Suuri ja mahtava

Olen aina pitänyt venäläisestä kirjallisuudesta. En kumminkaan osaa edes kielen aakkosia. Joitakin tunnistan, mutta suurin osa menee iloisesti sekaisin. Joskus neuvostoystävyyden aikaan, 1970-luvulla, meillä oli vessan ovessa venäjän aakkoset, joita taisin tuijotella vuoden verran, kunnes muutimme pois, enkä sinä aikana saanut aakkosia päähäni.

Ei venäläisiin aakkosiin täällä törmää. Jokin aika sitten kirjoitin Johanna Hulkon Pietariin sijoittuvasta kirjasta, mutta se oli aivan suomea. Tällä hetkellä työpöydällä on Ville Ropposen toimittama Volga-antologia (monia suomentajia, Savukeidas 2010), Emma Goldmanin Anarkismi ja muita esseitä (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas 2011) ja Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä (suom. Ville Keynäs, WSOY 2010). Nämä kaikki liittyvät Venäjään tai Neuvostoliittoon.

Emma Goldmanista ja Makinesta olin totta kai kuullut ennenkin, lukenutkin. Yleensä Emma Goldmania pidetään amerikkalaisena feministinä ja anarkistina, mutta unohdetaan, että hän on syntynyt Kaunasissa (jonka yliopistossa myöhemmin toimi semiotiikan opettajana muuan V. Seseman, joka sattumoisin otti suojiinsa levottoman Henry Parlandin, siskonpoikansa Helsingistä, ja opetti tälle kaikenlaista, muutenhan poika jo tiesi rupeavansa kirjailijaksi, mutta kuoli sitten Kaunasissa keuhkokuumeeseen), opiskellut Königsbergissä ja sittemmin Pietarissa. Emma Goldman emigroitui jo 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin – hän oli syntynyt 1869, joten siitä se on laskettavissa.

Joka tapauksessa kun Yhdysvaltain presidentti McKinley salamurhattiin vuonna 1901, Goldman haluttiin ehdottomasti liittää jonkinmoiseen salaliittoon, jonka piti oleman murhan takana. Niitähän oletettiin myös Kennedyjen murhien takana. Muuten Goldman puolusti erityisesti naisten oikeuksia ja joutui istumaan vankilassa muun muassa kapinaan yllytyksestä, koska hän tahtoi maahan ehkäisyvälineitä. Tätä yksityiskohtaa en ollut tiennyt ennen, mutta se kertoo paljon USA:n silloisesta ilmapiiristä. Monilapsisten perheiden köyhyys ja kurjuus tunnettiin.

Samaan aikaan juuri syntynyt Neuvostoliitto lähetti kapinallista älymystöään ”filosofilaivoissa” pois – Amerikkaan. Tilanne oli siis täysin mahdoton. Emma Goldman toimitti myös lehteä jota minäkin olen lukenut, nimittäin Mother Earth (en tiedä ilmestyykö se enää nykyään). Sitten hän kokosi luentonsa ja puheensa kirjaksi, joka meillä nyt on käsissämme. Viimeisenä suurena ponnistuksena hän osallistui vielä Espanjan sisällissotaan anarkistien ja anarkosyndikalistien puolella puhuen ja kirjoittaen. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös George Orwell kirjan nimeltä Katalonia, Katalonia!, loppuun kuuluu siis huutomerkki. Kirjaa saattaa saada vielä hyvinvarustetuista kirjastoista. Hyvinvarustettuja kirjakauppoja meillä ei enää ole, ellei ehkä Helsingin Akateemista lasketa.

Tässä oli pitkä tarina Emma Goldmanista, mutta hänen esseensä ovat tottavie mielenkiintoisia. Niitä lukiessa voi lukea myös Ropposen toimittamaa Volga-antologiaa ja Makinen kirjoittamia romaaneja. Kaikissa kolmessa on sama maa taustalla – Venäjä.

