Sataa

Koko viikon on tuullut kovaa, navakasti kuten ilmatieteen laitos sanoo. En ole onnistunut tapaamaan ystäviäni sorsia, jotka tosin olivat vähän ujoja. Pari tuttua varista on rääkäissyt epämiellyttävästi, eli ei ole tahtonut minua missään nimessä reviirilleen.

Oletan että linnut ovat nyt pesimäpuuhissaan. Ne suojelevat itseään ja ihminen on kaikkiaan niiden mielestä hankala tyyppi, vaikka niiltä saakin ruokaa. Jos ei muuten niin jätteistä.

Aurinko on paistanut, mutta ei kuumasti. Se on hyvä koska pyöräkypärä muuten kiehauttaa aivot. Pyörä on tullut pölyiseksi, se on pestävä.

Sade alkoi tänään, hitaasti, mutta kyllä se on tosissaan tulossa. Olen miettinyt muutamia ympäristöasioita viime aikoina. Ne vaivasivat siihen määrään, että niistä piti kirjoittaa.

Mutta kuvissa näkyy merenlahden alennustila. En ole huomannut että kaupunki olisi tehnyt lahden siivoamiseksi yhtään mitään. Minäkin olen sinne kerran soittanut, kun näin vuosi sitten keväällä jonkun putken pään alueella kaloja uimassa vatsa ylöspäin.

Ei tuonne uimaan voi mennä, ei sinne voi edes pudota.

Ajan valo ja pimeä

Kevät muuttaa ajan tajua. Olen muutenkin miltei aina viikkovillissä, enkä yleensä koskaan tiedä mikä päivä on, siis numeroina, useimmiten olen selvillä siitä mikä viikonpäivä on.

Valo laajenee. Sitä tulvii asuntoon jatkuvasti. Herään valoon joka iskeytyy huoneen toisen pään ikkunasta sängyn karmin kautta suoraan silmiin kello neljä. Aivan äsken kello neljä oli pilkkopimeää. Siis niihin aikoihin kun aloittelin Joyce Carol Oates'n lukemista. Vielä kauemmin, helmikuun alussa oli pimeää vielä seitsemän aikaan aamulla, kun luin aamiaiseksi Odysseus Elitiksen runoja.

Siihen pimeyteen liittyi lasinen päänsärky. Tauti oli kyllä vatsassa, mutta kuume oli päässä. Päätä ei voinut kääntää ilman, että oli pakko oksentaa. Joten oli oltava vaakasuorassa ja aivan paikoillaan ja toivottava että ajatukset rauhoittuisivat ja niiden vapaa leijailu ehkä tekisi lopun hirveästä päänsärystä. En olisi voinut edes kuvitella jotain niin aktiivista kuin soittaminen johonkin terveyskeskukseen tai päivystykseen sudenhetkenä, yöllä. Sen verran tajusin että olin vieraalla paikkakunnalla, eikä mikään instanssi ottaisi minua vastaan.

En olisi kestänyt edes taksissa istumista, koska pää olisi todennäköisesti haljennut. Tähän liittyivät kaiken lisäksi hurjat värien roiskahdukset näkökentän laidalta keskelle ja vähäksi aikaa pois ja sitten takaisin, kun olin jo kuvitellut ohittaneeni pahimman. Löysin kuumemittarin. Se oli digitaalinen enkä ymmärtänyt miten sitä käytetään. Ohjeet olivat saksaksi.

Mutta sairaus ja koko se matka supistuivat hyvin tiiviiksi pimeäksi, aika oli miltei loppua.  Aika on kuminauha, joka joskus väsyy ja menee yksinkertaisesti poikki. Se kuminauha oli siis minun käsissäni. Pimeys ja sairaus tekivät siitä hauraan.

Sairauden jälkeen pääsin suhteellisen huojuvin askelin lopulta kotiin. Luin Göran Ekströmin syväekologista kirjaa Utopia pelastaa maailman. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjoitin siitä omakohtaisen arvion Kotisivut2:een, joka on blogirullassani. Sitten löysin kirjahyllystä pudonneen kirjan joka vaikutti oudolta. Rupesin lukemaan sitä, koska arvostan sen kirjoittajia, Henri Bromsia ja Pentti Malaskaa. Kirja on nimeltään Nosferatun maa, sen on kustantanut Arator, eikä siinä ole missään julkaisuvuotta. Kirja jäi kesken ja se on edelleen kesken. Sen etukannessa on riikinkukon aukilevähtäneen pyrstön silmiä.

Kirja kertoo Euroopasta. Se on lajityypiltään romaani. Minulla on kiusaus tuumia että ehkä kirjailijat eivät ole kirjoittaneetkaan sitä. Broms on semiootikko ja kulttuuriajattelija noin ylipäänsä, ja Malaska on Rooman klubin jäsen. Kiusaa etten osaa lukea kirjaa. Oletan että yksi syy kykenemättömyyteen on se, että luulen sen reagoivan Ekströmin syväekologian kanssa ja siinä puolestaan on kysymys maailman hengissäsäilymisestä. Kirjaimellisesti. Koko Telluksen tulevaisuudesta. Voiko olla tärkeämpää aihetta?

