Tieteiden ja ajattelun avio/avoliitoista

Kuvassa aivan ilmeinen sala-asuinen Alan Sokal hiihtelemässä muina miehinä Vaasan katuja


Here my aim is to carry these deep analyses one step farther, by taking
account of recent developments in quantum gravity: the emerging branch of
physics in which Heisenberg's quantum mechanics and Einstein's general
relativity are at once synthesized and superseded. In quantum gravity, as
we shall see, the space-time manifold ceases to exist as an objective
physical reality; geometry becomes relational and contextual; and the
foundational conceptual categories of prior science -- among them,
existence itself -- become problematized and relativized. This conceptual
revolution, I will argue, has profound implications for the content of a
future postmodern and liberatory science.


Seuraa muutama ilmeisesti aivan oikea sitaatti, jossa Werner Heisenberg ja Nils Bohr käyvät keskustelua fysiikan keskeisistä kysymyksistä. Sokal yhdistää ystävysten (?) (Antoiko Heisenberg Bohrille tietoja Natsi-Saksan atomipommisuunnitelmista vai ei? Pysyikö Bohr puolestaan vaiti että voisi jäädä Tanskaan? Puhuiko Heisenberg sodan jälkeen totta siitä että ei oikeasti tiennyt Natsi-Saksan suunnitelmista mitään, vaikka voisi kuvitella että kun raskasvesi-projekti Norjassa oli meneillään ja sitten se menetettiin parin hiihtävän norjalaisen sabotöörin vuoksi, Natsi-Saksan johtava fyysikko ei ollut asiasta kuullut?) irralliset kommentit lähtölaukaukseksi postmodernismin käyttökelpoisuuden todisteeksi luonnontieteellisfilosofisen, aivan upiuuden maailmankatsomuksen luomikseksi.

A half-century later, the expression ``quantum leap'' has so entered our
everyday vocabulary that we are likely to use it without any consciousness
of its origins in physical theory.

Kvanttihyppyjen tämänhetkisestä relevanssista minulla ei ole aavistustakaan. On mahdollista että ne ovat olemassa, käyttökelpoisia ja joka toiselle fyysikolle ja/tai tieteenfilosofille löytyy omanlaisensa hyppykeppi. Mutta tämä on totta kai pelkkää spekulaatiota, varsinkin minunlaiselleni umpihumanistille.

Sen sijaan olen varma siitä, että alkuun mainittu vapauttavan tieteen idea on sytyttänyt palavan halun useammankin luonnontieteilijän aivoissa päästä osalliseksi tämäntyyppisestä valaistumisesta (anteeksi epätieteellinen termi) mutta taatusti toive päästä osalliseksi tieteellisesta flow-efektistä lyö laudalta jokapäiväisen puurtamisen laboratorioissa ja tutkijakollegiumeissa.

Sitten, 15. A4-sivulla päästään jo loppulauseeseen, kun ensin oli käsitelty matematiikan patriarkaalinen vinoutuma ja toivottiin sen kehittyvän demokratian suuntaan:

Finally, chaos theory -- which provides our deepest insights into the
ubiquitous yet mysterious phenomenon of nonlinearity -- will be central to
all future mathematics. And yet, these images of the future mathematics
must remain but the haziest glimmer: for, alongside these three young
branches in the tree of science, there will arise new trunks and branches
-- entire new theoretical frameworks -- of which we, with our present
ideological blinders, cannot yet even conceive.

Tiedeyhteisö seisoo siis mysteereiden edessä. Seuraa artikkelin bibliografia jota on artikkelin loput sivut 50 sivuun saakka.

Kyse on Alan D. Sokalin Social Texts- nimiseen aikakauslehteen vuosina 1994-95 kirjoittama ja vuonna 1996 julkaisema artikkeli, jonka tiedeyhteisö nielaisi ilman mahanpuruja. Tai jos röyhtäilyjä kuului, ne kuuluivat niin kaukana sivuhuoneissa, ettei niitä otettu huomioon.

Artikkelin nimi oli Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity.

Tiedeyhteisön olisi kenties pitänyt herätä kun aivan artikkelin alkuun oli selostettu Alan D. Sokalin akateemisia saavutuksia:

Biographical Information: The author is a Professor of Physics at
New York University. He has lectured widely in Europe and Latin
America, including at the Università di Roma ``La Sapienza'' and,
during the Sandinista government, at the Universidad Nacional
Autónoma de Nicaragua. He is co-author with Roberto Fernández and
Jürg Fröhlich of Random Walks, Critical Phenomena, and Triviality
in Quantum Field Theory (Springer, 1992).

Noihin aikoihin olin juuri saanut 40 vuoden yliopistossa kirjoilla olemisen jälkeen juuri maisterin paperit ulos ja hihittelin Sokalin saavutuksia. Olin itse asiassa itsekseni köhinyt ja irvistellyt läpi viimeiset seminaarit ja kuunnellut nuorison vakavamielisiä pohdiskeluja siitä ja tästä diskurssista ja kysellyt mitä he tarkoittavat erinäisillä käsitteillä.

