Hämärä tanssii

Pentti Saarikosken viimeisen runokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestä tulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussa sanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.

Hämärä kuitenkin tanssii. Sitten joku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanha kunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, mutta hämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästä sitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.

Se ei oikeastaan haittaa, koska se kirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasat kasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy se Tiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, että jossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.

Keskipäivän uutisten jälkeen jotkut rupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivat rahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:n ohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaan kuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisesti lopetettukin.

Ei ole edes varmaa että voisin kuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikalla oli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellista musiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaan kuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.

Minä en käsitä minkä takia joka vuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioita jotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviä kulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtia kuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitä varten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jo kuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet ja induktiosilmukat toistavat nuotit väärin.

Ilmeisesti Radioateljeen tekijät alkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellä tehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut Hannu Taanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes Jukka Kemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkin kahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. En päässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimellään puhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeä ennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.

Selvä. En voi siis kuunnella enää dokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuin YLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset ja paikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskus istunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseen keskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaan mietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaa että mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi jo formuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää, kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.

Radioateljeessa olen kuunnellut kertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisen naisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen, lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaiken sanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oli ympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmän viiniä, varmaan yksinäisyyteen.

Sellaisesta elämästä lauloi muinoin amerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:

Life that I fashioned,

Not what I wanted,

But things often turn out that way.

Now I’ve forgotten all the dreams

I once lived for

As life becomes day after day.

Siinä laulaa samantyyppinen pettynyt nainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisen runoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanut runot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla, instrumentti on japanilainen koto.

Se on kanteleen tapainen soitin, sitä soitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntä livenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisi esiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täällä asemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikki vesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasan kanssa. Hento nuori nainen.

Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta se on mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen sai matkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehditty kuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.

En ehtinyt mukaan Nurmoon (olin uppeluksissa paksun israelilaisen kirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisia runojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:

Tämä on ankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaa hirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyy kelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruoho uhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuoden kaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaa kyllä kuka on voitolla.

(Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa. Tammi 1987)

Säiden ja ilmojen puolesta emme pääse kyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannut jonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikat johtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni on kaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kun rikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.

Minä muistan kerran kysyneeni miksi naapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynyt puukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkia ajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, että voimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.

Että jos tulee vielä myrsky? Oli kevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuri ollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiin ruokaa spriikeittimellä.

Planeetta pyörii

On outoa ajatella että pelkkä planeetan liike saa valon muuttumaan. On jotenkin mukava ajatella että ehkä ei kuitenkaan, ehkä valo on pimeään vuodenaikaan riippuvainen maan valosta. Mutta tänä talvena, kun lunta ei ole ollut, niin planeetalla on vesihöyryinen ja mutainen valo. Ainakin täällä lähellä Pohjoisnapaa.

Etelänavalla valo on jyrkimmillään aina samanlaista, koska se napa on manner. Olen usein mielessäni matkannut Tulimaahan, koska siellä on varmasti aivan oma valonsa. En ole varma kuinka korkeita vuoret ovat, mutta varmaan ne ovat joskus syösseet tulta, muuten tuskin merimiehet olisivat antaneet sille nimeä Tierra Del Fuego.

Sitten ajattelen lapsia jotka juuri lähtivät kohden kotiaan. Jäi kysymättä matkalla kauppaan mitä Ida ajatteli valosta. Miten seitsenvuotias osaa panna sanoiksi kesän ja talven eron? Jäässä ei ole kukkia, paitsi jääkukkia. Juhannuksena ei ole lunta ja jäätä vaan multa jossa möyrii kastematoja ja tuhatjalkaisia, jotka ajavat niitä takaa. Mullasta kasvaa kissankelloja.

Talven valo on erityinen ja uskon että se meille täällä asuville on tarpeen. Kirjoitan tätä isoisän kirjahyllyn kirjoituskannen päällä. Minusta on mukava ajatella, että hänelle olisi jäänyt omasta kotitalostaan mieleen se, että pimeinä kuukausina on tehtävä puhdetöitä. Koska hän tahtoi ennen kaikkea lukea ja kirjoittaa, hän tarvitsi kotiinsa jykevän kirjahyllyn josta saa kannen lasketuksi alas kirjoitusalustalta.

Kun sain tämän hänelle rakennetusta talosta, vetolaatikoissa oli vielä nimet niille papereille, jotka kuuluvat mihinkin laatikkoon. Käsiala oli kaunista ja täsmällistä. Opetussuunnitelmat ja niiden luonnokset olivat eri laatikoissa. Sitten olivat kuitit. Yhdessä laatikossa luki kassa.

Missään ei ollut lukkoa. Hänen johtamassaan koulussa ei ehkä ollut varkaita lainkaan. Oppilaat olivat tasaisen köyhää maalaisnuorisoa. Ehkä heidän arvomaailmaansa ei kuulunut varkaus?

