Kasvutarinoita?

Vanhemmat ihmiset olivat minulle se vipu tai peili, josta tiesin milloin Suomi on muuttunut. Kun omat vanhemmat kuolivat nuorina, niin silloin tuli onneksi lähelle ihmisiä, joista kykenin ajattelemaan aikuisuuden suuntaa.

Minulla oli täti, joka oli hirveän vanha, mutta ei ollut yhtään valmis kirjoittamaan muistelmiaan tai muuta sellaista. Hän häiritsi minun kirjoittamistani siellä sukutalossa aina tarpeellaan kertoa sitä tai tätä mitä tapahtui Kämpissä tai Kappelissa 1930-luvulla. 

Hän oli ottanut esille isänsä vanhan Remingtonin, sellaisen kannettavan kirjoituskoneen. Siinä se nökötti katatonisena ruokasalin pöydällä. Mutta kyse on kai siitä, pystyikö hän ponnisteluun, jossa saattoi mielessään yhdistää aikakausia. Sellaista hän oli itse tarvinnut. Ei hän ollut mitenkään sairas, vaan ajatteli luistavansa velvollisuudestaan harjoittaa päätään ja sillä tavalla jatkaa ehkä vähän eteenpäin oman perheensä elämää jonkin aikaa.

Ihmettelin suvun suhteita ja huomasin että samanlaisia on kaikissa suvuissa. En minä tullut toimeen ilman sitä tätiä, joka kertoi jatkuvasti kertomuksia isänsä ja siskonsa ihmeellisestä kyvystä pitää kauniita ja elämää edistäviä puheita ja puhjeta sitten vielä lausumaan lopuksi. Missä, minä kysyin. Hän tuhahti että etkö sinä nyt sen vertaa tiedä. Oli ollut esimerkiksi presidentti Kallion kunniaksi ja kansalle ojennukseksi järjestetty pitkä seminaari, jossa oli välttämätöntä välillä kiteyttää kaikki oppimamme. Kuulin sanan oppi ja niskakarvani pörhistyivät.

Lentoharjoituksia isän ja äidin katsoessa

Juuri hän oli selittänyt että Olavi Paavolainen oli kauhea dandy ja Arvi Kivimaa sietämätön fabuloija. Huokasin ja nostin katseeni kirjasta johon olin uppoutunut. Hän oli mieliaiheessaan ruotimassa Tulenkantajia ja tahtoi että ymmärrän ehdottomasti kuka on kuka. Tiesin kyllä että ei siitä selvää tule. Sitä paitsi ne kaikki olivat jo kuolleet. Mistä minä tietäisin minkä takia Kivimaan fabulointi oli sietämätöntä! Kun minä yritin hänelle selittää kuka oli mikäkin beatnikki, hänen katseensa rupesi harhailemaan jo ensimmäisen lauseeni jälkeen. Vaikutti siltä, että emme osanneet selittää miksi niin kärkkäästi ilmoitimme ihmisten kuulumisesta siihen tai tähän karsinaan.

Illalla kylään tuli onneksi setä, joka istui pianon ääreen. Setä oli ollut Amerikassa ja otti hienoja valokuvia sen lisäksi että  hän soitti jazzia korvakuulolta. Minä olin raahannut mukaani kotoani kannettavan levysoittimen, jossa raakkui Duke Ellington, tai ei hän raakkunut vaan ne torvet. Levy kyllä särisi pahasti. Rauhoituin heti kun setä alkoi juoksuttaa sormiaan koskettimilla. Tuntui suorastaan viritetyltä siihen kesäiltaan se vanha piano.

Ne olivat veli ja sen sisko, mutta niillä oli niin iso ikäero, että täti kuulosti välillä haudantakaiselta ääneltä, jota ei pitäisi enää kuuluakaan. Täti piti jazzia sietämättömänä metelinä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää, kun muistin joskus nähneeni isän albumissa sen isosiskon kuvan 1920-lukulaisesti vyötäröttömässä vaaleassa silkkileningissä ja mustissa korkokengissä. 

Katsoi vielä valokuvaajaa viistosti ja vakavasti.  Unohdin kysyä häneltä, kuka se valokuvaaja oli. Se oli katsonut sitä valokuvaajaa. Olin päästämässä päähäni ajatuksen että jos sen valokuvan oli ottanut Kivimaa tai Paavolainen.

Setä kiusasi siskoaan, joka oli ollut ihkaoikea jatsityttö. Setä oli raahannut kylältä mukanaan muuta nuorisoa ja se näytti tahtovan muualle, mutta rupesi sitten kuitenkin tanssimaan. Se oli niin kamalaa huojumista että pääsin nopeasti siitä jaloista yläkertaan. Liukenin niin kuin useimmiten tein jos onnistuin siinä. 

Ajattelin tätäkin draamanpoikasta kun säikähdin sitä, jos näenkin ihmiset yhä useammin lähinnä kuonana, molekyylimassana, jota ei tarvita mihinkään. On olemassa jokin vaihe jolloin se massa muuttuu ajattelevaksi ja kokevaksi olennoksi. Mutta joskus ei ehkä koskaan. Kammottava juttu. 

Kuvassa syksyn 2019 poikaset, matka edessään

Mutta näitä suuria kaaria tuskin enää osataan käsitellä nykyaikana, missä ikinänsä ihmiset sattuvatkin tapaamaan. Meillä kaikille sinä lauantai-iltana oli paljon yhteistä. Haluttiin kukin ikäkautemme yhteys muualle maailmaan. Ikkunat auki!

Se osuisi nyt kyllä aivan oikeaan. Mikä on Eurooppa? Viime viikolla Suomessa kävi Venäjän presidentti Putin ja sen lisäksi EU:n pitäisi sanoa jotain Amazonin tuhoamisesta. Suomi on puheenjohtajamaa. En tiedä mitä tästä tulee, mutta selvästi se Brasilian presidentti on samaa lajia kuin USA:n siellä vähän pohjoisemmassa.

Kumpikin ovat väkirikkaita maita. En tiedä onko siinä mitään syytä mihinkään. Mutta siinä kyllä että presidentit käsittävät valtansa jollain lailla absoluuttisena, jollaista ei ole juuri nähty kuin afrikkalaisten kuninkaitten sooloiluna. Ja on Afrikassa ollut kuningaskuntia jo ennen siirtomaavaltojen tuloa. Onko aina ollut niin että valta muuttaa kylistä heimoihin, sitten heimoista kansoihin, joista tulisi kuningaskuntia? Välistä jää uupumaan se, että kyläpäälliköistä voi ehkä tulla suuren ja varakkaan suvun turvin heti isompi päällikkö.

Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Syyrian presidentti on saanut koulutuksensa Englannissa. Oliko koulutus purrut? Vai oliko hän ollut se sama rikas syyrialainen kuin ennenkin ja välttyi näkemästä sitä kansaansa? 

Voi olla että Syyrian valtiomuotoa pitäisi sitten katsoa ensin. Ei ulkomainen koulutus automaattiset pyyhi taustaa pois. Entä osataanko koulutuksella vaikuttaa siihen miten kunkin lapsen lahjakkuus voidaan ottaa huomioon? Ainakin Suomessa voi olla, että koulun ja oppilaan kommunikaatiosta puuttuu jotain, jos huonommista ja köyhemmistä oloista peräisin olevat lapset eivät selviä koulussa. Väitetään että huono-osaisuus periytyy.

Jos hyväosaisista puolestaan tulee kiusankappaleita ja ylipäänsä maanvaiva, niin kyllä heidän pääsynsä presidenteiksi pitäisi pystyä estämään. Ehkä demokratioissa puuttuu semmoinen laatukriteeristö. Ei ole portinvartijoita. Syyria tuskin on demokratia, Brasiliasta en tiedä. Yhdysvallat ja Venäjä ovat pysähdyksissä, ääntä kyllä vielä kuuluu.

Yksityisajattelussani olen jo kauan sitten ollut sitä mieltä, että näiden keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten välinen taistelu on typerää. Saavat ne tapella, mutta kun ne pystyvät sitten kuitenkin nutistamaan sen tai tämän kansanosan kokonaan. Nyt Bolsonaro aikoo tuhota kaiken muun lisäksi myös ne viimeiset alkuperäiskansat suurten jokien varsilta. 

