Kun olin kolme, osa 2

Kun äiti kielsi jotakin, se oli aina melkein jotain hyvää, niin kuin karamellikiisseliä tai hilloa. Sitä piti siis ottaa salaa. Tie kellariin oli vaarallinen, portaat olivat jyrkät ja kylmän hikiset, mutta olin oppinut että parhaiten niitä portaita pääsee kulkemaan avojaloin, kun silloin ei lipsunut. Osasin mennä sinne jo aivan yksin, äiti joskus lähetti hakemaan pienen kermakannun sieltä tai porkkanoita.

Tiesin missä hillopurkit olivat, osasin avata kannen, jossa oli paperia hillon ja kannen välissä, näin milloin hillossa oli hometta ja panin sellaisen kannen kiinni nopeasti. Hillopurkista otin hilloa sormella, sitten nuolaisin ja tasoitin jäljen niin että äiti ei pystynyt näkemään että olin käynyt siellä. Äiti oli jossain kauempana, pesutuvassa, tai kylässä Pekan äidin luona, minun piti olla varma siitä ettei se tulisi pitkään aikaan.

Silloin se yleensä jätti minut hoitamaan vauvaa, vaikka en siis saanut siihen koskeakaan, minun piti vain valvoa että vauva ei päässyt kuuppaamaan sängyn laidan yli lattialle. Sain aina puhutuksi vauvan olemaan aivan hiljaa, annoin sille leivänpalan jota se sai imeä sen aikaa kun kävin kellarissa.

Vauva ymmärsi minua. Se oli sängyssä selällään tyytyväisenä, koska lupasin sille että kun tulen takaisin se saa nuolaista sormeani. Äiti sen sijaan jätti vauvan aina niille sijoilleen. Äiti oli unohtanut kokonaan millaista oli olla vauva .

Muistin millaista oli, kun se ei käsittänyt mitä minä itkin. Joskus oli vatsa kipeä ja äiti vain käänsi kylkeä ja sanoi ”Tuki suus!”, se ei sanonut sitä koskaan kovaa, koska isä nukkui, eikä isä yleensä herännytkään vaikka itkin kuinka kovaa. Isä kuorsasi niin kovaa ettei se herännyt sen takia.

Kun olin vauva heräsin joskus siihen että vieressä oli joku toinen, semmoinen joka ymmärsi mitä minä sanoin, niin kuin isoäiti tai Mamma. Silloin oli heti paljon parempi olo, vaikka olisi ollut nälkä tai vatsa kipeä.

Isä kertoi että olin hyvin vakava vauva, enkä paljon nauranut, se ihmetteli miksi olin sellainen ja äiti väitti että olin perinyt sen isältä itseltään. Minä muistin miten olin katsellut kattoon ja tehnyt siihen kuvia. Oikeastaan suurimman osan aikaa odottelin vain koska pääsisin sängystä ylös, koska isä joskus näytti haluavan että tulen sängystä ylös itse. Rupesin sitten kiipeämään sängyn pienoja pitkin ja lopulta isä nosti minut sängystä seisomaan lattialle, se astui sitten kauemmaksi ja ojensi kätensä ja minä kävelin sen syliin. Se nauroi ja minä nauroin. Äiti tuli silloin sisään ja se kysyi mitä, isä käski äidin ojentaa kätensä niin kävelisin sen luo. Isä asetti minut seisomaan, äiti ojensi hellan luona käsiään, mutta minä pyörähdin ympäri ja menin isän syliin.

En muistanut odottaa, että äiti ja isä riitelisivät, vaan nukahdin. Uni alkoi suoraan ajatuksista, kun olin ajatellut lunta, niin se rupesi tanssimaan silmissä ja katselin sitä ja tunsin miten silmät pyörivät kuopissaan sitä mukaa kuin lumihiutaleet putosivat alas. Tiesin että nukuin ja ajattelin että on herättävä heti kun kuulen äidin ja isän puhuvan. Mutta sitten tuli suuri tuuli, korvissa humisi ja minä rupesin vajoamaan alas niin kuin ketunkoloon joka oli tallin takana kuusen juurella. Siellä oli pimeää mutta lämmintä. Minä käännyin ja puristin jalat koukkuun leukaa vasten niin että lähdin kierimällä putoamaan kohti ketunpojan pesän taaimmaista nurkkaa.

Silloin kun en ollut ulkona leikkimässä Pekan tai Nassun kanssa, tai sitten tallissa silittämässä hevosia, istuin sisällä tuvassa pienessä keinutuolissa joka oli juuri minun kokoiseni. Vankilan sedät tekivät sen minulle syntymäpäivälahjaksi, niin kuin kesäksi potkulaudan. Pekka otti heti potkulaudan omaan käyttöönsä, se halusi potkia sillä enkä minä voinut käyttää sitä kuin silloin kun Pekka oli kotona, tai nukkui.

Se oli samanikäinen kuin minä, mutta sen äiti käski sen edelleen päiväunille. Mieleni teki sanoa sille että vain vauvat nukkuvat päiväunia, mutta en uskaltanut sitten, koska se olisi voinut suuttua eikä olisi enää leikkinyt minun kanssani.

Äiti mutisi itsekseen että hirvitti kun murhaaja oli saunanlämmittäjä, silloin kysyin ensimmäistä kertaa, mikä on murhaaja, mutta äiti sanoi vain että isona ymmärrän. Isä sitten tuli kertoneeksi kun puhui sodasta, se sanoi että sodassa on tappamista mutta siviilissä on murhaamista. Niin kuin se synkkä ja vihainen mies, joka kävi joskus siivoamassa ja pienimässä puita? Sillä ei ollut nenää ollenkaan, vaan reiät joista näkyi luuta. Isä sanoi ettei sitä saa tuijottaa, se on sotainvalidi, sitä paitsi se on siviili eikä ollenkaan murhamies, mutta sodassa se ehti tappaa aika monta ryssää ennenkuin siihen itseensä osui. Niin kuin torpeedo, minä kysyin isältä, isä nyökkäsi että niin. Ajattelin se on varmasti sitten ehtinyt tappaa aika monta ryssää.