Hyvä, selväksi tuli, mutta entä mitä he tarkoittivat nimenomaan tässä yhteydessä? Sain paljon vastauksia.

No, Sokalin kuva oli vaihteeksi Hesarissa noin viikko sitten, hän pelasi Helsingissä biljardia. Sisäsivuilla oli kuva myös Randista, taikurista, joka on skeptikkojen kiertävä opas ihmeiden ja varsinkin uskontojen salattuihin maailmoihin. Sokal ja Randi ovat voittamattomia veikkoja – ja parasta vielä, kunnon amerikkalaisia. Ja hauskoja.

En missään nimessä väitä, etteikö aivan oikeita ajattelevia aivoja ole väännetty postmodernin raameihin. En ole heittämässä mahdollisia lapsia pesuveden mukana viemäriin.

Mutta Sokalin kaivaminen tietokoneen uumenista vei jonkin verran aikaa, siinä välissä luin J.P. Roosin kritiikin nimeltä ”Siitä mistä ei haluta puhuttavan, ei kannata puhua”, artikkeli on kirjoitettu pitkäksi vastaväitteeksi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirjaan Evoluutio ja ihmisluonto.

En ole lukenut kirjaa, joten en puutu itse asiaan paitsi yhteen: evoluution ja ihmisluonnon, luonnontieteen ja ihmistieteiden väliseen tilanteeseen. Voi olla että se on kiehunut kaiken aikaa, mutta J.P. Roos ottaa tässä esiin joitakin syitä, miksi käsitteet ovat aika vaikeita yhdistää ja miksi mm. evoluutiopsykologia kuulostaa hankalalta aiheelta ja miksi siitä on suhteellisen mahdotonta kerätä empiriaa. (Kritiikki on luettavissa Tieteessä tapahtuu –lehden numerossa 3/2009)

Vaikuttaa selvältä että asiaa on mietittävä. Luen parastaikaa August Strindbergin kirjaa Ulkosaaristossa (1890), jossa tiedettä käsitellään kaunokirjallisin ottein ja luodaan ajankuvaa Norrlannin ulkosaaristosta, jossa sielläkin luokkayhteiskunta kukoistaa, samoin naisten ikuinen tyhmyys. Yhteiskuntaa pitäisi Strindbergin mielestä pikaisesti ruveta panemaan uuteen uskoon.

Norrlantilaisissa on huolestuttavan paljon suomalaista perimää.

Bloomsday. Ajattelen Antonin Artaudia

Jäin miettimään heti Hesarin ”Bloomin päivä”-kolumnin jälkeen että kumma ettei niin monimuotoisesta ja eläväisestä kirjailijasta ole tehty elokuvaa. Irlanti sinänsä jo tuntuu eksoottiselta, varsinkin vuosisadan vaihteen (siis 1800/1900-lukujen) Irlannista.

Tässä on ystävieni YouTube-postaus Bloomsdayn kunniaksi. He ovat amerikanirlantilaisia.

Jäin miettimään heti Hesarin ”Bloomin päivä”-kolumnin jälkeen että kumma ettei niin monimuotoisesta ja eläväisestä kirjailijasta ole tehty elokuvaa. Irlanti sinänsä jo tuntuu eksoottiselta, varsinkin vuosisadan vaihteen (siis 1800/1900-lukujen) Irlannista.

Meillä ei ole paljon elokuvia kirjailijoista. Heistä muistan ainoastaan Mannin perheen sarjan, joka oli mielestäni erittäin hyvä. Mutta perheessä olivat kaikki jollain tavalla tekemisissä kulttuurin kanssa. Sen lisäksi löytyi draamaa enemmän kuin kotitarpeesta aina lähtien tyrannimaisesta isästä, Thomas Mannista.

Tai sitten olen ajatellut että ehkä triesteläiset nyt, kun vapaakaupunki ja vapaavaltio ovat ollutta ja mennyttä ja Mussollini myös, tekisi elokuvan/elokuvia kaupunkinsa kulttuurista, joka on ollut kulttuurisesti rikas. Vauras myös, voi olla että kulttuuri ei kukoista köyhissä oloissa, koska sitä ei voi syödä.

Ei ehkä ole tarpeen ruoskia itseämme joka käänteessä. Eurooppa on kolonisaation alulle panija ja sellaisena se pitää muistaa. Mutta jotain totta on myös siinä, kun YK:n entinen pääsihteeri, ghanalainen Kofi Annan sanoi puheessaan Afrikan maiden unionille, että afrikkalaisilla on nyt oma vastuu itsestään.

Oikeastaan Bloomsday tuli tähän ihan vain sattumalta. Olin lukemassa nettilehteä nimeltä The Believer (http://believermag.com ja sieltä Rick Moodyn artikkelia. Tämä ei ole uskovainen lehti, vaan sisältää esseitä, runoja, ajatuksia erilaisista lähteistä. Artikkeli sai ajatukset pörräämään muuten normaalin elämän sisällä. Oikeastaan kysymys on tutkimuksesta, mutta se on mielestäni hyvinkin ranskalaistyyppinen, joten olen suhteellisen varma että yksikään suomalainen yliopisto ei ottaisi sitä tosissaan.

