Konjunktio

Kaksi planeettaa paistoi kirkkaana pimeään huoneeseen. Ne ovat juuri siinä suunnassa missä pitääkin, auringonlaskun lähellä.

En muista mitä ne ovat. En osaa lukea tähtikarttaa. Osasin sen erittäin hyvin 6-vuotiaana, kun pikkukaupungin valot eivät häirinneet taivaan tutkimista. Tämä kaupunki on liian täynnä meteliä ja valoa öisin. Maaliskuu on vielä talvea, on vielä aikaa kevätpäivän tasaukseen.

Isompi on hyvin kirkas. Se on todennnäköisesti joku suuremmista planeetoista, Jupiter tai Saturnus. Muistaakseni kumpikin niistä syövät lapsiaan, ellei se ollut vallankumous.

Saturnaliasta kehittyi karnevaali-aika, monen mutkan kautta. Muistaakseni tsaarinvallan aikaan juhlittiin ennen paastoa väärän kuninkaan päivää.

Minulla on se tunne, että kun ajat vaihtavat suuntaansa, tai muuttuvat kerta kaikkiaan tai tulee äkkipysähdys, niin tästä konjuktiosta, kahden planeetan tapaamisesta, ei kykene enää silloin kertomaan mitään. Voi olla että aamulla olen jo unohtanut.

Mutta kävin kirjastossa ja hain kirjoja, kun en yhtenä päivänä ehtinyt ajatella mitään omaani. Löysin pohjalaisrunoilijan Leea Kedon uusimman runokirjan, joka on aivan oikea kirja. Runot on ladottu vain joka toiselle sivulle, joka toinen on tyhjä. Tyhjälle sivulle voi kuvitella kuvan.

Runot ovat niin voimakkaita että niistä jää jälkikuvat. Kuvien ei tarvitse olla eideettisiä ollakseen olemassa.

PITKÄ PIMIÄ

Tulispa ikuunen pimiä,

loppuus öljy ja sähkö

eikä ikinä valkenis aamu.

Luettaas kämmenten viivoosta kaikki

menny ja tuleva,

unohrettaas saman tien.

Lämmiteltääs toistemma silmien valos,

ei kerrottaasi kellekään

millä me pysyttihin hengis

sen pitkän pimiän yli

(Leea Keto: Läpitte tuulisen lakian. Edico OY, 2011)

Kuuntelen Johann Helmich Romanin (1694-1758) musiikkia, kaukaisilta ajoilta, Tukholmasta, kuninkaallisista häistä. Music for a Royal Wedding. Musiikki-CD:n kannessa on vanha kuva Drottningholmista, jossa olin kesällä. Lukemattomia laivoja tuomassa tavaraa häihin. Kauppalaivoja ne ovat selvästi. Pieniä ja pulleita, nopeasti kääntyviä. Niissä vesissä on oltava.

En muista enää kuka silloin on ollut Ruotsin kuningas. Suomen asioihin se on vaikuttanut, koska tuohon aikaan mahtuu Iso Viha. Siitä on sellainenkin tieto, että Oulun lääniin jäi henkiin kalmukkien ja kasakoiden jäljiltä vain kourallinen ihmisiä. Kirkoissa on joku aina jossain pitänyt kirjaa, tai pappiloissa.

Perinnöllisyystieteilijöille kourallisesta ihmisiä on jäänyt geenistö, joka on aarreaitta. Se ei tarkoita sairauksien aarreaittaa ainoastaan, vaikka perinnöllisten sairauksien määrä on siellä huomattava. Nyt vain eletään niin pahoja aikoja, että tiede ei oikein kykene tutkimaan geenistöä ihan muuten vain. Siihen ei anneta rahaa.

Ajattelin tuota runoa lukiessani lapsenlapsia. Jos he jäävät henkiin, niin ei ole mitään tapaa kertoa tätä aikaa heille.

Petoksia ja traumoja

Aivan kuin jo olemassa olevien kirjojen kimpussa työskentely ei riittäisi, minun piti käydä kirjastosta katsomassa olisiko siellä osviittaa työläiskirjallisuuteen, joka erityisesti kukoisti 1950-luvulta lähtien. Suomessa työläiskirjallisuus kamppaili suosiosta sotakirjallisuuden kanssa.

