuuntelemaan jameja. Musiikki kuului hyvin ja selvästi jo ala-aulaan. Pidin kädet korvilla ja menin yläkertaan. En ole ikinä kokenut aivan niin lujaa viimaa, semmoista joka tuntui oikein puhurilta. Sen se musiikki synnytti.

Björkenheimin olemassaolon tiesin, Orisbergin kartanosta ehkä. En ollut ikinä käynyt siellä, vaikka päätieltä sinne meneekin viitta ja tiesin että siellä on oleillut esimerkiksi Taina Elg, ehkä. Ja että siellä ammutaan syksyisin fasaaneja. Björkenheimilla oli varmaan silloin sen teatterikeikan aikaan päällä vielä Sturm und Drang-kautensa.

Nuorten pitää soittaa lujaa. Varmaan kuuloni meni askeleen alas niiden jamien aikana. Se ei ollut huonoa musiikkia tietenkään. Kyllä se oli aivan oikeaa jazzia ja se on aina hyvää ja livenä sitä ei juuri kuule nykyään. Ehdollistuin jazzille jo 50-luvun lopulla, niin että se on pysynyt. Ilman Pori Jazzia niin ei olisi käynyt se, kausi olisi ehkä mennyt ohi.

Nyt tämä tulee illalla suorana, mutta sen saa kuullakseen jo nyt, mikä on ihanteellista. Tässä koneessa on aika hyvä ääni. Periaatteessa olen kyllä sitä mieltä että vähän huonompikin äänisysteemi, rahinat ja muut, voivat tehdä kuuntelusta yhtä hyvää.  Rahina saa terottamaan kuuloa. Ja jamit ovat parhaimmillaan savuisessa kapakassa vaikka Porin Itäpuistossa tai Otavassa. Ensimmäisistä kokemuksista on todella kauan. Olin ehkä 17-18-vuotias, mutta jazzareita olin sitten puuhaamassa muiden kavereiden mukana vuoden kaksi myöhemmin.  Tänään kuitenkin Björkenheim soittaa kitaraa. Seuraavaksi tulee John Coltranen biisi.

Musiikki vie hyvin helposti vuosikymmenten taakse. Tuskin pystyn kertomaan edes itselleni, mitä olen kuullut mutta paljon. Perheestä jazzin ei ole hurahtanut kuin minä ja neljä vuotta vanhempi serkkuni. Serkku eli sellaista elämää että meni jo ajat sitten kuolemaan. Sitä olen itsekseni pitänyt epäreiluna, siis kuolemista, ja ihan turhaan. En ole oikeastaan tavannut toista ihmistä jolla olisi ollut niin suora suhde elävään musiikkiin. Soitti se itsekin vetopasuunaa nuorena. Huomasin jo nuorena että tämmöisiä ei voi kertoa muille. Oikeastaan on parasta vain olla omissa oloissaan ja kuunnella. Nuorempana oli tärkeämpää svengi, nyt seuraan enemmän sävelkulkuja. Björkenheim on pahuksen hyvä kitaristi.

Mutta asiani on nyt muun muassa ihmetellä kirjoittajia nimeltä Pekka Turunen. Yksi on kirjoittanut kirjan nimeltä ”Kylmää rauhaa” (Atena 2022) ja toinen ”Kun sota on ohi - when war is over” Parvs 2020. Törmäsin samana päivänä kahteen eri Pekka Turuseen. Ensimmäiseksi kirjaa ”Kylmää rauhaa” esiteltiin Kalle Haatasen radio-ohjelmassa (joita jostain syystä pitää ruveta kutsumaan podcastiksi vaikka aivan hyvin voitaisiin puhua Ylen radiokanavista, en oikein ymmärrä muutosta) ja sitten luin Pasi Pikkupeuran pitkää matkaesseetä Kaltiosta (pohjoinen kulttuurilehti) ja siinä mainittiin Parvs’n kustantama kirja ”Kun sota on ohi”. Tuon kirjan kirjoittaja on ”käynyt läpi Itämeren ympäristön militäärikohteita: bunkkereita, kasarmeja, hangaareja. Jotkut rapistuvat rauhassa, joissakin on uutta elämää: kiipeilyseiniä, diskoja.” (Kaltio 5/2022)

Kuvaus sopii aika hyvin Andrei Tarkovskin leffaan nimeltä Stalker. Olen nähnyt joskus lyhyen dokumentin Stalkerin taloista ja maisemista ja sen maisemat ovat ainakin osin peräisin Tallinnan lähettyviltä. Tarkovski ei ollut romantikko elokuvaohjaajana, ennemminkin jonkun sortin mystikko, visuaalisesti hieno. Siis ne raunioituvat alueet ja Alue (Zona) eivät olleet kovin romanttisia paikkoja. Raunioita joihin tuli vesi sisään ja lainehti lattioilla.