Asiakirjoja ei laatikoissa enää ollut. Isoisän arkisto oli siirretty isoihin pahvilaatikoihin. Niistä ne piti siirrettämän Maakunta-arkistoon, mutta en tiedä tapahtuiko ikinä niin. Siinä talossa asuvat muut ihmiset.

Vanhat kuittivihkot, joihin on täydellisellä käsialalla merkitty vuoden tapahtumat, ovat kyllä aarteita. Kukaan ei osaa enää tehdä sellaisia. Ihmisillä ei ole enää edes käsialaa.

Kyllä sitä saa surra.

Jään synty. Kiteet ovat jo rannalla.

Jouluruno

Sitaatteja Harry Martinsonin Aniarasta, kuvia omasta kamerastani. Parasta joulua mitä voi löytää.

24
Myös voimattomuus hyökkää tavallaan
ja herjaa aikoja ja avaruutta.
Vaan pelkkää oikeudenmukaisuutta
jo moni näkee tässä matkassaan.
Me itse itsellemme lain luimme
kun tänne sarkofagiin sulkeuduimme.
Siis elävältä omaa peijaisjuhlaa
saa viettää kunnes ylpeytensä tuhlaa.

Ja vuosituhannen tai myriadin päästä
aurinko jokin jossain etäinen
vain nielee pienen koin kuin lampun liekki
syysaikaan ammoin maassa Doriksen.
Ei jatka enää Aniara matkaa,
vain syvää untaan kansa siinä jatkaa
ja nopea on muutos viimeinen.

25
Näin sarkofagiin suljettuina saamme
pois kiitää kiusaamasta planeettaamme
ja lisää kylvämästä kuolemaa.
Nyt avoimesti puhua on valta
kun ajan häpeällisyyden alta
vie meitä eksyneitä
                   Aniara avaruuden taa.

(suom. Aila Meriluoto, WSOY Neljäs painos 1974)

Hieno paikka

Alle kouluikäisenä asuin Seinäjoella Seurahuoneen viereisessä talossa. Seurahuoneella asui pieni tyttö, joka ei osannut yhtään suomea ja sillä oli korkkiruuvikiharat ja nukke, joka sanoi Mama, kun sitä käänsi selälleen tai mahalleen, en muista miten päin se meni. Se korkkiruuvipää ei antanut pidellä nukkea, joten kohautin olkapäitäni ja menin omalle pihalle.

Pihan aidan läpi näki kyllä milloin hieno tyttö tulisi ja voisin suunnitella kenties jotain ihan siitä syystä että likka kuvitteli että käteni olivat likaiset. Ne todennäköisesti olivat, koska meillä oli siinä pihan perillä hiekkalaatikko ja sitä paitsi vihannesmaa, jota pitäisi kohta kastella. Eivät lapset kulkeneet pitäen nukkeja käsivarsillaan vaan tekivät töitä, koska äitien piti hoitaa pienempiä lapsia.

Kun muutettiin etelään Vaasantalosta, en nähnyt Seurahuonetta ennen kuin jotain 35-vuotiaana, kun muutin takaisin maalle. Siis Pohjanmaalle. Se oli vähän nuhjuinen ja kulunut, mutta ehkä 30 vuotta on pitkä aika ja sinä aikana tulee nuhjuisuutta. Kyselin ympäriinsä kuka se pieni suomea osaamaton tyttö olisi ollut, mutta ketään ei ollut enää paikalla niiltä ajoilta. Nyt ajattelen että tyttö on varmaan ollut sotalapsena Ruotsissa.

Ja ennen lopullista Vaasaan muuttoa olin käynyt Vaasassa kulttuurilehti Lakeuden Kutsun kokouksissa, joita pidettiin aina hotelli Astorissa. Se sijaitsee melkein vastapäätä asemaa, joten se oli meitä maakunnassa asuvia ajatellen hyvällä paikalla. Toimituskuntaa Vaasasta oli 3-4 henkeä, maakunnasta tietysti enemmän, mutta läheskään kaikki eivät tulleet Vaasaan.

Aina on ollut olemassa Vaasa ja maakunta, eivätkä ne juuri sekoitu.

Hotelli Astor oli hieno. Se oli oikeasti hieno. Siinä ei ollut tupakanpolttamaa Seurahuonetta muistuttavaa nuhruisuutta lainkaan. En juuri ollut yötä Vaasassa, koska junalla pääsi silloin vielä myöhäänkin kotiin, Seinäjoen kautta.

En tuntenut kaupungista muuta kuin Astorin. Se oli 1980-luvun puolivälissä taiteilijakapakka. Meillä oli kokous jossain kabinetissa ja sen jälkeen tutustuttiin moniin paikallisiin ihmisiin. Tunsin ehdottoman maalaisena joutuneeni väärään paikkaan: toisen kerroksen ravintolassa oli ikkunoissa paksut samettiverhot, hyviä tauluja seinillä, hienot huonekalut, kaikki. Silti hämmentävästi tapaamamme vaasalaiset taiteilijat, näyttelijät ja muusikot vaikuttivat aivan samanlaiselta porukalta kuin missä tahansa kaupungissa taiteilijaväki tuntuu.