Valo oli alkanut lisääntyä. Se lisääntyy hyvin nopeasti noin maaliskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, sitten aivot alkavat tottua erilaisiin heräämisrytmeihin. En ole ikinä ymmärtänyt miten kissat pystyvät nukkumaan missä valossa tahansa. Voi olla että ne ovat enemmän suomalaisia kuin suomalaiset ihmiset ovat.

Minua kiusaa se, etten pääse eteenpäin. Piti mennä hoitamaan lapsenlapsia, viikoksi vain, mutta ongelma oli siinä, silloin helmi-maaliskuussa, että sekä keuhkokuumeileva että kätensä katkaissut lapsi olivat kumpikin nyt jo tottuneet minuun, niin että he erittäin kokeneesti pyörittivät minua edestakaisin. Vedätystä! Onneksi keuhkokuume alkoi vähentyä, sen sijaan kipsattu vanhempi neiti kutisi niin paljon, että rupesin itse raapimaan käsivarttani.

Kirjoilla on täsmälleen sama vaikutus minuun kuin ihmissuhteilla, ne vaikuttavat suoraan silloin kun ne ovat merkityksellisiä. En pysty keksimään merkityksellisempiä ihmissuhteita kuin suhteet lapsiin ja kissoihin.

Lasten nimittäin on pelastettava maapallo. Tässä asiassa Malaska on varmasti samaa mieltä kanssani, koska luulen hänen jo käsittäneen että Rooman klubi ei kykene sitä tekemään. Aikuiset ja tärkeät ihmiset tietävät kyllä että maailma kuolee pian ellei jotain tehdä, mutta ovat halvaantuneet.

Kysyin Göran Ekströmiltä kauppajonossa miten hän suhtautuu ihmisten ja eläinten väliseen myönteiseen suhteeseen, siis sellaiseen jossa hyötyä ei oteta ainakaan lihana, maitona, kananmunina tai jonain muuna syötävänä asiana. Kirjailijalla oli kiire, mutta hän sanoi että periaatteessa ihmisen suhde lemmikkieläimiin on positiivinen ja vie elämää eteenpäin. Tätä keskustelua minun pitäisi viedä eteenpäin. Olen jotenkin solmussa sen kanssa. Minun on tiedettävä merkitykset.

Nyt valo jatkaa kasvuaan. Käyn päivittäin tervehtimässä joitakuita tuttuja. Vihreys kasvaa. Ruohonkorsia ei pysty kukaan enää mittaamaan.

Puistattaa ajatus siitä, että pian tulee ruohonleikkuri. Niittyjä ja ketoja ei ihmisten kaupungissa sallita. Tänään näin ensimmäisen perhosen. On ollut aurinkoista, mutta tuullut pohjoisesta ja lujaa. Perhosia ei kauan enää näy, ellei niittyjä ja ketoja aleta hyväksyä.

Näissä kuvissa on pari sorsaa, jotka palelivat ja ajattelivat että tuon ruokaa. Sorsien silmät ovat kuitenkin ilmeettömät. Sorsaa on tulkittava niin, että kun se tulee lähelle, ele on jo viesti. Kissalla taas silmät kertovat paljon monimutkaisempia asioita.

(Kuvat saa isommiksi että nousevat vesililjatkin näkyvät)

Sorsalla on paikkansa ja samoin kissalla. Perhonen, hyönteiset, kaikki ötökät ovat lainsuojattomia. Niitä ei uhkaa ainoastaan tuleva viileä kesä. Ruohonleikkurin pienhiukkaset ovat niin myrkyllisiä, että ne tappavat jokaisen ötökän joka on lähellä. Minulla on pyörä ja pääsen karkuun. En ole varma kuinka kauaksi. Jossain vaiheessa todennäköisesti pökerryn itsekin. Siinä se sitten on.

Joku lintu on syönyt pökertyneen ötökän ja linnun pää on muuttumassa lasiseksi ja se oksentaa päätään kääntäessään.

Vappukissoja sosialistien keskellä

Puoli lasillista proseccoa saa minut hihittelemään vähän aikaa todella typerälle macho-Bondille, ne vanhat joissa oli Sean Connery ja Roger Moore eivät olleet sellaisia. Ihan niin kuin Bondin idea olisi tuottaa fantastisen isoja katastrofeja ilman, että edes juonta on kukaan viitsinyt kuvitella. Saati kirjoittaa ja miettiä.

Se oli vappuaatto. Vappuaamuna löysin toinen toistaan hilpeämpiä vappupostauksia, opin jälleen kerran että tämä on mahdollisesti ollut se alkuperäinen uuden kuninkaan juhla, näin kuvan Walpurgis Nachtista Goethen Faustin mukaan Corneliuksen kuvituksena, grafiikkaa, luin tinyurlin linkistä miten hankalaa oli Lou Reedin ja Bob Dylanin tapaaminen ja sitten myöhemmin ystävystyminen. Ystävystyminen oli hyvä juttu, koska kumpikin on niin paljon hieno muusikko. Toivon että musisoivat joskus yhdessä. Ei siitä tarvitse isoa konserttia tehdä.

