24.8.11

Melkein mutta ei ihan


Olen miltei tullut takaisin. Se tarkoittaa sitä että mieli tai sielu tai miksi sitä ikinänsä kutsutaankin, on hieman jäljessä aikataulusta. Se on aivan normaalia kun tulee matkalta kotiin.

Kyseessä oli naapurimaa, jonka vallan alaisina suomalaiset olivat noin 700 vuotta. Suomi maksoi veroja, antoi sotilaita ja majoitti niitä. Suomi omaksui sen maan uskonnon, vaikka todennäköisesti uskonnon vaihtaminen ei oikeasti tapahtunut hetkessä.

Olen viimeksi asunut siellä yli 40 vuotta sitten. Silloin oli käytävä siellä töissä että saattoi opiskella talvet oman maan yliopistossa. Omassa maassa ei olisi ansainnut niin paljon, että olisi voinut opiskella kokoaikaisesti syksystä kevääseen. Paljon oli ikäisiäni, jotka jäivät siihen maahan. Syitä oli varmasti monia, mutta minulla ei ollut jäämiseen yhtäkään.

Tunsin oloni vieraaksi ja viheliäiseksi kaikin tavoin. Suomessa tunnen oloni vieraaksi ja viheliäiseksi vain joillakin tietyillä tavoilla.


Maa on hyvin monikerroksinen, oli jo silloin, mutta nyt se on sitä paljon enemmän. Se on paljon ystävällisempi nyt, kun maahanmuuttajia on paljon enemmän ja joka puolelta maailmaa. Mutta se vaikuttaa moninkertaisesti rikkaammalta kuin ennen – ja paljon rikkaammalta kuin Suomi.

Kävelin varmasti kymmeniä kilometrejä. Selkä on vieläkin kipeä. Katselin kaupunkia kuin turisti, vaikka tiesinkin aivan tarkkaan missä olin milloinkin. Kaupunki oli painanut aivoihini kartan, joka omituista kyllä ei ole kulunut pois. Se ehkä johtuu siitä, että siellä ymmärsin ensimmäistä kertaa, nuorena, että maailman laki on syödä tai tulla syödyksi.


Totta kai, minun on täytynyt olla aika lailla turvassa omassa maassani, että tajusin sen vasta siellä. Kummallisinta siinä on se, että Ruotsissa ei ole ollut sotia eikä sen vammauttamia ihmisiä sukupolvien ajoilta, niin kuin Suomessa oli ollut. Olisi voinut kuvitella että Suomi on tyly ja raaka. Mutta se tuntuu olevan sitä vasta nyt. Nyt vasta eletään keskiluokan ja yläluokan irtioton aikaa tavallisesta kansasta, joka joutuu entisten sukupolvien tapaan sinnittelemään.

Ehkä tylyyteen, välinpitämättömyyteen ja muuhun huonoon käytökseen tarvitaan yksinkertaisesti hyvintoimeentulevia ylempiä luokkia. Vai mikä sitten Suomessa on muuttanut ilmapiirin niin oudoksi?




Ruotsissa siihen ei tunnu olevan jostain syystä enää tarvetta. Kai siellä rikkaita yläluokkia silti on? Tai ainakaan se ei paistanut ihmisten kasvoilta, pahanilkisyys tai vihamielisyys. Sen lisäksi kaupunki oli hienosti hoidettu, missään ei näkynyt lasinsirpaleita, autoilijat antoivat kävelijöille ja pyöräilijöille tasaveroiset oikeuden liikenteessä – lakihan meillä on sama, mutta vain Ruotsissa noudatetaan liikennesääntöjä. Olo oli ja pysyi rentona. Ei tarvinnut pelätä.

Tämä väliaika, 40 vuotta, teki sen että unohdin ruotsin kielen. En osaa enää puhua sitä. Englantiin vastataan puhumalla joko ruotsia tai suomea. Päädyin siis puhumaan kolmea kieltä sekaisin ja ihmiset hymyilivät. Hymyssä ei kertaakaan ollut mitään pahansuopaa. Paljon oli siis muuttunut 40 vuodessa: suomalaiseen ei enää suhtauduttu nurjasti. En kyllä ikinä ymmärtänyt miksi suomalaisiin kesätyöläisiin piti suhtautua nurjasti ennenkään, olisi luullut että meistä oli apua.

Yhtenä päivänä tulin majapaikkaan ja väitin kivenkovaan, että jazzlaulajatar Monica Zetterlund oli suomalainen. Emäntäni sanoi että eikä ole. No, en ollut kovin kaukana arvailustani, koska hän oli Värmlandista. Sieltä muuttivat ensimmäiset suomalaissiirtolaiset Amerikkaan. USA olisi varmasti aivan erilainen maa, jos Monica Zetterlund olisi muuttanut sinne.

Yhden siirtolaisen väitetään olleen mukana kirjoittamassa USA:n perustuslakia, joka tuli voimaan 1776. En muista mikä hänen nimensä oli, ehkä John Morton. Siitä olisi jotenkin johdettavissa itäsuomalainen sukunimi.

Joka tapauksessa kun USA:n perustuslain perustamisesta tuli kuluneeksi 200 vuotta, Ruotsin kuningas ja kuningatar olivat muuraamassa jotakin perustuskiveä Delawaren siirtokunnassa. Sen on täytynyt olla muistomerkki.