Ei ollut puheessa yhtään eroa verrattuna Helsingin Kosmoksen puheisiin. Ideoita tuli tulvimalla ja minä kirjasin niitä ylös senkun kerkisin. Tajusin heti että Astorin porukka oli sellaista, joka todella tekisi juttuja lehteen ja joka oli sitä paitsi oikeasti kiinnostunut siitä, mitä olimme saaneet aikaan. Se oli vielä hämmentävämpää, koska maakunnassa kulttuuriväki oli hajallaan ja yhteyttä pidettiin postitse ja puhelimitse. En usko että maakunnassa lehteä oikeastaan edes lehdeksi noteerattiin n.k. paremmissa piireissä. Ei kyllä varmaan Vaasassakaan. Täältä ei mistään saa ostaakseen kulttuurilehtiä ja kirjakauppakin on täynnä krääsää.

Astor oli aikamoinen mysteeri paikaksi verrattuna Seurahuoneeseen. Junassa päädyttiin siihen, että eivät ruotsalaiset noin hienoja voi olla, joten interiöörin täytyy olla peräisin tsaarin ajalta. Minua jäi mietityttämään ruotsalaisten osuus. Siis suomenruotsalaisten, tässä tapauksessa Vaasan ruotsalaisten. On heissä täytynyt olla rikkaita, jotka ovat voineet rakentaa noin kauniin talon.

Sitten tapahtui keikaus. Astor myytiin. Koko se kaunis sisustus pilattiin, mitään ei jäänyt jäljelle. Ulkokuori on jonkun ulkomaan renessanssiajan talon kopio tai jäljitelmä, mutta ehdin nähdä että Vaasassa oli muitakin hienoja taloja. Sen sijaan Astorin sisäpuoli muuttui niin tyystin, että emme enää voineet kokoontua siellä. Lehtikin loppui ilmestymästä, joten se siitä.

Sitten tuli Vaasaan muutto, oikeastaan ensimmäinen tutustuminen kaupunkiin vähän tarkemmin. Kulttuuriväki oli hajallaan Astorin muutoksen jälkeen. Me emme kyenneet menemään muuttuneeseen ravintolaan, se olisi tuntunut jotenkin pyhäinhäväistykseltä.

Tinka tutki ruokalistaa päätään pudistellen. Hän inhosi porsaankyljyksiä yhtä paljon kuin palttua ja verilettuja. Czarda kohotti katseensa Iltaan. ”Me taidamme elää herroiksi ja ottaa oskarinleikkeen kumpikin”, hän vilkaisi Tinkaa, ”tiedän että bearnaisekastikkeesta sinä ainakin pidät...”

Tässä on sitaatti Pirkko Lindbergin kirjasta Hotelli Kaipaus (suom. Saara Villa, Schildts 2010). Tuollaisia ruokia pieni tyttö sai kirjan hotellissa, joka muistuttaa mitä suurimmassa määrin Astoria ja sijaitsee asemaa vastapäätä Vaasan kaupungissa. Samoihin aikoihin minä kulkea lampsin Seinäjoen kansakoulusta kotia kohti maitopullossa klimppistä kauravelliä, joka oli ollut päivän ateria ja jota en kyennyt syömään. Tyhjensin pullon vaivihkaa jalkakäytävän viereiseen ojaan.

Koska kotonakin oli lähinnä klimppistä mannavelliä, niin olin niihin aikoihin lopettanut syömisen oikeastaan kokonaan. Kirjan tapahtumat olivat joskus 50-luvun alkua ja silloin minä aloitin kouluni. Kirjan Tinka eli Katinka oli vanhempi kuin minä. Hän muisti Vaasan pommitukset.

Tässä kaupungissa on vuosittain kaksikielinen kirjallisuustapahtuma nimeltä LittFest. Siellä käyminen ei onnistu minulta enää, koska kirjastossa ei ole induktiosilmukkaa. Vaasa on monella tapaa suomenruotsalaisten pääkaupunki. Vasabladetia luetaan myös hotellissa kirjan mittaan. Tinkan äiti Czarda on saanut orvon lapsen hoitaakseen ja koska hän on hotelleissa ja ravintoloissa töissä, niin hän on ollut töissä monessa paikassa.

Suurin osa kirjan tapahtumista on Vaasassa. Kirjan kirjoittaja Pirkko Lindberg oli mukana eräässä ensimmäisistä kirjallisuustapahtumasta, ehkä viisi kuusi vuotta sitten, pitemmän aikaa sitten. Puhuin hänen kanssaan ja hän kertoi että aikoo kyllä vielä kirjoittaa Astorista. Kysymysmerkki: ”No, kun asuin siellä lapsena.”.

Katsoin pitkää ja vaaleaa kirjailijaa, muistin nähneeni hänet televisiossa, olin lukenut joitain hänen kirjojaan. ”Siis äitini oli töissä Astorissa”, kirjailija selvitti. Ahaa.

