15.3.10

Tuskan nautinto

En uskalla enää lähteä ulos. Sieltä hyökkää kirpeä pakkanen joka tunkeutuu ohuiden poskilihojen välistä suoraan hermoihin. Olen lukenut että hermoja on kasvoissa enemmän kuin missään ja minä olen ollut kuminaama koko elämäni. 

Kasvot vääntyvät ajatusten mukaan hetkessä joksikin muiksi, ja Veikko Sinisalo katseli minua kun olin pieni, pää kallellaan että susta tulee likka näyttelijä. Poijanlikatkin säikähtelevät.

Saati sitten nyt. Olen potenut julmettua hammassärkyä ainakin viikon. Siitä asti kun iso paikka tipahti omia aikojaan suusta. Se piti korjata koska se oli elävä ja nyt koko pää on kuin tulessa.

Ei juuri nyt. Kivun piru hyökkää aalloittain. Jos haukkaa ilmaa, oli sitten sisällä tai ulkona. Jos puhuu ja olisi asiaakin ja sitten asia kutistuu pienen pieneksi mytyksi, olemattomaksi, kun käsi hakeutuu etsimään villahuivia suun suojaksi. Murahtelen sieltä, kun toinen kysyy että anteeksi että mitä. Karjaisen että sattuu kun puhuu. Hän: ”Pidä sitten suus kiinni!”.

Omituisinta on että vatsalihakset ovat äärimmäisen aktiivisesti mukana kärsimyksessä. Menen sykkyrään sohvalle ja kuvittelen lukevani, kunnes silmät tuntuvat sokeutuvan. Sahalaita. Se laajenee tietyn ajan sitten jos yritän pinnistellä lukemaan lisää se supistuu uudestaan, laajenee taas.

Rentoutuakin pitäisi. Mutta miten voi, kun kurkkua kuristaa ja uusi leimahdus ulottuu korvan sisälle asti, ohimoon. Kuva on tämä: harmaata, valkoista ja purppuraista kipua.




Mistään muusta ei voi puhuakaan. Millään muulla kuin hammaskivulla ei ole mitään merkitystä. Hermoradat ovat kuuliaisessa työssään ja maailma kipunoi. Ulkona sietämättömän välinpitämättömästi senkun pakastuu ja suun ympärille on haettava kauppamatkalle villahuivi.

Mutta turha minun on tässä valittaa, vaikka syytä olisi. F.M. Dostojevski sanoo sen tuhat kertaa paremmin:

Hän tietää, että jopa yleisö, jonka edessä hän pyrkii kunnostautumaan,ja koko hänen perheensä kuuntelevat häntä jo inhoten ja uskomatta häntä rahtuakaan ja sisimmässään käsittävät, että hän voisi vaikeroida toisella tavalla, yksinkertaisemmin, juoksutuksitta ja kiemuroitta mutta hän leikkii vain silkkaa ilkeyttään ja häijyyttään. Ja juuri kaikkiin näihin tiedostamisiin ja häpeän tuntemuksiin hekuma sisältyykin. ”Näin minä siis häiritsen teitä, raastan sydäntänne, estän koko talon väkeä nukkumasta. Te ette nuku, teidänkin on tunnettava joka hetki, että minun hampaitani särkee. Minä en ole teidän silmissänne enää sankari, jolta halusin ennen näyttää, vaan olen yksinkertaisesti katala ihminen, hamppari. Hyvä onkin! Minä olen oikein iloinen siitä että olette päässeet selville minusta. Iljettääkö teitä kuunnella minun katalaa vaikerointiani? Iljettäköön vain. Minäpä pyöräytänkin teille vieläkin inhottavamman juoksutuksen...” Ettekö vieläkään ymmärrä, hyvä herrasväki? Näköjään on kehityttävä tosi pitkälle ja tiedostettava syvältä, jotta ymmärtäisitte tämän hekuman kaikki kiemurat! Nauratteko te?...Sepä hauskaa. Tietenkin pilani ovat mauttomia, epätasaisia ja sävyltään epävarmoja. Mutta sehän johtuu siitä, että  minä en kunnioita itseäni. Voisiko tiedostava ihminen muka kunnioittaa itseään?

(Kirjeitä kellarista. Suom. Esa Adrian. Gummerus 1996 [1864])
Ja onko kipu yhtä?



12.3.10

Taideaineet takaisin!


Eilisen lehdessä luki että on tehty mietintö aiheesta. Tuntuu vähän tyhmältä, siis mietintö. Mutta voi tietenkin olla että tässä on enemmänkin, siis jos joku poliitikko/virkamies ja etenkin kasvattajat kouluissa ja yliopistoissa ottavat asian tosissaan.


