Talven toivossa

Jos lähtee jonnekin, kannattaa mennä silloin kun on joku niistä vähäisemmistä muutoksista, joita mahtuu noin kahdeksaan vuodenaikaan. Ilmastonmuutos tekee havaitsemisesta hankalamman. Lokakuun alkupuolella oli lämmin, mutta kun minulla ei ole kalenteria en muista miten lämmin ja milloin, mutta kesäistä, eilen illalla oli jo kuuraa autojen pelleillä Espalla. Periaatteessa ei ole omituista että ilmat vaihtelevat koska satutaan asumaan Atlantin ja Siperian välillä. Nyt vain ilmat tuntuvat hurjistuneen.

Tulin takaisin kaupungista joskus kymmenen maissa illalla ja potkiskelin kävellessäni hennosti ratisevia katulampun valossa hopealta hohtavia lehtiä. Ja sitten oli jo pakko kumartua alas ja katsoa. On täytynyt olla pakkasta.

Kaupungeissa minun on oltava varovainen. En ole koskaan osannut geometriaa ja kun oli keskikoulussa vuosi, joka päättyi avaruusgeometriaan, sain ehdot. Kaupungeissa tiedän että on mentävä täältä tuonne, mutta aivot kääntävät kartan diagonaalisesti päinvastoin. Karttaan  tulee taitos niin että se muuttuu monikulmioksi. Aivojen antama kuva ei enää vastaa kuvaa saati minkäänlaista todellisuutta. Olen käsittänyt että en ole ainut sellainen ihminen, kyse on jostain kehityshäiriöstä. Vaihtoehtoisesti kyse on elämänpiiristä, koska maalla en eksy koskaan ja metsissä on polkuja, ellei ihmisten niin sitten hirvien.

Olen kävellyt katsomassa rantojen kallioita. Silmät eivät väsy. Aurinko paistoi miltei koko kuukauden ja meri tuntuu hyvältä. Pitäisi vain päästä kauemmas sellaiseen paikkaan, jossa ei enää näy taloja eikä ihmisiä. Se pyrkimys tulee oikeastaan luonnostaan: pitäisi päästä pois metelistä. Helsingissä rakennetaan koko ajan ja autot kulkevat ja isot koneet murisevat.

Ensimmäiseksi kaupungissa, oli se sitten missä tahansa, tulee mieleen muurahaiskylä. Ihmiset näyttävät kulkevan aika tietoisesti sinne ja tänne, asioilla. Vähän aikaa sitten ratikassa oli hyvin humalainen mies joka toisteli jonkun poliitikon nimeä ja joi välillä pullosta jotain tulilientä. Selkä häneen päin seisoi selvä mies joka hymyili. Se ei ollut pahantahtoinen hymy, se kertoi ettei ole vaaraa. Ihmiset tuntuvat lähettävän toisilleen sanattomia viestejä. Olen lukenut että muurahaispesässä asukit lähettävät toisilleen kemiallisia signaaleja. Ehkä muurahaiset eivät hymyile.

Koska en enää asu täällä, olen vain käymässä, minun ei tarvitse sopeutua siinä mielessä että sopisin katukuvastoon tai mihin tahansa sisätilaan tai jonkun huushollin tapettien väreihin. Sitä paitsi en ole tehnyt sitä koskaan enkä ymmärrä miksi se pitäisi oppia nyt. Kyse ei ole minusta vaan kaupungista ja kaikenlaisista asioista jotka tapahtuvat, koska niin on oltava. Elämä tuntuu olevan normaalia. Ainakaan en ole kaupunkiin vielä pahemmin kompastunut. Jossakin kävellessäni ratikan kolina herättää, ajattelen että jospa ystävä joka kuoli jokin aikaa sitten, ei olekaan kuollut ja odotan tässä häntä.

Silti moni ihminen näyttää aivan liian kiireiseltä, joskus jopa tuskaiselta. Ruokakaupassa lapset pitävät jatkuvaa ulvontaa ainoana tapana saada äideiltään tai isiltään huomiota. En tiedä onko lapsia nyt enemmän kuin 40 vuotta sitten, voi olla, mutta en muista äänimaisemana lasten uhmakohtauksia. Ehkä kyse on ollut karkkihyllystä. Yhden lapsen puoleen kun kumarruin, lapsi ällistyi ja sulki suunsa. Onko mahdollista että ihmiset olivat lähempänä toisiaan silloin ajat sitten? Perheet ja naapurit olleet pikkulasten tätejä ja setiä?

Kun opettelin bussi- ja ratikkareissuja (miksi 3B ja 3T eivät ole enää olemassa?), kun piti päästä messukeskukseen tai punavuorelaiseen teatteriin, niin luin karttaa kämpillä kauan ja hartaasti ja lähdin väärään suuntaan. Rupesin miettimään televisiossa näkemiäni dokumentteja kasbaheista ja muista pyörteilevistä kaupungeista. Helsinkikin on selvästi kasvanut, ei yksinomaan kasvatettu. Kaupungeilla on luonteensa.

Varsinainen työni on ollut yrittää lukea tätä kirjastoa kämpilläni, mutta se on osoittautunut toivottomaksi urakaksi. Siksi sitten lähdin ulos tapaamaan ihmisiä, katselemaan ja kuuntelemaan. Sen verran olen nyt edistynyt lukemisessakin, että luin juuri toiseen kertaan tässä asunnossa kissasitterinä ollessani Joseph Brodskyn Veden peilin. Se on hieno kirja Venetsiasta, mutta yleensä kaikista paikoista joissa on vettä, kaupungeista jotka veden heijastuksina muuttuvat hetkestä toiseen ja varsinkin talvella, kun valo on viisto ja äänet vaimentuvat. Kirja toi mieleeni yhden talven jonka asuin Tukholmassa 1960-luvulla. Vesi oli paras elementti, siihen pystyi kiintymään ja kiinnittymään. Muuten Tukholma oli yksinäisyyden paikka. Kaikki oli loputonta niin kuin nuorena on.

Jossain määrin ihmisten rakentama kulttuuri kaiken touhun ja hyörinän päälle on keinotekoinen. Kyllä taiteestakin signaaleja lähtee. Olen ehtinyt nähdä sitä paljon. Onneksi suuren osan ystävien ja sukulaisten kanssa, jolloin siitä on tullut sosiaalinen asia.