Rupesi häiritsemään etten tiennyt mitään tästä Corneliuksesta. No, nimen googlaaminen ei auttanut mitään. Heitä oli hirmuinen määrä, yksi on jopa pyhimys. Oli joutunut olemaan paavina jonkun kahden merkittävämmän paavin välissä ja päässyt sitten pyhimykseksi. Sitten on muusikko Cornelius, ja vaikka keitä. Joku Cornelius sijaitsee Japanissa ja on jonkinmoinen pop-ryhmä.

Vapun kunniaksi on ehkä syytä siteerata John Barker -nimisen oppineen (googlatkaa itse jos tahdotte tietää kuka tämä Barker on!) selostusta Corneliuksesta, joka oli anarkisti tai trotskilainen. Sellainen sivuhuomautus vain ensin, että kumpikaan mainituista sosialisteista ei tarkoita pomminheittelijää. Ne ovat lisämääreitä jotka ovat tulleet joidenkin kuumapäiden mukana. Ainahan heitä täytyy olla joka paikassa. Mutta pilaavat kunnon ihmisten nimen vain, niin kuin nyt tämän Corneliuksenkin, joka siis EI ole kuvittanut Goethen Faustia:

Cornelius Castoriadis

1922-1997

Cornelius Castoriadis who died the day after Christmas 1997 was a tough and tough-minded intellectual and survivor of revolutionary politics who, more recently, gained considerable academic recognition. He was born in Constantinople and would have been part of the Greek exodus at that time of mutual ethnic cleansing between Greece and Turkey. By his own reckoning he began reading philosophy at the age of 13, an activity soon politicized by taking place under the dictatorship of General Metaxas. He became a member of the Greek Communist Party at the age of 17 but three years later, when the Party was gaining real power through its somewhat tortured relation with the mass resistance organisation EAM-ELAS, he became a Trotskyist. Another 3 years later in 1945, so the bald details go, he fled to Paris on both Fascist and Communist death lists.

Until a proper biography is written that is as far as it goes. In later years, commenting on his break with Trotskyism he talked of its misunderstanding of the nature of Communist parties with specific reference to the fact that the Greek Communist Party had gone for a coup d'etat in 1944. On a personal note, I met him very briefly in 1993 to help do an interview and then in a mad taxi dash to get him to the ICA on time for a debate. He was someone who had helped give me and many other comrades in the late 1960s the confidence to be libertarian socialists, but by 1993 I also knew many Greeks whose fathers and uncles had been murdered as communists by British-backed death squads in the period after 1945. The impression given in novels like Captain Correlli's Mandolin (based very much on the writings of British intelligence officers) had given a uniformly black picture of the communist resistance, but from the other side, Trotskyist writers had tried to rescue it from the Communist party and focussed on Aris Velouchiotis, himself finally murdered by the communists and EAM-ELAS as a mass organisation distrusted by the party for being an overhelmingly peasant organisation. I asked him about this in the taxi but he said it had all, all of it, Velouchiotis too, been Stalinist bullshit, that it was like that long before the return of the psychotic Nikos Zachariades

I do not know what then it can have meant to be a Trotskyist in 1942-5 Greece, but am sure it would have been quite possible to be on the two death-lists of both sides. In Paris he got a job as an economist with the OECD, and from then on, with a three year break and later as a psychoanalyst, always worked professionally as he put it. At the same time, despite the professional job he did not gain French citizenship until 1970, which meant that in principle he could have been deported at any time with 24 hours notice. I mention this since most Western European revolutionary socialists have not had such experience, and to forestall any jeers or sneers at this man.

Netti on hauska juttu. Ulkona on sitä paitsi nyt kylmä. Pari päivää sitten alkoi viiletä nopeasti. Nyt puhaltaa lujaa pohjoisesta, lippu kääriytyy itsensä ympärille.

Minusta on ylipäänsä mukavaa lukea Kreikan tai muunkin Euroopan sosialismin historiaa, koska en oikein usko, että aate olisi täysin kuopattu ja sitä paitsi on olemassa paljon ihmisiä, jotka olivat toisinajattelijoita n.k. reaalisosialismin aikoina. Sen puoleen moni ajattelee että se oli kenties parempi valtiojärjestelmä kuin nykyinen ihmisiä ja ihmisyyttä polkeva kapitalismi.

Toisinajattelijat ovat muutenkin olleet viime aikoina mielessäni. Heitä pitäisi olla kaikissa maissa ja heille pitäisi antaa rahaa ajatella ja kirjoittaa, tai ajatella ja maalata tai musisoida tai jotain muuta, josta syntyy uutta yhteiskuntiin. Kulttuuri kai on yhteiskunnan perusjalka?

