Pohjanmaalla tuluvii

Silloin kun Bertolt Brecht kirjoitti Oppimisen ylistyksen, oli vielä mahdollista että kouluttautumalla tulee työtä ja toimeentuloa ja voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Nyt koulutusta ajetaan alas kaikkialla. Tai ainakin se koulutus, joka ei välittömästi työllistä. Suomi on insinöörien ja ekonomien maa.

Ei Suomi ole ainut sellainen maa. Työn tekemiselle on annettu uuskielinen nimi: suorittava porras. Niitä risteilijöitäkin joku rakentaa, kuljettaa kontteja valtamerten yli, hitsaa osia yhteen ja bensaa kuluu. Sitähän on koska Koillisväylä alkaa olla auki kesäisin ja venäläisetkin aloittavat off-shore-poraukset niin kuin norjalaiset ovat tehneet jo aika kauan. Pitääkö olla optimisti?

Työpaikat ovat riippuvaisia sijoittajista, jotka saattavat asua toisella puolen maapalloa. Ehkä kansallisvaltioille ei oikein ole enää mitään käyttöä. Paitsi siis insinöörien ja ekonomien kouluttaminen. Suorittavaa porrasta saatetaan tarvita jonkin verran, mutta koska kansalliset (yritysten ja parlamenttien) johtajat ovat niiden osakkeiden omistajia, niin heidän intressissään ei ole maan pitäminen työllistettynä, vaan omien osakesalkkujen lihottaminen. Kekkosen Suomessa maa vielä piti pitää kokonaan asuttuna. Siis Suomi-niminen aika iso maa-alue.

On johtajissa hyviäkin ihmisiä, mutta heitä taitaa olla enää vähemmistö. Hyviä uutisia tulee enää vain harvoin.

Tämän ihmiset varmaan kyllä tietävätkin, kaikki irtisanotut ja pienillä eläkkeillä kitkuttavat, joilta evätään niin usein kuin mahdollista sosiaaliavut ja muut viimekäteiset turvat, jotka luotiin joskus kauan sitten hyvinä aikoina. Kuitenkin siis on hyvinvointivaltio eikä kenenkään tarvitse elää kadulla? Leipäjonot ovat harvinaisia Länsi-Euroopassa, täällä ne eivät ole hävinneet 1990-luvun laman jälkeen ollenkaan.

Jatkuvasta lamasta ihmiset lamaantuvat. Kun koulutus ei ollut minkään tae, ja jos ei ole päässyt kouluihin, niin saattaa silti päästä suorittavaan portaaseen. Siistit sisätyöt tulevat niille joilla on suhteita. Suhteita on miltei kaikilla ihmisillä ja niitä kannustetaan käyttämään omaksi ja perheen hyväksi.

Ehkä ihmiset eivät voi muuta tehdäkään. Ihminen ilman niitä suhteita on yksin, lapsistakin tulee työttömiä ja taas on yksi suku saatu syrjäytetyksi. Tuossa voi olla vihan siemen.

Pahinta ehkä on se, että suvut ja perheet menettävät yhteytensä, ahneudesta tulee hyve ja ne jotka kärsivät, katkeroituvat. Historia kertoo että tällaisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä ei hyvä seuraa.

Jossakin televisio-ohjelmassa paneuduttiin Pohjois-Afrikan tilanteeseen. Mitä siis tapahtui arabikevään jälkeen ja mikä siihen johti. Muistan kun yhtä palestiinalaista opiskelijaa haastateltiin. Hän sanoi että kansainväliset avustusjärjestöt ovat tehneet työtä vuosikausia palestiinalaisten pakolaisleireissä.

On perustettu kouluja, jopa korkeakouluja. Palestiinassa on nyt sitten ehkä maailman parhaiten koulutettu työttömien luokka, josta taatusti kasvaa armeija. Mutta Israel on rakentanut muurin omien alueidensa ympärille. Siellä on monissa kylissä entisiä Palestiinan arabien koteja, puutarhoja, viljelysmaita.