Kirjailija jotenkin kuvittautui lapsena näkemääni Seurahuoneen pieneen suomea osaamattomaan tyttöön, jonka nukke sanoi Mama. Tässä kirjassa Tinka kutsuu huoltajaansa nimellä Mami. En muista mitä puhuimme, mutta sen tiedän että yritin kysyä häneltä millainen Astor oli silloin. Sen on täytynyt olla erilainen kuin 80-luvulla.

Nyt kun asun Vaasassa ja tiedän että Vaasoja on ainakin kaksi, suomenkielinen ja ruotsinkielinen, luen kirjaa luultavasti aika eri tavalla kuin muualla Suomessa asuva lukija, aivan kielestä riippumatta. Olen iloinen siitä, että Lindberg sai kirjan kirjoitetuksi. Se on tytön kehityskertomus sodanaikaisen ja sen jälkeisen ajan Vaasasta, jossa elämä elää suhisee.

Tuntu on pikkukaupungin. Jälkikirjoituksen monet nimet ovat tuttuja. Mutta ne tuskin olisivat tuttuja, jos olisin jäänyt asumaan maakuntaan tai suunnannut takaisin etelään. Olen sitä paitsi tässä välissä asunut kahdessa muussa maassa, ynnä monilla paikkakunnilla myös Suomessa, niin että kyllä tämä kaupunki tuntuu oudolta.

Tämä on kaksikielinen kaupunki, mutta en osaa puhua ruotsia. Niin kuin koulussa opetettiin tai Ruotsissa opin itse. Olen unohtanut, tai sitten tämä on todella outo paikka. Lindbergin kirja on Vaasan historiaa ja selittää paljon. Mutta enimmäkseen se on kuitenkin tytön kehitystarina, joka kietoutuu ottoäidin maailmaan myös niin, että kummallakin on saksalainen poikaystävä.

Olisi pitänyt kysyä Lindbergiltä oliko hänellä puhuva nukke. Hän kertoo vain mustasta nukesta, joka jollain lailla kietoutuu yhteen Vaasasta muuttamisen kanssa. Takaisin Helsinkiin. Nuken kasvot olivat hiertyneet. Ehkä se ei puhunut.

***

Tällä välin talvi epäröiden yrittää tuloaan tänne. Pohjoisesta ei puhalla. Ei puhalla mistään, mutta jostain syystä lämpötila sahaa nollan kummankin puolen sinnikkäästi viikkoja.

Koskaan ei tiedä milloin kaatuu matkalla uimahalliin.

        Joutomaan päällä ihan vähän lunta. Toisella puolen nostokurkia. Kuka tänne muuttaa?

Joka tapauksessa jalat ovat läpimärät kotiin tullessa. Onneksi ystävä lähetti villasukat.

Jouluna syötiin talviomenoita

Olen käynyt sivistysoppikoulua ja sivistysyliopistoa. Nämä ovat ehkä vieraita käsitteitä nykyopiskelijoille, joilla on mielessään ammatti. Oli pyrittävä oppikouluun 10-vuotiaana.

Silloin jäi osa pyrkijöistä ovien ulkopuolelle. He jatkoivat kansalaiskouluun ja sitten sen jälkeen ammattikouluun tai ammattiin suoraan. Töissäkin oppi ammatin.

Vuonna 1970 tehtiin peruskoululaki, jolloin lapset joutuvat valitsemaan elämäntiensä vasta 15-vuotiaana. Kymmenvuotias ei osaa vielä ajatella miksi haluaisi tulla (mutta 15-vuotias osaa?). Minä niin kuin monet muutkin ovat ihmetelleet tulemistaan koko elämänsä. Oli sitten koulutie ollut millainen tahansa.

Maisa tekee sound checkin juhlasalissa

Oppikoulumme oli yksityinen ja maksoi paljon rahaa. Isä ja äiti tekivät kumpikin työtä, isä peräti kahta työtä, että perhe pystyi kustantamaan kolme lastaan oppikouluun. Kun kävin viikonloppuna koulumme 90-vuotisjuhlassa, mietin ankarasti miten ihmeessä Tampereen radan varren työläisperheet pystyivät lähettämään lapsensa kouluun. Vapaaoppilaspaikkoja oli, mutta ei loputtomasti.

Kirjat oli ostettava kirjakaupasta, ne maksoivat paljon, mutta niitä ei vaihdettu vuodesta toiseen, vaan kulkivat perheissä lapselta toiselle. Meidän lukioluokkamme (kaikissa kunnissa ei ollut lukiota) kirjoitti ylioppilaiksi 1964. Luokastamme tuli lukion senioreiden järjestämään juhlaan paljon kavereita: 21 kaikkiaan. Useimmilla jotka eivät tulleet, oli jokin este. Yksi oli sellainenkin, että luokkatoveri ei ollut enää elossa.