Siis ei tiedettä.


Tämän jutun lukeminen sai aikaan assosiaatioiden vyöryn, joka johti moniaalle. Ensiksikin: en osaa ranskaa, joka on oikeasti puute, koska kirjallisuuden niin monet tärkeät teokset ovat ranskalaisten kirjoittamia, mielilukemistoani ovat esimerkiksi Simone de Beauvoir, Simone Weil, Julia Kristeva, Jean Cocteau, Antonin Artaud. Ynnä moni muu. Ranska on kulttuurin kieli ennen kaikkea.

Ennen lähtöäni Amerikkaan olin osallistunut pariinkin elokuvakerhoon ja löysin Carl Th. Dreyerin. Minusta hänen pääteoksensa on Diaes Irae, joka kuvaa noitaoikeudenkäyntiä ja noidan polttamista. Dreyer joutui tekemään tanskalaisuudestaan huolimatta työnsä Ranskassa, koska ei saanut muualta tukea ja rahoitusta.

Olin nähnyt myös hänen Jeanne d’Arc’insa pariinkin kertaan, se on kuvallisesti yksi hienoimpia elokuvataiteen helmiä. Siinä on yksi hyvä munkki, joka yrittää puolustaa vangittua Ranskan vapauttajaa, mutta ei onnistu siinä, koska pahat kirkonmiehet ovat jo murtaneet nuoren naisen. Hyvää munkkia näytteli kaunis mies, Antonin Artaud. Joku elokuvan ystävä käski minun muistaa nimen ja ostaa ehdottomasti kaiken mitä häneltä löytäisin, koska hän on Ranskan suurimpia kirjailijoita.

Ranskassa on sellainen ominaispiirre, ehkä suuren porvarillisen vallankumouksen vuoksi, että kirjoille, elokuville tai millekään kulttuurille ei ole sopivaa asettaa rajoja, koska ne hämärtävät sanoman. Siksi sama teos voi olla runoutta, teatteria, esseetä. Moni Blogistanissakin on valittanut ranskalaisten vaikeaselkoisuutta, viimeksi jossain taisi olla puhetta Alain Robbe-Grillet’n Labyrintistä.

Käsittääkseni kokemamme vaikeaselkoisuus johtuu juuri avoimista ovista ja sensuurin vastaisesta ilmapiiristä. Sitä en tiedä onko nykyinen rahan valta onnistunut saamaan senkin kulttuurin viimeinkin polvilleen, kuten se teki jossain määrin jo Suomessa (tarkoitan sanoa: kenties kaikki ei ole vielä menetetty).

Mutta Amerikassa ensimmäisiä löytöjäni oli City Lights’n vuonna 1965 julkaisema Artaud Anthology, jota on otettava kerrallaan vain pieni määrä. Kyseessä on antologia eri aikakausilta, monet tekstit ovat fragmentteja ja siksi ajoittainen Artaudin annostelu käy hyvin päinsä. Esimerkiksi hulluudesta:

And what is a genuine lunatic?

He’s a man who prefers to go mad, in the social sense of the word, rather than forfeit higher idea of human honor.

That’s how society strangled all those it wanted to get rid of, or wanted to protect itself from, and put them in asylums, because they refused to be accomplices to a kind of lofty will.

For a lunatic is a man that society does not wish to hear but wants to prevent from uttering certain unbearable truths.

Tässä Artaud puhuu Vincent van Goghista: van Gogh, The Man suicided by Society. Indroduction. Tekstiä on paljon ja se vaatii keskittymistä. Minusta ei ole ollenkaan pahitteeksi miettiä vaikkapa hulluuden historiaa, koska se on niin selvästi kulttuurisesti määritelty asia.

Kolmipäisen jumalan päivänä

Juon päivän toista teekupillista. Ison kissan kanssa oltiin pitkällä kävelylenkillä.

Albert joutui tyhmän ihmisensä eli minun vuokseni insuliinishokkiin pari viikkoa sitten. Se meni ohi sillä että sain vihdoin viimeinen eläinlääkärin kiinni ja se käski antaa lusikallisen hunajaa veteen sekoitettuna.

Luulin että kissa kuolee just. Mutta ei, sillä meni vasta toinen elämä. Ensimmäinen meni kun se menetti veljensä neljä vuotta sitten ja sairastui diabetekseen. Aivan samat oireet kuin ihmiselläkin, paitsi että ne täytyy tuntea. Tyhmän ihmisen pitää osata kissan ruumiinkieltä.