Pahinta taitaa olla se, että makea vesi alkaa loppua. Israel säännöstelee vesivirtoja ja palestiinalaiset saavat niistä vain vähän. Etelämpänä Sahara laajenee. Meret lämpenevät, mutta hiekan keskellä ei kasva mikään. Ratkaisuja on, mutta niitä ei voida lähteä rakentamaan epävakaisiin yhteiskuntiin.

Ajattelen Viron nettisääskiä: löytävätkö Piret ja Madis, Irma ja Ilmar Niilin suistoalueelta edelleen hienon levähdyspaikan matkalla Etelä-Sudaniin? Vai onko hiekka jo peittänyt keitaan? Entä yrittävätkö Sudanin taistelijat syödä pitkän matkan tehneet linnut? Löytävätkö sääkset vielä entiset kalavetensä?

Suomi ehkä selviää vielä jonkin aikaa. Vettä on. Pohjavedet ehtivät suolaantua Salpausselän alueella teiden sulana pitämisen vuoksi. Mutta ehkä sitä voi puhdistaa? Vai voiko, joutuuko siihen käyttämään liikaa energiaa ja rahaa sen mukana?

Ilmastonmuutos näkyy säiden ääriolosuhteiden lisääntymisenä ensiksi. Meillä on ollut laskujeni mukaan neljä isompaa myrskyä loppusyksyllä 2013. Lumeton alue laajenee koska Atlantti on lämmennyt niin, että Venäjän talvi-ilmat eivät pääse tänne niin kuin ennen.

Siperiassa voi olla aivan hirvittävän kylmä. Suomen lämpötila on noussut parissakymmenessä vuodessa kaksi astetta, joka on paljon. Kasvit reagoivat siihen ensiksi. En ole ikinä nähnyt sammalta kasvavan keskellä talvea nuorten puiden kaarnan päällä. Tämä on ensimmäinen kerta. Nyt sataa, joet tulvivat latvavesillä.

Vuosi vaihtuu vetisessä säässä. Pohojanmaa tuluvii.

Miten mahtaa käydä syysviljojen? Huuhtoutuvat jokiin tai jos pakkaset tulevat, jäätyvät kuoliaiksi. Ilmastointiputkista kuulee ihmisten köhivän ja yskivän. Lapset jaksavat potkia palloa tuossa pihalla ja se on hyvä se.

Suurin osa jaksaa sentään käydä koulua. Koululla on muutakin merkitystä kuin vain työpaikan löytyminen sen myötä. Ihmiset voivat sivistyä, oppia tuntemaan ympäristönsä, ajatella maailmaa eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ovat sen ajatelleet. Se suunta olisi parempi kuin mitä nyt luvataan. Siihen ei saa kulua liikaa aikaa. Muutoksen olisi pitänyt jo alkaa ja voi olla jo liian myöhäistä.

Parvekkeella pyörä palelee.

Tuoko Tuomas joulun?

Uutisia Suuren Veden läheltä tänä aamuna. Pojan setä eli miehen veli kirjoittaa että äiti ei enää jaksa kuulla eikä juuri puhuakaan. Hän on 95-vuotias.

Ilma on ollut talvinen siellä, ei juuri aurinkoa, massiivisia myrskyjä Tyyneltä mereltä, jotka tapaavat arktiset ilmamassat hyvin etelässä, Marseillen korkeudella. Siksi talvipäivän seisaus tuntuu.

Linkissä on tilanne nyt, 23.12., myrsky Oregonin rannikolla. Ja sitten Oregonin meri ja sitten tämä talvi, ja tosi-isot lokit.  Video Mickey O'Brien.

Vanhat ihmiset eivät oikein jaksa säiden äkillistä muutosta enää. Nuorempienkin luita kolottavat nopeat ilmanpaineiden muutokset.

Mutta oudosti alkaa valo muuttua täällä pohjoisessakin, puut muuttuvat vihertäviksi ja ruoho kellertää ja rusehtaa. Sataa. Ylihuomenna on jouluaatto.

Ajattelen Portlandia ja kirjaan tähän runon.