Volga-antologia on totisesti hatunnoston arvoinen asia. Venäjän suuren joen mutkasta tuli suomalais-ugrilaisten kansojen fiktio-antologia, jollaista ei ole näkynyt vuosikymmeniin suomeksi. Lehdistä on tullut tietoja silloin tällöin, että milloin mikäkin kansansirpale uhkaa kadota maan päältä. Syy on aivan sama kuin aina ennenkin: isovenäläisyys, jossa koetaan toisenkielisyys toisenmielisyytenä, joten varmuuden vuoksi kansalaisuuspolitiikkaa ei nyky-Venäjällä pidä olla. Päinvastoin, omankielistä koulutusta, kirjallisuutta ja muuta kielletään milloin milläkin tekosyyllä. Aivan samaa kuuluu Karjalasta. Siellä tosin on ruvettu yrittämään kieltä takaisin kielipesä-toiminnalla.

Suurimmat suomalaisugrilaiset ryhmät siinä aivan Venäjän keskellä ovat mordvalaiset, 844 000 asukasta, udmurtit, 637 000, ja marit 605 000. Kaikilla kansoilla on oma kirjakielensä, joten käytännössä sallivan kansallisuuspolitiikan ottaminen poliittiseksi ohjenuoraksi ei olisi mitenkään vaikeaa. Venäläiset tuskin voivat ajatella, että nämä kansansirpaleet olisivat heille mitenkään suuri uhka myöskään.

Siksi oletan että ketään ei painosteta kovin aktiivisesti, vaikka sitäkin ehkä tapahtuu jos joku pitää isompaa meteliä kielestään ja kulttuuristaan. Pääväestö vain yksinkertaisesti on välinpitämätöntä. Antologiaan ei mahtunut kovin paljon tekstejä, mutta kyllä niistäkin näkee, että kansat ovat elossa ja kirjailijoitakin olisi, jos kirjoja vain saisi julkaistuksi. Mahtaako olla lukijoita?

Kirjallisuuden merkitys vähenee kaiken aikaa. Sama suuntaus on näkyvillä kaikkialla. Mutta ei ehkä maissa, joissa kirjakieliä ei ole vielä luotu, maissa, joissa lukutaitoa ei juuri ole.

Tästä aiheesta puhuu osin myös Andreï Makine. Hän kirjoitti hyvin surkuhupaisan, peräti Gogolin henkilöitä muistuttavan kirjailijan, jonka elämä on todella surkeaa oli hän sitten missä vain. Siinä kirjailija palaa takaisin Venäjälle Pariisissa viettämiensä parinkymmenen vuoden jälkeen ja joutuu huomaamaan että entisestä Neuvostoliitosta ei ole enää mitään jäljellä.

Henkilö, Šutov, ei mahda uusrikkaille idiooteille mitään. Hän tajuaa että kaikista kamalista vastoinkäymisistä huolimatta Pariisi on sittenkin mahdollisin paikka kirjailijalle.

Kirjassa on toinenkin puolensa. Yllättäen kirjailija tapaa Leningradin piirityksessä mukana olleen vanhan miehen. Kirjassa on pitkä tarina kuolemaa tekevästä kaupungista. Sanotaan että Mannerheim pysäytti armeijan, eikä hyökännyt piiritettyä kaupunkia vastaan. Ainoaksi elämänlangaksi jäi tie Laatokan yli.

Kaupungin suojelijoita ei välttämättä kiitetty. Jos joku puhui kuolleista, kommunistinen puolue saattoi nähdä siinä kapinallisen hengen, puolueenvastaisuuden, ja niin nälkää kärsinyt ihminen joutui leirille. Tarina tuntuu täysin mahdolliselta.

Makinen tarina liittää Stalinin vainot itsestään selvästi Venäjän nykypolitiikkaan, joka on antanut elintasokuilun levitä siihen määrään, että kokonaisia kansoja, esimerkiksi suomensukuisia hanteja ja manseja uhkaa katoaminen öljyn pumppaamisen tieltä. Ekokatastrofejahan maassa on muutenkin aivan tarpeeksi.

Venäjä on Suomen naapurimaa. Usein tulen ajatelleeksi, että pitkä yhteinen historia on jättänyt jälkiä lopulta aika vähän. Useimmiten kun puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta tarkoitetaan 1800-luvun suuria realisteja. Mitähän Suomen kouluissa tällä hetkellä opitaan venäläisestä kirjallisuudesta? Kyllä minä Makinen venäläiseksi lasken, vaikka hän emigrantti onkin. Aivan samoin kuin Goldman.