Minulla on epäilys siitä että kumpikin kirjallisuudenlaji oli miesväen suosiossa. Epäilen jopa, että aivan sodan jälkeen vähemmän naiset ehtivät lastenhoidolta ja työssäkäynniltä edes lukea mitään. Ideologisia suuntaviivoja epäilemättä piirsi miessukupuoli. Lukuunottamatta joitakin loistavia poikkeuksia.

Mikä ei tarkoita sitä etteivätkö miehetkin tehneet töitä He tekivät töitä niin lujasti, että sodankäynyt sukupolvi miehiä alkaa olla kuollut, sen sijaan naisia jonkin verran ehkä vielä on. Minulla ei ole ketään sen ikäistä kenen kanssa puhua, he ovat suvusta kuolleet, mutta joitakin vieraita ehkä vielä on.

En tiedä olisiko heiltä saatavissa tarinaa siitä, minkälaista kirjallisuutta he lukivat. Se varmaan riippuu siitä, mitä kukin vanhana piti tärkeimpänä. Itse olisin halunnut puhua kummankin isoäidin kanssa, mutta he lopettivat puhumisen juuri siinä vaiheessa, kun olisin ehkä ymmärtänyt heidän elämänkaarestaan edes jotain.

Äideillä tai isillä puolestaan oli paljon vähemmän aikaa puhua yhtään mitään mistään.

Työläiskirjallisuuden toi mieleeni Hannu Salaman television kotiteatteriesitykseksi dramatisoitu opus Siinä näkijä, missä tekijä. Sopivasti viime syksynä vielä ilmestyi alkuperäisen viimeisen jäsenen päiväkirjanomainen tilipäätös Tampereen Pispalan vastarintaryhmästä.

Itse esitys oli pettymys. Kirja on huomattavan paksu, joten on riippunut aika paljon dramaturgin tekemistä valinnoista mitä esitykseen valittiin. Päähuomio oli petoksessa. Muistan myös pienenä lapsena kuulleeni pettäjän tiestä, joka sittemmin oli jonkun mustalaistangolaulajan esitys.

Parhaimman esityksen siitä kappaleesta kuulin kerran matkalla isäni luokse joululomalle. Täpötäyteen Savon-junaan tuli sisään pieni mustalaispoika, joka aloitti tangon jo ovelta, käveleskeli hitaasti ojentaen kuppiaan kuin kolehtihaavia penkiltä penkille ja kyllä hän niin hienosti lauloi, että rahaa oli jostain kaivettava.

Hymyilytti pojan vakava ilme. Mutta en toki hymyillyt antaessani muutaman pennin, enempää ei opiskelijalla ollut. Tietäisikö hän petoksesta mitään? Häntä olisi pitänyt päästä jututtamaan: mitä petos tarkoitti hänen mielessään? Olen aivan varma, että laulun sanoma oli hänelle selvitetty, sen verran dramaattinen se esitys oli.

Petos oli monien takkatulen ääressä istuneen ukon sanavarastossa, kun he kävivät läpi sotareissuaan. Olin niin nuori 1950-luvulla, että en käsittänyt mistä sodankäyneet miehet olivat vihaisia.

Tuntemattoman sotilaan luin vasta paljon myöhemmin, ehkä noin 13-vuotiaana. Siinä joku väitti petokseksi sitä, että Suomen vanha raja oli ylitetty. Mutta myöhemmin salaa kuunneltuani vanhempia ihmisiä, olin käsittänyt sellaisenkin omituisuuden, että joku oli ollut hyvin varma siitä, että yksi sodanaikana syntyneistä lapsista ei ollutkaan sotilaan oma. Koska en siitäkään oikein käsittänyt mitään, se jäi mietittäväksi vasta vuosien kuluttua.

Nyt kun mietin kaikkia näitä eri tapoja, millä suomalaiset ovat onnistuneet toisiaan pettämään ja varsinkin sodan aikana, ihmettelen että porukka on näinkin täysjärkistä kuin se on.