Tekemisiä Portlandissa

Mennä kävelylle Sandyn rantaan kun kuore nousee

juoda kirnupiimää Buttermilk Cornerissa

kävellä yli Hawthornen silla auton renkaiden laulaessa

ottaa kärryt Sellwoodiin kun kirsikat ovat kukassa

vaeltaa metsissä Council Crestin alapuolella, puumaja ylhäällä

        douglaskuusessa lähellä sairaanhoitajakoulua.

Katsella lintuja ja metsästää kasveja Sauvies'n saarella

        toukokuussa

viininvaahteranlehdet rinteillä St. John's Bridgen yllä syksyllä

kahlata Columbia-jokea hiekkasärkille saakka

Himalajan karhunvatukat sotkevat Bonnevillen lähetystornin

korkeajännitteisen teräsperustuksen – sormesi ovat tahraiset

mennä naimisiin Vancouverissa ilman päivän

katuma-aikaa.

Kuitata palkkashekit käteisenä Pastimen baarissa

olutta Ericksonilla, hampurilaiset Tic Tockissa.

Seurata oikeustalon, kaupungintalon, sanomalehtien,

radioiden, vankilan kapeita käytäviä.

Pysäköidä parkkitaloihin

auringonpolttamaa hiihtämistä

hytinää valtamerellä

seisoa sateessa.

(Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet. Suom. J.K. Ihalainen (1996), Palladium-kirjat 2010)

Lukemista jouluksi

Radiosta kuulin että eivät ihmiset enää kuulu pitäjäseuroihin ja sitä myötä eivät myöskään lue joululehtiä. Muistan itse, kuinka hartaasti luettiin joulun aikana kaikki mahdollisia jouluksi tulevia lehtiä.

Niitä oli paljon. Tavalliset sanomalehdet julkaisivat paksuja joululukemistoja, joissa oli kertomuksia, runoja, esseitä, kritiikkejä – kaikki aivan vain sen takia, että lehdet eivät ilmestyneet joka päivä (ainakaan maalla) ja koska erityislehdet halusivat muistaa asianharrastajia kuluneesta vuodesta. Ja pyhät olivat pitkiä.

Isälle tuli esimerkiksi historiallinen aikakauslehti, joka oli täynnä mitä kummallisimpia tekstejä uusista historiantutkimuksen käänteistä. Erityisen innostunut olin pitkistä reportaaseista, joissa kerrottiin milloin missäkin päin maailmaa löytyneistä raunioista ja ankarissa olosuhteissa työskentelevistä arkeologeista. Pentti Saarikoski runoili sittemmin että ”Tule kuopasta ylös, arkeologi!” ja Muksut tekivät runoon sävelen.

Kai Saarikosken mielestä arkeologi on itse muuttunut muumioksi oltuaan ikuisuuden pimeässä kaivannossa. Vaikka runoilija itse kyllä oli varmasti lukenut paljon pölyisiä kirjoja ja pölyisiä kieliä, joista hän sitten suomensikin joitakin. Ainakin Odysseia on yläkerran kirjahyllyssäni, P.S.:n suomentama.

Isä oli opiskellut arkeologiaa ja ollut kaivamassa Pompeijia esiin yhden kesän ajan. Niinpä luin hänen kanssaan niitä sankarimatkailijoiden tarinoita. En ollut niinkään kiinnostunut pääsemään hänen mukaansa Pompeijiin, se on vain Italiassa, mutta sen sijaan Kaksoisvirtain maassa olisi ollut vaikka minkälaisia raunioita tutkittavana. Isä kyllä yritti. Mutta Unesco oli se taho joka kaivauksia silloin – ja varmaan vieläkin – rahoitti, eikä isää valittu kaivauksiin Kaksoisvirtainmaahan.

Nyt isä olisi taatusti ollut epätoivoinen Kaksoisvirtainmaan tilanteesta. Siellä on sodittu ties kuinka kauan eikä kukaan ole varmaan tarkistanut mitä kaikkea muinaisessa Niniven kaupungissa on jo tuhoutunut. Sodan alkuvaiheessa museot ryöstettiin järjestelmällisesti. Tuskin kaikkea siitä korvaamattomasta tavarasta on saatu enää takaisin.