Olen ajatellut Kipaa nyt neljä päivää. Muun muassa häntä, mutta myös muita joista tuli ystäviä. Kipan perheellä oli valtava puutarha, jonka keskellä oli lampi. Meillä oli keskikoulussa perunannostoloma ja sain perunoiden sijaan poimia puutarhan omenoita, pakata niitä laatikoihin. Osa lähti eteenpäin kauppoihin, osa meni kellareihin. Talviomenat tulivat kauppoihin jouluksi.

Kipa opetti minulle minkälaista kohtelua mikäkin omenalaji vaati, kertoi nimet ja opasti ensimmäistä kertaa työssä, jossa perheen lisäksi oli päiväläisiä. Puutarha oli valtava. Sen toisessa päässä oli tie joka vei Liuksialan kartanoon ja toisessa päässä Tampereen tie. Alueen nimi on Pikkola. Luin Kangasalan Sanomista, että Pikkolan alueelle tulee uusi koulu. Aamulehti oli uhkaillut ettei uutta lukiota enää tule.

Pääoven portaita tulin kolinkolin alas tönimättäkin hyvin nuorena anorektikkona

Meidän koulumme kohtaloa ei vielä tiedetä. Juhlan aikaan oli synkkä ja myrskyisä yö, joten en saanut selvää kuvaa siitä miltä ympäristö nyt näyttää. En ole käynyt Kirkkoharjun alla olevassa koulussa sitten vuoden 1963. Olen huono matikassa (syypää on tietysti matikanope, enkä lukenut matikkaa kuin minimaalisesti keskikoulussa, sen jälkeen menin kielilinjalle: eikös ole niin että lahjattomia lapsia ei nykypsykologian mukaan olekaan?), joten en osaa ihan laskea kuinka paljon siitä on aikaa.

Tulin päivällä paunulaisella (nro 70 niin kuin ennenkin) ja olin kauhistunut näkemästäni. Pikkolan puutarhasta eikä edes talosta näkynyt vilaustakaan (juhlan aikaan joku sanoi että on siellä vielä muutama puu ja lampikin on, mutta eivät näy enää tielle). Aivan kuin jättiläinen olisi askeltanut sinne tänne harjujen ja järvien välissä ja heitellyt kammottavia palikkataloja sinne tänne.

Minä lähdin matkaan ajatellen että jos löytyisi paikka, sellainen jossa olisi työtilat kummallekin meistä, turvallinen paikka Lidialle myös käydä ehkä ulkona silloin tällöin.

Muutin mieleni jo bussimatkan aikana. Kotipitäjääni ei ollut enää. Liuksialan tiestä oli tullut Kaarina Maununtyttären tie (?). Kirkkojärveä ei enää näkynyt tielle. Vähän matkan päässä harmaakivikirkko seisoi kuin se kuuluisa kipeä peukalo keskellä kammotuksia. Viistosti vastapäätä näkyi kyllä pyöreä kirjakauppa, mutta en päässyt selville siitä onko siellä vielä kirjakauppa. Tuskin vain. Urkutehtaalla luki että Kirjakahvila. Mutta nyt siihen aiotaan rakentaa asuntoja...

Urkutehdas on ajat sitten mennyt konkurssiin. Jostain syystä urkuja ei enää tarvittu. Kun olin lapsi, niitä haettiin ympäri Eurooppaa, olivat hyviä urkuja. Harmaakivikirkossa lauloin kirkkokuorossa sitä joululaulua On pyhä jouluyö, alttona tietenkin. Muistikuva tuli yhtäkkiä, kun sitä äsken laulettiin radiossa. Muistan jokaisen nuotin, vaikka en osaakaan enää laulaa. Laulun tekijä on tuntematon, koulun laulukirjassa sanottiin että ranskalainen sävelmä.

Minulla oli silloin vielä kuulo kummassakin korvassa. Laulaminen oli puhdasta iloa.

Kipan ylioppilaskuva oli monien muiden kuvien ohella isossa kasassa. Kipa oli jumalaisen kaunis nuori nainen. En tiedä mihin hän kuoli, siitä ei puhuttu.

Pihan myrskyiset männyt

Mutta koulun edessä oli tie entiseen kotiini harjun rinteellä, keskellä ne kaksi mäntyä jotka muistan hyvin. Suoraan vastapäätä pääovea oli Ilmonin talo (joku ehkä muistaa yhden niistä lapsista, Einar Ilmonin, jonka töitä on Ateneuminkin kokoelmissa). Se on hävitetty. Tilalla on tyylittömiä omakotitaloja. Viistosti oikealla oli Tulenheimon hevosten laidunmaa. Hevoset tulivat tervehtimään varsinkin jos oli joskus iltaisin käynyt tuomassa niille leipää. Muistelen että se oli kiellettyä, mutta rakastin hevosia. Ne tiesivät kuka minä olin.