Mutta sekä suomalaiset että ruotsalaiset tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa. Heidän kanssaan tehtiin yhteistyötä, otettiin ja annettiin. Semmoistakin on väitetty, että suomalaiset olisivat opettaneet heille hirsitalon rakentamisen.



16.8.11

Jonkin aikaa poissa



Etten juutu tänne kuin mikäkin nahistunut porkkana, niin täytyy lähteä vähäksi aikaa liikkeelle ja mennä vähän kauemmaksi.

On mahdollista että mieleen syntyy sitten uusia kuvia ja ehkä jopa ajatuksia. Ajatukset ja kuvat ovat mielessäni aina kuuluneet yhteen. Ajattelen kuvilla.

Elokuu on puolessavälissä ja on mentävä katsomaan löytyykö vielä niitä samoja paikkoja, joihin ehdin kesäisin kiintyä, koska pian oli mentävä kotiin riippumatta siitä, missä se milloinkin sijaitsi. Tämä toinen paikka ei ollut koti, eikä siitä voisi tulla sitä ikinä, tiesin sen heti.

Ensimmäisestä työrupeamasta siinä maassa muistan tämän laulun, jota esimiesnainen lauloi kulkiessaan minun kanssani pitkin käytävää kohti kansliaa, jossa laskettiin rahoja:

Vi e alla kommunister när vi dör,
vi e alla kommunister när vi dör!
Ty i stora himlasalen spelas Internationalen,
vi e alla kommunister när vi dör!

Om vi dör.

En ikinä ymmärtänyt mitä laulu tarkoitti, enkä myöskään sitä, miksi nainen katsoi asiakseen laulaa sitä minulle. Ajattelen nyt, että entäs jos löydän jonkun joka kertoo miksi laulu laulettiin minulle? Ehkä maailmani muuttuu kertakaikkiaan ja lopullisesti joksikin muuksi.

Mutta kohta on niin pimeää että kynttilät on sytytettävä. Linkin takana on ajatuksia viime kuun lukemisista. Lukemisissa on kolme kirjailijaa ja olen ehkä vähän alkanut oppia jotakin siitä, mitä kutsutaan fantasia-/tieteiskirjallisuudeksi. Kyllä minä minä dystopiat olen tuntenut jo kauan. Näissä on kuitenkin jotain muuta ja kenties enemmän.

Minulla ei todennäköisesti ole aikaa eikä paikkaa missä kommentoida, jos jollekulle tulee mieleen kommentointi. Mutta mahdolliset vastalauseet ja hyväksyvät hyminät odottavat kiltisti vuoroaan kunhan ehdin takaisin kotiin.

Luulen että minulla jo koti on. Toivottavasti. Siksi nämä kynttilät.




7.8.11

Kuulolla


Kun muutin tänne, tästä korttelista sanottiin että tämä on Länsi-Suomen tihein ja väkirikkain ja monikulttuurisin paikka. Menin työhön opettamaan aikuisille pakolaisille, joita niihin aikoihin ruvettiin kutsumaan maahanmuuttajiksi (ilmeisesti ruotsin invandrare-sanan elähdyttäminä). He eivät saaneet kuitenkaan olla tunneilla kuin tietyn ajan, tuskin he oppivat paljoakaan.

He yleensä osasivat jo alkujaan 4-5 eri kieltä. Esimerkiksi Keski-Sudanista tulleilla oli ällistyttävän monta kieltä. Katselin heidän kanssaan Afrikan karttaa. Kysyin miksi rajat ovat neliömäiset, miksi ne eivät mutkittele, vaan ovat kuin meidän itärajamme Laatokan kohdalla. Juuri siksi.

Olen aika varma siitä että kahden uuden pakollisen kielen, suomen ja ruotsin, oppiminen on mahdotonta, jos on jo yli 40-vuotias ja tullut aivan erilaisesta kielellisestä kulttuurista. Sittemmin olen tavannut nuoriakin naisia, jotka selvästikään eivät osaa lukea. Kieltä käytetään puhumiseen. Sitä kuunnellaan radiosta.

Meille on onneksi Suomessa kehittymässä ikioma lingua franca joka on suomi. Nyt kun kuulen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suhteellisen hyvin, pystyn vakoilemaan mitä ihmiset sanovat. Lapset, kaikenmaalaiset, puhuvat keskenään suomea.

Mutta ajattelen sudanilaisia. Tuskin koskaan olisi asiaa Afrikkaan, joten ajattelen että oli mukava tulla tuntemaan niitä ihmisiä edes vähän. Kuulla kuinka he sanoja haeskellen yrittivät kuvata mustaa sarvikuonoa ja sitä miten linnut lauloivat aamuisin.


Kävin elämäni ensimmäisessä konsertissa. Siis: kuulin kummallakin korvalla. Ystävä soitti että nyt olisi hieno konsertti kaupungintalolla. Olivat meneillään Korsholman musiikkijuhlat. Siitä on nyt päivää vaille viikko.