Kaiken lisäksi Turkki otti ja patosi vuorilta alas syöksyvät vedet ja kahdesta virrasta, Eufratista ja Tigriksestä ei ole enää kastelemaan alangon viljelysmaita. Isä olisi miettinyt mistä hän ja hänen arkeologinperheensä saavat sitten enää sapuskaa. Enemmän vielä hän olisi huolestunut siitä, että siellä jo valmiina olleet ihmiset köyhtyvät ja kurjistuvat.

Äidille tuli Parnasso jonka joulunumero oli paksu kuin kirja. Lisäksi tuli Suomalainen Suomi, joka taitaa olla sama lehti kuin Kanava, mikäli sitä vielä julkaistaan. Suomalainen Suomi oli tylsä, mutta

Parnassossa oli lukemista pitkälle kevääseen.

Istuin juuri syömässä voileipää ja lukemassa entisen ammattiliittoni lehteä Meteliä. Se on teatterilaisten lehti, mutta liittoon kuuluu muitakin, esimerkiksi tanssijoita. Opiskelutoverini Marjo Kuusela, joka oli minua vuotta alemmalla kurssilla Tampereen yliopiston Draamastudiossa, käy lehdessä läpi tanssin maailmaa 1960-luvulta lähtien.

Siinä on huima kaari. En ole nähnyt hänen mainitsemiaan esityksiä kuin joitakin. Tampere ei ollut erityinen tanssikeskus. Meillä kävi Draamastudiossa opettamassa Ruth Matso, joka oli järjestänyt oppitunnit maanantaiaamuiksi. Koko liikuntatunteja harrastava porukka kiroili ajankohtaa, mutta kävi.

Ruth Matso joutui opettamaan suurinta osaa meistä kuin keitä tahansa opiskelijoita. Liikunnasta ei tietoakaan. Suurin osa meistä ei ollut asunut lähelläkään minkäänlaista tanssin opetusta, liikunnan opetus oli pesäpalloa ja hiihtoa. Radiosta kuulin että ehkä tanssijat saavat oman talon. Mutta se tulee olemaan tietenkin Helsingissä. Opiskelukaverini Marjo on varmaan tyytyväinen. Kyllä minäkin rakastan tanssia.

Eikä Draamastudiotakaan ole. Koulutuspolitiikka oli sellaista, että Helsingissä päätettiin ettei Pirkanmaalla tarvita omaa koulua, koska Helsinki pystyy vastaamaan koko maan tarpeeseen. En minä erityisesti Helsinkiin olisi halunnut koskaan, mutta varmaan siellä edelleen on töitä kaikenlaisille komeljanttareille. En tiedä mahtaako muualla olla.

Taidealan koulutus halutaan edelleen ajaa alas, koska niissä opiskelevat ihmiset eivät työllisty. Se on viime aikoina ollut tärkein asia. Työllistymistä halutaan, vaikka harvemmin kuvataiteilijalla on palkkatyöpaikka, ainakaan vakinainen sellainen. Yleissivistystä ei kannata tukea korkeakoulutuksessa, koska tekniikan ja talouden alueella luovista ajatuksista ei kuitenkaan olisi mitään käyttöä.

Tekniikka ja talouskaan eivät kannata, koska Nokiakin lopetti, vaikka kuinka vei tehtaita Kiinaan.

Lahden ja Kankaanpään kuvataideosastot lopetetaan. Niistä ei ole Suomelle mitään hyötyä ja Suomi on kriisissä. Olen miettinyt pääni puhki, miten kriisitietoisuuteen kasvetaan ilman että kaikki tulevat säikyiksi.

Kriisit tarkoittavat potkuja vähintään. Nyt potkuja tulee kuvataiteilijoille, jotka opettavat.

Isän suku on kotoisin Nurmosta. Nurmoo-seuran kustantama Nurmon joulu tuli muutama päivä sitten. Siinä on paljon lukemista ja lukemiset tuovat mieleen ne joulut mitkä olen viettänyt sukutalossa. Enää niitä jouluja ei tule. Suku meni poikki ja katki, kun vanhimmat kuolivat.

