Kansanrunouden kehyksiä

Olen hankkinut tämän kirjan 2013. Se tuli puolisolle todennäköisesti syntymäpäivälahjaksi. Kirjailija on alkupuheensa päivännyt 2. huhtikuuta 2012, mutta painovuosi on vasta 2013. Silloin en ole heinäkuun jälkeen tehnyt mainittavampia reissuja, enkä ole todennäköisesti päässyt niin kauas kuin kirjakauppaan. Kirjakauppa on nykyään hyödytön krääsäkauppa, siis oikeasti, ei niin kuin divari on ruokakaupan vierellä.

Divarista löytää miltei aina jotain tärkeää, mutta kirjakaupan kirjojen häviämisen myötä krääsä on muuttunut kirjakaupassa jotenkin aggressiivisemmaksi kuin ennen. Ennen siihen kirjakaupan paperi-puoleen on voinut suhtautua hyväntahtoisesti, koska tiesi kirjojen kuitenkin olevan hyllyissä.

Nyt kun taas pääsen kävelemään jollain lailla eikä energia mene siihen miten jalat suvaitsevat kantaa, sormeilin yhtenä päivänä miehen kirjahyllyä ja löysin kirjan. Nyt kun kirjailija hiljattain kuoli, tahdoin katsoa minkälainen hänen sanomansa jälkipolville oli.

Anna-Leena Siikala oli vain kolme vuotta minua vanhempi kuollessaan. Itämerensuomalaisten mytologia on järkäle. Tutkija-kirjailijaa on jossain lukemassani kutsuttu nimellä valkoinen shamaani, ehkä nimityksen on antanut joku Siperian ugri-heimo. On vaikea ymmärtää miten joku ehtii tehdä kokonaisen elämäntyön samana aikana, kun itse vasta alan ymmärtää joitakin alkeita siitä mistä olemassaolossa on kyse. Kaiken lisäksi täällä Pohjolassa, vaikka tämä ei ihan ehkä maantieteellisesti ole juuri sitä Pimentolaa. Viime aikoina on tuntunut hyvin pimeältä kaikin puolin, kiitos kysymästä, eilen oli paksu sumu.

Kirja on kirjoitettu niin hirveän hyvin, että sitä voi lukea suoraan eteenpäin kuin mitäkin seikkailukirjaa. Seuraavan sivun kääntäminen on jännittävää ja nautinnollista.

Olen lukenut tietysti Kalevalan ja kaiken lisäksi vielä uudestaan monta vuotta koulun jälkeen. Ei ollut vaikeaa. En ymmärtänyt koulutovereiden valitusta vaikeasta kielestä. Mutta olen muuttanut lapsena murrealueelta toiselle sen verran usein, että minun on ollut pakko oppia ymmärtämään erilaista puhetta. Sodan jälkeen ihmiset muuttivat paljon, koska maa oli sekaisin. Olen onneksi rauhan lapsi. Mutta vanhempani olivat vähän keskimääräistä levottomampia.

Mutta tärkeintä Siikalan opuksessa on se, että Itämerensuomalaisten mytologia kertoo maailmanselityksen, minkä pohjalle nämä kansat täällä ovat sitten kehittäneet tarinoita. Tarinat, myytit, jumalhahmot ja haltiat kietoutuvat siihen maailmanselitykseen. Kun sanat ovat runon muodossa, rytmi auttaa muistamaan, koska ihmiset eivät osanneet vielä kirjoittaa. Suullista runoutta. Siikala on sitä paitsi itse käynyt keräämässä viimeisiä kansanrunoja Savosta 1960-luvun alussa.

Tässä on kuvaus maailmanvuoresta:

Lennä tuonne, Luojan lintu,

Viiletä, Jumalan vilja

Päivölähän, Pohjolahan,

Kulta vuoren kukkulalle,

Helmoille hopea vuoren,

Vaski vuoren vantahille,

Siellä kynnet leivotaan.

On aivan fantastista että maailman keskus on meillä samanlainen kuin Keski- ja Pohjois-Aasiassa, Intiassa ja Pohjois-Euroopassa. Meillä on vanha traditio, joka varmaan näkyy mielikuvissamme vieläkin. Täytyy olla koko lailla mahdotonta unohtaa kansanrunojen maailmaa. Niistä tulee olemassaolon selitys, eikä vain ihmisten, vaan kaikenlaisten olioiden. Kaikilla on sidos toisiinsa.

Tämän runon jälkeen Siikala selittää perinpohjaisesti maailmanvuoren ideaa eri puolilla maailmaa. On kai meillä tämä erityinen kielikin, kertoo sekin maailmanselityksestä? Tapa kertoa asioista, äidinkieli, sisältää mielteitä jotka kuuluvat äänneasuista ja ihminen on erilainen kuin naapurikansan aivan erilaista kieltä puhuva ihminen. Ovat laulutkin erilaisia. Kun niitä kuulee, ne kutsuvat usein johonkin tiettyyn tilaan. Tila voi olla vain mielessä tai sitten aivan fyysinen tila.

Kansanrunoutta taitaa olla kaikissa kulttuureissa. Ihminen tahtoo tietää mistä on kotoisin ja mitä sanatkin tarkoittavat. Sitten voi ruveta kuuntelemaan kosmoksesta kertovia tarinoita. Ne ovat erilaisia eri puolilla maailmaa, mutta ovat ne olleet aina. Tämän ajan uskonnot ovat olleet olemassa vain aivan lyhyen aikaa. Vanhassa kosmoksessa voi olla enemmän ja useammille ihmisille yhteistä kuin mitä tulee ajatelleeksi.

Olen lukenut Pohjois-Amerikan mesa-intiaaneista (esimerkiksi Hopi-intiaanit), että heillä oli pääasiallisessa asuintalossaan pitkä puu, salko, joka oli lähellä oviaukkoa ja se osoitti pohjoiseen. En ole varma siitä, näkyykö hopien asuinalueella Pohjantähti, mutta muistan hätkähtäneeni, koska tiesin kodan tukipuun osoittavan Pohjantähteen. Hopeilla pohjoiseen osoittava puu tarkoittaa varmasti jotain. Tulee mieleen, että salkon idea on siltä ajalta, kun alkuperäiset amerikkalaiset ovat vielä olleet alkuperäisiä siperialaisia. Ehkä.

Ugreilla se tarkoittaa sitä, että kodassa elävillä on suora suhde taivaankanteen, jota Pohjantähti edustaa. Sitä taivaankantta oli takomassa seppä, joka Suomessa on Ilmarinen. Kun ihminen katsoo talviyönä ulos kodastaan, hänen yllään on Pohjantähti ja Otava ja Väinämöisen viikate. Ihminen tietää olevansa kotona.

Joka tapauksessa olen löytänyt elämäni ehkä tärkeimmän kirjan, mikä on paljon sanottu kun olen sentään aktiivisesti lukenut jo yli 60 vuotta. Kirjassa on hyvä kirjallisuusluettelo, joten loppuelämän lukemisten suhteen ei ole ongelmia.