Yöpaikan emäntäni Anja näytti minulle sunnuntai-iltapäivänä täydellisen hävityksen jonka kohteeksi Huutijärven harju on joutunut ihan viime aikoina. Siis aivan tavallista suomalaisesteettistä maaseuturakentamista. Anjan veli Aulis tuli kylään ja keksin että saisi tulla rankkasade ja huuhtoa harjun alas Vesijärveen. Kangasala on ihmistensä paikka, mutta se on pakotettu Tampereen esikaupungiksi.

Tulvasta ei tulisi vahinkoa. Luonto loisi maiseman uudestaan. Anjan ja Auliksen talot ovat vanhoja, ne eivät sorru.

Ajattelin ihmisiä. Olen aivan vakuuttunut siitä, että ihmisen malli, joka meillä on, tulee näistä ihmisistä, joiden kanssa on kasvanut, oppinut, ymmärtänyt tai ei. He ovat tärkeitä ja heidän tapaamisensa näytti ajan kulun, mutta he ovat peilejä joista näin miksi olen se mikä olen.

Meissä on kaikissa edelleen se sama ihminen kuin lapsena ja nuorena.

"Vaan oisinpa uljas kotka...", maakuntalaulusta tuttu Vesijärvi, kyläläisten uimaranta

Mieli kiinnittyy

Tein gradua Tampereen yliopiston kulttuurintutkimusasemalla 1990-luvun alkupuolella. Kuljin Virroilta Tampereen yliopistolle seminaareihin ja kirjastoihin. Yliopisto oli alkavan murroksen kourissa. Keskustelin tutun tiedekuntasihteerin kanssa, joka sanoi että tämä on vasta alkua rahahanojen sulkeutumisessa.

Ihmettelin hänen käsitystään, koska en voinut lakata rakastamasta kaikkea sitä suurenmoisuutta, joka kirjastoissa vallitsi verrattuna 1970-lukuun, jolloin olin yliopistossa sitä ennen. Siellä oli kirjastoissa jo muutama tietokone opiskelijoiden käytössä. Minulla ei ollut linja-autovuorojen välissä aikaa tutustua niihin. Mutta ei minun tarvinnutkaan, koska kulttuurintutkimusasemalla oli myös muutama tietokone jo.

Ja kaiken huipuksi asemalla oli linkkiyhteydet Cernin WWW-järjestelmään joka oli uskomaton. Kaikki oli tietenkin merkkipohjaista, mutta ne oppi äkkiä. Cernin tiedekeskuksen syy ruveta tarjoamaan tiedelinkkejä kaikkien käytettäväksi – ensimmäinen yhteys oli nimeltään Lynx – oli yksinkertaisesti tahto jakaa tietoa kaikille, ei omia sitä.

Minulla oli kohta kotona itselläni kone, koska aseman konetta tarvitsivat muutkin, käytetty sellainen, ja hyvin pian myös linkkiyhteys – sähköposti ja muu tulivat Freeport-asemalta Vaasan yliopistosta puhelinlinjaa pitkin.

Yksi ensimmäisistä löydöistäni sattui olemaan Aristoteleen kirja De Caelo. Se oli ladattavissa kotikoneelle ilmaiseksi, en enää muista mitä kautta sen sain, mutta kun rupesin innostuneena lukemaan sitä, huomasin että kirjan englanti oli vanhaa ja lukeminen vaivalloista. En lukenut sitä kokonaan.

Ulkona sataa ja tuulee, olisi pitänyt tehdä asiaa kauemmaksi kauppaan, mutta rupesin lukemaan Tieteessä tapahtuu-lehteä 7/2011, jossa ensimmäisenä tieteenhistoriaa ja metafysiikkaa käsittelevä artikkeli. Jouni Huhtanen, Pierre Duhemista väitöskirjaa Oulussa tekevä ihminen, on pusertanut vaikuttavan pieneen tilaan valtavan määrän tieteen alkutaipaleen asioita.

Lainaan tähän aivan ensimmäisen kappaleen:

M.J.S. Hodgen ja G.N. Cantorin (1996, 838-839) mukaan 1900-luvun alun tieteenhistoriassa vaikutti ennen varsinaisen loogisen positivismin alkua Auguste Comten (1798-1857), Gottlob Fregen (1848-1925) ja Moritz Schickin (1882-1936) esiin nostama positivistinen tiedonintressi ja siihen kytkeytynyt tapa nähdä tiede historiallisesti kumulatiivisena, kohti lopullista muotoaan kehittyvänä erilaisten faktojen, metodien ja teorioiden kokoelmana. Tämän asenteen haastajaksi nousi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Pierre Duhemin (1861-1916), Ernst Cassierin (1874-1945) ja Bertrand Russellin (1872-1970) edustama tieteentutkimuksellinen suuntaus, joka ei hyväksynyt positivismiin sisältynyttä oletusta tieteen aukottomasta kehityksestä tai pyrkimyksestä nähdä luonnon matematisoinnin ja yhteiskunnan teknologisoitumisen vapauttaneen ihmisen skolastiikan ja taikauskon kahleista.