Eihän ensinnäkään kellekään sodasta palaavalle ole annettu minkäänlaista kriisiapua. Sen lisäksi lapset saivat kasvaa siinä kaiken touhun keskellä miten parhaiten taisivat. Yleensä huitaistiin, koska jos vaimo yritti huitaista miestä, siinä saattoi vaimolle käydä huonosti.

Lapsi sen sijaan pakeni ulos itkemään ”äideistä parhaimman” omituista käytöstä. Siihen käytökseen ei kyllä sitten vuosikymmenienkään mittaan ole sodankäyneiden lapsille tullut selitystä. Eikä lapsella ole koskaan ollut mitään mahdollisuutta kysyä kuolinvuoteella äidiltä tai isältä miten se naimisissa olo sujui. Ei sitä olisi sallittu edes vanhempien ollessa terveitä.

Sen sijaan noita mustalaispoikia kulki junissa tienaamassa perheelle rahaa ja laulamassa kuin enkelit. En yhtään epäile, etteivätkö ne olisi laulaneet sitä ”Äideistä parhain”, jos äitienpäivä oli lähellä. Kulkivat vaunusta vaunuun, ja vanhemmat pyyhkivät silmäkulmaansa.

Toipilaan viesti

Hieman heiveröistä vielä on oleminen. Hmm. Vanhuuden kiroja? Johtuu ehkä siitä että oli aikoinaan kiire syntyä ja kun melkein kuolin, niin ehkä sitten vanheneminen tapahtuu myös aiemmin? Siis kaikki on siirtynyt aikaisemmaksi kuin keskimäärin ihmisillä.

Maapallon mitassa kaikki on loistavasti. Olen syönyt aamupuuron puolukoiden kanssa, ja kaksi näkkäriä sen mukana, teetä mukillinen. Kohta lähden ulos: aurinko paistaa. Tuulee, mutta täällä tuulee aina.

Panen paksummat kintaat käteen. Ei sada lunta sakeasti niin kuin satoi eilen.

Sen olen kyllä päättänyt etten ikinä enää kehu kuinka minä en ikinä sairastu flunssaan. Tämä on käsittääkseni influenssa.

Vasten lumimyrskyä

Keskipäivällä kuuntelen uutiset. Ei siellä sitten säätiedotuksesta puhuttu juuri puhjenneesta lumimyrskystä.

Kun kävelin äidin ja lapsen rinnalla, lapsi pulkassa, ja minulla kävelysauvat, että pysyisin pystyssä eikä raaka ilma repisi polvea, lonkkaa, niskaa, kylkiluita, niin suojatien kohdassa oli pysähtyminen.

Sataman suunnasta tuli solkenaan autoja. Ehkä sieltä on tullut laiva, en minä tunne meriliikennettä, olen maakrapu. Ne autot eivät tienneet, mikä on suojatien merkki. Minun oli lopulta nostettava sauvat eteen, että liikenne pysähtyisi.

Autojen pysähtyminen viittaa siihen, että autot oikeasti tiesivät mikä on suojatie. Kukaan ei soittanut torvea eikä näyttänyt kansainvälisiä käsimerkkejä. Kiirus niillä kyllä oli. Kun seisoin vielä puolittain ajotiellä (ja minulla roikkui heijasti alhaalla repussa), yksi iso maastoauto ajoi takaani pitkiä takinhelmoja lipoen, mutta oli mentävä eteenpäin, koska äiti ja lapsi olivat joutuneet pysähtymään taas. Toisella kaistalla oli autoja niin kauas kuin näki ja ne olivat ilmeisesti menossa laivalle.

Olen kertonut kaupungin asemakaavaihmisille, että kaupunki on epäviihtyisä, koska se antaa kaikille autoille, myös isoille rekoille, oikeuden ajaa kaupungin läpi satamaan. Koko matkalta siinä asuu ihmisiä, niin kuin äitejä ja pieniä lapsia.