Kun taide on kuorruttanut kaupunkia ja kuorruttaa edelleen, sen jälkimaku ja mielteet ja ajatukset täytyy jättää nyt alkuunsa sikseen. Taisi olla Martin Heideggerin teesi se silleen jättäminen. Silleen jättämiset eivät tietenkään loputtomasti onnistu, joskus niitä on purettava. Kokemuksesta pitäisi tietää milloin painolastia on tullut liikaa.

Kirjastot ja uimahallit

Tulin juuri vesijumpasta Helsingissä. Tätä ennen olen tainnut olla hesalaisessa uimahallissa noin 40 vuotta sitten. Silloin päätettiin että ruvetaan käymään uimassa anivarhain aamulla kun muu porukka ei ole vielä edes hereillä. Sitä jatkui aikansa.

Lauantaiaamut olivat parhaita. Ihmisillä ei ollut sinä päivänä luentoja, joskus tenttejä oli lauantaisin, mutta vain kerran kuussa. Elokuva-arkistossa oli esityksiä mutta lauantai-iltapäivällä, joten se ei sotkenut edes talkoo-päivää. Talo piti siivota ja pojat pätkivät palasiksi vanhoja hirsiä. Ne tulivat ilmaiseksi radan toiselta puolen, kun purkujätteet piti saada jonnekin eikä opiskelijoilla ollut panna rahaa edes Vapon myymiin klapeihin. Tuli surku, kun joissakin hirsissä oli vielä kiinni ikkunaverhoja.

Vapolla taisi olla lämmityspuumonopoli niihin aikoihin. Helsingissä puulämmitys alkoi tulla harvinaiseksi. Elettiin 1970-lukua. Meillä oli tarkoituksena myös pitää pystyssä ja kunnossa kaunista kansakoulua, joka taisi olla viimeinen lajissaan, rakennettu vuonna 1924. Puuta tarvittiin, luokkahuoneissa oli yleensä yksi iso uuni ja nurkista veti.

Meille kerrottiin että hirret on tuotu numeroituna Terijoelta ja muualta Kannakselta, kun tarvittiin esimerkiksi asemarakennuksia ja asuntoja venäläisille byrokraateille. Veräjämäen hienot pitsihuvilat ehdin nähdä hätäisesti ja summittaisesti vain kerran, sitten ne jo haihtuivat savuksi uuneissamme. Ehkä ilman kamalaa köyhyyttä olisimme alkaneet vaatia huviloiden säilyttämistä? Kuvittelin kyllä kävellessäni näkeväni juuri mäen alle sujahtavan gogolilaisen päällysviitan, tsaarinaikainen haamu.

Uimahalleissa ei ollut 1970-luvulla vielä vesijumppaa. Ei muuta kuin uitiin. Meitä taisi olla liikkeellä ainakin Pipari, Killi, Riitta, Poni ja minä, joskus vähemmän ja joskus enemmän. Muuten olen tottunut liittämään yhteen kirjastot ja uimahallit ainakin tuolta ajalta, ne ovat tärkeitä kunnallisia instituutioita: mens sana in corpore sano!

Vanhassa koulussa asuessamme tulin lukeneeksi suunnilleen kaiken mahdollisen klassisen venäläisen proosakirjallisuuden. Olin sattunut tapaamaan Vanhan kuppilassa kirjailijan, jonka isä oli suomentanut venäläistä kirjallisuutta. Meistä tuli ystäviä melko varmasti juuri hänen kirjastonsa vuoksi. Ystävystyminen hienon kirjaston vuoksi oli noihin aikoihin mahdollista.

Koska olin lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin olin sen taidon saanut opetelluksi noin 8-vuotiaana, niin Oulunkylän kirjasto oli parissa kuukaudessa luettu läpi. Kirjastot olivat hätää kärsimässä, koska lainattavaa ei yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi. Siksi toisen polven kirjailija oli kullanarvoinen ystävä eikä minun tarvinnut tyytyä lainaamaan kirjoja, saatoin jäädä hänen luokseen keskustelemaan kirjoista.

Nyt olen täällä saman kirjaston keskellä. Minulla on lukuloma. Mutta kyllä tämä kuluu kiivaasti merkintöjä tehdessä. Koska en ehdi lukea koko kirjastoa, on otettava joitakin ja valinta on tavattoman vaikea. Olen tämän viikon aikana kulkenut kahden kirjan väliä: Mihail Šiškinin (Sinun kirjeesi) ja Virginia Woolfin (Päiväkirja I) välillä. Päivisin ja iltaisin ja öisinkin tulen lukeneeksi vähän kaikenlaista. Nukkumiseen ja vesijumppaankin käytettävä aika tuntuu menetetyltä, vaikka ei kai niille mitään mahda. Ilman niitä tulee päänsärky eikä sitten pysty lukemaan.

Sen sijaan muistan kyllä hyvin takaisinkeinahtavan unen, joka tulvahti minuun kun olin palannut hotellini vuoteeseen. Se oli aivan odottamattoman kirkas, luultavasti hämmästyin sitä niin että se jäi selkeänä mieleeni. (Takeshi Kaiko: Kesän pimeys. Suom. Kai Nieminen, 1972)

Ylitse muiden on yksi mistä olen tullut vuosien mittaan puhuneeksi kirjailijan kanssa: unet ja niiden tulkinta. Se liittyy lukemiseen aivan oleellisesti, koska lukemisessa jokainen luo itselleen uusia maailmoita, jotka avautuvat kirjoista – vaikka tuskin ne juuri kirjoittajan kertomalla tavalla ilmestyvät uniimme koska me ihmiset olemme niin hirveän erilaisia – ja unissa on mahdollista nähdä kirjojen hahmoja ja maisemia noin vain. Lukijat eivät tarvitse kuvitettuja painoksia.

Japanilainen kirja sattui olemaan tuossa vieressä. Se on Tammen Keltaisen kirjaston kirja. Nyt mietin sitäkin, mahtaako tuota kirjaa löytyä enää mistään muualta kuin yksityiskirjastoista. No, Helsingin yliopiston kirjastosta tietenkin. Kirjastot poistavat kirjoja sen mukaan kuinka paljon niitä lainataan. Silti juuri harvoin lainattu kirja voi olla juuri se tärkein niille harvoille lainaajille. Jotkut kirjat ovat harvinaisuuksia.