Mutta mahtaako klassikoitakaan enää lukea kukaan? Olen viime viikkoina katsonut YLEn Teemalta tulevaa historiallista sarjaa, Dostojevskin elämänkertaa. Dostojevski eli suurimman osan elämäänsä naapurin miljoonakaupungissa Pietarissa, josta Makinenkin päähenkilö oli kotoisin.

Eli, kirjoitti ja kärsi. Joskus mietin onko kirjailijoiden osaksi muu mahdollinenkaan. Tai minkään taiteen harjoittajan. Missään maassa. Ollut ikinä?

Tiivis viikko

On hienoa että näin pienestä kaupungista löytyy taidegraafikoita näin paljon. Heitä on yhdistykseksi asti. Vaasan taidegraafikot täytti eilen 30 vuotta. Sekin on kauan.

Tilat ovat ikuinen ongelma. Grafiikassa tarvitaan useammanlaisia prässejä. Kun esimerkiksi Janikan kanssa puhuu, niin grafiikoiden nimiä tulee hurja määrä: carborandum, silkkipaino, serigrafia, etsaus, akvatinta ja paljon muuta. Janika Herlevi on nuori taidegraafikoiden puheenjohtaja. Mutta koska ollaan provinssissa, vaikkakin tietysti sen pääkaupungissa, kun tarkoitetaan tsaarin kuvernementtia, niin kyllä titteli ei ole titteli vaan tarkoittaa kovaa työtä.

Graafikot puhuvat tavoista tehdä. Se tarkoittaa pitkäaikaista puurtamista että vedokset onnistuisivat. Olen katsonut sitä puuhaa päältä sen verran kauan että tuli hiki seisoskellessa. Graafikoissa on selvästi jotain käsityöläismäistä – se on tässä tapauksessa täyttä plussaa, koska tekniikka uhkaa kaiken aikaa ottaa niskalenkin taiteilijan työstä. Luulen että taidegraafikoiden työssä oppiminen vie suurimman osan elämää. Sen käytännönläheisyys tekee näistä ihmisistä keraamikkojen ja tekstiilitaiteilijoiden sukua.

Vaasan taidehalli on kaupungintalon kellarissa. Se saisi olla tällaisiin tilaisuuksiin isompi, nyt tuntuu kuin katto romahtaisi niskaan hetikohta. Toisaalta tila on kaunis. Mutta se kaikuu hyvin tehokkaasti, eli puhekumppani kysyy yhtä usein mitä kuin minäkin.

Kuulin sivumennen kertomuksia ripustuksesta, jota on tehty yötä päivää. Työssä tuntui olleen kokonainen armeija ja lasien/raamien toimittajien kanssa oli tottakai ongelmia niin kuin aina. Jos joku lasi helähtää rikki, niin tilalle tuotu tuskin on tismalleen tilatun kokoinen. Aina joku kohta pettää.

Otin kuvia avaisista, varsinkin siitä vaiheesta, kun väki väheni. Lasit ovat pirullisia kuvaamisen esteitä. Heijastuksia tulee väistämättä. Kuvat on otettava vähän sivusta, että edes oma varjo jäisi pois.

Pieni taidehalli on valaistu jollain nerokkaalla tavalla, jota en ole vielä käsittänyt. Silmät eivät väsy. Kuvien näkemisestä tulee täysi olo. Takaisin tullessa kaupunki on vähän epäskarppi mutta kaunis. Lokakuu on ollut lämmin.

Avajaisissa. Keskellä Tuija Arina-Sundelin, Vaasan taiteilijaseuran puheenjohtaja, joka taitaa myös taidegrafiikan ja jolta välillä piti käydä kysymässä että mikä tuo on tai tämä.

Jani Järvinen, vas. Pako ja Ruhtinas

Cata Ahlbäck: Zen

Kuvataiteilijat Maria ja Markus

Raili Halme: Kontakteja

Natalia Haimi: Rainbow Dance

Ja sitten hieman epäskarppi kävely läpi kaupungin. Yli 10 astetta lämmintä! 

Sattumoisin blogiystäväni Marja-Leena Rathje on itse ystävineen pitänyt näyttelyn Vaasan taidehallissa vuonna 2002 ja tuon tähän hänen linkkinsä tuosta näyttelystä tähän (englanniksi, Marja-Leena on Vancouver, bC:stä, Kanadasta, siirtolainen, kuten olen itsekin joskus ollut) koska minusta linkissä puhutaan tärkeistä asioista:

http://www.marja-leena-rathje.info/traces/

Toisiaan varten olemassa

Kun pimeys iskee, eikä sisällä näe enää ikkunan valolla, on istuttava tuolin sähkövalon piiriin ja luettava runoja.

