Kaamoksen valoa

Tuli viikonloppu jolloin en oikeastaan kuin katson leffoja, tai enemmänkin, viisi päivää nähdä elokuvia! Keskiviikkona oli ensimmäinen elokuvailta, klo 20.00-01.28, eli todella pitkä, mutta ei yhtään väsyttävä. Sinä aikana näytettiin vain kaksi leffa, japanilaisia. Niiden merkitys korostui. En ollut nähnyt kumpaakaan aiemmin. Ensimmäinen oli nimeltää Shoplifters, ohjaaja oli Hirokazu Kore-eda. Semmoista vähän länsimaistunutta hienosti kuvattua elokuvaa. Tässä aiheena oli perhe.

Perhe ei ollut n.k. isä-äiti-lapset -perhe, vaan hyvien ystävien kimppa. Joukkoon kuului myös isoäiti, joka ei tainnut olla kenenkään isoäiti. Lapset, vanhempi poika ja nuorempi tyttö tulivat aikuisten matkaan olemaan ja elämään, kävelivät heidän elämäänsä. Kellään ei ollut rahaa ja idea oli elättää koko konkkaronkka pihistämällä ruoka. Perhe asui murjussa. Vaikutti siltä että paikka oli suhteellisen etelässä, koska juuri lämmitystä ei siinä ollut. Lapset ja aikuiset nukkuivat lähellä toisiaan, joten lämpö säilyi.

Viranomaiset huomasivat sitten että isoäiti oli haudattu pihalle. Sen vuoksi kaikki jäsenet otettiin kiinni. Lapset pantiin lastenkotiin, sieltä ne kyllä pääsivät kouluun, mutta surivat otto-vanhempiaan. Se nuorin, tyttö, oli vasta 5-vuotias ja oppi jo pihistämään tavaraa. Tietysti elokuvan kysymys on se, miksi ystävien muodostama kimppa ylipäänsä oli jollain lailla kielletty.

Viranomaiset eivät olleet kiinnostuneet tavaran pihistämisestä vaan siitä, että aikuiset olivat heidän mielestään siepanneet lapset. Kauppias piti perhettä jokapäiväisenä riesana, mutta ei halunnut nostaa siitä meteliä. Japanilaiset jutut ovat kiinnostaneet minua aina, tässä tulee etsimättä mieleen se, että onpas siinä kauppias, kun ei puolusta omaisuutensa menettämistä. Ehkä kapitalismi ei ole saarivaltiossa vielä lyönyt itseään läpi? Omituinen juttu.

 Elokuva on puheenvuoro lasten oikeuksien puolesta. Lapsilla pitää olla turvalliset kotiolosuhteet. Nyt ne voivat olla mitä tahansa, koska vanhemmat omistavat lapset. Niinhän se on meilläkin. Kyllä perheiden ja sukujen kiemuraiset ja kaikin puolin lainmukaiset(kin) suhteet tulevat näkyville monissa japanilaisissa elokuvissa. 

 

Tärkein siinä sarjassa taitaa olla 1950-luvulla leffoja tehnyt Jasuhiro Ozu. Hän päätyi kuvaamaan lähinnä Japanin nopeaa keskiluokkaistumista. Sehän on edelleen jatkunut. Vaikeata sanoa miten kehitys on kehittynyt viime vuosikymmeninä, mutta on leffoissa jo käsitelty myös organisoitua rikollisuutta, yakuzoja, jotka toimivat aika lailla samoin kuin italialais-amerikkalaiset mafiosot. Kummankin maan, siis Italian ja USA:n, elokuvateollisuus on kertonut myös ammattirikollisuudesta. Sen päivät tuskin päättyvät ikinä. Niistä elokuvista on vaikea päätellä minkälaista yakuzojen rikollisuus on. Japani on outo ja eksoottinen maa.

Toinen elokuva oli japanilaista kansanrunoutta, tarinoita. Olen nähnyt tuota genreä jonkin verran, lähinnä tietysti samurai-tarinoita, Akira Kurosawan ja joidenkin muiden leffat, mutta kansantarinoiden puolelta sitten esimerkiksi Mitsubishin Kalpean kuun tarinoita. Siinä taisi jo olla kuvattuna yksi nyt nähdyistä, se on nimeltään Hiukset. Tämä elokuva oli todella pitkä ja perusteellinen. En pitkästynyt hetkeksikään.  Ohjaaja oli Masalei Kobayashi, filmin valmistusvuosi oli 1965, eli saattaa olla varhaisempi kuin Mitsubishin Kalpean kuun tarinat. Pitää tsekata. Peter von Baghin Elokuvan historia-kirjassa on varmasti ainakin Kurosawan aiheet ja ehkä myös Mitsubishin. 

Tämän elokuvan nimi oli Kwaida. Ja oli siellä myös Kobayashi,von Baghin kirjassa.

En ole ikinä nähnyt tällaista vähän kuin No-näytelmiin perustuvaa leffaa. Tässä oli esimerkiksi maalattuja taustafondeja. Ehkä leffa on kuvattu ulkoilma-näytelmien pohjalta. Rakennukset ovat vanhoja, luonto tuntuu vielä voivan hyvin. Mutta en tiedä mikä oli Japanin teollistumisen määrä, ehkä heillä on vielä enemmän puuta kuin meillä. Teollistuminen alkoi jo 1920-30-luvuilla mutta taisi kerta kaikkiaan loppua II maailmansotaan. Japani selvisi siitä tuhosta kollektiivisen kurinalaisuutensa takia nopeasti. Mutta varmasti kaikki muistavat atomipommit ikuisesti.

Kiinnostavaa on myös noiden 1100-luvun ja 1800-lukujen sotien kuvaus. Koben kaupungin edustalla käytiin kahden korkea-arvoisen suvun välillä (toinen oli Genjin suku) suuri meritaistelu 1800-luvulla. Elokuvassa esitetään siinä kohden suurta maalausta, jossa taistelun vaiheet näkyvät. Ensimmäiseen sotaan liittyy myös uskonnon vaihtuminen. Vanha uskonto tietää henkien edelleen taistelevan ihmisten sieluista, siis shintolaisuus. Pitkä biwan soittajan tarina oli aavetarina ja musiikki ja laulu soivat hautausmaalla. Olen joskus nähnyt kuvia siitä buddhalaismunkista joka kirjoitettiin täyteen suojaavia kirjainmerkkejä, että vainajien haamut eivät veisi munkkia muassaan. Tai sitten olen nähnyt pätkän elokuvasta jossain, ehkä Mark Cousinsin elokuvan historia-televisiodokumentissa.

Mutta ymmärrän haamujen puvuista jotain, koska tiedän että edelleen japanilaiset muistelevat samurai-tarinoita ja muita sotatarinoita valmistamalla täysin autenttisia sotilas-uniformuja, joita ei voi tuottaa teollisesti. Minulla on kuvakirja noista taisteluesityksistä ja niiden valmisteluista, kirjan on kirjoittanut Mitsuo Kure ja sen nimi on Sotaiset samurait. Kirja on jostain syystä suomeksi ja asianharrastajan kirjoittama. Suomi on hieman horjuvaa.

Ei, horjuva on väärä sana. Suomenkielinen teksti on hyvin kurinalaista. Mutta siinä on sellaista tiiviyttä, että se menee niukkuuden puolelle, sitä on vaikea ymmärtää. Kun jokainen sotisopa on kuvattava mahdollisimman tarkkaan ja se on sitten myös tehtävä kirjallisesti selväksi, niin lukemisesta alkaa tulla vaikeata. Teos on kyllä aarre. Eihän sitä tiedä kuinka kauan japanilaiset ovat vielä kiinnostuneita pitkien sisällissotiensa ajan  kulttuurisista jutuista.

Taisteluiden muistoesityksiä on käsittääkseni edelleen. Japani oli vuosisatoja suljettu maa. Sinne ei päästetty ulkomaalaisia lukuunottamatta muutamia satamia, jonne esimerkiksi kiinalaiset ja korealaiset kauppiaat saattoivat tuoda tavaroita. Onhan japanilaisväestö tietysti joskus tullut mannermaalta. Käsittääkseni ne hevoset, joita osallistuu myös taisteluihin, ovat käsittääkseni läheistä sukua mongolianhevoselle. Sitten japanilaiset kirjoitusmerkit ovat samanlaisia, osin ainakin, kuin kiinalaiset.