Kirjailija on tietysti Pietarissa. Kertoo kulkeneensa esimerkiksi Dostojevskin jalanjäljissä. En minä kadehdi, todennäköisesti huonot koipeni eivät suostuisi kulttuurikaupungin monumenttien jäljittämiseen. Olen onnellinen kun voin istua täällä miettimässä maailman kirjallisuutta. Siinä ohella olen lukenut kuinka vakinaisessa kaupungissani lopetetaan kirjastoja, koska ne tulevat kalliiksi: kaupunki laskuttaa liian isoa vuokraa kirjastoilta, joten on kaupungin lopetettava ne. Jostain syystä kellekään ei ole tullut mieleen vuokran lopettamista...

Olen huomannut että jotkut yrittävät sanoa, että kirjastoja ei saa enää takaisin jos ne nyt lopetetaan, mutta kaupungin valtaapitävät eivät vastaa vastaväitteisiin. Ei ole tarvetta vastata, kaupunkilaisethan ne poliitikot ovat sinne istuttaneet. Sitä voisi miettiä mitä ne virkamiehet ovat.

En ehkä osaisi olla täällä yksin pelkästään lukemassa ja kirjoittamassa. Helsinki on entinen koti, mutta aika vieras tällaisena mikä siitä on kasvaessaan tullut. Aivan yhtä tärkeä kuin kirjasto on täällä asuva kissa. Kirjailijalla, samoin kuin minulla, on aina ollut kissoja ja olen hoitanut melkein kaikkia hänen kissojaan. Suhteeni kissoihin on yksinkertainen ja selvä. Kissa tuntee ja ajattelee vaikka se ei lue ja kirjoita ja sen vuoksi se on ajatuksille ja tunteille tärkeä peili.

Pari päivää sitten kissa tahtoi näyttää temppunsa. Se loikkasi noin kahden kolmen metrin päästä pöydältä kirjahyllyn päälle. Kissa todella tahtoi näyttää sen, se liikuskeli vähän levottoman näköisenä tuolilla ja tuli hieromaan poskeaan tietokonetta vasten ja kun en reagoinut, se puski kantta kiinni ja älähdykseni jälkeen loikkasi. Sirkuskissa kirjastossa.

Omalla kissallani on toinen oma ihmisensä luonaan. Kissat ovat erilaisia, tuntuu hyvältä olla joskus jonkun toisen kissan kotona.

Parempiin suihin

Tämä on ollut rastaiden viikko. En ole varma siitä, onko joukossa ollut muita kuin räkättejä, mutta räksät ovat aina olleet hirveitä ahmatteja. Ne pitivät mekkalaa aamusta iltaan. Näyttivät erittäin hyvinvoivilta ja harakat ja variksenpojat naakoista puhumattakaan pakenivat pihasta.

Linnut osaavat kyllä sanoa asiansa selvästi ja hyvin aivan omalla kielellään ja näyttää olevan heilläkin tämmöinen lingua franca tai kreoli hallussaan. Räksät tappelivat myös keskenään. Pihlajanmarjoja ne olivat vailla.

Kesällä räkätit vetelevät pihalta sateen jälkeen kastematoja ja syövät. Olen varma siitä että yksi syy mökin kiiltomatojen poissaoloon ovat juuri linnut. Kaikki kesäyöt kun taivas oli pilvessä viinimarjapensaiden alla paistoi haalean vihreä väri. Meillä ei ole pihavaloja, joten valo näkyi kauas.

Sellaisia ilmoja on pidellyt että ilmasto saattaa olla muuttumassa kerta kaikkiaan. Kesällä maapallon toisella puolen oli Pohjois-Amerikan länsirannikolla hurjia metsäpaloja, nyt ilmeisesti Alaskassa asti. Kuivuus johtuu jollain lailla el Niño-virtauksesta, jonka tarkemman laadun kuulen aina kun pikkupoika, se joululapsi, on syntymässä, mutta en muista siitä muuta kuin että perulaiset kalastajat eivät saa anjovis-saaliitaan. Tyyni valtameri on joka tapauksessa hirveän lämmin ja jossain päin samaa rannikkoa lohikalat olivat läkähtymässä kuumaan ja yrittivät päästä jokea ylös. Niistä oli videoita: ne olivat kyljistään punertavia ja niillä oli suu auki ja ne takoivat itseään vauhtiin ja löivät pyrstöillään toisia yrittäjiä naamaan.

En kyllä tiennyt voisiko tuota uskoa. Lohet kiehuvat meren rannalla hengiltä? Maailma ei ole entisensä ja mihin se oikein on matkalla?

Taisi olla kevättä kun joku intiaaniheimo oli tavannut valaita samalla rannikolla ja valaat käskivät heimoa muuttamaan nopeasti ylös. Intiaanit ovat alkuperäisiä amerikkalaisia, joille on ehtinyt karttua tietoa ympäristöstä aika varmasti enemmän kuin mitä valkonaamoille ikinä ehtii karttua. Valailla on oma keskinäinen kielensä, jolla ne voivat puhua monimutkaisiakin asioita. Ehkä jotkut ihmiset ovat kuunnelleet vähän tavallista tarkemmin ja tajunneet.

Intiaanivirasto, siis valkoisen väen hallinnollinen virasto, kertoi antavansa rahaa parintuhannen ihmisen heimon muuttamiseksi rannalta ylemmäksi. Siitä seurasi rakennusfirmojen invaasio, markkinointiponnistus. Intiaanit käännyttivät ne ovilta, mutta samaan aikaan sattui paikalle suomalaisia johonkin konferenssiin, sattumalta arkkitehtejä. Intiaanit kääntyivät heidän puoleensa ja pyysi suomalaisia rakentamaan uudet asunnot ylemmäs. Yleisradio tästä kertoi, mutta jatkoa en ole kuullut.