En muista kyllä ikinä olleeni olemiseeni kyllästynyt. Kevät ja alkukesä ovat sitten aikaa jolloin kävelen katsomassa ilmoja ja kävelen takaisin ja uppoudun uudestaan vanhoihin aikoihin. 

Kuin kauan ennen

Eilen oli kevään tasauspäivä. Sitten sattuu olemaan pääsiäisviikko. Täällä ei tietenkään ole virpojia ja varpojia, koska tämä on länttä. Virpominen on karjalaista perinnettä, nyt myös etelän isoissa kaupungeissa.

Tässä kaupungissa poltetaan pääsiäisvalkioita. En ole varma mitä traditiota se edustaa, mutta viimeisin merkitys on kristillinen: kokot puhdistavat pahan vallan, joka on ollut voimissaan pitkäperjantaista pääsiäislauantaihin, kun Jeesus oli kuollut. Lauantain merkitys kuulostaaa apokryyfiselta, mutta en ole teologi.

Pääsiäislauantaina oli myös noidilla omat juhlansa. Sitten kokkojen polttamisen jälkeen noitien juhlat loppuvat. Pikkunoitia kutsutaan nimellä trulli. Trullit kulkevat ympäri kyliä ja vaativat palkkaa tai muuten katsovat pahalla silmällä ja tuhoavat karjaonnen.

Muistan ajatelleeni pienenä, että mitä se semmoinen pahan valta voi olla joka loppuu polttamalla. Vasta myöhemmin olen käsittänyt että Suomessakin parantajia on tapettu kun ne ovat osanneet hoitaa ihmisiä. Ehkä heitä ei kuitenkaan poltettu. Tai ainakaan pääsiäislauantaina.

Mutta tulilla on myös muita merkityksiä. Joissakin maissa ja myös Suomessa on puhuttu vainotulista. Tulet ovat olleet mäkien ja vaarojen laella ja niillä on ilmoitettu vihollisesta. Jos Suomessa on ollut vainovalkioita niin kuulostaa itäsuomalaiselta käytännöltä, koska siellä on eniten korkeuseroja. Ja Lapissa.

Täällä pääsiäisvalkeat näkyvät kauas. Tuskin ne ovat olleet merkkivaloja. Mutta tietenkään kovin muinaisista vihollisuuksista ei enää tiedä. Suhtaudun nyt vähän hajamielisesti tulevaan kirkolliseen pyhään, on muuta ajateltavaa.

Pommin jos heität, koppaanko sen?

Talo muutakin kätkee kuin eteisen.

Jos kapinaa aiot, muista sä vaan:

taantumus viimein jää kuolemaan.

Jarkko Laine: Lennosta kii!

Sain stereot takaisin! Aurinko paistaa. En tiedä mitä kaikkea tapahtui mutta monta asiaa ja vuosikymmenten myötä. Viimeinen viikko on ollut onnellista odotusta.

Minulla on kuulokoje tai siis kaksi. Stereoissa on neljä kaiutinta. Oikea korva on ehkä 30% kuuleva, vasen tuskin 15%. Kuulokoje on yhdenlainen kaiutin. Jos joku ääni tulee tosikovaa, kojeessa se alkaa kiertää ja sen päälle ulvoa. En ole pitkään aikaan kuullut normaalisti, se on varma.

Samojen vuosikymmenten aikana tuli digitaalinen ääni, kuvan ohella. CD-levyjä kykenin kuulemaan. Mutta jos pääsin konserttiin, vaikutus oli moninkertainen CD-levyihin verrattuna. En siis tiedä mitä olen kuullut.

Väistämättä alkoi tuntua siltä että musiikilla ei ylipäänsä ole väliä. Semmoista digi-puuroa kaikki. Aloin haikailla analogisia stereoita takaisin. Levysoittimen hihna oli venynyt ja viritinvahvistin ei tainnut toistaa enää mitään muuta kuin satunnaisesti, ainakaan kaiuttimiin asti.

Neronleimaukseni oli hyvin äkkinäinen: kävelin sisään radioliikkeeseen. Kysyin tunsiko radioiden ja kaiutinten myyjä jotakuta joka osaisi korjata stereoita. Sain puhelinnumeron.

Eilen sain sitten stereot takaisin. Kiitos korjaajan, Marko T:n, kuuntelen aivan uudenlaista musiikkia. Sen täytyy olla suunnilleen sitä, jota olen kuullut 40 vuotta sitten. Mutta en ole ikinä kuullut näitä detaljeja.

Nyt soiva levy on Otavan kirjallinen äänilevy nimeltä Valtakunta. Se on vuodelta 1966. Säveltäjä on Eero Koivistoinen, mutta muusikoita, joista täytyy mainita erityisesti huilisti, ei kerrota. Laulajia ovat Eero Raittinen, Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja kolme Tuomas Anhavan runoa lausuu musiikin päälle säveltäjä. Levytys toimii: runon kuulee aivan selvästi ja musiikki tukee sitä.

Runoilijat ovat Anhavan ja Laineen lisäksi Pentti Saarikoski ja Hannu Mäkelä.

Ei yksikään elävä olento

ole koskaan nähnyt häntä muutoin

kuin ennen tai jälkeen kokouksen.

Tuomas Anhava: Ei yksikään elävä olento

Mutta levy karjuu ja huokaa ja unelmoi läpi vähän yli puolituntisen mitä LP-levy kestää. Sisältö on vuoden 1966 tai suunnilleen runoutta muodossa jossa me (suomalaiset) emme olleet sitä ikinä ennen kuulleet. Mielestäni kyllä emme sen jälkeenkään.

On kysyttävä vakavasti Otavalta: kai teillä nyt sentään on master-kopio jäljellä Valtakunnasta? Olisi ehdottomasti aika, että vinyyli (no, jos ei, niin sitten CD) julkaistaan uudelleen. Levyni on vähän laineilla. Se on kulkenut maita ja mantuja ja päätynyt nyt loppusijoituspaikkaansa, mutta siis hieman oudosti heijaavana. Tosin yksi Valtakunnan biiseistä on Seija Simolan esittämä Tuutulaulu, ehkä sen lämpimän eteerinen fiilis vain lävisti levyn tunnerekisterin.

Seuraavaksi minusta Otava voisi tuottaa aivan uuden levyn tämän ajan suomalaisesta runoudesta. Jonkun suomalaisen läpisäveltämänä.

Mutta nyt aion kuunnella Edward Vesalan ja Arto Mellerin ynnä teatterikoululaisten tekemän levyn nimeltä Mau-mau. Voi kestää ennen kuin löydän sen tuolta kaapin syövereistä.

Edit 22.3. Lapsellinen olen muutenkin. Pidin Salaisten kansioiden toisen pääosan näyttelijän, Duchovnyn, romaanista.

Föhn-tuulia odotellessa

Tänään 13.3. vuonna 1922 Jack Kerouac syntyi. Olen lukenut kaksi hänen kirjaansa, On the Road ja The Dharma Bums. Viimeksi mainittu alkaa näin:

Hopping a freight out of Los Angeles at high noon one day in late September I got on a gondola and lay down with my duffel bag under my head and my knees crossed and contemplated the clouds as we rolled to Santa Barbara.