Sitten se rupesi syömään kuin ruoka olisi joutunut kortille. Niin sanottiin kun olin pieni, joku nälkäkurki söi kuin hädässä. Nälkäkurjet yleensä syövät, näkeehän sen nimestäkin. Harva kortteja enää muistaakaan, minä muistan. Kävin hakemassa kortilla sokeria ja vehnäjauhoja ja kahvia joskus 5-6-vuotiaana. Olin joutilas kauppaan kun pikkusisko oli sairas ja pikkuveli vauva. Isä teki kahta työtä niin kuin koko elämänsä. Kuoli sitten infarktiin 50-vuotiaana.

Kauppareissut olivat erittäin hyvä juttu minun osaltani. Saatoin viivytellä ja ansaita vähän omaa rahaa.

Asuttiin nimittäin Vaasantalossa Seinäjoella, aivan torin laidalla, ja siellä tapahtui vaikka mitä. Minulla oli narukassi, joka oli helppo panna takin tai villatakin taskuun. Aamulla heräsin siihen että Mannerheimi vilkuili minua syrjäkarein, että eikö Suomen tytär jo nouse ylös. Sittemmin Mannerheimi on viety siitä Vaasantalon edestä pois.

Setäni oli Eteläpohjanmaa –lehden toimittaja, kun patsas vietiin jonnekin muualle, ja se karjaisi kuvaajalle että mene nyt äkkiä ottamaan kuva siitä lahtarista ennen kuin se viedään. Samassa ovesta astui, ei kuvaaja, vaan joku armeijan ja suojeluskunnan pomo, jonka nimi oli Laurila. En yhtään tiedä kuka se on, vaikka nimen olen kuullut esitettynä monella tavalla, siunaten ja kiroten. Isän pikkuveli esitti vain toimittajahuumoria. Se kuoli infarktiin 51-vuotiaana.

Ansiosysteemini oli siis norkoilu. Talossa oli Alkon myymälä, ja maalta hevoskärryillä tulleet torikauppiaat ostivat kaupasta Koskenkorvansa ja joivat ne meidän talon takapihalla. Lapsia oli kielletty menemästä vieraiden setien lähelle.

Joten norkoilin siinä nurkalla. Joskus uskaltauduin juttelemaan, kun saatoin arvioida, ettei äiti voi nähdä minua juuri siitä kulmasta siivousparvekkeelta. Ne olivat aivan tavallisia maalaisukkoja, ei mitään outoa eikä omituista. Minua oli varoitettu namusedistä, mutta nämä eivät niitä olleet.

Jos ukkoja oli enemmän, sain enemmän pulloja. Sitten kiikutin ne Alkoon ja sain markkoja. Nalle-karkit maksoivat markan kappale, apteekista sai salmiakkeja melkein yhtä halvalla.

Tämä oli aika lailla yksityisbisnestäni. Vaikka talossa asui paljon lapsia, jouduin yleensä ulos ennen heitä enkä kertonut näistä mitään.

Toinen oli tietysti kirjapaino talon kellarissa, josta minua ei saanut mikään pysymään poissa. Oli aivan lumoavaa nähdä niitä mustasormisia miehiä latomassa kirjasimia riveihin ja sitten painamaan ne. Kerran niillä oli aikaa ja ne painoivat minun nimeni.

Mutta myös muutama näistä mustasormisista sedistä saattoi joskus syksyllä antaa minulle tehtäväksi hakea pussillinen omenia torilta, ja sain yleensä aika ruhtinaallisen määrän rahaa siitä hyvästä. Setä ei ollut vielä toimittajana lehdessä, joten minkäänlaista nepotismia tämä ei ollut.

Sitten torilta sai tietysti joskus porkkanan, joskus omenan, joskus pari naurista tai punajuurta. Olin sellainen rimppakinttu, että myyjätädit pitivät nälkäkurkena. En minä kyllä paljon syönytkään. Muistan että jo silloin en juuri syönyt mitään. Kylässä kyllä, Sanni-isotädin tai isoäidin Mamman luona, joka asui Nurmossa. Mammalla oli pari lehmää ja kanoja. Mutta äiti ei antanut minun olla Mamman luona öitä, koska se tarvitsi minua kotona. Kun en kerta ollut koulussa vielä. Mamma kuoli infarktiin 74-vuotiaana.

Kävin kaupassa, siivosin mitä osasin, tiskasin niin että keikuin jakkaran päällä, mutta ennen kaikkea vahdin pikkusiskoa ulkona. Sisko saattoi kuupata milloin tahansa ja silloin piti juosta hakemaan äiti ja jäädä kotiin vauvan kanssa.

No, Allu-cat, kuten poijanlikka Ida sanoo, ei syö enää kuin nälkäkurki. Se syö minkä katsoo sopivan arvokkuudelleen eli vaatii lujaa ja sitkeästi Shebaa, joka on kallis kissanmuona, ja minähän tietysti ostan. Kirjoitan edelleen lapun itselleni kauppaa varten, kuten tein jo pikkulikkana, ja usein siinä lukee ensimmäiseksi, vain parin muun ostettavan lisäksi, että kissanmuona.