Valaat olivat varoittaneet suuresta maanjäristyksestä. Nyt sellainen tuli jo Chilessä jossa on vähän samanlainen tektoninen tilanne kuin luoteis-Amerikassa. Maanjäristyksiä tulee ilmeisesti harvemmin mutta ne ovatkin sitten vähän isompia. Valtamerissä on jo tsunamipoijut jotka ilmoittavat kaukaisemmista järistyksistä. Mannerlaatat eivät mene meren laatan alle suoraan, vaan jotenkin vähän vinosti ja ristikkäin. Sitä paitsi meren laatta menee mannerlaatan alle, lopputulos sama, maanjäristyksiä ja tulivuorten räjähdyksiä. Sitten vuoret kasvavat korkeutta. Aiheesta on kyllä paljon karttoja.

Kun minä asuin siellä rannikolla, oli ennen kaikkea totuttava liikenteen meteliin. Vuokra-asunnon kellarissa oli pesukone ja kerran kun menin sinne näin ison mustan karvajalkaisen hämähäkin, joka oli hyökkäämässä käteni kimppuun kun pidin kädellä kiinni vesijohdosta. Valo oli hämärä, mutta näin hämähäkin pahansuovat silmät juuri ja juuri kiiltelemässä edessäni ja astahdin sivuun.

Takanatuleva mutisi että paikalla juoksentelee mustialeskiä kun seinät ovat täynnä tupajumeja vai mitä ne albiinomuurahaiset olivat, omituinen talo. Kerroin että en ole niistä vastuussa, termiiteistäkään.

Vuokraemäntä katsoa tapitti silmiin ja väitti ettei talossa ole termiittejä. Hän ei sallisi niitä. Sillä ei ollut merkitystä että oltiin nähty niitä, kun yritettiin ripustaa taulu seinälle ja naula repi seinään reiän, josta termiitit yrittivät asunnon puolelle. Epäilemättä ne olisivat syöneet suuhunsa japanilaisen kaislamaton.

On ollut unettomia öitä. Ensin silmiä häikäisi muutama päivä sitten jumalattoman kirkas ja suunnattoman suuri kuu, kello oli kuusi aamulla. Pakko siihen oli herätä, vaikka luulin aluksi että kesä on tullut takaisin. Joku tuttava oli ajatellut että kelloja täytyy vääntää johonkin suuntaan, koska kuu paistaa väärään aikaan.

Sitten ruvettiin varoittelemaan myrskystä. Tuuli voisi yltyä sellaiseksi että se voi saada peltikaton helmasta kiinni ja kiskaista sen mereen tai vähintään koulun kentälle, jossa vähän aikaa sitten brittiläisen kansainyhteisön tänne Pohjolan perille eksyneet kansalaiset pelasivat krikettiä. Oli kesä silloin.

Harold Pinterin novelleissa pelataan sitä peliä. Ehkä pitäisi yrittää opiskella peli, että Pinter tulisi ymmärretyksi oikein. Sen kyllä tiedän Pinteristä että hän on pirullisen tarkkanäköinen ihmisten kuvaaja.

Myrsky puhalsi lujaa kun käveltiin kaupungin läpi taidenäyttelyn avajaisiin. Kaupungintalon pihalla on suuria lehtipuita, niiden oksat heijasivat ikkunoiden takana ja katuvalot heiluivat holtittomasti. Sähköt eivät sammuneet. Ainakaan tästä talosta ei mennyt kattoa.

Nyt ulkona paistaa aurinko. Pihan suurin pihlaja on täysin kalju. Pienemmissä pihlajissa on vielä marjoja tilhiä varten. Ne tulevat vasta myöhemmin, lähempänä talvea, jos sellainen tänä vuonnakaan suvaitsee tulla.

Linnut lähtevät

Kahden päivän pimeyden ja sateen jälkeen pilveilee, aurinko paistaa. Kissa nukkuu aivan kuin sille olisi ollut äkillinen sadekuuri liian rankka. Pitää muistaa että myös kissoilla voi olla nivelet rikki. Mutta tämä ei pääse edes itse metsästämään ruokaansa. Lemmikin osa on surkea.

Kesyn eläimen tulo aivan lähelle voi lohduttaa ihmistä. Mutta hyrräyskone on sille itselleenkin terapiaa. Nykyään tiedetään jo paljon enemmän eläinten kielestä kuin ennen. Häntä ei ole olemassa vain tasapainon vuoksi vaan sillä voi ilmaista mielentiloja ja todennäköisesti myös muunlaista ajattelua.

Eilen oli yhtäkkiä hetki uima-altaassa aivan yksin. Se sai näkemään hyvin selvästi loivat aallot perässäni, katse terästyi. Vesi taittoi pohjan kuvioita. Saattoi nähdä veden liikkeen hitaasta nopeaan, päätin esittää itselleni pyöriäistä ja sain suuhun kloorivettä ja aloin pärskiä. Suuri tila ympärillä ei kaiu, vesi tekee kaikesta pehmeää.

Olisi mukavaa hypätä suureen veteen heti aamulla. Katsoin Atlantin laiskoja maininkeja jossain Amerikan rannikolla ja taivasta, joka oli läpitunkemattoman sininen ja sinkoili salamoita. En minä sinne tahdo, ikuisen kesän värit ovat aivan vieraita, enkä tunne yhtään puuta edes. Siinä meressä ui myös haita ja valkoisten hiekkarantojen ympärillä on tekstin mukaan verkkoja, niin että ne eivät pääse nappaamaan lapsia.

Kesy maailma, uimahalli, on ylellisyyttä, ei sellaista ole kaikilla. Pukuhuoneessa jouduin odottamaan kauan, kun koululuokallinen teiniprinsessoita seisoi peilin edessä ja kuivasi jokaista hiusta erikseen.

Takana seisoi tyttö jolla oli suuret silmät ja angstinen ilme eivätkä hiuksetkaan olleet järjestyksessä. Keskikoulun pukuhuoneet nousivat mieleen. Muistan kun nousin kapeita portaita ylös matkalla voimistelusaliin, kiskoin kädellä itseäni ylös. Olkapää meni sijoiltaan niin kuin se usein vinksahti, vedin sen paikalleen ja jatkoin matkaa. Suurin osa luokkatovereista ei pelännyt nojapuita. Minä pelkäsin ja olkapää meni sijoiltaan silkkaa jännityksen jäykkyyttä.