Seuraavassa kappaleessa hän kertoo saavansa tavata Japhy Ryderin ensi viikolla, mutta ei tiennyt sitä vielä. Niin että Jack Kerouac oli ollut hobo. En tiedä mistä sana tulee mutta sillä nimellä kutsuttiin tavarajunien pummeja. Hobot saattoivat asuakin tavaravaunuissa, mutta ainakin kulkivat niissä pummeina. Tavarajunia oli tarpeeksi kyllä Amerikan kulkureille.

Aivan kirjan alussa on jo kuvaus siitä, kuinka innokas nuori poliisinköriläs yrittää saada Kerouacin kiinni, kun hän on tulossa tavaravaunusta ja menossa kaupungille hakemaan sapuskaa yöksi. Kerouac ohittaa tapahtuman lyhyesti, vaikuttaa siltä että käynnissä on jatkuva hiiri- ja kissaleikki hobojen ja poliisien välillä. Kerouac itse sanoo olleensa jarrumiehenä rautateillä, joten hän usein pysähtyy puhumaan rautatieläisten kanssa. Jään miettimään millaista on hobon elämä vanhana. Mutta ehkä vanhoja hoboja ei ole koskaan ollut.

Japhy Ryder oli tietenkin pseudonyymi ja kaikki taitavat tietää että hän on Gary Snyder, joka on edelleen elossa ja jo yli 80-vuotias. Jos joku ei tiedä, ottakoon selvää. Mutta noihin aikoihin Snyder oli vuorilla kesäkaudet metsäpalovahtina. Vartijoille oli järjestetty mökki sinne vuoren huipulle ynnä ylläpito.

Heräsin aamulla siihen että on suoriuduttava heti, kun ehtii kaikelta muulta, ulos. Sää on lauhtumassa nopeasti. Radion uutisissa sanottiin että Föhn-tuuli on tulossa. Se tuuli tulee Atlantilta, kulkee Keski-Norjan ja Keski-Ruotsin vuorten ja tuntureiden yli tänne Pohjanmaalle. Sitä ei tule joka vuosi.

Nyt tuntui kyllä jo lämpö, vaikka sen ei olisi pitänyt tulla vielä ihan sieltä asti. Jäätä ei näkynyt jalkakäytävillä melkein yhtään, haisi keväältä.

Päädyin Taidehallille, jonka näyttely ”Olen ollut täällä ennenkin, mutten muista siitä mitään” on auki viimeistä viikkoa. Tuttu sanoi että ei se ole oikeaa taidetta. Mutta kyllä se on. Taiteella on tietysti kriteerit. Näiden kolmen muualta tulleen CV eli Curriculum Vitae näyttää olevan aika pitkä siitä huolimatta että tekijät ovat nuoria. Korjaus: he eivät ehkä ole nuoria vaan minä olen vanha. Eikä tässä ole minkäänlaista arvoarvostelmaa itseni saati taiteilijoiden suhteen. Elämänkulku on mitä on.

Kriteeri ei kuitenkaan ole tuo, siis CV. Näillä ihmisillä on ollut paljon näyttelyitä, apurahoja ja opiskelua. Kaikki kolme ovat nyt täällä Pohjanmaalla ehkä siksi että viime vuonna Hämeen taidetoimikunta on tukenut heidän työtään.

Ensimmäiseksi kuulin että videot eivät toimi. Eivät edes äänet. Näin on muistaakseni käynyt Taidehallilla usein, syytä en tiedä. Tekniikka on virheitä täynnä.

Hallin taidetiloissa ei ollut kuin vähän valoa ja ikkunat oli peitetty säkkikankaalla. Kohdevalot toimivat hyvin. Anssi Taulun, Simo Ripatin ja Anne Tammisen näyttely käyttää tilaa. Tila ei ole tyhjä, vaikka kävelijä ensin luulee niin. Kävely siinä tilassa tekee näyttelyn. Ei siellä kauas pääse kävelemään, mutta tila tuntuu kuitenkin laajentuneen entisestä. Ehkä hämärä tekee sen.

Anne Tamminen: Jamais vu I-XI, 2016

Ensimmäiseksi näin pöydän ja kaksi tuolia. Niitä vastapäätä oli kamera (sellainen neulansilmä?), joka otti oudon välkehtivän kuvan tavallisista huonekaluista. Simo Ripatin työ oli nimeltään Kotona. Siitä seuraavana on Anssi Taulun veistos Hyrrä, autonrenkaista tehty veistos. Toimii! Vähän niin kuin laajennettu koti, sisä- ja ulkokuva.

Anne Tammisen videoita ei nyt sitten näkynyt. Se oli harmillista, sillä katsoessani tilaa huomasin olemassaolevien töiden kaipaavan niitä. Häneltä oli sitten lumppupaperille vedostettuja valokuvia, joissa oli hyvin unenomainen tunnelma.

Yksityiskohta edellisestä, valokuvainstallaation osa

Ja sitten esittelytekstissä olikin jonkun taiteilijan ajatus:

Jotkut unet toistuvat tai niin ainakin luulen. Tuntuu, että palaan aina öisin samoihin paikkoihin. Ne tuntuvat samanaikaisesti sekä uusilta mutta tutuilta, kuin olisin ollut siellä ennenkin. Tunnen kadut ja reitit mutta eksyn silti aina. Ja outo hämmennys valtaa mieleni.

Tämä hetki ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.

Aivan kuin kirjoittaja olisi elänyt jonkin matkaa omaa unimaailmaani. Ehkä taiteilijan esineiden ja tilan käsite on niin yksinkertainen ja toimiva, että sitä ei oikein enää tavoita tuolta ulkoa? Kaiken visuaalisen metelin keskellä ei ole mitään sanomaa tai ilmiöitä jotka tyrkkäisivät eteenpäin?

Luulen että kyse on siitä että ihmisten on pakko tottua tiloihin ja esineisiin, joita ei ole ajateltu lainkaan. Sen takia on mahdollista kulkea puoliunessa kotikaupungin kaduilla. Mikään ei osu tarkoituksellisesti silmiin. Maisema on pelkkää hälinää.

Anssi Taulu: Epäsäännölliset syklit, installaatio, 2015

Taidehallin takahuoneessa on valokuvaajien Ibis-galleria. Siellä on valokuvia. Metsäkuvissa on enimmäkseen kesä ja metsät ovat oikeaa metsää, eivät semmoista talousmetsää, jossa ei ole eläimiä eikä lintuja. Kuvaaja on myös monia kirjoja ja elokuvia tehnyt Eero Murtomäki.

Elämä kulkee vanhassa metsässä niin kuin aina. Jos on kylmä ja sataa, mehiläishaukan pitää ryöstää rastaiden poikasia omien poikastensa ruuaksi, kun ei ole maa-ampiaisten ja kimalaisten pesiä tarpeeksi. Varpushaukka syö täysikasvuisia pikkulintuja.

Sen lisäksi pikkulintujen pesiä ryöväävät närhet, oravat, kärpät ja supikoira. Siellä on kaameita näytelmiä käynnissä koko ajan. Mutta päinvastoin kuin True Detective-sarjassa, tapettua biomassaa käytetään ruuaksi. Sellainen dekkarisarja on televisiossa.