Olen tietysti suhteessa japanilaisiin hyvin läntinen ihminen. On Japanissakin väestö, joka ei ole sukua kiinalaisille tai mongolialaisille, ainu-kansa pohjoisessa Hokkaidon saarella. Muistaakseni on niin, että kun ainu-kansalta kerättiin muistitietoa, tarinoita ja lauluja ja sellaista, niin se arkisto on kuitenkin isompi kuin Suomen kansanrunousarkisto, jos siihen lasketaan myös tarinat mukaan. En tiedä onko sitä julkaistu. En edes tiedä onko olemassa ainu-kielen tutkimusta niin kuin meillä on karjalan kielen osasto ainakin Joensuussa ja sitten rajan takana Petroskoissa, mikäli sitä ei ole tässä välissä lopetettu. Tosin ainujen kieli ei taida olla sukua japanille?

Ainujen kulttuurista ilmeisesti tiedetään jotain. Yritin katsoa japanilaista saittia, johon luvattiin englanninkieliset tekstit. Ei ollut. Siinä oli jonkinlainen piiritanssi käynnissä. Vaatteet eivät näyttäneet japanilaisilta, siis ei kimonoita. En tiedä mistä oli kyse. Mutta ehkä ainu-kansa ei ole korkeassa kurssissa. Wikipedia antaa jotain tietoa, mutta esimerkiksi sitä kansanrunousarkistoa ei mainittu lainkaan. Siitä on kuitenkin ollut puhetta muutama vuosikymmen sitten.


Nyt eletään niin selvästi historiatonta aikaa, että olisi pitänyt naulata jotenkin kiinni ne tiedonmuruset joita silloin annettiin. Ainuille on netin mukaan rakennettu kyllä Sapporon tienoille oma museo. Miksikähän tietoja ei tihku nettiin asti? Sellaisen tiedonhippusen löysin, että näinä aikoina eli viime vuonna olisi ollut enää kaksi äidinkielenään ainua puhuvaa ihmistä. Historiasta kyllä kerrottiin ja se oli täynnä sotia sekä japanilaisten että venäläisten kanssa.

Venäjällä oli viime vuonna kirjattu peräti 109 ainua Kuriilien saaristossa. Mutta mahtoiko sekään olla oikea tieto? Toisaalta on tietenkin oma syyni kun en osaa lukea venäjää enkä japania. En taida ehtiä enää oppia niitä. Kaiken lisäksi sinne pitäisi päästä paikan päälle, koska kielet ja tavat ovat niin selvästi erilaisia kuin täällä. Mutta joka kerta kun näen japanilaisia elokuvia, vajoan miettimään ihmiskunnan historiaa. Kai se jostain sieltä päin olisi löydettävissä, peruskulttuuri, jos voisi kuvitella sellaista olemassa.

Matka aamun maahan ja muita matkoja

Kielitieteilijä puhui ehkä liian nopeasti. Enkä tiedä onko robotiikka mitenkään tarpeellinen. Niin kauan kuin jaksan heilutella harjaa ja rikkalapiota, en tarvitse robottia. Japanilaiset kehittäneet robottihoitajia vanhusten hoitokoteihin. He ovat myös luoneet pehmoleluja potilaiden silitettäväksi. Miksei vanhusten palvelutaloissa voi olla oikeita kissoja?

Tutkija Anneli Kauppinen esitti radion kulttuuriohjelmassa, että kielentutkimuksen pitäisi olla poikkitieteellistä. Lapsi oppii kielen ilman kielioppia. Toimittaja miettii voiko oman lapsen kielellisyyttä tutkia. Kauppisen mielestä vanhemmat voivat käyttää apunaan videointia. Kielillä voi hakea yhteisiä asioita. Siis merkityksiä? Kauppinen miettii Noam Chomskya ja hänen lingvistin työtään: Chomsky taitaa olla kovin vasemmistolainen.

Chomskyn mielestä kieli sijaitsee jollain tietyllä aivojen alueella ja kasvaa yhtä lailla kuin kädet ja jalat, kieli on mitattavissa. Sisäinen kieli ilmeisesti on olemassa, mutta sen käyttämä kieliopista ei tiedetä. Chomsky oli keskustellut Foucaultin kanssa, päädyttiin siihen että kehitys on aina multimodaalinen. Samoihin aikoihin kun Chomsky ja Foucault keskustelivat, Skinner mietti ehdollistumista. Tuleeko kieli sisältä päin vai ei?

Tutkija ihmettelee että Chomsky oli kielletty Neuvostoliitossa. Mistä johdutaan venäläisiin kielitieteilijöihin kuten Voroshilov ja Bahtin, viimeksimainittu mietti karnevalistisia ilmiöitä. Venäläisten mielestä kielellä ja kielillä on vahva sosiaalinen aspekti: ihmiset eivät saa kieltä valmiina. ”Rakenne kantaa merkityksiä”, Kauppinen sanoo.

Kun toimittaja kysyy, mistä tulevat puhumattomat 3-vuotiaat, niin vastaus on hyvin yksinkertainen: pitää olla keskustelevia vanhempia.

Minulla on pieni korkkitaulu tuossa vieressä. Yksi muistilappu piti tapanaan hävitä aina jonnekin, sitten lopulta sain sen kiinni ja pinnillä kiinni tauluun. Siinä ovat semiootikkoni: Roman Jacobson, Juri Lotman, Lennart Meri, Oscar Parland, Vasilius Sesemann. Sitten olen kirjoittanut: ”Kylmän maan kuningatar”, muistaakseni on ollut sellainen kuunnelma ellei peräti näytelmä, josta en muista mitään. Sitten tulee vielä Draamastudion,  Tampereen yliopiston entisen osaston, johtajan Kari Salosaaren mielellään mainitsema A.J. Greimas, joka muistaakseni oli myös kotoisin jostain päin Baltiaa, mutta muutti sitten Pariisiin. Salosaari opiskeli nuorena Pariisissa.

Nuo nimet ovat tuossa sen takia, että minulle ne edustavat lingvistiikkaa, josta sitten kehittyi semiotiikka ja nyt ovat varmaan samassa tiedekunnassakin. Lennart Meri oli Tarton yliopiston kielitieteen laitoksen professorin Juri Lotmanin hautajaisissa ja sanoi Suomeenkin lähetetyssä uutisessa, että nyt kuoli virolainen, päätä pidempi muita. Yliopistojen oppineet onnistuivat kielitieteen nimissä pitämään yllä vastarintaa, joka on aina diktatuureissa tarpeen.

Ei ole yhtään samantekevää miten lapset kasvavat. Jos he eivät opi puhumaan, he eivät selviä ihmisten maailmassa. Aikuiset kyllä tietävät kuka lapsi on kuuro. Kauan ennen nykyistä korona-eristystä tapasin kaupassa jonkun, jota en muistanut. Mies vieressä muisti. Se ihminen muistutti jostain tapahtumasta kymmenen vuotta aiemmin, vähintään, mutta en kuullut mitä hän sanoi.  Hän kääntyi pahoitellen miehen puoleen että dementiako on iskenyt. En ollutkaan elänyt tämmöistä aikaisemmin: minusta puhutaan kun seison itse vieressä.

Mies siihen selvällä äänellä: kuulo on mennyt huonoksi. En osaa viittomia, mutta olen oppinut lukemaan huulilta. Suomalaiseen puheeseen kuuluu se, että kasvoja ei väännellä kun puhutaan. Minä sen sijaan olen oppinut vääntelyn jo aikaisin, koska olen sairastanut kaikki lastentaudit ja taatusti joku niistä viruksista kulkeutui kielelliseen aivolohkooni ja määräsi katsomaan tarkasti ihmisten kasvoja, etenkin huulia, kun en kerran kuule.

Tuommoista oppimista voisi kai sanoa aika voimakkaaksi sisäiseksi puheeksi. Viittomakieltä en ole koskaan oppinut, koska rokotuksia ei ollut heti sotien jälkeen, meitä jollain tavalla vammautuneita on aika paljon. Ei meille kaikille ole voitu antaa viittomakielen opetusta, vaikka tiedettiin että sitä tultaisiin tarvitsemaan. Ja lapsilla on kielelliset herkkyysaikansa, jotka selitetään kehityspsykologiassa.