Tämän kesän keskellä oli herätyskokous pelloilla, joka on meteorikraateri. Nyt siellä ovat kurjet. Kurjet ovat Söderfjärdenin kevät- ja syysrituaali. Olisi mahtavaa kuulla suurten lintujen ääntä aamulla. Toissapäivänä merenlahdella ei enää näkynyt joutsenparilla kolmea poikasta, yhden näin. En käsitä mikä vihollinen niillä voi olla. Tai on tietenkin ihminen, on se pilannut vedenkin, raskasmetalleja täynnä.

Kesä oli kylmä. Tämä oli ensimmäinen kesä, jolloin katselin Viron nettisääksiä harvakseltaan, en nähnyt pesiä joka päivä. Rakastan niitä hienoja lintuja. Mutta jotenkin niiden pesimisen katsominen alkoi tuntua oudolta. Että entä jos joku hirviö tarkkailisi minua koko ajan? Sitten rupesin nauramaan ääneeni: niinhän keskikoulun aamuhartauksissa väitettiin, että jumala näkee, ennen joulua tontut katselevat ikkunoista ja kaiken lisäksi talven linnut isoäidin joulukauralyhteessä olivat jonkun kuolleita pikkuveljiä.

Tämän päivän ikävä johtuu virolaisista kalasääksistä. Ne ovat lentäneet pois kohti Egyptiä ja Sudania. Onneksi sikäläiset ornitologit ovat päättäneet olla asentamatta niiden selkään muuttomatkaa merkkaavia tutkakameroita, joista voi nähdä niiden matkareitit. Kamera ei ole painava mutta se tekee ehkä niiden lennon kömpelömmäksi, lisäksi mötikkä hankaa osan selästä sulattomaksi. Piret'illä oli sellainen. Toivottavasti ornitologit ovat nähneet sitä hienoa naaraslintua ja saaneet toimimattoman satelliittitutkan pois.

Sääksipesä tyhjänä on loputtoman surullinen. Totta kai se johtuu myös syksyn tulosta tänne, sateet alkoivat, pilviä kerääntyy yhä enemmän. Katsoin lintukirjasta Floridan muuttolintuja. Ehkä sääkset eivät lähde minnekään. Olin oikeassa. Mutta en rupea niin keinotekoisen maailman tarkkailijaksi. Ihminen on siellä läsnä aina, ja autot, ja muskeliveneet ja joka paikassa on pyssyjä.

Jos ei ole vielä katsonut virolaisia luontokuvia, samanlaista luontoa kuin meidänkin on, voi etsiä Googlella Looduskalenderista mitä kaikkea virolaiset ovat panneet nähtäväksi kaikille ihmisille. Siellä on karhuja, kotkia ja haikaroita. Ja paljon muuta tietoa siitä mistä jäämme vaille kaupungeissa.

Viro on tätä samaa pohjoista havumetsäaluetta kuin mekin. Virolaiset ovat sen lisäksi ylpeitä hienoista metsistään. Kun niitä katsoo ja näkee suunnilleen saman kuin iso kalastajalintu, niin tuntee olevansa kotona. Minun on pakko asua kaupungissa, mutta kun istua nökötän katsomassa kalakotkas'ien (sääksi eestiksi) elämää, pääsen osaksi niiden metsien elämää. Minähän näen ne, joten – ergo sunt! Sääkset eivät ole fiktiota!

Suosittuja nimiä

Kuuntelen usein radiota. Syy radion kuuntelemiseen on yksinkertainen: se on edelleen väline joka antaa aineksia maailmankuvan muovaamiseen. En tiedä onko Yleisradion toiminnan motto edelleen tuo, mutta oli silloin kun Eino S. Repo oli sen firman pomo ja puhui informatiivisesta ohjelmapolitiikasta.

Maailmankuvan muutos kuulosti mahtipontiselta, radio oli kuitenkin vain radio. Revon päällikkyys sai havahtumaan radion tavattomaan monipuolisuuteen, ohjelmista tuli nykyaikaisempia. Kuuntelijan pitäisi määritellä, suorastaan sisäistää, mitä tarkoittaa maailmankuva, mitä on informatiivisuus. Repo ei ehkä käsitteitä keksinyt.

Kuuntelen Radio 1:n, siis Yleisradion vanhimman (?) kanavan kulttuuriohjelmia: kirjallisuutta, kuunnelmia, musiikkia. Nykyteknologia antaa mahdollisuuden kuunnella ohjelmia melkein milloin vain, koska on olemassa YLEn Areena. Tämän päivän uutisiin voi myös etsiä taustaa YLEn Elävästä arkistosta, josta löytyy kulttuuriohjelmia suunnilleen koko sen historian ajalta.

Ajankohtaisohjelma Kultakuumeen jälkeen tulevat englanninkieliset ja suomenkieliset uutiset. Uutisia on radiossa ollut joku täysi määrä vuosia, niitä juhlittiin viime viikolla. Muistaakseni Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926. Sellaisia valtion kustantamia radioita oli Euroopassa muissakin, muun muassa BBC, joka painiskelee rahapulan kanssa aivan yhtä lailla kuin maailman muutkin valtion rahoittamat laitokset, joiden nimi englanniksi on Public Broadcasting System. Ne erottaa hyvin muista radio-ohjelmista ainakin siitä, että niissä ei ole mainoksia.

Minulle on tärkeätä kuunnella radiota. Perussyy radion suosimiseen on siinä, että kuunnellessa muodostuu päähän mielikuvia ja asiat selviävät. Olen huonokuuloinen ja siksi radio on aina vain tärkeämpi. Radio on pysyvä ystävä kun muuttaessa ei tunne ketään. Se ei vaihdu vaan käy ilahduttamassa minua informatiivisesti missä tahansa tässä maassa olenkin.

Radio puhuu. Yksin ollessani tulen vähän väliä herättäneeksi levottomuutta Lidia-kissassa, koska saatan äityä vastaamaan radiossa puhuvalle ihmiselle. Kissaparka on riippuvainen siitä, mikä on sen ihmisen mielentila ja onko hän kenties pitkän horjumisen jälkeen lopullisesti sekoamassa.

YLE ei ole hallituksen radio, vaikka se toimii valtion rahoin, eli kansalaiset maksavat sen. Suurin piirtein radioon voi luottaa. Se on kertonut hallituksen pyrkimyksistä aika tarkasti koska hallitus on uusi ja se tuntuu keskittyvän siihen, että kansalaisten on käsitettävä taloudellinen hätätila.