Nyt tässä seuraavana päivänä en ymmärrä kaiken sen kalifornialaisen tappamisen merkitystä yhtään. Lisäksi suurin osa ihmisistä siinä sarjassa tuntuu olevan saalistajia. Jos jollakin on jotain, se viedään ja varastetaan ja siitä hyvästä sitten vielä tapetaan.

Kyllä kai siinä on kysymys rappiosta. Rosvot ja poliisi joutuvat ottamaan jatkuvasti yhteen, koska keskustelua, edes neuvottelua rintamalinjojen välillä ei ole enää aikoihin ollut. Sääntöjä varmaan sitten joutuvat noudattamaan vain n.k. luuserit. Puistattavan kammottava maailma. Aivan varmasti tosi, en epäile yhtään. Jos ei juuri se tarina, niin toinen samanmoinen.

Minulla sattui olemaan päässäni valmiiksi kontrasti. Aika varmasti monilla ihmisillä on, koska ihmisiä ei oikein helposti pääse pakoon. Linnut esittävät ihmistä?

Kirjallinen päivä

Olen lukenut päivittäin jo kuukauden verran sellaista, ilmeisesti amerikkalaista, kirjallista nettilehteä kuin Literary Hub (lyhyesti LitHub). Se tarkoittaa sitä että ei siinä ole pelkästään jonkun kirjallisuuslehden toimitus, joka syöttää nettiin artikkeleita, kritiikkejä ja esseitä, vaan useiden lehtien juttuja. Olen ollut teksteistä iloinen, koska niistä on miltei aina löytynyt jotain tähdellistä.

Tänään pysähdyin ihmettelemään, miksi luen innokkaasti Harvardin yliopiston lehteä ja luen mustien runoilijoiden ajatuksia siitä mikä on kirjoittamisessa tärkeää. Harvardissa ei ehkä ole suoraa ja raakaa rasismia, mutta sen sijaan se, että on musta, töissä Harvardissa ja runoilija on aika hyvä syy siihen, ettei kukaan tunne häntä. Enimmäkseen kirjoittajakollektiivin jäsenet miettivät identiteettiään ja sitä mikä on ylipäänsä fiktion tulevaisuus Amerikassa.

Tuon työhuoneen nimi on Dark Room Collective. Se syntyi aivan sattumalta, mutta tietenkin väistämättä. Ryhmä perustajajäseniä meni James Baldwinin hautajaisiin ja päätti sitten että on perustettava työyhteisö. Perustamistarve syntyi siitäkin, että kirjoittajat kuuntelivat Toni Morrisonin, Maya Angeloen, William Styronin ja Amiri Barakan (ennen LeRoi Jones) puheita hautajaisissa. Mikään kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan kaikella on edeltäjänsä. Tässä tapauksessa syitä kollektiivin perustamiselle oli paljon, tai oikeastaan yksi ainoa asia: rasismi, joka ei ota loppuakseen millään.

Minulla ei ole yhteyttä muiden maiden kirjalliseen elämään, paitsi mitä siitä saa lukeakseen. Mutta jostain syystä luen paljon suomennettua kirjallisuutta ja se ohjaa englanninkielisten kirjojen pariin. On ehkä joku kirjailija, jota ei ole suomennettu. Silloin on yritettävä saada käsiinsä ihan vaikka mistä kirjallisuuskeskustelua käsiinsä edes joskus. Kirjastossa on kyllä kiitettävästi kirjallisuushistoriaa. Jää puuttumaan tämän hetken näkökulma.

Meillä ei ilmesty päivittäin lehtiä joissa olisi esseitä ja artikkeleita kulttuurin maailmasta. On ruvettava lukemaan kulttuuri-ihmisten mielenliikkeitä myös englanniksi, koska suomenkieliset lehdet pitäytyvät lähinnä uutisiin ja raportteihin. Printtimediassa on kriisi. Mutta tuskin keskustelua, esseitä tai haastatteluita ikinä on ollut tarpeeksi.

Aivan varmasti kirjallisuusentuasiastit ovat hirveän pieni ihmisjoukko missä tahansa maassa. Mutta se porukka yleensä puhuu, kirjoittaa ja keskustelee ja se tekee siitä tärkeän joukon. Minusta on tärkeätä että kuka tahansa suomalainen oppii lukemaan myös tekstejä teksteistä. Sitä paitsi onneksi nykyään genre-rajat liukuvat, ei tarvitse välittää jostain tietystä rajasta eikä varsinkaan hirttäytyä sellaiseen.

Tänään törmäsin toiseen tekstiin, jonka kirjoittaja Maria Popova tuntuu olevan Brainpickings-nettilehden toimittaja. Siinä ytimenä on vuonna 1970 järjestetty tilaisuus, jossa antropologi Margaret Mead (16.12.1901-15.11.1978) ja James Baldwin (2.8.1924-1.1.1987) keskustelivat newyorkilaisen teatterin lavalla yhden viikonlopun aikana 7,5 tuntia. Keskustelu on litteroitu ja siitä esitetään tässä osia. Nimeltään keskustelu on Rap on Race.

Keskustelu käsittelee etiikan perusteita. James Baldwin oli tuohon aikaan erityisen tunnettu runoilijana ja myös siksi, että hän muutti Amerikasta Pariisiin pystyäkseen ylipäänsä työskentelemään. Vuonna 1970 sen sijaan elettiin voimakasta kansalaisoikeusliikkeen aikaa, jolloin ilmassa oli vielä toivoa. Niin kuin tässä:

Baldwin: The police in this country make no distinction between a Black Panther or a black lawyer or my brother or me.The cops aren't going to ask my name before they pull the trigger. I'm part of this society and I'm in exactly the same situation as anybody else – any other black person – in it. If I don't know that, then I'm fairly self-deluded... What I'm trying to get at is the question of responsibility. I didn't drop the bomb (that killed four blak school girls in Birmingham). And I never lynched anybody. Yet I am responsible not for what has happened but for what can happen.

Kun luin tänään ilmestyvää ensimmäistä osaa keskustelusta, ymmärsin miksi olin pitänyt Dark Room- kollektiivin tekstistä. Sen täytyy johtua siitä, että yhteiskunnallinen tilanne on vaihteeksi taas – ja vähän kaikkialla – eskaloitunut, kärjistynyt ja kriisiytynyt. Mustat, eli kuten nyt sanotaan, afrikkalais-amerikkalaiset (USA:ssa asuvat mustat) ovat joutuneet huomaamaan, että se työ mikä tehtiin demokratian hyväksi 1960-70-luvuilla ei kantanut enää uudelle vuosituhannelle. Rasismi voi erittäin hyvin, samoin muut sen kylkiäiset, sovinismi ja fasismi.

Toimittajat perustavat työhuoneita ja kollektiiveja, myös Suomessa, koska päivälehdet eivät kovin usein osta ulkopuolisilta tekstejä eikä freelancereillä eli senttareilla ole aikaa eikä rahaa yrittää mainostaa itseään ihan yksinään. Varmasti työhuoneissa kirjoitetaan myös kulttuurista, etenkin kirjallisuudesta. Silti voi olla hankalaa löytää mistään painettuja valmiita tekstejä.