Varsinkin lasten vanhempien kannattaa tutustua siihen. Myös niiden nuorten jotka miettivät opettajakoulutukseen hakeutumista ja johonkin taideaineeseen syventymistä. En osaa sanoa kuinka paljon paneutuneisuutta on peruskoulun luokanopettajan koulutuksessa mahdollista saada. Ainakin jokin aika sitten vaihtoehdot olivat aika vähissä. Taisi olla ainoastaan kieli- ja musiikkiopinnot erityisopintoina.

Ongelman ei pitäisi olla hirveän suuri opettajakoulutuksessa koska miltei opettajankoulutuslaitokset ovat yliopistojen filiaaleja.  Miltei jokaisessa yliopistossa on edes jotain taideainetta lähenevää opetusta.

Jotakinhan meillä jo on, mutta lisää tarvitaan, koska esimerkiksi kuvataidekoulut, joita on miltei kaikissa vähän isommissa kaupungeissa, voivat ottaa vain pienen osan ikäluokasta. Maaseutu taitaa edelleen jäädä kysymysmerkiksi.

Mietintö on lukemisen arvoinen. Siinä ei nojauduta pelkästään mielipiteisiin tai virkamieskielen koukeroihin, vaan katsotaan aika perusteellisesti mitä kulttuuri meillä on, mitä se voisi olla ja mitä pitäisi tehdä että ikäluokista suurempi osa pääsisi osalliseksi sekä kulttuurikokemuksista että sen tuottamisesta.

Sen opiskelukaan ei olisi pahitteeksi. 

Tällaisia otsikoita mielestäni hyvä työryhmä (siis kokoonpanoltaan hyvin edustava ja mietinnön perusteella työnsä vakavasti ottanut)  löytää.

Tässä ovat vasta muutospaineet.

Kuka tahansa joka on opiskellut mitä tahansa kulttuuriin liittyvää ainetta koulussa tai korkeakouluissa, ja opiskellut niin, että tunnistaa oppimansa sitten ympäristössään ja tietää miten soveltaa oppimansa, näkee että jokaisessa oheisen listan otsikossa on tekemistä vaikka kuinka paljon.

Kulttuurimiljööt on yksi erityinen kohde johon on paneuduttu. Jokaisella ihmisellä ne liittyvät  melko suoraan lapsuuden ja nuoruuden miljöisiin, niihin joiden luonteen on ensimmäiseksi oppinut, joten ei ole mitenkään yhdentekevää minkälaisissa ympäristöissä nuoret oppivat ja ennen kaikkea: mitä oppivat näkemään ja kokemaan. Koti ja koulu ovat varmasti ne tärkeimmät. Mutta niihin liittyy paljon enemmän kuin vain  pari rakennusta. 

Liikenne, äänimaisemat, suoranainen meteli voivat viedä tarkkaavaisuuden ja jopa vaurioittaa kuuloa. Senkin takia noissa muutospaineissa tuntuu huoli. Suomen(kin) kehitys on ollut aika hallitsematonta. Siihen liittyy oleellisesti se että kulttuurin asiantuntijoita on harvoin kuultu kun on kysymys ihmisten hyvinvoinnista.

On nyt siis lähinnä toivottava, että päättäjät osaavat lukea. 

Oli virhe että taide- ja taitoaineiden määrää laskettiin dramaattisesta 1980-luvulla. Silloin ei edes ollut lama. En muista mitä silloin käytettiin syynä näiden opintoalueiden vähentämiseen, mutta kävi ilmeisesti niin onnettomasti, että kunnat rupesivat määräämään taidekasvatuksesta ja kulttuurin huomioonottamisesta ja siinä sitä sitten oltiin.

Suomessa sivistys jakautuu edelleen paljon sen mukaan missä ihmiset ovat sattuneet syntymään ja missä asuvat. Jossain kohden mietintöä hennosti toivotaan, että yhteiskunnan demokraattisuutta edistettäisiin. Kehitys on ollut eriarvoistava jo vuosikymmeniä.  

Olen lukenut mietintöä, katsonut liitteitä, hakenut muuta tavaraa netistä muutaman päivän. Koen asian ilmeisen henkilökohtaisesti. Oli loukkaus esimerkiksi meitä nuoria draamastudiolaisia kohtaan, että peruskouluun luvattu näyttämöaineiden opetus ei sitten tullutkaan sinne. Moni meistä oli motivoitunut myös opettamiseen. Kun itse oli jäänyt vaille, niin ajattelimme että jospa edes lapsemme saisivat jotakin myös teatterin puolelta.

Eilen kaupassa käydessäni tapasin tutun taiteilijan, Hannahin. Tiesin että hän oli ollut tekemässä väikkäriä jo jonkin aikaa, mutta viimeksi joskus yli vuosi sitten teemat vielä kieppuivat villisti hänen päässään. Tiesin että jotain hyvää on tulossa, koska tämä taiteilija on sekä jalat maassa että pää pilvissä ja skarppi kuin mikä.