Jouduin ajamaan itse autoa työn vuoksi vuosikaudet. Taisi sitä kertyä yli 15 vuotta, en muista enää. En pitänyt yhdestäkään ajokilometristä. Minusta autojen ajaminen pitää antaa ammattilaisten hoidettavaksi. Ainakaan minä en luottanut itseeni saati vastaantulijoihin tippaakaan.

Yksityisautoilu pitää kieltää ja kuluneet tiet on annettava halvalla polttoaineella (mikä vika oli häkäpöntöissä, minä vain kysyn?) linja-autojen, traktoreiden ja taksien käytettäväksi.

Silloin liikenteeseen mahtuvat äidit ja lapset eikä heidän tarvitse aina pelätä kuolemaa. En väitä että sitä tarvitsisi kenenkään erityisesti pelätä, mutta kun ovat vielä niin nuoria. Käy sääliksi. Pulkassa istuva lapsi sai kaikki myrkyt keuhkoihinsa ja sitä tietä koko kroppaansa ja mitä tapahtuu silloin kasvamiselle?

Olen kuullut jatkuvasti, oikeasti kyllästymiseen asti, herra insinöörien nauravan ja sanovan että vanharouva ei taida oikein ymmärtää nykyaikaa. Kun ilmoitan että tässä maassa on demokratia ja sen on perustuttava tasa-arvolle, joka nyt ei vallitse, vaan äidit ja lapset ovat kuolemanvaarassa, herra virkamies lopettaa hymyilyn ja sanoo ankarasti: eipäs nyt liioitella.

En suosittele tähän kaupunkiin muuttamista kellekään. Tämä on tunkkainen ja vaarallinen. Virkamies väitti että hän ei tiennyt mikä on saasteindeksi. Tuttu arkkitehti kertoi sitten että kaupunki on per asukas eniten autoistunut paikka Suomessa. Saastekäyrät ovat ehkä salaista tietoa.

Arkkitehdin kanssa puhuin muutama vuosi sitten. Sen jälkeen on rakennettu jo toinen kaupungin läpi kulkeva valtaväylä. Täällä hallitsevat dinosaurukset.

Menneisyyden olioilla on aika vähän mitään tekemistä sen kanssa, miten ihmiset saadaan voimaan hyvin. Ne oliot vain kohauttavat olkapäitään, kun niille sanoo että terveyskeskuksetkin on jo ajettu alas, eikä yksityissektorikaan saa enää lääkäreitä.

Lääkärithän ovat rikkaita ihmisiä. He pitävät huolta siitä, että saavat valita parhaan mahdollisen paikan jossa tehdä työtä ja asua. Tämä kaupunki ei heille kelpaa.

Lääkäreitä ei juuri enää olekaan, mutta pystyn edelleen kävelemään. Käveleminen on hyvä asia, koska kävellessä aivot tekevät työtä aivan omia aikojaan, tuulettuvat, tulee paljon hyviä unia.

Paikat vaikuttavat meihin. Ihminen tarvitsee asumaansa paikkaan paikan hengen. Hän on mieluusti sitä itse rakentamassa, jos hänen annetaan. Rumuutta vastaan vain ei näytä pääsevän pakoon. Eihän tämä ole ainut ruma kaupunki.

Runoilija puhuu kävelemisestä:

Tuhatjalkainen, miten kävelet?

Kuinka selittäisin, se on monimutkaista.

Katso, olen menossa,

siirrän jalkaa.

On tavoite, ohjelma,

viestinnän piiri ja säätö,

automaattinen servojärjestelmä.

Nostan ja lasken.

(Väinö Kirstinä: Elämä ilman sijaista. Tammi 1977)

Totentanz ja sen sukulaisilmiö

Elokuvasta muistan parhaiten sen vaiheen kun valot sammuivat. Talon rouva oli juuri silloin printtaamassa uutiskirjettä, joka oli otsikoitu Totentanz. Suomeksi kuolintanssi. Siinä oli kyse siitä, että maan ja Melancholia-planeetan radat tangeerasivat toisiaan. Miltei yhtä suurina ne tulisivat törmäämään toisiinsa.