Ohjelmassa haastateltiin vanhoja miehiä, jotka olivat mukana kuvauksissa. Voi olla että he eivät olleet ollenkaan niin hirveän vanhoja. Elämä miehitetyssä maassa oli ollut varmasti rankkaa.

Kaltio on hyvä kulttuurilehti. Asun semmoisessa kaupungissa jossa ei kulttuurilehtiä voi ostaa lukeakseen. Kirjastossa niitä olisi, mutta entä sitten kun pitäisi tarkistaa joku yksityiskohta? Nyt huomasin että Pasi Pikkupeuran matkajuttua ei ollut mukana nettilehdessä. Tämä tarkoittaa siis, että lehti on parasta tilata. Pikkupeura on ennenkin kirjoittanut matkoiltaan. Hän osaa puhua venäjää, joten hän on tullut tuntemaan paljon ihmisiä juuri tuolta Itämeren ympäristöstä.

Niin kuitenkin esseen mittaan käy, että Pikkupeura tulee kulkeneeksi aikamoisen kierroksen. Hän tuntuu löytävän paljon ainutlaatuista kulttuurihistoriaa. Keskeinen kaupunki on Itä-Latvian Daugavpils. Siellä on Mark Rothko Art Centre (”jonka kaikki taulut ovat jäljennöksiä”). Maailmankuulu oregonilainen kuvataiteilija on kaupungista (alueelta) kotoisin, muutti vanhempiensa mukana  Daugavpilsistä Amerikkaan jo vuonna 1903. Pikkupeura käy haastattelemassa rovaniemeläisiä kuvataiteilijoita ja kysyy heidän käsitystään Mark Rothkosta:
”Jonkun mielestä työt eivät olleet abstrakteja ollenkaan. Jonkun mielestä värit olivat ’suoraan tuubista’. Jonkun mielestä näin ei suinkaan ollut. Vapaassa Taidekoulussa opiskellut ystäväni  kertoi Rothkon olleen heidän laitoksessaan ’jumalasta seuraava’. Väitti myös koulun olleen CIA:n hanke, nimesi myös kaksi opettajaa tässä yhteydessä. Molemmat ovat jo kuolleet, eikä minulla ole aikaa alkaa CIA:n metkuja selvittää.”

Sitten Pikkupeura alkaa miettiä Venäjää ja sen taiteita,  niiden suhdetta johonkin syvempään kulttuuriseen ilmeeseen:

”Mädän Lännen vieroksumisella on sinänsä Venäjällä Putinia ja sosialismia vanhemmat juuret. Esimerkiksi Leo Tolstoin mielestä Shakespeare oli veristä hourailua ja impressionismi degeneroitunutta töhertelyä.”

Viittauksena on Chesłlaw Miłosz’in opus Vangittu mieli. Mutta Daugavpils on muuten kyllä ilmeisesti ollut ennen II maailmansotaa aikamoinen kulttuurinen sekamelska, kansallisuuksiakin on ollut vaikka mitä, siis raja-alue (Venäjä, Valko-Venäjä, Puola, Latvia, Liettua), mutta myös Venäjän juutalaisasutuksen tihentymä: ” Alueella asui 90% Venäjän ja 40% maailman juutalaisista.”

Suomeksi puhutaan Väinänlinnasta. Alueelta sai muuttaa pois vain erityisluvalla. Ehkä se on ollut sitten eräänlainen ghetto? Joka tapauksessa kulttuuri on ollut erittäin omaleimainen ja menetettiin sitten holokaustissa. Virolainen kirjailija ja semiootikko Valdur Mikita ajattelee itämerensuomalaisten alkukodin sijainneen Väinäjoen ja Emajoen väliselle alueelle.


Tämä nyt on jonkinlainen interludum. Olen suurinpiirtein lukenut Kari Aronpuron Retron läpi. Siinä pidellessäni painavaa kirjaa oli pakko ottaa sen lukemisessa tauko ja Kaltio oli vielä silloin osin lukematta. Se ei ole mitenkään ”vain” kulttuurilehti, vaan aika tuhti lukemisto vähän kaikenlaisista ilmiöistä. Lehti kannattaa hankkia itselleen!