Kirjastoja suunnitellaan suljettaviksi myös täällä. Kouluja ehkä lopetetaan, niitä pienten lasten kouluja. Päivähoito-oikeus ei ole enää kohta subjektiivinen, eli oikeutta päivähoitoon vähennetään.

Uudelle paikkakunnalla tarkistan ensimmäiseksi sen kirjastot ja hautausmaat. Niistä saa selville aika hyvin paikkakunnan ominaislaadun. Kirjastot ovat aina olleet sekä olohuoneeni että se viimeinen pelastus, kun tarvitsen kipeästi tietoa jostakin. Ne ovat hienoin osa suomalaista kulttuuria, oikea kivijalka. Hautausmaista voi taas lukea paikkakunnan historiaa.

En voi ymmärtää että kaupunki tahtoo luopua kolmesta kirjastosta (se on paljon 70 000 ihmisen paikkakunnalla) ja panna rahaa sen sijaan urheilukentän rakentamiseen. Siellä kuulemma tarvitaan parempaa katsomoa.

Glaucon sanoo Platonin Valtiossa näin: ” Ihmiset hyötyvät paremminkin vaikuttaessaan moraalisilta kuin ollessaan sitä. (---) Amoraalisuuden uhka säilyy monien mielessä, elleivät asenteet ole syvemmin yhteneväisiä.”. Platonin henkilön nimi on hyvä. Voi hyvin olla että tästä henkilöstä on tullut glaukooma-nimisen taudin lääketieteellinen nimi. Suomeksi se on viherkaihi, jota ei voi parantaa ja joka johtaa sokeuteen ellei sitä löydetä tarpeeksi ajoissa. Glaucon kertoo tässä tarinaa näkymättömyyssormuksesta, joka tuo mieleen J.R.R. Tolkienin Sormusten herran.

Hyvin epäsystemaattisesti olen lueksinut kolmen Sari-nimisen kirjailijan kirjoja, joita saa kirjastosta. 

Heissä on yhteistä myös syntyminen 1960-luvulla, Sari Malkamäki (1962), Sari Peltoniemi (1963) ja Sari Mikkonen (1967) ovat kaikki kolme pienten, mutta merkittävien tarinoiden kertojia. Olen seurannut heidän proosaansa siitä asti kun heidän kirjojaan alettiin julkaista, kukin on edennyt omaa tahtiaan, mutta kaikki ovat laajentaneet kertomustensa aiheita ja tapaa sanoa, uudistuneet. Kaikille kolmelle on myös ominaista tekstin kirkkaus, selkeys ja ehkä vielä yllätyksellisyys, mutta ilman suunnattoman suuria eleitä.

Aivan viimeksi sain juuri luetuksi Sari Peltoniemen hienon kirjan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014). Takakannen mukaan kirja ”palauttaa sadut alkuperäiselle paikalleen: aikuisten kirjallisuudeksi.”. En ole varma siitä pitääkö tuo paikkansa. Mutta jos on – ja kuka on määrittelijä? – niin minusta aikuisilla JA lapsilla on oikeus lukea satuja!

Mieleen tulee kamelikaravaani, kauppiaiden nuotio auringon laskettua ja loputon määrä tarinoita. Ajat ovat niin ankeat että tarvitsemme satuja, lohduksi ja opetukseksi.

Toivottavasti Platonin ajatus amoraalisuuden synnystä ei pidä paikkaansa. Ei ihmisillä ole siihen varaa. Ihmisten pitää sen sijaan ajatella tulevaisuutta joka on yhteinen. Ehkä tässä voisi vaihtaa Platonin asenteet-sana arvot-sanaan. Useimmiten kussakin kulttuurissa on samansuuntaiset arvot. Jos ei ole, on kuitenkin osattava keskustella. Kirjastot pitävät huolta keskustelun korkeasta tasosta. On luettava enemmän.

Hyödyllistä

Täälläpäin sanotaan: ”Mistä sinoot tuan hyätyny?”, tai ainakin tätini kysyi noin kun näki että minulla oli uusi huivi päässä. Hän oli selvästi katsonut minua aika tarkasti, koska tiesi hyvin ettei opiskelijalla ollut rahaa vaatteisiin ja lisäksi taipumukseni olla välittämättä mitä sattui olemaan ylläni. Vaatteet ovat suoja, eivät näkösuoja. Naisellisuuden harhat näkyivät, vaikka en ollut vielä lukenut Betty Friedania, enkä siis kyennyt nimeämään ilmiötä.

Olin tyytyväinen siitä, etten ollut mennyt muiden flikkojen mallin mukaan. Huiveja minulla on yksinkertaisesti siksi, että ne edelleen mielestäni suojaavat päätä ja estävät korvatulehduksia. Hiusten välissä on ilmaa joka sekin lämmittää ja kun hiukset on kiedottu huivin sisään, ei tuuli pure.

En muista antautuneeni tädin kanssa syvempiin keskusteluihin pukeutumisesta. Mutta seurasin häntä aika tarkasti lapsesta asti. Kun hän riisui pois navettatakin ja –huivin, ja valmistautui lähtemään kirkolle jonkun tarpeellisen asian vuoksi, hän selvästi mietti päällepanemiset. Hiusten suojaksi kelpasi Marimekon huivi. Hän mahtoi nähdä hyväksyvän ilmeeni, koska antoi minulle 15-vuotislahjaksi Marimekon ruusuhuivin. Itse hän pukeutui silmiensä väreihin.

Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Silmät eivät olleet haaleat, vaan niissä oli säteittäisiä eri sinisten viiruja mustuaisesta iiriksen ulkoreunoille. Silmät olivat jollain tavalla hypnoottiset. Olin myös joskus nähnyt niiden tummuvan kun hän suuttui jostain.

Marimekon huivi oli sininen. Siinä oli abstrakteja kuvioita ja preussinsinisen ohella harmaan sävyjä. Täti ei koskaan silmissäni muuttunut rumaksi, ei edes silloin kun hän ajoi minut siitä lapsuuden talosta viimeisen kerran ulos. Olin aika paljon vanhempi jo. Ymmärsin että olin astunut hänen rajalleen, aidalle joka erotti hänet muista ihmisistä. Enkä tehnyt sitä tahallani. Kaikilla ihmisillä on jokin raja, eikä sitä voi etukäteen tietää.