Eksoplaneetassa ei ollut ilmeisesti elämää. Ja jos olisikin ollut, se tuhoutui jo.

Elokuvan alussa on hieno kohtaus, kun sisarukset viettävät toisen häitä. Siinä on eräänlainen uni- tai tulevaisuusjakso, jossa morsiamen huntu takertuu suon kasveihin, aivan kuin ne vetäisivät morsianta suon silmään. Toisaalla juoksee toinen sisko pitäen sylissään isoa poikaa, ehkä noin 10 vuoden ikäistä, sylissään. Joka askeleella äiti uppoaa syvälle maahan.

Maa on pehmennyt. Suo kuohuu.

Näin Lars von Trierin elokuvan Melancholia viime kesänä oikein elokuvakankaalta. Se on täälläpäin harvinaista herkkua, nähdä jotain kiinnostavaa kaupallisella kankaalla. Epäkaupallisia kankaita ei juuri ole.

En saanut unta viime yönä. Silloin kannattaa yleensä lopettaa yrittäminen ja ruveta lukemaan. Kompastuin kirjahyllystä pudonneeseen kirjaan, mikä oli omituista kyllä tiedekirjahyllyn edessä: Muumipeikko ja pyrstötähti. Olin erittäin ilahtunut löydöstäni, koska sen avulla saisin unen jossa ei olisi painajaisia.

Kirja on kustannettu jo vuonna 1946, tämä painos oli vuodelta 1981. On mahdollista että se on poikani kirja, mutta en muista lukeneeni tätä hänelle. En siis yhtään tiedä miten se yhtäkkiä makasi lattialla.

Aivan heti huomasin että Tove Jansson on piirtänyt muumit aivan eri tavalla kuin sitten myöhemmin, kun hän oli jo kamalan kuuluisa ja kirjoja myytiin ja käännettiin kaikille kielille. Muumipeikon kuono on enemmän U:n muotoinen, sen lisäksi piirroksissa tuntuu olevan enemmän pikkuisen salassa olevia yksityiskohtia. Taivaalla lentävä otus sivulla 5 ei ole lintu vaan sudenkorento.

Piirrokset eivät ole söpöjä vaan ekspressiivisiä ja selvästi oman lisänsä tarinaan antavia osia. Eivät Hesarin nyt julkaisemat stripitkään huonoja ole, mutta kyllä niissä on yksinkertaisuutta verrattuna kirjaan.

Sinä aamuna Muumipeikon isä oli saanut valmiiksi sillan, ja muumipeikko katsoo rauhallisena, pienet korvat toisiaan päin käpertyneinä alas joelle, johon syntyy pyörteitä. Toisella puolen on postilaatikko ja sen yläpuolella viitta ilmeisesti siniseen taloon.

Nipsu tuo uutisen uudesta tiestä ja kaverukset lähtevät ensimmäiselle seikkailulle. Kirjan mittaan tulin ajatelleeksi että seikkailut, tarina kokonaisuudessaan on jossain määrin sukua Sormusten herralle. On täysin mahdollista että Jansson on tutustunut anglosaksiseen mytologiaan. Hän on hyvin saattanut tietää sellaisenkin seikan, että nykyisessä Schleswig-Holsteinin provinssissa asuivat vielä 600-luvulla anglot ja saksonit. Eivät olleet vielä ylittäneet merta.

Jansson on miettinyt varmaan kauan meren ylittämistä. Perhe oli kaikki hänen lapsuuskesänsä meren rannalla. Siitä on lyhyt hyppäys sen ymmärtämiseen, että tyttö ja hänen perheensä kuuluivat germaaniseen kieliperheeseen ja oikeasti meri on ylitettävissä. Tämä on puhdasta spekulaatiota.

Joka tapauksessa: sivulla 134 oleva ympyriäinen liikkuva pallo on siis pyrstötähti. Muistaakseni pyrstötähden hienompi nimi on komeetta. Mutta planeetta se ei ole.