Olen myös salaa iloinen siitä, että hän on omasta kaupungistani. Keskustelimme tästä mietinnöstä, hän tiesi että se oli jo netissä, hän oli itse lukenut viime vuoden kuntaliiton mietinnön, jota hän kritisoi. Siihen viitataan kyllä tässä OPM:n mietinnössä. Mutta ruotsiksi sitä ei vielä netissä ollut, joten hän oli vasta selaillut sitä.

Ja entä sitten? Tohtoreita on paljon, mietintöjä tulee ja menee. Mitä niille tapahtuu? Suurin  osa päätyy mappiin Ö, oli sitten kuinka tarpeellinen paperinivaska tahansa.

Minusta meidän pitää kuitenkin seurata miten tämän mietinnön käy. Pyydän myös kynnelle kykeneviä lukemaan Hannahin väikkärin, koska siinä on puhe samoista asioista! Joku tässä vaiheessa kysyy että miksi, mitä lisää kulttuurin tukeminen toisi meidän hyvinvointiimme.

Puhuin tästä aiheesta blogissani joskus aiemminkin, olen varmaan sivunnut sitä monta kertaa. Ei ole tarkoitus, että maahan tulee hirmuinen määrä tohtoreita ja taiteilijoita. Toisaalta: juuri se on tarkoitus. Jos löytyy tarpeeksi ihmisiä, jotka lopettavat yliopiston käyttämisen ammattikouluna ja keskittyvät sen sijaan ajattelemiseen ja tekemiseen (esimerkiksi käsillä, esimerkiksi nättejä lapasia), niin heistä tulee hyviä lasten kasvattajia. Heistä tulee todennäköisesti myös hyvinvoivia ihmisiä jotka säteilevät hyvinvointiaan ympäristöönsä.

Jo nyt tiedetään että lapset ja nuoret käyttävät kulttuuripalveluita ja -opiskelupaikkoja enemmän kuin edelliset ikäpolvet. Minusta olisi syytä kuunnella ja tarkkaan, mitä heillä on tulevaisuudesta ja osallisuudestaan Suomen kulttuurielämässä sanottavanaan.

Varmasti paljon.
Kuva: Peter Rosvik



6.3.10

Pietarin lumo


Olen ajatellut Pietaria aktiivisesti sitten abikevään, jolloin luin Dmitri Mereštkovskin 1920-luvulla painetun neliosaisen tiiliskivisarjan nimeltä Kristus ja Antikristus. Kirjasarja hävisi sitten Tukholmaan, annoin sen lainaksi sittemmin aidsiin kuolleelle hyvälle ystävälleni, joka hyväkäs kadotti sen.

En yhtään muista kuka sen on suomentanut, löysinkin sen jostain kirjaluettelosta joskus, mutta tiedot opuksesta olivat epäselvät. Käännösvuosi ei täsmännyt, sitten kaiken lisäksi toisessa kirjalistassa ilmoitettiin että kirjaa on julkaistu neljä osaa ja toisessa että viisi. 

Muistan kyllä lukemani vieläkin erittäin hyvin, koska sarja sai minut käsittämään jotain aika tavalla erilaista venäläisestä tavasta kirjoittaa, kuin mitä olin siihen asti lukenut. Jostain syystä Mereštkovski oli sitten Neuvostoliiton aikaan joutunut epäsuosioon. Ja ennen Neuvostoliittoa ilmeisesti jäänyt Dostojevskin ja Tolstoin jalkoihin.

Ensimmäiset kaksi opusta olivat nimeltään Pietari ja hänen poikansa Aleksei. Siinä väitettiin että Pietari Suuri lähetti jonkun vakoojansa ottamaan selvää miten Venetsia on rakennettu ja tahtoi heti paikalla kanavia ja palatsin näköisiä rakennuksia kanavien rannoille. Poika Aleksei puolestaan lähti Hollantiin opettelemaan laivanrakennusta.

Mutta siis Pietaria suunniteltiin ja rakennettiin. Sitä samaa joka oli joskus Petrograd vähän aikaa, sitten Leningrad ja nyt taas Pietari, eli maailmankielillä St. Petersburg. 

Toiset kaksi osaa kuvasivat Michelangeloa ja Leonardoa ja kaupunkia nimeltä Firenze. Kirjaa lukiessa voi uppoutua uudestaan Firenzen kävelyretkiin. Siellä ei ole muuttunut mikään.

Pietarissa on aina ollut kuvataiteilijoita, kirjailijoita, kuvanveistäjiä, arkkitehtejä, näyttelijöitä, tanssijoita, säveltäjiä – kaikkea mahdollista. Ihmisillä on siellä aina ollut vilkas seuraelämä.  Se on viiden miljoonan ihmisen suurkaupunki, jonne suomalaiset ovat aina menneet. Tosin varmaan useimmiten tulleet myös takaisin.