Kuulostaa hyvältä jos ihmiset oppivat tekemään työtä yhdessä. Kollektiivissa on nimenomaan mustia runoilijoita. Pitkässä artikkelissa julkaistaan pari runoa välipalana, kun muuten mietitään millaiselta maailma sillä hetkellä näyttää akateemisen mustan tekstityöläisen horisontista. Lukiessa tulee mieleen, että tällaisia lehtiä pitäisi olla täälläkin. Ehkä on vain uskottava että sellaisiin ei ole enää varaa?

Meillä on kellarikomero täynnä lehtipinkkoja. Olen onnistunut tähän mennessä säilyttämään siellä esimerkiksi laatikollisen Näköpiiri-lehteä, pinkan Suomi- ja Komposti-lehtiä ja tietenkin Parnassoja. Näköpiirin Eero Taivalsaari kumppaneineen oli sitä mieltä, että maa tarvitsisi pitkiä ja pohtivia tekstejä ja sitä myöten sellaiselle yleiskulttuurilehdelle olisi tilaa. Muutenkin mielipidelehtien ja pienten kulttuurilehtien aika on takanapäin.

Joitakin yrityksiä on tehty siihen suuntaan, että netissä voisi olla kulttuurijournalismia. Erityisen toivottavaa olisi saada edes nettiin tekstejä vaikka koko Euroopasta, näin alkuun. Perustaisivat osuuskunnan ja rupeaisivat tuottamaan semmoista lehteä suomeksikin. Onhan meillä jo ainakin Helsingissä ilmestyvä Iso numero. Kulttuuri ei vain taida myydä kovin hyvin, mutta olen kuullut että joskus lehdessä on sitäkin.

Nyt on luettava James Baldwinia. Onneksi häntä on julkaistu myös suomeksi.

Lumisateen jälkeen

Käytiin kaupassa varhain tänään, ilma oli hyvä, mutta painostava aivan yhtä lailla kuin kesällä ennen ukkosta. Keskityin kävelemiseen. Paremmassa polvessa alkoi kipu sätiä koulun ohi mennessä. Pitää opetella naisellisen sipsutuksen tapa, vaikka todennäköisesti se ei minulta enää onnistu. On kyllä parempi niin.

Mutta ehkä naisilla ovat polvet kipeämmät kuin muilla kansalaisilla, noin yleisesti ottaen? Olen minäkin pessyt lattioita rätillä ja kulkenut polvillani. Ja sitten perannut turnipsipeltoa. Sitten pessyt mattopyykkiä seuraavan talven tarpeisiin. Ensimmäisiä mattoja olen raijannut laiturille joskus ehkä 11-vuotiaana. Mattojen huuhtelussa tarvitsin isän apua, koska piti saada ne ruuhella järven keskelle ja silloin tarvittiin toinen soutamaan.

Pikkusiskosta ja –veljestä ei ollut, ja alkaapäätä työt olivat minun koska äidin selkä oli kipeä. Muut pyykit sai pestyksi keittämällä niitä padassa. Se ei ollut kovin hirveää, paitsi milloin kipinä osui paljaaseen jalkaan. Mutisin pääni sisällä että ”Pelle pässi päkäpää kaikki neljä käpälää yhtä aikaa ilmaan nakkaa sarvillansa puita hakkaa”, sen pässin tarina loppui siihen, että se sai kumautetuksi pyykkipadan joka oli rannalla. Viimeinen säe meni niin että ”Palaneita koipiansa Pelle nuolee tuskissansa”. ”Pikku-Marjan eläinkirjan” (Laura Latvala) osasin ulkoa. En ole lukenut sitä sen jälkeen kun joskus sisaruksille luin kun eivät osanneet itse lukea. Minulla oli paljon kirjoja, mutta ne jäivät lapsuuskotiin kun lapsuus yhtäkkiä loppui.

Meillä oli joinakin kesinä lampaita lainassa, mutta pässiä niillä ei ollut mukanaan. Lampaat söivät korkean heinän ja mökille tuli ykskaks nurmikko. Taisi olla enimmillään kolme lammasta. Ne olivat vähän äänekkäitä. Siitä naapurin isäntä sanoi, että lampaat ovat laumaeläimiä ja ne kaipaavat lisää kavereita. Isä käski mennä puhumaan lampaille kun hänellä olisi naapurille asiaa. Aikuisten juttuja.

Yritin saada puheesta selvää, mutta ovi piti ääntä hyvin eikä yksikään ikkuna ollut auki. Isä oli aina sulkemassa ikkunoita vaikka se ei muuta kuin makasi hetekan päällä, luki salapoliisiromaaneja ja poltti norttia. Tupakka-aski oli kyllä hieno, siinä oli enkeleitä. Kun sanoin että pitää tuulettaa, se väitti että äiti inhoaa itikoita.

Nyt pitäisi tietää oliko isällä suuriakin salaisuuksia. Minulla ei ole koskaan ollut sellaisia, eikä täällä voisi ollakaan. Kissat eivät kestä suljettuja ovia. Niillä pitää olla pääsy asunnon jokaiseen kolkkaan mihin aikaan tahansa eli aina. Mökillä oli vain koira, jota piti käydä kävelyttämässä, se oli vähemmän sisällä. Pikkuveljen koiraa minut pantiin kävelyttämään, kun pikkuveli oli niin pieni ja koira saattoi vetää sen nurin.

Nyt olen yläkerrassa. Stereoissa soi Magnus Lindbergin Complete Piano Music. Musiikki miettii, kiipeää kaiuttimista eri suuntiin, koska tämä ei ole kokonainen yläkerta vaan sellainen jota englanniksi kutsutaan sanalla loft, sana sekoittaa senkin takia, että se on myös laavu. Muistaakseni eilen oli lehdessä juttu siitä, kuinka kaksikielisillä ihmisillä on usein black-out, kun yhtäkkiä ei muistakaan juuri sitä tai tätä sanaa tällä kielellä vaan sillä toisella. Olen kyllä ajat sitten tajunnut että sen takia isoisä puhui sitä fingelskaa. Se tuli eläneeksi suuremman osan elämää kuitenkin Ameriikassa, toisin kuin toinen isoisä ja sen vaimo, jotka tulivat takaisin.

Tai tuli Amerikan isoisäkin takaisin mutta vasta 1970, joten tapasin sen ensimmäisen kerran Amerikassa. Se tarina on hirveän monimutkainen ja varmaan olisi lainvastaista edes puhua siitä, se olisi perhesalaisuus jos se perhe olisi vielä. Mutta ymmärsin fingelskaa mainiosti. Kaksikielisten ihmisten aivot ovat rakentuneet eri tavalla kuin yksikielisten, sitä paitsi en ole koskaan oppinut oikeaa ja vasenta. Kissat ovat oikeastaan ainoita erittäin täydellisiä olioita mitä olen tavannut. Mutta en tietäisi niistä, elleivät ne eläisi ihmisten kanssa.