Muistan kyllä ajatelleeni nuorena että jospa sotien sijaan ne presidentit ja kuninkaat tappelisivat. Mutta niillehän voisi käydä huonosti. Kuka sitten sanoisi kansan kuullen että te olette parhaita ja kauneinta mitä on? Sitä paitsi seuraava heimopäällikkö varmasti jo odottelee. Meillä mietitään näitä joskus yhdessä ja urakalla. Kumpikin on kasvatuksen ja koulutuksen kannalla.

Mökkipäiväkirjasta II

26.7. Palasin Haavikon opukseen Kaksikymmentä ja yksi. Meno ei muuttunut kovin paljon siitä kun Romaanihenkilön kuolema loppui. Edelleen on kyse joukkomurhista, raiskauksista ja teloituksista − siis rauhan aikana. 

Haavikko kertoi suomalaisseikkailijoiden riehumisesta. Pulkkinen puhuu samoista asioista, paitsi että hänen suomalaisensa ovat avustustyöntekijöitä ja Afrikassa. He eivät riehu. On kyllä kysyttävä, tietävätkö he mitä tekevät. Kirjojen ajallinen ero on suunnilleen 10 vuotta, Haavikon eepos vuodelta 1974, Pulkkisen paksu ”pamfletti” vuodelta 1985.

Haavikko kirjoittaa sotaisista joukkioista jonkinlaista kronikkaa. Pulkkisella on pitkiä pätkiä Pohjois-Karjalan elämästä 1800-1900-lukujen vaihteesta, paikallishistoriaa. Haavikon kronikka sijoittuu viikinkiajan jälkeen, kun hitaat suomalaiset tajusivat ryöstöretkien hienouden. Siitä porukasta tuli sitten palkkasotureita. En ole vielä ruvennut tavailemaan Prinssi Igorin kronikkaa, se on englanninkielisenä hyllyssä, muistaakseni Nabokovin kääntämä. 

Se meno ei eroa joidenkin afrikkalaisten maiden sotaisuudesta. Eniten jään miettimään siinä lopetellessani, että kun viikingit oppivat kaupankäynnin Novgorodin ja Konstantinopolin matkoillaan, niin tällä suomalaisryhmällä ei tuntunut olevan käsitystä kaupankäynnistä. Ei heitä kovin monta Suomeen asti sitten säilynyt enää hengissä.

Samanlaista riehumista pitkin maita ja mantuja on ollut varmaan aina. Sellaisen elämän kintereillä kulkevat köyhyys ja sairaudet ja sitten kokonaisten sukujen sammuminen ja elinmahdollisuuksien loppuminen. Retkueessa ei ollut mukana naisia. Se että naisia ei mainittu, ei tarkoita käsittääkseni sitä etteivätkö he pystyisi aivan samaan. Ehkä heitä pitää poissa tappamisesta lasten huoltaminen? En tiedä. 

Miksi jotkut Afrikan maat edelleen ovat sotaisia, vaikka kolonialistit ovat häipyneet jo kauan sitten? Jotain perää voi olla ylisukupolvisissa traumoissa, joita ilmeisesti on olemassa, varsinkin pahat sodat, sisällissodat, eivät mene ohi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa. USA:n jakautuminen periytyy selvästi sen osavaltioiden välienselvittelyyn, jossa kuoli hirveästi ihmisiä, eikä esimerkiksi orjaosavaltioiden tilannetta käsitelty sodan jälkeen. 

Orjuus taloudellisena pohjana tuskin on kestänyt missään. Siitä on käsittääkseni maailmanhistoriassa todisteita. Kauppa sodan jatkeena? Sota kaupan takeena? Sotia hankitaan edelleen, koska asekauppa tuo miljardeja.

Nyt on jäljellä enää kaksi kokonaista päivää täällä puiden keskellä. Tämä ei valitettavasti ole enää metsää, se minulta meni, kun mökin takainen mäki tehtiin aukoksi. Mustikoita etsin. Varpuja oli, mutta varvut tarvitsevat metsän suojakseen.  Täällä on ollut kuivaa jo pitkään. Vesitalous on sekaisin. 

27.7. Löysin hyllystä Suomi-lehden  numeron Kesäkuu/1987. Lehdestä löytyi pitkä neuvostovirolaisen Edgar Savisaarin (Savisaar, vrt. Meri gen. Merin esimerkiksi Viron Lennart-etunimisen presidentin sukunimessä) artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut ollessaan mukana yleisliittolaisessa sosiaaliekologian konferenssissa. Konferenssi pidettiin Lvov-nimisessä paikassa, joka taitaa sijaita Puolassa.

Rupesin lukemaan juttua ennen kuin kuuntelin radiota, jossa tuli heinäkuun teeman mukaan puheenvuoro Amerikasta. Ohjelman nimi oli Eurooppalaisia puheenvuoroja.

Joku haastatteli New Yorkissa Green Deal-nimisestä ympäristöjärjestön työntekijää. Nimi on hyvä, koska se muistuttaa amerikkalaisia muinaisesta New Deal-ohjelmasta, jolla saatiin ihmisille työtä ja hyvinvointia 30-luvun surkean laman aikaan. Jenkkien pitää nyt yrittää saada jotain aikaan ilmastokriisin vaikutusten vähentämiseksi, mutta joutuvat tekemään sen ilman hallinnon tukea. Onneksi USA:ssa on jonkinasteinen autonomia kaupungeilla ja osavaltioilla. 

Edgar Savisaar oli keväällä itsenäisessä Virossa ehdokkaana joissakin vaaleissa. Häntä vastustettiin, en tiedä miksi. Ehkä hänestä oli tullut este asioiden tekemiselle? Niin kai usein käy kun vapaus sitten puhkeaa. Ensin on entusiasmi ja sen jälkeen aletaan huomata että ei tämä ihan helppoa olekaan.  

Vanhemmiten joistakin ihmisistä alkaa myös tulla konservatiiveja. Ehkä vuonna 1987 hän ei olisi saanut ekologiaa käsittelevää artikkelia  edes julkaistuksi. Siksikö juttu ilmestyi Suomi-lehdessä? Ja sitten: lehden päätoimittaja oli nykyinen Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto.

Ehkä Suomessa ei kiinnitetty kovin paljon enää huomiota Neuvostoliiton detaljeihin silloin 1980-luvun loppupuolella. Minä en muista huomanneeni artikkelia lainkaan. Mutta tottakai Suomi-lehti on ottanut nimenomaan ympäristöteeman suhteessaan eteläiseen naapuriin. Tärkeätä artikkelissa on nimenomaan tuo julkaisuajankohta, 1987. Siinä puhutaan selkein sanoin tuotannon ja ekologisen tilan ristiriidasta. 

Minusta juttu on sen verran hyvä, että siitä kannattaa ottaa sitaatti:

Immanuel Kantin kategoratiivisen imperatiivin – käyttäytyä sillä lailla, että käyttäytymistapa kelpaisi yleiseksi säännöksi – voi nyky-yhteiskunnan eettisten suhteiden alueelta periaatteena siirtää sekä nykyisten että tulevien, vielä syntymättömien sukupolvien suhteisiin. Tästä seuraa täysin uudenlaisia eettisiä ongelmia: meidän pitäisi ottaa selvää, millaiset ovat jälkeläistemme oikeudet meihin nähden; missä määrin on perusteltua pitää tulevaisuuteen kohdistuvia velvollisuuksia etusijalla verrattuna pikaista tyydytystä vaativiin nykypäivän tarpeisiin; kykenemmekö jakamaan luonnonvaroja tulevien sukupolvien kanssa ainakin yhtä oikeudenmukaisesti kuin jaamme niitä nykyaikana elävien ihmisten kesken. Olemme sidottuja  tuleviin sukupolviin oikeudenmukaisuuden siteitten kautta: velvollisuutemme on säilyttää heille ilma, maa, vesi (ja myös ihmissuhteet) ei huonommassa tilassa kuin itse saimme ne edelliseltä sukupolvelta.

Tämä artikkeli oli kyllä löytö.  Luin sen eilen. Lämpö nousi silloin vähän yli 30 asteen. Mökin keittiön ikkunan pielessä oleva lämpömittari on juuttunut jonkin 1950-luvun heinäpoudan aikaan 27 asteeseen, siitä kiipeää vielä ylöspäin hento juova, mutta vasta viime kesänä se juova näkyi. Tämä kesä on yhtä kuuma.