Kun kävin etelänreissulla kaitsemassa lapsenlapsia, mukaan tuli Johanna Hulkon kirjastosta nappaamani esikoisteos Pietarin säkeitä. Se oli ilahduttava kirjalöytö, odottamaton. Luulen että otin sen nimen vuoksi ja siksi että huomasin säkeiden olevan Anna Ahmatovan.

Ahmatovasta olen lukenut, kuka ei olisi, mutta olen lukenut vähemmän hänen runojaan. 

Menin Hulkon kirjan luettuani suoraa päätä kirjastoon uudelleen ja lainasin Marja-Leena Mikkolan  suomentaman (perusteellisella kirjallisuusesseellä ja elämänkerralla varustettuna) Anna Ahmatovan Valitut runot (Tammi 2008). 

Juutuin elämänkerran lukemiseen ensin, siinä tuli kerratuksi Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Sen toki tiesin että viimeisinä elinvuosinaan Ahmatova asui niin paljon kuin mahdollista pienessä Komorovon/Kellosalon mökissään Karjalan kannaksella. Tiesin myös että Komorovoon tekivät nuoret pietarilaiset runoilijat matkoja, koska heidän mielestään Ahmatova oli viime vuosisadan suurimpia venäläisiä runoilijoita.

Eikä Ahmatova tietenkään välttynyt kirjailijoiden ja muun älymystön kohtalolta. Hyvä ystävä toinen toisensa perään joutui Stalinin vainoissa Siperian leireille tai ammutuksi, kuten Ahmatovan  aviomies Nikolai Gumiljov. Mutta myös Ahmatovan poika Lev Gumiljov joutui leirille ja pääsi sieltä vasta kun Simone de Beauvoir ja Jean Paul Sartre kirjoittivat Anastas Mikojanille. 

Anna Ahmatovan kohtalo oli kova, mutta hän ei lopettanut kirjoittamista missään vaiheessa. Hän kuoli vuonna 1965, jolloin aloitin yleisen kirjallisuustieteen opintojani Tampereen yliopistossa. Ei meillä siis vielä Ahmatovaa käsitelty, vaikka en tiedä oliko hänestä puhuminen arka asia Suomessakin noihin aikoihin. 

Minun on kiitettävä Johanna Hulkkoa näidenkin säkeiden löytämisestä:

Jossakin maailma on yksinkertainen,
läpinäkyvä ja lämmin, iloinen...
Siellä poika pensasaidan yli juttelee,
naapurin tytölle, kun ilta tummenee,
ja hellät sanat saa kuulla mehiläinen.

Meidän elämämme täällä on juhlavaa ja hankalaa,
katkerat kohtaamiset rituaaleja,
raaka tuulenpuuska repii lennossaan
puheen, joka tuskin pääsi alkamaan -

mutta mihinkään emme suostu vaihtamaan
tätä graniittista kaupunkia korskeaa,
sen kunniaa ja kurjuutta, puiston hämärää,
leveitten jokien jäätä säihkyvää
ja Muusan ääntä tuskin kuuluvaa.

23.6.1915 Slepnjovo

Ja kohtalonköynnös puhkesi kukkimaan!




1.3.10

Esteettistä logistiikkaa


Piti menemäni Helsinkiin junalla. Mutta uutisten mukaan monet ihmiset valitsevatkin linja-auton, koska VR ei kykene pitämään junia kulussa. 

Kävelin päättämättömänä edestakaisin jotain, jota arvon kaupunginisät ja -äidit suvaitsevat kutsua matkakeskukseksi. Siitä oli oikein arkkitehtuurikilpailukin. Minusta lopputulos on susi.

Ei tapahtunut mitään muuta kuin hienon aseman rumentaminen ja pysyvästi. Meillä on yksi noita tsaarinajan hienoja asemia. Ensin vietiin aseman puisto, se noin vain halkaistiin kahtia. Eivät auttaneet valitukset, ei niillä ole merkitystä jos ”tarvitaan” katua viemään autoja ties mistä kaupungin keskustan toriparkkiin, joka sekin maksoi miljoonia, taatusti. Toriparkissa on aina tilaa, joten olisi kiinnostavaa joskus nähdä tilejä ja taseita että koskahan kaupungin investoinnista alkaa tulla voittoa.

Mutta millaisen kuvan arkkitehtikilpailun voittajarakennuksesta – josta ainakaan minä en nähnyt muuta etukäteistä havainnekuvaa kuin lasikuution –  satunnainen matkailija saa saapuessaan linja-autolla tai junalla kaupunkiin? Suurin osa ihmisistä on valitettavasti jo totutettu rumuuteen ajat sitten. Ehkä kukaan ei sanoisi mitään.