Olen katsellut vanhoja kuvia lehdessä, miettinyt keitä ne ihmiset olivat. Suunnilleen kaikki olivat sukua ennen. Muutama vuosi sitten olin viikon verran siellä entisessä yhteisessä talossa, pyöräilin kirkolle, katsastin kirjaston.

Kaupan jonossa tuli vanha täti sanomaan käsipäivää, sanoi asuvansa nyt kirkolla, mutta ennen siinä meitä lähellä. Olin yhtenä kysymysmerkkinä. Täti hymyili ja sanoi että ”Ekkös sinoo niitä luoman

varren flikkoja?”. Oli myönnettävä.

Sukunäölleen ei taida voida mitään. Tädit ovat sitä paitsi tarkkanäköisiä. Tämä on saattanut olla pikkuserkku tai kääpiöserkku kaiken lisäksi. Ja miksen minä kehdannut kysyä hänen nimeään?

Isänmaan kieli

Tämän jutun nimi voisi olla vaikka isänmaa. Mutta väistämättä tulen lukeneeksi maata kirjallisuuden silmin. Tai kirjallisen kulttuurin silmälasien läpi. Päätekijöitä ovat tietenkin kirjailijat ja heidän tuotantonsa.

Löytyi ihan alkajaisiksi runokin nimeltä Isänmaa, J.K. Ihalaisen ja Sándor Vályin esittämänä.

Sen voi kuulla täällä. Mutta sitten siellä Tampere-talossa oli Vaasasta henkilö, jota YLEn TV-selostaja itsenäisyyspäivänä kutsui ”aika vähän tunnetuksi kirjailijaksi”: Ralf Andtbacka. Hän oli LittFestin alkuaikoina järjestämässä Vaasan kaksikielisiä festareita. Selostajan ilmaisu oli mielenkiintoinen. Ehkä se johtuu siitä, että häntä ei ole suomennettu. Sen sijaan toinen Österbottenista kotoisin oleva, Peter Sandström, oli tunnetumpi koska häntä on suomennettu?

Kävin kirjastossa hakemassa Marko Tapion Arktinen hysteria I, osaa II ei kirjastosta löytynyt. Kirjastovirkailija ei ollut Marko Tapiosta koskaan kuullutkaan. Onko mahdollista että Marko Tapiota ei ole koskaan käännetty ruotsiksi? Kirjailijoiden tunnetuksi tuleminen taitaa olla vaikeaa maassa jossa on kaksi virallista kieltä. Yleisöjäkään ei ehkä löydy niin paljon kuin muuten voisi.

Siis koko valtakunnan määrässä, kirjakaupoista on tullut krääsäkauppaa eikä Suomalaisesta kirjakaupasta löydä hyviä kirjoja, vaikka kieli olisi oikeakin. Vain niitä joita kirjakauppias ajattelee tulevan myydyksi. Pokkareita ja dekkareita.

Vaasan ensimmäisiä LittFestejä luotsasi runoilija Ralf Andbacka. Muistan taiteiluni Tritonian tiedekirjastoon marraskuun jäätä pitkin alas. Kirjailijatkin olivat vähän ihmeissään että missä ovat. Ehkä Vaasassa ei kovin usein kokoonnuta muutenkaan. Tritonia oli kaunis ja uusi rakennus, melkein meren rannassa. Maarit Verronen oli läsnä ensimmäisissä festareissa ja rupesi puhumaan minun kanssani. Sittemmin kuulin että hän on Keskipohjanmaalta kotoisin.

Olin kirjoittanut jo silloin muutamasta Verrosen kirjasta. Pidin niistä. Mutta takaraivossa naksutti, että en esittele itseäni, hän saattaisi muistaa kirjoittamani, eikä kriitikon tarvitse olla tunnettu. Kirjailija sitä tarvitsee, tarpeen tulla luetuksi, koska mitä mieltä on muuten julkaista mitään.