Vähän väliä olen miettinyt tuota: Neuvostoliitto oli pullollaan asiansa osaavia tiedemiehiä. Savisaar tuossa todistaa, että varoituksia kuului sieltä ja täältä. Tilanne on ollut täällä “lännessä” sama: poliitikot eivät kuuntele tieteentekijöitä. 

Samassa lehdessä oli kertomus Galileon oikeudenkäynnistä. Silloin Vatikaani telkesi vuosisadoiksi tieteen uskonnon taakse.  Kirkkoruhtinailla oli lopullinen valta. Siitäkin on oikeastaan hirveän lyhyt aika.

Eniten kyse on vallasta, oli sitten kyse kirkollisista tai maallisista ruhtinaista. Galileo oli naivi eikä osannut lukea ajan merkkejä, mutta niin on todennäköisesti moni ilmastotieteilijäkin näinä aikoina. 

Oli tultava takaisin kaupunkiin. Elokuun toisella viikolla alkaa aina uusi vesijumppavuosi. Olisin ollut myös vesijuoksemassa, mutta viereisellä radalla pärskyivät jotkut kilpauimarit, silmiin sattui.  Se pahus iski kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin lihaksiin, siis vesijumppa,  en käyttänyt niitä tarpeeksi mökillä. Vuosi vuodelta tuntuu paremmalta tehdä hommia siellä. Ehkä olen ruvennut laiskottelemaan? 

Mökkipäiväkirjasta

16.7. 2019. Viime tai toissavuonna oli tähän aikaan terrori-isku Nizzan rantabulevardilla. Löysin vihkon jossa oli muistiinpanoja. Sitten löysin lehden viime vuodelta. Näkyi olleen hirmuhelle. Niin kuin olikin. Enkä jaksanut tehdä yhtään mitään.

Nyt satoi vähän, kesäsadetta. Mutta maa on kuiva. Pisarat hyppivät kuivien kivien yli. Pitää kysyä onko kuivuus jatkunut. Naapuri avasi ja sulki oven tuolla mäen takana. 

17.7.2019. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Olin unohtanut miten hienosta kirjailijasta on kyse. Tässä on kokonainen aikakausi. Olin esimerkiksi unohtanut kuinka iso merkitys itärajalla oli.  Julkaisuvuosi oli 1985. Siitä ei ole kauan. Tiedän kyllä että joitakin kohtia tässä on syytä kyseenalaistaa, lähteet eivät ole kaikki kohdallaan.  Mutta Afrikka-kokemus ei perustunut pelkästään yhteen lähteeseen onneksi. Ja Neuvostoliitossa kulki vielä turisteja hakemassa halpaa viinaa.

Mutta Neuvostoliiton suhteen Pulkkinen osaa asettautua kärsivien itä-ihmisten asemaan. Sattuu olemaan niin että nyt samaan aikaan − Venäjällä − ei näy merkkejä siitä, että yhteiskunnan demokratisoituminen olisi etenemässä lainkaan. 

Pulkkinen kertoo yhden anekdootin:

KGB:n kuulustelija kirjailijalle: Miksi te aina valitatte? Meidän ansiostahan te kirjoitatte niin taitavasti.

Tuo voisi olla Radio Jerevan-vitsi, ehkä se onkin.  Mutta se ei ole silti ihan vitsi, vaan kertoo järjestelmästä. Sitten voi kysyä, että onko järjestelmissä kovasti paljon eroja. Ja miten niitä eroja lasketaan, mutta idästä ja lännestä on kirjoitettu muutenkin aivan tarpeeksi.

Sataa, on vähän kylmä. Romaanihenkilön kuoleman  löysin kirjaston asiakkaiden lahjoitushyllystä. On hölmö juttu, että oma alkuperäiseni on tuolla kolmen kilometrin päässä. Lainasin sen sukulaiselle, joka ei koskaan palauttanut sitä ja sitten otti ja kuoli. Kirja jäi siihen taloon. En usko että kirjaa on lukenut kukaan. Kun annoin kirjan lainaksi, mielessä kävi ajatus, että pitäisi kirjoittaa nimeni kirjaan. Mutta sitten ajattelin että mitä suotta, aina hän on ollut rehellinen. 

Pikkuradio kuuluu aika hyvin tässä rumassa tuolissa istuessani. Hyvä se tuoli on selälle, mutta hyvin kilpailtu paikka juuri siksi. Radiotoimittaja on kylässä Kaustisella ja siinä soitetaan pelimannimusiikkia. Kuulostaa siltä että soittavat Bachia. Siinä ei ilmeisesti ole mitään outoa, haastateltava on Kreeta-Maria Kentala ja kotoisin Kaustiselta ja soittanut aina. Ohjelmassa on tavattoman hieno tunnelma. No, Kaustisella kivetkin soivat. Olen asunut Kaustisen lähellä, vain Räyrinki oli meidän ja Kaustisen välissä. Ne olivat hyvää porukkaa, myös meidän kylässämme. Tarpeeksi kaukana kaikesta.

Rantasauna kuuluu olevan Perhonjoella, siinä rannalla. Ilmeisesti jonkinlainen sielunmaisema. Pulkkiselle se on juuri nyt laskeutuminen Tenstan T-banan asemalle. Pulkkinen laskeskeli tietävän oloisesti kuinka monenlaisia kivilajeja tunnelissa menee. Tensta on alimpana. Se taisi olla ensimmäisiä T-banan asemia. En muista enää asemien nimiä. Viimeisin, missä kävin kylässä oli Hässelby Gård. Päädyin puhumaan mustaihoiselle tiketinmyyjälle sekaisin englantia ja suomea. Myyjä hymyili. En saanut suustani ruotsia.

Mutta 1960-luvulla ei suomea uskaltanut puhua, ei varsinkaan jossain Slussenin lähellä. Olin edelleen arka sitä puhumaan 2000-luvun alkupuolella kun kävin siellä kylässä. Ystäväni on/oli luokkakaverini. Joitakin heistä jäi pysyvästi Tukholmaan silloin 1960-luvulla. Minä kävin vain kesätöissä. Viimeinen pesti kesti talven yli, mutta sitten lähdin Amerikkaan.

Pulkkinen halusi perustaa itselleen kodin Tenstaan. Sanoi jo katsoneensa itselleen naisen sieltä asemalta. Ajatella! Joillekin oli helppoa tuo muuttaminen. Minulla oli jatkuva huoli matkakassasta, että riittääkö se siihen asti kun ensimmäinen palkkapussi tulee. Pulkkinen oli ehkä minua vähän nuorempi, ehkä hän oli jo onnistunut saamaan Suomesta apurahoja. Hassua on se, että kirjassa lukee juuri tämän (Romaanihenkilön kuolema) olevan syksyn kirjapommi ja Gummerus oli jo ottanut toisen painoksen. Että nyt oli myyty on 20 000! 

Mutta kirjassa on kuvauksia rauhanmarsseilta, joissa suomalaiset luettelevat paikkakuntia ja toivoivat niihin rauhaa ja siunausta − jos se nyt siunauksista paranisi. Marssilta erkanee nuoria, jotka tahtovat päästä suurlähetystöalueelle. Nuoret heittävät kiviä, vanhemmat toivovat siunausta! Rauhanmarssi tuntuu enemmänkin vinksahtaneelta unelta kuin kirjailijan raportilta marssin jälkeen.

Nyt äsken kohtaaminen tiiran tai lokin kanssa (kyllä se on tiira!). Tiira ei pitänyt siitä että tulin laiturille. Oli jo ilta ja kuulosti siltä että tiira suoritti hälytyksen. Se huusi ja lensi minua kohti. Ei kuitenkaan hyökännyt.

Kun lähdin pois, saunan vieritse veden yllä lensi ensin yksi ja sitten toinen iso lintu. Huusivat niin lujaa että kuurot korvani olivat haljeta. Kurkia! Olen kyllä ennenkin tiennyt että linnut pitävät huolta toisistaan. Onkohan kurjilla nyt tällä järvipahalla pesä? Se kyllä kasvaa nopeasti umpeen, kun turvesoita ja metsiä aurataan. Ennen pesät ovat olleet metsän takaisella suolla. Ehkä nekin suot on jo ojittu?

Kaikki luontoalueet alkavat sitä myötä sortua. Ja mitä nämä tekevät kaikella sillä rahalla? Rakentavat niitä hirveitä tyylittömiä talojaan? Ne keski-ikäiset tyypit sitten lihovat ja ajattelevat ottavansa kaiken rakentamansa (rahan myös) mukaan uskomaansa toiseen maailmaan. 