Minulta jäi merkitsemättä yksi nimi. Se on kuitenkin jossain vaiheessa ollut hirveän tärkeä: Henri Broms ja hänen kirjansa ”Alkukuvien jäljillä” (WSOY 1984). Alkupuheessaan hän sanoo näin:
”Mikäli semiotiikassa ei etsitä tai lähestytä lasihelmipeliä, jota pelaten päästään merkittävien kysymysten lähelle, ei ole saavutettu paljon mitään. Eräs toinenkin kehityspiirre on näkyvissä. Kaikella uudella on taipumus olla aluksi tuoretta, mutta myös taipumus kuivettua myöhemmin joksikin muuksi.”

Broms oli jossain vaiheessa töissä Vaasan yliopistossa, en muista millä osastolla, mutta sen takia hän matkusti usein Vaasaan. En ole häntä nähnyt koskaan, mutta tiesin että oli ihmisiä jotka ovat kuunnelleet häntä. Hänen piti tulla pitämään yleisöluento aiheesta Genius Loci, paikan henki, mutta sairastui eikä päässyt. Hänen tilallaan oli joku muu vaasalainen.

Luento ei ollut ollenkaan huono. Broms on ollut ehkä räiskyvämpi tapaus. Hänen luonteensa kyllä tulee tekstistäkin läpi, lähinnä innostus. Paikan henki on tietysti olemassa kaikilla paikoilla. Tämä on Suomen läntisin kulma, mutta sitä ei ehkä kannata nähdä maantieteen vaan historian silmin.

Tuo sitaatti alkupuheesta viittaa Herman Hessen Lasihelmipeliin. Itse peli on tietenkin I Ching eli Muutosten kirja. Pertti Nieminen on suomentanut kiinalaista kirjallisuutta ja kun hän jätti kustantajalle mielestään viimeisen kirjansa toimitettavaksi, hän sanoi että hänen olisi pitänyt suomentaa I Ching. Hän oli kuitenkin sitä mieltä että siihen olisi kulunut ainakin 20 vuotta vielä, eikä sitä sen takia voinut enää aloittaa. I Ching on vuosituhansia vanha kiinalainen peli, jota pelataan bambutikuilla ja luetaan selitykset eli heksagrammit sitten kirjasta, jossa on myös selitysten selitykset, jotka on kirjoittanut Konfutse.

Luin Lasihelmipelin vuonna 1971 matkalla Yhdysvaltain Länsirannikolta Oregonin Portlandista New Yorkiin, matkalla kotiin.  Matka Kanadan kautta kesti kolme viikkoa. Minulla ja ystävilläni oli Volvo Amazon vietävänä mantereen läpi New Yorkiin.

Muistaakseni bensa oli sitten ilmaista. Yövyttiin teltassa leirintäalueilla ja pelättiin kalkkarokäärmeitä, jotka tulivat mielellään lämmittelemään telttaan, koska ylänkömaiden yöt olivat kylmiä. Se oli ennen nousua Kalliovuorille. Moottoria ei saanut rasittaa, joten tulin katsoneeksi tarkkaan vuorilampaita ja jäätiköiltä lähteviä virtoja. Ne olivat lyijynharmaita ne vedet. Se on hyvä ympäristö lukea Lasihelmipeliä ja englanniksi. Broms on mielestäni oikeassa siinä, että se on suurimpia alkukuvia, joita länsimaisessa sivilisaatiossa on.

Lasihelmipeli oli vastaus Saksan natsismiin ja II maailmansotaan. Kirja julkaistiin 1943 ja Nobel-komitea antoi Hesselle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946. Hesse tunsi Jungin hyvin.  Hän joutui ottamaan selvää psykiatriasta kun hänen vaimonsa mielenterveys heikkeni. Jung puolestaan piti kiinalaista I Chingiä hyvin tärkeänä teoksena ja kirjoitti alkupuheen sen englanninkieliseen versioon. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että yhdeltä vaikuttajalta lähtee viesti ja saavuttaa toisen, joka päätyy saamaan Nobelin palkinnon.

Jossain vaiheessa elämäänsä Hesse kävi matkalla Indonesiassa ja kierteli muitakin maita. Ennen Lasihelmipeliä hän kirjoitti romaanin nimeltä ”Matkan aamun maahan”. Käsittääkseni se on suomennettu myös. Lasihelmipelissä on kirjan lopussa kolme lyhyttä tarinaa, jotka itse luin ensiksi, koska ne toimivat hyvänä johdantona itse kirjaan. Kirja taas on konstruktio siitä mikä iltamaa eli Abendland voisi olla ja ehkä onkin. Tämä sivilisaatio.

Pohjois-Amerikassa en epäillyt etteikö se maanosa kuulu jollain tavalla länsimaihin myös. Meillä on Siperia idässä ja se vaihtuu ilmeisesti länneksi jossain Aleuttien saaristossa. Ennen kuin valkonaamat tulivat Amerikan mantereelle, sitä kutsuttiin Kilpikonnasaareksi. ”Intiaanit” ovat olleet siellä ”aina”, eikä Siperiasta itään matkaavien tulosta ole varmaa aikajanaa vieläkään. ”Intiaanit” matkustivat lähelle Antarktista, Tulimaahan asti. Viimeksi olen kuullut että alkuperäiset amerikkalaiset olisivat tulleet joskus 40 000-15 000 vuotta sitten. Viimeiset tulokkaat ”eskimot” eli inuiitit (nimi tarkoittaa ihmistä) tulivat viime jääkauden aikana, jolloin Beringin salmi oli maata. En tiedä milloin jää alkoi sulaa Pohjois-Amerikan mantereelta.

Mutta kyllä kai maisemat, joita vasten luin Lasihelmipeliä, ovat vaikuttaneet kokemukseeni. Ainakin siihen, etten pysty lukemaan kirjaa uudelleen. Mutta sitten on olemassa paljon muitakin tärkeitä kirjoja, joihin voi aina välillä palata. Pidän Euroopasta ja haluan asua täällä, lähellä kirjastoja ennen kaikkea.

On tottakai olemassa ihmisten maailmassa universaaleja juttuja, sellaisia, jotka kuuluvat kaikille. Noita kulmakiviä tulee, niitä nousee maasta milloin minnekin. Yksi niistä on I Ching. Kuka mahtaisi ehtiä ja jaksaa suomentaa sen?

Kellumisajatuksia

Nyt joudutaan me vesijumppaajat olemaan ilman elintärkeää liikuntaa vuoden loppuun ainakin. En ole nähnyt ihmisten sosiaaliturvatunnuksia, joita nyt on netissä paljon kun niitä on vuotanut psykoterapiayrityksestä maailmalle. Pitäisi olla niin ettei mikään sairaus ole enää niin paljon tabu että sillä voi kiristää. Mutta lisäksi en ymmärrä sitä, että niinkin erityinen alue kuin psyykkinen sairastaminen on luovutettu rahanahneiden yksityisomistukseen. Huseeraavat sitten miten huseeraavat.

Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että vesijumppaajia on lähinnä meissä vanhemmissa ikäluokissa, vaikka en tunne suuremmin tarvetta kysyä ihmisten ikiä. Syy on selvä: meillä on enemmän rikkonaisia niveliä kuin nuoremmilla ihmisillä. Vesi on hyvä elementti. Se tuudittaa painottomuuteen. Vedessä voi kellua, mutta ilmassa se on vaikeampaa, ellei ole todella isoa ilmapalloa. Olisin aina halunnut päästä lentämään kuumailmapallolla, mutta en ikinä onnistunut. Eivät ne koipiaan rikkoneita siihen koriin voisi huolia. 

Ne zeppeliinit lopulta rupesivat omia aikojaan syttymään tuleen. Ne näyttivät lähinnä valtavilta sikaareilta muodoltaan. Ne kelluvat vähän eteenpäin ja kuvista kun katsoo, niin näyttää siltä että niisää on jonkinmoinen propelli tai siipiratas perässä. Zeppeliinien sisällä ei saanut polttaa tupakkaa, koska siitä syntyy räjähdys. En tiedä mikä ne pani räjähtelemään siinä loppuvaiheessa. Ehkä ne osuivat johonkin terävään kirkontorniin?