Tämä ei ole mielipidekysymys, koska satuin näkemään aika monta kilpailuun osallistunutta työtä ja useimmissa kuitenkin kunnioitettiin vanhan aseman ainutlaatuisuutta. Valitussa ei.

Tuloksena on siis lasinen pömpeli aseman takana, raiteiden ja puiston edessä. Sen funktio on istuksia odottelemassa junaa. Pömpeliltä ei siis puiston puolelta enää erota asemaa. Puisto on lievästi kohoavassa maastossa. Eikä siinä ei ole enää niin monta puuta että sitä voisi edes kutsua puistoksi. Paljon olivat istuttaneet jalopuita.

Logistisesti marssiminen asemalta ”matkakeskukseen”, joka ei ole mitään sen kummempaa kuin tiililegopalikkapömpeli varustettuna kyseisellä ilmauksella, hissi ylös sillalle, josta kulkee virtanaan autoja, ja sitten: Matkahuolto. Ilmeni että vaikka olemme saaneet uuden Matkahuollon, niin linja-autolla ei edelleenkään pääse Helsinkiin alle seitsemän tunnin, kun taas juna kulkee aikataulun mukaan noin neljässä tunnissa.

Minulla oli ongelma. Joukkotiedotusvälineet olivat kirkuneet katastrofia VR:n vaihteiden huollossa, ihmisten heittämistä pakkaseen kuudeksi tunniksi, vaunujen ja vetureiden rikkoutumista koska on kova talvi. Pääsisinkö Helsinkiin alle seitsemän tunnin?

Päätin ottaa riskin. En myöhästynyt kuin puoli tuntia, koska Keravalla vaihteet olivat tukossa. Mutta jo Riihimäen jälkeen päätin olla syyttämättä Valtion Rautateitä mistään. Lunta on aivan tuhottomasti. Ei sitä tapaa näin paljon tulla.

Valtiota kyllä syytän. Minusta on typerää tehdä ihmisten ja tavaroiden kuljettamisesta bisnesyhtiö. Mutta suomalaiset ovat tottelevaista vaalikarjaa, ja siellä  VR-yhtiön hallituspaikalla (johtokuntapaikalla?) istuu poliitikkojakin miettimässä kapitalismin lainalaisuuksia. Muistaakseni yhtiössä on valtionenemmistö, vaikka en luekaan talousuutisia, koska en pidä numeroista. 

Pidän puista, lumesta, talitinteistä ja muutamista ihmisistä kissojen kanssa ja joskus ilmankin.

Mutta ilmeisesti nämä kapitalistiset lainalaisuudet tässä VR:n tapauksessa tarkoittivat sitä – kuten muutaman matkustajan kanssa filosofoimme – että ihmiset on heitetty töistä työttömyyteen kun  keksittiin lumen ja jään sulattaminen vaihteista sähköllä.  

Kunnon talvea ei ole ollut vuosiin, joten oli vähintään kvartaaliloogista, että sellaista ei tulisi. Minä en vain käsitä sellaista yhtälöä, että meillä on 300 000 työtöntä (taas, niin kuin ei 90-luvun vastaavissa luvuissa olisi ollut tarpeeksi!) ja sitten ei saada vaihteita harjatuksi puhtaaksi.

Ilmeisesti kyse on korkeammasta matematiikasta.

Pääsin perille. Minulla oli tehtävä: hoitaa kahta lapsenlasta pari päivää. Siinä oli varsinaisia logistisia loikkia, kun yksi vanhemmista on töissä aivan toisessa suunnassa kuin toinen. Ei siinä mitään kvanttihyppyjä tullut omalle kohdalleni, virus-hyökkäyksistä toipuvat lapset ovat hyvin luonnollinen ilmiö. 

Olen asunut Helsingissä 1970-luvulla. Kaikki on muuttunut. Melkein. Yhtenä iltapäivänä päätin jatkaa ekstreme-urheilua ja lähdin Helsinkiin kävelemään. Matka Kampista Hakaniemeen onnistui väistelemällä varoitusnauhoja: katoilta putosi jäänsekaista jäätä. Joku ministeri määräsi, että nyt on pudotettava lumet katoilta. Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa.

Rakastan Helsingin keskustaa, mutta sitä oikeaa, vanhaa. Niissä ovat esteettiset kvaliteetit vielä kohdallaan ja  rautatieaseman kello oli maalattu surrealistiseksi (dadaistiseksi?): kymmentä vaille kaksi.  Pysähdyin ostamaan maahanmuuttajan pitämästä kukkakaupasta Ninnille kissanruohoa ja sain pätevät ohjeet vehnänkasvatuksesta, jotka ilmoitin Ninnin ihmiselle, Anitalle. 

Tallustelin metrosta kohti aavaa Mustalahtea, joka on ristitty Aurinkolahdeksi. Kokonainen uusi korkeiden legopalikkatalojen rykelmä on noussut entisen metsän keskelle. Yksi pikkuinen rakennus on jäänyt siihen vastapäätä Vuosaaren taiteilijataloa, siinä se sinnittelee keskellä korskeita betonilasikuutioita.