Nämä yhteisöjensä kantavat voimat katsovat asiakseen ajatella kaikkia ihmisiä oman tietonsa tarpeessa oleviksi. Hölmöjä! Itsellään niillä ei ole minkäänvaltakunnan koulutusta, mutta jonkinlainen asema on, joka tarkoittaa sitä, että samaa tietä kun paino nousee, nousee myös arvovalta. Millä tavalla noita asemia oikein jaellaan? Onko ihmisille jaettu osaamisalueita, joista jokaiselle on jonkinmoinen lähetyskäsky? 

En käsitä miten joku ajattelee voivansa elää irrallaan siitä metsästä ja noista soista. Täällä on vielä parempi, pystyy sentään hengittämään. Kaupungeissa autot ovat vieneet ajat sitten hengitysilman.

Maa on menossa kyllä huonolle tolalle. Kaupungissa pystyn unohtamaan välillä. Maalla tämä tulee silmille. Jos ihmiset muuttavatkin pois, niin miksi edelleen pitää pilata järvet, tehdä vedestä mutavelliä?

Mietin minne ne vastarannan karhut päätyivät. Ehkä joku tietää, mutta en tunne mökkipaikalta enää ketään. Sekin lähetystyötä tekevä oli jostain muualta, piti kirpparia kirkolla. Ennen oli naapurikylässä joku neuvomassa suojelemaan tämän maapalan liito-oravien vuoksi. Vein sen anomuksen perille, mutta ilmeisesti se meni suoraan roskakoriin.

En muistanut Pulkkisen romaanihenkilön tapaamia puuhakkaita ruotsalaisia lainkaan. Pulkkinen kirjoittaa semmoista satiiria että nauran ääneeni välillä. Kun se haastattelijakaksikko ei vastaa johonkin haastateltavan repliikkiin, niin sitten sivulla lukee kursiivilla että Äänettömyys eli menevät hiljaisiksi. Se siitä puheesta kyllä ilmenee että kirjailija eli siis haastateltava ajattelee aivan jumalattoman lujalla äänellä. Ja sanookin koko ajan.

Tenstan asema! Nyt olen varma siitä että en ole ikinä käynyt siellä, koska Pulkkinen kertoo että aseman seinillä on kirjoituksia kaikilla kielillä, suomeksi myös. Ehkä Tukholman kaupunginisät ajattelivat rohkaista asukkaitaan? Pulkkinen kyllä leikkii kaiken aikaa stereotypioilla. Kirjailijalla on syytä huumoriinsa, ei siinä ole tyhjän puhumista. Sellaista vain mitä ihmiset itse sanoisivat istuessaan Kungsträdgårdenin leijonapatsaiden katveessa odottaessaan että patsaat heräisivät henkiin ja rupeaisivat murisemaan. Ne ovat hyviä leijonia. Mutta ovat siis Kungsassa eivätkä Tenstassa.

Ei minun tarvitse enää mennä Tukholmaan. Kaunis kaupunki se oli. Tuntuu tällä erää siltä, että nämä kaksi paikkakuntaa ovat tarpeeksi ja niiden kirjastot ja uimahallit. Järveen ei mudan keskelle oikein enää mahdu uimaan. Lukea voi kyllä missä vain.

Tänään aamupäivällä tuli eräänlainen herätys. Kahdessa kirppiksessä oli naisia myymässä ja kun kysyin pannunmyssyä, kukaan ei tiennyt mikä se on. Sitten yksi nuorehko nainen heräsi siinä kohtaa kun sanoin että en kestä ajatusta lopunelämän kestävästä teepussien liottelusta. Ai jaa!

Ilmeisesti elän omituisessa maailmassa. Ja naapuri tuli tervehtimään meloen suppo-laudalla (?). En ole ennen nähnytkään. Luulin että se oli pikkulapselle annettava pyllyyn tökättävä kuumelääke. Live and learn!

Odotan että jossain ilmenee uudelleen se kunnon tavallinen maanviljelijä. Sellaisia oli minun lapsuudessani. Minulla oli varmaan toivorikkaammat ja sinisemmät silmät. Mutta kyllä silloin isännät kylvivät ja niittivät joka vuosi. Nyt on liian kuivaa hyväksi viljavuodeksi.

Valokuvia ja muita vahvoja kuvia

Etsin yhden vanhan valokuvan henkilöä. Tiesin sukunimen. Ja etunimi oli kadoksissa,  mieleen tuli aivan ensimmäiseksi Esko, koska vanhempien kirjojen kirjahyllyssä oli Nummisuutarit. En ole kyllä sitäkään lukenut koskaan. Lukemattomia kirjoja tulee varmaan aina olemaan enemmän kuin luettuja.

Arvelin että ei voi olla Esko, koska nimi oli niin näkyvissä. Sitten kurkistin äidin kirjoittamaan lapsuus-muistokirjaan (Elämän aamun auetessa) ja siinä sanottiin että yksi kummi oli Esko. Tiedän että se on hän siinä kuvassa. Minulla ei ole sitä kuvaa missään kansiossa, vaan sen on joku ottanut tätini kameralla. Vuosi on todennäköisesti ollut 1944. Isä ja äiti ovat siinä keskellä, kaikilla on sotilaspuvut, siis miehillä, mutta ei enää niitä hihamerkkejä tai niitä väkäsiä kauluksissa.

Se kuva pitäisi skannata ja suurentaa. Sitten siihen pitää taakse saada nimet. Pitää löytää oikeata mustetta joka säilyisi. Mutta pelkään sitä valokuvaa. Siinä näkyy niin selvästi mitä tulee tapahtumaan. Pappa on selvästi sairas. Katse on hengetön. Mamma näyttää onnettomalta. Samoin se toinen täti, jonka kanssa olin kuvassa sitten kuusi-seitsemän vuotta myöhemmin.

Kummisetä yrittää hymyillä. Hänen edessään vinosti vasemmalla on Eevi, Mamman veljen- tai siskontyttö, isän ja sedän ja tätien serkku. Kameran omistanut täti on nuori likka ja ja katsoo äitiä ja pitää kukkakimppua kädessän isän ja äidin takana. Hän on selvästi innostunut nuoresta rakkaudesta.

Mutta en nyt kyllä tiedä, tuleeko kuvasta skannaamallakaan isoa. Se on niin dramaattinen että soisi sen onnistuvan. Mammasta on olemassa myös iso valokopio, jossa hän istuu keinutuolissa talossa, jonne hänen piti muuttaa yksin kun Pappa kuoli. Mietin sitä kuolemaa. Hän ei ole ehkä tajunnut kuolevansa. Todennäköisesti vanhapari ei saanut keskustelluksi elämäänsä valmiiksi ennen kuolemaa.

Ajattelen hänen sairauttaan. Isä ja hänen vanhempi siskonsa olivat varmoja siitä, että hän ei enää kestänyt kolmatta Suomen sotaa. Hän oli pasifisti eikä sellaisen ihmisen elämä ole ollut helppoa.

Katsoin sitä kuvaa. Sitten katsoin Paukkulan kuvaa vuodelta 1942 tai niillä main. Se ei ole kulissi. Siinä meidän suuren perheen olohuoneen salissa on ikkunan edessä isot pylväät. Pylväitä pitkin kiipeää joitakin oikeita köynnöksiä. Ehkä se on posliinikukka? Ehkä aivasteluistani huolimatta pidän sen vahvasta tuoksusta, koska tunnistan sen? Sitten siellä on vielä takarivissä Osmo, se toinen kummini.

Skannaus onnistui, mikä on kyllä omituista. Viimeksi kesti kauan ennen kuin skannaus lähti käyntiin. Ei siinä mitään vikaa ollut, olin tyrkännyt jonkun namiskan väärään paikkaan. Mutta näin väärin siitä pienestä kuvasta: kameran omistajatar ei hymyile, vaan katsoo vakavan näköisesti äitiä. Vuodesta olen sikäli varma että sotilaspukuja tuskin enää käytettiin kovin paljon myöhemmin. En minä sotilaspukuja tunne, tietenkään.  

Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta opin sen, että kaikilla oli yleensä aina sotilaspuku. Tuskin niitä kaulusväkäsiä on otettu pois vaikka olisi vielä ollut joku työ jossain varuskunnassa esimerkiksi.