Ne sopivat hyvin proosan lomaan, eivät ne riitele. Teksti ja tekstuuri eroaa, koska on kyse lyhyen ja pitkän tekstin erosta, mutta muuten ihminen tekee suotta itselleen ongelman, jos päättää ettei tahdo pitkää tekstiä tai että ei tahdo lyhyttä.

Uskon kyllä lujasti, että vuodenaikojen vaihtuminen muuttaa kirjoittamista. Siitä tulee hankalampaa, silmiä on siristettävä ja sitten tulee päänsärky. Ihminen ei mene ulos enää itsestään selvästi, koska läpimäräksi kastuminen ei tee hyvää, vaan viluttaa lopun päivää.

Luin ensin runo-opuksen Hän lähti valaiden matkaan. Osa Silene Lehdon kirjasta voisi olla sitä, että tästä maanpäällisestä jossain vaiheessa saa kerta kaikkiaan tarpeekseen, kuka tahansa. Kirjan valaat voisivat tarkoittaa vaikka Vienanmeren maitovalaita, jotka esiintyvät Risto Isomäen Sarasvatin hiekan alkupuolella. Isomäki kirjoittaa jonkinmoisia sci-fi -dekkareita.

Kun luin kirjaa, hymyilytti, koska Sarasvatin hiekasta joku on tekemässä elokuvaa. Miten ne saavat valaat näyttelemään?

Mutta Silene Lehto miettii evoluution kulkua. Kirja on runokirja, mutta siellä seikkailee esihistoriallisia otuksia, joilla on lähinnä latinankielisiä nimiä. Niitä eläimiä löytyy kyllä, kun menee kirjastoon tutkimaan evoluution historiaa. Useimmiten kirjoissa on myös hakemisto, joten nimet tuottavat kuvauksen tai kuvan nopeasti.

Vetisyys on kiinnostava asia, koska vesi kannattelee ja myös hukuttaa. Silti vedet ovat täynnä eläimiä. On paljon olioita jotka ovat muuntuneet yhä uudestaan. Ensin nousevat vedestä maalle, sitten päättävät että maa on liian kova ja kuiva ja solahtavat uudestaan mereen tai järveen.

En tiedä voisiko sitä kutsua tahdoksi. Eikö eläimillä voi olla selvästi artikuloitu tahto muuttaa muualle, vaikka ne eivät osaisikaan sanoa sitä kovin hirveän kaunopuheisesti? Loppujen lopuksi vika on ihmisessä: hän ei ole oppinut veden elävien kieltä.

Sitten usein vampyyrijahdissa tavattu Silene Lehdon veli Penjami otti ja innostui Mari Kosken teoksesta Sch. Se on luettavissa netistä, koska on helposti arvattavissa että tätä ei moni kirjasto ota hyllyilleen.

Kosken kirja teettää vielä enemmän töitä kuin Lehdon, tarkoitan sisarta, vaikka en epäile lainkaan eikö velikin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kirjaa. Mutta nyt Penjami käy läpi yksityiskohtaisesti ja lujaa, paljolti mytologian kautta, Kosken kirjaa ja tekee sen niin perusteellisesti, että jokaista blogin postausta odottaa sydän pamppaillen. Tänään tuli jo kolmas osa!

Samalla on yhä uudelleen luettava itse kirjaa. Koska se on saatavissa .pdf-formaatissa se on helppo selattava. Tätä on nyt jatkunut koko syksyn. Runoudella on osuutensa kaikkeen. Jopa Nobelin komitea antoi kirjallisuuden palkinnon Tomas Tranströmerille. Tätä on ilmassa.

Kaiken huipuksi Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 on julkaistu suomeksi Caj Westerbergin suomennoksena. Onneksi olen lukenut häntä ennenkin. Muistelen, että kun suomalaiset modernistit rynnistivät esiin – ja se tarkoitti lähinnä riimistä luopumista, ei rytmistä – niin paitsi suomalaisia, asiantila kosketti myös riikinruotsalaisia, joihin Tranströmer lukeutui.