On hyvä päivä istua ja lukea. Luen Pentti Linkolan Johdatus 90-luvun ajatteluun-opusta, joka koostuu artikkeleista. Nyökkään päätäni muistamisen merkiksi ja tajuan että olen aikoinaan lukenut kirjan tarkkaan. Nyt se piti tarkistaa, koska vaiheeksi Linkolasta keskustellaan.

Keskustelua käydään Tieteessä tapahtuu-lehdessä, joka löytyy myös netistä. Netti on hyvä juttu.

Välillä käyn katsomassa mitä rannan pajunkissoille kuuluu. Vihertyvät jo.

Sen sijaan viime lauantain pihan afrikkalaiset lapset toivat pajunkissoja, jotka eivät ole alkaneet vihertyä. Voi olla että pajunkissat tarvitsevat joka puolelta tulevaa auringonvaloa alkaessaan kukkia. No, joka tapauksessa hyönteisiäkään ei vielä ole. En ole tavannut edes pökertyneitä mehiläisiä, joita yleensä vapun tienoilla jo on. Enkä ensimmäistäkään kärpästä edes.

Joku amerikkalainen taho esitti että ensi kesästä tulee kylmä ja märkä. Minä olin ehtinyt ehdottaa jo ennen ihan samaa, mutta minulle ihmiset pudistivat päätään. Ja mikä muka niistä amerikkalaisista tekee niin viisaita?

Lidian käyttäytymisestä voi kyllä päätellä että kesä voi todella olla viileä. Hän osaa elellä sen mukaan.

Joinakin päivinä ei jaksa oikein avata edes silmiä.

Hän sanoo.

Pääsiäiseksi

HANS ARP

Tyhjiä pesiä tavoittaa tuuli

Tyhjiä pesiä tavoittaa tuuli,

kuivia naamioita.

Hämärässä laulaa ihmisääni

värit,

sulitetut kiitoslaulut,

tarukäärmeet.

Keinuu, keinuu

sinne tänne

välillä valon, pimeän.

                      HELVI JUVONEN

* * *

Hans Arp mit dem Nabel-Monokel, 1928, (Fotograf unbekannt)© Süfung Hans Arp und Sophie Tauber-Arp e.V.

Tämänpäiväinen runo on Jarkko Laineen ( 1947-2006) valikoimasta käännösrunoutta kirjasta nimeltä Runon suku (Otava 1991). Kirjailijaksi tänä pitkänäperjantaina valikoitui surrealistina tunnettu Hans Arp (1886-1966), suomentaja on runoilija Helvi Juvonen (1919-1959). Runon suku on hieno valikoima suomennoksia. Tänään voi ihastella sitä määrää runoutta jota meilläkin sentään on omalla kielellämme.

Pilvet eivät roiku kattojen tasalla. Aurinko paistaa ja on lähdettävä ulos ihmettelemään sitä. Pimeys on poissa puoleksi vuodeksi. Kuuntelin juuri Bo Carpelanin (1926-2011) puhetta radiosta, enemmän hän puhui kuin mitä runoja luettiin. Haastattelijoita ei tarvinnut päästää ääneen. Hän puhui paljon paikoista ja valoista ja varjoista.

Ihmisten suhteen hän oli epäilevä niin kuin varmaan kuka tahansa päätyy olemaan. Ehkä se johtuu siitä että eläimet ovat viattomia. Kasvitkaan eivät pure. Kuristajaköynnökset saattavat yrittää sulattaa nukkuvaa ihmistä, mutta tuskin onnistuvat pikkuvarvasta enempää.

Muitakin poikkeuksia todennäköisesti on. Kyse on listasta syö tai tule syödyksi.

Regressioanalyysi?

Jostain syystä Tieteessä tapahtuu-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero on jäänyt lukematta. Luulen että se johtui siitä, että miltei ensimmäisenä oli juttu kvanttimekaniikasta. En ole lukenut vielä suomalaisen kirjoittajan englanniksi kirjoittamaa scifi-kirjaa nimeltä Kvanttivaras, joten en osaa sanoa, onko tässä artikkelissa jotain aiheesta.

Sen tiedän etten ymmärrä artikkelista yhtään mitään. Se aiheutti minussa mitä ilmeisimmin torjuntareaktion. Moni scifi-kirja tekee sen minulle edelleen. Tiedän, pitäisi lukea niitä vähän enemmän, että ymmärtäisin onko torjuntaan jokin rationaalinen tai emotionaalinen syy, jonka voisin hyväksyä.

Nyt sitten iltapäivän ensimmäisenä pidempänä tuntina, kun odottelin että aurinko alkaisi lämmittää, ja pääsisin ajeluttamaan Jopoani vähän matkaa, hyppäsin kylmästi kvanttimekaniikasta kertovan artikkelin yli ja päädyin yllätyksekseni ex-pääministerin isän Tatu Vanhasen kirjoittamaan artikkeliin, jossa käsitellään Suomen paikkaa kansainvälisessä vertailussa. Tatu Vanhanen näyttää olevan emeritusprofessori valtio-opissa Turun yliopistolla. Hän on siis ainakin ollut tiedemies.