Tulee mieleen myös toinen kysymys. Mikä oikeastaan on rakkauden merkitys? Sitä on vaikea nähdä tuosta kuvasta. Se keskuspari, kyllä, isä ja äiti, mutta kun tietää että isän vanhempi sisko oli ollut sotaleskenä jo 3-4 vuotta. Mamma ja Pappa eivät ole kovin onnellisen näköisiä. Leski-täti näyttää uupuneelta.

En ymmärrä missä tuo kuva on ollut. Miksi minulla ei ole sitä? Kuvia on paljon, mutta tuollaisia paljon puhuvia on aika vähän. Voisin kuvitella että kamera on vältellyt tuota taloa ja asuntoa. Kyllä muutkin kuin perhe ovat tienneet missä kunnossa Pappa on.

Olavi Paavolaisen dandiys ei ehkä ollut sillä lailla kukoistuksessaan sodan aikana kun kaikki kärsivät, hän asui samassa talossa, mutta ei tervehtinyt perhettä. Kun en itse ole häntä nähnyt, niin en tiedä. En ole tavannut ketään muita kuin muutamia vanhoja Kiilan jäseniä, kun olin tädin kanssa vappulounaalla joskus kauan sitten Helsingissä. Ne vaikuttivat mukavilta ja aivan tavallisilta ihmisiltä. Voi tietenkin olla että jostain syystä dandyn olemus on ollut tädin mielestä käytöshäiriöön viittaava asia. En tiedä.

Tädin kanssa tulin aivan pieneksi osaksi jotakin sotaa edeltänyttä aikaa, viimeiset vapaat vuosikymmenet ennen sotaa ja sen jälkeen tulevaa rutistusta, että ihmiset selviäisivät jotenkuten pula-ajan läpi hengissä edes. Turtiainen vaikutti mukavalta vanhalta sedältä. Vasta paljon myöhemmin sain tietää että hän oli ollut turvasäilössä siinä vankilassa, jonka pihapiirissä asuin aivan pienenä. En tiedä saivatko poliittiset mitään ylimääräisiä kävelylenkkejä itselleen. Eniten he olisivat varmaan tahtoneet kirjoja.

Suomessa oli sodan jälkeen väkivaltapiikki. Muistan kun pyykkituvan naiset päivittelivät raakoja murhia ja olivat tyytyväisiä siitä että murhaajilla ei ollut työoikeutta. Silti moni nainen huudahteli niitä raakoja murhaajia. 

Ehkä siellä on vaikuttanut oikeasti pelko. Mutta en muista itse tunteneeni sitä, sen kyllä että oli joskus ikävää, kun Pekan äiti vei lapset matkoille sinä pääsiäisenä ja seuraavanakin. Ihmiset matkustivat toiseen päähän Suomea lomillaan.  Niin minunkin perheeni matkusti kesälomilla.

Sitten ajattelen että eivät kai ne pyykkituvan naiset ole voineet oikeasti pelätä. Ne olivat kaikki olleet lottina sodassa tekemässä jotain, vähintään Taivaskalliolla vartioimassa taivasta niin kuin minun äitini. Ja jos eivät olleet, olivat kotitaloissaan ajamassa tukkeja metsästä, että saatiin talveksi ruokaa. Se minulle kerrottiin että kaikki kutoivat sukkia ja villapaitoja rintamalle.

Minä en osaa kutoa sukkia tai lapasia. Tein kaikki kavennukset aina väärin koulussa ja harmaa villa tuhriutui tummaksi, koska käsitöitä oli kaunokirjoitustunnin jälkeen ja sormet olivat musteessa. Opettaja  antoi numeroksi viisi. Kaunokirjoitusvihko oli täynnä mustetahroja, joten kädentaidon numerot laskivat keskiarvoa. Minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta. 

Kun luin joskus keväällä Günther Grassin Grimmin Sanat-opuksen, niin ajattelin paitsi kaikkia niitä saksan sanoja myös samojen veljesten kokoamia satuja. Niissä miltei aina joku jahtaa pieniä lapsia. En tiedä mitä ne pyykkituvan naiset pelkäsivät, mutta sen olin jo ymmärtänyt että olen samaa sukupuolta. Vankilaystäväni Pekka ei tuntenut tarvetta istua kuuntelemassa niitä naisia. Me  juostiin ja ja pelattiin potkupalloa.

Näin televisiosta Jean Cocteaun elokuvan Orfeus. Huomasin että elokuva pitää nähdä kyllä ehdottomasti ainakin alkuunsa kerran viikossa. Sitten ehkä kerran kuussa. Se näkyy olevan useammassakin paikassa netissä. Tosin ei suomeksi tekstitettynä. 

Kieli oli kaunista. Mutta siinä surrealistiporukassa oli paljon kielen käyttäjiä, myös Cocteau. Tuota elokuvakokemusta pitää nyt miettiä vielä paljon. Leffan valot ja varjot olivat juuri sitä mitä muistan lapsena valvoessani nähneeni katossa. Hienointa oli tietysti ajan käsittely, se ei ollut mikään aikakausi, eikä voinutkaan olla.

Aikuisten satu? Siinähän kuollaan oikein lahjakkaasti ja sitten herätään taas henkiin saman tien. Elokuvassa on laulaja-runoilija Juliette Greco, Juliette Kreikkalainen.  Muistan hänet 1950-luvun lauluista. Kreikkalaisissa näytelmissä kuollaan, mennään Haadekseen ja sitten tullaan sieltä pois jos jumalat antavat luvan.

Orfeus lupasi olla katsomatta Eurydikea. Kun he lähtivät pois,  Eurydike pani kätensä Orfeuksen hartioille siinä leffassa. Niitä paikkoja joihin ihmiset joutuivat takaisin, vaihdettiin koko ajan. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, ne paikat tuntuivat merkityksellisiltä joka tapauksessa. Kuvauksellisia rauniotaloja, tiilikasoja ja semmoista.

Kun olin 15-vuotias, onnistuin näkemään Mustan Orfeuksen. Olin kerta kaikkiaan haltioitunut. En usko että olisin käsittänyt kaikkea mitä Cocteau pani leffaansa vielä silloin. Marcel Camus taisi hänkin olla ranskalainen, mutta Mustassa Orfeuksessa ollaan Rion karnevaaleissa. Se idea toimi oikein hyvin, koska siinä kuvataan kuolemaa ja rakkautta. Ne ovat aina lähekkäin. Mustassa Orfeuksessa rakkaus oli ensirakkkautta, mutta Cocteaun Orfeuksessa avioliitto oli vaarassa Orfeuksen vaeltelujen vuoksi. 

Surrealistit ovat aina nauraneet kuolemalle. Tietysti Camus’n leffa oli monella tavalla romanttisempi, mutta romantiikkaa katkoi Camus’n halu nähdä Brasilia kulttuurien kiehuvana keitoksena. Siinä on pitkä episodi Bahian maakunnan afrikkalaisesta uskonnollisesta riitistä, jossa annetaan eläinuhri. Se on se manala jonne Orfeus menee. Elokuva on vuodelta 1960 ja jo silloin tajusin että Camus oli saanut tallennetuksi jotain hyvin ainutlaatuista.

Cocteaun porukka on älyllisempää lajia. Surrealisteja ovat, tietenkin. Monet vitsit menevät nopeasti, esimerkiksi sen kulttuurikapakan mellakka. Siinä on todennäköisesti jotain 1950-luvun politiikkaan liittyvää jota on vaikea muistaa enää. Kuinka moni muistaa Algerian sodan ja OAS kampanjoi pommiattentaatein vähän kaikkialla?   

Mutta Cocteaun surrealistisissa maisemissa alettiin mennä eksistentialistiseen suuntaan jo.  Siitä kertoo erityisesti se että Juliette Greco oli mukana. Piti nyt ainakin tajuta että kuolleista voi herätä ja ruveta taas toimimaan niin kuin ennenkin. Sen lisäksi kuolema on tässä leffassa nainen, Camus’n leffassa se on mies, kaunis ja pitkäsäärinen, muistaakseni pituushypyn Olympia-voittaja, mustaihoinen hänkin.