Varhaisimmat modernistit Pohjolassa taisivat olla suomenruotsalaiset mestarit, ajalta jolloin julkaistiin kirjallisuuslehteä nimeltä Quosego ja jolloin Edith Södergran ja Hagar Olsson kävivät intohimoista keskustelua kulttuurista ja ennen kaikkea runoista. En ole päässyt selville, onko Edith Södergranin kissasta (nimeltään Totti?) tehty veistos, siis Kannaksella, edelleen paikallaan, vai onko se tuhottu kapitalistisena tihutyönä. Joku väitti että se on vain muutettu toiseen paikkaan.

Luin välillä proosaa ja löysin sieltä paljon pureskeltavaa. Joku osa miettimisestä, joka pyöri aika lailla koiran ja koiruuden ympärillä, vei minut Hans Memlingin töiden äärelle. Hän on kuuluisa flaamilainen renessanssimaalari, hieno sellainen, vaikka kuva naisesta onkin pyöristynyt pöyristyttävästi lentäessään bittivirtana pitkin Suomen ilmatilaa(?). Missä ihmeessä viestit oikeastaan käyvät kun ne menevät täältä kotikoneelta Maailmankirjojen koneelle?

Nyt paistaa aurinko. Suurimman osan aikaa on ollut tällaista, kuten Tranströmer kertoo:

SÄÄTAULU

Lokakuun meri kiiluu kylmänä

selkäevänään kangastukset.

Jäljellä ei mitään mikä muistaisi

kilpapurjehdusten valkoiseen huimauksen.

Meripihkahohde kylän yllä.

Kaikki äänet pakenevat hitaasti.

Koiranhaukun hieroglyfi

maalattuna ilmaan puutarhassa,

jossa keltainen hedelmä on

puuta ovelampi ja pudottautuu.

* * *

Koska asun Pohjanmaalla, en ole edes yrittänyt saada käsiini Martti Anhavan juuri julkaisemaa Arto Mellerin elämänkertateosta. Koska tunsin Arton ja asuin hänen parhaina vuosinaan naapuripitäjässä, siis kotipitäjä Lappajärven, niin olen lukenut käsittääkseni kaikki hänen teoksensa.

Perheellä oli mökki Lappajärven rannalla. En edelleenkään pidä siitä, että hänestä puhuttaessa tahdotaan nimenomaan puhua degeneraatiosta, runoilijan addiktioista, ei hänen töistään. Minusta alkaa olla syytä luetella jok’ikinen muurari joka makaa umpijuovuksissa ojan pohjalla viikonloput, mutta tekee täydellisiä sydänmuureja taloihin viikolla. Tai koodaaja, joka käy hurjissa kellaribileissä perjantaista lauantaihin, mutta tekee työnsä juuri sillä täsmällisyydellä jota firma häneltä odottaa.

Mellerin kirjassa Johnny B. Goethe on kaunis muistokirjoitus Marilyn Monroelle. Se on osa juttuani, joka on täällä ja johon myös peili ja nainen liittyvät.

Tunnustuksia

En ole aikoihin osallistunut meemeihin. Ensimmäiseen sellaiseen ikinä minut haastoi Veloena, mutta en osannut osallistua, koska olisi pitänyt kyetä tekemään linkki. Ne eivät kyllä vieläkään aina onnistu. Luulen että kaikki löytävät Veloenan jos googlaavat tuota nimeä. Ei se ole ihan tavallinen niin kuin ei se likkakaan, ainakaan kaikin osin.

Mutta kukapa meistä olisi. Varsinkin kun nyt toinen flikka, todennäköisesti vielä sukua, antoi tunnustuksen, joka oli ilmiselvä naamioitu meemi. Meemit ovat oikeasti ja tieteessä vähän muita juttuja kuin tällaisia haasteita, mutta ei kai sillä ole väliä. Blogistan on outo paikka. Tämän flikan olen jopa tavannut kerran. Ehkä usiammastikin kun oltiin pieniä, mutta en muista enää.

Pitäisi löytää ittestään kahdeksan (8) asiaa joita ei ole kertonut blogissa. Niitä on varmaan kauhean paljon enemmänkin, mutta olkoon nyt, voihan niitä yrittää rajata jollain tavalla.

Sanoin kyllä Obeesialle, että minua voi lukea kuin avointa kirjaa, kuten sukulaiseni väittävät tekevänsä.