Eilen kaupassa oli yksi muusikko joka myös säveltää. Se tuli fillarilla alas mäkeä eikä kaatunut vaikka tie oli jäässä. Aletaan kaikki olla siinä iässä että kohta lopetetaan työt ja ruvetaan eläkkeelle, joten ainakin siinä kaupan käytävällä on lupa puhua melkein mitä tahansa. Mies sanoi että ”Now that I have one foot in the grave and the other one on the banana peel.”. Se toinen ei kuullut ja kysyin siltä että mitä tapahtuu jos astuu banaaninkuoren päälle.

Se sanoi että ei hän vain tiedä, jos se vaikka kelluu tiehensä joessa ja ojassa. Säveltäjällä on aina iloiset silmät. Toinen tuntemani muusikko on hankkinut kuulonsuojaimen, koska opettaa musiikkia ja kuulossa on kuoppa. Äänet kuulostavat oudoilta. Nyt sitten mietin, kuulenko Lindbergiä oikein. Osaanko kuvitella oikein nuo esimerkiksi ”Figures & Points”, vai ovatko pianon soinnut aivan pielessä, koska minulla on kuulokoje? Mutta sitten sama on kaiken suhteen.

En taatusti ole varma siitä että esimerkiksi siniset värit ovat täysin samanlaisia kuin mitä mies näkee, tai vaikka se pianisti kun tekee kuvia ja käyttää niissä itsesekoittamiaan värejä. Ehkä ne punaiset ovat aivan eri asia kuin mitä minä näen? Ei tässä ole varsinaista ongelmaa koska väreillä on suhteet keskenään. En usko että ne riitelisivät jos niiden ei olisi tarkoitus riidellä. Mutta mikä olisi absoluuttinen väri?

On sillä nimikin että kuulee värejä. En tarkoita eideetikkoa. Se on joku englanninkielinen nimi. Sen vain tiedän että jos istun tässä kauan kuuntelemassa, tulee silmiin sahalaita enkä sitten näe mitään. Silloin pitää jostain syystä panna myös radio kiinni. Kissaa ei voi sulkea toiseen huoneeseen, se alkaa ulvoa siellä.

Kissojen ulvominen on melkein kauheinta mitä tiedän, kohta on maaliskuu ja kissat ulvovat tapellessaan reviiristä tai tavoitellessaan kaikki viisi samaa narttua. Se kuulostaa taatusti samalta kuin se Liisa Ihmemaan maailman rumin poikavauva joka rääkyi. Nyt en muista miltä Disney määräsi sen kuulostamaan, mutta tuskin se järjestettyä musiikkia oli.

On mentävä alakertaan tekemään vähän yrttiteetä. Kissa juuri hyppäsi alas kun se kyllästyi jatkuvaan naputukseen. Lindbergissä on vallalla crescendo, joten ei haittaa. Verho heilahti, ääniaallot ryntäilevät. Lumisade loppui.

Tauolla

Opettelin joskus 1990-luvun alussa tietokoneen käyttöä. Sain ostetuksi hyvän (?) käytetyn tietokoneen opiskelutekstejä, varsinkin gradua varten. Mutta myös laudatur-työ piti tehdä ynnä sivuaineeksi ottamani aikuiskasvatuksen cumu, ihan työnteon edistämiseksi. Siis auttaakseni aikuisia, jotka eivät ole ehkä saaneet opiskella nuorina ja nyt olisivat kiinnostuneita jatkamaan. Ainakin minä olen aina, en vain ole varma siitä olenko koskaan aikuistunut.

Olin ollut silloin melkein 20 vuotta töissä, joten kun selkä rusahti reilummin kuin tavallista, pääsin Kelan opintotuella takaisin yliopistoon. Vaikka selkä olisi ollut kunnossakin, olisin jollain tavalla yrittänyt päästä taas yliopistoon. Vuonna 1965 opintonsa aloittaneille, kuten minulle, ei oltu vielä suotu minkäänlaisia opintotukia, edes asumistukea, joten olin oppinut käymään töissä, senttaamaan, kuluttamaan lomat Tukholmassa sairaalahommissa, asumaan alivuokralaiskämpissä, ylipäänsä elämään halvalla. Sitä paitsi joka päivä ei tarvinnut syödä.

Niinpä viimeinen vierailuni yliopistoon oli melkein ylellinen. Minun ei tarvinnut syödä tonnikalaspagettia joka päivä, vaan pystyin syömään jopa opiskelijakuppiloissa. Siis 1990-luvun alussa. En kykene enää syömään tonnikalaa. Kun ajattelen että on häpeällistä kieltäytyä terveellisestä ruuasta, muistan että tonnikalakin alkaa olla katoamassa maailman meriltä. Kalat saivat edes minun pienen panokseni ansiosta kasvaa. Siis kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta traumastani. Tonnikalalla on kyse elämästä ja kuolemasta!

Lähisukulainen otti minut opintojen alkuvaiheessa puhutteluun ja määräsi minut hakemaan hänen työkaverinsa luota itselleni tietokoneen. Kiemurtelin ja yritin kieltäytyä. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan kertoi jo antaneensa osoitteeni ja puhelinnumeroni kaverille.

Totta puhuakseni olin paniikissa. En ole koskaan ollut luddiitti. Suhteeni koneisiin on ollut lähinnä pragmaattinen: on olemassa tilanteita, joissa koneita on pakko käyttää. En ollut varma siitä oliko tämä pakkotilanne. Mutta olin ehdottomasti jo yli puolivälissä elämääni ja tietoni aikuiskasvatuksesta kertoivat mm. sen, että siinä iässä ihmisen henkinen joustavuus selvästi vähenee.

Oli otettava huomioon se mahdollisuus, että opinnoissa tulisi kiire. Minun oli pakko opetella sen halvatun masiinan käyttö.

Ostamani jykevä kone oli Windows-kone (niitä ensimmäisiä), mutta tekstin kirjoittamista varten oli merkkipohjainen Word Perfect, joka oli aivan huima tekstinkäsittelyohjelma. Olin opetellut tätini Remingtonilla 10-sormijärjestelmän, josta tuli lopulta 8-sormijärjestelmä koska pikkurilleistä ei ole mihinkään. Olin kyllä nopea ja pystyin vaihtamaan Remingtonin näppäimistön omaan Olivetti Letteraani, jonka sain ylioppilaslahjaksi vuonna 1965. Se käytössäni opettelin leikkaa-ja-liimaa -metodin, mutta oli käsittämättömän upeata että WP teki työstä leikkiä. Leikkasin ja liimasin, loputtomasti. Se oli hauskaa, suomessa on hirmuinen määrä sanoja ja yhdyssanojen kanssa niitä tulee varmasti enemmän kuin missään muussa kielessä.

Tietokoneen käytön opetti minulle lapseni, joka oli helvetillisen ankara ja haukkui minut joka toinen päivä, niin että melkein menetin uskoni siihen, että ylipäänsä joskus oppisin käyttämään ostamaani konetta. Aloin toipua äiti-lapsi -suhteestani vasta siinä vaiheessa, kun hän otti ja alusti korpun, jossa oli kirjoittamani pitkä reportaasi (olen ollut suuren osan elämääni mm. senttari). Korpusta ei ollut kopiota. Eikä tietokone suostunut perumaan tyhjennyskäskyäni, tai siis lapsen käskyä. Oletan että korpuista oli pulaa ja laps yritti vain auttaa minua. Lapsi kompuroi myös! Olin pitänyt häntä näiden koneiden suhteen jumalallisena, siis oikeasti.