Se oli kamarimusiikki-ilta. Lippua ottaessani kuulin että konserttitilassa on induktiosilmukka. Ja minulla on kaksi kuulokojetta, yksi kummassakin korvassa. Tähän mennessä olen kuunnellut vasta ihmisten puheita, radiota tai televisiota. En ole koskaan kuulevana kuullut elävää esitystä. Jännitti.

Musiikilla oli järisyttävä vaikutus. Takaisin tullessa epäilemättä kävelin hoiperrellen, vaikka en ollut väliajalla juonut kuin muovimukillisen vettä. Voi olla että tällainen musiikkikokemus tulee nyt liian myöhään. Tuskin opin ikinä analysoimaan kuulemaani, niin että joku toinenkin ymmärtäisi mitä luulen kuulleeni.

Haluan yrittää kumminkin, koska tämä oli ekakerta. Erik Bergmania olen varttikuuloisena joskus kuunnellut, mutta en ole ollut varma onko Bergman tosissaan. Perusefekti oli nyt flyygelin vimmattu hakkaaminen säännöllisin (säännöttömin?) väliajoin. Luulen että musiikkia kutsutaan atonaaliseksi. Mietin Bergmanin motiiveja: vitsi, maailmanloppu, instrumenttien kokeilu. En muista mikä biisin nimi oli, epäilemättä nimellä sitä olisi kutsuttava. Minun on siis raijattava kirjastosta Bergmanin musiikkia, että pääsen selville hänen skaaloistaan – tämä oli vertauskuva.

Viulusti, alttoviulisti, sello ja piano, ääntä mahtui niin paljon korkeaan saliin, että mietin pitääkö toinen kuulokoje ottaa pois. Mutta sitten tuli Schubertin pitkä konsertto, se Forellen. Onko Schubert kitschiä, onko erityisesti se jokitaimen-osuus sitä? Kuuntelin tarkkaan Ralf Gothonin flyygelinsoittoa ja se oli minusta aivan kertakaikkisen kaunista. Kirkkaan joen veden läpi kuplia, happista vettä, sitä voi ottaa kämmenelle ja juoda sitä.

Olin kuullut väärin yhden osuuden siitä forelli-laulusta, jota on esittänyt esimerkiksi Marian Anderson ja Friedrich Fischer-Dieskau. Päässäni soi väärä biisi! Todennäköisesti silloin kun opiskelukaverit lauloivat ja soittivat, ja sitten nauroivat minulle, koska minulla ei kuulemma ole nuotintajua, oli aivan totta.

En kuullut mitä lauloin. Kyllä sellaista ihmistä pitääkin pilkata. Olin mitä oivallisin kohde ja tottakai omasta syystäni: mitäs olin mennyt saamaan sikotaudin liian vanhana ja mitäs olin hankkinut äidin joka sai keuhkokuumeen ja joutui sairaalaan ja isän joka ei osannut perunoita keittää, niin että kuulo siinä meni kun korkeassa kuumeessa piti tehdä ruokaa koko porukalle!

Viimeisenä soitti isompi kamarimusiikkikokoonpano Antonin Dvořákin sinfonia numero joku, mutta lisänimeltä Uudessa maailmassa, eli Amerikkalainen. Sinfonia oli tuttu minulle, mutta tajusin että en ole ikinä ennen kuullut yksityiskohtia. Siellä on lukuisa määrä kansanlauluja, eri väestöryhmien ja epäilen että varmasti itäeurooppalaista tavaraa suurelta osin. Lisäksi Amerikkalaisessa tuntui mutkan kautta selvä rockin kaiku. Tai siis se menee päinvastoin, rock on kaikua amerikkalaisesta kansanmusiikista. Tarkemmin: rock ON amerikkalaista kansanmusiikkia.

Dvořák on minusta ehdottomasti romantikko. Tämä pitäisi varmasti perustella. Sävelkulut olivat tavattoman kilttejä. Ei tarvinnut pelätä niin kuin Bergmanin tapauksessa että taas äänimassat hukuttavat pääni, vaan saattoi arvata mihin suuntaan musiikki kulkee.


Tai en minä pelännyt koko aikana. Kokemus oli niin suuri, että se sai minut viikon ajan puhumaan itsekseni, soittamaan musiikkia, ajattelemaan värejä. Kiinanruusu tuntuu reagoivan puheeseen. Minulla on yhä vahvemmin se tunne, että kasvit pitävät oikeasti myös musiikista.

En tarvitse siihen tiedettä. Kyllä kai minulla on silmät, näen että nuppuja tulee paljon ja posliinikukka kukki kuin kuumekasvi, oikea rämehirviö helteen ajan. Nyt alkaa viiletä. Kattojen tasalle nousi tummia pilviä.

Kotona oli sitten kaikki mitä minulla tähän vuodenaikaan on. Punainen alkaa voittaa, pimeys lisääntyä. Lidia kysyi missä olen ollut. Kyllä se pitää musiikista myös. Järjestäytyneeseen ääneen ehkä vastaavat kaikki elolliset. Ei ole vielä ollut tilaisuutta kokeilla kumminkaan esimerkiksi sienten kasvukäyrää, jos niille soittaa romantiikan ajan musiikkia.

Taivas pilveilee, eilen tihuutti koko päivän. Maa on ollut rutikuiva näihin asti.