Jostain syystä liput liehuvat taas. Allu ei säikähtänyt edes lipun köyden hakkaamista tankoa vasten, vaan painalsi menemään kuin nuori kolli. Ja teki pitkän reissun. Haisteli puskat ja tarkasti reviirinsä, jota ei jaksanut tehdä kun söi kuin se kurki.

Ai joo, liput ovat tietysti vaalien vuoksi. Niin sen täytyy olla, koska kalenterissa ei lue mitään tämän päivän osalla, paitsi Pyh. Kolm. päivä. Niin kuin intialaiset sanovat, kun kristityt ihmettelevät hindujen jumalien määrää, että onhan teilläkin se kolmipäinen jumala.

Olla opetettuna

Kuva: Leo Ackley


Ihmiset eivät ole Pavlovin koiria vaikka heitä pyritäänkin ehdollistamaan milloin mihinkin suuntaan. Tietysti se, että ihmiset ovat entistä enemmän vieraantuneita sekä itsestään, minuudesta ja persoonallisuudestaan, että sitä kautta myös toisista, vaikuttaa siihen että esimerkiksi mainostajat onnistuvat pyrkimyksissään tehdä meistä kuolaavia piskejä.

Mutta jo se, että se tämä newagehorseshit onnistuu niinkin paljon saamaan ihmiset uskomaan kaiken maailman hötöön sen sijaan että katsoisivat todellisuutta ja pyrkisivät itse olemaan totuudellisia, kertoo että ihmiset kaipaavat muutakin kuin sirkushuveja päänsä täytteeksi. Leipää on katukuvan antaman todistuksen mukaan nautittu jo enemmän kuin tarpeeksi.

Ei ollut sattuma että esimerkiksi Kaurismäet valitsivat ensimmäisen leffansa nimeksi Arvottomat. Vieraantumisesta kyllä kirjoitettiin jo 1950-luvulla, silloin kun oli päästy jotenkin jaloilleen II maailmansodan jälkeen. Myös meillä, ei ainoastaan Ranskassa. Kannattaa silloin tällöin lukea suomalaista 50-luvun lyriikkaa, kyllä ihmisten tunnot sieltä näkyvät.

Jos tässä nyt on ongelmana se, että yhä vähemmän ihmisiä lukee yhä vähemmän hyviä kirjoja, niin se ongelma on ollut aina.

Kun tuli täysmittainen teollistunut yhteiskunta tänne pohjankin perille sotakorvausteollisuuden myötä, niin loppui eräs hyvin arvokas asia: käsillä työn tekeminen. Agraariyhteiskunnassa kuka tahansa osasi tehdä mitä tahansa eikä tehnyt kipeääkään. Se kuului asiaan. Pojalle puukko käteen viimeistään 5-vuotiaana ja tytöille sukankudin, siitä se lähti.

Eivät ihmiset turhaan haikaile punamultakylien perään. Niissä oli esteettisesti hyvät mittasuhteet. Katse lepäsi niissä kylissä. Niitä on ehkä muutama vielä jäljellä, mutta ei monta.

Teollistuminen vieraannutti ihmiset omasta työstä lopullisesti. Liukuhihnatyöläinen ei voinut kertoa mikä oli hänen kätensä jälkeä. Katsokaa nyt vaikka Chaplinin Nykyaika, ei se ole liioiteltu.

Estetiikkaa ei ole ilman etiikkaa.

Täällä ja täällä keskustellaan lukemisesta ja miksi siitä pitäisi keskustella. Ja voisiko siitä keskustella. Ja kuka sanoisi miten siitä pitäisi keskustella. Miksi ylipäänsä pitäisi arvottaa lukemista jollain erityisellä tavalla kun muutakaan olemista ja viihtymistä ei erityisemmin arvoteta?

Olen lukenut parin viikon ajan hyvin hitaasti monikerroksista teosta. Se on pieni ja ohut eikä sitä nielaista tuosta noin vain: Juha Varto: Mitä Simone Weil on minulle opettanut. Lopussa ei ole ole kysymysmerkkiä. Varto käy läpi yhteiskunnan muuttumisen ja ajattelemisen ongelmia. Oleminen muuttaa ajattelua.

Minä en ole lukenut Simone Weililta muuta kuin hänen yhtä lailla ohuen kirjansa Painovoima ja armo (Suom. Maija Lehtonen, Otava 1976). Tähän täytyy nyt lisätä eräänlaisena arvottavana asiana, että sekä Weil että Varto ovat filosofeja. Mutta he kumpikin tuntuvat olevan sellaisia filosofeja, jotka ovat ymmärtäneet keskustelun merkityksen, koska pelkästään yhtä totuutta ei ole olemassa ja koska mahdollisimman monelle pitää antaa mahdollisuus osallistua keskusteluun.