Joka tapauksessa ne kelluivat sen aineen vuoksi. Ei kai se heliumia ollut? Mutta olen muistavinani että kun olin pieni, niin kaasuilmapalloista varoiteltiin. Olen elänyt niin kauan jo, että olen unohtanut vastauksia niihin kysymyksiin. Epäilemättä pienenä kyselin jatkuvasti aikuisilta. On täysin mahdollista että minulle ei vastattu, aikuisilla oli aina kiire jonnekin muualle. Harva aikuinen kuitenkaan kehtasi tunnustaa, ettei tiedä jotain mitä pikkulapsi kyselee. Amerikan presidenttikin kehuu koko ajan olevansa maailman älykkäimpiä ihmisiä, vaikka pikkulapsikin näkee että se on tyhmä kuin saapas.

Kun ei ole vesijumppaa niin olen itse aika usein sortunut kellumaan. Kelluminen tuntuu hirveän hyvältä. Siinä kelluskellessa voin kuvitella kesätaivaan mökkijärvellä. Sen verran järvessä oli virtausta, että kellumalla kulki koko ajan jonnekin päin. Lapsena kelluminen oli kivaa sen takia, että painovoima tuntui loppuvan minun kohdallani vedessä täysin. Olin laiha ja kun isä ja pikkuveli yrittivät opettaa minua sukeltamaan, tulin ylös pinnalle kuin korkki. Ehdin nähdä kirkkaassa vedessä pohjan pieniä kiviä. Ehkä minulla oli ontot tikkujalat ja sitten semmoinen ilmarakko, joka on kaloillakin jossain siinä pallean tietämillä. Tai ehkä kyse on nimenomaan palleasta? Näyttämötyön tunneilla opeteltiin käyttämään palleahengitystä, niin että Montun kaukaisinkin penkkirivi kuulee kuiskaukseni. Harjoiteltiin siis teatterikuiskauksia. Ah, ma räydyn!

Minä olin se joka perkasi kalat. Isä opetti. Siinä lahnojen ilmarakon tietämillä oli myös sappirakko, joka oli kellertävä pussi. Sitä ei saanut rikkoa. Siitä tuli niin kamala haju, että se pilasi koko kalan, jos sitä limaa pääsi valumaan kalan sisuksiin. Lisäksi perkaamisella oli aina hirveä kiire. Isä kävi hakemassa lahnaverkot aina viime tingassa ennen kuin savusauna pantiin lämpiämään.

Lihavimmat lahnat piti panna sinne alimmaksi: ensin käärittiin voipaperiin, sitten kasteltiin useampikin Aamulehti ja Uusi Suomi ja käärittiin sen voipaperipaketin ympärille. Jos lahnoja oli useampi, ne jokainen pantiin omaan pakettiinsa. Piti olla tarkkana siinä, että ei pannut kalapakettien viereen isoimpia halkoja.

Savusaunaa ei voinut lämmittää klapeilla. Niitä käytettiin vain sytykkeinä. Kiukaan piti säilyä kuumana viisi kuusi tuntia, niin että isoäitikin ehtisi käydä vielä jälkilämmössä saunassa. Isoäiti piti uimisesta edelleen vaikka se oli hirveän vanha ja kyhmyinen. Jos minä jouduin latomaan puut tulipesään, jouduin kyllä pinnistämään kaikki voimani että sain siihen sytykkeiden päälle halot asetelluksi niin että ne eivät sortuneet alimmaksi. Lahnojen oli tarkoitus savustua, ei käristyä.

Sanomalehdet olivat tärkeä osa aivan tavallista kesäelämää. Kalat oli parasta kääriä sanomalehtipaperiin silloin kun vietiin lahna naapuriin ja vaihdettiin se tuoreisiin kananmuniin. Kaliinin Elli niitä kanoja piti siinä talossa joka sijaitsi mäellä ennen veto-ojan siltaa. Siinä luki Kaliini vanhanaikaisin kirjaimin. Lapsi meni mielellään asioille, koska tiesi saavansa palan nisua ja maitolasillisen siellä perillä. Kotona äiti ja isä eivät olleet kiinnostuneita siitä että suupielessäni olisi muruja vaan kysyivät miten niiden ruis on kasvanut ja onko laiho heilimöinyt. Jos minä olisin kylällä kysellyt että mites laiho heilimöi, niin olisivat katsoneet kuin vajaata.

Tärkeintä mökillä oli selvitä käymättä kaupassa. Siksi minä istuin saaressa onkimassa ahvenia iltapalaksi koko perheelle. Isä oli selvittänyt verkot ja ne olivat saunan seinustalla kuivumassa, puikkarit koukuissaan vieressä. Siksi sain lähteä ruuhella minne tahdoin, kunhan tuon mukanani ahvenia. Ne olivat saaren rannassa melkein mustaselkäisiä. Se johtui siitä että saaren ranta oli ainut vähän syvempi kohta järvellä ja siinä oli suuria kiviä. Ahvenet oppivat maastoutumaan: kun ne syntyivät siihen suureen kivikkoon, niin niistä tuli itsestään mustanpuhuvia. Suuria kiviä oli kaikkialla myös metsässä. Kun olin aivan pieni, minulle kerrottiin että jättiläinen on käynyt niitä heittelemässä. Lisäksi luin myöhemmin että peikoilla oli kolonsa niiden jättiläiskivien alla. Niillä oli kokonaisia maanalaisia tanssilattioita siellä ja ne pitivät pitojaan, kuten on mahdollista kuulla kesäyönä. Olin joskus valveilla ja kuulin. Kesäkuun alussa sammalet olivat heleän vihreitä ja peikkojen oli helppo piiloutua sammalta vasten enkä nähnyt niitä vaikka ne tuijottivat suoraan kohti.

Olin vasta paljon vanhempi kun tajusin että vastarannalla oli puiden takana työväentalon tanssilava. Ja aivan äskettäin sain kuulla, että Suomessa ja muuallakin soittaa kansanmusiikkia (joka ei oikeastaan ole kansanmusiikkia, vaan ihan vain musiikkia, jota eri maista kotoisin olevat ihmiset keksivät siinä soittaessaan aivan itsestään), mutta asuu enemmän vakituisesti Brasiliassa kaveri joka on kotoisin sieltä läheltä työväentaloa. Sen sukunimi on Kontola ja sen TVH on pannut myös valtatie 66 kylkeen viisaamaan tietä esimerkiksi meidän mökille.

Sinne on harva osannut aivan vain sen takia, että se sijaitsee suunnilleen siinä kohti, missä on ollut piilopirttejä Isonvihan vuosina. Ihmiset eivät ole kovin paljon muuttuneet 1700-luvusta. Yhtä paljon tuuheat kuusikot eksyttivät silloin venäläisiä kuin eksyttävät nyt tavallisia kaupunkilaisia, siis toisia suomalaisia. Tietenkin sitä paikkaa uhkaa eniten se sama mikä kaikkea: metsät on nopeasti hakattava paljaiksi, että ehditään saada rahaa. Rahaa on tarkoitus saada leveämpää elämää varten niille vuosille kun ilmasto muuttuu sietämättömäksi ja järvestäkään ei ole enää jäljellä kuin haiseva lätäkkö.


Silmäni osuivat muistiinpanoon joka koskee Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaa. Nimi on Louise Glück. Päädyin ihmettelemään, miksi New York Times käski lausua nimen Glick, kunnes äsken sain tietää että äänne y on opeteltu sanomaan jollain tavalla sen jälkeen kun anglot ja saksit muuttivat mannermaalta Englantiin. Ne siellä jo asuvat olivat ehkä kelttejä. Mutta englanti suistui hirveisiin kirjoitus- ja ääntämisongelmiin, joista ihmiset edelleen saavat kärsiä. Siis myös amerikkalaiset, niin kuin nyt Louise Glück, joka tuskin kärsii mistään ainakaan nyt, mutta minä kyllä kärsin koska minulla on ollut saksa oppikoulun pitkänä kielenä. Kun tuota nimeä ei mitenkään nyt pitäisi voida ääntää että Glick. Hassuinta tässä on se, että olen alkanut vähitellen kehittää itselleni jonkinmoista monikielistä kielikorvaa, vaikka tietenkin kielikorvaan pitäisi sattua vain kun on omasta äidinkielestä kysymys.