EN ole itse opiskellut tieteenhistoriaa enkä minkäänlaista filosofiaa. Käsitykseni asioista ovat ylen hataria ja filosofiasta olen oppinut jotain vain estetiikan kautta, koska pääopiskelusuuntani oli kirjallisuus. MUTTA en ole voinut välttyä tuolta kysymyksenasettelulta. Siinähän kysytään oikeastaan, onko tiede onnistunut vapauttamaan ihmisen tietämään.

Jokapäiväisessä elämässä on helppo huomata, että edes hyväätarkoittava populääri puhe tunneälystä ei ole estänyt kaikenkaltaisten uskomusten ylivaltaa ihan joka paikassa. Nyt tuota artikkelia lukiessani ja etsiskellessäni Aristoteleen De Caelo-tekstiä, joka on jossain koneen tai varakoneen uumenissa, tiedän ja tajuan, että jos ihmisen vapautuminen ajattelemaan on onnistunut noinkin kehnosti, minun pitäisi vähintään ruoskia itseni, kun en ole kyennyt ottamaan enempää irti opiskeluvuosistani.

Olen aina rakastanut oppimista. Olen ollut erityisen innostunut siitä, että asiat eivät ole niin kuin koulussa on väitetty – olen ylipäänsä iloinen siitä, että minulla on oikeus ja oikeastaan velvollisuus epäillä jok’ikistä väitettä. Kunnes se siis todistetaan oikeaksi. Ja kunnes taas se todistetaan vääräksi, kun on syntynyt uusi varteenotettava teoria. Yksinkertaisesti on hyvä että kaikki on muutoksen tilassa. Myös ihminen.

Aristoteleen pääväittämä tässä artikkelissa on ”Jokainen kappale pyrkii ikään kuin oman sisäisen luontonsa mukaisesti kohti sille ominaista olomuotoa ja asemaa (Duhem 1985, 431-432).”, eli tulee kulumaan kauan ennen kuin Albert Einstein pääsee sanomaan jotain massan ja painovoiman suhteesta. Ja nyt puolestaan on mahdollista, että uudet löydöt saattavat asettaa Einsteinin pääolettamukset epäilyksenalaisiksi. Tämä ei ole väitöskirjan lyhennelmä eikä tällainen diletantti sitä voisi kirjoittaakaan, mutta joka tahtoo tietää asiasta enemmän pystyy sen helposti tekemään.

Lähin kirjasto on se ensimmäinen tiedon paikka.

Historia on hurjan pitkä. Ihminen on onnistunut tähän saakka lähinnä tuhlaamaan aikaansa ajattelun, tietämisen ja toiminnan sijaan. Ei nyt sentään kokonaan. Ihminen on aika hyvin selviytynyt ottaen huomioon, että sen geeneissä asustavat räjähdysherkät ominaisuudet ovat vähän väliä asettaneet koko lajin olemassaolon vaakalaudalle. Eikä tietenkään vähiten nyt.

Kyse ei ole edes pelkästään geeneistä, vaan ihmisen laumaeläimellisyyden olemuksesta, joka tähtää esimerkiksi johtajuuksiin. Johtajista saattaa olla enemmän sille laumalle harmia kuin hyötyä.

Russellin, yhden noista tieteenhistorioitsijoista, päätyöksi n.k. suuren yleisön silmissä taisi jäädä Vietnam-tribunaalin perustaminen. Se liittyy läheisesti niihin asioihin, joita Suomenkin Sadankomitea ajaa: rauha on ihmiselle paras olotila ja sille pitäisi antaa viimeinkin mahdollisuus, että saataisiin jotain tolkkua näiden 7 miljardin otuksen elämään.

Törmäsin hienoon kirjaan tässä parin viikon aikana, onneksi niitä syntyy jatkuvasti. Kirjoitin siitä täällä. Siinä sanoman ydin on maailman yksinkertaisin ja vaikein asia, rakkaus.

Pohjatuuli

Villahupparin villan läpi puhaltaa kova ja kylmä tuuli, kun väistelen jäätyneitä lätäköitä entisen linja-autoaseman aukiolla. Tuuli tunkeutuu kuulokojeen kautta kipeästi korvaan. Se todennäköisesti jäädyttää aivoja samaan aikaan.

En uskalla ajatella miten aivoille käy kun ne ensin pakastetaan ja sen jälkeen sulatetaan. Sen tiedän että mitään kalaa ei pidä pakastaa, sulattaa ja pakastaa, koska kalan solut eivät sellaista kohtelua kestä hajoamatta. Mistä minä tiedän, miten aivot reagoivat tähän viimaan? Ja miten kaukana kalan lihasta ylipäänsä aivosolut ovat, en usko että yksikään tiedemies on edes ajatellut asiaa.

Minusta talven tulossa näin yhtäkkiä on huolestuttavia piirteitä.