Nipsun ja Muumipeikon seikkailu johti toiseen ja lopulta siihen, että heidän piti päästä yksinäisten vuorten kaukoputkesta katsomaan pyrstötähteä. Jansson ei tässä kirjassa kuitenkaan päädy tuhokuviin, niin kuin päätyy elokuvassaan 64 vuotta myöhemmin Lars von Trier, sitä samaa germaanista heimoa.

Von Trierin tarina on aikuisten tarina. Siinä opetellaan sanomaan sana kuolema. Siinä kartanon ihmiset oppivat valmistautumaan siihen. Mutta Melancholia-planeetta on taatusti yhtä iso kuin on Janssonin kirjan komeetta ja olisi voinut tuhota muumilaakson ellei olisi hiuksenhienosti sivunnut maata.

Elokuva on jossain määrin vaivannut minua jo pitemmän aikaa. Ei siksi että sen antama dystooppinen kuva olisi ollut niin tavattoman erikoinen, vaan nimenomaan melankolian kuvauksena. Maailman tuhoutuminen on tavallaan sivuseikka, sehän nimittäin on tuhoutumassa. Tärkeämpää on ehkä näyttää miten ihmiset suhtautuvat siihen. Kyllä kaiken loppuminen saattaa masentaakin. Vaikka tietää ettei sille voi tehdä mitään.

Ehkä elokuvaa menee vielä jossain, minun ulottuvillani se ei kyllä ole. Lars von Trier sai paljon kotimaansa Robert-palkintoja, siis tanskalaisia, eilen, juuri tästä elokuvasta.

Janssonin kirjassa muumit ja muut otukset joutuvat kokemaan kaikenlaista ja hyvin todellisia ongelmia. Viime yönä joskus noin puoli kuuden aikaan tulin siihen tulokseen, että kirja on kuvaus puberteetista. Siinä on esikuvan, Nuuskamuikkusen, löytyminen ja ensimmäinen hento ihastuminen Niiskuneitiin.

Muumipeikko antaa viimeisessä kuvassa suurimman löytämänsä helmen äidilleen. Seikkailun ajan häntä myös rohkaisee ja kannustaa äidin rakkaus. Kirjassa ei kuitenkaan ole infantiilista Carl Larsson-söpöilyä, vaan hyvän ja avaramielisen perheen kuvausta. Kyllä siihen ärräpäitäkin mahtuu ja varmaan sitten Muumipapan puolelta, tämä on ainakin kuviteltavissa.

Ei ole niin yksinkertaista että n.k. lastenkirja olisi vähemmän merkittävä kuin aikuisten ”oikea” kuva maailmanlopusta, sitä paitsi useimmat aikuiset ovat täysiä pölvästejä. Sitä paitsi Melancholiassa poika on se joka ottaa sisaruksia kädestä kun planeetta tulee. Hän vaikuttaa miltei uteliaalta. Miltä tuntuu kuolla?

Olen oikeasti hämmästynyt löytäessäni sisaruustarinat. Tove Jansson ja Lars von Trier. Eikä von Trier ole yhtään aatelisempi kuin muumipeikko on urhoollinen. Äitiä ne varmaan ajattelevat kumpikin.

(Kuvat tästä saitista)

Muurahaispesä

Motto:

Pyöri, suuri pallo, tietoisuuksien muurahaispesä, maa,

pyöri, ruskonvalaisema, illanhämärtämä, päivän paahtama, öinen,

pyöri abstraktissa avaruudessa, tosi kehnosti valaistussa yössä,

pyöri…

(Fernando Pessoa (Alvaro de Campos): En minä aina ole sama. Valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa, Otavan Seitsentähdet 2001 )

Kylmällä tulee olluksi sisällä. Vain asialliset syyt kelpaavat ulosmennessä. Kävin teatterissa. Kävin teatterissa kotikaupungissani. Oli esitys keskellä päivää, Valkoinen kaupunki. Se on kirjoitettu Jorma Ojaharjun romaanin pohjalle, tosin käsiohjelmassa lukee että dramatisoinut Maria Kilpi. Vieraileva ohjaaja oli Atro Kahiluoto.