Mutta he kumpikin puhuvat vastuustaan ajattelijoina. Kanssaihmisten pitää tietää heidän ajattelustaan ja filosofien velvollisuus on keskustella aikalaistensa kanssa. Weil nääntyi toiseen maailmansotaan, Varto on aika ajoin epätoivoinen ihmisten kuuroudesta vaikka hän – monien muiden filosofien ohella – on pyrkinyt puhumaan niin paljon kuin mahdollista.

Olisi paha jos kaikki puhe ja keskusteluyritykset olisivat huutoa tuuleen. Kuitenkin ihmisinä meillä on kohtalomme eikä sitä voi väistää. Jokainen on joutunut syntymään ja tulee myös kuolemaan.

Filosofi on nimensä mukaisesti viisauden ystävä. Viisaus tulee tiedosta ja ajattelukyvyn kehittämisestä. Näin siitä sanoi Simone Weil:

”Kärsimys ja nautinto tiedon lähteenä. Käärme tarjosi Aatamille ja Eevalle tietoa. Seireenit tarjosivat Odysseukselle tietoa. Nämä tarinat osoittavat, että sielu tuhoutuu, jos se etsii tietoa nautinnosta. Minkä vuoksi? Nautinto sinänsä on kenties viatonta, kunhan vain emme etsi siitä tietoa. Sitä saamme vain kärsimyksestä.”

Ja ei, Weil ei ollut mikään uudesti syntynyt Pyhä Teresa, ei loveenlankeaja, ei kärsimysmystikko. On vain niin että kärsimys kuuluu ihmisyyteen.

Voimaa graffiteista?

Kissat ovat yksinäisiä petoja ja heidän tehtävänään ihmisyhteisössä on syödä suuhunsa jyrsijät, jotka puolestaan syövät ihmisten ruuan, aiheuttavat tauteja ja tekevät maanviljelijän paikasta asumiskelvottoman nopeasti ilman kissoja.

Palkkionmetsästäjiä? Ehkä ei. Mutta isoäidin luona navettakissat kyllä saivat aamuin ja illoin lämmintä maitoa.

Navettakissat eivät olleet oikeastaan kesyjä.




Lidia työpöydälläni

Minulla on vaikeuksia sopeutua kaupunkiin juuri kissojen roolin muutoksen vuoksi. Maalla ne pitivät kurissa vanhan talon rotta- ja hiiripopulaation. Asuttiin joenrantataloa, joka oli aikoinaan ollut isokin maatalo. Jouduttiin sitten kuitenkin siitä pois, koska joenrantatonttia ei voida pitää sosiaaliseen asumiseen kuuluvana.

Yritin kunnan insinöörille vakuuttaa olevani – ja perhe myös – mitä sosiaalisimpia mielenlaadultamme, mutta sanalla oli toinen merkitys. Se oli uuskieltä.

Oli pakko muuttaa kaupunkiin.

Vapaussotaa muistelevat vastustivat Valkolinnan purkua, mutta eivät huomanneet olevansa samassa joukossa rahamiesten (ja naisten?) kanssa. Suojeltavan suojeluskuntatalo Valkolinnan purkutyömaa:




Köyhät ja kipeät voisivat perustaa tanssipiirin, joka kiertäisi naapurin rakennustyömaata ja huutaisi ja laulaisi että Valkolinna Huraa! Se oli se bändi, jonka laulu Pysy aina pikkuveljenä,/ älä koskaan aikuistu! soi esimerkiksi Provinssirockissa joskus 1980-luvun alkuvuosina. Bändin nimi oli kyllä Noitalinna Huraa, mutta ei siinä nyt kauhean paljon eroa ole.

Pikkuveljet kuitenkin aikuistuvat ja oppivat normit. En tiedä miten se tapahtuu. Aivan äsken ne saattoivat olla juoksemassa lujaa vauhtia poliisia ja vartijoita pakoon graffiteja tehtaillessaan, sitten ne ykskaks jo osaavat solmia kravatin ja niiden puheeseen tulee outo sointi. Sellainen pehmeä, melkein kehräävä, joka tuntuu vaaralliselta.

Nyt alkaa Magnus Lindbergin uusi sävellystyö radiossa. Sen nimi on Graffiti. Aion muistaa sen aikana tarinoita, joita isä kertoi Pompeijin kaivausreissultaan. Paluu 15-vuotiaaksi ei ole ollenkaan vaikeata.

Muistan esimerkiksi isoäidin ullakon, jota piti siivota ja joka upotti minut muun muassa Nostradamuksen ennuskirjan lukemiseen. En käsitä miten ennuskirja oli joutunut Santeri Alkiota tunnustavan isoäidin ullakolle. Kun kysyin, isoäiti hymyili ja tahtoi nähdä löytöni.

Kun kysyin mikä se kirja on, isoäiti sanoi että nuoruuden hömpötyksiä. Vein sen takaisin ullakolle, koska se kuului siihen taloon.

Graffiti on ohi. En välitä kuunnella Jälkikoiria, minulla on kuulokuvia päässä. Edellinen Lindberg minkä kuuntelin yhtä tarkkaan oli Kraft. Kuuntelin Lindbergin haastattelua ja hän sanoi että laivassa on juuri oikea KLANGI. Hän soitti kokonaista laivaa.