31.7.11

Taite


Taittelin papereita. Yläkerran työhuoneosasto on vaihteeksi räjähtänyt. Minun on hankittava muutama laatikko, ja pahvinen kelpaa, että saan papereita lajitelluksi aiheittain jonnekin. Ongelma on siinä että jokainen muistivihkokin tuntuu kuolemattomalta, kerta kaikkiaan. Jos ajattelen jotain nyt, niin samaa ajatusta olen ajatellut mielestäni kymmenen kertaa paremmin kymmenen vuotta sitten.

Sellainen on elämän kulku, vaikka nuoret ihmiset varmasti pitävät sellaista kehitystä mahdottomana. Haastattelemani n. 30-vuotiaat ihmisenalut miltei järkiään pelkäävät esimerkiksi kuolemaa. Minun on helppo muistivihoista nähdä, että en ole pelännyt kuolemaa oikeastaan ikinä, siis omalta kohdaltani. Mutta minä olen sodankäyneiden vanhempien lapsi ja lapsuudessa sota oli aivan lähellä, siitä puhuivat kaikki. Sitten oli pitkään sienenmuotoisen pommin varjo. On vieläkin jos siihen kohdistaa huomionsa.

Ehkä onnistuisin sijoittamaan muistivihkot johonkin yhteen laatikkoon, jossa olisi jonkinmoinen ajallinen järjestys? Minulla ei ole ajatuksia kuolemattomuudesta tältä osin muuten kuin ehkä lapsenlapsenlasten suhteen, mikäli yhteiskunta edelleen jatkuu ja nykylapset alkavat tuottaa omia lapsiaan ja niin edelleen. Mutta kolmas sukupolvi on jo hyvin kaukana. Horisontti pakenee.

Lukuisissa dystopioissa, joita olen eksynyt lueksimaan muutaman viime vuoden aikana aika paljon, oletetaan aivan ensimmäiseksi että nykymallista yhteiskuntaa ei enää ole olemassa. Yksi syy sen olemassaolemattomuuteen on sukupolvien välisten siteiden katkeaminen. Ei sitä kirjoissa sanota, mutta oletan sen syyksi.

Yhdessä muistivihkossa oli pitkä pätkä espanjalaisen kirjailijan (jonka nimi katosi päästä) mökkipitäjän kirjastosta hankitusta kirjasta nimeltä jotain sinne päin kuin Tokio ei muista meitä enää. Tai ehkä ei kaipaa enää. Tai ei välitä meistä. Mutta kaupunki oli Tokio.

Minulla ei ole sen kaupungin kanssa ollut koskaan mitään tekemistä, paitsi että tiedän mikä oli Edo-kausi ja tunnen ulkonaisesti sivellintekniikan ja osaan hiertää tussia. Riisipaperiakin meillä on.

Kirjassa käsiteltiin superhuumetta. Päähenkilö, joskus kaukana tulevaisuudessa, oli huumejakelija. Huume ei ilmeisesti ollut kielletty, tai sitten yhteiskunnat olivat muuttuneet sellaisiksi että kukaan ei oikein välittänyt olivatko huumeet kiellettyjä tai sallittuja. Sen muistan että oikeita lapsia ei näkynyt missään, eikä edes perheitä.

Huume oli semmoinen, että kun otti napin, niin kaikki muisti pyyhkiytyi pois. Seuraavan aamun, siis unien jälkeen, sai siis aloittaa n.k. puhtaalta pöydältä. Kirjailijan nimi oli Ray Loriga. Kirjassa kerrotaan syyt siihen, miksi muistinpyyhkimisnapit olivat niin suosittuja. En muista enää mitä ne syyt olivat, mutta voisi ehkä ajatella unohtavansa Norjan joukkomurhan tai Afrikan sarven tolkuttoman nälänhädän ja sen, että nyt Mogadishun niskan päällä oleva klaani ei suostu päästämään YK:n hätäapua paikalle. Se menee Keniaan, jonne tulee tuhansia nälkään kuolemaisillaan olevia ihmisiä päivittäin.


Että sellaisia olisi siis mukavaa pyyhkiä pois muistista! Olo olisi kuin silkkiä vain, keskellä hieman viilenevää kesää, viikonloppua, joka taittuu kohti elokuuta. Meillä on vettä vielä, vaikka tässä kaupungissa pohjavesi on paennut jo pois. Tai kaivon pitäisi olla niin syvä, ettei sellaiseen ole varmaan varaa.

Ajattelen tietysti, että hyvä omatunto on hyvän unen tae. Taas nukuin huonosti. Sillä ei ole mitään tekemistä omantunnon kanssa, koska minulla ei juuri ole tekemistä muiden ihmisten kanssa. Aivoni pyrkivät askartelemaan enemmän abstrakteissa asioissa. Huono uni johtuu siitä, että aivojen muistikennot alkavat olla kertakaikkiaan täynnä. Ainakin tuo kenno-teoria kuulostaa johdonmukaiselta. Tuskin se biologiaa kuitenkaan on.

Kiitos kysymästä, selkä on ollut viime aikoina kipeä. Olen harjoitellut päivittäin risti-istuntaa paperin, vesivärilehtiön ja siveltimen kanssa. Niitä on käytettävä lattiatasolla. Harjoittelen värejä. Kuviin on pitkä matka.