1. Minusta on kivaa lukea öisin. Yölamppu on mukava juttu. Hienoin yölamppu on ollut kynttilä lautasen päällä ja se pienellä rahilla. Siitä tuli aina sanomista, mutta lopulta sain kuitenkin lukea vaikka kuka olisi muuten hereillä, koska en olisi nukkunut kumminkaan.
2. Olen pohtinut puolen elämääni miksi kissat ja koirat noin yleensä eivät tule toimeen. En tiedä sitä vieläkään. Mutta punnitsen erilaisia vaihtoehtoja senkun kerkiän. Useimmiten kuittaan sen niin, että koirat eivät suhtaudu elämiseen rauhallisen filosofisesti. Ne ovat hysteerisiä tottelevaisuutensa vuoksi. Totteleminen ei ole aivan viisasta.
3. Inhoan siivoamista. Mutta kirjahyllyn siivoaminen on hauskaa, koska siinä saa lukea vaikka viikon. Ilman minkäänlaista järjestystä, ihan vain huvikseen.
4. En muista kirjoittaneeni koskaan että olen ollut suhteellisen köyhä koko ikäni. Oletan että en ole sanonut sitä, koska suhtaudun asioiden tilaan ristiriitaisesti. On päiviä, viikkoja ja kuukausia jolloin en edes ajattele asiaa. Sitten saattaa tulla tilanne, esimerkiksi kirpputorilla, minulla on kyllä muutama kolikko, mutta ne ovat Ruotsin, eivät Tsekin tai Slovakian, kruunuja. Pitäisi saada kaksi kirjaa ostetuksi, lahjaksi vain. Itselleni en anna lahjoja, koska en ole koskaan ansainnut niitä. Kirpputorin pitäjä ei hyväksy kruunuja ja minun on pakko lähteä takaisin kotiin. Ehkä minun kannattaisi perustaa pahvimukikerjäyspaikka kirpputorin eteen? Harkitsen asiaa. Se EI olisi performanssi.
5. Siivoamisen välttelemisestä aiheutuu pölyisten johtojen vyyhtejä milloin mihinkin huushollin nurkkaan. Se johtuu näistä tietoteknisistä vimpaimista. Tulin kerran johtoja tuijottaessani ajatelleeksi että en ehkä saisi palovakuutusta. Kunnon ihmisellä varmaan pitäisi olla palovakuutus. Mutta onko minulla omaisuutta, joka ei saisi palaa? En todellakaan tiedä.
6. Minulla on isoisän tekemässä kirjahyllyssä Kansojen historia ja Suomen kansalliskirjasto. En ole lukenut kumpaakaan läpi. Mutta jos tahdon lukea juoruja niin kuninkaiden ja kirjailijoiden elämänkerrat sisältävät niitä paljon. Arvaan että kirjoittajat kutsuvat niitä paremman puutteessa arvauksiksi. Arvaukset puolestaan ovat sitten historiaa.
7. Minulla on filosofian maisterin tutkinto. Olen yrittänyt tuloksetta saada jenkkiystäviäni ymmärtämään mitä se tarkoittaa, mutta huolimatta 20 vuoden yrityksestä, en ole onnistunut. Nykyään sanon, että olen itseoppinut. Riippuu tapauksesta. Joillekin sanon että olen Magister Ludi, ja valtameren toisesta päästä kuuluu kunnioituksen humina.
8. Syksyisinä ja myrskyisinä öitä niin kuin tänään tekisi mieleni kiivetä katolle, ottaa megafoni ja alkaa ulvoa. Minun täytyy suurena salaisuutena tunnustaa että en ole ikinä uskaltanut tehdä sitä. Sovellun maisemiin niin hirvittävän huonosti muutenkin.

Nyt on perjantaiaamu ja tuuli viheltää katolla edelleen. Kaikki nuo elämäni salaisuudet sisältävät lähinnä pelkotiloja siitä tai tästä syystä. Todelliset ongelmat joita minullakin on, niin kuin varmaan suurimmalla osalla ihmisistä, eivät taas ole ratkaistavissa.

Isovanhemmat luottivat aina siihen, että kunhan odottelee, niin asiat ratkeavat itsestään. Minun lapsuusajan perheeni meni kylään Mamman luo, joka oli valmistautunut keittämällä meille päivällisen.