Nämä graffitit teoksessa olivat laulettuja, latinaksi, siis Pompeijin seinistä otettuja. Lähinnä minulle tuli mieleen se kantaatti nimeltä Halleluja!, rauhallista musiikkia. Varsinkin verrattuna edeltävään Schönbergiin RSO:n konsertissa. Vaistomaisesti en kyllä ole ikinä pitänyt Schönbergistä.

Isä ei kertonut graffiteista. Hän varmaan piti niitä töherryksinä, kyllä niitä tehtiin silloin jo Suomessakin, ainakin harjun alla linja-autoaseman vieressä. Isoja vetoja isolla pensselillä. Rakkaudesta ja rahattomuudesta enimmäkseen.

Miten minä varttikuuloisena voin edes sanoa mitään uudesta sävellyksestä? En onneksi voikaan, mutta sain rauhassa maata tyynyn päällä korva kohti kaiutinta ja muodostaa päässäni kuvia Pompeijista ja isästä.

Minun olisi pitänyt saada olla mukana.

Muutos

Joka vuosi suunnilleen näihin aikoihin, ja aiemminkin säästä riippuen, kun silmut ovat puhkeamaisillaan haavan rungosta esiin, on rynnättävä jo aamuisin ulos ja tarkistettava tutut paikat.

On kylmä ja tuulee. Pohjoisnavan tuulet vallitsevat.





Tärkeintä on nähdä ovatko käärmeet tulleet jo koloistaan. Nuorilla käärmeillä on voimakkain myrkky. Haluaisin jo kulkea paljain jaloin. Tai ainakin istua kalliolle ja potkaista kengät jaloista.

Viime keväänä sisälle tuli kevättä pörräävä ampiainen, näki sivulle ojentautuneen käteni, suuttui ja pisti. Käsivarsi paisui pesäpallomailan näköiseksi. Oli otettava kyypakkauksen pillerit, koska henkeä alkoi ahdistaa. Eläinten myrkyt ovat samaa sukua.


Mutta e.e.cummings näkee jo vuorten tanssivan, näin:


when faces called flowers float out of the ground

when faces called flowers float out of the ground
and breathing is wishing and wishing is having-
but keeping is downward and doubting and never
-it's april(yes,april;my darling)it's spring!
yes the pretty birds frolic as spry as can fly
yes the little fish gambol as glad as can be
(yes the mountains are dancing together)

when every leaf opens without any sound
and wishing is having and having is giving-
but keeping is doting and nothing and nonsense
-alive;we're alive,dear:it's(kiss me now)spring!
now the pretty birds hover so she and so he
now the little fish quiver so you and so i
(now the mountains are dancing, the mountains)

when more than was lost has been found has been found
and having is giving and giving is living-
but keeping is darkness and winter and cringing
-it's spring(all our night becomes day)o,it's spring!
all the pretty birds dive to the heart of the sky
all the little fish climb through the mind of the sea
(all the mountains are dancing;are dancing)


Sisällä on siristeltävä silmiä vähän aikaa. Sitten palaan takaisin juuri jättämääni Søren Kierkegaardiin. Ohuen opuksen nimi on Anti-Climacus: Kuolemansairaus. Kristillis-psykologinen kehitelmä mielenylennykseksi ja herätykseksi.

Etusivulla ilmoitetaan Kierkegaardin julkaisseen teoksen, en tiedä onko kyseessä todella omakustanne, vai onko vuonna 1924 Werner Söderström Osakeyhtiö vain ajatellut että julkaiseminen ja kirjoittaminen on sama asia. Suomentaja on J.Hollo, enkä myöskään tiedä onko hän se sama J.A. Hollo, jonka nimen mukainen taidekasvatusyhdistys juuri perustettiin vastapainoksi ja lisävoimaksi Aalto-yliopistolle, joka onkin tällä viikolla ollut vastatuulessa.

Kuolemansairaudeksi osoittautui epätoivo. Kierkegaardin mietelmät ovat mielenkiintoisia. Yleensä sitä sanoo ääneensä kun joku menee kunnolla pieleen että olisin vajonnut maan alle häpeästä (tai tuskasta tai pelosta jne.). Epätoivo on osallinen ihmisparan elämässä silloin sun tällöin. Näin sanoo filosofimme:

Niin on epätoivo, tuo itseyden sairaus, kuolemansairaus. Epätoivoinen henkilö on kuolemansairas. Sairaus on kohdannut kaikkein jaloimpia olemuksen osia aivan toisessa merkityksessä kuin minkään sairauden ollessa kysymyksessä, ja kumminkaan henkilö ei voi kuolla. Kuolema ei ole sairauden viimeinen vaihe, mutta kuolema on alinomaa viimeinen. On mahdotonta pelastua tästä sairaudesta kuoleman avulla, sillä sairautena ja tuskana – ja kuolemana on juuri se, ettei voi kuolla. (s. 31)