Pohojalaanen verenpaisumus

Luin jutun ja lähdin sitten fillarireissulle. Kamera löysi jokakeväisen vedenpaisumuksen ynnä avovettä ja hanhen. Hanhet ovat vasta tulossa. Missään ei näy vihreää ruohoa vielä, ja sitä olen nähnyt niiden kesällä näykkivän rannalta.

Piti katsoa uudelleen artikkelia ja sen sisältämiä asioita. Olen varma että artikkeli on tässä nyt keskustelunavauksena, koska se sai kaltaiseni maallikonkin hämmästymään.

Minua ällistytti aivan yksinkertainen asia: Vanhanen ja hänen tutkijakollegansa Richard Lynn ovat kirjoittaneet jo aiemmin siitä, että Afrikasta poismuuttaneet populaatiot olisivat älykkäämpiä, siis niiden ÄO olisi korkeampi kuin trooppisten maiden väestöjen älykkyys. Olin luullut että vuonna 2006 kollegoiden tekemä yhteinen tutkimus oli jo ammuttu alas.

Ehkä sitä ei ole ammuttu alas kansainvälisesti, vaan ainoastaan Suomessa? Olisiko siihen vaikuttanut Suomen sisäpolitiikka? Juuri nyt olen kyllästynyt kaikkeen politiikkaan ja syy on se, että en usko sen olevan rehellistä työtä.

Itse artikkelista en löydä kovin paljon mitään uutta. Vaikka asiat on niputettu korrelaatioin pitkin kaltevaa käyrää, niin minusta tässä väitetään että elämisen vaikeus saa älykkyyden lisääntymään. Sen verran olen lukenut että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Elleivät ne siis evoluution kannalta ole ratkaisevia.

Kevät repeää jäähän

Miksi Pohjolaan tulleiden ihmisten älykkyys nousisi ratkaisevasti? Ja miksi, jos se nousisi, se ei saisi ihmisiä kiireen vilkkaa muuttamaan takaisin etelään vähän paremmille laidunmaille?

En käsitä miten olisi hyväksyttävissä, että tropiikissa asustavat ihmiset eivät koskaan joudu miettimään olemassaoloonsa liittyviä asioita. Epäilen sitä hyvin vahvasti. Olen itse asiassa varma siitä että antropologeilla on iso määrä tietoa joka panisi epäilemään tuota hypoteesia vielä enemmän.

Epäilys ei ole sama asia kuin jonkin asian todistaminen. En siis voi todistaa yhtään mitään. Mutta olen aika varma siitä, että korrelaatioita esimerkiksi pitkäikäisyyteen, ruuan saatavuuteen, monipuoliseen ravitsemukseen, sosiaaliseen rakenteeseen suvuissa jne. olisi löydettävissä. En tiedä miksi korrelaatio oli aivan välttämättä saatava sovitetuksi älykkyysosamäärään. Yhdistettynä kylmään ilmanalaan, kaiken lisäksi?

Sitä voi tietysti pohtia mitä älykkyys on. Mutta sitä on pohdittu niin kauan että ei siitä ole todennäköisesti tullut yhtään sen selvempää. Arkikielessä ihminen ehkä mieluummin puhuu viisaudesta kuin älykkyydestä. Älykkyys voi olla pelkkä tekniikkalaji. Ei kai se silloin korreloi hyvinvoinnin tai vaurauden tai jonkun muun mukavan ominaisuuden kanssa. Tai sitten se voi yhtä hyvin korreloida sen kanssa mennen tullen.

Newsweekin artikkelissa, joka ilmeisesti sai Vanhasen kirjoittamaan tämän artikkelinsa, sanotaan otsikossa että The best Countries in the World. Ja artikkeli on viime vuoden elokuulta. Ymmärrän kyllä että kaikenlaiset tahot mittailevat paremmuutta ja huonommuutta. Kansalaiskunto on ilmeisesti edelleen jollain lailla mitattavissa oleva suure. Kansalaisuuden pitäminen on edelleen tärkeätä vaikka meillä onkin YK ja EU. Kansalaisuuteen perustuva yhteiskunta on ihmisille tärkeä.

Ja Pisa-tutkimuksessa Suomi tuli muutamaan kertaan ykköseksi. En minä ole tähän mennessä ymmärtänyt yhtään, mitä silläkään tutkimuksella on mitattu. Ehkä kykyä oppia? Ihminen oppii vaikka apinoidessaan muita, vai mitä? Jos sillä väitetään tutkitun älykkyyttä maailmanlaajuisesti, niin tutkijoilla on virheellinen käsitys maailmasta.

Esimerkiksi älykkyysosamäärän tutkimustulokset ovat riippuvaisia tutkittavien kulttuurista. Se on käsittääkseni tiedetty kymmeniä vuosia. Kulttuurisesti maapallo on hyvin heterogeeninen. Sen vuoksi koko tämänkertainen korrelaatioartikkeli ei mielestäni sano yhtään mitään.

Toisaalta minä en ole edes eläkkeellä oleva tiedemies. Tämä on siis pelkkä mielipide.

Miksi hanhi syö ruohoa?