Mietin perheestä johtuvaa samaistumista ja identiteettiä tänä kesänä kun jouduin polvileikkaukseen. Kirurgi selvästi valpastui kun kerroin olevana anorektikko, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Fysioterapeutti puolestaan kysyi minkä verran voin panna rahaa hyvien ja terveellisten kenkien hankkimiseen. Katsoin terapeutin jalkoja, joissa oli jonkinlaiset sairaalan sandaalit. Hän pani jalan toisen päälle ja käski tehdä perässä. Ei siitä tullut mitään, koska polvi ei taipunut. Sitten kun sain sen suoraksi, ilmeni ettei se mennyt myöskään suoraksi.

Ilmaisin närkästykseni sen johdosta että ruumiini on pettänyt minut. Hän rupesi kuuntelemaan selostustani vesijumpasta tulosta ja kuinka suojatiellä auto ajoi päälleni. Kääntyvällä autolla ja minulla oli kummallakin vihreä valo. Fysioterapeutti ohitti liikennevalokysymykset ja sanoi että kun kerran olin ollut anorektikko 10-vuotiaasta lähtien, kudokseni, luut ja lihakset ja jänteet, olivat heiveröiset eivätkä muuttuneet sen kummemmiksi. Paitsi nyt kudokset entisestään huonontuvat.

Opin kulkemaan kepeillä viidessä minuutissa, pääsin niistä eroon viikossa. Kesä oli erittäin hilpeä, koska toipilasaikaani ajoittui edelleen jatkuva naapuritontin räjäytystyömaa. Ilmeisesti grynderiyhtiö ajattelee pääsevänsä Kiinaan. Se aloitti peruskallion räjäytykset heinäkuun alussa, joten odotan minä hetkenä tahansa magman pursuamisen alkavan. En osaa kuvitella millaisilla terveyssandaaleilla kävellään sulan kiven päällä.

Jonain aamuna vastaan kävelee varmasti punaposkisia kiinalaisia niin kuin 1960-70-luvulla lukemassani aikakauslehdessä nimeltä China Reconstructs. Muistin myös joukkion, joka jostain syystä matkasi bussilla tervehtimään Kiinan suurlähetystön ihmisiä. Piti kerrottaman opiskelijavaihdosta.

Fysioterapeutti käski minun avata suuni ja hymyillä. Jaaha, hampaat ovat kehnossa kunnossa myös. Aloitin puhetta sodanjälkeisen ajan pulavuosista, kun ei ollut tarpeeksi ruokaa. Terapeutti ei ottanut kantaa.

Olen saanut ikäkauteen soveliaan ja sopivan statuksen. Olin hyötynyt hyvinvointiyhteiskunnan terveydenhoidosta.

Pidän puhetta polvelleni ja rikkonaiselle takaristisiteelle, jonka repaleita purija leikkauksessa söi. Suostuisi polvi astumaan vauhdissa joka olisi kohtuullinen! Yö sentään hoitaa vielä edellispäivän kipuja. Mutta ellei olisi kissaa hyrräämässä polven päällä jokaikinen yö, niin en istuisi tässä miettimässä Kiinan suurlähetystöä. Ruokia en muista, mutta Kiinan rakentajien lehden muistan.

Lapset ovat taas koulussa. Kun tapaan heitä, istutan alas ja tahdon nähdä suomen kielen työkirjat. Pojat kyllä mieluummin pelaavat jalkapalloa. Kyllä minä sen ymmärrän: lapset tulevat maista joissa jalkapalloa pelaavat kaikki. Taloyhtiö on jo kahtena vuotena peräkkäin kieltänyt kesäisen jalkapallon pelaamisen. Muuta paikkaa lapsilla ei ole, kun ei ole mukavaa huvilaa saaristossa, minne mennä pakoon räjäytystyömaan pölyä ja dieselkoneiden katkua.

Senkin kyllä ymmärtää. Suomi ei käsittääkseni oikein menesty jalkapallossa. Lapsia on kotoutettava.

Projektin luominen

Pitäisin parvekkeen ovea auki, ellei ulkona olisi hirveästi ampiaisia. En olisi huomannut mitään, elleivät naapurin lapset olisi hiiviskelleet pelokkaan näköisinä suurimman osan viikkoa. Yhtenä päivänä flikat saivat joukkoonsa pikkuisen ja rohkean afrikkalaispojan. Sitten seuraavana aamuna ampiaispesä oli siirtynyt portaiden katosta (sisältä ja korkealta) porrastasanteelle. Ampparit rakensivat kiivaasti uutta pesää sinne kattoon, eivät antaneet periksi.

Ne olivat todella vihaisia. Minulla on lintukiikarit keittiön kaapissa ja kun suuntasin ne portaikkoon, niin vartija-ampiaiset irvistivät uhkaavasti. En uskaltanut mennä portaisiin ollenkaan. Kun yleishyödyllinen vuokrayhtiö vei meiltä hissin, eli vaihtoi lukot eikä antanut avainta, niin vaihtoehto olisi kulkea jyrkkiä metallisia kierreportaita, eikä vastaleikattu polveni pitäisi siitä, vaan ajattelisi sen urheiluksi ja paisuisi jalkapalloksi. Ison jalkani kanssa sitten konkkasin.

Viikon kesti saada joku terminaattori (?) hoitamaan se pesä pois päiviltä. Edellinen tuttavuus ampiaisen kanssa sai käteni turpoamaan pesäpallomailaksi, kunnes sain kyypakkauksen käsiini. Sitten alkoi hengityskin tasaantua. Ampparit pääsevät sisälle asti, koska asunnon ovet ja ikkunat eivät sovi enää betonielementtien reikiin. Vieressä on räjäytystyömaa, joka saa maalin sisäseinistä varisemaan lattialle. En liioittele.

Pikkuflikat kysyivät että mitä on allergia. Niin minäkin kysyin niiden ikäisenä, kun sisko vietiin ambulanssilla sairaalaan sen jälkeen kun se oli pudonnut nokkospuskaan. Joku oli löytänyt kyllä sen jäljiltä sitten tyhjän yskänlääkepullon.