Menin kuitenkin talvirenkaattomilla pyörillä. Vaikutti siltä että jarrut toimivat. Pyörää on pakko pitää omalla parvekkeella, koska minulta on varastettu kaksi pyörää lukitusta pyöräkellarista ja kaksi rapun edessä olevasta pyörätelineestä. Eivät ne olleet kalliita pyöriä. Mutta Jopo on aivan oma rotunsa, vaihteeton, painava, nopeasti kääntyvä – ja ferrarinpunainen, niin että sokeimmatkin autoilijat näkevät sen.

Näitä Jopoja jopa varastetaan oikein urakalla. Minulla on kyllä pyörällä turvakoodi ja se tallennettuna turvalliseen paikkaan, niin että voro ei pääse kauaksi. Digitaaliset välineet senkun kehittyvät.

Täytyy olla niin että kun autot yrittävät ajaa ylitseni, he ovat jotenkin värisokeita. Mutta kirjoitin tästä jo vähän aikaa sitten. Toisaalta minusta ei ole mitään syytä siirtyä asiasta johonkin toiseen, koska tähän kaupunkiin on pesiytynyt tappaja-autoilijoiden lauma.

Ymmärrän että näillä (ja suurin osa on muuten ollut nuoria miehiä – joukossa se viimeksi mainittu NUORI ÄITI. On totta kai mahdollista että nuorista miehistä osa on myös isiä, mutta olen aika varma siitä että he eivät tiedä sitä.)autoilijoilla on vaikeuksia tajunnan, alitajunnan ja superegon kanssa. Kaikki niistä ovat kehittyneet miten sattuu. Tuskin ne ovat kovin hyvin synkronissa aistien kanssa edes.

Se taas puolestaan varmasti johtuu siitä mitä ihmiset syövät. Jo nuoret miehet saattavat olla lihavia. Nuoruuden lihavuus korreloi suhteellisen varhaisen kuoleman ja pahojen sairauksien kanssa. Voin tietysti hurrata sille että he sentään ihan kohta kuolevat.

Sillä välin valitettavasti ennen sitä he ovat kavereidensa kanssa, jotka pyörittelevät tupakkaa suussa, samalla kun kiljuttavat renkaita tyhjällä linja-autoasemalla ja heittävät sivuikkunasta ulos olutpulloja tai kirkasta lasia ja niin lujaa että ne varmasti menevät rikki, niin että mahdollisimman moni pyöräilijä menettää pyörän renkaan. Mikään ei riitä heidän heikolle minälleen.

Mietin parastaikaa minkä aseen keksisin suojateillä vetelehteviä autoja vastaan, etten ajaisi uutta pyöräkypärääni rikki niitä vasten (koskaan ei tiedä mistä ne putkahtavat suojatielle). Olen käynyt läpi jo monta vaihtoehtoa ja esimerkkejäkin on. Ameriikassa josta autojen vihamielisyys pyöräilijöitä kohtaan on kotoisin, pyöräilijöillä on vaihtelevasti base-ball –mailoja ja pieniä jäänaskaleita, jolla saa äkkiä ruostuvia naarmuja näiden ihmistä muistuttavien tyyppien peltikuoriin. Suomalaisten yleisin työkalu on puukko, mutta minusta ne ovat vähän vaarallisia.

Pyöräilijäkin voi joskus huonona päivänään nähdä oikeasti punaista, kun on pakko viidennen kerran saman pienen kadunpätkän mittaan pysähtyä nuorenmiehen (tai siis naisen pikkutyttärensä kanssa) auton suljettua tien. Ei ehdi kuin raivostua aivan aiheesta, ei ehdi pelästyä että tappaako se mun.

KOKO AJAN MINULLA ON ETUAJO-OIKEUS, koska ajan polkupyöräilijöille varattua jalkakäytävän osaa tai tien oikeata reunaa. Yksityisautojen – kerran myös jumalattoman pahasti käryävän traktorin – terrori on siinä mitassa että siihen pitää ruveta puuttumaan.

Poliisi siihen ei puutu. Jos kysyt poliisilta että miksi, niin ilmoitus on tavanomainen: ei ole resursseja. Minä en ihan totta oikeasti tiedä mitä liikenteenvalvojat tekevät, mutta olen asunut tässä kaupungissa 14 vuotta ja sinä aikana olen nähnyt kaksi (2) kertaa kahden poliisin kävelemässä kadulla, jolloin olo oli vähän aikaa ihan vähän turvallisemman tuntuinen.

Sitten ne tietysti menivät autoon.

Miksi meillä ei ole polkupyöräpoliiseja? Ne voisivat vaikka panna päälleen Batman-viitat niin kuin 1950-luvun pariisilaispoliisit ja viitassa voisi lukea vaikka PIENEN IHMISEN TURVAKSI! Liikennepoliisi.

Vaaralliselta retkeltä tultua istun tähän sitten kirjoittamaan. Niin kuin tänäänkin ja vähän pitempäänkin. Joskus pitää kirjoittaa myös aivan rauhallisista asioista, tosi-isoista ongelmista ja kaiken muuttumisesta.