Mutta löysin kävelyreissullani aivan toisenlaisen epätoivon osoituksen, sunnuntaiaamuna (ei, minulla ei ole digikameraa, joten kyse ei ole tästä päivästä, nyt tuossa näkyy olevan olutpullon siruja), vaikka todennäköisesti asianosaiset ajattelevat itsensä sankareiksi (”Selvisinpä siitäkin myrkytyksestä!”):

Äitienpäivänä raivokkaan siivouksen lomassa

Kuva: Kaksi erimallista miestä kesässä kerran

Kuuntelin Radioateljeesta Mika Waltarin teksteihin perustuvan radiofonisen teoksen, joka oli ennemminkin kuunnelma. Ellei oteta lukuun lujaa soivaa, käsittääkseni Chicagon koulukunnan noin 1920-lukulaista jazzia.

Ensin arvelin että ei jaksa, jos vaikka Waltari on herjennyt tunnelmoimaan äitiydellä, sen verran imelältä ovat tuntuneet monet tämän päivän radiojutut. Edelleen, vaikka enää eivät taida ainoastaan yli kymmenen lasta synnyttäneet olla niitä ansiomerkkiäitejä.

Sitten katsoin että esityksen nimenä oli Ei ole mitään surtavaa. Sanoi mies. Ohjelman oli koonnut Waltarin teksteistä Tiia Louste ja sama nainen oli ohjannut esityksen. Se oli kerta kaikkiaan hykerryttävä.

En tunnistanut alkuperäistekstejä, mutta kertoja oli kirjailijamies, mukana muun muassa hänen alati ymmärtäväinen ja lempeä vaimonsa. Onhan siinä kaunis asetelma, mutta Waltari olikin ottanut asiakseen piikitellä itseään.

Hän sattui nimittäin kuulumaan sellaiseen outoon miessukukuntaan joka vähän väliä hukkaa sydämensä. Se vain häviää.

Ilman sydäntä miehen on ontto olla, mutta sitten kun hän sydämensä taas löytää (ensiksi se oli vaimon tallettamana kaapissa, sitten se löytyi ymmärtäväisen naisystävän luota tyynyn alta, kunnes se päätyi takaisin kodin kaappiin), se onkin varsinainen kiusankappale ja sitä paitsi hukassa naarmuuntunut ja arpeutunut sydänparka, joka sitten sykkii ja räytyy aikansa miehen rinnassa, kunnes joko häviää tai vaimo kysyy ystävällisesti, että mitenkäs on sydämen laita.

Mies katsoo vaimoaan kuin piesty koira ja sanoo että surkeasti ovat asiat ja antaa sydämen vaimolleen takaisin, säilytettäväksi.

Tulin oikein hyvälle tuulelle. Mika Waltarihan on käyttänyt kaameita kliseisiä naishahmoja suurissa historiallisissa romaaneissaan, ne ovat järkiään kuvankauniita (paitsi joitakuita noita-akkoja) ja äkäpusseja, eikä kukaan mies niille pärjää, paitsi ihan lopussa. Tarinoiden lopussa naiset, jotka ovat ihmisistä kavalimpia, jäävät päätä lyhyemmiksi, koska haaremijuonittelut ovat menneet liian pitkälle.

Tässä asetelma on pantu päälaelleen: mies onkin se seikkailija joka hukkaa sydämensä jatkuvasti. Kirjailija tarvitsee sydäntään kirjoittamiseen, muuten ei tule mitään. Mutta kirjoittamiseen onkin maalla sijaitseva ystävällinen vaimon kotitalo, jossa sydän ei ole vaarassa palaa karrelle.

Muistan nuorena, kun Waltarin kirjoja ahmin, lukeneeni jostain tarinan kirjailijan perheen ihmettelevän mitä miehen työhuoneessa yläkerrassa tapahtuu, kun koira louskutti ylöskatsoen siihen malliin, että vieraita on talossa.

Tarinan mukaan vieraat olivat romaanien ja tarinoiden henkiä, jotka ottivat ullakolla vallan ja kirjailijan ei tarvinnut kuin kirjoittaa ylös se mitä hahmot kertoivat tehneensä.

Olin tyytyväinen siitä, että tässä nyt ei ollut äitimyyttiä ylistävää tarinaa. Olipa vain jatsia savuisissa kapakoissa kuunteleva kirjailija, joka kotiintullessaan oli vielä ehkä hiukan iloinen, mutta sitten aamulla olo olikin ontto. Moraalinen ja fyysinen krapula oli rinnassa tuntuva tyhjä tila.

Nykyproosasta sydäntä löytyy liian harvoin. Ihmiset eivät ole kilttejä toisilleen. He eivät lähetä sydämiä toisilleen postipaketeissa. He eivät tule ajatelleeksi koko elimen olemassaoloa, kunnes on liian myöhäistä.

Sydämellinen onkin aika hyvä sana. Sellaista saisi olla paljon enemmän.