Olen ollut tietoinen jo kauemmin Paris Review -nimisestä kulttuurilehdestä. Se on englanninkielinen. Löysin siitä tuoreeltaan pienen pätkän tuoreen nobelistin tuotannosta. Kieli on minusta kaunista ja täsmällistä englantia. Kauneuden ei pidä antaa eksyttää. Tuossa pienessä pätkässä on paljon asiaa. Runoilijat ovat maailman kaikkina aikoina oppineet sanomaan asiansa tiiviisti. Sillä lailla lukijatkaan eivät pääse laiskistumaan.

Silloin jäätietä pitkin

Aamulla satoi räntää. Se meni ohi pian kun menin ulos kameran kanssa ja löysin vesipisarat mustista puunrungoista. Odottelivat putoamistaan.

Kun matalapaine tuntuu luissa, on aika ruveta käymään läpi muistikirjaa.  Sillä tavalla päivä alkaa valjeta. Mutta koska on jo yli lokakuun puoliväli, niin paljon ei tästä valkene ennen helmikuuta. Täällä ovat voimassa vuodenajat ainakin vielä.

Usein puhun kuin taivas olisi kansi. Kumminkin pilvien yläpuolella tulevat planeetat ja tähdet. Mitä on avaruussumu? Varmaan niitä pölypilviä, kun kappaleet törmäävät toisiinsa. Muistan että ne todella puhuvat kappaleista, tähtitieteilijät.

Minulle kappaleet tarkoittavat esineitä työpöydällä tai alakerrassa keittiössä. Tiedän konstin: jos tulee kylmä juoda teetä ja lukea, niin yläkerrassa on selvästi lämpimämpi. Lämpö kulkee ylöspäin. Avaruuskappaleissa vaikuttaa taas vetovoima. Isompi kappale vetää puoleensa pienempää ja kaappaa sen lopulta.

Muutama viikko sitten höristin korviani, kun alkoi kuulua tuttua puhetta. Radio on täällä päällä musiikin vuoksi, mutta nyt oli puhetta, joku kulttuuriohjelma, niin kuin Ylen kanavalla usein. Äänessä oli kaksi naista, sävy oli selvä, saattoi arvata että ne tekevät jotain selvärajaista.

Me asuttiin Helsingissä kommuunissa, 1970-luvulla. Se oli Taideteollisen korkeakoulun oppilaskunnan vuokraama. Mies kävi tehtaassa töissä ja opiskeli Taik’n iltakoulussa. Minä opiskelin tai olin sairaan lapsen kanssa kotona. Helsinki oli aika tautinen paikka silloin. Kerran lähdettiin kävelemään Helsingistä jäätietä Suomenlinnaan. Kun käännyttiin katsomaan kaupunkia, näkyi kirkkaassa paisteessa sen yllä keltaisen ruskea kupoli. Se oli ilmaa jota siellä piti hengittää.

Radiossa puhuttiin Kyllikki Salmenhaarasta. Muistan hyvin kun harmitti kun en päässyt näkemään hänen elämäntyöstään tehtyä suurta näyttelyä Helsingissä. Oltiin muutettu huonoa ilmaa pakoon maalle ja lapsi ja mies pysyivät terveinä. Lääkäri puhui ilmastoallergiasta.

Maalla olin päässyt käymään lappajärveläisen savityöläisen pajassa. Seurasin sitä dreijaamista ja otin kuvia. Aholan Hemminki oli jo vanha mutta kertoi opettaneensa joillekin nuorille miten työ sujuu.

Kun katselin ja kuuntelin Hemmingin puhetta muistin kommuunin iltoja, kun J.P., Teppo ja Maija puhuivat opettajastaan ja kaikesta siitä mitä piti vielä oppia ja tehdä. Kyllikki Salmenhaara oli opettanut oman tekemisensä oppeja. Hän oli jo ennen keraamikon työtään tajunnut että kaikki alkaa saven käsittelystä. Suomi on hyvä kieli, koska savea on vaivattava käsillä, siis käsitellä. Savilaatuja on paljon. Salmenhaara oli katsellut salaojaputkien tekemistä  jo ennen sotia. Salaojaputkia tehtiin pienissä tehtaissa maalla.

Dreijaa en ollut vielä nähnyt. Sitten menin käymään joskus Ateneumissa, halusin nähdä mitä siellä tehdään. Näin kun he käyttivät dreijaa, näin kun muutama okariino-lintu oli poltossa hajonnut. Kaksi säilynyttä okariino-lintua  (ks. esimerkiksi Oiva Paloheimon Tirlittanin kuvat!) meillä on vieläkin. Jompikumpi okariino hukkasi jossakin muutossamme nokan tai pyrstön. Selittivät että minkälainen poltto oli: savea on vaivattava, ettei väliin jää ilmakuplia.

Ihmettelin kyllä sitä että kaikki kolme tuntuivat olevan koko ajan Atskissa. Katselin kun ne läiskivät valtavia savimöhkäleitä pöydälle  ja alkoivat vaivata. Työ näytti raskaalta. Minun käsilläni tuskin sellaista olisi pystynyt tekemään. Aivan samanlaiselta vaivaamiselta se näytti kuin katsellessa isoäidin leipomista. Isoäiti teki aina monen viikon leivät yhdellä kertaa ja teki taikinan lutin alakerrassa. Siellä ei ollut edes sähköjä.

Jotkut vanhemmat lapset sitten kantoivat niitä taikinatiinuja tupaan, jonka lämmössä se sai nousta. Minä ja pikkusisko saatiin taputella omia leipiä myös. Niistä tuli niin vaivaisia, että ne paloivat uunissa reunoiltaan.

Keraamikon työ oli vähän monimutkaisempaa. Radio-ohjelmassa kerrottiin, mitä kaikkea Salmenhaara vaati. Hän kertoi että eri savet käyttäytyvät eri tavalla. Mutta kertominen ei ollut tarpeeksi. Oppilaiden piti tuoda savea sieltä mistä ovat kotoisin. Suomessa taitaa olla eniten punasavea, mutta en ole varma siitä.

Piti meidänkin kokeilla saadaanko aikaiseksi jotain esineitä, kun mentiin mökille Pohjanmaalle. Mökki on vesijättömaalla, pelkkää savea ja kiveä. Yhtenä vuonna metsänomistajat olivat hakanneet isoja alueita mökin yläpuolelta ja siitä seurauksena mökin yhteen kulmaan asettui vellomaan savipatja. Saatiin sitten isommalta kylältä niitä ojanrenkaita tekevästä pienestä tehtaasta muutamia betonikuutioita, jota kaivettiin sen savipatjan alle. Ensin mökin kulma piti nostaa traktorin tunkilla ylös.

Serkku  oli katsomassa mitä ollaan saatu aikaan ja tuli sitten  sunnuntaina herättämään niin, että nosti sen kulman ylös ja täräytti sitten alas sen betonin päälle. En ymmärrä miten se betonikuutio tai pilari onnistui pysäyttämään savipatjan kellumisen mutta sen se teki.

Eivät ruvenneet luennoimaan minulle, että mikä on savea ja mitä taas on betonissa ja onko siitä mitenkään mahdollista tehdä muuta kuin rakennuspalikoita. Mutta semmoisia on ollut, betonimylläreitä. Lauri Viita on kirjoittanut niistä.

Kuuntelin miten siellä keramiikan osastolla tehtiin työtä. Opettajana Salmenhaara oli ollut jo vuodesta 1962 - 63. Radiossa oli kertomassa hänen oppilaansa Katariina Kajander siitä, miten koko vuosikurssi teki koko ajan työtä. Seuraavaan keramiikkopolveen kuuluva Maarit Mäkelä kertoi matkastaan Uuteen Seelantiin ja Tasmaniaan, jossa hän löysi uudenlaista savea. Hän sitten teki kokeita erilaisilla savilaaduilla ja kertoi niistä sitten luennoilla opiskelijoilleen.

Kuuntelin noiden kahden naisen tarinaa keraamikon työstään ja tajusin, että eivät ne siellä kommuunissa puhuneet tyhjää. Keramiikan tekeminen on ennen ollut naisten työtä. Siinä täytyy olla koko ajan saven kanssa, sitä ei voi kiiruhtaa. Radiossa keraamikot vakuuttivat että kaikkialla maailmassa on savea. Mutta erilaiset savet käyttäytyvät eri tavalla ja siksi savi pitää tuntea


Muistan Suomenlinnan keramiikkapajan, uunit ja kaikki. Meillä on sieltä hankittu suola- tai pippuriastia, nätti hennon vaaleanruskea esine. Pippuriastian kantena on korkki ja pikkuinen aluslautanen alla. Keramiikkapaja oli tietenkin nimeltään Viapori Pot.  