Tallilla miehet lauloivat sellaista laulua että silmien välliin ryssää juu. Isä sanoi ettei niistä tarvitse piitata, ne eivät ole sotaa nähneetkään, toisin kuin se nenätön mies. Siitä laulusta äiti sanoi että se ei sovi pikkutytöille, vaikka olin minä laulanut kuinka Rannajjärvi tappaa ruman vallesmannin, ja äiti oli hymyillyt.

Kotona voi tehdä joskus asioita joita ei saa tehdä ulkopuolella. Mutta ymmärsin niin paljon että en ikinä laulaisi sitä laulua Pekan äidin kuullen, koska se oli aika vieras. Tallissa vankilan sedät lauloivat sitä ja minä lauloin mukana ja sitten ne taputtelivat minua päälaelle ja kehuivat minun ääntäni. Se tapahtui kyllä silloin kun ketään renkiä ei ollut paikalla. Rengit kun olivat paikalla, niin vankilan sedät eivät puhuneet minulle mitään.

Keinuminen oli hienointa mitä tiesin, sekä sisällä keinutuolissa että ulkona puunoksaan kiinnitetyssä keinussa jossa Pekka antoi minulle vauhtia. Minua huimasi, kun heitin päätä taaksepäin että saisin kovemman vauhdin. Silloin minun piti nostaa päätä takaisin pystyyn hyvin hitaasti ja ravistaa se suoraksi sivukautta. Minä siinä olin ja taivas näkyi silmien edessä ja hävisi taas ja puunoksat vilistivät silmissä.

Mutta tuntui hetken siltä etten olisi ollutkaan siinä, silloin kun huimaus tuntui. Kuin olisin ollut poissa. Sitten ajattelin että poissa mistä, en ollut nukkunut koska sen tietää unista joita silloin näkee ja silloinhan on jossain. Pelotti vähän se että olin jossain jota ei ollut ollenkaan. Joku paikka joka oli ei-missään. Ja jos olin ei-missään, niin oliko minua silloin ollenkaan?

Äiti tuntui tietävän. Se sanoi että sielu on henki. Yritin sitten joskus hengittää ulos ja sisään oikein lujaa, puhalsin, kiipesin arkun päälle jonka yläpuolella oli peili ja katsoin näkyisikö henki peilissä. Jos en vain yksinkertaisesti osannut itse katsoa sitä. Ajattelin että uloshengityksessä suusta tulisi joku olento joka näyttäisi sitten sielulta. Mutta en nähnyt mitään, peilin pinta vain huurustui.

Minä yritin kerran kertoa äidille minkänäköinen sielu on, kuvittelin sen, mutta se vain sanoi että olen käynyt Höpönassun pesällä, eikä kuunnellut. Minä sanoin että niin olinkin.

Minä olin ollut Nassun pesässä, nukkumassa sen kanssa kyljittäin silloin kun äiti oli vauvan kanssa ulkona ja isä oli töissä. Äiti sai minut kerran kiinni kun kömmin pesästä ulos, mutta riiteli siitä vasta isän kanssa. Likainen otus! Isä käski äidin katsoa, että kukahan meistä on likainen. Ne tuijottivat toisiaan vähän aikaa, sitten katsoivat minua ja rupesivat nauramaan.

Minä loukkaannuin ja menin ikkunaan. Oli pimeää ja ikkunasta näkyi minun kuvani. Puhalsin ikkunaan ja tein ympyröitä sormella.

Se rinne jossa sai suuria lumipalloja? Sukevan keskusvankila.

Kuva:  Valto Ensio Heikkinen, 2010

Kun olin kolme

Olin niin kauan kuin muistin osannut puhua sellaisista asioista, joista äiti halusi minun puhuvan. Muutenkin äidille piti vastata niin kuin se haluaa, varsinkin silloin kun sen silmät olivat terävät ja sen suu oli tiukka, muuten se tarttui tukkaan tai löi. Se oli läpsäissyt joskus vauvaakin, sitä lyödessään siltä pääsi kirahtavia ääniä ja sen jälkeen se rupesi itkemään ja puristi vauvaa sylissään. Vauva huusi silloin edelleen eikä rauhoittunut pitkään aikaan vaikka sille olisi puhunutkin. 

Minä en varsinkaan voinut mennä viereen yrittämään rauhoittaa sitä, koska äiti olisi ollut sitten vihainen minulle. Äiti syötti vauvaa rinnastaan. Aina kun se syötti sitä, se kääntyi poispäin, niin että minä en koskaan nähnyt millaista se oli. Joskus vauva ei halunnut syödä, se vain itki. Silloin äiti joskus vain pani vauvan sänkyyn ja lähti ulos. Minä menin silloin puhumaan vauvalle ja se hymyili ja rupesi puhumaan vauvan kieltä. Minä muistin sen kielen. 

Se tarttui käteeni ja rupesi imemään sitä niin kuin tuttipulloa. Minä en pitänyt siitä yhtään, mutta vauvan piti antaa imeä, se oli vain ollut sitä mieltä että äidin rinta oli maistunut pahalta. Lehmät ja vasikatkin tahtoivat aina imeä kättä. 

Äiti tuli takaisin ja näytti jotenkin omituiselta, niin kuin tehnyt jotain pahaa, josta minä vain tiesin. Aivan niin kuin minä olisin ollut sen äiti. Se meni keittämään minulle velliä ja antoi minun olla vauvan kanssa, vaikka olin nopeasti astunut vähän taapäin kun äiti tuli sisään. 

Se huokasi sitten että vauva se jaksaa huutaa kuin syötävä. Ajattelin että on olemassa äitejä jotka syövät vauvoja. Tai ehkä isiä. Tai ehkä on isiä ja äitejä jotka myyvät lapsia teurastamoille, koska lehmistä ruokinta-aikaan sanottiin aina että ne huutavat kuin syötävät. Joskus lehmiä tuli hakemaan iso kuorma-auto ja lehmiä jouduttiin vetämään ja työntämään niin että monta vankilan setää ja renkejä ja navettapiikoja oli yhdessä mukana kun kuorma-auton lavalle rakennettua siltaa pitkin piti saada ne nousemaan ylös. Ne eivät halunneet ja ne huusivat. 