Mitään esteettisiä kvaliteetteja ei ole ajateltu, vaan vain rahan lakeja. Yllätin itseni  ihmettelemästä ilmiötä. Ihmisethän väistämättä viihtyvät huonosti rumassa ympäristössä. He alkavat väistämättä voida huonosti. Kauniin ympäristön merkitys tunnetaan ja tiedetään.

Siitä läheltä on häädetty Miina Äkkijyrkkä kyyttöineen. Mutta eiväthän kyytöt tietysti kuulu kuvaan yhtä hyvin kuin puudeleitaan ulkoiluttavat uusrikkaat. 

Luin Hesarin kritiikkiä kirjasta jossa käsiteltiin muun muassa anarkisti Kropotkinia. Kirjan on kustantanut Savukeidas, sen verran ehdin nähdä. Aivan jutun alussa – siis kulttuurisivuilla – oli kuuluisa  Proudhonin julistus: ”Omistaminen on varkautta”.

Mutta sitten jo piti mennä piirtämään ja lukemaan lasten kanssa.

Olen nyt kotona. Sataa märkää lunta, kattotalkoot maassa jatkuvat, vaikka oheisvahingoilta ei ole vältytty. Kaksi kuollutta ja parikymmentä loukkaantunutta. Mutta kun oli ministerin määräys.

Yksinäinen kattomies katselee loputonta työmaata.

Klikkaa isommaksi!




21.2.10

Hidas päivä


Talvisin pitää nukkua. Varsinkin lumimyrskyn aikaan on nukuttava. Ihmisparoilla on ollut tarpeeksi huonoja aikoja jolloin he eivät voi nukkua, työn, sairauden ja muiden epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi, joten silloin kun vielä on unenlahja olemassa sitä on suotavaa käyttää.

Jos sen jättää, siitä seuraa huonoa tuulta sisällä, kun ulos menemisessä on jo aivan tarpeeksi. 



Sitä paitsi unia on hauska nähdä. Painajaisetkin ovat mielenkiintoisia, mutta silloin kun painajaiset tulevat valve-elämään niiden merkitys muuttuu. Koko maailma muuttuu silloin, sekä pienille että isoille ihmisille.

Olen lukenut viimeisen kuukauden aikana kirjailija Danilo Kišin kirjoja. Niissä on maailman yöpuoli läsnä, mutta samalla voimakasta lyyristä yläpilveä, joka on aina välttämätöntä että pääsee ylipäänsä tekstissä eteenpäin. Nämä kirjat ovat merkillisiä aikalaistodistuksia. Aikakaudet kulkevat 1200-luvulta 1940-luvulle. Aihe osuu olemaan sama. Että muuttuuko ihminen?

Pakkaset ovat sisälle käpertymistä ja lukemista varten.



Olen tässä ihmetellyt sitä, että pihan päiväkodissakaan ei näillä tulipalopakkasilla uskalleta ulos. Pikkulapset ovat optimaalisesti rakennettu arktisia olosuhteita varten. Mutta ehkä hoitajilla ruumiinrakenne ei ole yhtä optimaalinen. Sitä paitsi muistan hyvin että nuorena sitä paleli aina.

Kun lähden parin päivän päästä lastenlasten luo, niin joudun tosin opettelemaan uudelleen pukemisen ja riisumisen loputtomuuden ja kaameuden. Siitä on jo kuulkaas miltei 35 vuotta kun se oli viimeksi niitä harjoituksia kävin läpi.

Ei niissä mitään vikaa ole. Pientä ne ovat monen muun asian rinnalla. Maailma on sekaisin ja joskus silloin tällöin hereillä ollessani tunnen olevani osa sitä. Maailma ei suostu mitenkään asettumaan minun tahtomaani asentooni.



Omituista kyllä, mutta Lidialla tuntuu olevan aika tavalla sama käsitys omasta asemastaan ihmisten maailmassa. Tänään hän on vähän kyllästynyt vallitsevaan kylmään myräkkään. Jos hänelle sanoo että huomenna se on ohi, hän tuskin uskoo. Kissat elävät hetkessä

Lidialla on itsensä ja pestessäänkin voi ajatella asioitaan ja tuumia seuraavaa loikkaa. Aina ylös ja eteenpäin. Sigmund Freudin elämänkertakirjankin päällä voi nukkua, jos ei tahdo loikkia yläkertaan.

Sitä paitsi: ulkona on herkullisen näköinen tilhiparvi!