Meillä on naapurissa jatkunut taukoamaton räjäytystyömaa jo yli 1½ kuukautta, eikä sille tunnu tulevan loppua. Rakennuttajaspekulantti ei ehkä käsittänyt omistamansa maan makaavan peruskalliolla, mutta vaikuttaa siltä, että sen on päästävä eroon kivestä. Ehkä peruskallio kuvastaa spekulantin mielestä jotakin pelottavaa, pysyvää ja sitä kautta uhkaavaa? Jokainen räjähdys saa tavarani putoamaan pöydiltä ja tiskipöydän kaakelin halkeama, joka on peräisin edellisestä rakennustyömaasta, jatkaa kasvuaan. Kaikkiaan ympärillä on rakennustyömaita jo kolmatta vuotta.

Aamuteetä juodessani huomasin yhtäkkiä, että näen harmaan pölyverhon läpi päiväkodin lapsia pihalla. Jostain syystä lapset ulvahtelivat, jotenkin rytmisesti. Räjähdyksen jälkeen kissa alkoi yskiä. Hirviökoneet äityivät ärjymään.

Vasta illalla pystyn asettumaan töihin. Nyt tuli saumattomaksi projektiksi Lomonosovin moottori, Antti Salmisen perusteellinen tilinteko Novaja Zemljan siitäkin maailmasta, kun ”Tzar Bomba” räjäytettiin ja saamelaisten radioaktiivisuus nousi huimasti. Tietenkin kaikki myrkyt rikastuvat ihmisissä.

Monet ihmiset ovat käskeneet lukemaan teoksen jo kauan. Tarvitsin väsyttävän ja äärettömän brutaalin työmaan viereeni, ennen kuin teos rupesi kutsumaan. Se tyrkytti itseään kirjastossa. Minulla oli mukana jo lukemani kirja, jonka annoin kirjastonhoitajalle. Täältä tapetaan ainakin kolme kirjastoa. Brutaalisuus jatkaa kasvuaan myös mentaalisesti.

On lainattava suoraan kirjasta, koska yhteneväisyys omaan todellisuuteeni on niin selvä:

#69Lokki, Maailma kuten sen kohtasin, teoksen apokryfisestä osasta

Jenisein penkereiden savesta, j-m-l-n spermasta ja pyhistä tavuista on saviset pojat luotu. Tiputan hänen otsalleen nitroglyserolia. Pää nytkähtää, kromivahvisteinen hermoverkko laskeutuu hänen olkapäilleen kuin itkupajun oksisto. Ei mikään homunculus, vaan minun geenieni jatkaja. Savipoika Kolenka.

Hänen otsassaan loistaa kalmarin silmä. Upotettu iiris! Katso, katso minua, minä opetan sinut hengittämään, puhumaan ja tappamaan. (Ei saa tappaa pieni lintuja. Ei saa tappaa sammakoita. Kiltti ole culeille)

# 76 Tetrafaniuksen teltta

#123 Moottorin golemaattisuudesta

#119 Lokin ulosteet

Seuraavalla sivulla on kuva kasvista nimeltä Alruna Officinarium, joka on varmasti Linnén luettelon mukainen kasvi. Minulla ei ole enää vanhaa kasviopin kirjaani, se on jossakin muutossa pudonnut pois. Tässä nimenomaisessa kasvissa on mandrake. En tiedä mitä se olisi suomeksi, mutta se tarkoittaa kasvia, jonka juuristo muodostaa kuvan jostain aivan muusta asiasta/ilmiöstä. Alrunan juurista muodostuu veistoksellinen kuva Botticcellin Venuksesta. Siitä jossa Venus syntyy ja nousee seisomaan simpukan kuorelle. Alrunan juuren pohjalla ei kuitenkaan ole simpukkaa.

Kasvin kuva on valkoisella piirretty mustalle pohjalle. Ensimmäinen teksti vaikuttaa kreikalta, mutta toinen on latinaa. Lähetän usein universumille pyyntöjä muun muassa kirjoista joita tarvitsen. Tässä tapauksessa siihen vastattiin. Kirjakirpputori tuli ruokakaupan kylkeen uudelleen ja moni divarin kirja on tietojeni mukaan valkeakoskelaisen lukionopettajan kirjastosta. Tarvitsemani kirja on latina-englanti –sanakirja, joka paistoi kuin mikäkin aurinko hyllyllä. Minulla ei ole sanakirjaa muuten kuin osana Exercitio latinan teksteihin.

En ole päässyt vielä kokeilemaan uutta kirjaa (voisiko siellä todella olla Linnén järjestelmän mukaiset kasvit? Tuskin ainakaan kaikkia), koska hyvä suurennuslasini on hukassa. Käsin kaunokirjoitetut tekstit ovat epäselviä ja pieniä. Pidän piirroksista tavattomasti. Ne tuovat Salmisen kirjaan hurjan surrealistisen lisän, jota ilman kirja ei olisi tämä loisto-opus. Piirtäjä ja kalligrafi on Johan L. Pii. Nimi on luultavasti nimimerkki.

Nyt on vielä selvitettävä kuuntelemani musiikki. Olen kuullut Kari Kriikkua livenä, soitti klarinettia jonkun pohjalaisen seurantalon näyttämöllä, soolona. En muista enää mistä tilaisuudesta oli kyse, mutta soittaja vakuutti minut heti. Musiikkia löytyi myös kirjastosta, Kimmo Hakolan säveltämät klarinettikonsertot Concerto for Clarinet and Orchestra, Verdoyances crépuscules for Orchestra ja Diamond Street for Solo Clarinet. Ja esittäjinä Kriikku ja Radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Sakari Oramo.

Jos räjäytystyömaan tullessa kotiin pitää kyetä meditoimaan, niin silloin musiikki ja luettava on valittava huolellisesti. Jos en olisi tajunnut että räjäytykset jatkuvat yli puolitoista kuukautta eikä mikään mahti maailmassa pane näille hirviöille stoppia, niin olisin tässä vaiheessa hyvin huonosti kasvanut homunculus, epävakaa ja altis hyytelöitymään.

Toivon hartaasti että korttelin muut ihmiset ovat selvinneet järjissään. Päiväkotilapset tulivat vasta takaisin elokuun alussa ja he ulvovat. Korttelin asukkaat ovat niitä, jotka eivät kykene menemään kesäloman ajaksi huviloille tai ulkomaille. Siis ulkomaalaisia tai muuten varattomia köyhiä piruparkoja.