Luulen että värit lähtevät liikkeelle tästä hennosta muutoksen viitteestä. Syksy on jo parin kuukauden päästä. Seinät eivät huo'u niin kovaa kuumuutta enää kuin viime viikolla. Itse asiassa olin kiukkuinen kuin ampiainen eilen illalla kun sisälämpömittari kohosi taas 29 asteeseen klo yhdeksän illalla suunnilleen. Luulen alkavani ymmärtää ampiaista. Se raukka on elellyt täällä Pohjan perillä suuren sukunsa kanssa satoja vuosia ja eikös nyt sitten tule yhtäkkiä kovia helteitä. Tällaiseen sopeutuminen on rankkaa mille tahansa oliolle.

Ehkä ampiaisilla ei ole pesissään kunnon tuuletusta? Joka tapauksessa aikoihin ei ole satanut. Ampiaiset tulevat kohti ja purevat. Ehkä ne ovat lihansyöjiä ja saavat vetensä tuoreesta lihasta?

Yläkerran työpöydän vieressä näkyy olevan ampiaisen raato. On mukavaa etten astunut sen päälle kun se oli vielä elossa. Kerran astuin ja jalka turposi möhkäleeksi. Nurkasta löysin huopatöppösen joka kesäkuumalla oli älytön jalkine, mutta yhtenä päivänä jalka rupesi taas muistuttamaan jalkaa.

Olen edelleen kävelevä otus. Olisi hyvä ajatus että huopatöppösiä ruvettaisiin taas tekemään, jos/kun ilmasto alkaa muistuttaa yhä enemmän mannermaista, niin kuin se on viime vuodet ollut.


25.7.11

Initiaatio

Voisin olla ehkä omassa kesäkodossa jos.

Josseja kertyy vuosi vuodelta yhtä enemmän. Vastarannalta on ruvettu hakkaamaan metsää pois. Se tarkoittaa jonkun pikkutilan sukupolvenvaihdosta. Vanhaisäntä tai emäntä ovat olleet sitä mieltä, että niin kallioista ja soista paikkaa ei kannata ruveta perkaamaan.

Nuoremmat ajattelevat, että rahat pois, koska maailmanloppu on tulossa joka tapauksessa.

Käsitykseni ihmisten kouluttautumisesta, koulutuksesta, siihen kykenevyydestä, opettajuudesta on pessimistinen. Olen sitä mieltä että maailma säästyäkseen tarvitsee koulutusta. Tarvitaan filosofiaa ja biologiaa, tarvitaan taideaineita ja käsitöitä. Saha ja kirves, kankaankudonta, kutominen, kaikenlainen tarpeellinen työ pitää oppia. Ennen kaikkea on osattava ajatella, ja ihan itse.

Mutta se vastarannan puuhastelu on ainutta, mitä ainoastaan voi odottaa. Sehän on jonkun muun omistama alue. Jos jonkun muun omistaman hiilinielun eli metsän suhteen tapahtuu jotain, niin sille ei kukaan voi mitään, vaikka kohta kuollaan kaikki. Ei ole virastoa joka vastustaisi omistamisen väärinkäyttöä. Olen tyytyväinen, jos olen väärässä.

On vaikea nähdä vastarannan kasvatuspyrkimyksiä tai niiden hedelmiä. Minusta pitäisi olla silleen jättämistä ja paljon enemmän.

Minä elän siis itselleni tarpeellista elämää, eikä muu ole mahdollista. Se tarkoittaa tänä kesänä erityisesti runoja. On ällistyttävää kuinka moni lähipiirissä, siis siinä jonka olen kokenut itselleni läheisiksi vuosikymmenien myötä, kirjoittaa runoja.

Vaikka:

Istun kivelle.
Aika menee läpi.
Tuuli vie meren.
(Keijo Nevaranta: Rajakivet. Non Art Books 2008)

Tapasin Keijon junassa matkalla mökille. Hän oli menossa tapaamaan jotakuta yhteisöä vähän kauemmaksi. On mahdollista että hän muuttaa pois Pohjanmaalta. Hän tahtoi kuvan meidän mietiskelypaikastamme, jota ei ole enää. Siinä kasvaa nyt heinää, sammalta ja mansikoita, niin kuin pitkin niityn pohjaa. Söin ne mansikat.



En ole pätevä arvioimaan runoja. Mutta niiden arvioimispätevyyttä ei kukaan enää pyydäkään. Runous on henkilökohtaista ihan samoin kuin oma elämäni on. Jossain vaiheessa sitä elämää en ajatellut sitä erityisen henkilökohtaisena, enkä tarkemmin miettiessäni voi sanoa niin nytkään. Vieläkään. Koskaan. Loppujen lopuksi täysin henkilökohtaisia ovat vain syntyminen, rakkaus ja kuolema. En tiedä ovatko nekään henkilökohtaisia, koska ne koskettavat jokaista ihmistä.

Parasta on ollut kuulua moniin ryhmiin. On ollut suku, perhe, toinenkin perhe, ystävät, kommuunit, yritys elää yhdessä vaikka kuinka kauan. Tuntui oudolta että kaikkien kanssa eläminen ei olekaan mahdollista. Ihmiset muuttuvat. Suku otti torjuvan kannan.