Paneelikeskustelut olivat uuvuttavia. Kuulosti siltä että sekä järjestäjät että vieraat olivat valmistaneet puheenvuoroja eikä niissä ollut niin kutsuttuja irtiottoja. Keskusteluiden väliajalla pihalla matkalla ruokalaan oli keskustelua kirjailijoiden kanssa siitä, kumpi kirjallinen kieli, suomi vai ruotsi, selviävät tulevaisuuteen asti. Se oli niin kauan sitten, että kustannustalojen osto- ja myyntiliikennettä ei ollut vielä tapahtunut.

Tuskin oli kirjailijoita jotka olisivat menettäneet kustantajansa kesken kaiken. Siis ilman että heidän tekstinsä olisivat muuttuneet yhtäkkiä kelvottomiksi. Nyt heitä ilmeisesti jo on. Ja joka tapauksessa kirjailija-blogit ja varsinkin runoilijoiden ovat tulleet ilahduttavan monilukuisiksi. Minusta henkilökohtaisesti olisi mukavampaa lukea kaikkia kirjoja paperilta, mutta se ei ole enää mahdollista.

Yksi merkillisimmistä kirjailijakohtaloista on Hannu Helinin runoilijanura. Muistan lukeneeni ja ostaneenikin hänen kirjojaan kun hän oli nuorempi. Ei hän kovin paljon minua vanhempi ole, mutta on kuitenkin. Sitten hänen nimeään ei enää näkynyt lehdissä pitkään aikaan. Yhtäkkiä hän tuli vastaan runoblogissaan, joka on lukemisen arvoinen: Work in Progress. Runouden suhteen olen valitettavasti diletantti, luen, mutta niistä on vaikea puhua, pidän, mutta pitämystäni on vaikea perustella.

Helin on mielestäni hieno runoilija. En ymmärrä miksi hänen julkaistujakaan runojaan ei juuri edes arvostella enää. Tiedän kyllä että kriitikoita on potkittu urakalla ulos lehdistä, olen yksi heistä. Mutta en ole koskaan arvioinut runoutta, siis sanomalehdissä, kun en osaa. Se on henkilökohtainen ongelmani, josta edelleen yritän päästä eroon.

Ulkona marraskuun viimassa hytisevä kirjailijoiden ja kirjallisuuden ystävien epävirallinen paneeli ei päässyt täyteen yhteisymmärrykseen Suomen kirjallisuuden kielistä. Suomen kirjallisuudelle toivoimme lisää lukijoita Venäjän Karjalasta. Sittemmin on tullut se käsitys, että karjalaisuus alkaa olla menetetty identiteetti sielläpäin. Sitten ajateltiin että suomenruotsalainen kirjallisuus voisi saada lisää lukijoita Ruotsista. Joku väitti siihen, että ruotsalaiset eivät ymmärrä suomenruotsalaista kulttuuria eivätkä elämänpiiriä. Sitä samaa sanoi joskus Finlandia-palkintonsa aikoihin pohjalaisrunoilija Gösta Ågren.

Pienet kielet ovat varmasti vaikeuksissa. Kirjallisuus olisi tärkeä asia ihmisten identiteetin ylläpitäjänä, mutta lukevatko ihmiset edelleen?

Pääsin alun vaikeuden jälkeen vauhtiin Marko Tapion kirjan kanssa. Tänään sain käsiini myös kakkososan. Kirja on jäänyt minulta lukematta. Se on ilmestynyt vaellusvuosieni aikana eikä ole tullut jostain syystä eteeni aiemmin.

Koska Marko Tapio on jo kuollut, hänen kirjojaan ei tule enää ilmestymään. Hänen veljensä, kirjailija Harri Tapperkin jo kuoli. Samoin kuoli kolmas veli Kain Tapper, kuvanveistäjä. Tulin ajatelleeksi Harri Tapperin puhetta radiosta kuunnellessani miten noin lahjakas veljessarja on mahdollinen. Sitä on kai mahdoton selittää, luulisin että kolmasosa on perimää, kolmasosa ympäristöä ja viimeinen kolmasosa tuntematon tekijä.