Olen ehdottomasti sitä mieltä että myös tiedemiehillä on oikeus heittäytyä mitä hurjimpiin spekulaatioihin jos he tahtovat. Tiedemiehilläkin on oikeus olla onnellisia. Mistä tuli mieleeni sekin että minkälainen maa voisi olla maailman paras. Ehkä se olisi sellainen, jossa ihmiset olisivat tyytyväisimpiä elämäänsä. Ehkä jopa onnellisia?

Edit 16.4.2011. On pakko kertoa, että äsken rupesin selailemaan Tieteessä tapahtuu-lehden numeroa 2/2011. Sanoin tuolla postauksessa että ehkä tämä on keskustelunavaus. No, Tatu Vanhasen avaukseen vastaavat Petter Portin (Turun yliopiston perinnöllisyystieten professori emeritus) ja Eka Roivainen (psykologian lisensiaatti ja kuntoutuspsykologi), jotka kumpikin ampuvat regressioanalyysin alas. Roivainen vähän pitemmälle selittäen, Portin lyhyehkösti. Portin kirjoittaa: ”Kuinka moni järkevästi ajatteleva ihminen muuten vielä ylipäänsä pitää totena, että niin monimutkainen ominaisuus kuin älykkyys voitaisiin puristaa yhteen numeroon?”. Ihan samaa mietin itse, kun luin Vanhasen artikkelia. Mutta, kuten sanoin, olen täysi diletantti ja maallikko kaikessa mitä tulee biologiaan, perinnöllisyyteen, matematiikkaan ja muihin ei-humanistisiin tieteisiin. Olen nyt erityisen iloinen siitä, että ihan tavallisella ajattelulla voi/saa reagoida viisaiden ihmisten kirjoituksiin. Viisaus taitaa olla kyseenalainen määre sekin!  

Ei, emme ole tavanneet

Kirjanmerkkinä on hajamielisesti hahmoteltu karttakuva suvusta. Karttakuva on parempi sana kuin puu, koska karttaan voi piirtää teitä ja jokia ja kuvitella mitä kautta sukuun on tultu ja mitä kautta sieltä on menty päätalosta jonnekin kotivävyksi tai miniäksi.

Vilkaisen kuvaa silloin tällöin. Välillä ahdistaa, koska on melko varmaa ettei siitä valmista karttaa tule. Lapsia tulee kaikkiin sukuhaaroihin koko ajan lisää ja vanhemmasta päästä kuollaan harvemmin kuin vielä 1950-60-luvuilla. Eletään ilmeisen hyviä aikoja.

Kaiken lisäksi en voi enää liikkua enää parin pitäjän puhelinluettelon sivuilla, vaan ihmisiä asuu ihan missä sattuu. Ulkomaillakin. Yksi sukuhaara sijaitsee Espanjassa ja Chilessä, yksi Yhdysvalloissa sekä itä- että länsirannikolla. Minulla on pikkuserkkuja kaikkialla. Useimpien nimiä en tiedä.

Ja nyt kirkkoherrat päättivät sulkea kirjansa. Sitten väestörekisteri päätti olla julkistamatta ihmisten etunimiä. Me olemme äärimmäisen kilttejä ja vaatimattomia ihmisiä mutta juuri meitä ruvettiin yhtäkkiä vainoamaan. En ole edes yliopistossa enää kirjoilla, joten en voi julistaa olevani tutkija. Mitä minä sitä paitsi edes tutkisin, siis sukututkimukseen suhteutettuna? Muutamien eteläpohjalaisten ja yhden savo-kainuulaisen suvun haarojen ”luovuuden esiintymistiheys noin vuodesta 1830 lähtien”?

Luultavasti kirkkoherrat eivät ole hajamielisesti vatsojaan kannattelevia joviaaleja typeryksiä enää. Ne huomaisivat juoneni heti.

Yksi tuttu oli päätynyt etsimään geeniperimiä. Siinä oli todella oivallusta. Nimittäin geenitutkimukseen tarvitaan tätä nykyä kyllä ihan tavallistenkin kansalaisten aktiivisuutta. Suomi on oikeastaan oikeasti yhtä suurta perhettä, mutta geenit ovat pieniä piruja, jotka vaeltelevat perheessäkin sinne tänne, eikä koskaan oikeastaan voi ihan tarkkaan sanoa kuka tulee olemaan seuraavanlaisen genomin perijä. Suomi on geenitutkimuksen kova nimi, koska meillä on niin pieni geenialue, vai miten se suomennetaan, gene pool, geeniallas?

Minä en ole ikinä oppinut edes banaanikärpästen klassista lisääntymisjärjestelmää, eikun siis jälkeläisten ominaisuuksia. Olen aika huono ihminen kyllä. Biologia saa matematiikanvastaiset niskakarvani pörhölleen, eikä opiskelusta tule mitään, vaikka kuka maanittelisi.