Tämmöisiä tulee mieleen kun istun työhuoneessa ja kirjoitan. Kaksi kertaa keskeytin kirjoittamisen ja kuuntelin radiota, joka sijaitsee ison vanhan Windows -dinosauruksen vieressä. Se on hieno radio, kokonainen stereo-järjestelmä, jossa on neljä kaiutinta ja kaunis ääni, pehmeä.

Ja mitä, tuijotan kaukaisuuteen, tuhruiseen muka-talveen, haaveilen ehkä kesästä kun olen kastellut sulavesissä kenkäni ja varpaat ovat edelleen kylmät? Käyn läpi mahdollista musiikkia, joka auttaisi järjestämään ajatuksiani? Ei.

Pelaan pasianssia. Jo siinä 90-alussa ostamassani tietokoneessa oli pasianssi. Se pasianssi oli sama, jota tätini pelasi, kun oli lopettanut Remingtonilla nakuttelun sille päivälle. Muistaakseni sen pelin nimi oli Napoleonin hauta. Minulla oli tapana seistä hänen selkänsä takana, kun olisi pitänyt lukea saksan kielioppitenttiin ja kuvitella pääsevänsä siitä läpi.

Ei. Opettelin sitä pasianssia. Tätini katsoi aina välillä syrjäsilmin, että näenkö kun hän fuskaa. Tiesin että hän riemastuisi jos huomautan eettisistä prinsiipeistä, joten esitin tietämätöntä.

Meistä oli hauskaa iltateen aikoihin ruveta taistelemaan, ihan vain sanallisesti, milloin mistäkin periaatekysymyksestä. Epäilemättä tätini ajatteli kasvattavansa minua. Mutta kyllä se oli päinvastoinkin.

Radiosta tuli tänään hieno ohjelma Lauri Viidasta. Sitä runoilijaa pitää lukea taas. Kukunor ja Kalahari, pienen pieni peikkopari! Ajatella että on löytynyt julkaisemattomia vielä Viidaltakin! En muistanut tuota kirjaa kun kävin päivällä kirjastossa. Voi olla että sitä ei ihan heti nyt saakaan.

Edit. 10.2. Tämä juttu julkaistiin tänään täällä. Senttaamista ei pidäkään lopettaa.

Muisti puhuu

Täällä on lämpötila pyörinyt nollan kummankin puolen. Viikonloppuna alkoi lauhtua, pakkasta oli enää muutama aste, mistä ilahtuneena lähdin kävelylle. Kepit ovat mukana niin että en kaadu. Jääolosuhteista ei ollut mitään tietoa ja merenlahti oli siellä vieressä, jään peitossa kyllä.

Ei näkynyt yhtään sorsaa, ei yhtään hanhea, ei niin mitään eikä ketään. Tuuli oli vihainen ja ulvoi ajoittain hupun ulkopuolella. Kuulokoje innostui soimaan myös. Kaikki tapahtuu samaan aikaan.

Voimia tuntuu olevan, niistä ei ole pulaa, mutta sitten takaisintullessa huomasin että toinen polvi oli astunut kuitenkin väärin, piti pysähtyä hengittämään. Olin ehkä väistänyt jäätynyttä lätäkköä? Mutta ei näkynyt sorsia. En käsitä niitä. Vesi oli sula, mutta ne kiersivät lentämällä yläpuolella eikä yksikään laskeutunut. Veden väri oli omituinen.

Tuli kiire koska värien muuttuminen saattoi tarkoittaa että tulee myrsky ja silloin tulisi taivaalta jään kappaleita vähintään. Sitten en pariin päivään kävellytkään. Polvea polttaa kipu ajoittain niin lujaa että herään siihen että sanon auh. Kissa nukkuu tyynyllä, herää ja nuolaisee otsaa.

Talvi tuli vähän aikaa Siperian suunnasta, sitten voittivat taas atlanttiset virtaukset. Olen varma siitä että ne A-studiossa ja missä nyt sitä poliittista kielipeliään pitävätkin, katselevat ilmatieteen laitoksen karttoja. Matalapaineet ja korkeapaineet vaihtelevat miten sattuu. Olen kuullut että ilmastomallit eivät toimi, koska ilmasto on kaoottinen otus.

Luku-urakkana on ollut Vladimir Nabokovin omaelämänkerta, joka on suomeksi nimeltään Nabokov Nabokovista, mutta englanniksi että Speak, Memory (1966, ilmeisesti samana vuonna englanniksi ja suomeksi, Gummerus suomalaisena kustantajana), suomentaja oli Juhani Jaskari, jonka hyvään kieleen kiinnitin joskus niihin aikoihin huomiota. Hän suomensi paljon ja varsinkin dekkareita. Löysin kirjan ruokakauppaa vastapäätä sijaitsevasta divarista. Hinta oli peräti 10 euroa, eikä kirjassa näkynyt omistuskirjoituksia eikä mitään.

Kirja ei tietenkään ole urakka vaan hieno, hitaasti etenevä vyöry maisemia, ihmisiä, tapahtumia ja tuolta aika läheltä, Pietarista, sitten vähän kauempaa, kartanosta Pietarin läheltä, matkoilta Ranskassa ja Saksassa, kesästä leikkimässä hiekkalaatikolla Coletten kanssa jossain Rivieralla. Lukeminen on melkein aina ilo ja nautinto. Jos siitä joskus tulee pelkkä urakka, lopetan sen.

Kirja kertoo enimmäkseen Vladimir-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta, muutoksia tapahtui vallankumouksen jälkeen nopeasti ja yläluokan perhe joutui pakenemaan maasta. Isän tappoivat jotkut poliittiset hihhulit, kun hän suojasi puhujaa Berliinissä vuonna 1922, isä oli ollut liberaali ja tsaarinvaltaa vastaan. Politiikkaa vain sivutaan kirjassa.

Vladimir pitää jo aivan nuorena tapanaan vaipua transsintapaiseen, jonka aikana hän sepitti säkeitä. Ne olivat sitten niitä kirjoittaessa yhtäkkiä täysin valmiita runoja. Tapahtuu tietenkin niin kuin kaikille tapahtuu: nuori nero ei saa vastakaikua edes äidiltään.