Pelästyin niiden huutoa, mutta aikuiset eivät välittäneet. Minä tunsin monet niistä lehmistä. Miksi kuorma-auton sijaan eivät rengit voisi yksinkertaisesti ajaa niitä vaikka seuraavaan pitäjään, jos vankilan navetassa ei ollut tilaa? Myös sikoja pantiin kuorma-autoihin. Minä kysyin kerran pieneltä navettapiialta mitä lehmille ja sioille tapahtuu, se kuiskasi minulle että ne vietiin teurastamolle. Mutta se ei kertonut minulle mikä se sellainen paikka on.

Minun paras ystäväni oli Höpönassu ja ajattelin saavani pitää sen kaverina siksi että olen sen pesässä sen kanssa. Olin varma siitä että sitä ei teurastamolle vietäisi. Se oli viisas possu. Nukuttiin yhdessä ja juostiin yhdessä pitkin pihaa.

Isä tuli kerran sisälle kun vauva huusi kuin syötävä. Se katsoi vähän aikaa ja näki ettei vauva syönyt ja äidillä valui vesi silmistä. Isä lähti sitten tallille ja sai yhden vankilan sedän valjastamaan hevosen kärryjen eteen. Se ajoi sitten hevosella talon eteen ja käski äidin pukea vauva ja itsensä: vauva piti viedä lääkäriin. Isä sanoi äidille että ethän sinäkään tätä enää jaksa. Vauvalla oli punaisia täpliä kasvoilla, niitä tulee kun  itkee.

Mutta isä sanoi että vauvalla on rokko ja käski minun pysyä kaukana.  Ne lähtivät sitten kolmisin ajamaan kohti kirkonkylää. Minä jäin Pekan ja Pekan äidin kanssa katsomaan portaille. Kärryt hävisivät laihojen kuusien sekaan, niistä näkyi vilahduksia ja ruskeasta hevosesta ja sitten ei enää kuulunut mitään. Pekka oli samanikäinen ja olimme luvanneet mennä naimisiin.

Kun ne tulivat takaisin ja menin niiden perässä sisään, äiti tarttui heti tukkaan ja sanoi että kuinka monta kertaa minä olen sanonut että kaupalle ei mennä. Minä en itkenyt mutta en myöskään kysynyt että miksi. Isä haukahti ja käski äidin lopettaa.  Äiti ei ollut aivan viisas kun se huusi sillä tavalla. Enkä myöskään kertonut, että mentiin Pekan kanssa kauppaan sen takia että sinne oli kielletty menemästä.

Isä sanoi että kauppias pitää kirjaa ihmisistä jotka ottavat sieltä tavaraa ja lupaavat maksaa myöhemmin. Sitten se panee siihen kirjaan korkoa ja sitten ihmiset eivät pystykään maksamaan niitä laskuja. Jaa, minä sanoin, vaikken ymmärtänyt mitään. Minä kyllä muistin kaikki sanat mutta ajattelin että on hyväkin muistaa, koska sitten myöhemmin ymmärtäisin. Olin hirveän hyvä muistamaan. 

Menin istumaan vankilan setien minulle tekemään kiikkutuoliin ja rupesin keinumaan lujaa. Ilman vauvaa oli hyvä. Äidillä oli aikaa lukea minulle ja laulaa. Isä taas kaivautui kirjoihinsa, se poltti tupakkaa ja savu nousi ylös sen korvista. Äiti piirsi minulle paperinuken ja väritti sen kosmoskynällä punaiseksi ja siniseksi. 

Sitten äiti antoi minulle paperia ja näytti että kosmoskynällä voi maalatakin, kastaa vain kynän veteen tai pirskottaa vettä paperille ja punainen tai sininen väri leviää. Kaupan käärepaperia oli paljon, koska äiti leikkasi siitä kaavoja kun se ompeli. Nytkin se ompeli minulle talvihousuja, joita saisin pitää sitten kun lumi on jo tullut maahan. 

Nyt on syksy, äiti sanoi, kohta tulee talvi. Ja sitten vauva tulee takaisin. Eikö olekin hauskaa? Ei, minä sanoin. Ja äiti löi.

Sukevan keskusvankila talvella 2010 (Iiskolan maatilavankila, avovankila, nyt jo eläimet poissa). 

Kuva: Valto Ensio Heikkinen.

Jo ajateltu

Minulla on täysi vapaus valita mitä ajattelen. Sitten minulla on myös täysi vapaus päättää mitä mahdollisilla syntyneillä mielenjuolahduksilla teen.

Mutta olen monesta syystä kuin mikäkin Buridanin aasi. Mitä ei saa sekoittaa Bileamin aasiin. Jos jotakuta kiinnostavat nämä aasit, niin ne löytyvät kyllä Raamatusta. Onhan siinä pirunmoinen kahlaaminen, mutta kyllä ne siellä ovat. Niiden olemus on aika lailla erilainen. Buridanin aasi on enemmän eläimellinen, Bileamin taas suorastaan pyhä.

Mitä tulee Raamatun lukemiseen, minun on suositeltava sitä koska se on komea kertomus, tai kertomuksia limittäin, ja uusi Raamatun suomennos on kaunista kieltä. En käsitä miksi ihmiset eivät useammin käänny sen kirjan puoleen kun kuitenkin kuulutaan kristilliseen kulttuuripiiriin, aivan selvästi, kirkkoihin kuuluvat yhtä paljon kuin kuulumattomat. No, judeokristillisislamilaiseen, en usko että kellään tähän laajempaan piiriin kuuluvista on paljon ongelmia toistensa ymmärtämisessä. Siis loppujen lopuksi, kun otetaan pinnalta pois fundamentalismit.

Mietitytti että mitä olemisesta ajattelee joku muu ja löysin The Guardianin viikonlopun kirjallisuussivut, luin The Nationin feminismin päivitystä ja sitten luin Harpers-lehteä, jossa kerrottiin Guantanamon leirin Camp No:n salaisista kidutusriiteistä. 

R.D.Laing pukee yhden länsimaisen nykyihmisen olemassaolon ongelman kirjassaan Knots (1970) tällaiseksi:

Tuossa nätisti ympyrässä itseensä sulkeutuva katsomus siitä mitä ihmisellä voi olla. Kaikki on joka tapauksessa varastettua. Tässä kohden voisi väittää vastaan, että termi ”varastettu” on ehkä liioiteltua, ehkä se on kasvattaja-aikuisten vakuutus siitä, että oikeasti kukaan ihminen ei ole ansainnut mitään ja jos hänellä jotain on, niin se on tullut hänelle väärin perustein.