Ihmiset pysyvät samoina kuin lapsinakin. Eivät he perustaltaan muutu. Noitalinna Huraa lauloi: ”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan aikuistu, ei tämä talo enempää aikuisia tarvitse.”, se tarkoitti kaiken yli käyvää järkevyyttä, sitä että hetkeäkään ei voinut tuhlata turhaan, ei mihinkään typerehtimiseen. Aikuiset hallitsevat, tai aikuisuus, joka on joskus jonkun kiveen hakkaama määritelmä.



Kysykää vaikka keltä kunnialliselta aikuiselta niin he kyllä tietävät. Eivät ehkä välttämättä osaa tietämistään sanoa, mutta ilmoittavat kyllä heti tarpeen tullen missä ja minkä vuoksi kaikki muut ovat aina olleet väärässä. Myös se jonka kanssa ovat puheissa kulloinkin.

Että ei saa olla lapsi, ei saa koskaan jäädä lapseksi. Mitä se on? Rippikoulussa vaadittiin vastaamaan Vähäkatekismuksen määräyksiin. Oli osattava ne ulkoa. Sitten sen oppimisen jälkeen oli lupa mennä tansseihin. Minä en mennyt. Tai menin joskus, monta vuotta myöhemmin, mutta se ei kuulu tähän katekismus-asiaan.
Myrsky puhkesi vasta monen hellepäivän jälkeen. Sitä ennen kukat saattoivat elellä rauhassa ihmisistäkin piittaamatta aivan niin kuin tahtoivat. Mutta vastarannalta näkyvät aukot, ne ovat totta. Samoin oma niittymme, joka kukoistaa ja jossa perhoset ja kaikenmaailman ötökät viihtyvät. Kaikki vain on.


13.7.11

Kuumaa

Alakerrassa oli lämmintä varjossa olevan mittarin mukaan 29 astetta. Se oli eilen. Edellispäivänä lukema oli 33 astetta. Ulkona ei ollut kuin 25 astetta, sehän on jotenkin kestettävissä. Nyt on satanut koko yön, mutta aurinkolämmitys (siis ihan vain ikkunoista) ilmeisesti tulee toimimaan sisällä, ulkona on enää 17 astetta. Vaihtelevaa, kuten ilmatieteenlaitos ilmoitti.

Eilen piti päästä siis ulos, ihan vain hengittääkseen. Olin unohtanut tärkeimmän. Maan pinta on suhteellisen täydellisesti peitetty asfaltilla. Se hohkaa lämpöä taatusti enemmän kuin sen toissapäiväisen sisälukeman verran. Virallinen ulkolukema olisi ollut sähkölaitoksen tornissa, mutta tunsin sulavani jo postiin ja apteekkiin päästyäni. Ja vielä piti raahustaa aurinkoa ja ihmisiä tungeksivalle torille.



Olen nähnyt kaksi elokuvaa hiljattain, joissa oleellinen asia on kuumuus.

Ensimmäinen oli Michelangelo Antonionin Ammatti: Reportteri (1975), joka näytettiin viikonloppuna klo 2-4.15, suunnilleen. Siis keskellä yötä. En tiedä mistä esitysaika johtui, mutta ehkä illalla esitetyt muut elokuvat olivat kaupallisempia, joten me ei-kaupalliset, ei tallentavia bokseja omistamattomat olimme aivan vapaita valvomaan kerrankin hyvästä syystä puolen yötä.

Olen nähnyt elokuvan edellisen kerran vuosikymmenet sitten, todennäköisesti joskus 1970-luvulla. Se on merkittävä teos. Puhun tässä teoksesta ihan niin kuin sinfoniasta, sen vuoksi että jotkut auteurit ovat kyenneet merkkiteosten luomiseen myös elokuvina. Se ei ole helppoa, koska elokuvan tekeminen maksaa hirveästi rahaa.

Antonioni (29.9.1912-30.7.2007) kuoli samana päivänä kuin ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007). Elokuvan syvällisen uudistajasukupolven kuolema alkaa olla täydellinen. Onko heistä elossa enää Jean-Luc Godard?

Sitten sunnuntai-iltana sain ystävältä kuulla, että kaupungin elokuvateatterissa on, harvinaista kyllä, hyvä elokuva. Kun on vain yksi elokuvateatteri, niin useimmiten siellä menee pelkkää roskaa. KAVA (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) pudotti kaupungin pois arkiston maakuntaesityspaikoista.

Elokuva oli tämän vuoden Cannes'n elokuvajuhlilla esitetty Lars von Trierin (s. 30.4.1956) ohjaama Melancholia. Seurasin poikkeuksellisesti elokuvajuhlia, koska tahdoin nähdä, saako Aki Kaurismäki palkinnon. Ei saanut, mutta ei saanut myöskään tanskalainen von Trier, joka päin vastoin jostain natsivitseistään joutui persona non grata-porukkaan. Cannes on Etelä-Ranskaa, mutta en ole varma siitä, oliko alue Vichyn hallituksen alainen sodan aikaan.

Euroopassa ollaan edelleen varpaillaan natsi-yhteyksien kanssa. Se vaikutelma on jäänyt, että Ranska ei suorittanut yhtä perusteellista kollaboraattoreiden puhdistusta kuin minkä Saksa joutui tekemään.