Nämä Orfeus-leffat tehtiin 10 vuoden välein, Cocteaun vuonna 1951 ja Camus’n 1960. Suomessa ilmestyi Eeva-Liisa Mannerin runokirja nimeltä Orfiset laulut vuonna 1960. Näin Manner kirjoittaa Eurydikena:

Kuin pelto kaipasin tuulta

tähkistä uneksien,

ja yhä olen tyhjä.

Vain musiikki

kulki ylitseni

kuin lento,

tuulen kuvitelma.

Miten hauras on lyyra

naisen toveriksi!

Me tarvitsemme myrskyn.

Täällä tuulee nyt kolmatta viikkoa. Ei ole satanut. Pyykit kuivuvat hitaasti, yöllä on kylmä.  On aika lähteä paikkaan jossa tuuli suhisee puissa. Kaupungissa on liian vähän puita. Rakennukset eivät huoju. Mutta merellä on varmasti myrsky. Saisi sataa, oikein kunnolla.

Ajan arvailua

Kun olin lapsi, vanhat ihmiset lukivat aina pitkään ja hartaasti päivän lehteä ja kertoivat kuka oli kuollut. Naisten kuolemaa päivittelivät eniten. Kun he olivat paljon minua vanhempia, niin ajattelin että puhuivat ylipäänsä kuolemasta koska se on se viimeinen juttu. Sellainen päiviteltävä asia. Että sekin meni! 

Pitäjän on täytynyt olla pieni, koska isoäiti ja täti tunsivat kaikki kuolleet. Sitten muistin että ihmisiä on ollut vähemmän. Sairaudet veivät paljon ihmisiä jo lapsina. Tädillä oli tulirokon jälkitautina sydäntauti. Ei ollut rokotuksia vielä.

Vaikuttaa siltä että kuva on otettu ulkona. En tiedä miten on mahdollista että en ole nähnyt kuvaa ennen. Sain laatikon muutama vuosi sitten, suurin osa kuvista oli  isän nuoremman siskon kuvia. Mutta muutama kuva on isompia, valokopioita. En tunnista käsialaa, niin että en tiedä kenellä on ollut alkuperäinen kuva. 

Kaikki kirjekuoren kuvissa  näkyvät paitsi minä yhdessä kuvassa ovat kuolleet. Kuvissa on myös yksi 100-vuotiskuva, isän isoisän kuva. Se kuva on otettu vuonna 1947.

En tiedä miksi joku halusi että saan nämä kuvat. Siellä on paljon selviä kuvia, eikä ole enää muita kuin minä, joka osaa sanoa keitä valokuvien ihmiset ovat. Nämä liittyvät kahden suvun historiaan. Mutta valokuvaaja on ollut tätini. Sen vuoksi kuvia pitää katsoa vähän tarkemmin. Jokaisella kuvalla on syynsä. Kuvien teettäminen maksoi paljon, niitä ei otettu pelkästään huvin vuoksi. Ne olivat tärkeitä, koska muisti sai niistä ruokaa.

En osaa myöskään nyt liittää mitään suuria tunteita noihin kuviin, paitsi että on outoa olla ainut joka pystyy sanomaan keitä ihmiset ovat. Aikaa on kulunut. Ja kuvissa olevat ovat vähintään edellistä sukupolvea.

Sen näen että kun olen  tädin kanssa samassa kuvassa, niin olen surkean, laihan ja elämän alkuun pettyneen 6-vuotiaan minäni aivan aito kuva. Katson poispäin, luen senaikaisesta itsestäni sellaista, että en ole halunnut olla ympäröivän maailman kanssa missään tekemisissä. Muistan että osasin jo aivan pienenä mennä kokonaan pois, johonkin sellaiseen tilaan jossa en ollut kenenkään kanssa, mutta en oikeastaan myöskään mitenkään itseni sisällä.

En muista kuvan ottamista. Mutta muistan sen, että isän nuoremmalla siskolla on ollut kamera. Kamerat eivät olleet halpoja.

Miksi hänellä oli äidinisän Sortavalassa otattama kuva? Nuorimies on siinä merimiespuvussa. Hänhän seilasi kauppalaivoilla, lähetti kotiinsa postikortteja. Takana lukee että ennen vuotta 1918. En tiedä miksi juuri ennen sitä. Ellei sitten ole niin että sen jälkeen kaikki muuttui.

Sitten muistan yhtäkkiä, päivää myöhemmin, että se kuvaaja-täti  ja äitini pitivät toisistaan. Isän sisko oli äitiä nuorempi, mutta ei aivan hirveän paljon. Jäljelle jäänyt perhe asui juuri rakennettua taloa  ja serkku kävi metsän rajassa näkyvää kansakoulua. Muistan kun katsoin yläkerran makuuhuoneesta ja odotin koska hän tulee koulusta. Se maisema oli kaunis alkusyksyn lämpimässä. Syksyn sänkipelto siinä ikkunan alla loisti valoa.

Merkintöjen täytyy siis olla isän nuoremman siskon käsialaa. Äiti on ilmeisesti antanut vanhemmistaan saamansa kuvat ja  kameran omistanut on ottanut kopiot. Silti ihmettelen että en ole missään ennen nähnyt näitä kuvia. Minun ja  toisen tädin kuva on vuodelta 1951, en muista kuvan ottamista, mutta isoisän eläkeläistalo valmistui vuonna 1947,  siellä talossa jäljelle jäänyt suku kokoontui. Missähän kuvan nega mahtaa olla? 

En ole mitenkään erityisen morbidi, mutta piti avata tuo kirjekuori, kun luin että runoilija ja suomentaja Kirsti Simonsuuri oli kuollut. Ajattelin häntä ja avasin kirjekuoren, jossa olivat valokopiot sukulaisistani. Piti saada silmäni johonkin, josta oli aikaa. Ajan kulku ei tunnu lineaariselta. Sen kulku on kuin seinäkellossa jonka patteri alkaa loppua. Viisari kulkee milloin nopeasti, milloin hitaasti. Kello menettää rytminsä. Sen pitäisi mitata aikaa, sekunti kestää yhtä kauan kuin jos sanoo ääneensä yk-si.

Yläkerrassa on hänen suomentamansa Aiskhyloksen Oresteia, se suomennettiin teatteriryhmä “Raivoisien ruusujen” esitystä varten. Näin sen esityksen. Se oli osan aikaa jonkinlainen  kulkue, näyttelijät kulkivat yleisön edessä paikasta toiseen Helsingissä joskus 90-luvulla. Olin siellä ja kuljin paikasta toiseen, mukanani poikani, joka harrasti teatteria niihin aikoihin, aika lapsena vielä. Esityksessä oli ainoastaan naisnäyttelijöitä. En tiedä mitä poika oli esityksestä mieltä.  

En tiedä minkä takia oli välttämätöntä tehdä se esitys pelkästään naisten voimin. Ehkä siinä tahdottiin muistuttaa siitä, että naisille ei teattereissa löydy rooleja. Varsinkaan ei vanheneville naisnäyttelijöille. Kirjan muodossa Simonsuuren Oresteia ilmestyi vuonna 1991, Loven kustantamana. Sovittajaryhmä (Marja Kaarina Mykkänen, Ritva Siikala, Solja Kievari) ilmoittaa kirjan alussa, että esitykseen tehdyt lyhennykset eivät näy kirjan tekstissä. 

Muistan ajatelleeni Oresteian nähdessäni että mitähän “Pohjoisen yökirjan” kirjoittaja on sittemmin ollut mieltä ylipäänsä naisten mahdollisuudesta tehdä työtä Suomessa. Hän oli Oulun yliopistossa kirjallisuuden professori, lähti sieltä  pois ja koko maasta, Pohjoinen yökirja kertoo Oulun ajasta. Minusta valoisinta hänen tuotannossaan olivat ne Ateenan vuosien tekstit, se Akropolis. Ateena-instituutti oli kuin hänelle luotu työpaikka, mutta ne taitavat olla korkeintaan 5-vuotisia työpaikkoja. 

Simonsuuri kirjoittaa Oresteian jälkisanoissa näin:

“Aiskhylos korostaa, että ihminen toimii aina tiettyjen välttämättömyyksien alaisena, jotka hänen on vaistomaisesti tajuttava voidakseen tehdä tekojaan oikein. Miehet ja naiset ovat ‘kuolevaisia’, sidottuja maahan ja luontoon, toisin kuin jumalat. He ovat tilassa, josta he pyrkivät pois tappamalla  vanhempiaan, miehiään, veljiään, vastustajiaan ja siten tietämättöminä luulevat raivaavansa tieltään kuolevaisuuden rajoittavia esteitä.”