14.2.10

Rikkonaiset nivelet


Syksy kun vaihtui talveksi muistin Kari Hotakaisen romaanin nimeltä Bronks. En olisi muistanut muuten, mutta eräänä harmaana päivänä kirjassa kuvattu joutomaa otti ja avautui eteeni ilman että olin muistanut koko asiaa. Linkissä kirjoitan löysähkösti kirjailijan suhteesta työhönsä. Yhtä tarmokas ja utelias kuin kenen tahansa hyvän rock-kitaristin, esimerkiksi.

En ollut edes ajatellut Hotakaista kovin aktiivisesti, paitsi joskus kun  mietiskelin kuinka korkealle hän asettuu mahdollisesti omassa Suomen kirjallisuuden kaanonissani. Ehkä keskivaiheille, en tiedä, huono hän ei ole ollut yhdessäkään kirjassa. Ylipäänsä harmittaa asetella kirjoja järjestykseen. Viittaan edellisen postauksen loppuun, jossa ilmenee miten kirjat suhtautuvat minuun tätänykyä. Tilanne on sietämätön eikä ole muuttunut miksikään.

Taitava sanankäyttäjä, Hotakainen, nerokkuutta hipova tavantakaa. Tuona nimenomaisena aikana, kun satoi yhtenään, eikä sitä päässyt karkuun edes sateenvarjoa käyttämällä, koska täällä rannikolla tuulee aina ja sateenvarjot kääntyvät nurinpäin, Bronksin päähenkilö tuli mieleen.

Olen niitä ihmisiä joilla on nivelrikko. Kaupunkimme ei panosta erityisesti TULE-sairauksiin (tuki- ja liike-elimet, luulisin), se on sanottu joskus aivan präntättynä, kun joku on tahtonut tietää priorisoinnista. Tässä kaupungissa ei ole tarpeeksi hoitohenkilökuntaa, että terveyskeskukset voisivat antaa diagnooseja. Kun niitä ei anneta, ei sairauksia tarvitse hoitaa. Jos jollakulla oli tarpeeksi rahaa käydä hankkimassa diagnoosi yksityislääkäriltä, terveyskeskus joutui ilmoittamaan, että yksityisdiagnooseja ei oteta huomioon terveyskeskuksissa. 

Joitakin poikkeuksia on, esimerkiksi kaihia varten ihmisen on mentävä nimenomaan yksityislääkärille, joka lähettää lähetteen ja diagnoosin kaupunginsairaalalle. Jokin sopimus heillä täytyy olla, koska sellaisen tapauksen kuulin, että silmälääkäri ei ollut lähettänyt lähetettä sairaalalle, kunnes potilas rupesi ihmettelemään että on kulunut jo seitsemän kuukautta ja hoitotakuu koskee kuitenkin tätäkin kaupunkia. Lääkärin vastaanotossa tyttö oli ynseästi ilmoittanut, että lähetettä ei ole lähetetty ja että on tapahtunut virhe. 

Kun kuulin asianomaiselta harmaakaihipotilaalta tästä, kysyin pyysikö tyttö anteeksi. Ei ollut pyytänyt, oli vain kääntänyt selkänsä ja faksin ääni oli ruvennut kuulumaan. Arvelin että ehkä hän ei ollut osannut asianomaisen kieltä, täällä kun kaikkien viranomaistahojen ja monien muidenkin pitäisi osata sujuvasti sekä suomea että ruotsia. Se toinen  mahdollisuus, eli olla lähettämättä lähetettä tieten tahtoen venyttäen hoitotakuuta ihmisen, tässä tapauksessa kaiken lisäksi kuvataiteilijan, kärsimyksen äärirajoille, ei tietenkään voi olla mahdollista. Hoitotakuu-laista on liian vähän aikaa että väärinkäytöksistä olisi ehtinyt tulla maan tapa, tai edes tämän kaupungin. 

Olen eksynyt asiasta.

Satun olemaan niitä ihmisiä joilla on rikkinäisiä niveliä, aivan kuten Bronksin päähenkilöllä, joka joutui aina välillä lopettamaan koikkelehtimisensa kohti keskustaa, koska jokin ruuvi olkapäissä, lonkissa tai jossain muualla löystyi. Piti olla ruuvimeisseli tai jakoavain mukana kun meni sosiaalitoimistoon pyytämään rahaa elämiseen.

Minulla lonksuvat miltei kaikki nivelet. Mutta ne ovat lipsuneet sijoiltaan koko elämäni ajan. Nykyinen muutos sisältää siis vain kivun. Kipu pahenee matalapaineella. Se johtuu siitä, että paineen laskettua veri purskahtaa valtoimenaan rikkonaisten nivelten läpi ja osuu hermoihin. Jouduin selostamaan tämän yhdelle lääkärille. Itse asiassa olen joutunut selostamaan sen aika monelle lääkärille, sillä terveyskeskus väittää kyllä tiedotteissaan, että kaupungissa on omalääkärijärjestelmä, mutta käytännössä sitä ei ole ollut miltei kymmeneen vuoteen.