Melancholia-elokuvan tekijän oma tuotantoyhtiö on nimeltään Zentropa (melkein yhtä hyvä nimi kuin Kaurismäkien & Co Villealfa!). Von Trierin ensimmäinen menestys oli elokuva Breaking the Waves, toinen tunnettu leffa oli pienemmän elokuvaentusiasti-luokan (mikäli sellaista ylipäänsä on!) elokuva Dogville. Ohjaaja ystävineen perusti käsivarakameraheiluntaan ja improvisaatioon perustuvan dogma 95-ryhmän, joka kaiketi on vielä olemassa.


Elokuvilla on mielessäni yhteys, siis Antonionin ja von Trierin uusimman leffan välillä. Valkokankaalta aistii kuumuuden. Kummassakaan ihminen ei pääse pakoon kohtaloaan. Kohtalo on tässä tapauksessa oikea sana eikä liioittelua.

Antonionin leffassa puhutaan yhden ihmisen leikkautumisesta ulos elämästä. Reportteri tietää olevansa tarpeeton. Minä ajattelin Pohjois-Afrikkaan sijoitetun leffan ajan ensiksi Albert Camus'n Algeria-esseitä, jotka pitää jälleen kaivaa esiin. Toiseksi tuli etsimättä mieleen tämänhetken Pohjois-Afrikka, pakolaisongelma, käsittämätön köyhyys ja Euroopan julmuus ja kovakorvaisuus sen edessä. Ei tarvitse kaivaa esiin TV-uutisten Sudan-kuvia, Välimeren eteläosa riittää. Ja se tieto, että suurin osa pakolaisia joutuu pakenemaan jo itse hätää kärsiviiin köyhiin naapurimaihin.

Mitä silloin tapahtuu reportterille, joka tietää tekevänsä televisiostudiolle valheellisia raportteja? Reportterilta ei odoteta tutkivaa journalismia tai muuta sankaruutta. Mutta lopulta hän ei enää jaksa välittää. Jos ei välitä, kuolee. Toisaalta: jos välittää, kuolee myös. Journalismi on aika tappava ammatti. Vuosittain reporttereita kuolee paljon. Suuri osa ammutaan tai räjäytetään.

Toinen elokuva, tanskalaisleffa, on hankalampi ajateltava. Otin käteeni leffan nähtyäni Timo Aarnialan grafiikkakirjan nimeltä Kuolemantanssi (WSOY 2006). Pyydän lukijaa ottamaan esiin sivun 20! Siinä on pätevästi kuvattu Melancholian sanoma. Aarniala kuoli viime vuonna.

Takakannessa Aki Kaurismäki sanoo: Timo Aarnialalla on Suomen kaunein viiva ja hän piirtää voimakkaita kuvia.

Melancholia on täynnä kauniita kuvia. Se ottaa pois ihmisten niskasta ne suuret synnit, jotka näyttävät nyt johtavan maapallon tuhoon. Jos tuho tuleekin ulkoapäin, avaruudesta, kahden planeetan kuolemantanssina, kukaan ei pääse pakoon eikä universumissa luultavasti ole sitten enää ainuttakaan sivilisaatiota.

Kaikki kuolevat.

En ole katsonut Melancholian trailereita ennen enkä jälkeenpäin. Odotan että elokuva näkyy muutaman vuoden kuluttua uudestaan televisiossa, varmaan kesällä kello kaksi yöllä.

Kumpaakin elokuvaa suosittelen, jos on kiinnostunut kuvasta, jos on kiinnostunut tarinasta, jos tuntee tai ei juuri tällä hetkellä tunne eksistentiaalista tuskaa. Kirjoitin myös tästä aiheesta täällä vähän aikaa sitten. Hassua kyllä, tässäkin on kyse tanskalaisesta kulttuurista. Mutta eikös Tanska kuulu pohjoismaihin niin kuin Suomikin? Ovat naapurustoa? Meillä on samanlainen kulttuuri?

Joka tapauksessa kumpikin elokuva kuvaa arkipäivän surrealismia. Sellainen näkyy erityisen selvästi kuoleman kuvissa, joita yleensä hyvinkin tehokkaasti piilotellaan.


(Tässä olevat kuvat johtuvat tolkuttomasta kuumuudesta, joten niiden yhteys tekstiin on väistämätön. Ne saa klikkaamalla isoiksi niin kuin aina.)




8.7.11

Nimen antamisesta


Olen aina ollut sitä mieltä että tuhoton tarve antaa nimiä ilmiöille, asioille, olioille on jossain tekemisissä omistamisen kanssa. Jos osaamme nimetä linnun niin jollain tavalla omistamme sen. Ajattelin sitä keväällä, kun pari telkkää ui niin auringon valaisemina, etten nähnyt sitä kunnolla. Kysyin vastaantulevalta hölkkääjältä että mikä tuo on? Varjosti silmänsä ja katsoi, nuorilla silmillään, että sotkahan se on.

Olin vastauksesta mielissäni. Sotkahan on suomalaisten alkulintu. Ilmatar loikoili kalliolla ja sotka muni hänen polvelleen munan. Sitten Ilmatar kääntyi ja muna hajosi.

Syntyi maailma. Muna levisi metsiksi, maaksi, ihmisiksi, ylipäänsä kaikenlaiseksi elämäksi.