Sinä kesänä kun mökkiä yritettiin estää menemästä linkkuun, pantiin kerran savusaunan kiukaaseen muutamia savihelmiä ja pieniä eläimiä ja sen sellaista, jotka vaivattiin lapioidusta savipatjasta. Niistä tuli outoja möhkäleitä. Sen lisäksi savi teki ihon kiiltäväksi. Jaloista tuli variksensaappaita, kädet kai olivat sitten variksenlapasia? Se tumma väri hävisi vasta joskus talvella siellä kaupungissa. On se voinut tulla myös järvestä, jonka vesi oli muuttunut ruskeaksi.

Sitten tulivat rastaat

Minua ei kiinnosta kahden vanhan miehen välinen kränä televisiossa. Se ei auta minua eikä maailmaa. Epästabiilit johtajat ja/tai järjestelmät eivät lisää hyvinvointia eivätkä pyrkimystä parempaan maailmaan.

Muistan selvästi tapahtumia yli 70 vuotta sitten eikä näin pahasti maailma-laivaa  ole ennen keikutettu. Tiedemiehet ovat yhtä mieltä siitä että ei ole enää aikaa valmistautua esimerkiksi Mars-siirtokunnan perustamiseen. Tellus-planeetta on ainut kunnollinen asuinpaikka ihmiselle, homo sapiensille. Ihminen vain valitettavasti näyttää pääosin olevan aika tyhmä. Ei osaa katsoa eteensä.

Maailman uutisissa on vaikka mitä. Me muut vanhemmat ihmiset edelleen noudatetaan karanteenisääntöjä, joten hullu maailma alkaa oikeasti väistyä horisonttiin. Sen sijaan tulevat vuoskymmenten muistot. Niin se menee normaaliaikoinakin.

Erityisesti ”hoiva”kodeissa on kuoltu. Olin kauan sitten itse kiertävänä lehtien ja kirjojen lukijana maaseutupitäjissä. Vanhainkodeissa oli elämää. Muutamassa oli vielä jäljellä pihalla, tien toisella puolen navetta, jossa oli karjaa. Vanhat ihmiset saivat käydä tekemässä töitä jaksunsa mukaan. Nyt ihmettelen sitäkin, että uutisia tulee koko ajan eläinrääkkäyksistä, jotka tuntuvat johtuvan siitä että vanhat eivät enää jaksa yksin hoitaa isoa tilaa eläimineen ja muine töineen. Miksi he jäivät yksin?

Maallakin ovat sukujen ja kylien yhteydet katkeilleet. Kylässä saattoi olla alkujaan kymmenkunta taloa, muutama pienempi sitten siellä metsän keskellä, yhteinen riihi ja seppä omassa talossaan. Riihessä toinen pää viljan puimiseen ja vainajien pitämiseen kunnes saatiin hautapaikka. Hautajaiset venyivät jos sattuu olemaan kevät tai syksy. Tuli tulvia eivätkä tiet olleet juuri kulkukunnossa: saviliejua ja suoranaisia lampia keskellä tietä. Ne harvat traktoritkin juuttuivat mutaan.

Muistan sen kun joki oli noussut pelloille. Oli kerran semmoinen tilanne että naapurin isäntä ohjasi hevosta, kun tultiin sillalle, josta näkyi enää muutama kivi merkkinä tiestä. Isäntä kysyi osaanko uida. Muistan nyökänneeni. Ei tarvinnut sillä kertaa uida, jotenkin hevonen löysi itse tiensä. Olin vain mennyt isännän kanssa hakemaan jauhoja ja jotain muuta tarpeellista kirkolta.

Olen nähnyt rospuuton itse. Ja sen riihen. Miten oli mahdollista että seppä teki hommiaan yhdellä riihen seinustalla, erillinen tila oli, mutta ei siinä ollut kuin muutama kivenmurikka palosuojana, laudoista väliseinä? Laudat saatiin koskella olevalta sahalta. Ei siinä ollut edes palon alkuja siinä riihipaja-talossa. Seinät olivat sisältä mustat, koska viljaa ei voinut puida, jos oli öisin halla ja sepälläkin piti olla tulisija. Muistan sen ahjon hengityksen.

Vilja puitiin yhdessä, kuolleet kuljetettiin aikanaan kirkolle. Seppä takoi kaiken tarvittavan sille pienelle kylälle ja joskus kauemmaksikin. Ei hän mitään krumeluureja tehnyt: hevosenkenkiin nauloja ja rekiin rautavahvikkeet, että ei pohja pudonnut matkalla pois.

Nyt on kuin olisi äsken tullut sellainen vieraantumisen aika. Mutta kun taloihin tulivat kuitenkin lehdet ja radio oli joka talossa myös, niin kai ihmiset elivät omaa aikaansa?

Kansakoulu oli muutaman kilometrin päässä. Siinä taloryppäässä oli myös nuorisoseurantalo, urheilukenttä ja traktorikorjaamo. Ja kaksi kauppaa, toisessa myös posti. En tiedä saavatko ihmiset palveluita enää lainkaan. Ihmiset muuttavat kirkoltakin pois, kaupunkeihin. Välillä oli olemassa kauppaloita, mutta ne loppuivat sitten. Ehdin asua yhdessä kauppalassa lapsuusperheen kanssa, sitten muutettiin etelämmäksi.

Tässä ei ole siis mitään ihmeellistä, suunnilleen samanlaista kaikkialla. Kauppala oli vähän isompi kirkonkylä. Siellä oli tori, jonne isännät toivat perunoita ja juureksia syksyisin.

Sieniä ei kaupattu, koska ihmiset olivat saaneet niistä tarpeekseen sotien aikana, kun muutakaan ei ollut syötäväksi. Ihmiset tarkoittavat tässä naisia jotka olivat jääneet kylään kun miehet menivät sotaan. Muutama vanhaisäntä ehkä oli, mutta useimmiten vanhat olivat kyllä emäntiä. Sukupuolijakauma on säilynyt samanlaisena.

Aloin havahtua historian olemassaoloon joskus alta kouluikäisenä toisessa sukutalossa, jossa oli vanhaisäntä. Hän ei asunut itse talossa enää, joku isotäti oli ottanut kotiinsa, mutta kesäisin asui alakerrassa. Olin 2-vuotias kun hän kuoli 100-vuotiaana. Hänestä jäi  jäljelle kiertävän maalarin tekemä vesiväripiirros ruokasalin seinälle. Isopapalla oli ollut silmälasit, semmoiset pyöreät, joiden sangat joustivat. En tiedä kenelle se vesivärimaalaus joutui sitten kun 30 vuotta myöhemmin  talossa tehtiin jako sukulaisten kesken.

Minulla on siitä talosta kaksi vanhan naisen valokuvaa, ovat soikeissa raameissa, tuimat emännät. En tiedä keitä he ovat. Täti katsoi minua lukulasiensa yli, kun olin vielä alta kouluikäinen ja lupasi kertoa kun olen vähän vanhempi. Sitten kun kysyin, hän ei enää muistanut valokuvia olleenkaan, vaan väitti että olen nähnyt unta.

Olen lujasti sitä mieltä että jos minulla on seinällä kehyksissä vakavien naisten valokuvia, niin eivät ne ole unta. Se on todistusaineistoa. Panin vanhojen naisten yläpuolelle Papan valokuvan. Olen aika varma siitä, että valokuvien emännät ovat käskeneet Pappaa pikkupoikana hakemaan vettä ja pilkkomaan hellapuita. Pihalla oleva sauna ja navetta olivat pitkään jäljellä olevan perheen käytössä, samoin kuin uusi talo, mutta enää ei tullut isäntiä ja emäntiä siihen asumaan.

Kylässä ei ehkä ollut yhteisiä riihiä, oliko seppääkään. Mutta tottakai jokaisen sukupolven olisi hankittava ympärillä olevasta maasta elantonsa niin kuin oli tehty jo satoja vuosia. Rappio oli alkanut.