Olen lukenut kirjan 70-luvulla. Mielestäni se oli trilogia, mutta voi olla että sotken sen Väinö Linnan trilogiaan. Luin kirjan silloin kun en vielä asunut Vaasassa, enkä ollut myöskään tietoinen Jorma Ojaharjusta, vaikka taisin asua Helsingissä. Wikipedian mukaan Valkoinen kaupunki on trilogian ensimmäinen osa. Nykyisin ei juuri enää kirjoiteta trilogioita.

Täällä kyllä tervehdimme kirjailijan kanssa ja puhuimme muutaman kerran proosan tilanteesta. Hän opetti opistolla kirjoittajia ja ehkä jotain muutakin. Hän ei ollut millään lailla huojuvaa massaa, jollaiseksi häntä kuvattiin jossain 1970-luvun lehdessä. Tietysti ihmisillä on nuoruutensa.

Muistin kirjasta että se on työväenkuvaus, paikoin aika painajaismainenkin kuvaus joka alkaa sisällissodasta ja keskittyy Palosaareen. Sota kulki pitkin kaupunkia ja varsinkin rantoja. Kirjassa samoin kuin näytelmässä on kuvaus siitä, kuinka eläviä ihmisiä – punaisia – sullottiin jään alle. Ne tulivat rantaan keväällä.

Kuva mainostaulun alla: Jyrki Tervo. Lasi on likainen.

Kun esitys oli päivällä niin yleisönä oli tietysti paljon nuorisoa. Oli pakko miettiä minkä kuvan koululaiset saivat Vaasan menneisyydestä. Esityksessä oli paljon lauluja, mekastusta, huutoa, ryntäilyä eestaas, niin että punainen lanka katosi ainakin minulta moneen kertaan.

Kun esitys on tehty vuonna 2012 niin se ei saa olla haudanvakavaa muistelua, vaan viihdettä. En tiedä onko vuoden 1918 tapahtumia käsitelty valkoisessa kaupungissa, mutta sillä nimellä tämä kaupunki tunnetaan.

Minulle on historiasta jäänyt hämäräksi esimerkiksi se, että millä valtuutuksella Mannerheim lähti sotaan suomalaisia punaisia vastaan. Tynkä-senaattihan oli tietenkin Vaasassa ja Vaasaan tulivat myös jääkärit jotka muodostivat valkoisen armeijan pääosan.

Isoisäni oli kuullut Mannerheimin puhuvan Seinäjoen asemalla. Viesti oli ollut se, että venäläinen sotaväki on riisuttava aseista. Kuitenkin koulun historiantunnilla sanottiin että venäläisiä löytyi riisuttavaksi vain Laihialta ja sotilaat antautuivat heti. Ilmeisesti heidät jopa päästettiin takaisin kotimaahansa.

Kouluaikanani sota oli nimeltään vapaussota, ja Mannerheim oli sotasankari. En tiedä mikä isoisäni oli. Ainakin hän oli ensimmäisissä taisteluissa Virroilla jättänyt ampumatta, kun naapurin poika huusi kiven takaa että älä ammu Valte, minoon Ville.

Mitä nyt kouluaan käyvät tietävät? Ehkä enää ei ole pakko tietääkään? Minun mielestäni Suomen historiasta pitää tietää kaikki. Ehkä historian opettaja sitten kertoo loput näytelmän jälkeen. Ehkä musiikin opettaja opettaa isänmaalliset ja työväenlaulut?

Sen verran esityksestä jäi käteen. Se oli liian vähän vaikka sain eläkeläisalennuksen. Sotanäytelmä ei voi olla viihdyttämistä. Sama pätee sotaleffoihin.

Pessoan muurahaispesä kuuluu tähän tarinaan siksi, että sunnuntai-iltana, siis 29.1. tuli oikein outo puolidokumentti, spekulaatiota kirjallisuuden historiasta. Se liittyi historian murroskohtaan: runous oli muuttumassa ja nopeasti vuonna 1929 ja pörssi romahti.

Kirjallisuushistorioitsijat olivat löytäneet kreikkalaisen muistivihon, jonka mukaan Pessoa ja Alexandriassa ikänsä asunut Konstantinos Kavafis olisivat tavanneet Amerikan laivalla.