Ei tuntenut tarvetta ruveta katsomaan mikä olisi ”sotka”-sanan etymologia. Luulen että se tarkoittaa ihmisten puheessa vain yksinkertaisesti vesilintua. Se on kaunis nimi. Minusta kauniimpi kuin telkkä joka kuulostaa veneen moottorin nimeltä.

Satun asumaan korttelissa joka on saanut nimensä venemoottoritehtaasta. Sellainen on joskus ollut tässä. Ehkä se on ollut aika lailla rannassa, koska meri pakenee täällä nopeammin kuin missään päin maailmaa. Nyt tämä on pienessä notkelmassa, mutta ei ehkä ennen ollut.

Ehkä kivet tosiaan nousevat ensin. Saaristossa asuvat sanovat että merikortit eivät pidä kutiaan, uusia kareja on joka kevät.

”Ihmisluonnossa sen enempää kuin ihmisten sosiaalisen järjestäytymisen edellytyksissä ei ole mitään, mikä sisäsyntyisesti pakottaisi kulttuurin olemaan ristiriitainen ja alistava ja tuottamaan väkivaltaisia ja turhautuneita kansalaisia. Viime aikoinaan tehdyt antropologiset ja psykologiset tutkimukset tekevät tästä entistäkin selvempää. Jokainen voi varmistua tästä perehtymässä meditaation kautta omaan sisäiseen luontoonsa. Kun ihminen on saavuttanut tämän verran uskoa ja ymmärrystä, hänet täytyy ohjata pohtimaan vakavaa sosiaalisen muutoksen tarvetta, joka toivon mukaan tapahtuu useiden väkivallattomien keinojen kautta.” (Gary Snyder, Earth House Hold 1969, City Lights. Suom. Tero Tähtinen)

Minulla on aarre, jota luen vähä vähältä silloin tällöin. Se on tämän vuoden ensimmäinen Kirjo-lehti. Lehden päätoimittaja on Erkki Kiviniemi ja toimitussihteeri J.K. Ihalainen. Snyderin lyhyt essee on mukana tuossa lehdessä ja se käsittelee maailman muuttamista buddhalaisuuden avulla. Mukana loppupuolella on jonkinverran esoteerisia kuvitelmia siitä millainen uusi maailmanjärjestys voisi olla. Kaksi mainittavampaa muutosta olisi moniavioisuuden ja hampun polttamisen salliminen kaikkialla.

Moniavioisuus on ehkä jo olemassa oleva tilanne tässäkin maassa, ainakin osittain, mutta hampun polttamisesta voi tulla ongelmia. Sen sijaan on selvää, että ihmisen pitäisi tuntea itsensä ja sitä kautta tajuta muutoksen välttämättömyys, monestakin syystä.

Kirjo-lehden 1/2011 käsittelee ekologiaa. Siitä ei ikinä puhuta tarpeeksi ja tässä lehdessä on monta painavaa puheenvuoroa aiheesta.

Päädyin siteeraamaan Gary Snyderia, koska hänen töistään on ilmestynyt uusi eepos. Ehkä senkin kunniaksi, että runoilija on jo 80-vuotias. Loputtomat vuoret ja joet ilmestyi kesän korvalla Palladium-kustantamosta, J.K. Ihalaisen suomentamana. Snyderin opuksen, jonka valmistumisaika oli perusteellisen pitkä, 1956-96, on erilaisten tekstien kooste. Minulla on Mountains and Rivers Without an End 1960-luvulta. Oli myös tuo Tähtisen käsiinsä saama Earth House Hold (opuksessa on simpukoita kannessa), mutta se on juossut tiehensä. Monille kirjoille käy niin, mutta sille ei olisi saanut niin käydä, koska se on hyvin kallisarvoinen kirja, sananmukaisesti. Jos se olisi vielä kirjahyllyssä, en taatusti edes lainaisi sitä kellekään, saati saattaisi pitkäkyntisten ulottuville.

Pyydän siis kaikkia kykeneviä hankkimaan tuon Loputtomat vuoret ja joet. En ole lukenut Snyderin siihen kirjoittamia lisäyksiä, mutta syksyllä 2010 julkaistu tekstien ja puheenvuorojen antologia nimeltä Erämaan opetus sai minut kirjoittamaan erään vähän pitemmän Amerikka-jutun.

Minua harmittaa se, enemmän kuin mikään, että tässä maassa ruvetaan suomentamaan jonkun todella hyvän kirjailijan tekstejä vasta sitten, kun voidaan olettaa ettei hän ehkä kirjoita enää kovin paljon lisää. Gary Snyder on aika tavalla oma tapauksensa, mutta sekin että minä olen yrittänyt hätyytellä suomalaisia kustantamoja jo 1970-luvun alussa esimerkiksi Gary Snyderin suomentamiseksi, on saanut minut pihisemään kiukusta monta kertaa.

Tosiasia on, että vaikka suomalaiset kuinka rennosti puhuisivat englantia satunnaisten turistien kanssa kadunkulmissa, harva heistä kykenee lukemaan runoutta alkukielellä. Runous ei ole sanomalehteen verrattava tapaus.

Wilsonin vuorijoen alkua. Kuva Michael O'Brien