Tässä maassa on kummallista, että jos ihminen muuttaa etelään, se jostain syystä juuttuu sinne, eikä enää osaa tulla takaisin vanhoihin kyliin. Tottakai vanhoissa taloissa on jo uudet ihmiset. Kaupungistuminen tapahtui Suomessa myöhään. Meillä oli presidentti joka kysyi puheessa että ”Onko maallamme malttia vaurastua?”.

Olen miettinyt sitä lausetta kymmeniä vuosia. En tiedä mitä tarkoittaa maltti tässä yhteydessä. Ehkä tuo lause on luettava kirjaimellisesti. Suomalaisilla ei ollut malttia vaan kiirus. Se sitten nyt näkyy: ihmiset asuvat erillään toisistaan.



Tämä uusin vitsaus on johdonmukainen seuraus kaikesta edellisestä. Etiopiassako se oli jossa heinäsirkat söivät kaiken mikä olisi voinut kasvaa maasta tai tehdä hedelmiä puissa? Sateitakaan ei taida tulla.

Kehitys on tapahtunut luonnon kustannuksella. Edesmennyt ystäväni, runoilija Kalevi Seilonen, kirjoitti runokirjan nimeltä ”Köyhien mökkien punaista” ( Tammi 1976). Siinä on  runo maalta, tämmöinen:

”Levottomuus kävelee heinikossa,
sen liepeet hulmuavat vaikka on tyyntä,
se on melkein kuin minä nyt.

Yksin ja kaukana muista.
Karpalomarjassa on katkeraa vettä.
Jokainen sana on paperillakin
kirkuvaa ääntä täynnä.
En ole kasvi.
Se roikkuu vaikka muurin halkeamassa
ja kukkii samanlaisen kukan
kuin muutkin. ”

Maailma palaa

Tässä on tapahtunut niin nopeita siirtymiä, että on vaikea pysyä perässä. Luin divarista ostamaani Mihail Šiškinin romaania Sinun kirjeesi (suom. Vappu Orlov, WSOY 2012). Todellisuus tuli perässä samaa vauhtia.

Hänen tekstinsä on selvästi sukua toiselle Sveitsissä asuneelle kirjailijalle, Vladimir Nabokoville. Nabokov ei ole niitä helpoimpia, Šiškin on ehkä vähän selvempi, juonia on vain kaksi, ne ovat tyrmistyttäviä, mutta monella tavalla oleellisia venäläiselle kirjallisuudelle: naisen elämä ja miehen.

Kirja alkoi kauniilla rakkaustarinalla. Kaksi nuorta, mies ja nainen, Volodenka ja Sašenka tapasivat ja rakastuivat. Rakastuminen oli selvästi pitempiaikaiseen suhteeseen viittaavaa. Sitten nuoria kutsuvat opiskelut ja työ. Kirjeenvaihto alkaa. Mies joutuu sotaan. Nainen yrittää selvitä miten kuten. Sitten alkaa kulua aikaa, vuosisata, toinen. Kirjeenvaihto jatkuu niin kuin elämäkin, samoin ehdoin. Mies kirjoittaa Sašenkalleen:
”Itse Tianjin ja koko laakso, jota halkoo sinapinvärinen juova, Beihe-joki, näyttää kaukaa melko maalaukselliselta, niin kauan kuin ei näe kaikkia niitä hävityksen jälkiä.
   Asemarakennus ja kaikki muut rakennelmat siellä ovat kauheassa kunnossa: asemalaituri on kranaattien kuopima, roskaa ja tiilenkappaleita on läjittäin. Makasiinin peltikatot ovat kuin metallipitsiä − niin ovat luodit ja sirpaleet ne rei’ittäneet. Palaneita vaunuja ei ole vielä korjattu pois.”

Sota on käynnissä jossain päin Kaukoitää.  Koska Volodenka ymmärsi että sota on käynnissä ja tulee olemaan aina, hän liittyi armeijaan, vaikka sodan syistä ei kukaan osannut sanoa mitään. Siksi kirjan aikajana on satoja vuosia, vähintään.

Sodissa rajoja piirrellään uudelleen ja vallanpitäjät vaihtuvat. Historia on kertomuksia siitä.  On sievistelyä kutsua sotia diplomatiaksi toisin sanoin. Mutta valtioilla ei ole hyökkäysvoimia vaan puolustusvoimat.

Sašenka puolestaan jatkaa naisenelämäänsä ikuisesti. Hän näkee oikean elämän ehkä olevan jossain, lähelläkin, mutta siihen ei ole pääsyä.

Sašenkan mitenkuten elämä ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin aivan tavallinen naisen elämä siellä, Venäjällä tai Neuvostoliitossa ja sitä paitsi monissa muissakin maissa koko ajan tai ajoittain. Venäjä on niin valtava, että siellä mahtuu olemaan sotia ja rakkauttakin, lapsiakin syntyy ja heitä myös kuolee.

Minne päätyivät kirjeet, joita rakastavaiset kirjoittavat toisilleen? He vain jatkavat kirjoittamistaan, välillä jompikumpi miettii lukeeko kirjeitä kukaan, mutta jatkaa kirjoittamistaan. Välillä tarinassa lukee: kului taas sata vuotta. Ehkä rakkauskirjeet kiertävät aika-avaruudessa, siellä missä fysiikan lait ovat erilaisia kuin maan päällä eikä ole painovoimaa?

En muista nyt kumpiko asia tapahtui ensiksi, luinko Volodenkan kertomuksen tuhoutuneesta paikasta vai uutisen Yhdysvaltain länsirannikon valtavista metsäpaloista. Mutta olin jo siinä vaiheessa saanut Amerikassa asuvilta ystäviltä yskiviä viestejä. Sanoiko itäisen naapurimaamme presidentti mitään kesällä Siperiassa raivoavista tulipaloista? Siperiassa äskettäin öljyvuoto pilasi suuren joen.  Ei ollut ensimmäinen ja johtui rikkonaisesta putkesta. Sitten alkoi taiga palaa.

Minulla on kirjoituspöydällä pieni lipputanko jossa roikkuu murheellinen harmaa lippu (joka oli joskus musta) ja lipputankoa pitkin kiipeää lelu-koala. Oikea koala yritti kiivetä pitkin eukalyptuspuuta, mutta paloi kuoliaaksi. Ihmiset kyllä yrittivät pelastaa eläimiäkin Australiassa, mutta joutuivat  sitten itse lähtemään pakoon. Ne palot olivat edelliskesänä, siis Australian kesänä. Nyt siellä taitaa olla talvi ja virus juuri aloitti riehumisensa uudestaan. Sielläkin.

Kuvittelin siis seuraavaksi palavan joen.  Šiškinin romaanista ja entisten kotiseutujeni tulipaloista tuli muistijälki joka raivoaa päässäni. Ja oli sitten kuvia Yhdysvaltain kaupungeista, joissa palaa.

Mielenosoituksissa on aina mukana huligaaneja jotka piiloutuvat isojen joukkojen keskelle, käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Huligaaneilla tuskin on asiaa niin kuin mielenosoittajilla on. Sitten tulivat tietysti ne pienet vihreät miehet, niin kuin tuntuu olevan tapa maailmassa, jossa ihmiset aina välillä haluavat jotain muuta kuin pienten vihreiden miesten käskijät.

Onko sotilailla käsitystä siitä mitä he tekevät? Kun on paljon voimaa ja nimenomaan tuhoavaa voimaa, niin johtaako sellaista joku? Huonosti voi käydä ja on ihmisten historiassa monesti käynytkin. Šiškinin romaani, siis fiktio, ei kerro mitään uutta. Siinä kuvataan raakuuksia aivan läheltä.

Australian, Yhdysvaltain länsirannikon ja Siperian metsäpalot ovat totta. Ihmisten on aina vain vaikeampaa yrittää saada elämälleen se suunta, jota he nuorina halusivat. Ei sitä voi kohtaloksi kutsua. Kohtalohan on myyttinen asia, vähän kuin karma, jolle ihminen yrittää kovasti voida jotain, mutta joskus yrityksetkin ovat täysin turhia.

Monien ihmisten on pakko heittää pyrkimykset sikseen. Ei ehkä kaikkea, mutta paljon sellaista, joka olisi pitänyt tehdä. En tarkoita tässä sitä, että metsänpohjaa ei ole ollut aikaa haravoida. Yhdysvaltain presidentti oli kuvitellut meidän presidenttimme kertoneen hänelle, että Suomessa metsiä haravoidaan. Muistan hyvin lapsuudestani uutiset suurista metsäpaloista Suomessa. Sotilaat olivat niitä sammuttamassa.