Valkoinen kaupunki-näytelmä päättyy 1930-lukuun, jolloin voisi olettaa suuren laman vaikuttaneen Vaasaankin jo. Kaupungissa oli paljon tehtaita, paljon enemmän kuin nyt. Pessoa ja Kavafis päättävät kääntyä ympäri Lontoossa, kun saavat käsiinsä lehden jossa kerrotaan pörssin romahtaneen New Yorkissa.

Pitkin dokumenttia, joka loppui vasta joskus yhden maissa yöllä, luettiin Pessoan ja Kavafiksen runoja. Ehkä ohjelma tulee uudelleen. Pessoan runoja on suomennettu enemmänkin – hän on varsinainen komeljanttari kuin mikäkin sankarinäyttelijä vaihtaessaan rooleja nimeä myöten runojen tyylin vaihtuessa – Kavafis taas on harvinaisempi tapaus. Suomennettuja on siellä täällä, Eeva-Liisa Mannerin itse valitsemissa runoissa 1956-1977 on muutama joko Kavafiksen runo tai hänelle omistettuja. Ne ovat ehkä suomennoksia, koska ne kertovat muinaisista helleenien sodista. Manner oli kyllä hyvin sodanvastainen runoilija.

Fiktiivinen dokumentti se eilinen, vähän niin kuin Ojaharjun kirja? Kirjallisuushistorioitsijat vaikuttivat kyllä aidoilta. Aivan merkillinen tarina, mutta jos se olisi totta, niin silloin kaksi viime vuosisadan suurimmista runoilijoista olisi tavannut toisensa suuren laman kynnyksellä.

Vaasa oli vielä sodan jälkeenkin teollisuuskaupunki. Nyt sitä on vaikea kuvata. Tehtaat eivät ole raunioita, niitä on otettu uuteen käyttöön. Mutta ei tänne uutta Finlaysonia tai Saippuatehdasta ole syntynyt. Varuskuntakin on lopetettu, samoin lääninhallitus, joka oli aikoinaan tsaarillisen kuvernementin toimisto. Onneksi tänne ei tule ainakaan Guggenheimia, joka veisi tästä kaupungista lopunkin oman.

Ojaharjun kirjasta jäi kuva, että hyvin kirjoitettu, enemmän kuin paikallishistoriallinen teos. Näytelmä jätti vaisun jälkimaun. Ehkä nykyteatteria ei ole tarkoitettu minulle.

Ehkä minä tarvitsen fiktiivisiä dokumentteja runoilijoista. Koska niin joka tapauksessa on, että maapallo on kiehuva tietoisuuksien kudelma, sattumanvarainen.  

Jotain muuta välillä!

Luen tekstejä niin että pää höyryää, mietin, kirjoitan vihkoon kommentteja. Sitten välillä tulee jotain aivan muuta.

Tällä viikolla olen sitä mieltä, että menen ylihuomenna äänestämään koska kaikki ehdokkaat sanoivat "ei" Guggenheim-suunnitelmalle. Katson mitä ihmiset aiheesta kirjoittavat. Tästä kaupungista ei saa kulttuurilehtiä edelleenkään. Minulle tulee kotiin yksi, Kaltio. Odottelen mitä se keksii.

Toistaiseksi paras ehdotus jonka olen nähnyt crowdsourcing-saitililla oli nimeltään M/S Guggenheim. Vilnan ja Helsingin ja Pietarin ei tarvitsisi enää kilpailla keskenään. Minusta se edellyttäisi sitäkin, että Venäjä puhdistaa sen fosfori-vuorensa. Tai siis siitä valuvat jätteet.

Joskus menen katsomaan meren lahtea, talven etenemistä. Joskus kuuntelen radiota pysyäkseni jossain määrin selvillä siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tämän Kumpula-atleetin kotoisaa musisointia toi tietoisuuteeni Kumpulan ystäväni Pipari. Minusta on hauskaa että se kylä kaupungissa tuntuu edelleen olevan elossa.

Atlético Kumpula - Linda Laakson talo