Simonsuuren suomennos on hieno, siitäkin hänet tullaan kyllä muistamaan. Joku jo tuolla netissä jo sanoi että hän muistutti kreikkalaista jumalatarta. Niistä jumalattarista ei kyllä ole säilynyt valokuvia. 

Bysantti, kirjailijat ja tuli

Jatkoa edelliseen. Paavo Haavikon Yritys omaksikuvaksi oli kyllä selventävä. Pystyin sitä lukiessani rauhoittumaan ja ajattelin että se on ollut aivan tavallinen ihminen, kunnes päätyi kirjailijaksi ja toisen sellaisen aviomieheksi.  Liikemies se oli ollut jo ennen sitä

Mutta Haavikolla on ollut aivan erilainen tausta kuin ihmisillä joita lapsena ja nuorena tunsin. Alempaa keskiluokkaa, myymistä ja ostamista. Kun Marja-Liisa Vartio kiukutteli pikkuporvareita ja poroporvareita vastaan, olin samaa mieltä, mutta hän on ehkä tarkoittanut jotain muuta kuin minä sitten kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tuskin 40-luvulla potkittiin sillä tavalla porvarillisuutta vastaan, siis minkäänlaista porvarillisuutta. 

Ei se Vartio-kirja juuri tuonut lisää tietoa, jotain, ei paljon. Mutta löysin Haavikon omakuvaan liittyvän runon, tuosta alakerran runohyllystä:

William Butler Yeats  (1865-1939)

Sailing to Byzantium

THAT is no country for old men. The young

In one another’s arms, birds in trees

− Those dying generations − at their song,

The salmon-falls, the mackerel-crowded seas,

Fish, flesh, or fowl, commend  all summers long

Whatever is begotten, born and dies.

Caught in that sensual music all neglect

Monuments of unageing intellect.

An aged man is but a paltry thing, 

A tattered coat upon a stick, unless

Soul clap its hands and sing, and louder sing

For every tatter in its mortal dress,

Nor us there singing school but studying

Monuments of it’s one magnificence;

And therefore have I sailed the seas and come

To the holy city of Byzantium.

O sages standing in God’s holy fire

As in the gold mosaic of the wall,

Come from the holy fire, perne in a gyre,

And be the singing-masters of my soul.

Consume my heart away; sick with desire

And fastened to a dying animal

It knows not what it is; and gather me

Into the artifice of eternity.

Once out of nature I shall never take

My bodily form from any natural thing,

But such a form as Grecian goldsmiths make

Of hammered gold and gold enamelling

To keep a drowsy Emperor awake;

Or set a golden bough to sing

To lords and ladies of Byzantium

Of what is past, or passing, or to come.

Paavo Haavikko (1931-2008)

Kaksikymmentä ja yksi.

(17. runo, osa)

Missä ovat vanhat miehet?

Vanhat miehet ovat kuolleet.

Missä ovat nuoret miehet?

Nuoret miehet ovat sotimassa.

Mitä tekevät vanhat naiset?

Vanhat naiset itkevät.

Mitä tekevät nuoret naiset?

Nuoret naiset eivät kanna.

Missä ovat lapset?Lapset ovat kuolleet.

Mikä kansa tämä on?

Miksi se kuoli? Se oli liian pieni.

Siihen se kuoli.

Se oli ensin niin suuri.

Siihen se kuoli.

Se oli tehty kahdesta.

Siihen se hajosi.

Se oli niin yhtä.

Se meni rikki.

Sillä oli liian heikkoja liittolaisia.

Siihen se väsyi.

Sillä oli liian vahva liittolainen.

Se ei jaksanut kantaa sitä joen ylitse.

Kyllä nämä runot auttavat. Jos haluan tietää mitä mieltä on hallitsemisesta, voitoista ja häviöistä, niin voi lukea nuo kaksi runoa.  

Niissä on yhdistävä tekijä. Mutta sen voi kyllä oppia kun miettii sitä mitä noissa sanotaan. Jokainen säe leviää kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja sen takia ei kyllä voi sanoa mihin eläminen näissä maissa on menossa. Vai onko se sitten ihan loppu, kaput? Minä mietin mitä on jäljellä Bysantista.

Muistan ajat sitten lukeneeni jostain että Välimerellä on ollut muinoin uhrivalkeita tai vainovalkeita aivan niin kuin Suomessakin ja todennäköisesti muuallakin. Erityisesti muistan puhutun Kreikasta. Voi olla että se ei ole modernia Kreikkaa ollenkaan.  Muinaisilla kreikkalaisilla on ollut laivavarusteina käytössään liekinheittäjiä. Silloin kyllä oli kyse sodasta, aseesta vihollislaivaa vastaan. Suomessa juhlitaan keskikesää juhannuksena. Se taas on ollut uskonnollinen rituaali, ensin vuodenajan muuttumisen juhla, jota uutta kristinuskoa julistaneet ihmiset käyttivät hyväkseen levittäessään uutta uskontoa. 

En löydä mistään netistä vihjettä siihen, mitä ne vanhat kreikkalaiset tulet ovat olleet, siis juhannuskokot.  Saarissa niitä on ollut.  Mutta oliko juuri juhannuksena?  Mikä jumala on ylipäänsä ollut se joka niitä tulia on tarvinnut? Auringon ja valon pitäisi tietysti riittää, hyvää purjehdussäätä sopii rukoilla.  Kyllä niillä ihmisillä on kalenteri ollut ja tiesivät että vuodenaika vaihtuu.

Jouluna kun on puoli vuotta juhannuksesta, jotkut keksivät ajatuksen joulupuusta. Saksalaiset polttivat niitä takassa, pohjoisemmassa koristeltiin kuusipuu ja ripustettiin siihen kynttilöitä ja lippuja.  Muistan sellaisen puun, oljet lattialla ja ylhäällä lähellä öljylamppua joulukaktus kukassa. Sähköä ei vielä ollut.

Sitten joulusta puolen vuoden päästä mentiin isoäidin kanssa etsimään juhannuskoivuja porstuan eteen. Ne olivat portaiden kummankin puolen. Otettiin vielä oksia juhannussaunan vihtoja varten. Olen osannut käyttää jo puukkoa, katkoin ne siinä porraspäässä istuessani. 

Minulle näytettiin miten pajunvitsasta väännetään köysi vihtaa pitelemään. Siinä oli työtä, pitää olla hyvät kädet.  Myöhemmin alkoi tulla köysiä, manillasta tai hampusta tehtyä. Lapsetkin osasivat jo tehdä tulen kiukaan alle. Kasvoivat nekin ja astuivat pitempiä askelia kesän metsissä, poluilla.

Paavo Haavikon kirjoittama ja Kalle Holmbergin ohjaama Rauta-aika on taas nähtävänä, nyt Ylen Areenassa. Kaupunkiin jäävät voivat katsoa sitä ja ihmetellä aikaa, jolloin tehtiin televisioonkin kokonaisia taideteoksia. Siinä on Aulis Sallisen musiikki, joka on paljon parempi kuin muistin. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä selvästi, nieleksimättä loppuja. Sen jälkeen, siis vuoden 1982, jotain tapahtui sen jälkeen näyttelijänkoulutukselle, sen puheopetukselle ainakin. 

Haavikko ja Vartio

”3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä” tuntuu suomalaiseen historiaan kätkeytyneen tyylipuhtaan erehdyksen ja välttämättömän kaaoksen näyttämöltä. Historian kääntöpuolia ja kirjoittamattomia lehtiä! Yleensä sellaisiin uppoavat historian professoreiden emeritukset vaikka eivät ehkä huku. Ja organisaation historiikin nimikin kertoo sen, että tarina on vanha. Siinä oltiin aivan alussa I maailmansodan taisteluissa. 

Mutta tarina kulkee ajassa, parhaimmillaan se on oikea aikakone. Suomi voi olla mitä tahansa. Maan kuvaan mahtuu tarinoita. Tuo ensimmäinen sitaatissa mainittu on Otavan julkaisema vuonna 1981. Siis Paavo Haavikon teos.