Nivelten yliliikkuvuuden vuoksi en ole koskaan edes yrittänyt tunkea jalkojani korkokenkiin. Tai ei se pidä aivan paikkaansa, yritin hoippua kerran viisi minuuttia kotiintuloni jälkeen äitini Italiasta ostamilla hyvin korkeakorkoisilla kengillä. Isä oli juuri tullut hakemasta meidät lapset koulusta. Äiti oli kuollut.

Kengät olivat kaksi numeroa liian suuret, minä olin vasta 17-vuotias, oppikoulun kuudennella luokalla,  painoin vain 45 kiloa, joten painovoimakaan ei auttanut. Pituutta minulla oli silloin 168 senttiä, nyt enää 166 senttiä, mikä sekin on normaalia. Mutta silti kiroilen noita niveliä, jotka keskosuuden ja anoreksia jälkioireena rupesivat rikkoutumaan, eivät olleet päässeet kunnolla paikoilleen rustoineen päivineen.  Yhteyttä keskosuuteen ja anoreksiaan eivät ole suomalaiset terveyskeskukset painottaneet, olen löytänyt tiedot kanadalais-yhdysvaltalaisista tutkimuksista. Netistä tosin, mutta SciFiAmin sivuilta.

Joel Haahtelan uusimmassa romaanissa Katoamispiste on keski-ikäinen nainen jonka kirjailija-lääkäri tapaa kaatosateessa Helsingin Esplanadilla. Nuorimies oli kiinnittänyt naiseen huomionsa, koska nainen ei tahtonut pysyä korkeilla koroillaan pystyssä, vaan nuljahteli nilkoillaan puolelta toiselle holtittomasti.

Arvelin että siinä olisi voinut olla minun kuvani 15 vuotta sitten. Silloin ei vielä sattunut niin paljon ja olisin voinut kirjan henkilön tavoin ruveta nauramaan sateessa. Olisin saattanut innostua tuulesta. Olisin saattanut kuvitella että ihoni raikastuu ja kaunistuu aivan tavattomasti sadepisaroista. 

Sadevesihän sentään on vielä puhdasta. Vai onko?





9.2.10

Pohjoisen tyttö, muun muassa


Minua käyvät joskus jotkut tervehtimässä. Näitä notkui puun täysi ja lisää tulossa. Heijatessaan ne helisivät. Mutta tänään olivat poissa.




Girl from the North Country

Halla istuu yön eteisessä, 
koputtelee oveen ja kähisee:
täällä sitä taas ollaan
ja missäs se tyttö on
jonka talvi sinulle antoi

Kamarissa korttiremmi
läiskii ja laulaa
politiikkaa ja naisia,
valju aneeminen kevät
haukottelee, katsoo ikkunasta

pyrytyttö huiskuttaa
Vanhus, lapsi siis
tutkii lintulaudan elämää,
muistelee miten on elänyt tämän
josta pian pääsee pois

Kesän puut laulavat,
kuormat keikkuvat tietä,
haitari laulaa pitkin vettä
ja talven tyttö
pitää unessa kädestä

(Juhani Kellosalo: Liekin varjo hahmosi, WSOY 1991)

Joku sanoi että Girl from the North Country on poliittinen laulu ja missä on sen maan raja? Laulu on viimeisenä Bob Dylanin älppärillä Nashville Skyline ja hän laulaa sen yhdessä Johnny Cashin kanssa. Kaksi kantrimuusikkoa jammaa.

Vuoden kiertokulussa tullaan kohta seuraavaan. Tässä on talven työt tehty. En tiedä mitä tuossa lukee, ehkä Metsäliitto. En ole nähnyt koskaan edes painajaista, jossa metsä liittoutuisi moottorisahan kanssa.

Sahan äänikin on niin ilkeä, sitähän se varmasti on, piru metsälle, vihulainen.





Tänään lähdin olemaan veden varassa, ja kun katsoin, olin ne lapset hyppytelineillä, palelevan näköisinä, palavissaan.

Jalat kuljettavat kohti keinovettä, kellumaan halliin, monien muiden kanssa, samaan aikaan ja rytmistä kii. Värisyttää kun ajattelen hentoja tyttöjä ja poikia katonrajassa, hyppäämässä alas. Jos kaikki eivät olisi pulpahtaneet pintaan, jos pienet keuhkot eivät olisi pitäneet ilmaa sisällään.

Hetken ajan he olivat ilmassa, kädet ja jalat sätkivät. 

Mutta täällä asuu toinen runoilija. Ei aina, mutta varmaan huvitellessaan. Hänen kirjaansa minulla ei ole. Vai onko, ehkä piiloutuneena kirjarivin taakse? Niin on että viime aikoina kirjat ovat aloittaneet kuurupiilon kanssani. En minä niille mitään saa.