Luulisin että tuohon päättelyyn liittyvät ihmisten suosimat rikossarjat telkkarissa tai dekkareiden lukeminen mökillä, kun puita ei enää jaksa sille päivälle pilkkoa. Dekkareissa etsitään syyllistä. Se ei välttämättä ole varas, ellei sitten varkaana ajatella ihmistä, joka vie toisen elämän. Syy siihen varmasti on, mutta en tiedä löytyykö se Laingin kehittämästä ympyrästä.

Kun olin hoitamassa lapsia, iltalukemisena oli Stieg Larssonin kirja  Miehet jotka vihaavat naisia. Sen lukeminen oli tervanjuontia, koska se lähinnä käsitteli miljoonaomaisuuksia hamuavia ihmisiä ja niiden veristä sotaa keskenään. Kun dekkarista on kyse, niin veristä ihan kirjaimellisesti.

Tässäkin on siis kyse varastamisesta. Mihin joutuu ihminen joka ei ole ansainnut mitään?  Raamatun vastaus on armo, mutta harva tätä maallista elämää tallustava sellaista on ikinä kohdannut, joten useimmat varmasti ohittavat sen reagoimatta. Laing etsii kirjassaan Knots jonkinlaisia vastauksia näihin kysymyksiin, mutta vastausten pitää tulla lukijalta. 

Kunnon psykiatrina hän ei tarjoa niitä itse. Eikä ole tarpeenkaan. En ole ehtinyt lukea Kropotkin-elämänkertaa, jossa käsitellään anarkismin historiaa, mutta tiedän siitä filosofiasta sen verran kuin on tarpeen, luultavasti. Anarkistit jauhautuivat ulos Venäjältä jo ennen kuin Trotski. Yksi yksinkertainen maksiimi on: ”Omistaminen on varkautta”. Sen sanoi kyllä ranskalainen Proudhon.

Jos niin kutsuttu pieni ihminen rupeaisi miettimään tarkemmin anarkismin päädoktriinin, eli itseohjautuvuuden ajatusta, niin todennäköisesti hän kyllä riemastuisi. Jos käsittäisi sen, että lukemalla, tutkimalla ja keskustelemalla pääsee hyvin pitkälle ja jopa siihen asti että on oman elämänsä herra ja valtias.

Tuo varastamisen ympyrä voi kuvata myös riippuvuutta. Nykyään käytetty termi läheisriippuvuus kuulostaa hölmöltä, suorastaan hölmöilyltä, koska edelleen yhteiskunnan peruspilari näyttää olevan perhe. Eikä siinä ole suuria muutoksia tapahtunut sitten metsästäjä-keräilijä-kulttuurin, joka olisi ekologisin olemisen paras malli.

(Kuva: The Nation, New York 1970)

Naiset ovat olleet kotiluolassa hoitamassa lapsia, opettelemassa keramiikan tekemistä, aloittaneet puhumisen kun oli tarpeen opettaa lapset ruuan keräämiseen ympäristöstä, opettaneet kieltä miehelle, joka oli vain örähdellyt siihen asti, ylipäänsä naiset ovat hoitaneet hengissäsäilymisen. 

Mies on ollut suuri metsästäjä ja aina poissa. Se jolla pelotellaan lapsia, että isä tulee ja pieksää jollet ole ihmisiksi.

Kliseitä riittää. Mutta evoluutio on oikeasti olemassa oleva asia ja sillä on syynsä, vaikka mutaatioiden säilymiseen seuraavissa sukupolvissa, jos mutantit ovat hengissä kauemmin ja tuottavat siten enemmän jälkikasvua. 

Eniten kaikissa näissä solmuissa minua häiritsee ihmisten loputon ja tavaton arvottamisen pyrky. Olen ruvennut pitämään ensyklopedisti-kirjailijoista, koska he tuottavat hirveästi päänvaivaa. Esimerkkeinä Günther Grass tai vaikkapa W.G. Sebald (täällä), sattumalta saksalaiselta kielialueelta kumpikin. Heitä ei voi ohittaa, koska he pirullisesti panevat lukijansa syöksymään historian, ekologian, kosmologian, kasvi- ja eläinopin, biologian, teknologian ja muiden vastaavien kirjojen kimppuun.

Netti on totta kai olemassa, mutta siihen ei voi valitettavasti täysin luottaa. Entä voiko tietokirjoihin täysin luottaa? En tiedä. Unettomuutta ei tuota tietämättömyys, mutta joskus se kamala ajatus että ei ehkä ehdi koskaan tutkia kaikkia tarvittavia asioita. 

Palatakseni R.D. Laingiin:

There is something the matter with me because I do not feel anything the matter with me.

Edit 22.3.2010. Kuvataiteilija, graafikko Timo Aarniala on kuollut. En ole tuntenut häntä henkilökohtaisesti mutta hänen luomansa uudenlainen grafiikka näkyy vieläkin tässä maassa. Hänen viimeiseksi tuotannokseen jäi tämä kirja. Eniten hänen työtään tuli ehkä näkemään kirjojen ja levyjen, etenkin Love-records-yhtiön,kansissa.

Tuskan nautinto

En uskalla enää lähteä ulos. Sieltä hyökkää kirpeä pakkanen joka tunkeutuu ohuiden poskilihojen välistä suoraan hermoihin. Olen lukenut että hermoja on kasvoissa enemmän kuin missään ja minä olen ollut kuminaama koko elämäni. 

Kasvot vääntyvät ajatusten mukaan hetkessä joksikin muiksi, ja Veikko Sinisalo katseli minua kun olin pieni, pää kallellaan että susta tulee likka näyttelijä. Poijanlikatkin säikähtelevät.

Saati sitten nyt. Olen potenut julmettua hammassärkyä ainakin viikon. Siitä asti kun iso paikka tipahti omia aikojaan suusta. Se piti korjata koska se oli elävä ja nyt koko pää on kuin tulessa.