Ambulanssi on ehkä sotasaalista jota muinainen Neuvostoliitto ei ole ymmärtänyt? Mutta ehkä oli kyse vielä aikaisemmasta ambulanssista? 3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä? Ei kai vuonna 1915 ole vielä ollut ambulansseja? En pysy perässä noissa vuosissa. Onkohan se ollut jonkinlainen kerosiinilla käyvä vaunu? Vaikuttaa joltain viralliselta tai puoliviralliselta taholta.  Yliopistossa joutui joskus selaamaan vanhaa tietoa ja nimi kuulostaa vanhalta suomelta.

Vaikka olen lukenut ja kuullut radiosta asioita Suomi-nimisen valtion synnystä, en muista kenenkään selostaneen tarkemmin minkälainen asema Suomella oli autonomisena suurruhtinaan maana. Sen käsitän että tämä on ollut jonkinlainen autonominen alue, mutta suoraan tsaarin alainen. Mutta olikohan Suomi sitten Tsaarin omistama myös?

Kun Venäjä kävi I maailmansotaa vuonna 1915, niin Suomi ei sitä käynyt. Ehkä ambulanssi oli siis avustus sotaakäyvälle suuriruhtinaalle? Mutta hirveästi tekstissä on sotilaita ja tapahtuu kaikenlaista. Jotenkin kuitenkin  kuin verhon läpi katsottuna, taatusti ei realistista proosaa. 

Kävin kirjastossa ja löysin sieltä Helena Ruuskan kirjoittaman ja Vuokko Hosian toimittaman Marja-Liisa Vartio-elämänkerran (nimeltään Kuin linnun kirkaisu, WSOY 2012). Siinä on esipuheessa osaksi sama teksti mikä on Haavikon seuraavassa proosatekstissä nimeltä Yritys omaksikuvaksi. Sen on julkaissut Haavikon oma kustantamo Art House vuonna 1987. Teksti kertoo muun muassa Marja-Liisa Vartion kuoleman. Se on vain osa tuota tekstiä, joka on tarkoitettu kirjailija Paavo Haavikon omaksikuvaksi.

”Yritys omaksikuvaksi” näyttää sisältävän myös jäämistöä isoisältä, siis Paavo Haavikon isänisältä. Siinä on perhe joka on ilmeisesti keskiluokkaista, tai kuten Haavikko sanoo että siinä alemmalla askelmalla keskiluokkaa, mutta ei alimmalla. Sellainen on ollut hyvä asema. Kun en tiedä keskiluokasta mitään niin en osaa sanoa. En tiedä mitä sillä tarkoitetaan ellei sitten vain yksinkertaisesti tuloluokkaa.

Haavikko kirjoittaa kirjoittamisen opiskelustaan:

“Isä avasi minulle kirjatilin ja maksoi laskut. Ostin kirjoja, luin niitä. Luettuani runon laitoin lyijykynällä sen yläpuolelle tähden; olen lukenut sen eikä minun tarvitse lukea sitä enää koskaan. En koskaan merkinnyt kirjaan nimeäni. Aloin kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin että asiat ovat selviä, asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä. Vaikeasti ei kannata kirjoittaa, selvää on tultava.

   Sain tehdä paljon työtä, siinä.”

Haavikon tapa opiskella kirjoittamista on ollut systemaattinen ja todennäköisesti johtanut kirjailijan ammattiin. En tiedä miksi minun on niin hankalaa lukea Haavikkoa. Marja-Liisa Vartion, Haavikon vaimon, proosa tuntui sen sijaan helpolta. ”Asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä”? Voin minä kyllä olla joku muu kuin kuka tahansa, mutta ei sillä muuten pitäisi olla mitään merkitystä, enkä ole ainakaan mitenkään vastaan lukijana olemista. Silti on vaikeaa, siis minulla, Haavikon suhteen. 

Nyt kun luen myös Vartio-elämänkertaa niin Haavikosta tulee ehkä toisenlainen? Ei ketään voi mitata toisiaan vasten, mutta erilaisuudet ehkä havaitsee.  Tästä on tulossa projekti.

Kirjahyllyssäni näkyy olevan yksi Haavikko. Se on nimeltään Kansakunnan linja ja julkaistu vuonna 1977 ja käsittelee Suomen historiaa. En tiedä pitääkö sekin kirja lukea. Se tuntuu olevan jonkinlainen liite historiankirjoitukseen ja ehkä pamfletti. En ole varma siitä muuttuiko historiankirjoitus 1970-luvulla. Jotain silloin kyllä muuttui ja lähinnä kai kuuluviin tulivat sisällissodassa hävinneet ihmiset, joita kutsuttiin punaisiksi.

Kun luin ”Kansakunnan linjan” alkupuhetta olin hämmästynyt siitä, että hän ohitti Lapuan liikkeen tai ei kutsunut sitä “fascistiseksi”, eikä myöskään pane liikaa painoa Mäntsälän kapinalle, jota kirjailijan mielestä ei ehkä voi kutsua kapinaksi. Noista liikkeistä ja poliittisista mielipiteistä ja sellaisten osoittamisesta on jo itsessään niin kauan aikaa että ei ole aivan helppoa nähdä yhteyksiä. Sellainen kuva minulle nyt jää, että hän pitää koko maata niin pienenä, että vaikka täällä olisi ollut mitä tahansa liikkeitä, niin niillä ei olisi ollut hirveän paljon merkitystä edes Suomelle. Vai oliko? 

Tässä ohessa on ollut isompia siivoamisprojekteja, kirjahyllyt ovat talven jäljeltä pölyssä. Ovat onneksi aikaiset aamut jolloin nyt on ollut lukemisena Marja-Liisa Vartio-elämänkerta. Tänään huomasin Hesarista että ilmeisesti sama kirjoittaja, Helena Ruuska  kirjoittaa myös kritiikkejä.

Vartion elämä on ollut lyhytjännitteistä ja vähän kummallista. Tiedän ajasta jotain, koska hän on ollut aikuinen silloin, kun minä olin vielä lapsi. Hän oli äidin ikäinen. Siitäkin sen voi tietää. Mutta tuo koulun käymisen ajoittaisuus ja se, ettei hänellä oikeastaan ole ollut vanhempia ollenkaan eikä omaa kotia. Se ei ole mukavaa, mutta silloin oli sota-aika ja lapset ovat voineet olla enemmän tiellä kuin nykyään.

Sota-ajan nuoruus on ollut tietysti aivan eri asia kuin meillä, jotka saimme kasvaa jo rauhan aikana. Jos ajattelen Marja-Liisa Vartiota, niin varmaan peilaan elämänkertakirjaa äitiin, hänen ystäviinsä ja läheisiin sukulaisiinsa. Ja muihin aikuisiin joita tunsin lapsena ja nuorena. Kasvaminen on aina samanlaista, mutta jos sille asettaa esteitä, niin siitä tulee hankalaa. Sotaa isompaa estettä on vaikea kuvitella.

Ruuskan tekstissä on Vartion päiväkirjoista napattua tavaraa ja siinä nuori koululainen arvostelee ankarasti sukulaisiaan, jotka ovat poroporvareita. Semmoisen porukan kesken on varmaan kukkinut kaikenlaisia kaksoisstandardeja.  Ei epäilystäkään. Vaikka olisi rauhan aikakin, niin ei kaksoisstandardeista seuraa mitään hyvää. Vanhemmat voivat piilotella niitä aikansa, mutta puberteetin tullen lapset näkevät ne piilot.

En käsitä kyllä sitäkään että nuori likka meni naimisiin vanhan ja viinaanmenevän taidekauppiaan kanssa. Mutta aika oli levotonta ja nuoruus meni vastaan hangoitellessa. Marja-Liisa Vartio kyllä käytti sen ajan hyvin, tuli lukeneeksi kaikki tärkeät kirjat.

Mutta minun on palattava takaisin Haavikkoon heti kun siivoamiseltani ehdin. Tämä on toivoton urakka, koska siivoaminen ei tule ikinä valmiiksi. Kirjoja on liikaa.  Muuta tavaraa meillä on käsittääkseni paljon vähemmän mitä ihmisillä yleensä on.

Oma kirjasto on tärkeä. Nyt kun olen ruvennut lukemaan ”Kansankunnan linjaa” sieltä täältä, niin löydän lyhyitä lauseita, joilla on suora yhteys tämän päivän maailmaan:

”Suomen oli pakko alkaa itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse.” 

Milloinkahan ne alkavat lähteä pois itsenäisestä valtiosta?  Tätä odottelua on kestänyt jo 101 vuotta.