Ehkä Arktinen hysteria kertoo minulle siitä jotain lisää. Ainakin tekstissä on koski ja muistan veljesten vastustaneen oman koskensa patoamista joskus 1970-luvulla. Vai mahtoiko se olla vielä myöhemmin? Mutta syy vastustukseen oli pätevä: veljekset menettäisivät luomiskykynsä, ellei koski ole talon vieressä. Oikeudessa sitä ei tietenkään hyväksytty.

Jääkuori ja torakka

Kummallista kyllä ihminen ei jähmety vaikka kaiken ulkona peittää jääkuori. Mielelläni silti tähän aikaan vuodesta panisin takkaan tulen ja istuisin jakkaralla tulen ääressä. Siinä voisi olla muitakin ihmisiä.

Sellaista kuuluu sieltä ja täältä että suomalaiset olisivat hyytymässä, mutta se on kai lähinnä politiikkaa. Pääsin liukkaalta jäältä turvaan hissiin ja sinne tuli mukaan afrikkalainen nainen. Puhui tottakai suomea. Hymyili kun sanoin että tulee talvi. Piti hissiä auki kun yritin saada ovea pysymään kepilläni. Sitten hän lähti kevyesti.

Hänen on täytynyt olla minua paljon nuorempi. Tai sitten hän on elänyt parempaa elämää. Ehkä hänellä on paljon lapsia ja se on saanut elämän tuntumaan joltakin kaukana kotoa.

Tai ehkä tämä on hänen kotimaansa. Toivon että tuntee olevansa kotonaan, helppoa se ei varmasti ole.

Olen pari päivää lukenut Nadine Gordimerin tarinakokoelmaa nimeltä Beethoven was one-sixteenth black (Beethoven oli 1/16-musta). Kun näin otsikon halusin sanoa kaikille lukijoille, että ihonväriltään mustien ihmisten perimään ei kuulu kuurous.

Sain kirjan loppuun viime yönä. Eilen oli peräti hilpeä tarina luettavana. Siinä kirjailija tekee kiivaasti töitä saadakseen valmiiksi tutkimuksen Kafkan päiväkirjoista valmiiksi. Kirjailijan nimeä ei mainittu, mutta varmaan hän olisi voinut olla etelä-afrikkalainen kirjailija. Eräänä aamuna hän istahtaa italialaisen näytöllä varustetun kirjoituskoneen ääreen, kun jokin saa hänet kiinnittämään katseensa näytölle. Liikkuiko siellä iso kirjain omia aikojaan? Kirjailija puhdisti silmälasinsa.

Musta ja kiiltävä jatkoi vaelteluaan näytöllä. Minulla oli aikoinaan ystävä, jolla oli Olivetti-niminen sähkökirjoituskone, jossa oli muutaman rivin näyttö. Olen kirjoittanut sillä pelillä vähän matkaa, joten tiedän että ylimääräisestä liikkeestä saattaa tulla jopa sydänkohtaus, jos se tulee äkkiarvaamatta. Ja jos on syventynyt kirjoittamiseensa. Elettiin aikaa ennen tietokoneita.

Silmälasit olivat kirkkaat. Ne tarkentuivat koppakuoriaiseen, jonka nimi on torakka. En usko että ne ovat Etelä-Afrikassa russakoita. Toisaalta en voi olla siitä varma, koska Gordimerin vanhemmat olivat latvianjuutalaisia ja muuttivat Etelä-Afrikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Minulla on muistikuva, että maa olisi ollut silloin Venäjän vallan alla niin kuin Suomikin oli. Rus-sana kai viittaa punaiseen niin kuin karjalaisessa laulussa Ruskie neitsyt. Suomessa sanotaan ruskeata ruskeaksi eikä punaiseksi. En tunne baltti-kieliä. Mutta ne ovat kyllä indoeurooppalaisia kieliä toisin kuin viro ja suomi tai karjala. Tai liivi oli.

Setukaisilla on vielä omanlaisensa ugri-kieli, he elävät jossain lähellä Peipsijärveä. Venäjän raja on siinä aivan lähellä. Menee heidän maansa läpi, mutta rajariitaa ei ole sovittu. Minulla on C-kasetti jossain yläkerrassa, johon joku on äänittänyt setukaisten musiikkia. Kannessa on kuva vanhoista naisista värikkäät venäläistyyppiset vaatteet päällään. Mutta kaikkiaan: en ole ikinä tavannut elävää russakkaa, sen sijaan torakoita olen.