Ei juuri nyt. Kivun piru hyökkää aalloittain. Jos haukkaa ilmaa, oli sitten sisällä tai ulkona. Jos puhuu ja olisi asiaakin ja sitten asia kutistuu pienen pieneksi mytyksi, olemattomaksi, kun käsi hakeutuu etsimään villahuivia suun suojaksi. Murahtelen sieltä, kun toinen kysyy että anteeksi että mitä. Karjaisen että sattuu kun puhuu. Hän: ”Pidä sitten suus kiinni!”.

Omituisinta on että vatsalihakset ovat äärimmäisen aktiivisesti mukana kärsimyksessä. Menen sykkyrään sohvalle ja kuvittelen lukevani, kunnes silmät tuntuvat sokeutuvan. Sahalaita. Se laajenee tietyn ajan sitten jos yritän pinnistellä lukemaan lisää se supistuu uudestaan, laajenee taas.

Rentoutuakin pitäisi. Mutta miten voi, kun kurkkua kuristaa ja uusi leimahdus ulottuu korvan sisälle asti, ohimoon. Kuva on tämä: harmaata, valkoista ja purppuraista kipua.

Mistään muusta ei voi puhuakaan. Millään muulla kuin hammaskivulla ei ole mitään merkitystä. Hermoradat ovat kuuliaisessa työssään ja maailma kipunoi. Ulkona sietämättömän välinpitämättömästi senkun pakastuu ja suun ympärille on haettava kauppamatkalle villahuivi.

Mutta turha minun on tässä valittaa, vaikka syytä olisi. F.M. Dostojevski sanoo sen tuhat kertaa paremmin:

Hän tietää, että jopa yleisö, jonka edessä hän pyrkii kunnostautumaan,ja koko hänen perheensä kuuntelevat häntä jo inhoten ja uskomatta häntä rahtuakaan ja sisimmässään käsittävät, että hän voisi vaikeroida toisella tavalla, yksinkertaisemmin, juoksutuksitta ja kiemuroitta mutta hän leikkii vain silkkaa ilkeyttään ja häijyyttään. Ja juuri kaikkiin näihin tiedostamisiin ja häpeän tuntemuksiin hekuma sisältyykin. ”Näin minä siis häiritsen teitä, raastan sydäntänne, estän koko talon väkeä nukkumasta. Te ette nuku, teidänkin on tunnettava joka hetki, että minun hampaitani särkee. Minä en ole teidän silmissänne enää sankari, jolta halusin ennen näyttää, vaan olen yksinkertaisesti katala ihminen, hamppari. Hyvä onkin! Minä olen oikein iloinen siitä että olette päässeet selville minusta. Iljettääkö teitä kuunnella minun katalaa vaikerointiani? Iljettäköön vain. Minäpä pyöräytänkin teille vieläkin inhottavamman juoksutuksen...” Ettekö vieläkään ymmärrä, hyvä herrasväki? Näköjään on kehityttävä tosi pitkälle ja tiedostettava syvältä, jotta ymmärtäisitte tämän hekuman kaikki kiemurat! Nauratteko te?...Sepä hauskaa. Tietenkin pilani ovat mauttomia, epätasaisia ja sävyltään epävarmoja. Mutta sehän johtuu siitä, että  minä en kunnioita itseäni. Voisiko tiedostava ihminen muka kunnioittaa itseään?

(Kirjeitä kellarista. Suom. Esa Adrian. Gummerus 1996 [1864])

Ja onko kipu yhtä?

Taideaineet takaisin!

Eilisen lehdessä luki että on tehty mietintö aiheesta. Tuntuu vähän tyhmältä, siis mietintö. Mutta voi tietenkin olla että tässä on enemmänkin, siis jos joku poliitikko/virkamies ja etenkin kasvattajat kouluissa ja yliopistoissa ottavat asian tosissaan.

Löysin mietinnön, se on täällä: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2009/Kulttuuri_-_tulevaisuuden_voima_Taustaselvitys_kulttuurin_tulevaisuus_-selontekoa_varten.html

Varsinkin lasten vanhempien kannattaa tutustua siihen. Myös niiden nuorten jotka miettivät opettajakoulutukseen hakeutumista ja johonkin taideaineeseen syventymistä. En osaa sanoa kuinka paljon paneutuneisuutta on peruskoulun luokanopettajan koulutuksessa mahdollista saada. Ainakin jokin aika sitten vaihtoehdot olivat aika vähissä. Taisi olla ainoastaan kieli- ja musiikkiopinnot erityisopintoina.

Ongelman ei pitäisi olla hirveän suuri opettajakoulutuksessa koska miltei opettajankoulutuslaitokset ovat yliopistojen filiaaleja.  Miltei jokaisessa yliopistossa on edes jotain taideainetta lähenevää opetusta.

Jotakinhan meillä jo on, mutta lisää tarvitaan, koska esimerkiksi kuvataidekoulut, joita on miltei kaikissa vähän isommissa kaupungeissa, voivat ottaa vain pienen osan ikäluokasta. Maaseutu taitaa edelleen jäädä kysymysmerkiksi.

Mietintö on lukemisen arvoinen. Siinä ei nojauduta pelkästään mielipiteisiin tai virkamieskielen koukeroihin, vaan katsotaan aika perusteellisesti mitä kulttuuri meillä on, mitä se voisi olla ja mitä pitäisi tehdä että ikäluokista suurempi osa pääsisi osalliseksi sekä kulttuurikokemuksista että sen tuottamisesta.

Sen opiskelukaan ei olisi pahitteeksi. 

Tällaisia otsikoita mielestäni hyvä työryhmä (siis kokoonpanoltaan hyvin edustava ja mietinnön perusteella työnsä vakavasti ottanut)  löytää.

Tässä ovat vasta muutospaineet.

Kuka tahansa joka on opiskellut mitä tahansa kulttuuriin liittyvää ainetta koulussa tai korkeakouluissa, ja opiskellut niin, että tunnistaa oppimansa sitten ympäristössään ja tietää miten soveltaa oppimansa, näkee että jokaisessa oheisen listan otsikossa on tekemistä vaikka kuinka paljon.