Tai pitäisi ruveta mormoniksi, jolloin olisi käsillä koko Suomen sukukartta yhdellä hiirenklikkauksella ja pystyisin ohittamaan typerän suomalaisen valtiokirkon ja väestörekisterin. Mutta miten on tultu siihen, että niissä byroissa istumiseen vaaditaan nimenomaan typeryyttä ja pöyhkeyttä? Sen tahtoisin tietää. Pitäisi maksaa yhden syntymätodistuksen maksu yhteen itäsuomalaiseen seurakuntaan. Aivan niin kuin ne eivät minun veroistani saisi siihenkin maksuun tarpeeksi rahaa valtiolta, jonne maksan itseni kipeäksi rahaa, koska minulle on vain pieni eläke, josta voidaan ottaa veroja ja veroluonteisia maksuja kuten sairaanhoitomaksua miten paljon tahansa. Kukaan ei auta ja puolusta minua.

Onko tämä vaalivuosi? Miksi kukaan ei lupaa mitään minulle? Ilmakin on inhottava sumua ja tihuutusta jatkuvasti että polvikin alkaa olla vaihteeksi kipeänä.

Syynä tähän kaiken normaalielämän epänormaaliin vastustukseen ei kyllä ole kirja jota luen. Päinvastoin. Kirja on niin kamala, että se saa minut näkemään hirvittäviä painajaisia ja lakanat ovat kääriytyneet herätessäni toivottomaksi solmuksi ympärilleni ja siitä selviämiseen menee paljon kauemmin kuin heräämiseen. Joten taas yksi päivä meni pilalle.

Kirjan nimi on i am no one you know ja kirjailijan nimi on Joyce Carol Oates. Kirja ei ole millään tavalla kuoliaaksi naurattaja, kuten sukuni miehet olivat.

Naiset taas. Eivät he nauraneet. Yksi tädin serkku kysyi että minunko kuolemaani sinä odotat, mies vastasi että herrajumala pitääkö minun sitten kuolla?! Siinä oli siis kysymysmerkki ja huutomerkki.

Olin puhe-etäisyydellä ja sanoin lukeneeni ohimennen biologian kirjasta että kaikkien on kuoltava. Kumpikin havahtui. Serkku meni suuren sinisen kaapin luo, avasi hitaasti ovet. Otti sokeripalan ja sitten pienen lääkepullon. Pani sokeripalaan pari pisaraa kamferia ja rupesi imeskelemään sitä.

Mies vilkaisi serkkua ja kysyi että sydämestäkö ottaa. Serkku sanoi että ei, hän tässä vain odottelee auringon laskua.

Nyttemmin ne ovat kyllä suunnilleen kaikki kuolleet, ne jotka ennen olivat vanhemmasta päästä. Joskus kuvittelin että ne tietävät kaiken ihan vanhuuttaan. Nyt tiedän paremmin kun olen suunnilleen samanikäinen. Kun päätä särkee, sipaisen etusormeen ihan vähän tiikeripalsamia ja hieron sillä vasenta ohimoa.

Ei sillä ole hirveästi merkitystä, koska kipu johtuu kaularangan nikamien rikkonaisuudesta.

Joyce Carol Oates on helevetin hyvä kirjailija. Näiden tarinoiden nimi on yksinkertaisesti STORIES. Siellä on niin julman rikkinäisiä ihmisiä, että en usko olevan koko Savo-Kainuun sukuhaarassani. Voin sanoa sen, koska en tunne sieltä ketään. Kolmansia ja neljänsiä serkkuja ei nykyään tunne enää kukaan.

Suomi on pirstaleina eikä sille voi kukaan enää mitään.

Tämän tarinan kertoi minulle tänään Lidia. Hän käytti kertomiseen hienosti ja hienovaraisesti ilmaisevia korviaan ja häntäänsä. Tyrkkäsi välillä käsiäni ranteista, ja rupesin kirjoittamaan. Nyt istuu tyynesti ja katsoo televisiota. Se on kiinni, pinnalla heijastuu sen oma kuva. Se siristää silmiään. Se tarkoittaa tervehdystä.

Kuolemanlinjalla

En ollut tietoinen mistään kiireellisestä kirjoitushommasta. Olisi se pitänyt kuitenkin arvata, että sitten joku ilmoittaa kahden päivän varoitusajalla, että deadline eli kuolemanlinja lähestyy. Ei minun olisi pakko silti tehdä mitään. Voi olla että silti teen. Tehtävä voi olla elintärkeä.

Tämä on onneksi suhteellisen normaalia elämää. Muu ei ole kirjoittajan elämässä mahdollistakaan.

Olin tosin ennättänyt tuudittautua siihen, että sukellan nyt sukututkimukseen, ennen kuin siitä tulee täysin laitonta. Minua oikeastaan hykerryttää ajatus, että sukututkijana olen ilmeisesti nyt jo lainsuojaton. Vaikka paperit ovat kulkeneet mukanani vuosikymmeniä. Samoin valokuvat, ihmisten kasvot, puhetapa, sanonnat – oikeastaan koko suvun intonaatio.