Hän sanoi aivan vakavalla naamalla sitten että jälkiruuaksi on natinkia. Me lapset jäimme odottelemaan suupielet sylkeä valuen natinkia. Aikuiset menivät pois ruokasalista, pihalle, joku alkoi työntää ruohonleikkuukonetta ja arvelin että oli aika piiloutua ullakolle lukemaan vanhoja lehtiä, muuten joutuisin haravoimaan pitkäksi kasvaneet ruohot.

Pikkuveli pyysi että älä mene, että kohta tulee jälkiruokaa. Sanoin että tämä on juoni ja minulle on varmasti jo haettu harava. Lähdin kiipeämään vintille. Käskin veljen pitää suunsa kiinni enemmästä.

Kun tulin alas vintiltä oli aivan hiljaista. Ketään ei näkynyt missään. Menin kangaspuuhuoneeseen, otin viltin ja rupesin nukkumaan. Maailma oli unohtanut minut kokonaan. Kun heräsin tänä aamuna minulla oli kuumetta ja kova yskä. Laskin juuri että siitä, kun aikuiset olivat jättäneet minut, oli kulunut 53 vuotta.

Eläimellisyyttä

Istuin ylähallin sohvalla, josta olin edellispäivänä saanut häädetyksi vuohen. Se seisoi takajaloillaan sohvan olkitäytteiden ja päällyskankaan päällä ja siis kavioilla ja syödä rouskutti yhden asukkaan riisipaperille tekemää tussimaalausta. Siinä oli vuoria, virtoja, pienenpieniä veneitä kuin nähtynä avaruudesta.

Ei perspektiiviä, niin kuin ei alunperinkään kiinalaisissa tai japanilaisissa maalauksissa ollut. Ei edes varjoja. Joen mutkassa oli temppeli, mutta se oli oikeastaan vain katto, jonka räystäät kohosivat ylöspäin. Kuvasta jäi muutaman vuoren huippu jäljelle.

Sain vuohen suurin ponnistuksin alas keittiöön, jossa se suunnisti hellaa kohti tarkoituksenaan ruveta syömään tiskirättiä. Vuohi oli kesy, se ei ruvennut pureskelemaan minua, niin kuin varmasti vastaavassa tapauksessa naapurin Volodja-koira olisi tehnyt. Volodja pihalla tavatessaan meidän talomme koiran  Alex Nevskin paljasti tälle hampaansa, ja Alex meni nöyrästi selälleen ja paljasti kurkkunsa. 

Alexin oli pakko jossain vaiheessa paeta. Se kaivoi vuohiaidan alle kuopan ja pääsi hivuttautumaan toiselle puolen, siitä kotitielle ja siitä kaupungin läpikulkutielle ja siitä se sitten löytyi muutama päivä sitten verisenä möhkäleenä.

Tämä tapahtui kaupungissa, jossa ei saanut pitää kotieläimiä kaupungin alueella. Yläkerran yhdestä ikkunasta näkyi St. Helens ja toisesta Mt. Hood. Lumihuippuja kesät talvet. Ehkä noin Alppien korkuisia.

Vieressäni sohvalla makoili Bakunin, pitkäkarvainen valkoinen kissa, jonka toinen silmä oli vihreä ja toinen keltainen. Se oli kuuleva kissa. Jos sillä olisi ollut siniset silmät, se olisi ollut kuuro. Itse olin silloin puolikuuro. Bakunin oli pentuna selvinnyt hengissä kissarutosta, mutta hänen veljensä Vladimir kuoli siihen. Alexia ei vielä silloin ollut, ja sitä paitsi hän adoptoi meidät, emmekä me häntä. Alex oli puoliksi kojootti.

Bakunin otti elämänsä siitä lähtien hyvin rauhallisesti. Hän lähti mielellään iltakävelyille kanssamme. Vääntäydyin irti kirjasta, joka taisi olla Mark Twainin Huckleberry Finn, ja panin stereoihin uuden levyn, valaiden musiikkia. Olin jo kerran aiemmin kuunnellut levyn, mutta nyt talossa ei ollut ketään muuta kotona, joten saatoin kuunnella sitä lujaa.