Niinkuin siinä August Strindbergin näytelmässä sanotaan, lopullisen tuntuisesti: ”On sääli ihmistä”, en muista sen näytelmän nimeä, mutta repliikin sanoi Indran tytär. Se taisi olla nimeltään Uninäytelmä. Jumalat käyvät silloin tällöin katsomassa miltä ihmisten maailmassa näyttää.

Tällaisia aika lyhyitä rauhan ja suhteellisen hyvän elämän aikoja pitäisi yrittää käyttää hyväksi, protestoida jos siihen on aihetta ja miettiä miten tappaminen voitaisiin lopettaa. On tultu jo siihen pisteeseen, jossa pitäisi ymmärtää että on käännyttävä toiseen suuntaan, että kaikki ei loppuisi.

Olen lukenut kauan sitten arvion että elämä tuskin kuolee vaikka ihminen kuolisikin. Ehkä maapallo aloittaa alusta. Ehkä elämä ilman ihmistä olisi vielä mahdollista. Pitäisikö ihmistä surra?

Tautien syitä ja seurauksia

”On vaikea kuvitella, hän sanoi hymyillen hyväntahtoisesti, että miespuolisia älykköpanelisteja pyydettäisiin puhumaan unistaan, ja luulen, että moderaattori nyhtää meistä  niin sanottua rehellisyyttä ikään kuin, hän sanoi, naisen suhde totuuteen olisi parhaimmillaankin alitajuinen, vaikka  voi tietysti hyvin olla, että naisten totuus − jos sellaista edes on olemassa − on niin sisäistä ja oman itsensä ympäri kiertynyttä, että yhteistä versiota siitä on mahdoton löytää.”
(Rachel Cusk: Kunnia)

On etsittävä kuva jakarandasta, joita kasvaa paikassa, missä kirjailijakokous oli. Etsin sitten Areenasta Rachel Cuskin puhumassa ”Siirtymästä” vuoden 2019 Helsinki Lit-tapahtumassa, jossa oli yleisöä. Philip Teir haastatteli. Cusk vaikutti vähän pelästyneeltä, mutta voi olla että hän vain paleli uimisen jälkeen.

Hän oli aamupäivällä uimassa Helsingin edustalla olevassa altaassa. Joka tapauksessa kirjailija Cusk sanoi että hän huomasi että kirjan muotoa on pakko vaihtaa, muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Se oli ”dismantling my process”. Ehkä hänen oli päästävä kellumaan tekstissä?

Cusk kertoo että kirja ei ole fiktiota, mutta henkilöt ovat aivan erilaisia kuin hän itse. Valokuvassa on täydellisen onnen kuva, joka saa uskomaan, että onni myös tulee. Cuskin mielestä kirjan henkilöiden uskomukset eivät koske ainoastaan naisia. ”It’s universal sex roles.” Tähän kohtaan on pantava kysymysmerkki. 

Länsimaissa väitetään että demokratiaan kuuluu se, että asioita pitää pystyä muuttamaan, mikäli sille on tarvetta. Miesten ja naisten oikeudet taitavat olla samat, siis ihmisoikeuksia. Muistaakseni oikeuksien julistus alkaa että ”Jokaisella ihmisolennolla on oikeus vapauteen”.

Kuuntelin äsken radio-ohjelman, jossa keskusteltiin siitä, mitä antiikin lääkärit tiesivät sairauksista ja mitä he yrittivät hoitaa.  Hyvä ohjelma. Haastateltava oli selväsanainen, osasi ääntää suomea niin kuin pitääkin. Puhuja oli dosentti Marke Ahonen, haastattelija oli Kalle Haatanen.

Kuuntelen usein radiota, koska sieltä tulee näkökulmia todellisuuteen. En ole mitenkään erityisen solmussa minkään asian kanssa kunhan kuulen ja tajuan.  Radiota kuunnellakseni on oltava kuulokojeiden apuväline, induktiosilmukka, joka liitetään läppäriin. Ihmisen lääketieteellisfilosofisen historiaan kuuluu, mikä ihmisissä voi olla vikana ja miten niitä vikoja voi hoitaa, sairauksia ja kipuja, ehkä myös levottomuutta. Ahonen on tutkinut antiikin aikaisia tekstejä.

Monia tauteja niistä kirjoituksista ei voi päätellä. Ajankohta oli ainakin 3000-2000 vuotta sitten, joten mikrobit ovat olleet toisenlaisia.

Mutta jo neoliittisen sivilisaation ihmisillä oli ollut ruttoepidemioita, jo kauan ennen antiikin kaupunkikulttuureja. Jersinia pestis-bakteeri  tuli idästä tulleiden paimentolaisten mukana. Ruton jäljet on kyllä löydetty niistä varhaisista tuhoutuneista maanviljelyskylistä aika hiljattain, eivät kertoneet siitä nyt. Bakteeri oli tunnistettavissa.



Ahonen kertoi tautikuvausten olevan vaikeaselkoisia. Hän löysi yhden selväpiirteisen taudin jonka nimeksi oli annettu hydrofobia, vesikauhu.

Joko monet taudit ovat mutatoituneet tässä välillä tai sitten bakteerit ja virukset olivat aivan eri laatua. Ahonen kuvasi yhteiskuntaa/ yhteisöjä, joiden rakenteesta johtui suhtautuminen sairauksiin, rappeutumiseen ja kaikkeen siihen, joka johtaa kuolemaan. Ennen kuolemaa on pitkä ajanjakso, 40-60 vuotiaana, jolloin vapaat miehet olivat aikuisia ja tekivät sitä työtä mitä pitivät tarpeellisena. Sitten vasta oli sairauksien aika.  Paljon nuorempina ihmiset kuolivat kuin nykyään.

Vapaiden miesten lisäksi oli muitakin ihmisiä. Naisia ei oikein ymmärretty, he olivat toisenlaisia olentoja. Talous perustui orjuudelle ja sotimiselle, joten jokaisen piti pysyä säädyssään.

Ihmisen sisällä oli elimiä, joihin voi tulla sairauksia, mutta miksi. Mustasta sapesta aiheutui melankolia vielä kauan. Sellaisia lääkäreitä oli jotka leikkelivät eläimiä ja välskärit hoitivat sotavammoja: hoitotyöstä kertyi kokemusta.

Muistan lukeneeni sadusta tai kertomuksesta, että ihmisen sisällä on paljon pimeää. Välskäri ei olisi osannut suunnistaa siellä, mutta osasi hoitaa ehkä katkenneen jalan, kivun lievittämiseen unikon kodasta uutettiin lääkettä .

Ajattelin varhaisia maanviljelijöitä. Heilläkin on ollut omaisia, perhettä oli ehkä vielä tulossa, niille 8500 e.a.a. hedelmällisen puolikuun alueelle siirtolaisiksi houkutelluille. Sitten on ollut tauko ruttotaudissa ja tuli uutta porukkaa. Eivätkä halunneet elämään sen kuolleen kylän tiloihin.


Luin eilen loppuun Rachel Cusk’n romaanin (?) nimeltä Siirtymä. Siinä oli tähän lääketieteen ja luokkayhteiskunnan väliseen suhteeseen hyvin osuva vertauskuva ja syyn ja seurauksen lakiin liittyviä asianhaaroja:
” Olin alkanut kaivata valtaa, koska nyt ymmärsin, että muilla ihmisillä oli ollut sitä kaiken aikaa ja että se, mitä minä sanoin kohtaloksi, oli vain heidän tahdonvoimansa värähtelyä, tarina jota ei ollut kirjoittanut mikään universaali kertoja vaan ihmiset, jotka välttäisivät tuomion niin kauan kuin heidän tekonsa otettaisiin vastaan alistuvasti eikä raivoten.”

Cusk puhuu ennen kaikkea naisista ja heidän suhteestaan miehiin ja lapsiin. Hänen kertomuksissaan on naisiakin joilla valtaa on. Edelleen suhteellisempana kuin miesten valta on. Kolmen romaanin sarja, Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) kertoo naisten ja etenkin naiskirjailijoiden elämästä suunnilleen nykyaikana.