Viimeistään kun lasta tapaa tulee miettineeksi, että onko kyseessä ehkä geeneissä asustavasta jutusta. Lapsen tapaaminen sai etsimään kuvia ikuisesta kesästä, auringosta, valosta ja kasvusta. Niitä on pari tässä ohessa.

Oma harrastajageenitutkijan otokseni koskee miltei pelkästään perheen miespuolisia jäseniä. Ne ovat hervottomia tarinaniskijöitä. Kuoliaaksinaurattajia. Muistan pitkiä kesäisiä iltapäiviä, jolloin saatettiin pelata korttia (panoksina tulitikut) ja kertoa tarinoita toisillemme. Ennen kaikkea muistan naurukohtaukset, joista ei ollut tulla loppua.

Suvun miehille on yhteistä se, että heidän huumorinsa on absurdia, jopa surrealistista, vaikka nuo kaksi adjektiivia ensin kuulostavatkin aivan vastakkaisilta. Eivät ne ole.

Yhteistä on se, että naurunaiheet eivät ole kirjoitettavissa paperille. Edes tietokone ei osaa tehdä temppuja, joka saisi ilmeet, eleet, eräänlaisen laajan elämänkaaren, joka ilmenee jokaisessa jutussa, näkymään. Voisi sitä tietysti yrittää.

Mutta nähtyäni traagisen ja oudon elokuvan viime viikolla, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen, tulin ajatelleeksi että suvusta pitäisi tehdä elokuva. Kellään, edes miespuolisella jäsenellä, ei tosin ole tietääkseni koskaan ollut tavallista kinofilmikameraa kummallisempaa dokumenttivälinettä. Minulla oli aina sukutalossa ollessani mukana vihko, johon kirjoittaa asioita.

Jopa tädin ja isoäidin puheet pakenevat sanoiksi muuttumistaan. Isoäiti, Mammaksi kutsuttu, sanoi kyllä useimmiten pääruokalajin jälkeen että jälkiruuaksi on sitten natinkia.

Me lapset jäimme vesi kielellä odottamaan sitä, mutta ei sitä tullut koskaan. Muuten touhukkaan ja topakan Mamman ilmaisu jäi mysteeriksi joka selvisi vasta Ameriikanmatkani myötä. Olin yötä toisen isoisän kyläpaikassa jossa puhuttiin fingelskaa.

Käsittääkseni ne kaksi sukua eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, siis vaikka kaikki olivat olleet Ameriikassa. Se on tässä se syvin kulkusuunta, Ameriikka. Kun olen nukahtamaisillani, muistan taas jonkun uuden jutun 1960-luvun Ameriikasta. Ajattelen vieläkin että se aika oli niitä autenttisimpia ja tiiviimpiä elämässäni, eikä sille voi mitään. Kyllä se on sitä ollut myös muille sukupolville ja niiden jäsenille, jotka siellä asuivat.

Sekö että kaikki oli uutta? Uusi manner oli ollut jo kauan olemassa. Se että minä en ollut siellä, ei merkinnyt taatusti kaduilla käveleville, istuville, nukkuville mitään. Laskeuduin nimittäin New Yorkiin. Isoisä ei ollutkaan vastaanottamassa, niin kuin olin luullut. Hän oli ollut retkeilemässä ameriikansuomalaisten tuttaviensa luona.

Lentokoneessa olin tutustunut pariin suomalaiseen mormonityttöön. En muista yhtään, minne ne tytöt olivat menossa, varmasti Utah’n osavaltioon, mutta jossain tapasin heidät jonkun ajan kuluttua.

En unohda sitäkään paikkaa koskaan. Kaksi nuorta ja hyvin pidättyväistä ja kilttiä suomalaistyttöä täydellisen amerikkalaisen sisustuksen keskellä. Olin kuullut siitä, mutta sitä oli vaikea uskoa todeksi. KAIKKI OLI PASTELLISÄVYISTÄ JA MUOVISTA.

Olin jo aiemmin saanut ameriikanpaketissa minulle ja muille lapsille tarkoitetut villatakit, JOTKA EIVÄT OLLEET VILLAA. Se oli täysin käsittämätön asia ja siitä alkoi aikakausi, jolloin minun oli opittava että edes esineet eivät ole sitä mitä ne esittävät.

Eivät ihmiset, talot, kissat, koirat, pensaat, puut, kukat, hymyt, puheet. Jos joku sanoi että olisi kiva tavata ja antoi osoitteensa, niin se ei tarkoittanut, että minä etsin bussiyhteyden osoitteeseen ja menin koputtamaan ovelle.

Minua tervehti pariskunta, joka katsoi minua päästä jalkoihin aivan kuin olisin ollut ufo. Oli pakko katsoa taakseni, että ehkä siellä oli joku muu. En ole vieläkään aivan varma siitä oliko siellä joku muu vai olinko minä joku muu. Tilanne on vaihtelevassa määrin jatkunut samanlaisena koko senjälkeisen elämäni ajan. Muiden elämästä minulla on kyllä aavistus, mutta ei niistäkään mitään varmaa.

Ehkä jotkut ylioppilasjuhlat keväällä?