Sitten kun olin peruuttamattomasti sitoutunut joko viemään runoni loppuun asti tai kuolemaan, seurasi kaikkein transsimaisin tila. Tuskin lainkaan hämmästymättä huomasin yhtäkkiä olevani pitkälläni nahkaisella sohvalla siinä kylmässä, homeenhajuisessa, vähän käytetyssä huoneessa, joka aikoinaan oli ollut isoisäni työhuone. Makasin siinä kuin kohmettunut matelija, toinen käsi riippuen, niin että rystyseni hipoivat maton kukkakuvioita. Kun seuraavaksi pulpahdin transsitilastani pintaan, vihertävät kukat olivat yhä paikallaan, käsivarteni riippui yhä, mutta nyt olinkin pitkälläni jollakin ränsistyneellä laiturilla ja koskettamani lumpeet olivat todellisia, ja vedessä lepänlehvien aaltoilevat pulleat varjot – mustetahra-apoteoosit, liikakasvuiset ameebat – sykkivät rytmikkäästi, ---

Kirjallisesti lahjakkaan pojan kasvu on hienosti kuvattu. Sitä paitsi poika oli monella muullakin tavalla lahjakas, ja kaikki tuli melkein itsestään, koska hän sai kasvatusta pienestä pitäen monella kielellä kotiopettajilta ja myöhemmin oikeassa koulussa. Pidän englanninkielisestä nimestä sen takia että se tuntuu kovasti oikealta. Muistia on puhutettava, muuten se ottaa ja sulkeutuu. Nabokov tuntuu olleen hyvin tarkka huomioissaan ja luonto kiinnosti häntä niin, että samoihin aikoihin runoilun kanssa alkoi perhosten keräily. Kirjassa on kirjailijan oma esipuhe ja hän kertoo hyvästä muististaan. Muistia täytyykin olla, tai sitten tämä on pelkkää sepitystä. Tämä kirja päättyy vuoteen 1940, milloin laiva lähti Ranskasta kohti Yhdysvaltoja mukanaan Nabokovin perhe, Véra-vaimo ja Dmitri-poika.

Kahden viikon päästä olisivat saksalaiset jo Pariisissa ja vaimo oli juutalainen. Tulin ajatelleeksi turvallisuutta, josta on nyt hirveä pula Euroopassa. Pariisi ei ollut enää turvallinen paikka. Viime vuonna Pariisissa oli tuhoisa terrori-isku eikä kukaan sano että Pariisi ei ole enää turvallinen. Minusta tähän eroon pitää kiinnittää huomiota ja muistaa myös se, miten maa toisensa jälkeen 1930-40-luvuilla muuttui turvattomaksi. Senkin vuoksi on tärkeää lukea historiaa. Varsinkin omaelämänkertateokset ovat historian lukemistoksi hyviä, kunhan muistaa että kirjailijoilla on myös oikeus käyttää mielikuvitusta ja liioitella, tyylillisesti ja muuten.

Nabokovista tuli venäläinen emigranttikirjailija monien muiden poliittisten pakolaisten tapaan. Hän pääsi opiskelemaan Englantiin Cambridgen yliopistoon stipendin turvin. Koko perhe pakeni vuonna 1919 Krimin ja Kreikan kautta. Etuoikeudet loppuivat, rahaa oli jäljellä jonkin verran, mutta asiat eivät ehkä aivan heti järjestyisi. Tulevan kirjailijan isä oli ollut jonkunlainen byrokraatti tsaarin johtamassa (?) duumassa, vastaavaa tehtävää tuskin köyhtyvä venäläisemigrantti saisi.

” Despair (1934) is an inverted mystery: we meet murderer and victim early on, then wait all novel for the crime. When the book was published, the glow was visible even in far-off, peaceful America. In 1935, Vladimir wrote his mother about the busted relationship between esteem and wallet. “The New York Times says ‘our age has been enriched by the appearance of a great writer,’ ” he explained, “but I have no good trousers.” (Harper’s 30.1.2016, David Lipskyn artikkeli Vladimir Nabokovin julkaistuista kirjeistä Véralle (Letters to Véra, kustantaja on Knopf)”

Tuossa siteerattu kirje oli kirjoitettu kirjailijan äidille. Kyse on aina maineen ja kukkaron välisestä suhteesta. Kirjailija huomasi että uusin kirja Despair oli huomattu Amerikassa, mutta se ei lihottanut kukkaroa edes sen vertaa että kirjailija olisi saanut hyvä housut. 1920-30-luvun Nabokov eli lähinnä käännöstöillä ja senttaamalla emigranttilehtiin, eniten hän kirjoittaa saaneensa rahaa omien teostensa julkaisemisesta saksaksi. Kilpailu oli todennäköisesti aika kovaa, koska suuri joukko venäläistä älymystöä pakeni vallankumouksen jälkeen länteen.

Nabokov kuvaa tapaamaansa värikästä emigranttilaumaa, joka kokoontui esimerkiksi kirjallisiin lukutilaisuuksiin. Tämä sitaatti on kyllä tavattoman herkullinen:

Erityyppiset esittäjät kohoavat hyvin selvinä esiin siitä nukketeatterista, joka jatkuu mielessäni. Oli haalistunut näyttelijätär, jonka silmät olivat kuin jalokivet ja joka painettuaan nyrkkiin puristetun nenäliinan hetkeksi kuumeiselle suulleen alkoi herättää eloon nostalgisia kaikuja Moskovan taiteellisesta teatterista puolittain silpomalla, puolittain hyväilemällä jotakin kuuluisaa runoa hitaalla, kuulaalla äänellään. Oli toivottoman toisluokkainen kirjailija, jonka ääni tarpoi läpi rytmikkään proosan sumun, ja kuulija saattoi tarkastella hänen kömpelöiden mutta huolellisten sormiparkojensa hermostunutta vapinaa aina kun hän työnsi loppuun saamansa liuskan tulossa olevien alle, niin että hänen käsikirjoituksensa säilyi koko lukemisen ajan yhtä pelottavan ja säälittävän paksuna. Oli nuori runoilija, jossa hänen kateelliset veljensä eivät voineet olla näkemättä häiritsevää nerouden piirrettä, yhtä silmiinpistävää kuin skunkin raita; pää pystyssä näyttämöllä, kalpeana ja silmät lasittuneina, kädet tyhjinä, niin ettei mikään ankkuroinut häntä tähän maailmaan, hän heitti päätään taaksepäin ja esitti runonsa erittäin ärsyttävänä, vyörähtelevänä messuna ja loppuun päästyään lopetti yhtäkkiä, paiskasi kiinni viimeisen rivin oven ja odotti, että aplodit täyttäisivät hiljaisuuden.

Pidin Juhani Jaskarin suomennoksesta paljon. Kun luen käännöskirjallisuutta, tulen tietysti kiinnittäneeksi huomiota kieleen. Tuo sitaatti saa minut ajattelemaan, että monet suomennokset ovat näinä aikoina jollain tavalla paljon varovaisempia. Tuntuu joskus siltä että jopa sanasto suomessa on kutistunut. Ei minulla aiheesta mitään tutkimusta ole, mutta ei tuossa ole mietitty sitä, kuinka paljon noin monisanainen kuvaus tulee maksamaan kustantajalle. Tai siltä siis tuntuu. Ainakaan ei ole pelätty kriitikoiden tuomiota.

Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan käännöskirjallisuutta, maailmankirjallisuutta, koska ilman sitä ei olla yhteydessä maailmaan. Tätä Nabokovin omaelämänkertaa en ole lukenut englanniksi, joten en puhu ”oikeasta tai väärästä” suomennoksesta. Ajattelen vain että Jaskarilla on ollut iso sanavarasto ja hän on osannut kartuttaa sitä. Ei ole pelännyt sanoja.