Kulttuurimiljööt on yksi erityinen kohde johon on paneuduttu. Jokaisella ihmisellä ne liittyvät  melko suoraan lapsuuden ja nuoruuden miljöisiin, niihin joiden luonteen on ensimmäiseksi oppinut, joten ei ole mitenkään yhdentekevää minkälaisissa ympäristöissä nuoret oppivat ja ennen kaikkea: mitä oppivat näkemään ja kokemaan. Koti ja koulu ovat varmasti ne tärkeimmät. Mutta niihin liittyy paljon enemmän kuin vain  pari rakennusta. 

Liikenne, äänimaisemat, suoranainen meteli voivat viedä tarkkaavaisuuden ja jopa vaurioittaa kuuloa. Senkin takia noissa muutospaineissa tuntuu huoli. Suomen(kin) kehitys on ollut aika hallitsematonta. Siihen liittyy oleellisesti se että kulttuurin asiantuntijoita on harvoin kuultu kun on kysymys ihmisten hyvinvoinnista.

On nyt siis lähinnä toivottava, että päättäjät osaavat lukea. 

Oli virhe että taide- ja taitoaineiden määrää laskettiin dramaattisesta 1980-luvulla. Silloin ei edes ollut lama. En muista mitä silloin käytettiin syynä näiden opintoalueiden vähentämiseen, mutta kävi ilmeisesti niin onnettomasti, että kunnat rupesivat määräämään taidekasvatuksesta ja kulttuurin huomioonottamisesta ja siinä sitä sitten oltiin.

Suomessa sivistys jakautuu edelleen paljon sen mukaan missä ihmiset ovat sattuneet syntymään ja missä asuvat. Jossain kohden mietintöä hennosti toivotaan, että yhteiskunnan demokraattisuutta edistettäisiin. Kehitys on ollut eriarvoistava jo vuosikymmeniä.  

Olen lukenut mietintöä, katsonut liitteitä, hakenut muuta tavaraa netistä muutaman päivän. Koen asian ilmeisen henkilökohtaisesti. Oli loukkaus esimerkiksi meitä nuoria draamastudiolaisia kohtaan, että peruskouluun luvattu näyttämöaineiden opetus ei sitten tullutkaan sinne. Moni meistä oli motivoitunut myös opettamiseen. Kun itse oli jäänyt vaille, niin ajattelimme että jospa edes lapsemme saisivat jotakin myös teatterin puolelta.

Eilen kaupassa käydessäni tapasin tutun taiteilijan, Hannahin. Tiesin että hän oli ollut tekemässä väikkäriä jo jonkin aikaa, mutta viimeksi joskus yli vuosi sitten teemat vielä kieppuivat villisti hänen päässään. Tiesin että jotain hyvää on tulossa, koska tämä taiteilija on sekä jalat maassa että pää pilvissä ja skarppi kuin mikä.

Olen myös salaa iloinen siitä, että hän on omasta kaupungistani. Keskustelimme tästä mietinnöstä, hän tiesi että se oli jo netissä, hän oli itse lukenut viime vuoden kuntaliiton mietinnön, jota hän kritisoi. Siihen viitataan kyllä tässä OPM:n mietinnössä. Mutta ruotsiksi sitä ei vielä netissä ollut, joten hän oli vasta selaillut sitä.

Ja entä sitten? Tohtoreita on paljon, mietintöjä tulee ja menee. Mitä niille tapahtuu? Suurin  osa päätyy mappiin Ö, oli sitten kuinka tarpeellinen paperinivaska tahansa.

Minusta meidän pitää kuitenkin seurata miten tämän mietinnön käy. Pyydän myös kynnelle kykeneviä lukemaan Hannahin väikkärin, koska siinä on puhe samoista asioista! Joku tässä vaiheessa kysyy että miksi, mitä lisää kulttuurin tukeminen toisi meidän hyvinvointiimme.

Puhuin tästä aiheesta blogissani joskus aiemminkin, olen varmaan sivunnut sitä monta kertaa. Ei ole tarkoitus, että maahan tulee hirmuinen määrä tohtoreita ja taiteilijoita. Toisaalta: juuri se on tarkoitus. Jos löytyy tarpeeksi ihmisiä, jotka lopettavat yliopiston käyttämisen ammattikouluna ja keskittyvät sen sijaan ajattelemiseen ja tekemiseen (esimerkiksi käsillä, esimerkiksi nättejä lapasia), niin heistä tulee hyviä lasten kasvattajia. Heistä tulee todennäköisesti myös hyvinvoivia ihmisiä jotka säteilevät hyvinvointiaan ympäristöönsä.

Jo nyt tiedetään että lapset ja nuoret käyttävät kulttuuripalveluita ja -opiskelupaikkoja enemmän kuin edelliset ikäpolvet. Minusta olisi syytä kuunnella ja tarkkaan, mitä heillä on tulevaisuudesta ja osallisuudestaan Suomen kulttuurielämässä sanottavanaan.

Varmasti paljon.

Kuva: Peter Rosvik

Pietarin lumo

Olen ajatellut Pietaria aktiivisesti sitten abikevään, jolloin luin Dmitri Mereštkovskin 1920-luvulla painetun neliosaisen tiiliskivisarjan nimeltä Kristus ja Antikristus. Kirjasarja hävisi sitten Tukholmaan, annoin sen lainaksi sittemmin aidsiin kuolleelle hyvälle ystävälleni, joka hyväkäs kadotti sen.

En yhtään muista kuka sen on suomentanut, löysinkin sen jostain kirjaluettelosta joskus, mutta tiedot opuksesta olivat epäselvät. Käännösvuosi ei täsmännyt, sitten kaiken lisäksi toisessa kirjalistassa ilmoitettiin että kirjaa on julkaistu neljä osaa ja toisessa että viisi. 

Muistan kyllä lukemani vieläkin erittäin hyvin, koska sarja sai minut käsittämään jotain aika tavalla erilaista venäläisestä tavasta kirjoittaa, kuin mitä olin siihen asti lukenut. Jostain syystä Mereštkovski oli sitten Neuvostoliiton aikaan joutunut epäsuosioon. Ja ennen Neuvostoliittoa ilmeisesti jäänyt Dostojevskin ja Tolstoin jalkoihin.