Ilmatiiviisti suljetun näytön sisällä oleva otus on englanniksi ”a roach” eli ”a cockroach”, ja niitä olen tavannut New Yorkissa kaikkialla missä olen ollut yötä. Ne olivat kiiltävän mustia. Kun sammutti valon, rupesi kuulumaan naps-naps, kun ne pudottautuivat katosta sängyn päälle.

Kirjailija risti otuksen tietysti Gregoriksi. Olisin itse varmaan alkanut viikon kuluessa jo samaistua Gregoriin, kenties olisin pienentänyt itseni aivan siihen näytölle ja ajatellut että teenpä sitten elämäntyöni näytöllä. Kirjailijan puhelimitse tavoittama ystävä, joka ei uskonut torakan olemassaoloon, sanoi kuitenkin kirjailijalle, että varokin ettei se muni sinne. Kirjailija sanoi että sen nimi on Gregor.

Kirjailija soitti vähän joka puolelle ja yritti saada apua. Kirjoituskoneen ohjekirja ei kertonut miten näytön saa puretuksi osiinsa. Kirjailijan nuori naapuri tuli hälytyksen saatuaan katsomaan, koska ei ollut mitenkään mahdollista että pienen näytön sisällä elää torakka. Nuori naapuri uskoi nähtyään. Joku toinen olisi varmasti vakuuttunut, että ei naapuri kirjailija ole, vaan jonkinlainen maagikko.

Naapuri löysi viimein pienen pienet ruuvimeisselit ja tongit ja muut työkalut optikon työhuoneesta, siis lainasi. Sitten hän alkoi ilman ohjekirjan apua purkaa näyttöä.

Tiedän että en saa panna tähän spoileria. En tiedä onko Gordimerin kirja suomennettu ja joka tapauksessa olen usein huomannut että novellikokoelma englanniksi ei välttämättä ole sama, siis sisällä samoja kertomuksia kuin suomeksi. Tämä opus on Bloomsbury-kustannustalon julkaisu vuodelta 2007. Gordimer on julkaissut paljon kertomuksia, samoin esseitä.

Toinen Afrikassa pitkään elänyt nobelisti, Doris Lessing, juuri kuoli. Hieno kirjailija mutta aivan erilainen kuin Afrikassa pysytellyt kollegansa. Gordimer on syntynyt vuonna 1923 ja siis täytti jo 90 vuotta. Tarinat kulkevat vuosikymmenestä toiseen vaivattomasti. Gordimer sai Nobel-palkintonsa 1991.

Tuli mieleen Kornei Tšukovskin kirjoittama runo Torakka. Sitä on esittänyt Radioateljee, mutta minulla on hämärä muistikuva jonkun ylioppilasteatterin tms. esitys samasta runosta. Joka tapauksessa olen ollut tietoinen venäläisen kirjallisuuden ja torakoiden yhdistelmästä jo kauan. Ehkä Nadine Gordimerin vanhemmat osasivat myös venäjää ja lukivat lapselleen runon?

Joka tapauksessa torakoiden olemassaolo on optimistinen asia. Ne ovat tiettävästi ainut hieman korkeammalla evoluution tikapuilla istuvia otuksia, joihin radioaktiivinen säteily ei juuri vaikuta. Ei ole pakko puhua kylmän sodan vuosien kauhun tasapainosta, voi vaikka ajatella Fukushiman ydinlaitosta, joka on nähtävästi epästabiili vielä aika kauan.

Elämää saattaa olla lopullisen kaaoksen jälkeen jossain muodossa. Sen pitäisi kai riittää meille? Ulkona myrskyää koko ajan. Kuljin mieheen nojaten lasinkirkkaiden jääteiden läpi kauppaan ja todistin uuden myrskyn tulon. Ellei uudelleen lämpene, ihmiset saavat pian luistella.