Ehdin ajatella että musiikki kuulosti kuorolaulun ja puheen yhdistelmältä. Sitten Bakunin hyppäsi. Se juoksi suoraan alakertaan ja rupesi raapimaan ovea. Menin perässä, vilkaisin pihalle, jossa vihaista Volodjaa ei näkynyt. Se oli niin yksioikoisen vihainen diktaattori, että se ei juuri tarvinnut aivoja, joten tuskin se väijyi päärynäpuun takana. Puu oli valtava ja vanha. Vähän samannäköinen kuin Suomessa olivat hyvin vanhat ja kitkeriä omenoita tuottavat pahkuraiset puut. Mutta paljon isompi.

Pysähdyin keittiöön kuuntelemaan ja sinne asti kaikui outo musiikki. Ajattelin että ehkä se todellakin on valtamerta kaiuttimina käyttävää keskustelua, niin kuin jotkut tutkijat olivat sanoneet. Mutta minua askarrutti Bakuninin käytös.

Entä jos villit valaat olivatkin laulussaan esittäneet vastalauseensa laivoja ja varsinkin niistä pudotettuja mikrofoneja vastaan? Jos valaat karjuisivat vastalauseensa mereen tulleesta koneiden metelistä? Mitä olisi tapahtunut, jos ihmiset puolestaan olisivat pudottaneet vedenpitävän kaiuttimen alas ja valaat joutuisivat kuuntelemaan itseään? Vai säikähtikö kissa vain aivan vierasta lajia, kuuliko hän veden äänen?

Tästä on paljon aikaa, noin 40 vuotta, vähän yli. Mutta suoritin kokeen uudelleen, uuden kissan Garmin kanssa ehkä parikymmentä vuotta sitten. Se juoksi valaat kuultuaan – radiosta tuli niiden pitämä konsertti – toiseen huoneeseen ja sängyn alle. Koko iltana se ei suostunut tulemaan lähellekään.

Illansuussa se meni ulos. Seuraavana aamupäivänä naapuri tuli kysymään onko teidän kissanne kotona, tuolla makaa juuri samannäköinen. Se oli ilmeisesti jäänyt auton alle. Oli lentänyt tieltä ainakin 20 metriä koivukujan päässä olevan talon pihalle. Sen korvasta tuli vähän verta, mutta se oli aivan lämmin ja kuollut. Olin näkevinäni sen hengittävän.

Nyt on taas kulunut 20 vuotta eteenpäin. Luin juuri Silene Lehdon kirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY 2011, 99 s.). Jos osaisin arvioida runoja, arvioisin. Mutta tästä en voi sanoa muuta kuin sen, että se on hyvin lähellä omia kokemuksiani eläimistä ja ihmisistä (joka on eläinlaji tiettävästi).

Olen ollut aivan pienestä asti tekemisissä kaikenmaailman eläinten kanssa. Useimmiten ne ovat olleet kesyjä, mutta ne eivät ole koskaan täysin. Mutta ihmiset ne vasta ovat varsinainen eläintarha.

Ne myös näyttävät riehuvan kuin vimmatut ympäriinsä, tekevän mitä sattuu ja niitä löytyy sekä valaita (Lou Reed on laulanut sellaisista New York-älppärissään biisissä Great American Whale) että kiukkuisia koiria. Susi välttäisi minua, mutta karhua ei pidä tavata pentujen kanssa. Puuma ja jääkarhu tappaisivat ja söisivät minut.

Asuisin vieläkin maalla, ellei siellä olisi niin paljon Volodjan tapaisia ihmisiä. Siellä on helppoa hyökätä kimppuun keskellä tasankoa eikä koira perään hauku.

Mutta tämän valaskirjan matkaan minusta kannattaa lähteä. Se ei tyhjene ensimmäisellä lukemalla. Sitä paitsi se on hauska. Harvemmat runokirjat uskaltavat olla sitä. Se ei ole pelleilyä, vaan rohkeaa ironisointia nykypäivän ihmiselämästä. Ja realiteetteja löytyy joka sivulta.

Nyt on lopetettava, koska Lidia-kissa tuli viereen tahtomaan käsiä pois näppäimistöltä hänen turkilleen. Se takoo näppäimiä takovia sormiani käpälällään.

Kuvat liittyvät syksyyn valmistautumiseen. Puut ja pensaat ovat eläviä olioita. Niillekin on puhuttava ja ne kuuntelevat.