Ensimmäiset kaksi opusta olivat nimeltään Pietari ja hänen poikansa Aleksei. Siinä väitettiin että Pietari Suuri lähetti jonkun vakoojansa ottamaan selvää miten Venetsia on rakennettu ja tahtoi heti paikalla kanavia ja palatsin näköisiä rakennuksia kanavien rannoille. Poika Aleksei puolestaan lähti Hollantiin opettelemaan laivanrakennusta.

Mutta siis Pietaria suunniteltiin ja rakennettiin. Sitä samaa joka oli joskus Petrograd vähän aikaa, sitten Leningrad ja nyt taas Pietari, eli maailmankielillä St. Petersburg. 

Toiset kaksi osaa kuvasivat Michelangeloa ja Leonardoa ja kaupunkia nimeltä Firenze. Kirjaa lukiessa voi uppoutua uudestaan Firenzen kävelyretkiin. Siellä ei ole muuttunut mikään.

Pietarissa on aina ollut kuvataiteilijoita, kirjailijoita, kuvanveistäjiä, arkkitehtejä, näyttelijöitä, tanssijoita, säveltäjiä – kaikkea mahdollista. Ihmisillä on siellä aina ollut vilkas seuraelämä.  Se on viiden miljoonan ihmisen suurkaupunki, jonne suomalaiset ovat aina menneet. Tosin varmaan useimmiten tulleet myös takaisin.

Kun kävin etelänreissulla kaitsemassa lapsenlapsia, mukaan tuli Johanna Hulkon kirjastosta nappaamani esikoisteos Pietarin säkeitä. Se oli ilahduttava kirjalöytö, odottamaton. Luulen että otin sen nimen vuoksi ja siksi että huomasin säkeiden olevan Anna Ahmatovan.

Ahmatovasta olen lukenut, kuka ei olisi, mutta olen lukenut vähemmän hänen runojaan. 

Menin Hulkon kirjan luettuani suoraa päätä kirjastoon uudelleen ja lainasin Marja-Leena Mikkolan  suomentaman (perusteellisella kirjallisuusesseellä ja elämänkerralla varustettuna) Anna Ahmatovan Valitut runot (Tammi 2008). 

Juutuin elämänkerran lukemiseen ensin, siinä tuli kerratuksi Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Sen toki tiesin että viimeisinä elinvuosinaan Ahmatova asui niin paljon kuin mahdollista pienessä Komorovon/Kellosalon mökissään Karjalan kannaksella. Tiesin myös että Komorovoon tekivät nuoret pietarilaiset runoilijat matkoja, koska heidän mielestään Ahmatova oli viime vuosisadan suurimpia venäläisiä runoilijoita.

Eikä Ahmatova tietenkään välttynyt kirjailijoiden ja muun älymystön kohtalolta. Hyvä ystävä toinen toisensa perään joutui Stalinin vainoissa Siperian leireille tai ammutuksi, kuten Ahmatovan  aviomies Nikolai Gumiljov. Mutta myös Ahmatovan poika Lev Gumiljov joutui leirille ja pääsi sieltä vasta kun Simone de Beauvoir ja Jean Paul Sartre kirjoittivat Anastas Mikojanille. 

Anna Ahmatovan kohtalo oli kova, mutta hän ei lopettanut kirjoittamista missään vaiheessa. Hän kuoli vuonna 1965, jolloin aloitin yleisen kirjallisuustieteen opintojani Tampereen yliopistossa. Ei meillä siis vielä Ahmatovaa käsitelty, vaikka en tiedä oliko hänestä puhuminen arka asia Suomessakin noihin aikoihin. 

Minun on kiitettävä Johanna Hulkkoa näidenkin säkeiden löytämisestä:

Jossakin maailma on yksinkertainen,

läpinäkyvä ja lämmin, iloinen...

Siellä poika pensasaidan yli juttelee,

naapurin tytölle, kun ilta tummenee,

ja hellät sanat saa kuulla mehiläinen.

Meidän elämämme täällä on juhlavaa ja hankalaa,

katkerat kohtaamiset rituaaleja,

raaka tuulenpuuska repii lennossaan

puheen, joka tuskin pääsi alkamaan -

mutta mihinkään emme suostu vaihtamaan

tätä graniittista kaupunkia korskeaa,

sen kunniaa ja kurjuutta, puiston hämärää,

leveitten jokien jäätä säihkyvää

ja Muusan ääntä tuskin kuuluvaa.

23.6.1915 Slepnjovo

Ja kohtalonköynnös puhkesi kukkimaan!

Esteettistä logistiikkaa

Piti menemäni Helsinkiin junalla. Mutta uutisten mukaan monet ihmiset valitsevatkin linja-auton, koska VR ei kykene pitämään junia kulussa. 

Kävelin päättämättömänä edestakaisin jotain, jota arvon kaupunginisät ja -äidit suvaitsevat kutsua matkakeskukseksi. Siitä oli oikein arkkitehtuurikilpailukin. Minusta lopputulos on susi.

Ei tapahtunut mitään muuta kuin hienon aseman rumentaminen ja pysyvästi. Meillä on yksi noita tsaarinajan hienoja asemia. Ensin vietiin aseman puisto, se noin vain halkaistiin kahtia. Eivät auttaneet valitukset, ei niillä ole merkitystä jos ”tarvitaan” katua viemään autoja ties mistä kaupungin keskustan toriparkkiin, joka sekin maksoi miljoonia, taatusti. Toriparkissa on aina tilaa, joten olisi kiinnostavaa joskus nähdä tilejä ja taseita että koskahan kaupungin investoinnista alkaa tulla voittoa.

Mutta millaisen kuvan arkkitehtikilpailun voittajarakennuksesta – josta ainakaan minä en nähnyt muuta etukäteistä havainnekuvaa kuin lasikuution –  satunnainen matkailija saa saapuessaan linja-autolla tai junalla kaupunkiin? Suurin osa ihmisistä on valitettavasti jo totutettu rumuuteen ajat sitten. Ehkä kukaan ei sanoisi mitään.

Tämä ei ole mielipidekysymys, koska satuin näkemään aika monta kilpailuun osallistunutta työtä ja useimmissa kuitenkin kunnioitettiin vanhan aseman ainutlaatuisuutta. Valitussa ei.

Tuloksena on siis lasinen pömpeli aseman takana, raiteiden ja puiston edessä. Sen funktio on istuksia odottelemassa junaa. Pömpeliltä ei siis puiston puolelta enää erota asemaa. Puisto on lievästi kohoavassa maastossa. Eikä siinä ei ole enää niin monta puuta että sitä voisi edes kutsua puistoksi. Paljon olivat istuttaneet jalopuita.

Logistisesti marssiminen asemalta ”matkakeskukseen”, joka ei ole mitään sen kummempaa kuin tiililegopalikkapömpeli varustettuna kyseisellä ilmauksella, hissi ylös sillalle, josta kulkee virtanaan autoja, ja sitten: Matkahuolto. Ilmeni että vaikka olemme saaneet uuden Matkahuollon, niin linja-autolla ei edelleenkään pääse Helsinkiin alle seitsemän tunnin, kun taas juna kulkee aikataulun mukaan noin neljässä tunnissa.

Minulla oli ongelma. Joukkotiedotusvälineet olivat kirkuneet katastrofia VR:n vaihteiden huollossa, ihmisten heittämistä pakkaseen kuudeksi tunniksi, vaunujen ja vetureiden rikkoutumista koska on kova talvi. Pääsisinkö Helsinkiin alle seitsemän tunnin?

Päätin ottaa riskin. En myöhästynyt kuin puoli tuntia, koska Keravalla vaihteet olivat tukossa. Mutta jo Riihimäen jälkeen päätin olla syyttämättä Valtion Rautateitä mistään. Lunta on aivan tuhottomasti. Ei sitä tapaa näin paljon tulla.

Valtiota kyllä syytän. Minusta on typerää tehdä ihmisten ja tavaroiden kuljettamisesta bisnesyhtiö. Mutta suomalaiset ovat tottelevaista vaalikarjaa, ja siellä  VR-yhtiön hallituspaikalla (johtokuntapaikalla?) istuu poliitikkojakin miettimässä kapitalismin lainalaisuuksia. Muistaakseni yhtiössä on valtionenemmistö, vaikka en luekaan talousuutisia, koska en pidä numeroista. 

Pidän puista, lumesta, talitinteistä ja muutamista ihmisistä kissojen kanssa ja joskus ilmankin.

Mutta ilmeisesti nämä kapitalistiset lainalaisuudet tässä VR:n tapauksessa tarkoittivat sitä – kuten muutaman matkustajan kanssa filosofoimme – että ihmiset on heitetty töistä työttömyyteen kun  keksittiin lumen ja jään sulattaminen vaihteista sähköllä.  

Kunnon talvea ei ole ollut vuosiin, joten oli vähintään kvartaaliloogista, että sellaista ei tulisi. Minä en vain käsitä sellaista yhtälöä, että meillä on 300 000 työtöntä (taas, niin kuin ei 90-luvun vastaavissa luvuissa olisi ollut tarpeeksi!) ja sitten ei saada vaihteita harjatuksi puhtaaksi.

Ilmeisesti kyse on korkeammasta matematiikasta.

Pääsin perille. Minulla oli tehtävä: hoitaa kahta lapsenlasta pari päivää. Siinä oli varsinaisia logistisia loikkia, kun yksi vanhemmista on töissä aivan toisessa suunnassa kuin toinen. Ei siinä mitään kvanttihyppyjä tullut omalle kohdalleni, virus-hyökkäyksistä toipuvat lapset ovat hyvin luonnollinen ilmiö. 

Olen asunut Helsingissä 1970-luvulla. Kaikki on muuttunut. Melkein. Yhtenä iltapäivänä päätin jatkaa ekstreme-urheilua ja lähdin Helsinkiin kävelemään. Matka Kampista Hakaniemeen onnistui väistelemällä varoitusnauhoja: katoilta putosi jäänsekaista jäätä. Joku ministeri määräsi, että nyt on pudotettava lumet katoilta. Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa.

Rakastan Helsingin keskustaa, mutta sitä oikeaa, vanhaa. Niissä ovat esteettiset kvaliteetit vielä kohdallaan ja  rautatieaseman kello oli maalattu surrealistiseksi (dadaistiseksi?): kymmentä vaille kaksi.  Pysähdyin ostamaan maahanmuuttajan pitämästä kukkakaupasta Ninnille kissanruohoa ja sain pätevät ohjeet vehnänkasvatuksesta, jotka ilmoitin Ninnin ihmiselle, Anitalle. 

Tallustelin metrosta kohti aavaa Mustalahtea, joka on ristitty Aurinkolahdeksi. Kokonainen uusi korkeiden legopalikkatalojen rykelmä on noussut entisen metsän keskelle. Yksi pikkuinen rakennus on jäänyt siihen vastapäätä Vuosaaren taiteilijataloa, siinä se sinnittelee keskellä korskeita betonilasikuutioita.

Mitään esteettisiä kvaliteetteja ei ole ajateltu, vaan vain rahan lakeja. Yllätin itseni  ihmettelemästä ilmiötä. Ihmisethän väistämättä viihtyvät huonosti rumassa ympäristössä. He alkavat väistämättä voida huonosti. Kauniin ympäristön merkitys tunnetaan ja tiedetään.

Siitä läheltä on häädetty Miina Äkkijyrkkä kyyttöineen. Mutta eiväthän kyytöt tietysti kuulu kuvaan yhtä hyvin kuin puudeleitaan ulkoiluttavat uusrikkaat. 

Luin Hesarin kritiikkiä kirjasta jossa käsiteltiin muun muassa anarkisti Kropotkinia. Kirjan on kustantanut Savukeidas, sen verran ehdin nähdä. Aivan jutun alussa – siis kulttuurisivuilla – oli kuuluisa  Proudhonin julistus: ”Omistaminen on varkautta”.

Mutta sitten jo piti mennä piirtämään ja lukemaan lasten kanssa.

Olen nyt kotona. Sataa märkää lunta, kattotalkoot maassa jatkuvat, vaikka oheisvahingoilta ei ole vältytty. Kaksi kuollutta ja parikymmentä loukkaantunutta. Mutta kun oli ministerin määräys.

Yksinäinen kattomies katselee loputonta työmaata.

Klikkaa isommaksi!